Hyvä joulun henki...

Hyvä joulun henki. Toivon joululahjaksi maailmanrauhaa, paikallista ja maailmanlaajuista tasavertaisuutta ja sitä, että ihminen kykenee näkemään riippuvaisuutensa luonnon hyvinvoinnista. Toivon ihmiskunnan viisautta, epäitsekkyyttä, avaramielisyyttä. Toivon aitoa hyväntahtoisuutta sekä kykyä ja halua nähdä kohtuuden kauneus ja antaa omastaan sille, jolla on vähemmän. Ei tarvitse kääriä pakettiin, sirottele se kaikki suoraan ihmisten silmiin ja sydämiin. 

*****

Oloni on tämän joulun alla kummallinen: maailman myrskyt tuivertavat joulunodotustani ja joulupesän pehmeys rakoilee. Silti joulu silittää sydäntä, antaa uskoa elämän ja valon ja toivon ihmeisiin, siihen että kaiken aikaa sittenkin syntyy uusia lapsia joista jonakin päivänä kenties kasvaa viisaita aikuisia. Niinpä tilkitsen pesäni repeämiä, pyyhkäisen lattian ja samalla mielen, katson miten kuusi taas pian asettuu paikalleen ja lasten hymy kirkastaa huoneet ja ajatukset, katselen joulun kukkien ja kynttilöiden kauneutta, tunnen miten vuosi kiertää kehänsä ehjäksi, saapuu taas hetkeen jona sielussa ja sydämessä soivat enkelien ja tähtien pehmeät laulut, ja annan itseni levätä pesässäni hetken.


Toivon, että joulun henki kuulee toiveeni. Toteuttaa ne, vaikka ne suuria ovatkin.
Tiedän, ettei se pysty mahdottomiin, mutta toivon silti. Ajattelen, että mitä useampi toivoo, sitä vahvemmiksi joulun henki,
hyvä ja kaunis maailmassa kasvavat.

Ja teille, hyvät lukijat, toivotan joulun lämmintä valoa, 

jouluenkelien lempeitä hymyjä ja kynttilöiden pehmeää hehkua ♥

Joulukuu ja hieman ajatusharhailua

Ensimmäinen päivä joulukuuta. Pieni pakkanen ja maassa jälleen hento valkea. Sääennuste näyttää sinisiä lukemia melkein kaikille tuleville päiville niin pitkälle kuin se yltää, on siis toiveikas mahdollisuus että joulussakin tuoksuu pakkanen, ehkä myös lumi. Se, joka toivoo, saa toivomisen ilon, eikö niin.

Aamuhämärissä avasin joulukalenterin, lumiseen Halosenniemeen tuli ensimmäinen joulunodotusrepeämä. Muistelin helteistä kesäpäivää, jona ostin postikorttikokoisen kalenterini Halosenniemen museokaupasta, sitä miten naurahtelinkin ostostani ja miten silti tiesin että sen aika olisi taas kovin pian. Nyt se on. Ja minussa on sekä se kesäpäivä että tämä joulukuun ensimmäinen. Jotenkin mukavaa, tuntuu ajalta, hyvällä tavalla.

Luen, mutta kirjoituksia luetusta syntyy hitaasti tai ei ollenkaan. Se ei haittaa, tietenkään. Kirjoitan muuta. Ja neulon. Pääasia, että sormenpäät pysyvät sopivasti liikkeessä, kutovat sanoja ja villasukkia.

Lukupinossa on paljon keskeneräistä ja odottavaa, tietenkin. Lueskelen muun muassa Riitta Konttisen hienoa teosta Onnellista asua maalla – Tuusulanjärven taiteilijayhteisö, Halosenniemeltä sekin. Kirjastosta hain Haahtelaa, tuli taas äkillinen Haahtela-tuuli. Mukaan tarttui paljon muutakin, niin aina.

Luin vahingossa myös kokoelman novelleja. Miten en ollenkaan ajatellut, että Knausgårdin Talvi-mietelmät olisivat novelleja? Ovatko ne? Kirjastoluokituksen mukaan kyllä. Jotenkin silti ajattelin että mietelmiä ja niin ajattelen kyllä vähän vieläkin. Novellin hankala määriteltävyys hämmentää ja kiehtoo. Saisinkohan aikaiseksi kirjoittaa niistä, saisin täytettä novellihaasteeseen. Ehkä.

Niin tai näin, nyt on joulukuu, joulun oma kuukausi. Kalenterivuosi keriytyy kohti loppuaan ja tekee hyvää kääriytyä yhä syvemmälle jouluhämyyn. Vihreässä jouluteessä maistuu mansikka ja ripaus kanelia ja kardemummaa, pihan jouluvalot ovat juuri sammuneet talvipäivän lyhyeksi valoisaksi ajaksi. Arvelen, että edessä on hyvä päivä.

Leppoisaa joulunodotusta lapsille (tai sitten aikuisille)

 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -

On asioita, joille en taida koskaan kasvaa liian isoksi, ja yksi sellainen ovat myös lasten joulukirjat (ja, kuten tiedämme, monet hyvät lastenkirjat puhuttelevatkin kyllä myös aikuista lukijaa). Niin, tiedättehän, kaikki ne ihanat, kauniit ja hauskat kuvakirjat täynnä rakasta joulua ja sen iloista, tunnelmientäyteistä odotusta... Voikohan joulu tullakaan, jos ei ollenkaan kurkkaa esimerkiksi Petterin ja Lotan jouluun tai Kesäkummun ja Melukylän lasten jouluvalmisteluihin tai varmista, että tonttu erinäisten kommellusten jälkeen saa taas tärkeän aattoillan ateriansa Sven Nordqvistin mainiossa Joulupuurossa? No niin, toki voi, mutta kyllä nämä kurkistukset silti joulunalusaikaan kuuluvat siinä missä piparkakkujen tuoksukin.

Niin. Onpa tuo tainnut täällä kamarissakin jo kerran jos toisenkin esille tulla, että lukeudun niihin niin kutsuttuihin jouluihmisiin, joissa joulu kulkee mukana läpi vuoden ja jotka mielellään antavat jouluajan myös kasvaa, alkaa hiljalleen jo syyshyssyn syleilyssä. Vähän niin kuin huomaamatta syyshyssy vaihtuukin myös jouluhyssyksi. Kaikenlainen pehmeä ja tunnelmallinen joulupuuhailu on minusta ihanaa, mutta siitä ajatuksesta, että joulu merkitsisi myös jonkinlaista suorittamista ja stressiä, en pidä yhtään. Joulu ja suorittaminen eivät minusta kerta kaikkiaan sovi yhteen. Jouluun liittyy tietysti meilläkin kaikenlaista puuhastelua korttiaskarteluista keittiöhyörinään ja pakettien käärimisiin, ja myös joulusiivous on meillä tärkeä siirtymäriitti, joka tuo joulun tullessaan. Tärkeää kuitenkin on, että kaikki puuhastelu on mukavaa ja että myös joulusiivous mitoitetaan voimien ja kulloistenkin tuulien mukaan. Joulu tulee tekemisen ja tunnelmoinnin sopivassa tasapainossa, ei pakkomielteiden ja ahdistuksen kurimuksessa.

