maanantai 16. kesäkuuta 2014

Minna Canth: Salakari (1887)



Rakkaudessa on nainen orja, mies herra vaikka pitäisi olla juuri päinvastoin.

Tällaisin sanoin sekoittelee maisteri Nymark Alma Karellia, rehtorinrouvaa ja neljän lapsen äitiä. Nymark on galanteeri, kaunopuheinen liehittelijä, joka uskoo uuden ajan vapaisiin aatteisiin ja tahtoo niihin mukaan myös kauniin rehtorinrouvan. Nymark jatkaa:

Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että hän antaa miehen päästä voitolle.

Nymark tarkoittaa, että naisen pitää olla vapaa, kieltäytyä antamasta itseään miehelle kokonaan, olla koskaan sanomatta ”minä olen sinun”. Naisen viehätysvoima miehen silmissä perustuu juuri saavuttamattomuuteen, siihen että nainen pysyy vapaana miehen vallasta.

Alma, elämäänsä jokseenkin tyytyväisenä elellyt nuori rouva, menee Nymarkin puheista vähitellen pyörryksiin, alkaa ajatella niitä kuin suuria totuuksia ja ajautua kohti liehittelijänsä käsivarsia. Alma hurmaantuu ihailusta, mutta kenties kaipaa enemmän huomiota myös (tai ennen kaikkea) omalta mieheltään. 

Alma ja John Karellin avioliitto tuntuu alkuun olevan melko onnellinen: Alma rakastaa miestään ja mies Almaa. Mutta Johnin elämä on kodin ulkopuolista toimintaa täynnä, kun taas Alman elämä on vaimona ja äitinä olemista lukuunottamatta toimetonta ja tyhjää. Siksi Alma tarvitsisi enemmän huomiota kuin Johnista on antamaan. John on lempeä, vakaa ja rakastava mies, mutta kuitenkin kykenemätön vastaamaan Alman tarpeisiin tämän tarvitsemalla tavalla - Alma kaipaa rakkautta, romantiikkaa ja nähdyksi tulemista, mutta ei kuitenkaan osaa sitä Johnille sanoa. Sinänsä onnellisen liiton ongelmakohtana onkin juuri puolisoiden keskinäinen kohtaamattomuus ja kyvyttömyys tunnistaa ja tunnustaa omia ja toisen tarpeita:

Oli hän [Alma] koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli. Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetäytyi pois perheen ja hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen ja ystävällinen.

Syy Alman ja Johnin kohtaamattomuuteen ei siis ole yksin Johnin – Alma ei itsekään osaa puhua Johnille oikein, kertoa tunteitaan ja toiveitaan sellaisina kuin ne ovat, vaan peittää pahan mielensä äksyilyyn. Maatessaan eräänä riidan jälkeisenä iltana hiljaa miehensä vierellä, nukkuvaa teeskennellen, Alma ajattelee: ”Siinä hän [John] nyt oli, niin likellä ja kumminkin samalla niin kaukana.” Kenties juuri tässä tiivistyy yksi tarinan tärkeimmistä ajatuksista: Alma on miehensä vierellä kovin yksin.  

Kun John ei omilta kiireiltään ennätä kulkea vaimonsa seurana sosiaalisissa riennoissa, hän antaa tämän kulkea niissä Nymarkin kanssa – ajattelee, että mustasukkaisuus olisi vain alentavaa sekä Almaa että häntä itseään kohtaan. John sanoo Almalle: ”Tee aivan kuin tahdot.” Ja Alma tekee, kulkee yhä kiihtyvämpänä Nymarkin rinnalla, sillä Nymark vastaa Alman kasvavaan tarpeeseen tulla nähdyksi:

Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja kasvon piirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia silmäyksiään – silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään aikaan...”

Mutta lopulta, kun Alma lankeaa, on syyllisyys hirvittävää: mieli ei kestä tehtyä rikosta vaan huutaa houreita. Nymarkia suhde ei tunnu lopulta koskettavan juuri lainkaan – hän on rakkauden poluilla huolettomasti kuljeskeleva liehittelijä, jolle kehojen kohtaaminen on luonnollista riemunpitoa, mutta Almalle se on – avioliittonsa ulkopuolella – synneistä suurin. Alma ei sittenkään kykene olemaan sellainen uuden ajan rajoista vapaa nainen, jollaiseksi Nymark häntä koettaa lietsoa.


 



Painokseni on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
klassikkopokkari vuodelta 1996.



