Aikamatkailuajatuksia Minna Canthin päivänä

 

Jos aikamatkailu olisi mahdollista (eikä olisi tätä viheliäistä koronaa mahdollisena mukanaviemisenä), piipahtaisin tänään 1890-luvun Kuopiossa ja kävisin tervehtimässä päivänsankari Minna Canthia.

Voisi olla vaikka vuosi 1896. Canthin viisikymppiset olisi vietetty kaksi vuotta aiemmin, hänen teoksensa olisi julkaistu Anna Liisaa myöten ja vielä olisi Canth elossa. Olisi siis maaliskuinen päivä 125 vuotta sitten.

Voisin viedä Canthille lahjaksi vaikka hänen omalla reseptillään leipomaani kakkua ja sanoa, että katsopas, tämän resepti se elää edelleen, ihan niin kuin sinun teoksesikin. Ja veisin kyllä myös kukkia – ne ovat katoavaisia, mutta katoavaisuudessaan kauniita, elämänvaloisia.

Ehkäpä Canth ei luonnostaan uteliaana ihmisenä edes hämmästyisi kaltaistani aikamatkailijaa, arvelisi vain että jaahas, tämä on sitten tällainen vieras. Järjestihän hän niitä spiritistisiä istuntojakin, ja vähän epätyypillisiä piipahtelijoita ne hengetkin kai ovat. Ehkäpä hän siis tarjoaisi minulle kupillisen kahvia siinä missä muillekin vierailleen (ja vaikka en tavallisesti kahvia juo, niin Canthin vieraana kyllä joisin) ja juttelisimme sitten hieman kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta ja ehkäpä vähän naiseudestakin, naisena olemisesta. 

Voisin kertoa hänelle, miten merkittävänä hänen elämäntyönsä jälkipolville näyttäytyy, ja että kiitos hänen ja muiden hänen kaltaistensa rohkeiden suunnannäyttäjien, nykynainen on monella tavalla 1800-luvun lopun naista vapaampi. Voisin kertoa myös sen, miten monipuolinen ja syvälle luotaava kirjailija hän minusta on ja miten paljon hänen teoksistaan pidän, miten paljon niitä arvostan ja miten paljon niistä saan. Voisin kertoa, miten hän on minulle sekä pelkäämätön muutoksen hengetär että herkkävaistoinen taiteilijasielu.

Mieleni tekisi tietysti jutella myös kaikesta siitä, mikä maailmassa on pielessä – Canthin kanssa kun saisi varmasti hyvät maailmanparannuskeskustelut aikaiseksi. Mutta en tiedä, ei taitaisi olla oikein kertoa hänelle siitä, miten monessa kohtaa maailma on edelleen vinkkurallaan ja miten surullisenkin ajankohtaista hänen teostensa tematiikka vielä 2000-luvullakin on. Hänen kuuluu saada toivoa parempaa maailmaa, niin kuin meidän kaikkien vuorollamme.

Mutta kyllähän meillä tosiaan riittäisi puhuttavaa ihan jo kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Voisimme vaihtaa ajatuksia vaikkapa siitä, miten voimaannuttavaa ja tuskastuttavaa kirjoittaminen on, kumpaakin vuoron perään. Ja siitä, miten monitasoista kirjallisuus parhaimmillaan on ja miten se näyttää – niin kuin juuri hänen teoksissaan – esimerkiksi sen, miten yksilön mahdollisuudet ovat aina kiinni häntä ympäröivästä yhteiskunnasta.

No, toistaiseksi se aikakone puuttuu ja ehkä on hyväkin niin, vaikka sellainen toisinaan (usein) tuntuisi kovasti houkuttelevalta vempeleeltä. Keskeneräisten ihmisten käsissä aikakoneella saataisiin kuitenkin varmasti paljon sotkua aikaiseksi. Sitä helposti ajattelee, että käyttäisi aikakonetta hyvään, mutta tahtomattaan voisi silti sotkea yhtä sun toista. Mitäpä jos Canth kysyisi vaikkapa sitä, miten kauan hän vielä elää? Enhän minä siihen haluaisi – enkä saisi – vastata.

