Ajatuspolkuja suomalaisen kirjallisuuden päivänä

Tänään, 10.10., vietetään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Päivä onkin hulmuavat lippunsa ansainnut, sekä Kiven että kirjallisuutemme nimissä.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870) oli aikoinaan ensimmäinen suomenkielinen romaani tai ainakin ensimmäinen merkittävä. Ensimmäinen suomalainen romaani se ei sen sijaan ollut, sillä ennen Kiveä maassamme oli jo kirjoitettu monia ruotsinkielisiä teoksia. Ensimmäinen suomalainen romaani olikin Fredrika Wilhelmina Carstensin Murgrönan (1840, suom. Muratti vuonna 2007), hieman sentimentaalinen, kirjeromaanin muotoon kirjoitettu rakkauskertomus. 1800-luvun yhteiskunnallisista olosuhteista ja sääty-yhteiskunnan lainalaisuuksista johtuen romaanikirjallisuutemme syntyi juuri ruotsinkielisenä, mutta vuosisadan loppua kohti tapahtuvat muutokset johtivat lopulta siihen, että tilaa ja mahdollisuuksia alkoi vähitellen syntyä myös suomenkieliselle kirjoittamiselle ja kirjallisuudelle. Sydämellinen kiitokseni kaikille noiden aikojen uutterille edelläkävijöille, sekä suomen että ruotsin kielellä kirjoittaneille!

Kaikki suomalainen kirjallisuus ei tietenkään edelleenkään ole suomenkielistä ja hyvä niin. Suomalaisuus ei ole vain yksi, vaan se on monta, ja tässä moneudessa on myös suomalaisuuden rikkaus. Suomenkielisen kirjallisuuden rinnalla meillä on edelleen valtavan hienoa suomenruotsalaista kirjallisuutta, ja kirjallisuutemme kokonaiskuvaa rikastaa myös (valitettavan vähälle huomiolle tosin monin tavoin jäävä) saamenkielinen kirjallisuus. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme monipuolistuminen avaa varmasti ajan mittaan mahdollisuuksia myös yhä laajemmalle suomalaisen kirjallisuuden käsitteelle, ja onkin hyvä muistaa, tässäkin, ettei rakkaus omaan isänmaahan, kulttuuriperintöön ja äidinkieleen suinkaan tarkoita sulkeutumista ja sulkemista. Oikeastaan tuntuu siltä, että juuri rakkaus päinvastoin avaa. Se, mikä johtaa sulkeutumiseen ja sulkemiseen, on jotakin ihan muuta.

Itse olen niitä suomalaisia, jotka ovat kasvaneet juuri suomen kieli kehtonaan. Olen kasvanut hahmottamaan itseni ja toiset ihmiset, koko ihmisyyden ja maailman juuri tämän rakkaan kielen kautta. Siksi juuri tämä kieli ankkuroi minut maailmaan ja maailman minuun. Jos minulla olisi jokin toinen kieli, sekä minä että maailmani olisimme hieman toisenlaisia – alkaen ihan jo siitä, että esimerkiksi minun aamuni ei olisi aamu. Se olisi jotakin muuta, ehkä morning, morgon, mañana, Morgen, hommik tai утро, ja siksi siinä olisi myös ihan erilainen sointi, erilainen tuntu ja tunnelma. Nyt, tässä ja tällaisena, minun aamuni on pehmeä ja hieman pyöreä, aurinkoinen ja utuinen samaan aikaan. Siinä on jotakin, joka sekä avaa että kätkee, ja se on, juuri minulle, mitä parhain ja oikein sana aloittaa uusi huomen. Mutta niin: millä kielellä aamu sitten ikinä sanotaankin, se merkitsee tietenkin myös tiettyjä samoja asioita, mutta samalla siinä kuitenkin on juuri sen oman kielen tuntu ja sävy.

