Pitkästä aikaa

William Kay Blacklock: Summertime, 1914.

Hei. On kauan siitä, kun kirjoitin viimeksi. Kovin kauan. Kokonainen vuosi ja vähän ylikin. Ihanaa, jos siitä huolimatta olet vielä kuulolla.

Arvaat ehkä, että on vaikeaa kirjoittaa näin pitkän ajan jälkeen. En oikein tiedä, mitä sanoisin. Tuntuu, että välillemme kasvanut vuoden kokoinen aukko on valtava. On vaikeaa tarttua mihinkään, aloittaa mistään. Ja silti nyt haluan, tuntuu että on oikein koettaa sanoa jotakin, pysäyttää hiljaisuus.

En missään vaiheessa ole oikeastaan päättänyt olla enää kirjoittamatta. Päivät ovat vain kadonneet toistensa lomaan ja jatkoksi, kesä muuttunut syksyksi ja edelleen talveksi ja kevääksi ja taas uudeksi kesäksi. Viimeksi olen näköjään kirjoittanut jotakin juhannusruusuista ja niin voisin kirjoittaa nytkin, ne kukkivat taas ja ovat kohta jo lumena nurmella. Haluaisin, että aika hidastuisi, edes vähän.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Elämä on ollut täyteläistä ja kiireistäkin, on ollut hyviä asioita ja välillä raskaitakin, sellaisia joita elämässä tapaa olla. Kamarille ei ehkä vain ole ollut aikaa eikä tilaa.

Välillä olen miettinyt, annanko kamarin vain olla, annanko ajan sataa sen ylle. Välillä taas sitä, että en haluaisi kadota noin vain ja että ei se jotenkin ole oikeinkaan, kaikkien näiden vuosien jälkeen – että vaikka emme oikeastaan tunne toisiamme, olemme kuitenkin jollakin tavalla toisillemme olemassa, sinä ja minä. Ja sitten olen miettinyt, kirjoitanko ehkä jonkinlaisen jäähyväisviestin, päätänkö siis lopettaa kokonaan. Mutta sitten, toisaalta, olen miettinyt sitäkin, että tekisi sentään mieli kirjoittaa tänne vielä edes jotakin, edes joskus. Että en sittenkään haluaisi, että kamarini hiljenee kokonaan, nukahtaa menneisyydeksi. En, vaikka joskus asioille vain käy niin, väistämättäkin.

Ehkä on mahdollista aloittaa hiljalleen taas? Sana sanalta, tunnustellen.

Väkisinkin sitä kyllä tässäkin kohtaa taas ajattelee, miten äkkiä kokonainen vuosi katoaa. Miten totta se on, että vuosi vuodelta vuodet muistuttavat yhä enemmän silmänräpäystä.

Haluaisin osata sanoa jotakin enemmän, mutta en osaa. Ehkä en siis yritäkään kirjoittaa mitään kummempaa, ehkä yritän vain sanoa, että täällä olen, taas, ja että saattaa olla, että alan taas kirjoittaa tänne jotakin. Ja että olen iloinen, jos sinäkin olet, siellä.

Kesän kynnyksellä

Eugène Grasset: Juin, 1896.

Elää, elää, elää!

Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,

terälehdet äärimmilleen auenneina,

elää ihanasti kukkien,

tuoksustansa, auringosta hourien –

huumaavasti, täyteläästi elää!

Kesäkuu, jo. Meillä kukkii juhannusruusu, on kukkinut jo muutaman päivän. 

Miten aikaisessa onkaan maan elämänjano.

*

Minun elämänjanoni on myös kirjoittamisen janoa.
Olen koko kevään kirjoittanut käsikirjoitusta, joka on vanha ja uusi. Jossa lomittuu vanha ja uusi. Vanha, jota olen ajatellut ja kirjoittanut joskus aiemmin, ja uusi, jota ajattelen ja kirjoitan nyt. 

Välillä käsikirjoitus saa minut ajattelemaan Katri Valan runoja, niiden hurmaantunutta nälkää. Ehkä itsensä vuoksi tai ehkä siksi, mitä kirjoittaminen minulle on, kirjoittaminen ja elämä.


Tee minut kaltaiseksesi, maa,
alituisesti uudistuvaksi,
alituisesti uutta luovaksi
loppumattomalla, ihanalla hurmiolla! 

 

En tiedä, mitä käsikirjoituksesta tulee, mutta sen kirjoittaminen on ollut minulle hirveän tärkeää. Elämänjanoakin, ehkä. Ja opettavaista, ainakin.