Täällä siis ollaan, 2020-luvulla, ja 1890-luku on siellä missä se on, historiassa. Onneksi myös tässä päivässä on kuitenkin Canthin teosten ääni, joka yltää puhuttelemaan yli ajan aina tänne asti. Usein tuntuu, että juuri kirjallisuus – niin kuin taide ylipäätään – toimiikin myös aikakoneen tavoin, ikkunana menneisyyteen. Emme pääse paikan päälle, mutta pääsemme ajatuksiin, kokemuksiin, siihen mitä on ollut olla ihminen (myös) menneinä vuosisatoina. 

Minna Canthilla oli toivoa paremmasta maailmasta ja rohkeutta toimia sen puolesta. Hänellä oli myös rohkeutta kirjoittaa itselleen rehellisenä, kulkea omaa polkuaan. Sitä on hyvä muistella tänään, sillä toivoa, rohkeutta ja uskoa askeleisiimme me ihmiset tarvitsemme ajasta aikaan.

Toivotan kaikille toiveikasta Minna Canthin päivää ♥

 

Tekijää (ihmistä) etsimässä: lukemisesta ja kirjoittamisesta

 

Katkelma Maria Jotunin mietelmästä ”Tekijää etsimässä”, 

teoksessa Avonainen lipas, 1929.

 

”Miksi luemme kirjoja? Me tunnemme tavallisesti nuo tarinat ja mitä niissä on, eiväthän ne paljon muutu. Me olemme itsekin ajatelleet jotakin sinnepäin, ajatukset ovat tuttuja, tunteet tuttuja. Onko niissä siis uutta meille?

Ei. Melkein kaikki ulkonainen on vanhaa ja tuttua. Ovathan ihmisten kohtalot, tuskat ja riemut jokseenkin samoja. Juonen jännityskään ei meitä enää lumoa kuten lapsina. Kokeneina tiedämme alusta asti, kuinka käy, ja eiköhän meille ole jokseenkin samantekevää, kuinka paperilla asioiden käy. Meitä ei siis petä juoni eikä jännittäväisyys.”

Näin kysyy ja sanoo Maria Jotuni mietelmässään ”Tekijää etsimässä” (Avonainen lipas, 1929). Tunnistan tässä mietelmässä paljon omaa lukijuuttani ja myös jotakin olennaista siitä, miksi itsekin kirjoitan – miksi minäkin haluan osaltani toistaa sitä, mitä kuitenkin on toistettu jo tuhannet ja taas tuhannet kerrat ja mitä myös ilman minua ja yritelmiäni yhä vain toistetaan.

Niin – miksi? Miksi luen ja kirjoitan, vaikka kaikki on kuitenkin aina vain sitä vanhaa ja tuttua? Siksi, tietenkin, että lukemisessa ja kirjoittamisessa ei oikeastaan ole ollenkaan kyse siitä, vanhasta ja tutusta. Tai ehkä sittenkin siksi, että siitä se kysymys juuri on.

Ei, ei ole kyse siitä, että etsisin lukiessani yhä uusia, ihmeellisiä tarinoita ja ihmiskohtaloita, vaikka toisinaan kirjallisuus toki edelleen tarjoaa uusia näköaloja ihmisenä olemisen maisemiin ja avaa ja näyttää tarinoita ja tarinoidenkatkelmia, jollaisia en ole elänyt tai kokenut. Se, mitä tarinoissa tapahtuu, on kuitenkin pohjimmiltaan koko lailla samaa, niin kuin Jotunikin sanoo. Vivahde-eroja on, mutta se, mitä henkilöille tarinoissa tapahtuu ja mitä he kokevat, ei useinkaan ole erityisen uutta: he rakastavat, pettyvät, etsivät itseään ja toisiaan ja joskus ehkä löytävätkin, he kasvavat ja kärsivät ja iloitsevat, he juonittelevat ja joskus häpeävät, he saavat jotakin ja menettävät jotakin, he rikkovat itseään ja toisiaan vastaan ja toisinaan sen myös huomaavat, aina eivät – niin, he ovat ihmisiä.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö silti esimerkiksi samaistuisi henkilöiden tunteisiin ja kokemuksiin, päinvastoin. Samaistun kyllä, ja saan heistä ihmisenä olemisen tarttumapintaa, löydän ja tunnistan juuri sitä vanhaa ja tuttua. Tai jos en aina samaistukaan, niin ainakin saan sitä tarttumapintaa silloinkin, toisenlaisesta näkökulmasta.