Koska oma kieleni on se, jonka sylissä olen kasvanut ja itseni ja maailman oppinut (tai paremminkin: jonka sylissä kaiken aikaa olen itseäni ja maailmaa oppimassa), on minulle ominta myös lukea juuri omalla kielelläni kirjoitettua kirjallisuutta. En lakkaa pohtimasta, ihailemasta ja hämmästelemästä, miten loputtoman kiehtovaa on, että kieli on samaan aikaan sekä jaettua että omaa ja että tämä yksi ja sama kieli voi taipua niin moneen rytmiin, tyyliin ja ääneen, niin moneen erilaiseen tapaan jäsentää tätä yhteistä maailmaa tällä yhteisellä kielellä. On huikeaa, että tällä yhdellä ja samalla, melko pienellä kielellä on syntynyt niin monien kirjallisuuksien kirjo. Ja aina vaan yhtä kiehtovaa on myös se, että meillä kaikilla yhteistä kieltämme puhuvilla ja kirjoittavilla on tämä yhteinen välineemme, mutta samalla meillä jokaisella on myös se ihan oma äänemme, jolla sitä käytämme. Ja  äänemme, niin, sekin lienee aina myös sekoitus toisia ääniä, samalla kertaa sekä omamme että monelta suunnalta lainattu.

Ja mitä tähän omaan kirjallisuuteemme tulee, on se tietenkin vain pieni kaistale maailmankirjallisuuden kainalossa, ja on äärettömän tärkeää muistaa, ettei kirjallisuuttamme ilman maailmankirjallisuutta edes olisi. Kirjallisuus tarvitsee koko laajan avaruutensa kasvaakseen ja kukoistaakseen, ja myös tämä meidän kotoinen kirjallisuutemme kiinnittyy aina johonkin itseään laajempaan. Myös se sekä kerää itseensä että antaa itsestään, on erottamaton osa kirjallisuuden avaraa ja monipolkuista kokonaismaailmaa, ja varmasti myös sekä tietoisesti että tiedostamattaan.

Minulle juuri tämä oma kirjallisuutemme on kuitenkin se kaikkein rakkain. Erityisen rakasta minulle on vanha kirjallisuutemme ja ne syvät, kirjallisuuden historiaa henkivät henkäykset, joita se aikojen takaa minulle henkii, mutta iloitsen suuresti ja lämpimästi myös tämän päivän kirjallisuudestamme ja ennen kaikkea siitä, että sen monimuotoisuudesta riittää helmiä hyvin erilaisille lukijoille.

Ja ei, rakkauteni omaan kirjallisuutemme ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö rakasta voisi olla ja olisi myös muu kirjallisuus ja ettenkö myös muuta kirjallisuutta ja esimerkiksi sen kääntämistä arvostaisi, vaan ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että juuri suomalaisessa kirjallisuudessa on minulle koti. Tämän pienen maan ja pienen kielialueen lukijana minusta myös tuntuu, että minulla on kuin onkin lupa rakastaa kaikkein eniten juuri tätä omaa, kotoista kirjallisuuttamme. Joskus on tietenkin paikallaan myös lähteä kotoa pois, maailman avaruutta katsomaan, mutta ihaninta on sittenkin aina se paluu.

Toivotan oikein hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää – kaikessa sen rikkaudessa ♥

Nimentö ja muita sanahurmureita

Riittävän hourupää kun on, saattaa hyvinkin viettää kauniin syysiltahetken höyryvän teekupin ja E. N. Setälän alkeisopetusta varten kirjoittaman Suomen kielen oppikirjan äärellä. Ei kun oho, eihän tässä tietenkään hourupäisyydestä ole kysymys, vaan armaan äidinkielemme hartaasta rakastamisesta ♥

No, niin tai näin, minulla on nähtävästi taipumusta viihtyä tämän rakkaan äidinkielemme vanhojen sanahurmureiden äärellä. Ja samalla sitten kyllä myös vähän surkutella eräiden omaperäisten sanojemme ehkä väistämätöntäkin katoavaisuutta...