Tuntuu, että tämän käsikirjoituksen kirjoittaminen on erityisen vahvasti tehnyt todeksi sen, miten kirjoittaminen on hyvin paljon myös uudelleen kirjoittamista ja miten kirjoitus (tai kirjoittaminen, ylipäätään) vaatii myös paljon "turhaa" kirjoittamista, joka ei ole turhaa. 

Tätä käsikirjoitusta kirjoittaessani olen myös vielä aiempaa enemmän pohtinut kirjoittamisen sisäisiä merkityksiä ja samalla silti myös kirjoittamista toista ihmistä kohti. Sitä, miten sitä kirjoittaa itselleen, mutta silti myös toiselle. Pohdiskelu johtuu ehkä siitä, millainen käsikirjoitus on, tai sitten vain siitä, että tämä kysymys on minulle kirjoittajana tärkeä.

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus 
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta! 
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!

Vielä käsikirjoitus ei ole valmis, sen kirjoittaminen jatkuu. 
Kirjoittaminen, kirkastaminen, ytimen etsiminen "turhasta". 
Voi olla, että sen kirjoittaminen jatkuu vielä kauan. Voi olla, että itseään etsivä muoto etsii itseään vielä pitkään. Voi olla, että menee syksyyn, talveen, seuraavaan kevääseen. Ja voi olla, että matkan varrella kaikki vielä muuttuu. Että kaikki alkaakin taas uudelleen alusta. Tai uudelleen siitä, mihin ensin jäin.

Kirjoittamista ei voi kiirehtiä. Eikä oikein ennalta päättää. Sitä ei saa kiirehtiä eikä ennalta päättää. Sen pitää antaa edetä omaa tahtiaan, omalla tavallaan, omaan suuntaansa. Siltä minusta tuntuu.

*

Nyt alkaa olla kesä. Nyt on kesä. Ihana kesä.
Väistyvällä keväällä on jo hyvän aikaa ollut kesän kasvot. 

Huomenna juhlitaan taas koulujen loppumista. Iloitaan ja hämmennytään siitä, miten aika onkin taas ehtinyt kiertyä tähän. Ajatellaan haikeina, miten nopeasti lapset kasvavat, ja ollaan silti myös valtavan onnellisia kasvamisen ihanasta ihmeestä. Ja ennen kaikkea riemuitaan kesästä, elämästä, olemassaolosta.

Toivotan teille kaikille huumaavaa kesäkuuta,

elämästä ja elämänjanosta täyteläistä ♥

*

Kursivoidut katkelmat ovat Katri Valan iki-ihanista runoista Maan povella ja Kukkiva maa, kokoelmasta Kaukainen puutarha, 1924.

 

Omenankukkaviikon ajatuksia

(Keskeneräisiä) ajatuksia omenankukkaviikon varrelta:

Omenapuu on minulle elämänkierron kuva. Siksi se ja etenkin sen kukat lumoavat minut yhä uudestaan ja siksi en myöskään koskaan kyllästy sen runollisuuteen. (Ajattelen sitä, miten taas kirjoitan jotakin omenapuusta ja miten sen symbolisuus ei kaikessa toisteisuudessaankaan lakkaa olemasta minulle täyttä ja todellista.)

Toisteisuuden ihanuus, ylipäätään: se, kun laittaa taas myös kesäkukat. (Ajattelen sitä, miten vuosi menee aina uudestaan ympäri ja miten huomaa palanneensa taas samaan hetkeen. Toisteisuuden kokemus liittyy erityisen tiiviisti tiettyihin hetkiin, ja siinä on samaan aikaan sekä iloa että ripaus haikeutta. Iloa palaavasta hetkestä ja haikeutta siitä, miten monta hetkeä on jäänyt taakse.)

Erilaiset tavat kirjoittaa. Ja oma tapani. Voiko, oikeastaan, kirjoittaa muulla tavalla kuin sillä, mikä on itselle oma ja oikea? Ja jos voi ja kirjoittaa, niin menettääkö silloin jotakin kirjoittajan rehellisyydestään? (Ajattelen, tietenkin, erityisesti sitä omaa kirjoittamisen tapaani ja edelleen sitä, tuleeko se koskaan mahtumaan tähän maailmaan. Ja sitä, onko eniten oikein valita oma tapansa mahtumisesta riippumatta. Tulen, yhä uudestaan, siihen johtopäätökseen, että oman tavan valitseminen on oikein, vaikka se saattaa merkitä myös sitä, ettei koskaan tule saamaan mitään läpi. Tämä ei, tietenkään, tarkoita sitä, etteikö olisi valmis kehittymään, vaan sitä, että haluaa kehittää juuri sitä omaa tapaansa ja omaa ääntään. Eikä myöskään sitä, etteikö olisi mahdollista löytää myös uusia omia tapoja.)