Ehkä juuri tästä johtuen – yhtäältä joulupuuhaihastuksestani ja toisaalta joulustressikammostani – myös joulukirjamieltymykseni ovat juuri sellaiset kuin ovat. Ja niin, tietenkin suosittelen näitä kirjarakkauksiani mielelläni myös muille, yhä uudestaan ja uudestaan :) Rakkaimpia ja tärkeimpiä tunnelmointikirjojani ovat Astrid Lindgrenin iki-ihana Joulukertomuksia ja nämä muut vanhan ajan joulua ihanasti henkivät ihanuudet. Myös Pappilan Marja joulu on aina vain yhtä ihana. Ihanaa näissä kirjoissa on tietenkin se, että niissä havisee menneiden aikojen hellivä estetiikka, mutta myös se, että tekeminen ja tunnelmat kietoutuvat niissä usein tiiviisti yhteen ja kaikki on yhtä suloista piparkakuntuoksua ja somien joulusalaisuuksien sipitystä ja supatusta...  

Entisajan lumoa tarjoilevien kertomusten (ja kuvien, ah Ilon!) ohella pidän paljon myös sellaisista joulukirjoista, joissa joulu tulee ennen kaikkea ilman suurempaa vaivaa ja ahdistusta, sillä tavalla pehmeästi ja leppoisasti, tepsuttelee tupaan vaikka kaikki olisi vähän niin ja näin. Samalla korostuu usein sekin, että joulun ei tarvitse merkitä hillitöntä kulutusjuhlaa. Näissäkin kirjoissa jouluun toki valmistaudutaan, mutta ne välittävät silti juuri sitä ajatusta, että joulu tulee ilman stressiä ja ahdistusta ja suuria rahavuoria.

Esimerkiksi Maikki Harjanteen Mintun joulukirjassa (1989) nuuhkitaan lämminhenkisen boheemiin Minttu-henkeen juuri sopivasti, onko matoissa pölyä – jos ei ole, niin turha siivota. Ihanaa on myös se, miten yksinkertaisesti joulu ja joulun tunnelmat kirjassa syntyvät: laatikollisesta omenia, palasta kartonkia ja kerroksesta punaista maalia, itsekeitetyistä karamelleista ja keittiön kattoon ripustetuista piparkakkusydämistä. Ja äidin paras joululahja on tietysti se, että ehtii vähän loikoillakin, kun kaikki tekevät puuhista osansa.

 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -

Ja Sven Nordqvistin aina yhtä mainiossa teoksessa Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita (1988) ukko Pesonen teloo jalkansa pahaksi onneksi juuri aatonaattona, kun kaikki on vielä tekemättä: kuusi hakematta ja kaupassa käymättä. Mutta kylläpä vain ukolle ja kissalle silti tulee kuin tuleekin joulu. Kissa siivoaa (juu, ainakin sinnepäin), ja muutama piparikin saadaan jäljelle jääneestä taikinapalasta loihdittua. Kissaa kyllä tietysti harmittaa, kun kotoa löytyy vain perunoita ja porkkanoita ja sardiineja ja kinkut ja lipeäkalat ja joulumakkarat uhkaavat jäädä kokonaan saamatta. Mutta kuinkas käy? Naapurinpoika osuu aattona paikalle, ja sana Pesosen kipeästä jalasta lähtee nopeasti kiertämään... Eikä aikaakaan, kun ukolla ja Pesosella on kuin onkin notkuva joulupöytä ja jouluilo ylimmillään. Kuusikin on tehty ihan itse pitkästä rimasta ja aiemmin metsästä haetuista havuista, ja kyllä sitä kelpaa ihastella vaikka se on ehkä koristeltukin vähän miten sattuu. Ja yhdet pienet lahjatkin ukolla ja kissalla on aattoiltana toisilleen antaa. Nordqvistin ihana kirja näyttää juuri sen, että joulu voi hyvinkin olla myös sellainen vähän mitenkuten rakennettu ja samalla senkin, että joulumieli on ihan oikeaa hyväntahtoisuutta ja että siellä, missä sitä oikeaa joulumieltä on, on kyllä aina myös ihan oikea joulu.

- Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita -

Ja vielä: Tove Janssonin kertomuskokoelmaan Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962) sisältyy myös viisas kertomus Joulukuusi. Muumithan nukkuvat tunnetusti talviunta eivätkä siksikään tiedä joulusta mitään. Mutta kuinkas nyt käy: kiireinen ja kiukkuinen Hemuli herättää muumit makeilta uniltaan, koska joulu tulee aivan minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäisenä Hemulin tiuskintaan herää Muumipeikko, joka tietysti pelästyy: mikä se sellainen kamala joulu on, jota varten pitää niin kovasti ja kiireesti valmistautua. Hemulilta, tämän tädiltä ja Kampsulta uniltaan kiskotut muumiparat keräilevät kaikenlaisia kummallisia tiedonmurusia ja saavat tietää, että joulua varten tarvitaan kuusi, joka täytyy myös pukea, ja tietysti ruokaa niin että äiti jo kysyy huolestuneena [m]ahtaakahon joulu olla hyvin nälkäinen ja lahjoja, niin, [j]oka vuosi aina vain yhä enemmän ja enemmän lahjoja! Muumeja mokoma vaatelias joulu ihan tosissaan hirvittää, mutta eipä se sitten niin kovin vihainen taida ollakaan... Ainakaan mitään kamalaa ei sittenkään tapahdu. Pikku Nyyti siellä vain sukulaisineen iloitsee muumien laittamasta joulusta, ja vaikka joulun merkitys ei ehkä muumeille ihan valkenekaan, ymmärtävät he kuitenkin jotakin aika olennaista, mitä muutamat muut ehkä eivät...

– Missään tapauksessa minä en enää pelkää joulua, sanoi Muumipeikko. – Hemuli ja Kampsu ja täti ovat varmaankin käsittäneet koko jutun jollakin tavoin väärin.

Siltä minustakin tuntuu – että Hemuli ja Kampsu ja täti tosiaan ovat käsittäneet koko jutun väärin. Ei joulun pidä olla läkähtynyttä ja kiukkuista paikasta toiseen juoksemista vaan iloista ja onnellista ja rauhallista odottamista, kullekin omimmalla tavalla. Yksi tekee enemmän, toinen vähemmän, mutta olennaisinta lienee se, että tekee juuri sitä mikä itselle sen joulun tuo ja että tekee tekemisensä ennen kaikkea ahdistumatta.

Siispä: ensimmäisen adventtiviikonlopun lähestyessä ja joulun hiljalleen yhä lähemmäksi hiipiessä toivotan teille kaikille lukijoilleni oikein leppoisaa ja tunnelmallista joulunodotusta!

*****

PS. Leppoisan joulunodotuksen bonusvinkit:

Jos et jaksa siivota, tee niinkuin Barbi Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn Urpon ja Turpon joulussa: kuljeskele huoneissa ja suihkuttele ilmaan pesuainetta. Kuten Barbi sanoo: Talvella on pimeää. Kukaan ei näe, onko täällä siivottu vai ei. --- Tärkeintä on puhdas ja raikas tuoksu.

Toisen vinkkikuningattaren tarjoavat Martat Martan joulukirjassa:

Siivoa komero, jos aiot viettää siellä joulun.

