Astrid Lindgren: Joulukertomuksia (2002)

”Joulu on hauskaa aikaa, varsinkin Melukylässä. Silloin on varpusillakin mukavaa, sillä me panemme niille joululyhteitä. Ja tietysti myös punatulkuille ja kaikille muillekin nälkäisille pikkulinnuille.

Jouluna Melukylän lapsillakin on mukavaa, vielä mukavampaa kuin varpusilla. Ja nyt minä kerron, minkälaista täällä Melukylässä on jouluna.”

Tarinasta Melukylän joulu

Saanko sanoa sen taas: ah, Astrid! Voi, kyllä saan, sillä kaikkihan me rakastamme ihanaa Astridia! Ja se, joka rakastaa, ymmärtää kyllä tämän loputtoman huokailun loputtoman tarpeen... Tässä se siis on, rakkaista rakkain joulukirjani: ihanan Astrid Lindgrenin (1907–2002) ihana joulukokoelma Joulukertomuksia (2002). (Niin niin, oikeastaan tämä on lasteni, mutta rakastan minä tätä yhtä kaikki...) Juuri tämä kokoelma tuo aina mukanaan suloisen tuulahduksen sitä aitoa ja oikeaa jouluntuntua – sitä, joka saa sekä mieleni että sydämeni joulun ihanaa lämpöä tulvilleen. Joulu sädehtii kirjassa Astridin aina niin ihanista sanoista, mutta yhtä lailla myös Ilon Wiklandin ikihurmaavista kuvista: se, joka on kokenut tämän suloisen sanojen ja kuvien liiton, on ehkä väistämättä kerännyt itseensä jotakin lähtemätöntä... Kuvitusta tässä on tosin valitettavan vähän: kokoelmateokset kai väistämättä vaativat kuvien karsimista. Mutta oi, onhan niitä sentään!  

Melukylän jouluriemua

Joulukertomuksia kokoaa yksiin kansiin monta Lindgrenin tarinoiden ihanaa jouluhetkeä Pukarikadulta Kesäkumpuun ja Melukylään. Mukana ovat myös aina niin punaposkinen Taina Tomera, hassu ja salaperäinen herra Kulkuri ja iki-ihana Tallin joulu. On lunta ja taikateiksi muuttuneita jäätyneitä jokia, on joulun salaisia ja suloisia puuhia, piparkakkujen, hyasinttien ja joulukuusen ihanaa tuoksua – kaikkea sitä, mikä tekee joulusta joulun.

Oi ihanaa lunta!

Näin hän sanoi:

-          Anna hyvä Jumala oikein pian lunta. Ajattele kukkia, ne pitäisi peittää lämpimästi, kun ne nukkuvat vasten maata ja kun nyt on niin kylmää.

Sitten hän kurkisti sängyn reunan yli ja sanoi minulle:

-          Olinpa minä etevä, en sanonut ollenkaan, että tarkoitin lumen kelkkaani varten.

Ja ajatella, kun me aamulla heräsimme, olikin alkanut sataa lunta.

Tarinasta On hauskaa, kun on joulu

Saattaapa hyvinkin olla, että hyvä Jumala kuulee pienten lapsosten herttaiset toiveet ja toisinaan ne toteuttaakin. Niin kävi ainakin Lotalle tällä kertaa, sillä lunta tuli kuin tulikin. Ja mikä riemu se onkaan: ihana, valkea lumi! Joskin toisinaan siitä saattaa kyllä saada myös tarpeekseen, ainakin jos joutuu tarpomaan ihan yksin läpi lumipyryisen metsätien niin kuin Liisa tarinassa Marikki, katso, lunta sataa. Silloin saattaa puuskahtaa kertakaikkiaan näin: ”Minä en mene ulos enää ennen joulua. Minä en taida mennä ulos enää koskaan.” Mutta onneksi voi sentään olla melko varma siitä, että pienen ihmisen ajatus ennättää vielä hyvinkin muuttua. Että se ”kaikki koko maailman lumi” on taas eräänä päivänä sittenkin aivan ihanaa...