Ja pitkäjänteisyys... Tulen ajatelleeksi, onko se aina järkevää vai onko se toisinaan sittenkin silkkaa typeryyttä. (Ajattelen käsikirjoitustani ja sitä, onko sillä toivoa vai tuhlaanko vain siihen aikaani, jonka voisin käyttää johonkin todennäköisemmin läpimenevään. Enkä tiedä, mutta hylkään ajatuksen tuhlaamisesta nopeasti. Kirjoittamiseen käytetty aika ei koskaan ole tuhlattua aikaa, koska kirjoittaminen joka tapauksessa vie aina itseään eteenpäin.)

Prosessi, prosessi ja prosessi. Se, että sitä on kirjoittanut jotakin. Ja sitten sitä kirjoittaa jotakin muuta. Saa oivalluksia aiemmin kirjoittamansa pohjalta. Eikä tiedä, mikä kaikki tulee vaikuttamaan mihinkin. Juuri siksi kirjoittaminen ei ole koskaan turhaa. (Ajattelen, edelleen, käsikirjoitustani, sen syntyhistoriaa ja mahdollisia uusia suuntia. Ja sitä, miten kirjoittaminen kerrostuu, koko ajan. Miten aloittaessaan ei todellakaan tiedä, miten matka jatkuessaan etenee, ja miten kirjoittamisen riemu on juuri siinä.)

Omenapuu puhkesi kukkahuntuun 16.5., ensimmäiset nuput jo päivää aiemmin.

Mikä ihana, hauras, katoava hetki täynnä elämän tuoreutta ja janoa.

PS. Jos et vielä ole lukenut John Galsworthyn Omenapuuta, niin lue nyt!

Taidan ottaa itsekin uusintalukuun.

Kirjojen kamari 4 vuotta

Syntymäpäiväkortti noin vuodelta 1895, 

Sockl & Nathan.

Kirjojen kamari täyttää tänään, 14.5.2018, neljä vuotta. Sen kunniaksi, rakkaat lukijat, Kirjojen kamari kirjain kirjaimelta:

Keväällä 2014 sain päähäni perustaa blogin. Tai no, päähäni ja päähäni. Ajatus ei oikeastaan ollut uusi, vaan sitä oli kypsytelty jo jonkin aikaa: muumiomentaliteetilla sitä piti tietysti vähän epäröidä ennen kuin tällaiseenkin nykyaikaiseen kouhotukseen ryhtyi (apua, netissä, minä, nooh...). Se, että tuli sitten perustettua juuri kirjallisuusblogi, oli ehkä kuitenkin vähän sattumaakin. Tai sitten silkkaa kohtaloa, tiedä häntä! Niin tai näin, tuona rohkaistumisen hetkenä juuri kirjallisuus taisi olla se, jonka saralla teki mieli blogikirjoittamista kokeilla, ja niin sitä sitten tuli tartuttua toimeen.   

Innostuin asiasta hyvin nopeasti. Muumio siis vatkaa, mutta tarpeeksi vatkattuaan intoilee kyllä. Oli ihanaa, kun blogini alkoi jo pian saada lukijoita ja kommentteja! Kirjablogitietämykseni oli aloittaessani koko lailla olematonta, enkä ollut valmiiksi sisällä oikein missään, mutta todella helppoa oli joukkoon solahtaa. Olen, edelleen, valtavan kiitollinen alkuaikojen lämpimästä vastaanotosta ja tiedostan oikein hyvin, että ilman sitä blogini taival olisi saattanut tyssätä alkuunsa. Blogikirjoittamiseen kuuluu olennaisesti ajatus toisille kirjoittamisesta, vaikka samalla kirjoittaisikin myös itselleen, ja siksi lukijan läsnäolo on tärkeää.

Rajojani mietin aina aika ajoin. Toistaiseksi kirjoitan edelleen pelkällä etunimellä ja selkäpuolikuvalla, mutta katsotaan nyt sitten, pitääkö tämä linja jatkossakin. Ei välttämättä. Muumio natisee kääreissään... Ja vatkaa :) Joskus se vatkaaminen sitten johonkin johtaakin, aina ei.

