Ajatus L. Onervalle ja muille huhtikuun hengettärille

Auringon ruusu, keltainen umppu,

suortuvi täyteen kukkaan.

Syttyös, suuri punainen päivä,

taikka se heräsi hukkaan!

Hetehet helmien helinää nuokuu,

silkkinen hipiä hiipuen huokuu:

paista, jumalan punainen päivä!

Ensimmäinen säkeistö
L. Onervan runosta Auringon ruusu,

kokoelmasta Runoja (1908)

Huhtikuu on monien kirjallisuuden hengettärien kuukausi. Alkukuusta oli Edithin päivä, tänään on Onervan. Niin: Edith syntyi 4. huhtikuuta 1892, Onerva 28. huhtikuuta 1882. Ikäeroa oli melkein tarkalleen kymmenen vuotta, syntymäkuukausi yhteinen.

Viime viikolla, 21.4., tuli myös kuluneeksi tasan 200 vuotta Charlotte Brontën syntymästä. Toisin kuin Onerva ja Edith, joiden syntymähetki ja elämä kurkotteli jo kohti uutta vuosisataa, Charlotte syntyi ja eli 1800-luvun alkupuolella. Myös maa oli tietenkin eri. Mutta palo oli yhteinen: kirjoittaa!

Charlotten komea merkkipäivä meni kamarissani ikävä kyllä kokonaan ohi, mutta onneksi asia päätyi minunkin tietoisuuteeni, kun sitten luin Sheferijm-blogin Ainon juhlavuoden kunniaksi järjestämästä Kaksisataa sanaa Charlotte Brontësta -haasteesta. Haaste sai meidän myöhäisheränneiden ja -innostuneiden iloksi vielä vuoden verran jatkoaikaa, aina 21.4.2017 asti, joten kamarissakin kirjoitellaan vielä vuoden sisään, ehkäpä sentään jo tänä vuonna, jotakin myös Charlottesta. Ainakin Kotiopettajattaren romaaniin onkin ollut tarkoitus pitkästä aikaa tarttua.

Niin, huhtikuun ihania hengettäriä... Minussa elää itsepintainen uskomus, monien havaintojeni vuoksi kai, että syntymähetkemme vuodenaika vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä meistä tulee. En tiedä, onko horoskooppeihin uskomista, mutta vuodenaikaan jotenkin on. Ja ei, en sentään tohdi yleistää, tiedän että poikkeuksiakin on, mutta kyllä: hyvin usein ihmisessä on hänen vuodenaikansa tuntu. 

Kevään lapsissa tuntuu usein olevan aivan omanlaistaan paloa. Heissä paistaa aurinko, vahvana ja valoisana. Kun huhtikuun lapset syntyvät, maassa kukkivat ehkä jo ensimmäiset uskaliaat kukkaset, heidän kaltaisensa... Sellaisia myös Edith ja Onerva minulle sanojensa kautta ovat: huhtikuun rohkeita tyttäriä, jotka pakkasenpelkoa uhmaten kurkottavat valoa kohti. Ja Charlotte, kyllä, on heidän sisarensa ajan, maan ja meren takaa.

 Muistatko muitakin huhtikuun hengettäriä?

Lauantai

Vaaleat aamut herättävät aikaisin myös viikonloppuisin, uni karkaa silmistä väkisinkin ja piiloutuu tyynyn alle iltamyöhää odottamaan. Se on hyvä, edessä oleva päivä on pitkä ja avara ja siihen mahtuu paljon, sitäkin että ihan vain on.

- kirjaston aarteita -

Luin eilen illalla loppuun Leo Tolstoin teoksen Perheonni (1894). Halusin lukea saman teoksen, jota nuori Aino Krohn luki Oskar Kallaksen kanssa kihlausaikanaan, tietääkseen mitä tämä siitä ajattelee. Jotakin tenhoavaa siinä aina vain on, ajatuksessa että kokee saman kirjallisen maailman kuin joku toinen joskus kauan sitten. Siinä, miten sen maailman eri aikoina ja erilaisina elämän hetkinä kokee, minkälaisia ajatuksia se herättää.

