”Jos nyt kuolen”,
olen sanonut itselleni, ”en ole jättänyt jälkeeni ainuttakaan kuolematonta
teosta – en mitään, minkä ansiosta ystäväni voisivat olla ylpeitä muistostani –
mutta olen rakastanut kauneuden periaatetta kaikessa olevassa, ja jos minulla
olisi ollut aikaa, olisin tehnyt itseni muistamisen arvoiseksi.”
Kirjeissä, niin kuin päiväkirjoissa, on jotakin kumman
tenhoavaa. Niitä saattaa lukea samalla kertaa sekä innostuneena ja ahnehtien
että tietyn kiusallisen uteliaisuudentunteen vallassa. Oikeastihan kirjeet
eivät tietenkään kuulu kenellekään muulle kuin kirjoittajalleen ja sille, jolle
ne on kirjoitettu. Kuitenkin ne ovat usein myös niin tärkeitä dokumentteja
kirjoittajastaan ja tätä ympäröivästä maailmasta, että olisi kerta kaikkiaan
sääli, jos kaikki maailman kirjeet aina ja kaikkialla olisivat
yksiselitteisesti salaisia. Ja niin – tietenkin – jos ja kun ne kerran on jo julkaistu, saa
tämäkin lukijatar luonnollisesti vapauttaa itsensä inhimillistä
tirkistelynhaluaan koskevasta epämukavuudesta ja perustella kurkistelujaan kauniisti rakkaudella
kirjallisuuteen ja sen historiaan.
Kysy itseltäsi,
rakkaimpani, etkö olekin julma, kun näin olet kietonut minut pauloihisi ja
tuhonnut vapauteni. Tahdon, että myönnät tämän kirjeessä, joka sinun on
viipymättä kirjoitettava, ja sinun tulee siinä lohduttaa minua kaikin keinoin –
tee siitä kuin vahva unikkouute, josta saan juopua – kirjoita suloisia sanoja
ja suutele niitä sen jälkeen, jotta saan koskettaa huulillani sinun huultesi
koskettamaa. (Ah <3)
Niin: romantikkorunoilija John Keatsin (1795–1821) kirjeitä
ystävilleen, sisaruksilleen ja rakastetulleen Fanny Brawnelle. Kirjeet ovat melkein kaksisataa
vuotta vanhoja ja niitä lukiessani ajattelen, taas, kuinka vanhoissa sanoissa
voikaan niin kiehtovasti olla sekä aikaa että ajattomuutta. Pientä
puhdaslehtistä kirjaani pidellessäni ajattelen myös niitä kellastuneita, ehkä
hapertuneitakin paperiarkkeja, joita nämä kirjeet oikeasti ovat – sitä,
miten ihmeellistä olisikaan pitää kädessään aitoja, alkuperäisiä kirjeitä ja
miten taianomaiselta ajan ja ajattomuuden yhteenkietoutuminen silloin ehkä
tuntuisi.
Minä luen:
En tiedä, milloin saan kirjan valmiiksi.
Minulla on muutama puolivalmis tarina, mutta koska en voi kirjoittaa vain
tullakseni julkaistuksi, minun on pakko jättää ne mielikuvitukseni armoille ja
antaa niiden edetä tai olla etenemättä.
Ja:
--- olen ollut hyvin saamaton. Mutta minun
pitäisi olla ahkera ja ainakin pysytellä ahkeruuden mahdollistavan aineiston
läheisyydessä. Ahkeruuskaan ei liene oikea sana, parempi olisi puhua kirjojeni
parissa haaveilusta,
tai oikeastaan muiden ihmisten kirjojen.
Ja:
Kunpa minulla olisi vaihtoehto, mutta ei
ole,
minusta ei ole mihinkään muuhun kuin kirjoittamiseen.
Ja kyllä, minä ajattelen aikaa ja sen kaaria tai sittenkin sen olemattomuutta.
Kirjoittamista siinä, ajassa.