No niin, tietenkin, ymmärtäähän sen toki toisaalta, että on yksinkertaisempaa puhua esimerkiksi nominatiivista kuin nimennöstä, mutta toisaalta taas – niin, miten niin se oikeastaan on yksinkertaisempaa? Ovathan nämä kotoperäiset sanamme sentään aika ymmärrettäviä noihin vaikeisiin venkuroihin verrattuina. Omannonkin oivaltaa oikein komeasti, kun taas genetiiviä on ainakin silloin pikkuisena lettipäänä varmasti joutunut vähän suuhunsa asettelemaan ja sen merkitystä ihmettelemään. Entäpä sitten nämä, mikä mahtava logiikka: ulko-olento, ulkoeronto, ulkotulento? Tai nämä, eivätkö olekin kerrassaan mainioita: vajanto, seuranto, keinonto? Mutta niin vaan meidän pitää väännellä kieliparkojamme sanomaan adessiivi, ablatiivi, allatiivi ja abessiivi, komitatiivi, instruktiivi. Ihme, että nuo sanahirviöt on lapsena oppinutkin. Adessiivi ja abessiivikin ovat varmasti kerran jos toisenkin menneet sekaisin, kun taas ulko-olento ja vajanto olisivat mitä mutkattomimman erilaiset. Ja hei, oikeasti: vajanto, seuranto, keinonto, maistelkaa nyt, maistuu ihanasti suomelta!

Ja minkähän takia enää ei puhuta ääntiöistä ja kerakkeista? Kuka sen päätti, että vokaalit ja konsonantit sopivat tarkoitukseen paremmin? Entä sen, että on parempi puhua osoittavien asemojen sijaan demonstratiivipronomineista? Oi voi! Mikä moninkertainen menetysten kauhistus!

Ja aah, entäpä nämä: kestämä, kertoma, päättymä, entispäättymä? Miten hienot, kotoperäiset nimet meillä aikamuodoillekin olisi, mutta niin me vaan puhumme mielikuvituksettomasti preesensistä, imperfektistä, perfektistä ja pluskvamperfektistä. Niin – mielikuvituksettomasti ja kovin, kovin konstikkaasti. Kestämän, kertoman, päättymän ja entispäättymän vivahteet ymmärtää heti!

No niin, sulkeisiinhan se tuo Setäläkin nämä kotoperäiset sanahurmurit kyllä sijoittaa. Vierasperäiset hienoudet menevät siis jo hänellä edelle, mutta mainitseepa hän nämäkin sentään. Mutta kuunnelkaas nyt vielä näitäkin, on näissä Setälän aikaisissa koukerosanoissakin sentään sitä jotakin: konjunktsioni, interjektsioni, prepositsioni, potentsiaali, konditsionaali. Oi niitä aikoja!

No juu, ajat muuttuvat ja kielikin siinä samalla. Minkäpä sille mahtaa. Jotakin aina katoaa ja uutta tulee tilalle. Mutta ovat nämä vanhat kirjaset kyllä kiehtovaa aikamatkailua myös tähän armaaseen suomen kieleen.

Ja muuten, vielä: jotakin kovin söpöä on myös siinä, miten Setälä opastaa pikku koululaisia kirjoittamaan kansanmurteiden sijaan yleiskieltä ja sanoo, että ”[p]araiten sitä oppii lukemalla hyviä suomalaisia kirjoja sekä koettamalla kirjoittaa suomea niin, kuin niissä kirjoitetaan”. Söpöä se on paitsi tuon herttaisen lukemaan kannustamisen vuoksi myös siksi, että opastuksen takaa kuuluu juuri se murteiden rikkaus, joka koululaisten puheissa on monivivahteisena soinut. Van eipä mittään, on se hyvä, että vielähi osataan ees jollaen laella sitä ommoa kieltä puhhuo, vaekka kyllä se tämä muuttoliike sitähi rikkaotta alas ajjaa. Nii ja parempihan se kyllä onnii sitä ylleiskieltä kirjotuksissaan käötteä kun sillä laella kumminnii paremmin ymmärrettään mitä kukahi meille millonnii tahtoo sannoa. Van sen minä silti sanon, että pittää sitä aenahi välillä myös oekeen rakkaovella veännellä, ettei juuret unohu. (Kyllä vaan, minulle ne rakkaimmat kielet ovat kaenuu, savo ja suomi ♥)

***

Setälän Suomen kielen oppikirjan ensimmäinen painos on ilmeisesti vuodelta 1900. Oma kappaleeni, noin euron kirpputorilöytö, on kahdestoista painos, hämmästyttävän siisti kirjanen vuodelta 1928.