Nuori Aino katseli kirjan loputtua Oskariin ja tämä katseli takaisin. Aino ajatteli: Voisiko meidänkin ehkä käydä samalla tavalla, voisiko suhteemme noin vähitellen, ilman suurempaa syytä, kadottaa tuoreutensa, elinvoimansa, ja vihdoin rikkoutua, sulautuakseen sitten vanhuuden, ennenaikaisen vanhuuden resignaatioksi? (Aino Kallaksen päiväkirja, 21.7.1900.) Minulle tuo teos näyttäytyy nyt ehkä ennen kaikkea osana Ainon Kallaksen kokemusmaailmaa, se kuuluu häneen hetkiinsä juuri ennen avioliittoa ja jotakin siitä häneen ehkä jää. Samalla se on kuitenkin omakin kokemukseni, hänen jalanjäljissään minäkin olen sen nyt liki nelikymmenvuotiaana lukenut. Maria ja Sergej ovat meille molemmille tuttuja, heidän kohtaamisensa, rakastumisensa, alkava arkensa, tuiskahduksensa. Ja jotenkin minua nyt kiehtoo tässä juuri tuo ajatus lukukokemuksen jakamisesta, vaikka Tolstoi mielenliikkeineen on toki itsessäänkin kovasti kiinnostava, niin kuin myös elämä ja elämän kirjalliset esitykset.

Niin: kirjallisuus luo aikaan siltoja, monella tavalla. Ehkä juuri se on siinä myös kaikkein parasta. Tai ainakin yksi sen monista parhauksista.

Tänään aion ainakin kirjoittaa. Viikonloput ovat viime aikoina olleet kirjoittamisen kannalta hyviä, välillä illatkin. Hetkittäin on tuntunut rohkeasti siltä, että tästä tulee jotakin valmista. Että aika ja kypsyminen ovat tehneet tehtävänsä. Että jotakin on kirkastunut, täsmentynyt, syventynyt. En tiedä onko se totta, mielipiteeni on eri hetkinä erilainen, vaihtelee ehkä valon kulmien ja taivaan pilvikuvioiden mukaan tai ihan vain omia aikojaan. Mutta jatkan maailman rakentamista silti. Tai ehkä se on jo viimeistelyä, pyrkimystä toisiaan seuraavien hetkien ja sanojen eheyteen, sana kerrallaan.

Toivotan hyvää viikonloppua, kirjallisuuden ja kevään lumoa <3

Takashi Hiraide: Kissavieras (2016/2001)

- kiitos kirjastolle -

Kissa tuli kylään. Pieni ja siro, suippokorvainen. Sipsutti luokseni neljällä valkealla tassulla ja kiersi nurkat, jalat, teki hetkeksi pesän. Olisin tahtonut ottaa syliin ja silittää, mutta se pysyi mieluummin hieman etäällä, katseli vain, minä katselin takaisin. Hiljainenkin se oli, mutta jotakin se kertoi. Ja ei, se ei ollut minun mutta oli sittenkin. Mentyään jätti jälkeensä hieman hämmennystä, ehkä ymmärrystäkin. Ajatuksia, kyllä.


Esimerkiksi:

Päivittäiset tekomme muodostavat toistuessaan yhtenäisen virran, 
ja nuo kovin pienet purot yhdistyvät aikanaan suureksi joeksi.

Saattaa olla, että tärkeintä on pysähtyä välillä katselemaan pieniä kissoja. Ja korentoja. Ja ehkä on niinkin, että ihminen ihan oikeasti tarvitsee jonkun josta pitää huolta. Jonkun, joka samalla herättää näkemään maailman laajemmin, tulemaan ulos omien ajatusten kuoresta. Jonkun, joka kertoo kenties senkin, että kaikkea emme voi tietää.   

*****

Takashi Hiraide: Kissavieras. Romaani, 152 s. Japaninkielinen alkuteos Neko no Kyaku, 2001. Suomentanut Raisa Porrasmaa. S & S, 2016.

Kaunis kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (2015)

 

Pääasia kai se on, että löytää jonkun ajatuksen, jonka avulla jaksaa ellää. Onko sillä sitten niin väliä, onko se tottakaan.

- kiitos kirjastolle -

Keväinen lauantai, taivas epävakaa. Eilen, perjantaina, olen aloittanut uuden kirjan. Nyt istun taas lukunurkassani, lampun valo kirkastaa sivut, joilta nostan katseeni kohti ikkunaa (nurkassa tarvitaan lisävaloa myös päivällä, ellei ulkona ole erityisen kirkasta, tänään ei ole). Täytyy pysähtyä, hengittää. Miettiä, millainen olento ihminen oikeastaan on. Niin: miten todellista on kaikki se, mitä ihminen elämänsä merkityksiksi mielessään asettelee. Ja sitten, niin, onko sillä sitten niin väliä, sillä todella. Kysymykset kasvavat yhä uusien ihmiselämien kokoisiksi tai ehkä hälvenevät yksilöistä yleensä ihmisyyteen.

Jo ihan puhdas todennäköisyys sanelee, että suurin osa meistä tekee ihan tavallista duunia, elää ihan tavallisen elämän. Mä olen täysin tavallinen ihminen, jolla on tavallisia banaaleja haaveita.