Kannattaa muistaa :)

Syyshyssystä jouluhyssyyn

Marraskuu on hiljalleen vaihtanut syyshyssyn jouluhyssyyn. On ollut ja on ”lupa” tehdä jouluisia asioita: leikata ikkunaan lumitähtiä, askarrella joulukortteja, näperrellä kalenterikaramelleja kääröihinsä, kietaista paperiin ensimmäisiä paketteja, välillä myös rikkoa hyssyn hiljaisuus kuuntelemalla joululauluja. Jouluun ja joulun omaan kuukauteen on vielä vähän matkaa, mutta kaiken aikaa joulu tulla tepsuttaa, askelissaan kulkusia ja tähtiä ja enkelien hymyjä. Se hiipii kohti, eikö vain, pehmeästi hyssyyn jo houkutellen. Ja niin, jospa se lähestyessään toisi taas mukanaan luntakin...

Jouluhyssy on puuhastelua ja tunnelmointia, eikö olekin. Se on kynttilöitä, valon ja hämyn lempeitä suudelmia, lauluja ja makuja ja tuoksuja. Se on rakkaiden joulukoristeiden esille etsimistä (ei ihan vielä, mutta pian), se on pöydille ilmestyviä joulun kukkia ja sitä, että viimeistään nyt on taas kurkistettava ainakin Astrid Lindgrenin Joulukertomuksiin... Se on pieni iloinen kirje joulupukille, se on salaisuuksia ja kuiskutuksia, hiljalleen jo piipahtelevia joulunalusvieraita. Se on onnea siitä että lapset ovat vielä vähän pieniä ja samalla siitäkin että he kaiken aikaa kasvavat, keräävät vuosi vuodelta itseensä tämänkin ihanan ajan.

Se on toistuvuutta ja aina yhtä uutta, se on muistoja, pysähtymistä meneillään olevaan hetkeen ja ehkä myös aavistus tulevaa. Se on kerroksia, se on toiveita ja odotuksia ja todellisuutta, se on yksityistä ja yhteistä. Se on pieni hetki tai suuri, katkelma aikaa jonka saa antaa kasvaa. Se on joulun kauneutta katsella ja hengittää ja elää, se on tunnelma ja syli, lämpö ja rakkaus, lasten kirkkaat silmät ja sydämessä viivähtävä rauha, toivo ja luottamus. Se on lämpimiä ajatuksia, toivoa ja halua saada maailmasta hyvä ja kaunis, uskoa siihen että maailma voi sellainen olla, sellaiseksi tulla, ja ajatus siitä että sellaisena se saisi olla aina, tämä ihana hyssy. 

Suloista jouluhyssyä toivotellen, eikä yhtään liian aikaisin, eihän,  

Kamarin Katja

Joulun rauhaa

Tuomaan päivä. Huomenna talvipäivänseisaus. Sitten jo aatonaatto ja aatto. Joulupäivä ja Tapanin. Joskus toivoisin, että aika pysähtyisi näihin ihaniin hetkiin. Näihin, joina ei aivan vielä ole joulu mutta joina se kuitenkin on jo niin lähellä, että voi melkein kuulla kuinka sävelet enkelten käsissä helisevät.

Niin, ehkä taas toivon, että aika kasvaisi, tulisi pitkäksi niin kuin se joskus kauan sitten joulun alla ja jouluaattona oli. Nyt lapseni on pitkin syksyä sanonut, että jouluaatto on vuoden pisin päivä. Kivoin mutta myös pisin. Minullekin se on kivoin, ihanin, mutta ei pisin vaan lyhin – päivä, joka menee aina liian nopeasti, niin kuin koko joulukuu tai ehkä koko syksy. Ja kuitenkin: niin sen täytyy mennä, muuttua eiliseksi, vaihtua huomiseen. Liittyä osaksi niitä muistojen jouluja, joihin kaikkiin on kuulunut niin paljon samaa ja jotka kertyvät sydämeen ihanina, kimmeltävinä jouluhelminä.

Tänäkin jouluaattona me heräämme hämäriin, syömme aamulla kynttilänvalossa joululeipää ja koristelemme kuusen, lounaaksi hautuu joulupuuro jonka syömme sen jälkeen kun olemme kuunnelleet kuinka Suomen Turku julistaa joulurauhan. Sitten, niin, sitten on niitä verkkaisiakin hetkiä, niitä jotka tekevät päivästä lapsille pitkän, joina tunnelmoidaan ja odotellaan illan joulupöytää ja mietitään, tuleeko tänäkin vuonna se pikaisesti piipahtava ja piilossa pysyttelevä tonttu joka makealle persona jättää jälkeensä karkkipapereita vai kenties ihan itse pukki... Niin tai näin, lapset saavat taas jokusen paketin ja niin aikuisetkin. Lahjat avataan hitaasti, yksi kerrallaan, hetkiä venyttäen. Ja ihana joulun tunnelma jatkuu.

En ole oikeastaan koskaan pitänyt siitä hieman hermostuneesta mielikuvasta, että jouluksi pitäisi hössöttää ja suorittaa. Tärkeintä on tunnelmointi, ja kohtuudesta kasvaa toivoakseni kaikin tavoin yhä kauniimpi sana. Minua viehättää kuitenkin valmistautumisen ajatus, ne tietyt rituaalit joilla joulua kohti astun, ja siksi on tiettyjä asioita, joita haluan jouluksi tehdä. Siitä joulu minulle tulee, tunnelmista ja sopivasta määrästä omaan tahtiin etenevää jouluista puuhaa. Niinpä minä haluan siivota, sen verran kuin kulloinkin jaksan. Tehdä joululaatikot ja leipoa leipomukset. Laittaa oveen kranssin ja ikkunaan lumihiutaleita, ostaa kauniin kukan tai kaksi. Kääriä pakettiin ne muutamat lahjat omalle perheelle ja rakkaille läheisille. Ja sitten, niin, saada sisälle kuusen ja istahtaa aatonaattona sen vielä paljaiden oksien katveeseen, katsella kuinka vihreillä oksilla tuikkivat vasta kynttilät. Juoda samalla ehkä kupillisen glögiä ja ajatella: huomenna se taas on, joulu.

Nyt, Tuomaan päivänä, kun joulu on jo nurkan takana mutta ei aivan vielä tässä, muistutan itseäni siitä kuinka aina sanon, että joulu on minulle tunnetila. Sellaisena se asuu sielussa ja sydämessä, kulkee mukana läpi vuoden. Vaikka nämä päivät jo pian ovat taas eilisiä, ei joulun siis ehkä tarvitse olla.

Johanna Kurkelan, Jarkko Aholan, Toni Kakon ja JP Leppäluodon

laulua lainaten toivotan kaikille lukijoilleni

Joulun rauhaa

Kamarissa alkaa hiljalleen joulun hämy ja hiljaisuus.

♥♥♥♥♥

Terttu Tupala: Pappilan Marjan joulu (1980)

 

Kesä, keinutuoli, kymmenvuotias tyttö. Joulukirjaako se Katja lukkee, keskellä kessää, kysyy setä. Niin. Onko siinä jottain hassua? Mummo, onko siinä jottain hassua että lukkee kesällä joulusta? Ei siinä mittään hassua ole, sanoo mummo, kesän jälkeen tullee taas syksy ja talvi ja joulu, niin se aika mennee. No niin, Katja vilkaisee setää, siitäs sait. Mutta kai sinä nyt ulos voisit mennä, näin kauniilla ilimalla. En minä halua, minä luen. Lue ulukona. En. Eikä Katja mene. Hän heilauttaa keinutuoliin vauhtia ja kääntää sivua. Siellä, pappilassa, vietetään joulua ja niin myös Katjan mielessä, ihanaa, vanhanaikaista joulua.