Joskus vanhat kirjoitukset vähän nolottavat. Toisaalta se, että ne roikkuvat tuolla mukana, auttaa terveellisesti ymmärtämään, että maailma pysyy kyllä pystyssä, vaikka olenkin kirjoittanut kaikenlaista hölmöä ja keskentekoista. Nolotus onkin onneksi puuskittaista ja ohimenevää, ja sitä seuraa yleensä ymmärrys siitä, että eipä sitä keskentekoinen ihminen muuhun kykenekään kuin keskentekoisuuteen. Sama keskentekoinen matka jatkuu siis myös tästä eteenpäin, mikä olkoon paitsi valitettavaa myös loputon mahdollisuus.

Opettavainen tämä kamaritaival on monin tavoin muutenkin ollut. Sitä on, ehkä, oppinut entistä paremmin sietämään juuri tuota omaa sietämätöntä keskeneräisyyttään ja epätäydellisyyttään – sekä kirjoittajana että ihmisenä! – ja ehkä jopa pitämäänkin juuri siitä. Uskon, että kaikki, mihin ihminen ryhtyy, opettaa hänelle aina myös häntä itseään ja toisia ihmisiä, ja niin siis tämäkin. Elämä on, onneksi, jatkuva oppimisen taival ja mahdollisuus.

Jotenkin tuntuu välillä myös siltä, että tämä pikkuinen kamari on minulle paljon isompi asia kuin se onkaan. Joskus olen jostakin lukenut jotakin sellaista, että blogista tulee helposti osa kirjoittajansa identiteettiä, ja kyllä vaan minullakin taitaa myös sellainen kamarin rouvan identiteetti olla. Toki tämä kamarin rouva on varmaan vähän valikoitunut puoli minusta (ja eivätkö kaikki eri identiteetit aina ole?), mutta on tämä rouva silti osaltaan myös aika totta.

Enää en, ainakaan aina, jahkaile kirjoitusteni kanssa ihan samalla tavalla kuin ennen, mikä on ihanan vapauttavaa. En tiedä, minkälaisena tämä muutos näyttäytyy sinulle, rakas lukija, tai näyttäytyykö se ylipäätään mitenkään, mutta minulle itselleni tekee ilmeisen hyvää käyttää kamariani myös enemmän sellaisena matalamman kynnyksen muistivihkona, johon voin tunnelmien mukaan piirrellä jokusen muistiinmerkinnän. Aiemmin sitä tuli istuttua kirjoitusten äärellä helposti tuntikausia, mikä ei silti välttämättä erityisemmin vähentänyt niiden keskentekoisuutta, vaan tarkoitti usein lähinnä tekstin hermostunutta tuijottamista ja sen miettimistä, voiko sen tosiaan julkaista. Toki tämä muutos liittyy varmasti myös sisältöjen muuttumiseen, ”kirjablogin” liukumiseen kohti jotakin muuta. Ainakin juuri nyt taidankin pitää juuri siitä, että voin jakaa täällä jonkin tunnelman, jonka sanoittamiseen ei mene samalla tavalla aikaa kuin kirjajuttujen kirjoittamiseen. Sitä aikaa jää sitten enemmän sille muullekin kirjoittamiselle. Välillä tulee varmaan kuitenkin edelleen kirjoitettua tännekin myös pitemmän kaavan mukaan, tuijotteluineen päivineen :)

Nykyään taidan ylipäätään kirjoittaa niitä ”oikeita” kirjajuttuja yhä vähemmän. Sisältäpäin on tosiaan vaikea sanoa, minkä verran kamarini ja/tai tapani kirjoittaa on vuosien varrella muuttunut vai onko, mutta yhä enemmän ja enemmän tämä tuntuu kyllä pikemminkin jonkinlaiselta tunnelma- kuin lukupäiväkirjalta. Tämän takia mietin välillä edelleen jonkinlaista alusta aloittamista, mutta katsotaan nyt sitten. Ehkä tämän voi ajatella myös niin, että siinä missä kirjablogeissa yleisesti ottaen tehdään tärkeää ja arvokasta kulttuurityötä kirjallisuuden ja lukemisen puolesta, niin täällä kamarin katveessa voidaan ehkä ihan hyvin lähinnä tunnelmoida ja miettiä yhä enemmän esim. tuota omaa kirjoittamista. Olkoon siis näin, ja muuttukoon suunta taas jatkossa jos on muuttakseen. Enkä toki aio niitä kirjajuttujakaan kokonaan unohtaa. Kirjat ja kirjallisuus ylipäätään on kirjoittamisen ohella edelleen yksi kamarikirjoitusteni punaisista langoista.