Ja taas. Katse nousee, ajatus. Kevättaivas tahtoo ehkä sataa, en muista, voi olla että tämän vain kuvittelen. Ajattelen, että tämä on maailma, jossa on kaksi koulukuntaa. Toinen puhuu unelmiin uskomisen puolesta, toinen sen että meidät on valheellisesti opetettu uskomaan, että kaikki on kaikille mahdollista ja että juuri se aiheuttaa meille niin monta ongelmaa. Kumpi sitten lienee milloinkin totta. Unelmiin on lohdullista uskoa, kyllä, mutta maailma ja/tai olosuhteet eivät aina ole niille myötäiset, eivät. 

Entä tavallisuus, mitä se oikeastaan on. Kuka tässä maailmassa loppujen lopuksi on tavallinen, kuka erikoinen. Eikö jokainen ole tavallinen ja erikoinen yhtä aikaa. Mutta niin, toki tiedän silti mitä hän tarkoittaa, Lumi. Silläkin tavallisella elämällä, joka joskus saattaa tuntua niin kovin vähältä.

Sori, mä liioittelin. --- Se oli mulle vain joskus liian tärkeää, että mä alkaisin nyt huorata ja opettaa lapsille jotain piirileikkejä. Mä olen valinnut että mä en yritä, niin mä en sitten yritä.

En yritä. En sitten yritä. Niin hän ajattelee, sama Lumi, Aarnin tytär. Aarni, Lumi, isä, tytär, niin kauniit nimet ja niin kipeänkaunis tarina. Enkä voi olla ajattelematta, että tätä on kirjoitettu silloin kun kirjoittajan vuosi oli keskivaikea. Sitä, miten ihmisen mieli toimii ja tekee toisinaan ihmeitä vaikka ei oikeastaan jaksaisi.

Mä en erotu tarpeeksi, enkä mä tahdo olla lopun ikääni pettynyt ja tavoitella jotakin, mistä ei kuitenkaan tule mitään.

Ne kaikki sanat ja ajatukset ja tunteet, jotka takertuvat kiinni ja kasvavat niin suuriksi että kätkevät alleen sen mistä joskus piti tulla oma elämä. Minkä ihminen itselleen tekee, minkä kaikelle siinä ympärillä.

Valokuvat, musiikki. Unelmat, todellisuus, Tahto, maailma. Ihminen, ihmiset. Kaipaan näille sanoille ehkä jonkinlaista visuaalista asettelua, sellaista jossa ne saisivat ympärilleen tilaa, mutta olkoot näin. Ajattelen, että ehkä tila kulkee sittenkin mukana niissä itsessään.

Se on nuoren ihmisen ajatus, että pittää olla joku. Kukkaan ei pysty ottamaan multa pois sitä, että mää saan kuvata.

Ei, Aarni, ei pysty. Kukaan ei voi ottaa pois sitä mikä on. Ei vaikka – ei.

Kun teki oikeita asioita, syntyi tilaisuuksia ja pääsi eteenpäin. Lopulta tuli nähdyksi sinä ihmisenä joka oli aina tiennyt olevansa.

Tai sitten käykin vain niin, että sisään astuu mies, jolla on komia sika, sika josta hän haluaisi kuvan. Niin: sika. Ja niin Aarni

sulki silmänsä ja tiesi, että kun hän avaisi ne jälleen, ne eivät enää tulisi katsomaan maailmaa niin kuin ennen. Niillä olisi varaa etsiä ympäriltä vain asioita, joiden kuvaamisesta joku olisi valmis maksamaan.

On jo sunnuntai, ilta. Olen nostanut ja laskenut katseeni monta kertaa, pysähdellyt ajatusten painoon. Huomannut, että tänään taivas on ollut kirkkaampi kuin eilen. Kun lopulta suljen kirjan, on kuitenkin jo pimeää, on tullut melkein yö. Silmäkulmissani on kyyneleet, jotka ovat tehneet tuloaan pitkin kirjaa. Mies, rakas, tulee kysymään jotakin, en hetkeen taida ymmärtää maailmasta mitään. Sanon vain, että on ihmisiä jotka kirjoittavat käsittämättömän hienoja kirjoja. 

Ja huomenna on maanantai, viikonlopun jälkeinen arki. Ajattelen omaa todellisuuttani, elämääni, päiviäni jotka ovat itseni näköisiä, juuri niin tavallisia ja niin erityisiä, ehkä vähän niitä unelmiakin.

Ei ihiminen kadu jos tekkee sitä mitä rakastaa.

Ei, ei kadu. Se täytyy vain tietää, oma rakkautensa, tärkeänsä.

