”Pienen elämän salainen päämahti”

 

 

”Eikö siinä ollut itse pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen tarkoitus, että kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit. Sen ympärille punoutui muu, se tuhatvivahduksinen näkyvä elämä, joka niin raskaalta ja tarkoituksettomalta tuntui.”

(Maria Jotuni: Arkielämää, 1909.)

*

Maria Jotunin teokset ovat usein viiltävän realististia ja kuvaavat vuosisadanvaihteen naisen kapeita elämänmahdollisuuksia. Elämän ahtauden ja kipujen keskellä pilkahtaa kuitenkin toisinaan myös elämän konstailematon, kosketeltava kauneus.

Kauneimpia hetkiä hänen teoksissaan on Annastiina-piian ja Jussi-rengin lapsen syntymä romaanissa Arkielämää. Lapsi syntyy kesäisenä päivänä kesken Koppelmäen talon arkisen aherruksen, mutta samalla lapsen syntymä on myös pieni juhla – juhla, jonka kunniaksi nuori äiti vaihtaa sänkyyn puhtaan lakanan ja ylleen puhtaan yöröijyn ja antaa talon Loviisa-tyttärelle kahvitarpeet keitettäviksi. Vanha isäntä puolestaan antaa tuoreelle äidille vaivihkaa kymmenmarkkasen ja murahtaa niille, jotka mutisevat että ”on tuo vähä ikävä, kun tuo noin ennen vihkimistä sattuu”. Lapsen syntymä on elämän jatkuvuuden ihme, ja olennaista on juuri se, ei papin aamen tai mikään muukaan ulkoinen.

Äitiys ei Jotunin teoksissa (ei tässäkään) ole pelkkää idylliä, ja ihmisen elämä näyttäytyy niissä myös rämpimisenä sukupolvesta toiseen, mutta juuri tämä elämän jatkuvuus luonnon suurena tahtona kietoo myös kaiken sen kipeän rämpimisen suuremman tarkoituksellisuuden tuntuun.

Ylläolevan sitaatin sanat Jotuni on kirjoittanut romaaninsa kehyshenkilön, kuljeskelevan ”pappi” Nymanin ajatuksiksi tämän katsellessa nuorta Annastiinaa lapsensa vierellä. Minua tämä romaani ja tämä syntymän hetki koskettaa kerta toisensa jälkeen. Romaanissa on paljon muutakin puhuttelevaa ja koskettavaa, mutta juuri tässä syntymän hetkessä on sitä elämän kauneutta ja elämän jatkuvuuden ihmettä ja suuruutta, jonka äärellä kokee hiljaista rauhaa, toivoakin.

*

Toivottelen tämän myötä elämänkaunista äitienpäiväviikonloppua kaikille äideille ja/tai muuten äidilliselle ja myös kaikille lapsille, jotka ovat äideistään äitejä tehneet ♥

(Kuvassa myös Elin Danielson-Gambogin ihana maalaus Äiti ja lapsi, 1890.)

 

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (2021)

 

 

”Taide oli Elinille ykkönen, se jolle hän eli.”

 *

Salla Leponiemen hiljattain ilmestynyt Niin kauan kuin tunnen eläväni on runsas ja antoisa katsaus taiteilija Elin Danielson-Gambogin elämään ja taiteeseen.

Elämäkerran sivuille piirtyy kuva aikansa ahtaita rajoja vastaan kapinoineesta naisesta ja oman tiensä kulkijasta, joka ei piitannut yhteiskunnan porvarillisista arvoista ja normeista, vaan jolle oli tärkeintä tavoitella myös naisen oikeutta keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin. Hänen omalla kohdallaan se tarkoitti omistautumista taiteilijuudelle, ja vaikka elämän realiteetit pakottivat hänetkin kompromisseihin (kuten muotokuvien maalaamiseen toimeentulon vuoksi), sydämessään hän pysyi läpi elämänsä uskollisena taiteelleen ja omille näkemyksilleen.

Teoksessa näyttäytyy myös Danielson-Gambogin rakkauselämä, joka sekään ei aina ollut helppoa. Avioliitto italiaisen, kymmenkunta vuotta nuoremman Raffaello Gambogin kanssa oli kahden taiteilijan rakkautta ja kumppanuutta, mutta myös haasteita ja kriisejä, ja lopulta tässäkin liitossa nainen jousti ja venyi oman taiteilijuutensa kustannuksella. Toisaalta asiat eivät olleet yksinkertaisia, sillä mies sairasteli, ja Danielson-Gambogi koki, ettei hän voinut jättää puolisoaan yksin.

