Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016)

Maaliskuun yhdestoista päivä vuonna 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsenäni ja kävelen ulos mielenterveyspotilaana.

Näin alkaa Pauliina Vanhatalon teos Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016), jonka keskiössä nimensä mukaisesti on kirjoittajansa masennus, "keskivaikeaksi" diagnosoitu rimpuilu mielen alakuloisessa myllerryksessä. Ja sanon heti: pidän erittäin tärkeänä, että masennuksesta mielenterveyden kiputilana keskustellaan avoimesti ja ymmärrykseen pyrkien – juuri siten kuin Vanhatalo tässä hienossa ja rohkeassa teoksessaan tekee. Lisäksi sanon tämän: en ole itse koskaan ollut sen masentuneempi kuin tietynlaisen temperamentin omaava ihmisolento (tai ihmisolento ylipäätään) ehkä väkisinkin toisinaan on. Välillä synkistyttää, ja sehän on myös ihan vain elämää, varmaan enemmän tai vähemmän meillä kaikilla, vaikka kuinka katselisimme maailmaa valoisin silmin. Se, että onnistuu kiertämään ilottomuuden syöverit, ei kuitenkaan merkitse mitenkään suurempaa sisäistä vahvuutta kuin se, että tunnistaa ja tunnustaa mielensä väsymyksen ja tarpeensa saada ammattitaitoista apua. Ajattelen myös niin, ettei tässä maailman tuulten tuiverruksessa koskaan tiedä, kenen mieli ei enää jaksa, vaikka varmasti onkin asioita, jotka auttavat laittamaan masennukselle hanttiin.

- kiitos kirjastolle -

Niin. Miksi toiset masentuvat ja toiset eivät? Kenellä on riski masentua ja kenellä ei? Onko esimerkiksi introvertti väistämättä ekstroverttiä alttiimpi masentumaan? Niin tai näin, ainakin introverteillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka juuri heidän kohdallaan vahvistavat masentumisen mahdollisuutta. Lainaan tähän yhteenvetoa, jonka Vanhatalo on näistä ominaisuuksista kirjallisuuden pohjalta tehnyt ja joka varmaan osaltaan osuu oikeaan, vaikkei koko totuutta kerrokaan: 1) yritys olla toisenlainen kuin on, 2) jatkuva päänsisäinen ajatusvirta ja 3) liiallinen eristäytyminen.

Introverttiys on paketti, johon sisältyy paljon ja jota saajansa täytyy kantaa mukanaan kaikkine hyvineen (ja huonoineen).  Viime aikoina myös introversiosta (ja erityisherkkyydestä, joka siihen osittain vaikkei saumattomasti liittyy) on kirjoitettu ja puhuttu aika paljon, mikä sekin on erittäin hyvä, sillä keskustelu avaa introversion olemusta ja auttaa varmasti monia ymmärtämään itseään entistä paremmin. Introverteillä (samoin kuin ekstroverteillä) on omat kipupisteensä, mutta uskon, että oman ominaislaatunsa tunnistaminen, tunnustaminen ja arvostaminen auttaa ihmistä elämään itselleen hyvää elämää ja pitää siten maailmankin valoisampana. Ja eikö vain, että juuri ihmisten erilaisuus mahdollistaa sen, että maailma pysyy tasapainossa.

No niin. Koetan olla harhailematta liikaa (se jatkuva päänsisäinen ajatusvirta, pahoittelen) ja palaan Vanhataloon, vaikka tokihan tämä hienoinen harhailukin hänen kirjaansa liittyy. Vanhatalo on siis introvertti, kyllä. Lisäksi hän on nainen. Nainen, joka haluaa sekä menestyä työssään että olla hyvä äiti. Masennuksen taustalla lienee siis ainakin osaltaan sekä synnynnäisen temperamentin että aina vain yhtä ajankohtaisen naisen moninaisuuden aiheuttama kipuilu. Ja koska se ajatusvirtani ei vaan lakkaa, sanon vielä sen, että kyllä myös meissä tämän päivän naisissa vaikuttavat hyvin monet historiallisesti ja kulttuurisesti rakentuneet käsitykset naisena olemisesta ja niiden ohella kaikki se, mitä luonto on meille naisina antanut. Niin: olemme henkilökohtaisten halujemme ja toiveidemme, luonnollisten viettiemme ja vaistojemme ja monenlaisten sosiaalisesti määrittyneiden odotusten tiivistymiä. Ja samalla yksilöitä, tietenkin, omanlaisiamme kaikki. Toisinaan sitten kolahtelee, tai ehkäpä useinkin. Mutta kas, se siitä(kin). Palataan asiaan, Keskivaikean vuoden kertomuksiin.