***

Kenties on myös niin – ja onkin – että blogi on vähän niin kuin ihminen itse: se kerrostuu, ja aiempien kerrosten päälle kertyy koko ajan uusia. Ajan mittaan blogi, niin kuin ihminenkin, väistämättä vähän muuttuukin, mutta myös ne aiemmat kerrokset ovat osa matkaa ja sellaisina tärkeitä. Ja aina on, kuitenkin, myös paljon sellaista mikä silti pysyy.

Aloittaessani en olisi arvannut, että kamarini ylipäätään on pystyssä vielä neljän vuoden päästä. Ja onhan täällä, kyllä, ollut välillä vähän sitä hiljaiseloakin, ja onpa ollut myös yritys aloittaa alusta toisaalla. Vähän ailahtelevainenkin olen siis välillä ollut (ja tulen varmaan jatkossakin olemaan), mutta täällä sitä vaan kuitenkin ollaan, edelleen.

Mitä tuonee sitten tuleva? Ainakin toistaiseksi kamarini jatkaa myös tästä eteenpäin. Muusta en tiedä, ja ei kai sitä voi kaikkea niin ennalta tietääkään. Pitää mennä tunteen mukaan vaan. Rakas, kovin rakas, paikka tästä on kyllä tullut. Huomasin sen myös silloin, kun vuosi sitten tosiaan yritin aloitella kokonaan uutta blogia: kaipasin takaisin ja palasin.

Aina välillä mietin (tietysti, mietiskelijä kun olen), mikä on tämän pienen kamarini ydin ja miksi täällä kirjoitan. Ja luulen – tai ei, tiedän – että ydin on kahtalainen. Kirjoitan yhtäältä itselleni, siksi että kirjoittaminen on minussa kiinni ja minun täytyy kirjoittaa. Toisaalta kirjoitan myös sinulle ja toivon, että kirjoituksillani on sinulle jotakin annettavaa. En kirjoita suuria, mutta kirjoitan pieniä, ja haluan kirjoittaa näitä pieniäni myös sinulle. Ehkä ydin onkin juuri siinä, että blogissa kirjoittaminen saa tilan, johon rakentuu myös se tärkeä kohtaamisen mahdollisuus: kamarini on minulle oma huone, jossa on myös ovi sinua varten.

Riemastuttaa viettää nelivuotispäivää! Tuntuu melkein blogikonkarilta, vaikka ei kyllä sittenkään, kaikkea muuta :) Mutta onhan se aika pitkä aika kumminkin, vaikka samalla kovin lyhyt. Neljään vuoteen on, tietysti, mahtunut monenlaista. On ollut ihan jo sitä elämää, ja jotakin siitä näkyy myös täällä vaikka kaikkea ei, ja niin lienee suunnilleen hyvä. On tullut kirjoitettua myös jokunen valmistunut (ja kustantamoiden hylkäämä) käsikirjoitus, ja olen ollut ja olen vilpittömästi ja lämpimästi kiitollinen kaikesta siitä kannustuksesta, jota kirjoittamiseni on teiltä lukijoiltani saanut, ja ylipäätään kaikesta kirjoittamiseen liittyvästä ajatustenvaihdosta. Se kaikki on, osaltaan, ollut tärkeä kirjoittamiseni voimavara.

Ihania olette te kaikki, jotka edelleen jaksatte mukanani kulkea, ja niin myös te uudetkin piipahtelijat, jotka aina silloin tällöin tänne löydätte. Kiitos teille kaikille! Arvostan sitä, että annatte aikaanne kamarilleni, ja iloitsen, edelleen, jokaisesta kommentistanne. Yksinäistä ja tylsää olisi täällä ilman teitä ♥ 

Kaunis kevät

Eugène Grasset: Mai, 1896.

Kaunis kevät

On aamu,

aurinko nousee.

Linnut liverryksen aloittaa,

pienet hyönteiset siipiään heiluttaa.

On kevät, kaunis kevät.

Katja, noin 1984

Tervehdys teille, rakkaat lukijat. Alan taas hiljalleen heräillä pienen hiljaiselon jälkeen ja ajattelin näin alkajaisiksi tarjoilla annoksen noin kahdeksanvuotiaan pikku kirjailijattaren hengentuotoksia. 

Pienelle itselleen on, eikö vain, joskus hellivänkin helppoa hymyillä :)

Mutta niin: on kevät, tosiaankin, kaunis kevät. Ihana, vaalea toukokuu ja heräävää elämää uhkuva maa. Väkisinkin sitä tuntee itsensäkin toukokuuksi... Ihana tunne!

Pitemmittä puheitta toivotan tällä erää ihan vain heleää toukokuuta ja lempeätunnelmaista äitienpäiväviikonloppua ♥  

Pitemmin puhein palailen heti alkuviikosta :)