Ja voi, entä kaikki ne ihanat, rakkaat joulupuuhat:

”Äiti laittaa makkaroita ja suolaa kinkkua, valmistaa katajanmarjajuomaa ja valaa kynttilöitä. Marikki ja Liisa saavat myös auttaa. He leipovat piparkakkuja ja keittävät nekkuja, he tekevät marsipaanista pieniä ihania porsaita ja leikkaavat silkkipaperia keittiön hellatankoa vasten. Joka päivä tapahtuu jotakin erikoista, ja tuntuu yhä enemmän ja enemmän joululta. Mitä ihanin piparkakkujen, nekkujen ja muiden herkkujen tuoksu leijuu koko Kesäkummun yllä.”

Tarinasta Nyt tuuli ja myrsky taas riehumaan käy

 

Kesäkummun piparintuoksua

Juuri sitä se on, ihana joulunodotus: sitä, että joka päivä tapahtuu jotakin erikoista. Jokaisessa kodissa joulu hiipii lähemmäs ja lähemmäs omalla tavallaan – kaikilla on ehkä jotakin samaa mutta myös jotakin aivan omanlaista. Ja niin joulu leijailee ympärillä, tuoksuina ja tunnelmina, hellivänä lupauksena hetkestä joka on vuoden suloisin...

Mutta voi, jonakin vuonna saattaa käydä niinkin, että torilla ei enää olekaan joulukuusia, ei ollenkaan. Että joulun ihaninta ihanuutta ei ehkä saadakaan. Ei, vaikka kuinka itkisi ja sanoisi että ”meillä täytyy olla kuusi”. Mutta ehkäpä ihmeitä tapahtuu? Sellaisia, että joulun hyvä haltiatar aivan vaivihkaa tuuppaa kiukkuisen sedän kuormasta mitä ihanimman kuusen – niin, juuri sillä hetkellä kun pikkuinen Lotta istuu lumihangessa murehtimassa. Ja niinpä vain

”Aatonaattoiltana koristeltiin joulukuusi Pukarikadun keltaisessa talossa. Sitä koristeli koko perhe: äiti ja isä ja Janne ja Minna ja Lotta. Ja Lotta sai ainakin kymmenennen kerran kertoa kuorma-autosta ja kuljettajasta ja kaikesta.”

Tarinasta Lotta osaa mitä vain

Lotta osaa mitä vain!

Ja niin, eihän siinä siitä haltiattaresta taidettu oikeastaan kertoa, mutta ainahan lukija saa laittaa sekaan vähän omiaan... Ja totta on ainakin se, että Lotta osaa mitä vain – osaa, vaikka onkin kaikista pienin.

Ja entäpä Taina, tomera pikkuinen Taina, joka asuu mummin kanssa pienessä somassa tuvassa, joka on kuin satumökki. Kun mummi satuttaa jalkansa vain viikkoa ennen joulua ja joutuu vuodepotilaaksi, Taina on se joka tuo joulun taloon: siivoaa ja häärää keittiössä, menee torille myymään piparminttutangot ja puuhaa lahjasalaisuudetkin.

”Etkö usko, että Taina Tomeralla ja mummilla oli oikea joulu sinä vuonna? Olisitpa kurkistanut pikku ikkunasta sisään jouluaattoiltana. Olisit nähnyt puhtaat ikkunaverhot ja riepumatot lattialla ja hienon joulukuusen, joka oli ihan mummin sängyn vieressä.

Olisit nähnyt myös joululahjat mummin vihreällä peitolla. Ja miten Taina istui sängyn laidalla mummin vieressä ja miten hänen silmänsä tuikkivat, kun hän avasi paketin ja näki nuken. Mutta ehkä ne tuikkivat vielä kirkkaammin silloin, kun mummi avasi oman pakettinsa.”