Eikä tämä tarkoita sitäkään, etteikö minua liikuttaisi, mitä ihmisille ”paperilla” tapahtuu. Kyllä liikuttaa. Lukemisen verran ja toisinaan paljon kauemminkin henkilöt ovat minulle todellisia, totta, ihmisiä, ja se, mitä heille tapahtuu, on tapahtumista ihmiselle. 

Eikä tämä, tosiaankaan, tarkoita myöskään sitä, ettenkö innostuisi ja viehättyisi juuri siitä jostakin, mitä juuri joku tietty kirjailija kykenee sanoillaan ja teoksellaan tekemään: miten juuri hän ihmisenä olemista ja maailmaa sanoittaa, millaisena ihmisyys ja maailma hänen sanojensa kautta näyttäytyy. Ei, kyllä innostun ja viehätyn, toisinaan hurmaannunkin, edelleen, ja toivottavasti niin kauan kuin luen (elän). Ja toisinaan kyllä myös yllätyn, vieläkin, vähän ainakin.

Maria Jotuni kysyy ja sanoo mietelmässään myös:

”Mutta vaikka näin varoillamme olemme, luemme ja luemme yhä. Mitä siis kirjoista etsimme?

Me etsimme niistä tekijöitä. Meille tuottaa suuren ilon löytää tekijä. Kaikilla kirjoilla ei ole tekijää edes. Mutta jos kirjalla sellainen on, on hän kallis meistä. Hän puhuu meille aina. Me tapaamme hänet kirjan sivuilta vuosisatojen takaa. Hänen nimensä voi olla haihtunut, mutta hän itse elää, hän olkoon maasta mistä tahansa, oudoista sivistysoloista, jotka ovat olleet ja menneet. Hän ei ole mennyt keskuudestamme. Hän puhuu omalla äänellään tänään niinkuin vuosisatoja sitten. Aika ja paikka eivät hänelle esteitä rakenna. Hän avaa meille sydämensä, antaa meille ajatuksensa. Hän on meille ihminen, elävä ja tunteva.”

Ja juuri tähän me tekijöitä – kirjailijoita – tarvitsemme: ihmisenä olemisen sanoittamiseen, kerta toisensa jälkeen. Tarvitsemme lohdun ja ilon siitä, että on ollut ja on toinen ihminen, joka osaa sanoa sen, mitä ihmisenä olemisemme on, ajasta aikaan. 

Juuri tästä syytä minäkin lähinnä luen: tavoittaakseni, löytääkseni ja ymmärtääkseni tätä ihmisenä olemisen jatkuvuutta tekijän, toisen ihmisen, kautta. Lukemiseni voi tilanteesta ja teoksesta riippuen olla mitä tahansa eskapismista lähes viileän analyyttiseen tutkimiseen (”lähes”, koska ihmisenä olemiseni kaikkine polttelevine hyökyineen kulkee kyllä aina mukanani), mutta ennen kaikkea se on juuri tätä: tekijän, toisen ihmisen ja samalla ihmisenä olemisen, etsimistä.

Ja niin – myöskään kirjoittajana en (enää?) juurikaan luulottele kirjoittavani mitään erityisen uutta ja ihmeellistä, mitään ennen kirjoittamatonta. Ehkä joskus vielä luulottelinkin, hupaisassa ja lapsekkaassa suuruudenhulluudessani, mutta nyt olen sellaisia luulotellakseni lukenut ja elänyt jo ihan liikaa, ja viimeistään kunkin meneillään olevan kirjoitusprosessin aikana sitä herkistyy kaikille mahdollisille samankaltaisuuksille niin että viimeisetkin luulotelmien rippeet hälvenevät omaan hataruuteensa.