Tartuin tähän kirjaan tarkoitushakuisesti, kahden kimmokkeen houkuttelemana: toisaalta siihen innoitti hiljattain lukemani Anna Karenina ja toisaalta Minna Maijalan uusi Canth-elämäkerta, jossa sivuttiin Annan ja minulle ennestään tuntemattoman Alman yhteyttä. Kuten Maijala toteaa, jo Alman nimi – Alma Karell –  rinnastaakin hänet kirjalliseen sisareensa Annaan (Maijala 2014, s. 220). Yhtäläisyyksiä on muitakin, ja Salakari asettuu siten selkeästi keskustelemaan myös Anna Kareninan kanssa. Alma Karell on kuitenkin ennen kaikkea itsenäinen kirjallinen hahmo, joka ansaitsee arvonsa yhtenä Canthin merkittävistä henkilökuvista.

Maijala totesi elämäkerrassaan, että Salakari edustaa Canthin tuotannossa niitä teoksia, jotka kytkeytyivät ajan realistien ja naturalistien halukkuuteen tutkia naisen psyykettä ja eroottisuutta: nainen nähtiin merkillisenä mysteerinä ja poikkeamana normista eli miehestä (2014, s. 219). Eräs psykologisen realismin riemuvoitto oli juuri Leo Tolstoin Anna Karenina, ja samalle psykologisen realismin saralle asteli myös Canth teoksellaan Salakari.

Liisi Huhtala toteaa painokseni esipuheessa, että Salakari asettuu Canthin tuotannossa kahden kauden rajamaille: se on ”enimmäkseen ohjelmarealistinen mutta osin uutta enteilevä”. Ja niin se onkin: Ohjelmarealismi näkyy teoksessa selkeinä viittauksina ajan yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuten kielikysymykseen ja vähäosaisten asemaan. Uuden enteily puolestaan ilmenee voimistuvana psykologisena kuvauksena Canthin tutkiessa naisen rakkaudentarvetta ja sitä raskasta syyllisyydentunnetta, jota tämän tarpeen (narsistinen) tyydyttäminen naisen mielessä herättää.

Alman tarina on epäilemättä yksi kirjallisuushistoriamme traagisimmista naiskohtaloista. Hänen tragediansa takana on ennen kaikkea toimettomuus ja yksinäisyys – Alma kaipaa miehensä huomiota liian tyhjien päiviensä täytteeksi, mutta koska ei sitä saa, on altis ajautumaan toisen miehen ihailtavaksi. Se, että Alma tulee joutuneeksi Nymarkin pauloihin, selittyy toisaalta Nymarkin kaunopuheisuudella ja liehittelyllä, toisaalta Alman jo olemassaolevalla tarpeella saada osakseen huomiota. Kuten Huhtala sanoo, Nymark edustaa ns. uutta miestä, joka on toisaalta ”dekadentti esteetti”, mutta toisaalta myös ymmärtää naista ja osaa puhua ja liehakoida naisen kaipaamalla tavalla.

Sovitus, joka Almalta aviorikoksestaan vaaditaan, on raskas, mikä kenties ilmentää kertojan näkemystä Alman lankeamisesta. Toisaalta kertojan ääni kuitenkin myös ymmärtää Almaa – sitä, että Alman elämän kehykset ovat omiaan ajamaan tämän hermoiltaan heikon naisen liehittelijän syliin. Maijalan mukaan Canth itse korostikin ennen kaikkea Alman hysteerisyyttä ja heikkohermoisuutta – Alma siis ajautuu tekemään sen minkä tekee siksi, että on mieleltään epävakaa ja johdateltavissa. Toisaalta Alma on kuitenkin myös kuva aikansa naisesta, jota ei ole opetettu ajattelemaan itse. (Maijala 2014: 221-223.) Tällaisena Alma asettuukin myös kritiikiksi ajan naiskasvatukselle: Almalla ei ollut kykyä täyttää elämäänsä mielekkäällä tekemisellä, joka olisi antanut hänen elämäänsä muutakin merkitystä kuin naisena olemisen.

John on se, joka teoksessa näyttää ”oikeamieliseltä”, so. siltä, joka kannattaa oikeita aatteita eli erityisesti suomen kielen ja vähäosaisten aseman parantamista – juuri näitä aatteitahan Canth itsekin halusi edistää. Se, mihin John ei sitten kykene, on vaimonsa riittävä huomioiminen. Salakarissa keskustellaan paljon myös kirjallisuudesta, mm. Balzacista, Zolasta ja Ibsenistä – ja liehittelijä Nymark kehuu näiden kirjailijoiden tuotoksia, kun taas John sanoo niiden olevan hyviä jos niitä osaa lukea oikein, siten että ”näkee pahan seuraukset” – ehkä Salakarikin on siis osattava lukea oikein, nähtävä mitä sillä tahdotaan sanoa?

Aikalaiskritiikeissä (painokseni liitteenä on kolme arvostelua vuosilta 1887–1888) epäiltiin Alman ”psykoloogillista” uskottavuutta ja nähtiin rehtorinrouvan aviorikos pöyristyttäväna ja mahdottomana. Ehkäpä Canth oli tässäkin aikaansa edellä – näki jo sen mitä muut eivät nähneet tai olleet näkevinään.
 