Tarinasta Taina Tomera auttaa mummia

Mummin ja Tainan oikea, ihana joulu! 

Lindgrenin joulutarinoihin kuuluu myös kirkko, tunnelmallinen rekiretki varhaisessa jouluaamussa. Lotan perhe ei ehkä aja kirkkoon reellä, mutta ihanaa matkanteko on yhtä kaikki:

Kerran Janne sanoi minulle:

-          Mistä sinä pidät eniten, auringosta, kuusta vai tähdistä?

Sanoin että pidin niistä kaikista yhtä paljon. Mutta ehkä sittenkin, sittenkin vähän enemmän tähdistä, sillä ne valaisevat niin kauniisti, kun mennään jouluaamuna kirkkoon.

Tarinasta On hauskaa, kun on joulu

Joulun sanoma ja ajatus eivät unohdu kirjassa muutenkaan, vaan Tallin joulu tuo joulun kertomuksen kauniisti pienelle ja isollekin kuulijalle, sellaisena että sen saa ottaa vastaan siten kuin tahtoo. Nainen ja mies vaeltavat tietä pitkin pimeässä ja haluavat jo levätä, mutta kaikissa taloissa nukutaan jo. Vain tallin ovi on auki. Ehkä eläimet ihmettelevät saapujia, mutta ymmärtävät sittenkin, että hekin tarvitsevat lämpöä ja suojaa.

”Mutta kun yö oli pimeimmillään, kuului hiljaisuudessa vastasyntyneen lapsen ensimmäinen kirkaisu. Ja samalla hetkellä yön kaikki tähdet syttyivät taivaalle.”

Tarinasta Tallin joulu

Tämäkin kokoelma on tulvillaan Lindgrenin ihanaa, lämmintä viisautta, huumoria ja ymmärrystä – ja sitä aitoa, oikeaa elämäntuntua jota lapsen ympärillä leijuu. Näistä toinen toistaan ihanimmista tarinoista on melkeinpä mahdotonta valita suosikkia, mutta onneksi ei tarvitsekaan. Marikki, katso lunta sataa on kyllä aina vain yhtä koskettava (ja tästä ihanuudesta olen kirjoittanut myös täällä). Mutta aina yhtä ihania ovat myös Melukylän jouluhetket ja pikkuisten, tarmokkaiden tyttösten, Lotan ja Tainan suloinen tomeruus. Kyllä lapset osaavat, monenlaista! Niin kuin vaikka sen, että juuri he tekevät joulun.

Ja aivan pian se jo onkin, ihana joulu. Silloin voi sen lempeään säteilyyn kääriytyvä ihminen, iso tai pieni, sanoa vaikka niin kuin Melukylän Anna:

- On niin kaunista ja jouluista, että ihan vatsaan koskee.

Mutta onneksi se on vain ihanaa nipistelyä, sellaista hyvää ja onnellista, joulun kipristelyä vatsassa asti. Kipristelyä, jota saa sentään tuntea jo nyt, joulua odotellessa. Ja ehkä, jos päivän taas hämärtyessä katsoo taivaalle, näkee jo tähdet jotka siellä loistavat, tuikkivat valoaan kaikkien maailman lasten kunniaksi. Sillä joulu on kaikkien, mutta ennen kaikkea lasten, elämän ihanien ihmeiden.

********************

Astrid Lindgren: Joulukertomuksia. 108 s. WSOY 2002.

 

Aino Kallas: Kirsti (1902)

”Hänen päänsä riippuu hervottomana Pentin olkapäällä, hiukan taaksepäin, ja Pentti suutelee häntä yhä uudestaan ja uudestaan ummistuneille silmille ja avoimille huulille, jotka ikään kuin pakenevat suuteloja ja kuitenkin niitä odottavat.”