Mutta eihän tämä silti – tietenkään – tarkoita sitä, ettenkö toivoisi, että juuri siinä minun käsikirjoituksessani olisi kuitenkin jotakin riittävän erityistä, niin erityistä että juuri se tulisi valituksi jonkun kustantamon tiheästä seulasta. Tietenkin toivon, enhän muuten kirjoittaisi. Tai ainakaan en lähettelisi kirjoituksiani maailmalle.

Se, mitä kirjoittamisellani etsin, on kuitenkin juuri ihmisenä olemisen kokemuksen jakaminen. Kirjoittaessani ja kirjoittamalla toivon, että saan yhteyden toiseen ihmiseen – ihmiseen, jolla hänelläkin on suruja ja iloja, pelkoja ja haaveita ja pettymyksiä, muistoja ja kaipuuta, rakkautta ja elämänhalua ja -valoa.

Vielä en ole saanut käsikirjoituksiani läpi missään. Enkä tiedä, saanko koskaan. Mutta kirjoittamiseni ei lakkaa, koska en osaa olla etsimättä sanoja sille, mitä on olla ihminen, kaikessa tässä ihmisenä olemisen kauneudessa ja kipeydessä.

Eikä lakkaa myöskään lukeminen – innoittuminen ja iloitseminen siitä, miten tekijä, toinen ihminen avaa meille sydämensä, antaa meille ajatuksensa. Miten [h]än on meille ihminen, elävä ja tunteva. 

 

Kirjojen kamari heräilee - nyt myös Instagramissa

 

Alphonse Mucha: Le Printemps, 1897.

 

Pitkän horroksen jälkeen Kirjojen kamarissa aletaan taas heräillä.

Heräilemisen kunniaksi – tai ehkäpä vauhdittamiseksi – kamarini aktivoituu nyt myös Instagramin puolella, tunnuksella @kirjojenkamari. 

Instagram on minulle ihan uusi tuttavuus ja otan sitä vasta hiljalleen haltuun, mutta uusi kanava uusine mahdollisuuksineen innoittaa nyt kovasti. Tällä hetkellä sisältöä on vastaperustetulla ja -julkaistulla tililläni vasta hyppysellinen, mutta lisää siis tulee. 

Luvassa on, myös siellä Instagramin puolella, edelleen ajatuksia kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja elämäntuulista. Voi olla, että kamarin julkaisut painottuvatkin jatkossa Instagramiin, mutta tarkoitukseni on palailla takaisin myös tänne blogin puolelle. Katsotaan, millainen paketti tästä lähtee syntymään, uuden kevään ja uuden innostuksen siivittämänä...

Siispä: lämpimästi tervetuloa taas kamarissani piipahtelemaan, tuttuun tapaan täällä blogin puolella ja/tai siellä uudessa Instagram-kamarissa ♥ Olen valtavan iloinen, jos olet vielä kuulolla ♥ 

Kevään ja elämän valoa toivotellen, 

Kamarin Katja

 

 

Runollista Eino Leinon ja runon ja suven päivää

 

 

 

 

 

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?

Mitä on tämä hiljaisuus?

Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,

tää suuri ja outo ja uus?

 

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat

ja metsässä puhuvat puut.

Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat

ja toivot ja tou'ot ja muut.

 

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,

kaikk' on niin hellää ja hyvää.

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin

ja tuoksuvat rauhaa syvää. 

 

 

Eino Leino: Rauha (1898)

 

 

*****

 

Toivotan kaikille kamarissani piipahteleville

ihanaa ja runollista 

Einon Leinon ja runon ja suven päivää ♥

 

 

 

Vierailulla Minnan salongissa – ja juhlavuoden tunnelmia muutenkin

Kaarlo Vuori: Minna Canth. 

Siinäpä Minna, salongissaan, istuu keinutuolissaan ja kirjoittaa, mietteliäänä. Kohta joku ehkä tulee, tervehtimään ja puhumaan kirjallisuudesta tai ajankohtaisista aatteista, ja Minna hymyilee, sipaisee paperinsa piiloon, pyytää keittiöstä kahvit...

