Veera Vaahteran Sattumalta sinun (2015) ja vähän vielä Vaahterasta yleensäkin

- kiitos kirjastolle -

Kuten aiemminkin jo hehkutin, Pauliina Vanhatalon viihteellinen alter ego Veera Vaahtera kirjoittaa täydellistä täsmähömppää juuri minulle. En ihan ole vielä päässyt perille siitä, mikä kumma yhteys minun ja Vaahteran välillä oikein vireilee, mutta arvelen, että tällä hurmaantumisellani on jotakin tekemistä ainakin Vaahteran tarinarakennelmien ja omien viimeaikaisten lukutarpeitteni kanssa. KAIKISSA Vaahteran teoksissa on ollut jotakin, joka on tavalla tai toisella tullut lähelle, ja viime kuukaudet ovat erilaisista syistä johtuen olleet sellaisia, että minussa on selvästi ollut tilaus myös tällaiselle ihanalle, hellivälle kepeydelle. Ihan varmasti on myös niin, että Vaahtera kirjoittaa oikeasti laadukasta ja tasokasta hömppää (ja ehkä pitäisikin nyt kartella koko tuota kategorisoivaa sanaa, mutta koska se kumminkin on oikeastaan sanana aika suloinen, vaalin sitä nyt silti). Vaikka en viihdekirjallisuutta erityisen laajasti tunnekaan, rohkenen reteästi sanoa, että Vaahteran teokset ovat lajityyppinsä aatelia: hyvin ja kauniisti kerrottuja tarinoita, joissa on kepeyden rinnalla myös jotakin syvempää.

Tuttavuuteni Vanhatalon kirjallisen tuotannon kanssa alkoi viime keväänä teoksesta Keskivaikea vuosi (2016), joka koostuu Vanhatalon omakohtaisista masennuskokemuksista, ja jatkui hetimiten myös kirjailijan kaunokirjalliseen tuotantoon. Ensimmäinen Vanhatalolta lukemani romaani oli Pitkä valotusaika (2015), joka – samoin kuin tuo Keskivaikea vuosi – kuuluu ehdottomasti kuluvan vuoden parhaisiin lukukokemuksiini. Vanhatalo hurmasi minut näillä molemmilla teoksillaan niin, että tunsin vastustamatonta vetoa tutustua myös tähän hänen viihteelliseempään kirjoittajapuoleensa ja kas, kuinkas kävi: vaikka minusta ei oikein ole ollut lukemaan hömppää pitkään aikaan, Vaahtera otti ja koukutti, ja keväästä tähän hetkeen olen lukenut kaikki Vaahteran neljä teosta ilman että on tullut edes ähky. Onnellisesti eksyksissä (2012) sulostutti vappuani, Rakkautta, vahingossa (2013) ja Kevyesti kipsissä (2016) luin kesällä, ja koska kamarini juuri niihin aikoihin vietti hetken aikaa hiljaiseloa, en niitä täällä tullut hehkutelleeksi. Nyt sitten onkin niin, että ihan jo periaatteesta hehkutan tätä viimeksi lukemaani Sattumalta sinun (2015) ja samalla – tai ennen kaikkea – vielä kerran (no joo, ei ole ehkä viimeinen :)) Veera Vaahteraa noin niin kuin yleensä. (Nyt minulla vaan onkin sitten ikävä ongelma: mitäs minä nyt mahdolliseen hömpäntarpeeseeni luen, kun kaikki Vaahteran kirjat on jo ahmatoitu? No, onneksi on toivoa, että hän kirjoittaa lisää...)

