Nämä kasvot. Silmät, jotka ovat melkein kiinni.
Harmaantuneeseen partaan kätkeytyvät huulet. Rypyt. Nenä, joka vielä hengittää
ilmaa. Aavistus otsaa, jonka taakse ajatukset kätkeytyvät.
Yhteys kuvan ja tarinan välillä on illuusio, mutta se ei
vähennä sitä voimaa jolla nämä kasvot tätä tarinaa kantavat. Tai ei, ei tätä
tarinaa, ei yksin. Tuntuu, että nämä kasvot kantavat kaikkia niitä tarinoita,
jotka ihmisten loputtoman keskeneräisistä elämistä koostuvat, niistä joiden säikeet kiertyvät itsensä ja toistensa lomaan tavoilla jotka toisinaan tekevät myös kipeää.
Niin – jos elämä on tie, siinä on aina myös risteyksiä ja kompastuskiviä, ja
lopulta, jonakin päivänä, ihminen huomaa kävelleensä sen loppuun. Ja silloin, kaikista askelten epätasapainosta huolimatta, saattaa sittenkin tuntua siltä, että tie oli kulkemisen arvoinen. Että elämä oli hyvä. Että siinä oli rakkautta, joka vuoksi tie oli kuljettava juuri sellaisena kuin se oli.
*****
William Stoner, maatilan poika, lähtee yliopistoon
opiskelemaan luonnontiedettä ja maataloustieteitä, mutta vaihtaa pian alansa
filosofiaan, vanhan ajan historiaan ja – niin – englantilaiseen kirjallisuuteen. Taakse
jää maailma, johon oli ehkä tarkoitus palata, ja edessä on uusi, sellainen
jonka edessä ehkä väistämättä tuntee myös riittämättömyyttä. Mutta valinta,
Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner.
--- Te olette rakastunut. Niin
yksinkertaista se on.
Niin yksinkertaista se on. Ja minä huomaan miettiväni,
perustuuko rakastuminen intuitoon ja olevani halukas vastaamaan että kyllä.
Että kaikki puhdas rakkaus mikä ihmisessä herää, on sisäistä viisautta. Se,
mitä rakkaudelle maailman jaloissa tapahtuu ja jää tapahtumatta, on tietysti
kokonaan toinen asia. Mutta sisäinen viisaus ja rakkaus, niin. Luulen, että ne
kulkevat käsi kädessä, jos niille antaa siihen mahdollisuuden. Ja tämä kirja
täytyy lukea ennen kaikkea siksi – ymmärtääkseen rakkauden ja sydämen arvon.
Takakansiteksti kertoo, että Stoner julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965, mutta
jostakin syystä se ei silloin herättänyt juurikaan huomiota. Vuonna 2006 – kun
kirjailijan, John Williamsin, kuolemasta oli kulunut jo kaksitoista vuotta –
teoksesta otettiin uusia painoksia, ja se alkoi lopultakin löytää lukijoita.
Nyt, vuonna 2015, teos on myös minun käsissäni, suomeksi käännettynä. Minä luen sen vähäeleistä
tarkkanäköisyyttä ja tunnen surunsekaista onnea.
Esipuheen
kirjoittanut John McGahern sanoo:
Jos tällä romaanilla voi sanoa olevan teema,
niin se on varmasti rakkaus,
rakkauden monet ilmenemismuodot ja kaikki voimat,
jotka sitä vastustavat.
Ja niin se on: Stonerin
kantava teema on juuri rakkaus. Kysymys siitä, mitä kaikkea rakkaus on ja miksi
se ei aina saa hengittää. Minun hengitykseni on tämän vastauksiaan yhä etsivän kysymyksen
jäljiltä painavaa ja elämänhaluista, itsepintaista ja halutonta
pysähtymään, kiivaasti omia rakkauksiaan kohti huutavaa. Mutta ei siitä sen
enempää. Avataan tämä hieno teos, Stoner. Ajatellaan sitä että
rakkaudessa ei ollut kyse sen paremmin armosta kuin illuusiosta.
että
Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja jota muokattiin
hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä ja sydämellä.
Kohdataan Edith. Edith Elaine Botswick, tuleva rouva
Stoner. Kaksikymmentävuotias nuori nainen, joka on pitkä ja sorja ja vaalea, yllään sinisestä läikehtivästä silkistä ommeltu puku. Jolla on herkkäpiirteiset kasvot ja sirot, lähes hauraat sormet. Joka
soittaa pianoa ja jolla on taiteellisia
taipumuksia ja jonka moraalinen kasvatus oli sekä kouluissa että kotona luonteeltaan negatiivista,
tavoitteiltaan normatiivista ja lähes yksinomaan seksuaalista. Jolle opetettiin, että hänellä olisi
velvollisuuksia miestään ja lapsiaan kohtaan ja että hänen olisi täytettävä ne.
Ja joka – niin – joka jää Stonerille ehkä ikuisesti vieraaksi.
William, minä yritän olla sinulle hyvä
vaimo. --- Minä yritän.