Danielson-Gambogin elämä ja taiteilijuus näyttääkin kovin samalta kuin monen muunkin naistaiteilijan: omasta taiteilijuudesta kiinnipitäminen oli hänellekin jatkuvaa tasapainoilua arjen ja elämän realiteettien asettamissa kehyksissä, mutta samalla se oli myös elinehto.

*

On kiehtovaa ja avartavaa lukea Leponiemen avauksia ja tulkintoja Danielson-Gambogin elämästä ja teoksista. Saan lukea teoksen sivuilta monesta tutusta ja rakkaasta maalauksesta ja löytää niistä sekä omia ajatuksiani että myös uusia näkökulmia, ja tuttujen teosten ohella löydän myös monia uusia. Erityisen antoisaa ja hieman kutkuttelevaakin on lukea lempiteoksestani Päättynyt aamiainen, sillä enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että maalauksen neitokaisella olisi krapula, vaikka ne lasit siinä ovatkin. Ja elämästä kertomisen kohdalla pidän erityisesti siitä, että Leponiemi usein myös kysyy ja pohtii sen sijaan että esittäisi valmiita vastauksia, joita ei aina ole.

Ja jos aika – tai paremminkin ajan henki – aikoinaan ehtikin Danielson-Gambogin taiteen edelle, kun nuorempi polvi ja uudet virtaukset alkoivat vallata taiteen kenttää, niin ainakin oma aikamme näkee kyllä hänen teostensa ajattoman puhuttelevuuden. Enpä voi olla kuin nyökyttelemättä tämän Leponiemen kiteytyksen äärellä:

”Elinin läsnäolo ja vilpittömyys, se että hän on pannut sydämensä työhönsä, saa maalaukset resonoimaan myös katsojassa.

Siksi ne tuntuvat kertovan niin paljon.”

Lämmin lukusuositus (nais)taiteilijoista, taidehistoriasta ja taiteilijaelämästä kiinnostuneille!

*

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus, 2021. 

 

 

Elin Danielson-Gambogi: Päättynyt aamiainen (1890)

 

Elin Danielson-Gambogin Päättynyt aamiainen (1890) on ehkäpä rakkain taidepostikorttini. Se on ensimmäisiä, joita olen itselleni ostanut, ja se on kulkenut mukanani yli puoli elämää. Aikoinaan se koristi jo ensimmäisen oman kotini seinää 1990-luvulla.

Tuolloin, 19-20-vuotiaana, minulla ei tainnut vielä olla ”uuden naisen” käsitettä sanavarastossani, mutta varmastikin maalaus huokui minulle juuri naisen omaehtoisuuden mahdollisuutta. Samalla se puhui myös jonkinlaista lähelle tulevaa ajattomuutta, ja näin siinä myös itseäni (ja ehkäpä sekä todellista että toiveminääni) niin kuin lähimmäs tulevissa taideteoksissa usein nähdään.

Sen, että maalauksessa on taiteilijan pikkusisko Rosa Danielson, opin vasta paljon myöhemmin, ja minulle siinä oli pitkään vain kiehtova, vuosisadanvaihteen nuori nainen, joka oli samaan aikaan elämäntäyteinen ja uhmakas, ajallinen ja ajaton.

Sittemmin minulle ovat tulleet rakkaiksi myös monet muut Danielson-Gambogin teokset, mm. samanaikaisesti vahvat ja herkät omakuvat, lämmin ja kaunis Äiti ja lapsi ja jotenkin elämänrauhainen Auringon laskiessa. Danielson-Gambogin taide on ennen kaikkea elämää huokuvaa, ja se tuntuu kietovan katsojan hehkuunsa ja  syleilyynsä.

Se kaikkein rakkain teos taitaa kuitenkin edelleen olla juuri tämä, Päättynyt aamiainen. Korttini on jo aika lailla ajan patinoima ja reunoistaan rispaantunut, mutta patinakin vain vahvistaa sen tunnearvoa ja merkityksellisyyttä. 

*

Nyt luen parhaillaan Salla Leponiemen juuri ilmestynyttä Danielson-Gambogi -elämäkertaa Niin kauan kuin tunnen eläväni (Gummerus, 2021), ja tämä samainen rakas maalaus mainitaan myös heti sen alussa. On ihanaa nähdä teoksen sivuilla välähdyksiä tämän ehdottomiin lempitaiteilijoihini kuuluvan naisen elämästä ja taiteilijuudesta, ja tuntuu kummalliseltakin, että vaikka olen ihaillut hänen teoksiaan jo vuosikymmeniä, en ole tiennyt hänestä itsestään juuri mitään. 

Kirjoittelen kirjasta myöhemmin lisää.