[Edellinen katkelma Katjan kootuista muistelmista, 

seuraavat kursivoinnit Pappilan Marjasta :)] 

Terttu Tupalan Pappilan Marjan joulu (1980) on niitä lapsuuteni kirjoja, joihin mielelläni aika ajoin palaan, niin myös tänä vuonna. Kun luen pienen Marjan joulupuuhia, minustakin tulee kai aina jotenkin pieni, se tyttö joka istui mummolan keinutuolissa ja luki joulua vaikka oli kesä. Mummo oli aina varannut pienelle vieraalleen kasan valmista luettavaa ja jos se loppui kesken, mentiin vielä yhdessäkin kirjastoon. Juuri sieltä, mummon kaupungin kirjastosta, löytyi ensi kerran myös tämä ihana, rakas kirja, jonka isona sain lopulta omaksi.

Niin, Pappilan Marja. Sellainen pieni tyttö, papintytär, joskus ihanaan ennen vanhaan. Isompi tyttö, Anna Aleksandra, käy jo kansakoulua, mutta Marja ei vielä. Hän on kyllä käynyt vähän kiertokoulua, mutta oikean koulun aika tulee vasta vähän myöhemmin. Niinpä Marja on nyt kotosalla, pukee aamuisin laamapaidan ja sukat ja sukkanauhat ja mekon, odottaa rakasta joulua.

Joulun alla on adventti, aasiratsastuspäivä, ja Hoosianna aaltoilee kirkkaana ja mahtavana. (Mikä siinä onkin, että tuo laulu avaa aina kaikki kerrokset: kun sitä vain ajatteleekin, on taas pieni ja koulussa ja laulaa). Ja me Marjan kanssa olemme molemmat niin hyvillä mielin, eikä Marjakaan loppujen lopuksi tiennyt, kummasta hänen mielensä oikein niin hyväksi oli herahtanut. Siitäkö, että oli adventti ja aasiratsastuspäivä, vai siitäkö että joulu oli tulossa. Niin, joulu... ihana joulu... Ja aasiratsastuspäivästä se tietysti oikein todella alkaa, joulun tunnelmointi ja odotus. 

Ja kun joulu tulee, juosta pitää, mutta ne ovat mukavia askeleita ne. Niin:

Joulun tuoksut.

Joulusiivo.

Pian leivotaan.

Pian keitetään jouluruuat.

Kanelintuoksu leijailee keittiössä. Ja kardemumman. Muskotin.

Kinkun ja paistin ruokaisa lemu.

Terve, oi joulu...

Tänä vuonna Marja saa siivouspäivänä pyyhkiä pölyt ihanasta Repekasta. Ja Anna Aleksandran koulussa on tietenkin kuusijuhla ja sinnekin mennään, koko väki. Joulupukkikin juhlassa käy ja jakaa joulukortteja ja rapisevat paperipussit, Marjakin saa pullaukon ja piparkakkupossun ja korean joulukuusenkaramellin vaikka ei vielä koululainen olekaan. Päivä päivältä joulu sitten lähenee ja touhua riittää, niitä pieniä salaperäisiä lahjapuuhiakin ja pienen tytön mietteitä siitä, miten mukavaa äidille on tehdä lahjoja, koska äiti aina kiittelee ja sanoo lahjasta jotakin kaunista.

Ja sitten, jouluaattona, syödään tuhdisti aamupuuroa, että jaksetaan iltaan. Muistetaan naapureitakin ja eläimiä. Illalla istutaan juhla-aterialle, kynttilöiden loisteeseen, ja ennen kuin syödään ne kaikki pöydässä notkuvat herkut, Marja lukee jouluevankeliumin. Myöhemmin, kun kaikilla on vatsat pyöreinä ja on myös laulettu joululauluja kuusen ihanassa tuikkeessa, äiti kipaisee katsomaan, joko joku kopistelee verannalla. Kohta sieltä sitten tuleekin pukki... Harmi vain, että pukki jää äidiltä taas kerran näkemättä.

Mutta lahjat eivät ole pääasia. Eikä ruoka. Joulun pääasia on Jeesuslapsi ja enkelitaivaan ja maassa rauha ihmisille hyvä tahto.

Tämän Marja oli oppinut niin pienenä, ettei ollut siitä vielä oikeastaan mitään ymmärtänytkään.

Nyt Marja ymmärsi. Asia oli ihan selvä. Oli hyvä, että vaikkei ruoka ollut pääasia eivätkä lahjatkaan olleet, niin silti syötiin hyvää ruokaa ja oltiin yhdessä iloisia ja että lahjojakin sentään aina annettiin. Ja oli kauhean mukavaa, että oli joulukuusi ja enkelikellot ja kaikki kynttilät ja kynttilöiden tuoksu.

On se, kauhean mukavaa...

Pappilan Marjan joulu on ihana, vanhaa aikaa tulviva kaunis kirjanen, josta en koskaan kasva yli. Tupalan kerronta on viehättävällä tavalla vanhanaikaisen hidasta ja pidän myös siitä, miten aidosti hän menee lapsen mieleen. Kertoessaan Marjan joulupuuhista hän kertoo myös paljon arvokasta tietoa vanhoista ajoista ja siitä, miten joulua siellä vanhan ajan pappilassa vietettiin. Niin, se on se ihana maailma, jossa rusinat haetaan konttuurista ja hyvissä ajoin leivotut joulutortut lämmitetään aattona hellauunissa. Ja jossa rakastetaan Topeliuksen satuja, Sampo Lappalaista ja Lintu sinistä. Elina Vannisen mustavalkoiset piirroskuvat hellivät nekin entisaikaesteetikon silmää.

Ja niin – aaton jälkeen tulee tietenkin myös joulupäivä ja kirkko ja Seppälän joulujuhla. Ja tapaninpäivä ja serkkujen vierailu. Uudenvuodenpäivä ja nuuttikin.

Ai niin, nuuttipukit. Vasta sitten viedään kuusi pois. Mutta sitten?

-          Onko joulu sitten ohi? kysyi Marja. Hän nykäisi äitiä vastaamaan.

-          Jollain tavalla joulunvietto on ohi. Mutta ei joulu saisi koskaan loppua meidän sydämistämme. Kai Marja ymmärtää, mitä äiti tarkoittaa?

Marja luuli jollakin tavalla ymmärtävänsä.

Illalla hän liitti halattaviinsa nukkien lisäksi ankkakeinutuolin.

-          Ollaan aina kilttejä, hän kuiskasi noihin pyöreihin päihin.

Sitä kai se on, ettei joulu oikeastaan koskaan lopu.

Sitä se on, joulun asumista sydämissä ♥

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015)

Tervehtii jo meitä

joulu ihanin!

Tuli kylmän teitä

juhla kuitenkin.

Kaikki kauniit aatteet

tullessaan se toi,

yllään juhlavaatteet

lapset karkeloi.

Kynttilät ne hohtaa,

kirkkaan tuikkeen luo:

mielemme jo johtaa

Betlehemin luo.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, ensimmäinen säkeistö.

**********

Ihanaa, ensimmäinen adventti. Ympärillä kynttilöiden tuike ja joulun kukkien hehku, sydämessä hymy ja joulun rakas odotus...

Me, satusetä Topelius ja minä, olemme molemmat jouluihmisiä. Hiljattain ilmestynyt Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015) kertoo, että ”Sakari Topelius rakasti joulua pienestä pojasta vanhuuteen”, ja niin, myös minä olen rakastanut joulua koko tähänastisen elämäni enkä oikein osaa muuta itsestäni kuvitellakaan. Niinpä satusetä on satuillut ja runoillut myös jouluisia runoja ja tarinoita, ja minä puolestani niitä joulu- ja kirjallisuudenhistoriaihastuksissani mielelläni luen.