Aino Kallas (1878-1956) on yksi niistä kirjallisuushistoriamme suurista kirjailijattarista, jotka kiehtovat minua erityisen paljon. Hänessä on sellaista merkillistä tenhoa ja kuiskailevaa salaperäisyyttä, joka hänen hienon ja ansioituneen kirjailijantyönsä ohella saa minut uteliaaksi. Kallaksen 1920-luvulla kirjoittama Surmaava eros –trilogia, erityisesti Sudenmorsian (1928), mutta myös Barbara von Tisenhusen (1923) ja Reigin pappi (1926), on jo kauan lukeutunut voimakkaimpien lukukokemusteni joukkoon, mutta muuten hänen runsas tuotantonsa on minulta pitkälti kokematta. Nyt olenkin alkanut kuljeskella hänen kirjallisissa askelissaan entistä tahtovammin ja tutkiskella teos kerrallaan sitä kiehtovaa polkua, jota hän on kulkenut – kiirehtimättä ja hiljakseen eteenpäin ehtien.

Kirjaston aarteita:

vanha, jo hauras kirja.

On aina kiehtovaa lukea suuren kirjailijan ensiaskeleita: tunnustella askelten tuntuja, pysähdellä kuulostelemaan tunnistaako niissä jo tulevan suurta voimaa. On kirjailijoita, sekä menneisyydessä että nyt, jotka ravistelevat yleisöään ja tekevät kenties kirjallisuushistoriaakin heti ensimmäisellä tai viimeistään toisella teoksellaan. Aino Kallas ei ehkä ollut niitä: hänen runokokoelmansa Lauluja ja ballaadeja (1897) oli somaa ja suloista mutta ei vielä riittävän vahvaa runoutta kääntääkseen suuria lehtiä kirjallisuushistorian suuressa kirjassa. Runokokoelmaa seurasi novellikokoelma Kuloa ja kevättä (1899) ja sitä edelleen tämä, esikoisromaani Kirsti (1902), jotka nämäkään eivät vielä tainneet yltää Kallaksen tulevaan suuruuteen. Olen toisinaan kohdannut Kirstin kirjallisuushistorioita lukiessani, ja mieleeni on kertynyt jotakuinkin sellainen kuva, että kyseessä on naisen psyykettä tarkasteleva, ei vielä kirjallisesti erityisen ”merkittävä” teos. Merkittävyys on ehkä kuitenkin hankala määre, tässäkin – onhan tämäkin teos yksi tärkeä askel Kallaksen kirjailijanuralla, jonka tiedämme asettuneen ansaitusti osaksi kirjallisuutemme hienoa historiaa.

En ryhtynytkään lukemaan tätä teoksena, joka ei ole merkittävä. Ei, ryhdyin lukemaan tätä eräänä Kallaksen kirjallisena askeleena ja halusta tunnustella hänen kirjailijuutensa kehittymistä. Ja kyllä, minulle tämä teos oli myös merkittävä, tärkeä. Minä viihdyin sen seurassa, monella tasolla: viihdyin kielessä, tarinassa ja kysymyksenasettelussa sekä ajatuksessa siitä, mikä tätä seurasi.

Kirsti on tarina Kirstistä, nuoresta neidosta ja edelleen naisesta. Se on tarina rakkaudesta ja intohimosta, säännöistä ja luonnosta. Ja kyllä, se tutkii naisen psyykettä, etenee psykologisin havainnoin: Kallas tarkkailee naisen mielenliikkeitä ja myllerrystä, siveyssääntöjen ohjaileman mielen herkkyyttä ja haurautta, ja edelleen koetun kohtaamisen ja käsittelemisen mahdollistamaa eheytymistä. Tapahtumia ei ehkä ole paljon, mutta ne ovat suuria.

Nuoren neidon elämä on odottamista – kurkottumista kohti määrittelemätöntä, tietymätöntä tulevaa. Se on toiveita, ehkä kohdistuneitakin, mutta myös sellaisia haaveita joita ei osaa sanoiksi pukea. Tunteita, jotka kuin aavistelevat naiseksi kasvamisen kipua ja riemua.