Keats kirjoittaa paljon juuri kirjoittamisesta ja
rakkaudesta. Ehkä juuri siksi näillä kaksikymppisen nuorukaisen kirjeillä on hyvinkin paljon sanottavaa
myös minulle, nelikymppiselle naiselle, vaikkeivät ne minulle olekaan. Minä
olen vain ulkopuolinen katse, jonka takana kuitenkin piileksii eri ajassa elävän
romantikon sydän. Sydän, joka sykkii rakkaudelle ja kirjoittamiselle.
Suomasi siunaus on
niin voimallinen, ettei se katoa kehästä yhdessä vuorokaudessa – se on kuin pyhä
Kalkki, joka kerran pyhitettynä on iäti pyhitetty. Suutelen nimeäsi ja sen
jälkeen omaani, sinun huultesi koskettamaa – sinun huultesi! Miksi minun
kaltaiseni kurja vanki edes puhuu sellaisesta? Luojan kiitos, vaikka huulesi
tuottavat minulle koko universumin armaimman nautinnon, saan sen lisäksi vielä
lohtua varmuudesta, että rakastat minua.
Oi kyllä, Keats rakasti Fannyaan, mutta tuntui silti pelkäävän
avioitumista. Ehkä kyse oli siitäkin, ettei hänellä ollut juurikaan rahaa. Ja
siitä, että terveys reistaili ja hän ehkä tiesi kuinka lopulta kävisi, vaikka
koetti toivoa muuta. Toisinaan hän myös kirjoitti kaikenlaista kummallista,
esimerkiksi veljelleen näin: Mielestäni
rakastunut mies on säälittävin mahdollinen näky. Hassua kyllä, kun näen jonkun
rassukan oikein riutuvan rakkaudesta, minun tekee mieli nauraa hänelle päin
naamaa.
Ja kuitenkin hän itse rakasti Fannyaan niin,
että kirjoitti viimeisinä kuukausinaan myös näin:
--- ajatus, että
minun on jätettävä neiti Brawne, on kauheampaa kuin kauhu
– pimeys valtaa minut...
Kaikilta näiltä kirjeiden riveiltä minä kurkistelija rohkenen lukea, että runoilija
John Keats oli herkkä taiteilijasielu, jossa kenties oli myös ripaus narsismia,
tiettyä vaateliaisuuttakin sekä suhteessa rakastettuunsa että siihen, kuinka
hänen tuli saada kirjoittaa juuri sillä omalla tavallaan. Välillä oli tosin pakko koettaa taipua myös lehtikirjoitteluun ja sen sellaiseen, ajatella että sitten kun minulla on varaa kirjoittaa runoja, kirjoitan runoja.
Niin – tiedämme, kuinka sitten kävi: Keats kuoli nuorena, mutta
ennätti jäädä kirjallisuushistoriaan kauneutta palvoneena romantikkona. Tätäkin
liian nuorena kuollutta runoilijaa ajatellessani tulen taas miettineeksi
sitäkin, että herkillä sieluilla on ehkä usein myös jotenkin herkkä keho.
Lääkärini vakuuttaa, ettei minussa ole mitään muuta vikaa kuin
hermostunut ärtyisyys ja koko järjestelmän yleinen heikkous, minkä on
aiheuttanut viime vuosieni ahdistunut mielenlaatu ja liika innostus runouteen.
Todellakin: ahdistunut mielenlaatu ja liika innostus runouteen. Ehkäpä sitäkin, mutta myös jälleen yksi nuoren runoilijan keuhkotauti. Lopuksi siteeraan runoilijaa vielä kerran:
Tulen päivä päivältä
vakuuttuneemmaksi että (ihmisen parhaan ystävän filosofin lisäksi) hyvä
kirjoittaja on maailman aidoin asia.
Sanoisin, että ainakin hyvä kirjoittaja kykenee antamaan lukijalleen
jotakin,
joka voi olla ihmeen aitoa: sanojen ja maailmoiden ihmeellistä kohtaamista,
ajasta aikaan.
**********
John Keats: Yön
kirkas tähti – 99 viimeistä kirjettä.
Suomentanut Kaisa
Sivenius. Teos 2010. 281 s.