Kuten monet varmasti tietävätkin, Zacharias Topelius (1818–1898) oli yksi 1800-luvun tärkeimmistä kulttuurisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajistamme, ja se, joka halusi kirjoittaa myös lapsille. Tässä uudessa, kauniskantisessa kirjassa armas satusetämme puhuu meille nyt kouluneuvos Kirsti Mäkisen uudelleenkerrontojen kautta. Satujen ohella teoksessa on myös Topeliuksen rakkaita runoja ja lauluja sekä Rudolf Koivun lumoava kuvitus. Lisäksi mukana on kurkistuksia 1800-luvun joulunviettoon maalla, kaupungissa ja Topeliuksen omassa kodissa, ja kurkistelenkin myös näihin näkymiin koko lailla ihastuneena, vaikka olen jo ennestään kerännyt itseeni aimo annoksen joulun historiaa... Joulu ja sen perinteet ja historia taitavat olla niitä aiheita, joihin en (toivottavasti!) koskaan kyllästy. Tässäkin nämä kurkistukset kertovat mukavasti siitä, mikä joulussa on pysynyt samana ja samalla siitäkin, mitä menneestä on jo jäänyt taakse, historian hämyisiin kätköihin. Topeliaaniseen henkeen sopien joulun historiasta kertova osuus myös muistuttaa, että joulu oli entisinäkin aikoina eri kodeissa hyvin erilainen: toisissa kodeissa vallitsi yltäkylläisyys, mutta toisissa oli joulunakin puute ja nälkä.

Ja entäpäs ne tarinat? Tähtisilmä, armelias torppari, yksinäinen Vanha herra ja Pyhän yön lapsi. Joulukuusen hakumatka ja Tuulitukka ja Pilviparta. Sampo Lappalainen, joka päätyy vuoren kuninkaan luo ja Valtteri, joka laskee kelkallaan hieman liian lujaa ja joutuu lumikuninkaan hoviin. Veljekset, joista toinen rakastaa raikasta ilmaa ja toinen tarinoiden sepittelyä ja sekin pieni ja raisu rosvopäällikkö Rasavillius. Entäs Peikkojen joulu, se jonka keskelle Fredrik ja Lotta joululahja-ahneuttaan oikuteltuaan äkkiä joutuvat... Ja niin, satujen lomassa myös niitä aina yhtä kauniita lauluja ja runoja: Varpunen jouluaamuna ja Sylvian joululaulu, sekin Joululaulu jossa joulu oveen kolkuttaa...

Kyllä, Topeliuksen sadut ja runot ovat samaan aikaan sekä viehättävän vanhanaikaisia että ihmeen ajattomia. Ne välittävät Topeliuksen hienoja arvoja ja hyveitä, niitä joita soisi yhä edelleen kunnioitettavan: sosiaalista oikeudentuntoa, luonnonsuojelua, sovinnollisuutta, avarakatseisuutta, rakkautta.

Kuunnellaanpa vaikka Tähtisilmää:

Ja minä muistin, miten Jumala on siunannut meitä siitä lähtien, kun otimme vieraan lapsen kotiimme. Ennen olimme sairaita ja köyhiä, halla turmeli sadon, karhu ja sudet tuhosivat karjaamme. Mutta armeliasta Jumalakin armahtaa, ja Hänen enkelinsä ovat viattomien lasten turvana.

Ja Tuulitukkaa ja Pilvipartaa:

Sydämeni suli ilosta, niin kuin aina kun tapaa viattoman, hyväsydämisen ihmisen. Silloin sulaa jää ikkunaruuduista ja lumi nietoksista ja hallan huurre ihmisten kylmästä sydämestä, keskelle talvea tulee kevät, kuiva aita alkaa kukkia ja leivoset laulaa korkealla taivaalla. Niin suuri on ilon ja hyvyyden valta maailmassa.

Kuitenkin minusta satuja lukiessani tuntuu, että toiset niistä ovat uudelleenkertomisesta huolimatta nykylapselle kummallisia. Että ne kiehtovat ehkä enemmän hieman isompaa lukijaa – sellaista, joka on kenties kiinnostunut myös kirjallisuuden historiasta ja siitä, millaisia sadut joskus ovat olleet ja miksi. Näissä saduissa on omanlaisensa tunnelma ja maailma, jotka toisenlaisiin tarinoihin tottuneelle nykylapselle saattavat välillä tuntua vierailta – siitäkin huolimatta, että satujen takana vaikuttavat myös ne monet ajattomiksi toivomani arvot. Joulupukin kuvaaminen oikeaksi pukiksi, joka itsekkyytensä vuoksi on tuomittu kiertelemään vuodesta toiseen lahjoja jakaen, saattaa hymysuiseen lastenystävään tottunutta nykylasta hämmentää. Myös Tähtisilmän avoin loppu, epätietoisuus siitä kuinka pienelle viattomalle lapselle lopulta kävi, on pienelle kuulijalle tai lukijalle ehkä kummallinen ja huolestuttavakin ainakin jos asiasta ei sadun jälkeen yhdessä keskustella.  Monet saduista ovat myös avoimen kristillisiä, mikä tietenkin kuuluu Topeliuksen satuhenkeen, mutta saattaa korosteisuudessaan joitakin nykylukijoita ihmetyttää. Toisaalta monet saduista ovat hyvällä, perinteisellä tavalla lempeän opettavaisia ja muistuttavat muun muassa armeliaisuuden, hyväntahtoisuuden ja toisten huomioonottamisen tärkeydestä. Sellaisina ne sopivatkin erittäin hyvin luettaviksi myös omina aikoinamme.

Luulen, että ainakin meillä minä, kirjallisuuden aikamatkaaja, olen se, jota nämä sadut toistaiseksi kiinnostavat eniten. Silti haluan näiden satujen kautta sopivina hetkinä ja annoksina tarjoilla myös lapsille pieniä piipahduksia kirjallisuuden historiaan ja samalla myös jutustelua ja tuumiskeluja, yhteisiä pohdintoja siitä miksi nämä sadut ovat toisenlaisia kuin uudemmat tarinat. Monet saduista ja tarinoista kaipaavat yleensäkin lukemisen oheen myös keskustelua, ja Topeliuksenkin sadut ovat juuri sellaisia. Jos luet näitä satuja lapselle, varaa siis hetki myös lapsen ajatuksille ja kysymyksille ja sille, että haluat ehkä itsekin sanoa jotakin.

Tuo nyt mieleen rauha,

joulu armahin!

Talven juhla lauha,

vieras herttaisin!

Keijut ilakoivat

kuusta kiertäen,

ympärillä soivat

laulut enkelten.

Lapset lauluun innoin

ääntään kohottaa,

kaikki riemurinnoin

kiittää Jumalaa.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, kolmas säkeistö.

**********

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja. Kertoja Kirsti Mäkinen, kuvat Rudolf Koivu. 140 s. WSOY 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

**********

PS. Toivotan näin ensimmäisenä adventtina

myös kaunista ja tunnelmallista alkavan joulun aikaa ♥

Hyvää joulua!

Tule meille Tuomas kulta,

tuopa joulu tullessasi!