Tänä vuonna on juhlittu ja juhlitaan Minna Canthin 175-vuotissyntymäpäivää. Päivänsankari on vuoden mittaan ollut esillä monin tavoin, ja hänen kunniakseen on järjestetty erilaisia tapahtumia ja tempauksia ympäri Suomen. Suurinta juhlahumu oli varmastikin Minnan maaliskuisen syntymäpäivän tienoilla, mutta vain ja ainoastaan oikein ja paikallaan on, että näin merkittävää syntymäpäiväsankaria juhlitaan pitkin vuotta.

Merkkivuoden kunniaksi ja osin jo vähän ennakkoonkin viime vuoden puolella on myös julkaistu mukavasti uutta Minnasta kertovaa kirjallisuutta. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi Suvi Aholan teosta Mitä Minna Canth todella sanoi?, johon on koottu Minnan ajatuksia mm. naiseudesta, rakkaudesta, kirjoittamisesta ja köyhyydestä. Mukana on niin lehtiartikkeleita kuin kirje- ja proosakatkelmiakin, joten teoksen kautta pääsee kurkistelemaan varsin monimuotoiseen valikoimaan Minnan kirjoituksia, ja Ahola myös taustoittaa kutakin esille nostamaansa teemaa. Toinen yhtä lämpimästi suosittelemani teos on Minna Maijalan esseekokoelma Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta, jossa Maijala keskusteluttaa Minnan teoksia ja ajatuksia tämän päivän ajatusten ja näkemysten kanssa. Aiheina ovat esimerkiksi luovuus ja kirjoittaminen, rakkaus ja ihmisarvo.  Edelleen suosituslistallani on Maijalan toimittama uusi novellikokoelma Ihmisen kuvia, joka on oikein oivallinen valikoima monipuolisen Minnan novelleja: mukana on niin yhteiskunnallisen eriervoisuuden kuvausta ja omaneduntavoittelua kuin naisen ja ylipäätään ihmisen psyykkeeseen liittyviä kysymyksiä ja yhteisön ahtaita normeja. Ihana ja tervetullut teos on myös lapsilukijoille suunnattu mutta aikuistenkin ihasteltavaksi oikein hyvin sopiva Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kaunis tieto- ja kuvakirja Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Täältä löydät lisää tuoreita Minna-kirjoja; tässä on nyt vain sellaisia, joihin olen itse jo ehtinyt tutustua.

Täällä kamarissa Minnan merkkipäivä jäi maaliskuussa juhlistamatta, koska täällä oli muutenkin hiljaista, mutta olin kyllä muistamassa päivänsankaria toisaalla: puhuin kotikirjastossani Minnan sekä muutamien häntä ennen ja hänen jälkeensä kirjoittaneiden naiskirjailijoiden teoksista. Kiitos Minnan hengelle, joka varmasti oli lämpimänä myötätuulena läsnä! 

Ja sitä Minnan ihanaa kahvikakkuakin tuli siinä merkkipäivän tienoilla leivottua ja syötyä. Nam! Tästä kakusta taidankin nyt tehdä makoisan Minnan päivän perinteen, sillä kyllä vaan Minna jokavuotisen synttärikakkunsa ansaitsee. Mutta niinpä niin, mikähän ihme siinä onkin, että Runebergin tortuilla olen kyllä herkutellut vuodesta toiseen, mutta tähän Minnan kakkuun heräsin vasta nyt, kun näin sen reseptin tuossa Virtasen ja Pelliccionin kirjassa... (Kirjan lisäksi resepti löytyy esim. Savon Sanomien ja Maa- ja kotitalousnaisten sivuilta, ja jos et sitä sattunut jo maaliskuussa tekemään, niin kyllä Minnalle varmasti sopii sen nauttiminen ihan minä päivänä vaan.)