”Mutta mitä hän odotti, se ei ollut hänelle itselleenkään selvää. Toisinaan ajatteli odottavansa ulkonaisia muutoksia ja suuria tapauksia, jotka kääntäisivät ylösalaisin olosuhteet. Mutta yhtä mahdollista oli, että odotti jotain kehittyvän omassa itsessään. Se oli paljon luultavampaa. Siellä oli hänen sielussaan jotain syvää ja liikkumatonta kuin pohjavesi. Ehkä se alkaisi joskus kohota ja lainehtia, ja kuka tietää, mitä se silloin nostaisi esiin. Sieltä syvyydestä kuului joskus kuin huutoa, ääni, joka vaati ja rukoili saada elää. Joka tahtoi jokaiselta hetkeltä sisällystä ja jokaiselta päivältä jotain uutta.”

Ja sitten, Kirsti kohtaa vedenhakumatkalla maisteri Pentti Airiston. Edellisenä iltana hän on kulkenut loppukesän sateessa, tuntenut sen hellivän hyväilyn.

”Noustessaan kiveltä, hän näkee, että mies yhä katselee häntä. Varmaan on katsellut häntä koko ajan. Ja samalla hymyilee, ivallisesti ja ystävällisesti yhdellä kertaa. Katselee Kirstiä, kuin kuuluisi tämä aamumaisemaan yhtä hyvin kuin valkolaiteinen vene tai riippukoivu, joista on lupa nauttia kenen hyvänsä. Hänestä se kai muodostaa kokonaisuudessaan sievän maalaisidyllin. Ja miksei katsoisi, kun kuva miellyttää.”

Ja kun rakkaus herää, sitä ei ehkä heti ymmärrä, on vain niin että ”jälleen on Kirstin mieli tulvillaan sitä aamuista, ajattelematonta iloa, jolla ei ole mitään päämäärää, vaan joka hymyillen hapuilee eteenpäin.” Mutta eräänä iltana herää äkkiä ajatus siitä, kuinka kaksikymmentäyksivuotiaassa elämässä on ollut jo kaikkea – kaikkea, paitsi ”se voima, joka olisi saanut minut tuntemaan itseni naiseksi.” Niin, neito ei vielä naiseudesta tiedä.

Tarinan kipupiste osuu liki vuoden mittaisen kihlauksen lopulle, hetkeen jossa Pentti yhtäkkiä ”kumartuu, nostaa vapisevan tytön kohoksi ja suutelee sokeasti kaulaan, vaatteille ja aukeeville hiuksille”. Tämän jälkeen Kirstin on vaikea antaa pukea itseensä huntuun, joka kertoo kuin jostakin ”salaperäisestä ja koskemattomasta”. Morsiuskruunun painaminen päähän saa hänet värähtämään. Tiedättehän: on tapahtunut enemmän kuin on kerrottu.

Kirsti oli kyllä jo ehtinyt aavistaa, ”ettei maailmassa löydy ainoastaan päivänpuolta, vaan myös pimeänpuoli...” Niin: maailmassa, ehkä ihmisessäkin. Mutta onko se, mikä on pimeää, aina pahaa? Onko suudelma pimeää? Onko toista kohti voimallisesti taipuva keho? Jos, niin milloin? Ja miksi?

Kysymykset ovat ehkä mutkikkaita, mutta sittenkin myös hyvin yksinkertaisia. Pentti sanoo:

”Mutta sinä, - vapaa, luonnon kasvattama Kirsti, - sinä välitön lapsi..... Etkö sinä ymmärrä, että rakkaus on kuninkaallinen lahja, vapaasti annettu ja vapaasti vastaanotettu. Sentähden että minä rakastin sinua, oli minulla oikeus sinuun, ei muun vuoksi.”