Kanteletar

Kirjanystävän joulutunnelmia:

rakas tarina, kynttilän tuiketta, 

teetä ja suklaata, suloisia punaposkia...

Ja oi, aivan pian tulee tupaan myös kuusi.

Ah, ihana ihana joulu!

♥♥♥

Joulu!
Se on enkelten laulua ja sydänten lämpöä,
tähtien taikapölyä ja elämän ihmettä.
Se on tuoksuja ja tunnelmia,
 iättömyyden ja ihanan hetkellisyyden suloista sopusointua.
 Se on lämmin halaus ja kädenojennus,
hyvä tahto joka haluaa sulkea syliinsä.

Ja voi, se on myös onnellista odotusta,
pienten jalkojen iloista, malttamatontakin tepsutusta. 

Salaisuuksia ja kuiskutusta, salaperäistä ja kiehtovaa taiantuntua.

Kukapa tietää, ehkä Joulupukki ehtii kylään asti?

Jos ei, niin eiköhän ovelta kuulu
ainakin tontun taikatöppösten salaperäinen askellus...

Ja ei, joulun suuruus ei ole yltäkylläisyydessä,
siinä että kaikkea on liikaa.
Ei, sen suuruus on kaikessa siinä,
mikä on pientä mutta niin suurta juuri siksi:
kynttilän lempeässä liekissä ja
kuusen ihanassa tuoksussa,
lapsen hymyilevissä kasvoissa ja
hämyyn kääriytyneessä sydämessä.
Siinä että antaa omastaan, lämmöllä ja rakkaudella.

♥♥♥

Jouluna on aina erityisen ihanaa kurkistaa myös
tarinoiden kiehtoviin syvyyksiin.
Minun jouluuni kuuluu ainakin
jotakin hyvin lumoavaa ja runsasta,
sellaista jonka olen kokenut viimeksi joskus kauan sitten.
Näin siksi, että tuuleni olivat jälleen kerran tahtovia,
kietoivat minut maailmaan jossa kuiskii
jokin jo mennyt ja silti ehkä myös ajaton.

Jonakin päivänä on taas aika kurkistella ikkunoista ulos ja

kertoa niistä maailmoista joita joulun hetket ovat näyttäneet.
Nyt, Tuomaan päivän ja neljännen adventin myötä,

Kirjojen kamari alkaa vetäytyä joululepoon,

asukas kääriä itseään joulun lempeään hiljaisuuteen.


♥♥♥


Joulusta alkaa matka valoa kohti,
mutta vielä on tämä ihana hämärä.
Ja voi, ulkona kuin lahjana 
hento kerros valkeaa,
kerros jonka nyt on luvattu 
kasvavan ja viipyvän...

♥♥♥


Tuokoon joulun enkeli teille kaikille kauniita laulujaan

ja tähdet lempeitä välkähdyksiään.

 Ihanaa, sydämellisten tunteiden ja hämyisten hetkien täyteistä joulua!

Toivottaa Kirjojen kamarin Katja

♥♥♥

Charles Dickens: Joululaulu – Aavetarina joulusta (1843)

”Tässä aavetarinassa olen koettanut manata esiin erään aatteen hengen, joka ei saa suututtaa lukijoitani, ei itseensä, toisiinsa, jouluun eikä minuun. Kummitelkoon se hauskasti heidän kodissaan ja älköön kukaan sitä karkottako.”

Charles Dickensin (1812-1870) Joululaulu (1843) on niitä klassikoita, joiden tarina lienee monelle tuttu, vaikka itse teos olisikin vielä lukematta: joulua vihaava saituri Ebenezer Scrooge saa jouluyönä seurakseen kolme joulun henkeä ja kokee merkillisen muutoksen, jonka myötä saidasta ja kärttyisästä ukonrähjästä tulee antelias ja hyväntahtoinen, joulumielen valaisema miekkonen. Sellainen tämä tarina oli myös minulle: tuttu, mutta sittenkin alkuperäisessä muodossaan kokematon. Joskus lapsena olen varmastikin lukenut tästä jonkinlaisen Roope-setä-version, ja viime joulun aikaan kävimme myös katsomassa Tampereen Teatterin kerrassaan mainion Saiturin joulun – Ilkka Heiskanen oli Scroogena aivan lyömätön ja koko esitys ehdottomasti kokemisen arvoinen. (Aavetarina hienoine lavasteineen ja huikeine humisevine henkineen saattaa tosin olla pienille katsojille hieman liiankin jännittävä, mutta siinä onkin kaikki ”poikkipuolinen” mitä tuosta erinomaisesta esityksestä voi sanoa.)

Erään ihanan sunnuntain ihana hankinta:

jouluklassikko jouluisen somissa kansissa.

Saituri Scrooge on julma, armoton, kärkäs, kitsas, voitonhimoinen ja ahnas vanha syntisäkki, joka vihaa joulua: joulu on hänelle pelkkä pyh ja silkkaa hölmöä hölynpölyä. Kirjuri Bob saa jouluaattonakin värjötellä kylmissään synkässä pienessä kopperossaan, ja hänen kainot toiveensa jouluvapaasta saavat vastaukseksi vain tympääntynyttä motkotusta – onhan joulu ”kurja tekosyy tyhjentää miehen taskut joka joulukuun kahdeskymmenesviides päivä!” Sisarenpojalleen, joka saapuu kutsumaan enoaan joulunviettoon, Scrooge tiuskahtaa vain: ”Painu tiehesi”. Vähäosaiset saavat hänen puolestaan mennä vaikka vankiloihin ja köyhäintaloihin tai kuolla kokonaan pois liikaväkeä vähentääkseen – hyväntekeväisyyteen ei saiturin ropoja taatusti liikene.

Vaan mitäs tapahtuu? Kun Scrooge tympeiden, jouluntahtoisten ihmisten pilaaman päivänsä päätteeksi palaa synkkään kotiinsa, näkyy oven kolkuttimessa jotakin kummallista: hänen seitsemän vuotta sitten kuolleen yhtiökumppaninsa, Jacob Marleyn, kasvot. Itsekkään elämänsä vuoksi harhailemaan tuomitulla Marleylla on Scroogelle tärkeää ja painavaa asiaa: ”Olen täällä tänä iltana ilmoittamassa sinulle, että sinulla on vielä mahdollisuuksia ja toivoa välttää minun kohtaloni,” hän sanoo ja kertoo että ”Luoksesi tulee kolme henkeä.”

Niin alkaa Scroogen haamujentäyteinen jouluyö. Henget tulevat yksi kerrallaan: ensin menneitten joulujen henki, sitten nykyisen joulun henki ja lopuksi tulevien joulujen henki. Scrooge saa nähdä sekä omia menneitä joulujaan iloineen ja suruineen että sisarenpoikansa ja kirjurinsa nykyisen joulun ja huomaa, että joulumieli pesii köyhässäkin kodissa, mutta hän itse olisi voinut tehdä toisten hyväksi paljonkin. Kamalimmat näyt näyttää viimeisenä saapuva tulevien joulujen henki, puhumaton ja kalsea olento joka vain osoittelee ojentuneella kädellään: Kuka onkaan tuo onneton kuollut, jota ei yksikään kaipaa... Tuo, jolta viedään kuolinpaitakin, koska hän ei koskaan antanut itsestään mitään... Ja voi, missä onkaan nyt kirjurin pieni ja hento poika, pieni ja poloinen Tim... Scroogen syytä tämä kaikki tuleva kamala ja paha! Ja niin hän vaikertaa vaiteliaalle tulevien joulujen hengelle: ”Ovatko nämä Tulevien tapahtumien kangastuksia, vai ovatko nämä vain Mahdollisten tapahtumien varjoja?” Scroogen tuskat ovat suuret, mutta oh, lopulta aaveen tilalla onkin vain sängyntolppa...