Alkuvuodesta tulikin sitten ihan jo tuota Minnan päivän tilaisuutta valmistellessani luettua ja uudelleenluettua roima annos päivänsankarin tuotantoa, samoin tuota hänestä kirjoitettua uutta kirjallisuutta, ja tämä syväsukellus Minnan tuotantoon teki kyllä oikein hyvää. Kyllä vaan Minnan teokset nimittäin elävät ajasta aikaan, ja kyllä vaan hänen samaan aikaan vahva ja herkkä kirjailijanäänensä puhuttelee aina vain. Ei taida ihminen tosiaan juuri muuttua, vaikka ajat muuttuvatkin. Surullistakin tämä tietysti on, sillä soisihan esimerkiksi sellaisten Minnan tuotannossaan käsittelemien kysymysten kuin sosiaalisen eriarvoisuuden olevan jo murheellista menneisyyttä.

Yhteiskunnallisten kysymysten ohella Minnan teoksista tekee usein ajattomia myös hänen kykynsä nähdä syvälle ihmisen mieleen – ja edelleen se, miten yhtäältä ihmisen mieltä ja toisaalta yhteiskunnallisia kipukohtia käsittelevät kysymykset kietoutuvat hänen teoksissaan monella tavalla yhteen. Minnan tuotantoa taas lueskellessani tulin jälleen kerran pohtineeksi myös sitä omaa lempiteostani hänen tuotannossaan ja huomanneeksi, miten vaikeaa sellaisen nimeäminen hänen monien ajattomasti hienojen ja puhuttelevien teostensa joukosta on. Minuun kolahtavat yhtä lailla niin Minnan yhteiskunnallista eriarvoisuutta rohkeasti esiinnostavat teokset kuten Työmiehen vaimo ja Kovan onnen lapsia kuin naisen elämään ja mieleen pureutuvat teokset kuten Hanna, Salakari, Sylvi ja Anna-Liisa. Mutta tosiaan, myös näissä teoksissa näkyy se Minnan teosten monikerroksisuus: esimerkiksi Työmiehen vaimon Johannan ja Salakarin Alman mielet järkkyvät juuri siksi, että ympäröivä yhteiskunta ja sen asettamat ehdot ovat sellaisia kuin ovat, eikä nuori Anna-Liisakaan toimisi niin kuin toimii, jos näkisi itsellään vaihtoehtoja.

Oma Minna-vuoteni on nyt jatkunut myös tässä kesän mittaan. Luen parhaillaan hiljakseen Helle Kannilan toimittamaa ihanaa järkälettä Minna Canthin kirjeet ja viime viikolla vietin Kuopiossa myös aivan ihanan Minna-keskiviikon, jonka aikana kävin pitkästä aikaa Kuopion korttelimuseon Minnan salongissa ja lisäksi pääsin piipahtamaan siinä ihan oikeassa, alkuperäisessä Minnan salongissa Kanttilassa.

Niin, tuo korttelimuseon salonkihan ei tietenkään ole se ihan oikea, sillä Minna asusti oikeasti Kanttilassaan siinä vähän matkan päässä. Korttelimuseon salongin sisustus on kuitenkin enimmäkseen Minnalle kuulunutta alkuperäisesineistöä, ja on se kyllä niin hyvin laiteltu, että siellä hyvinkin Minnan ja hänen aikansa läsnäolon aistii. Kahvi, kakku ja kirjoittaminenkin tuoksuvat ihan selvästi nurkissa, kun vähän malttaa hengittää itseensä ajan virtaa. Ja kuulkaas, ihan varmasti Minnan henki istui siellä keinutuolissaan ja hymyili minulle tervetulontoivotuksiaan.

(Amatöörikuvaajan onnistuneimpia (!) otoksia salonkivierailulla... Mutta ei, tuo heijastus ei ole mitään salamavalohuttua, vaan Minnan hengen valoa :))