Sattumalta sinun kertoo Karoliinasta, joka parisuhdekoukeroidensa keskellä painiskelee myös akateemisen pätkätyöläisyyden kurimuksessa: väitöskirja on kirjoitettu ja pätkä sieltä pätkä täältä aina välillä saatu, mutta eläkevirkaa ei ole juuri ollut näköpiirissä ennen kuin ehkä nyt, kun pieni pelastusprojekti filosofian laitoksella toimii kenties siltana myös eteenpäin. Huolia Karoliinalla aina vaan riittää, rakkauden ja työn ja vähän kaiken muunkin suhteen, ja unta sitä myöten oikein ei. Yliopistomaailmaa (ja samalla työelämää laajemminkin) teoksessa katsellaan pehmeästi pilke silmäkulmassa, vähän pohdiskellenkin, ja filosofian laitoksen miljööseen sopien mukana on myös mukava ripaus filosofiaa :) Romanttisella rintamalla Karoliinan elämässä pyörivät entinen poikaystävä Ville, josta Karoliina edelleen saa lounasseuraa, sekä filosofian laitoksen sohvalla rentoileva Matias. Luvassa on juuri sopivasti koukeroita ja romanttiselle tarinalle tarpeellisia väärinkäsityksiä, kunnes lopussa kaikki on ihanasti kohdallaan.

Siispä, pitemmittä puheitta: suosittelen lämpimästi Vaahteran teoksia laatuhömpän nälkään!

Toukokuu, vähän Vaahteraa ja jotakin Onnellisuudestakin

Taas ollaan toukokuussa. Aurinko kylvettää omenapuuta, minä odotan sen kukkia. Vapunaatoksi sain portaalle kevään ensimmäiset orvokit, tummanvioletit kukat hehkuvat jo kesää. On aika jona lämpö on lempeää ja valokin kirkkaudestaan huolimatta ihmeen pehmeää. Aika ihanaa. Ja taitaa tosiaan olla niin, että toisinaan syksyihmisestäkin saattaa kuoriutua myös kevätihminen. Ehkäpä minä olenkin ihan kokonainen vuodenaikaihminen!

Luin viikonloppuna Veera Vaahteraa. Olen niin Pauliina Vanhatalon kirjoitusten lumoissa, että minulle tuntuu sopivan ihan kaikki mitä hän kirjoittaa, myös höpsähköt romanttiset tarinat. Kröhöm, korjaan itseäni heti, höpsähkö on kaikin puolin huono sana. Tekee melkein mieli kirjoittaa pitkä päivitetty pohdiskelma erilaisten kirjallisuudenlajien eri tavalla tärkeistä funktioista. Valintani vappukirjaksi oli sitä paitsi erittäin tietoinen: vuosi sitten luin uudestaan Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilin, nyt halusin lukea nimenomaan Vanhatalon alter egoa. Onneksi on kirjasto, josta etsimänsä löytää. Ja hyvää teki. Ehkäpä aloitankin itseni kanssa ihan perinteen: aina vappuisin jotakin mukavan kepeää. Vaahtera-Vanhatalon Onnellisesti eksyksissä (2012) sisälsi muuten myös hyvää pohdiskelua humanistien työllisyystilanteesta ja uskosta omiin kykyihin. (Plus että sankaritar Emma väsäsi suomen kielen gradua, oi niitä aikoja!) Niin että! Höps pöps kaikki kirjallisuuden keinotekoiset kategorisoinnit viihteeseen ja siihen toiseen. Kun sille tuulelle satun, luen ehkä toisenkin Vaahteran.

Olen keskustellut viime aikoina myös Tommi Melenderin kanssa Onnellisuudesta (2016). Olen tähän mennessä päässyt lukuun ”Kirjailijaidiootti” asti. Luvussa sanotaan esimerkiksi näin: Kunnianhimonsa vallassa kirjailija uskottelee itselleen, että hänen keskeneräisissä tiedostoissaan muhii jotain taianomaista... [Tähän lämmintä, hersyvää, hieman itseironistakin naurua.] Aika mainiota, kyllä vain, ja lukeminen muistuttaa todellakin antoisaa keskustelua hyvän ystävän kanssa. On kiehtovaa, miten melkein tulee puhutuksi päälle. Etenen kuitenkin tarkoituksella hitaasti, pysähdyn välillä mietiskelemään. Eli eipäs tästä nyt toistaiseksi enempää.

Toivotan hyvää ja kaunista toukokuuta!