Henkientäyteisen yön jälkeen Scroogen joulupäivä valkenee kirkkaampana ja säteilevämpänä kuin koskaan. Maailma on täynnä iloa ja ihanuutta, ja Scrooge tekee ennen tekemättömiä tekoja muuttuen niiden myötä ihmiseksi, joka ”hän jos sitten kukaan osasi viettää joulun oikein”. Ja tietenkin

”Jotkut nauroivat huomatessaan hänessä muutoksen, mutta hän antoi heidän nauraa ja vähät heistä välitti, sillä hän oli kyllin viisas tietääkseen, ettei tällä maapallolla koskaan tapahtunut mitään hyvää, mille ihmiset eivät olisi alussa kuollakseen nauraneet. --- Hänen oma sydämensä riemuitsi ja se riitti hänelle.”

**********

Joululaulu on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka klassikkoon kannattaa aina tarttua: iätön teos ei vanhene, vaan koskettaa yhä uusia ja uusia lukijapolvia. Ja miten lienee, liekö joulun henki sirotellut tunteikkuutta silmäripsiini vai kuinka, mutta laulun lopussa minä huomasin kyllä räpsytteleväni ilon pisaroita silmistäni pois... Niin ihanaa on, että ihmisellä on mahdollisuus muuttua, jopa kaikkein itsekkäimmällä – tulla paremmaksi ihmiseksi toisille ja samalla myös itselleen.

Luulen, etten ole aiemmin lukenut Dickensiä (ajatella, tällainenkin puute!), mutta tämän jälkeen saatan hyvinkin lukea. Dickensin kerronta on ainakin tässä teoksessa paitsi sisällöltään syvää ja koskettavaa myös jotenkin mukavan velmuilevaa. Scrooge näyttäytyy hänen sanoissaan ensin äärimmäisen jörönä ja tympeänä kärttypäänä, sitten iloisesti hyppelehtivänä veikkosena, joka on äkkiä saanut ylleen aimo annoksen jouluhenkien hyviä henkäyksiä. Kerronta ei ole raskasta vaan koskettavuudestaan huolimatta pikemminkin ilakoivaa: Dickens ottaa kantaa sekä ihmisen itsekkyyteen että aikansa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta tekee sen avartavan aavemaisen joulutarinan keinoin, sekä ymmärrys että pilke silmäkulmassaan, ja tarjoilee tarinansa sopivan keveässä muodossa. Niinpä niin, ehkäpä juuri pilkkeen ja ymmärryksen sopusoinnusta syntyykin usein erinomaisia kertomuksia.

 

Saiturista hyväntahtoiseksi iloveikoksi muuttuneen Scroogen ja joulun humisevien henkien myötä toivotan toiseen adventtisunnuntaihin runsaasti lämmintä joulumieltä. Meidän kaikkien joulu on menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, ehkäpä niitä kaikkia yhtä aikaa. Ja nyt – sirotelkoot joulun hyvät henget meidänkin yllemme joulumielen suloista säihkettä ja antakoot meille anteliaisuutta, lempeyttä ja aitoa ja puhdasta hyvää tahtoa. Aamun taas valjetessa avatkaamme ikkuna maailmaan niin kuin Scrooge ja nähkäämme kuinka se on ihana ja ihmeellinen.

PS. Osallistun tällä teoksella Ullan talvihaasteeseen, tämä olkoon joulukirjoistani toinen. Kiitos Ulla – sinun ansiostasi minun tuli tartuttua tähän teokseen juuri nyt, tämän joulun alla.

Astrid Lindgren: Joulukertomuksia (2002)

”Joulu on hauskaa aikaa, varsinkin Melukylässä. Silloin on varpusillakin mukavaa, sillä me panemme niille joululyhteitä. Ja tietysti myös punatulkuille ja kaikille muillekin nälkäisille pikkulinnuille.

Jouluna Melukylän lapsillakin on mukavaa, vielä mukavampaa kuin varpusilla. Ja nyt minä kerron, minkälaista täällä Melukylässä on jouluna.”

Tarinasta Melukylän joulu

Saanko sanoa sen taas: ah, Astrid! Voi, kyllä saan, sillä kaikkihan me rakastamme ihanaa Astridia! Ja se, joka rakastaa, ymmärtää kyllä tämän loputtoman huokailun loputtoman tarpeen... Tässä se siis on, rakkaista rakkain joulukirjani: ihanan Astrid Lindgrenin (1907–2002) ihana joulukokoelma Joulukertomuksia (2002). (Niin niin, oikeastaan tämä on lasteni, mutta rakastan minä tätä yhtä kaikki...) Juuri tämä kokoelma tuo aina mukanaan suloisen tuulahduksen sitä aitoa ja oikeaa jouluntuntua – sitä, joka saa sekä mieleni että sydämeni joulun ihanaa lämpöä tulvilleen. Joulu sädehtii kirjassa Astridin aina niin ihanista sanoista, mutta yhtä lailla myös Ilon Wiklandin ikihurmaavista kuvista: se, joka on kokenut tämän suloisen sanojen ja kuvien liiton, on ehkä väistämättä kerännyt itseensä jotakin lähtemätöntä... Kuvitusta tässä on tosin valitettavan vähän: kokoelmateokset kai väistämättä vaativat kuvien karsimista. Mutta oi, onhan niitä sentään!  

Melukylän jouluriemua

Joulukertomuksia kokoaa yksiin kansiin monta Lindgrenin tarinoiden ihanaa jouluhetkeä Pukarikadulta Kesäkumpuun ja Melukylään. Mukana ovat myös aina niin punaposkinen Taina Tomera, hassu ja salaperäinen herra Kulkuri ja iki-ihana Tallin joulu. On lunta ja taikateiksi muuttuneita jäätyneitä jokia, on joulun salaisia ja suloisia puuhia, piparkakkujen, hyasinttien ja joulukuusen ihanaa tuoksua – kaikkea sitä, mikä tekee joulusta joulun.

Oi ihanaa lunta!

Näin hän sanoi:

-          Anna hyvä Jumala oikein pian lunta. Ajattele kukkia, ne pitäisi peittää lämpimästi, kun ne nukkuvat vasten maata ja kun nyt on niin kylmää.

Sitten hän kurkisti sängyn reunan yli ja sanoi minulle:

-          Olinpa minä etevä, en sanonut ollenkaan, että tarkoitin lumen kelkkaani varten.

Ja ajatella, kun me aamulla heräsimme, olikin alkanut sataa lunta.

Tarinasta On hauskaa, kun on joulu

Saattaapa hyvinkin olla, että hyvä Jumala kuulee pienten lapsosten herttaiset toiveet ja toisinaan ne toteuttaakin. Niin kävi ainakin Lotalle tällä kertaa, sillä lunta tuli kuin tulikin. Ja mikä riemu se onkaan: ihana, valkea lumi! Joskin toisinaan siitä saattaa kyllä saada myös tarpeekseen, ainakin jos joutuu tarpomaan ihan yksin läpi lumipyryisen metsätien niin kuin Liisa tarinassa Marikki, katso, lunta sataa. Silloin saattaa puuskahtaa kertakaikkiaan näin: ”Minä en mene ulos enää ennen joulua. Minä en taida mennä ulos enää koskaan.” Mutta onneksi voi sentään olla melko varma siitä, että pienen ihmisen ajatus ennättää vielä hyvinkin muuttua. Että se ”kaikki koko maailman lumi” on taas eräänä päivänä sittenkin aivan ihanaa...