Korttelimuseon näyttelysalissa on parhaillaan myös näyttely Minnan Canthin Kuopio, joka kertoo Minnan elämästä Kuopiossa. Näyttelyn lähteenä on käytetty juuri noita Minnan kirjeitä, joita itsekin parhaillaan luen ja joiden katkelmiin olen omalla Minna-matkallani tullut toisaallakin törmäilleeksi, joten sitaateissa tuli vastaan myös mukavasti tuttua. Nähtävillä oli myös esimerkiksi Minnan perhevalokuvia ja ihanaa, vanhaa Kuopiota. Pysäyttävin oli ehkä Minnan kirjoitus Puijon tornin vieraskirjassa heinäkuulta 1889: ”Kaunis on Suomen luonto, mutta mihin kelpaa sen kansa?” (Ja menin, muuten, samalla Kuopion-reissulla pitkästä aikaa vielä sinne Puijon torniinkin. Ja kyllä todellakin on kaunis tämä Suomen luonto, vihreä ja vedestä välkkyvä. Minnan ajoista ovat näkymät kuitenkin paljon muuttuneet, Tuomiokirkon torni näkyy edelleen mutta niin näkyy myös kiivaasti kasvanut kaupunki. Ja eihän se tornikaan tietenkään ole enää sama kuin Minnan aikana. Toivotaan, että kansamme kelpaa sittenkin vielä paljoon hyvään, rakentamaan paitsi näitä yhä kasvavia kaupunkeja myös kaikille hyvää elämää.)

Mutta niin, tosiaan, tänä kesänä myös siinä ihan oikeassa Kanttilassa järjestetään opastuksia aina keskiviikkoiltaisin, ja kävikin nyt niin valtavan hyvä tuuri, että satuin juuri sopivasti olemaan Kuopiossa ja myös huomaamaan tuon loistavan tilaisuuden päästä sisälle Kanttilaan (perehtyneempi kotiseutumatkailija olisi tietenkin tiennyt tämän jo etukäteen, mutta ehkäpä minulla nyt oli tässäkin mukana se suotuisa Minnan henki...), ja niinpä ihanan korttelimuseo-iltapäivän jälkeen luvassa oli vielä antoisa Kanttila-ilta. Opastuksen aikana pääsi kuulemaan ennen kaikkea Kanttilan korjaussuunnitelmia – niin, se korjataan! – mutta myös vähän kurkkimaan Kanttilan huoneisiin, myös – ja ennen kaikkea! – siihen alkuperäiseen salonkiin. 

Kanttila on tällä hetkellä ikävä kyllä surullisen huonossa kunnossa, ja se on ollut sitä kauan. Siksi oli haikeaakin kävellä sen huoneissa, siellä salongissakin, katsella miten tämän tärkeän ja arvokkaan talon on annettu rapistua ja kuunnella miten sen henki nyt huokailee hiutuneissa nurkissa. Valtavan hienoa kuitenkin on, että nyt sitä pyritään ihan tosissaan kunnostamaan. Rakennukseen on tarkoitus tulla mm. Minnan kahvila ja kauppa (siihen, missä se lankakauppa sijaitsi!) sekä taiteilijoiden työtiloja. Toivotaan, että tällä kertaa hienot suunnitelmat myös toteutuvat! Työtä ja kulunkeja Kanttilan kunnostamisessa varmasti riittää, mutta totisesti se on kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennus, jota olisi pitänyt ymmärtää vaalia jo paljon aiemmin. Mutta parempi tietenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Lisää Kanttilan kunnostusprojektista samoin kuin projektin tukemisesta ja näistä kesäisistä opastuskierroksistakin voit lukea Kanttilan sivuilta.

Ja nyt, eikös vaan, jatketaan yhdessä Minna-vuotta edelleen? Minä jatkan alkajaisiksi ainakin niiden kirjeiden lukemista ja, hmm, kas vain, miten nyt tuntuukin, että voisihan sitä vielä yhden kakunkin pyöräyttää... Jos ei nyt ihan tässä mansikkakakkuaikaan, niin vähän syksymmällä ainakin :)

PS. Ja pakko nyt sanoa vielä tämä: Mars mars Kuopioon, Minnan kunniaksi ja muutenkin! Vanha rakas kotikaupunkini on upea (kesä)kaupunki ja täynnä kulttuuri- ja kirjallisuushistorian huminaa – ajatella, että tuo pikkuinen savolaiskaupunki olikin 1800-luvulla niin merkittävä kulttuurinen kehto ja keidas <3