Olisiko Edith voinut pyrkimyksessään onnistua? Olisiko
kohtaamattomuuden ja vierauden tilalla voinut olla jotakin muuta? Olisiko Edith
voinut olla toisenlainen ja avioliitto onnellinen? Olisiko siinä voinut olla enemmän
rakkautta kuin vihaa? Kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatii pysähtymistä, halua
astua kauas ja syvälle, sinne missä puhutaan paitsi yksilöistä myös
yhteiskunnasta ja kasvatuksesta ja etsitään selityksiä kaikesta siitä missä
ihminen kasvaa. Ja minusta tuntuu, että kaiken takana painaa valtava ahdistus,
joka vain kätkeytyy julmuuteen. Että avioliiton solmivat toisinaan myös
ihmiset, jotka eivät siinä voikaan onnistua. Että ihmisen sydän puhuu toisinaan myös merkillisesti, jotenkin väärin, tai että se ei silloin sydän olekaan vaan että ihminen jostakin muusta syystä päätyy elämässään surullisiin tilanteisiin. Mutta jonakin päivänä, paljon
myöhemmin, kun vuosia on kulunut ja on tapahtunut jo paljon, on ehkä niin, että
he olivat antaneet anteeksi kärsimyksen,
jota olivat toisilleen aiheuttaneet, ja syventyivät miettimään, millaista
heidän yhteinen elämänsä olisi voinut olla. Ja tuo mahdollisuuden muoto, olisi voinut olla, antaa heille ehkä lohdullisen
hetken viivähtää tarinassa, joka – niin – olisi voinut korvata sen joka oli ollut.
Minkä kaiken olisikaan pitänyt olla toisin, jotta tuo toinen tarina olisi
voinut tulla todeksi.
Ja Grace. Tytär, joka ei syntynyt rakkaudesta vaan jostakin
joka oli sekoitus ahdistusta, vihaa ja pakottavaa, rajua raivoa – sekoitus, joka
sai estyneen ja varautuneen Edithin iskemään kyntensä mieheensä kuin eläin. Grace,
jota äiti käyttää vihansa ja ahdistuksensa välineenä, mutta jota hänkin ehkä isän ohella silti myös rakastaa, omalla keskeneräisellä
tavallaan. Grace, joka on sellainen
harvinainen ja suloinen ihminen jonka moraalinen luonne oli niin herkkä että
sitä oli vaalittava ja suojeltava, jotta se voisi saavuttaa täyden mittansa. Grace
joka sanoo että Ei sillä ole väliä isä.
Ei yhtään. Jolle sillä ei ehkä oikeastikaan ole väliä, ei yhtään, ja joka
siksi kantaa ympärillään oman elämänsä valtavaa ja surullista sivullisuuden
kehrää.
Ja niin, Katherine. Ihana Katherine, joka heidän yhteisinä iltapäivinään --- oli
kohtelias, ystävällinen ja hillitty ja jonka seurassa Stoner oli epätoivoisen varovainen, jottei vain
paljastaisi tunteitaan millään helposti havaittavalla tavalla. Katherine,
jolla on läpikuultava iho ja ryhti,
tyyneys ja pidättyväisyys, joiden William oli luullut ilmentävän Katherinen
olemusta, mutta jotka peittävätkin alleen
lämmön, leikkisyyden ja huumorintajun, joiden voimakkuus perustui siihen että
ne olivat kätkössä. Katherine, joka sanoo että vasta rakastuttuaan ihminen oivaltaa itsestään jotakin. Ja niin
William Stonerille selvisi
neljäntenäkymmenentenäkolmantena elinvuotena se, mikä oli selvinnyt muille
paljon nuorempana: että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen,
jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä vaan kehitys, jossa
yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan.
Ja
Päivä päivältä heitä pidättelevät
suojakerrokset tipahtivat pois, niin että lopulta he olivat, kuten monet
poikkeuksellisen ujot, avoimia toisilleen, suojattomia ja täysin vapautuneesti
omia itsejään.
Mutta mitä maailma tekeekään ihmisille, jotka
ovat omia itsejään, rakastavat aidosti ja puhtaasti? Maailma, jonka ahtaisiin
rajoihin rakkaus ei mahdu. Maailma, joka kavahtaa rakkautta, koska se on
jotakin liian kaunista.
Mutta olisiko se
sittenkään ollut totta? Se, että silloin
kaikki menettäisi merkityksensä –
kaikki mitä olemme tehneet, kaikki millaisia olemme olleet.
että
meistä molemmista tulisi jotakin muuta,
jotain muuta kuin oma itsemme.
Emme olisi enää yhtään mitään.
Ei, en tahtoisi uskoa niin. Tahtoisin, että olisi ollut
mahdollista valita toisin ja että siitä toisesta valinnasta olisi sittenkin seurannut
jotakin hyvää ja oikeaa. Mutta – niin, tämän tarinan maailmassa – minä en ehkä
osaa uskoa muuhun kuin siihen mitä se sanoo. Että oli tapahduttava niin kuin
tapahtui.
