Elin Danielson-Gambogin Päättynyt aamiainen (1890) on ehkäpä rakkain taidepostikorttini. Se on ensimmäisiä, joita olen itselleni ostanut, ja se on kulkenut mukanani yli puoli elämää. Aikoinaan se koristi jo ensimmäisen oman kotini seinää 1990-luvulla.
Tuolloin, 19-20-vuotiaana, minulla ei tainnut vielä olla ”uuden naisen” käsitettä sanavarastossani, mutta varmastikin maalaus huokui minulle juuri naisen omaehtoisuuden mahdollisuutta. Samalla se puhui myös jonkinlaista lähelle tulevaa ajattomuutta, ja näin siinä myös itseäni (ja ehkäpä sekä todellista että toiveminääni) niin kuin lähimmäs tulevissa taideteoksissa usein nähdään.
Sen, että maalauksessa on taiteilijan pikkusisko Rosa Danielson, opin vasta paljon myöhemmin, ja minulle siinä oli pitkään vain kiehtova, vuosisadanvaihteen nuori nainen, joka oli samaan aikaan elämäntäyteinen ja uhmakas, ajallinen ja ajaton.
Sittemmin minulle ovat tulleet rakkaiksi myös monet muut Danielson-Gambogin teokset, mm. samanaikaisesti vahvat ja herkät omakuvat, lämmin ja kaunis Äiti ja lapsi ja jotenkin elämänrauhainen Auringon laskiessa. Danielson-Gambogin taide on ennen kaikkea elämää huokuvaa, ja se tuntuu kietovan katsojan hehkuunsa ja syleilyynsä.
Se kaikkein rakkain teos taitaa kuitenkin edelleen olla juuri tämä, Päättynyt aamiainen. Korttini on jo aika lailla ajan patinoima ja reunoistaan rispaantunut, mutta patinakin vain vahvistaa sen tunnearvoa ja merkityksellisyyttä.
*
Nyt luen parhaillaan Salla Leponiemen juuri ilmestynyttä Danielson-Gambogi -elämäkertaa Niin kauan kuin tunnen eläväni (Gummerus, 2021), ja tämä samainen rakas maalaus mainitaan myös heti sen alussa. On ihanaa nähdä teoksen sivuilla välähdyksiä tämän ehdottomiin lempitaiteilijoihini kuuluvan naisen elämästä ja taiteilijuudesta, ja tuntuu kummalliseltakin, että vaikka olen ihaillut hänen teoksiaan jo vuosikymmeniä, en ole tiennyt hänestä itsestään juuri mitään.
Kirjoittelen kirjasta myöhemmin lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!