Vanhoja teoksia lukiessa onkin aina kiehtovaa ajatella myös sitä, mitä aikalaiset ovat mahtaneet niitä lukiessaan miettiä. Aikalaisille tämä(kin) teos on varmasti ollut järkyttävä ja rankka – en voi kuin kunnioittaa ja ihailla Canthia, jolla on ollut rohkeutta ja uskallusta kirjoittaa tämäkin aikanaan – ja yhä – tärkeä teos. Nykylukijalle Alman syyllisyydentunteen suunnattomuus on ehkä järkyttävää – on kenties jo vaikea käsittää, miksi teko, joka on sittenkin ymmärrettävä, johtaa äärimmäisyyksiin. Tässä kuitenkin näkee, että moni asia – yhteiskunta, sosiaalinen ympäristö, ajan henki – on ennen ollut eri tavalla. Ihmisen tarpeet ovat ajasta aikaan jokseenkin samat, mutta hänet on sidottu toimimaan siinä ajassa, jossa hän elää.

Nykylukijallekin Salakari antaa silti ajattelemisen aihetta – Alman teot johtavat seuraamuksiin, jotka nykypäivän mittakaavassa ovat äärimmäiset, mutta rakkaudenkaipuu samoin kuin syyllisyydentunto ovat yhä yhtä lailla olemassa. Ihminen ei muutu, vaikka maailma muuttuu ja teot ja tunteet toteutuvat erilaisissa kehyksissä: kaikkina aikoina ihmiset tarvitsevat rakkautta, hyväksyntää ja nähdyksi tulemista.
 
Tämä lukukokemus sai minut taas kerran pohtimaan sitä, kuinka tämän päivän lukijana luen myös tätä teosta väistämättä eri tavalla ja eri lähtökohdista kuin 1800-luvun loppupuolen lukija. Alman teko saa minut pohtimaan rakkauden olemusta, mutta ei pöyristymään: ymmärrän Almaa ja sitä, miksi hän ajautuu Nymarkin käsivarsille. Järkytyn lähinnä siitä, mihin Alma aviorikoksensa myötä ajautuu. Oma tulkintakehykseni vaikuttaa väistämättä myös siihen, millaisia ajatuksia teoksesta löydän: minulle se avaa näkymän paitsi omaan aikaansa myös ikiaikaiseen rakkauden tematiikkaan ja kysymykseen siitä, missä menee rakkauden "oikean" ja "väärän" raja. Ennen kaikkea Alma antaa minulle ajateltavaa – erinomainen kirjallinen henkilö siis!


PS. Anna Kareninan ja Salakarin jälkeen tekee mieleni lukea uudestaan myös kauan sitten lukemani Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Kuten Anna Karenina, myös Emma Bovary on nähty Alman kirjallisena sisarena – tämä ilmenee niin Maijalan teoksesta kuin Huhtalan esipuheestakin. Ja entäpä muut Canthin teokset, en malta odottaa! Matka jatkuu aina vaan – onneksi.

 
******************************

KIRJALLISUUSLÄHTEET, Salakarin lisäksi:


Minna Maijala 2014: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth. Otava.
Lisäksi klassikkopokkariini sisältyvä Liisi Huhtalan esipuhe "Alma Karellin tarina".


2 kommenttia:

  1. Kylläpä olet taas kirjoittanut hirmuisen hienon tekstin ja avannut Salakaria moneen suuntaan. En aiemmin ole tullutkaan ajatelleeksi yhteyttä Anna Kareninaan, vaikka se tietysti on aivan ilmeinen. Madame Bovaryn lisäksi Salakarin kanssa läheinen teksti on mielestäni myös Ibsenin Nukkekoti (1879). On älyttömän mielenkiintoista, miten 1800-luvun loppupuolella naisen rooli pelkkänä kodin hengettärenä alkoi horjua oikein kunnolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja kauniista sanoistasi Omppu! Ja kyllä, varmasti myös Nukkekoti on Salakarille tärkeä interteksti. Tunnistan yhteyden, vaikka en varmaksi muista, olenko Nukkekotia koskaan oikeasti lukenut vai perustuuko sen tuntemukseni vain toisen käden tietoon, siis siitä kirjoitettuun. Täytyykin pikimiten hakeutua myös sen äärelle! 1800-luvun loppupuoli ja sitä seuraava vuosisadanvaihde on ollut todella mielenkiintoista aikaa: modernin maailman portit raollaan jo, mutta kaikki mennyt sittenkin vielä visusti liimana kantapäissä. On avartavaa tutkiskella menneisyyttä!

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!