Nyt, kun tätä kirjoitan, on taas perjantai, ja päivä on kallistunut taas iltaan. Takana on hyvä viikko, kevätvaloinen. Viikon mittaan minua lumonnut kevättaivas on tänään taas ollut pilveilevä. Ilmassa on kummaa koleuttakin vaikka on jo ollut niin lämmin, ulkona tuuli tulee takin alle. Julkaiseminen odottaa aamua, minä myös aamun taivasta, sitä millainen se on.

Minussa risteävät valo ja pilvet. Kirja hengittää minussa yhä, on ollut vaikeaa tarttua toisiin kirjoihin, sivut ovat kääntyilleet vain vähän ja jotenkin huolimattomasti. On kuin minussa olisi tämän jäljiltä jonkinlaista melankolista kirkkautta, joka tahtoo viipyä vielä. Onneksi toiset kirjat odottavat.

Ajattelin, että tästä kirjasta olisi vaikeaa kirjoittaa. Kirja on liian kaunis ja kipeä. Melkein ajattelin niinkin, etten kirjoittaisikaan. Siksikin, että tämä on sellainen, jonka toisaalta tahtoisin pitää omanani vain. Kirjoitan kuitenkin, haluan että kirja pääsee kamariin ja että joku, joka ei ole lukenut sitä vielä, löytää sen. Kerään sitaatteja, turvaudun niihin ja toivon etten ylitä hyvätapaisen lainaamisen rajoja tai kerro liikaa. Koetan kirjata sitaattien välille myös muutaman ajatuksen, joita lukiessani ajattelin. Taivas tulee mukaan ehkä väistämättä. Olen taivaan alla. Tämä kirja on. Tunnen, miten sormenpäissä kaiken aikaa kutittaa se sana, jonka ne tahtoisivat kirjoittaa, mutta joka ehkä on hieman uskalias. Ehkä annan sen kuitenkin tulla, sanan joka on varattu vain kirjoista erityisimmille: sielukirja. 

**********

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika. Romaani, 223 s. Tammi, 2015.

********

Kävi niin, että sain Pitkän valotusajan mukaani kirjastosta samalla reissulla,

 kun palautin Keskivaikean vuoden. Se on ollut lukulistallani jo hyvän aikaa, ainakin siitä asti kun  luin Ompun kirjoituksen, mutta tänne asti kesti ennen kuin kirja ja minä kohtasimme toisemme.
Toisaalta tuntuu, että nyt kohtaamisen hetki oli juuri oikea. 

Suosittelen mitä lämpimimmin Vanhatalon tuotantoon tutustumista,
jos se ei jo tuttua ole. Omakin tutustumiseni jatkuu. 

Kevättaivas ja kukkakimppuja

Miten kaunis onkaan tuo kirkas kevättaivas, joka näinä päivinä minua katsoo. Kyllä, huomaan että olen taivaan lumoissa: aloitan sillä jo toisen kamarikirjoituksen tällä viikolla... Jotenkin se saa tahtomaan itsestään kirjoittamista, sitä että se tulisi sanoihin tallennetuksi, sanoissa muistetuksi. Tekisi mieli katsella taivasta takaisin kaiken aikaa, unohtaa kaikki mitä olen tekemässä ja etsiä sille runollisia sanoja. Mikä tässä keväässä saa minut niin rakastamaan tuota taivasta? Minut, hämäräisen? On sellainen olo, että maailmassa on niin paljon kaunista että sen päälle sopiikin sataa valoa. 

Jos tulevan viikonlopun tuuliin sopii, kirjoitan menneen viikonlopun ihanasta kirjasta. Jos tuulet pitävät toisaalla, kirjoitan siitä myöhemmin. Arvelen, että kirjasta kirjoittaminen tulee olemaan läheistä sukua sen lukemiselle: sydäntä kipristelevää.

Ja niin, taas olen ostanut kukkia... Kimpun punaisia neilikoita ja toisen, jossa on valkoisia krysanteemeja ja vaaleanpunaisia gerberoita. Minusta on viime vuosina jotenkin vahingossa tullut leikkokukkahullu. Välillä kyllä kiukuttelen itselleni: tuontikukkia, turhuutta, maailma tuhoutuu koska minä olen niin holtiton, esteetikko muka, ja viikon kukkarahat voisi kyllä antaa myös maailman nälkäänäkeville... Sitten taas muistan, että ihmisellä saa ja pitää olla kohtuullisessa määrin myös kaunista turhuutta. Sitäpaitsi: olen kokemusperäisesti itselleni todistanut, että kukkien kauneus lisää toiveikkuutta, luottamusta ja mielen ja maailman valoa. Voidaanko siis enää puhua turhuudesta? Ehkä kukat ovatkin kaunista välttämättömyyttä?

 Kevättaivaan valoa, kukkien hellivää kauneutta ja lempeää lähestyvää viikonloppua ♥