Tarina viettelee. Se houkuttelee kirjoittamaan koko elämästä sairauskertomusta, vaikka todellisuus ei onneksi ole juoniromaani. Elämä on sallivampaa, jokainen aamu on sille uusi eikä osa armottomasti etenevää syyseuraussuhdetta.

Teos on siis kertomus masennuksesta, kyllä. Mutta se on myös kertomus paljosta muusta. Introverttiydestä ja herkkyydestä, perfektionismista ja syyllisyydentunteesta. Kykenemättömyydestä kohdata loputonta hälyä ja ihmisten virtaa. Syvästä haluttomuudesta soittaa puhelimella ventovieraille. Valtavasta, pakottavasta hiljaisuuden ja yksinolemisen tarpeesta. Rakkaudesta. Lapsista. Äitinä olemisesta ja riittämättömyydestä. Introverttikirjoista. Kirjoittamisesta.

Ja vielä: Vanhasta talosta. Tuiskahduksista ja kiitollisuuksista. Kustantajan järjestämästä mediakoulutuksesta (niin: [m]äärittele itsesi ja media-arvosi). Päänsisäisestä moitteesta itsestä itselle. Huikeasta opintomenestyksestä ja -tahdista. Toinen toistaan seuraavista ei-kiitos-kirjeistä ja lopulta siitäkin, joka on toisenlainen. Oman polun etsimisestä, tavoittelusta ja epäuskosta.

Ja juuri siksi, kaiken mainitsemani ansiosta, tämä on kerta kaikkiaan ihana kirja. Niin rohkea ja rehellinen. Tarpeellinen ja tervetullut. Ja myös niin hersyttelevän lämmin, sellainen oikeasti ihmisen ja elämän tuntuinen. Sellainen, että vaikka lukee masennuksesta, ei masennu vaan nauttii lahjakkaan kirjoittajan taidokkaasta kerronnasta ja huikeasta uskalluksesta. Sitä paitsi minusta on kovasti kiehtovaa lukea ihmisten kertomuksia itsestään. Sitä, miten ihminen itseään sanoittaa. Tarkkailee ja tutkiskelee. Kokee ja kertoo. Kyllä: jos antaisin pisteitä, antaisin monta.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille masentuneille ja introverteille ja kaikille niille jotka (oikeasti) haluavat ymmärtää masentuneita ja introverttejä vaikka eivät itse sellaisia olisi, ja kaikille äideille, isille, vaimoille, miehille, kirjoittajille ja kirjoittamisesta muuten kiinnostuneille ja ylipäätään kaikille, joissa on lämpöä lukea elämästä sellaisena kuin se on.

Ja lopuksi vielä lempisitaattini:

Suurin valta ihmisellä on oman elämänsä kertojana ja tulkitsijana, ja sen aion pitää itselläni, mitä tahansa sitten tapahtuukin.

Juuri näin!


**********


Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta. 236 s. S&S, 2016.

**********

PS. Senhän me kaikki tiedämme, että aina on ihmisiä, jotka elävät toisten elämän paremmin kuin nämä itse. Ihmisiä, jotka ihastuksekseen kokevat itsensä onnistuneemmiksi ja paremmiksi, kun huomaavat toisessa jotakin omasta mielestään epäkelpoa ja moitittavaa. Varmasti on siis ihmisiä, jotka mesovat ja puhisevat tästäkin teoksesta ja sen kirjoittajasta. Mutta uskon – ja toivon – että enemmän on niitä, jotka pitävät teosta tärkeänä puheenvuorona, jossa yksi rohkea kirjoittaja uskaltaa antaa nimen ja kasvot monille sellaisille asioille, joista ei aina rohjeta puhua. Kyllä vain, introverteissä on toisinaan merkillistä rohkeutta.