Ja sitten, niin, kohdataan myös se
toinen rakkaus tai sama, niin se –
Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä
kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten
ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka
painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi ---
ja se, miten ihanaa
onkaan kokea
löytämisen riemua, joka syntyy siitä kun
huomaa, että käsiteltävä aihe sijoitttuu jonkin paljon laajemman aiheen
keskipisteeseen, ja vaistoaa voimakkaasti, että tämän aiheen tutkiminen
todennäköisesti johtaa jonnekin vaikka on mahdotonta sanoa minne.
Ja vaikka ihmisen toisinaan
valtaisikin
ymmärrys siitä, miten paljon oli asioita
joita hän ei tiennyt ja kirjoja joita hän ei ollut lukenut, ja hänen
tavoittelemansa seesteisyys särkyi hänen tiedostaessaan, kuinka vähän aikaa
hänellä oli, kuinka paljon luettavaa, kuinka paljon opittavaa
niin silti, silti
– kuten kirjailija
itse on vanhoilla päivillään sanonut,
näin kertoo
teokseen kirjoitettu esipuhe –
Kaiken
perusta on se, että rakastaa sitä mitä tekee.
Jos
rakastaa jotain asiaa, sitä oppii ymmärtämään.
Ja vaikka
tuo ymmärrys lopulta jäisikin vajaaksi niin kuin se väistämättä jää, se on
silti rakkauden lapsi ja siksi lähtökohta kaikelle hyvälle ja kauniille, mitä
ihmisessä voi olla. Ja niin, ehkä onkin niin,
että elämä jää väistämättä kesken. Että jonakin
päivänä huomaa kysyvänsä itseltään:
Mitä sinä odotit?
Että elämä on väistämättä täynnä keskeneräisyyksiä, kompromisseja ja toteutumattomia
mahdollisuuksia. Loputonta tietämättömyyttä.
Ja kuitenkin, niin – kuitenkin se on samalla niin kokonainen. Sellainen, että
lopulta saattaa äkkiä huomata ajattelevansa myös niin, että
Hän oli oma itsensä ja tiesi, mikä hän oli
ollut.
Ehkä siihen kirkkauteen on sittenkin hyvä jäädä, jatkaa
matkaa. Unohtaa kaikki mitä tapahtui ja jäi tapahtumatta. Avata kirja vielä
kerran ja tuntea kuinka se vanha
innostus, joka oli kuin pelkoa, vangitsi hänet siinä missä hän makasi. Ajatella vielä hetki myös onnea, sitä kuinka se kulkee ohikiitävissä hetkissä ja on samaan aikaan sekä hauras että vahva. Ja sitten, niin, mitä
jää jäljelle, eikö mitään, vai sittenkin jotakin – sivuille heijastunut aurinko
ja kumahdus joka kuului kun kirja putosi.
*****
Kun lopulta suljen kirjan, huomaan keskelle rintakehää
kertyneen puristavan painon. Tunne, joka minut täyttää, on samaan aikaan lohtua
ja lohduttomuutta, uskoa ja epäuskoa, kaihoa ja menetyksen hyväksymistä. Olen
täynnä myös hahmoaan hakevia kysymyksiä, jotka eivät ehkä kiteydy sanoiksi
vielä. Tiedän kuitenkin jo, että ne kiertävät elämää, rakkautta ja onnea.
Kaiken surullista turhuutta ja sittenkin tarkoituksellisuutta, jotakin eletyn
elämän kokoista. Sitäkin, että lopulta kaikki on ohi. Ja niin, kaikkein surullisinta on, että rakkaus ei ehkä
aina riitä. Että maailmaa pyörittävät mahdit, joille puhdas sydän ei merkitse
mitään. Mutta päällimmäiseksi jää ehkä kuitenkin tämä:
Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut
intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri
silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen
eikä lihan intohimoa vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat
olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi
naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän!
Ja siksi minä sanon, että tämä teos jättää jäljen.
Että tämä on minun. Minun sillä tavalla kuin toisen kirjoittaman kirjan voi
omakseen ottaa, nöyryydellä ja kiitollisuudella. Siksi, että tässä on intohimoa
ja rakkautta kaikessa sen hiljaisessa suuruudessa. Intohimoa, jonka polte on kuumaa silloinkin kun sitä ei ehkä tunne,
ja rakkautta, joka pitää hengissä siihen asti kunnes aika koittaa.
Kestää kauan ennen kuin silmät kuivuvat. Mutta kun jälleen
näen, katson taas kasvoja, jotka kantavat mukanaan kokonaisen elämän. Ehkä
ajattelen sitä, miten pieniä ja suuria ihminen ja hänen elämänsä ovat. Sitä,
että intohimo ja rakkaus ovat syitä olla olemassa, elää koko ihmisen
kokoinen elämä. On kirjoja, joiden vaikutus kestää, ja tämä
on juuri niitä: kysymykset ja vastaukset jatkavat itsensä ja toistensa
etsimistä vielä kauan sen jälkeen, kun olen painanut kirjoitelmaani viimeisen
pisteen.
***************
John Williams: Stoner. 306 s. Bazar 2015.
Englanninkielinen alkuteos Stoner vuodelta 1965. Suomentanut Ilkka Rekiaro.
PS. Stoneria on ehditty lukea kirjablogeissa jo paljon.
Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.