Ja Kirsti vastaa:

”Minä olisin tahtonut antaa sinulle kaikki vapaaehtoisesti, sanoa sinulle: tässä olen, ota minut! Minä rakastin sinua niin paljon. Mutta nyt se tuli kuin varkain ylitseni, huumauksena, joka voitti minut, eikä sinä suurena, vapaana ilona, jota olin ajatellut.”

Ja jatkaa:

”Se on rikos, koska minä sen rikokseksi tunnen.”

Tämä on oivallus, jonka viisaus on syvää: sydämen ääni kertoo kyllä sen, mikä itselle on oikeaa ja väärää. Ongelma kuitenkin on, että oma väärä voi olla toisen oikea tai toisinpäin ja että yhteisön säännöt ohjaavat aina myös jokaisen oman sydämen ääntä. Mitä siis lopulta tapahtui? Tekikö Kirsti synnin? Tekikö Pentti? Oliko tahto vain Pentin vai myös Kirstin, joka yli "huumaus" kulki? Ja miten suuri onkaan yhteisön mahti yli oman katseen – olisiko toisin, jos olisi vain luonto, luonnon omat rakkauden lait? Mutta ehkäpä rakkaus onkin myös väkivaltainen ja tuhoava, vaativa ja omaan valtaansa ottava viettien voima... Eikä se kuitenkaan oikeuta ottamaan toista valtaansa ilman toisen omaa tahtoa – ei, vaikka se onkin rakkaus.

Ehkä se, mitä tapahtui, oli siis väärin. Ei siksi, etteivätkö kehot saisi toisiaan kohdata, vaan siksi, että niiden on saatava kohdata tasavertaisina. Naisen pitää saada antaa itsensä miehelle, omasta halustaan ja silloin kun on siihen valmis. Sadan vuoden takaisessa maailmassa harva nainen ehkä saattoi olla valmis ilman avioliiton pyhää sinettiä: siveyssäännöt olivat paljon nykyistä vahvemmat ja morsiuskruunu merkki naisen koskemattomasta puhtaudesta. Varmasti oli niitäkin, jotka antoivat itsensä luonnon valtaan, mutta "hyvän" naisen merkki lienee usein ollut juuri koskemattomuus. Kirstissä asettuvat siis ikään kuin vastakkain miehinen intohimo ja naisen puhdas rakkaus, mutta en kuitenkaan usko, että asia on tämänkään tarinan maailmassa lopulta aivan näin yksinkertainen. Mikä onkaan vaikkapa tahdon ja huumauksen suhde? Pinnan alla kuplii kysymyksiä, kenties Kallaksen halua ajatella, tutkia jo näitä kysymyksiä. Ja tärkeää on, että vaikka kirja kantaakin paljon kipua, surua ja syyllisyyttä, on loppu kuitenkin elämän ja valon.

 

Minulle Kirsti on hieno kirja. Toki Kallaksen kertojanääni on tässä vielä hentoa verrattuna tulevaan, ja saattaa olla, ettei tarinan asettelu ole vielä aivan hioutunutta tai ettei tematiikan käsittely ole vielä tavoittanut suurinta syvyyttään. Silti tämäkin jo enteilee juuri niitä sielun syvien pohjavesien pyörteitä, syvyyksistä kuuluvien huutovien voimistuvia ääniä, jotka hänen myöhemmässä tuotannossaan niin vahvoina kuuluvat. Keskiössä on jo nainen, naisen mielen merkillinen ja kiehtova syvyys, ja rakkauden tematiikka kulkee tarinassa monitasoisena. Kieli on hyvin kaunista, ja Kallas kutoo kerrontaansa runsaasti luonnonsymboliikkaa: vesisadetta, luonnon heräämistä, puhtautta ja koskemattomuutta. Ja kirjallinen taitavuus ilmenee kauniin kerronnan ohella mm. siinä, ettei Kallas kerro kaikkea suoraan tässäkään – hän antaa lukijansa jo arvata.

