Minulla on perhonen kämmenen sisällä,
se räpyttelee.
Avaanko lämpöni, en tahtoisi.
Mene. Jää minuun.
Runo.
Poissaolo. Kaipuu.
Minä istun kesäillassa ja luen runoista hetkiä,
joissa on muisto ja tyhjyys - sellaisia kuten tämä:
joissa on muisto ja tyhjyys - sellaisia kuten tämä:
Tottakai sinä istut siinä
sohvalla kuten ennenkin.
Sinut vain näkee niin lyhyesti.
Pari sekuntia ja katoat.
ja tämä:
Ei puhuta enää.
Muutetaan pois.
Muutetaan ennen kuin hän muuttaa,
hänen jälkensä unohtuvat,
hänen kuoppansa täyttyy.
Hän itse kuluu pois.
ja
tämä:
Ei kukaan sano enää: Olet kaunis.
Hän sanoi.
Kaikille minun uurteilleni, harmaalle
tukalleni, unohtaville aivoilleni:
olet kaunis.
(ja niin, minä mietin,
taas, onko se runojen rikkomista jos kerää niistä vain muutaman säkeen, mutta
kokonaisiakaan ei kai aina saa, ja sitäpaitsi: ehkä
katkelma tuoksuu juuri siltä kuin runo on)
ja
tämä:
En tuntenut elämääsi,
keskinäisemme oli liian tiheä,
siihen ei mahtunut historiaa.
ja
tämä:
Eniten vihloo se mitä ei ole.
Askelten puuttuminen.
Kuulumaton ääni.
Sammunut hymy.
ja tämä:
Itseänihän minä etsin.
Myöhemmin kirjoitan
runoista nopeasti muutaman rivin,
menen
takaisin päivän askareisiin ja hälyyn,
ajattelen:
tässä tämä on, juuri nyt, elämä.
Emme me mitään tienneet. Elimme vain.
Ja minun karkailevat ajatukseni hälvenevät tähän kesäiseen päivään,
mutta
jotakin niistä silti jää: elämän ja sen rajojen tuntu.
Äkkiä otat syliisi,
liki, täydesti.
On hyvä olla.
On henkeäsalpaavan hyvä olla.
Siinähän sinä olet.
Tässä.
***************
Aila Meriluoto: Miehen muotoinen aukko. Runoja, 74 s. WSOY 2005.