Ja voi, entä kaikki ne ihanat, rakkaat joulupuuhat:

”Äiti laittaa makkaroita ja suolaa kinkkua, valmistaa katajanmarjajuomaa ja valaa kynttilöitä. Marikki ja Liisa saavat myös auttaa. He leipovat piparkakkuja ja keittävät nekkuja, he tekevät marsipaanista pieniä ihania porsaita ja leikkaavat silkkipaperia keittiön hellatankoa vasten. Joka päivä tapahtuu jotakin erikoista, ja tuntuu yhä enemmän ja enemmän joululta. Mitä ihanin piparkakkujen, nekkujen ja muiden herkkujen tuoksu leijuu koko Kesäkummun yllä.”

Tarinasta Nyt tuuli ja myrsky taas riehumaan käy

 

Kesäkummun piparintuoksua

Juuri sitä se on, ihana joulunodotus: sitä, että joka päivä tapahtuu jotakin erikoista. Jokaisessa kodissa joulu hiipii lähemmäs ja lähemmäs omalla tavallaan – kaikilla on ehkä jotakin samaa mutta myös jotakin aivan omanlaista. Ja niin joulu leijailee ympärillä, tuoksuina ja tunnelmina, hellivänä lupauksena hetkestä joka on vuoden suloisin...

Mutta voi, jonakin vuonna saattaa käydä niinkin, että torilla ei enää olekaan joulukuusia, ei ollenkaan. Että joulun ihaninta ihanuutta ei ehkä saadakaan. Ei, vaikka kuinka itkisi ja sanoisi että ”meillä täytyy olla kuusi”. Mutta ehkäpä ihmeitä tapahtuu? Sellaisia, että joulun hyvä haltiatar aivan vaivihkaa tuuppaa kiukkuisen sedän kuormasta mitä ihanimman kuusen – niin, juuri sillä hetkellä kun pikkuinen Lotta istuu lumihangessa murehtimassa. Ja niinpä vain

”Aatonaattoiltana koristeltiin joulukuusi Pukarikadun keltaisessa talossa. Sitä koristeli koko perhe: äiti ja isä ja Janne ja Minna ja Lotta. Ja Lotta sai ainakin kymmenennen kerran kertoa kuorma-autosta ja kuljettajasta ja kaikesta.”

Tarinasta Lotta osaa mitä vain

Lotta osaa mitä vain!

Ja niin, eihän siinä siitä haltiattaresta taidettu oikeastaan kertoa, mutta ainahan lukija saa laittaa sekaan vähän omiaan... Ja totta on ainakin se, että Lotta osaa mitä vain – osaa, vaikka onkin kaikista pienin.

Ja entäpä Taina, tomera pikkuinen Taina, joka asuu mummin kanssa pienessä somassa tuvassa, joka on kuin satumökki. Kun mummi satuttaa jalkansa vain viikkoa ennen joulua ja joutuu vuodepotilaaksi, Taina on se joka tuo joulun taloon: siivoaa ja häärää keittiössä, menee torille myymään piparminttutangot ja puuhaa lahjasalaisuudetkin.

”Etkö usko, että Taina Tomeralla ja mummilla oli oikea joulu sinä vuonna? Olisitpa kurkistanut pikku ikkunasta sisään jouluaattoiltana. Olisit nähnyt puhtaat ikkunaverhot ja riepumatot lattialla ja hienon joulukuusen, joka oli ihan mummin sängyn vieressä.

Olisit nähnyt myös joululahjat mummin vihreällä peitolla. Ja miten Taina istui sängyn laidalla mummin vieressä ja miten hänen silmänsä tuikkivat, kun hän avasi paketin ja näki nuken. Mutta ehkä ne tuikkivat vielä kirkkaammin silloin, kun mummi avasi oman pakettinsa.”

Tarinasta Taina Tomera auttaa mummia

Mummin ja Tainan oikea, ihana joulu! 

Lindgrenin joulutarinoihin kuuluu myös kirkko, tunnelmallinen rekiretki varhaisessa jouluaamussa. Lotan perhe ei ehkä aja kirkkoon reellä, mutta ihanaa matkanteko on yhtä kaikki:

Kerran Janne sanoi minulle:

-          Mistä sinä pidät eniten, auringosta, kuusta vai tähdistä?

Sanoin että pidin niistä kaikista yhtä paljon. Mutta ehkä sittenkin, sittenkin vähän enemmän tähdistä, sillä ne valaisevat niin kauniisti, kun mennään jouluaamuna kirkkoon.

Tarinasta On hauskaa, kun on joulu

Joulun sanoma ja ajatus eivät unohdu kirjassa muutenkaan, vaan Tallin joulu tuo joulun kertomuksen kauniisti pienelle ja isollekin kuulijalle, sellaisena että sen saa ottaa vastaan siten kuin tahtoo. Nainen ja mies vaeltavat tietä pitkin pimeässä ja haluavat jo levätä, mutta kaikissa taloissa nukutaan jo. Vain tallin ovi on auki. Ehkä eläimet ihmettelevät saapujia, mutta ymmärtävät sittenkin, että hekin tarvitsevat lämpöä ja suojaa.

”Mutta kun yö oli pimeimmillään, kuului hiljaisuudessa vastasyntyneen lapsen ensimmäinen kirkaisu. Ja samalla hetkellä yön kaikki tähdet syttyivät taivaalle.”

Tarinasta Tallin joulu

Tämäkin kokoelma on tulvillaan Lindgrenin ihanaa, lämmintä viisautta, huumoria ja ymmärrystä – ja sitä aitoa, oikeaa elämäntuntua jota lapsen ympärillä leijuu. Näistä toinen toistaan ihanimmista tarinoista on melkeinpä mahdotonta valita suosikkia, mutta onneksi ei tarvitsekaan. Marikki, katso lunta sataa on kyllä aina vain yhtä koskettava (ja tästä ihanuudesta olen kirjoittanut myös täällä). Mutta aina yhtä ihania ovat myös Melukylän jouluhetket ja pikkuisten, tarmokkaiden tyttösten, Lotan ja Tainan suloinen tomeruus. Kyllä lapset osaavat, monenlaista! Niin kuin vaikka sen, että juuri he tekevät joulun.

Ja aivan pian se jo onkin, ihana joulu. Silloin voi sen lempeään säteilyyn kääriytyvä ihminen, iso tai pieni, sanoa vaikka niin kuin Melukylän Anna:

- On niin kaunista ja jouluista, että ihan vatsaan koskee.

Mutta onneksi se on vain ihanaa nipistelyä, sellaista hyvää ja onnellista, joulun kipristelyä vatsassa asti. Kipristelyä, jota saa sentään tuntea jo nyt, joulua odotellessa. Ja ehkä, jos päivän taas hämärtyessä katsoo taivaalle, näkee jo tähdet jotka siellä loistavat, tuikkivat valoaan kaikkien maailman lasten kunniaksi. Sillä joulu on kaikkien, mutta ennen kaikkea lasten, elämän ihanien ihmeiden.

********************

Astrid Lindgren: Joulukertomuksia. 108 s. WSOY 2002.