Ja voi, tahdon kertoa vielä tämän: joskus kauan sitten tätä kirjaa on pidellyt lukija, jolle lukukokemus on ehkä ollut ristiriitainen. Hän on kirjoittanut kauniilla mustalla käsialalla, kenties aidolla mustekynällä, viestinsä kirjan kahdelle sivulle. Ensimmäinen viesti kuuluu, kirjoitettuna hieman yli teoksen puolivälin: ”Ei tämä ole mukava ollenkaan.” Mutta viimeisen rivin alla lukee näin: ”Tämä loppu niin mukavasti.” Minä ajattelen tuota lukijaa, hänen kokemustaan ja sitä miten hän on sen sanoittanut – niin yksinkertaisesti, mutta kuitenkin jotenkin syvästi. Mietin, miten vanhoja nuo merkinnät ehkä ovat ja miksi ne on tähän kirjoitettu. Onko tämä kirja ollut jonkun oma ennen kuin se on päätynyt kirjastoon? Vai onko joku menneiden aikojen ihminen uhmannut kirjaston sääntöjä ja tehnyt merkintöjä kirjaston kirjaan? Kuinka onkaan, on ihmeellistä ajatella miten monia tarinoita vanha kirja kantaakaan – miten monet, monet kädet sitä ovat ehkä pidelleet. Minä sain pidellä tätä kirjaa tänään ja olen siitä onnellinen. Sillä minulle tämä oli – kuten ehkä jo sanoinkin – tärkeä kirja, merkittävä: osa kirjallisuutemme historiaa ja osa Aino Kallaksen kiehtovaa kirjailijatarinaa.

PS. Ihanin ajatus, jonka tästä teoksesta mukaani poimin, on tämä lempeän fatalismin kiteytymä, jossa itsekin aina itseäni keinutan: ”--- uskon siihen, että kaikella, mikä ikinä meille tapahtuu, on jokin tarkoitus. Ja vielä, että se kaikki on meille hyväksi.” Ehkä tällainen fatalismi on naiivia, mutta olkoon – se tekee mielelle hyvää, saa uskomaan maailman mahtien hyvään tahtoon.

Joulu oveen kolkuttaa...

Joulu oveen kolkuttaa,
hymyy tuiskusäässä:
Lapsikullat avatkaa!
Olen aivan jäässä.
Kukkurainen vakka tää
harteita jo väsyttää.
Lahjoja on mulla.
Saanko sisään tulla?
Tule armas joulu!

Zacharias Topelius

 **********

Oi, on jo ensimmäinen adventti!

Aivan vielä ei Joulupukki kolkuttele ovella, 

mutta Joulu itse on kyllä astunut 

sydämen sopukoihin jo hyvän aikaa sitten.

Siellä se pitää pesäänsä, ehkäpä aina, 

syleilee lempeästi lämpöään janoavaa sydäntä. 

Ihanaa joulunodotusta <3

Ihana inspiraatiohaaste!

Voi mikä ihana sunnuntai minulla oli. Sain herätä aamuun jossa yhä oli ihana valkeus ja ripaus pakkasta, ei paljon mutta juuri sen verran, että ilmassa oli tervetullutta talven tuoksua ja taikaa. Ja oi, sain mennä Tampereelle perheeni kanssa, piipahtaa Tallipihallekin ja astua Suklaapuodista ulos juuri sillä hetkellä kun satoi suuria, kauniita lumihiutaleita. Sain ostaa kirjakaupasta ihania kirjoja, sekä itselleni että lahjoiksi tonttumuorin kääröihin. Sain syödä pehmeän, pähkinäisen korvapuustin ja juoda kupillisen hyvää teetä. Ja voi, sain sanoja. Paljon kauniita, koskettavia ja hämmentäviä sanoja. Koko ihanassa päivässä tämä oli sentään ihaninta: sanojen valo ja lämpö.

Sanat ovat toisinaan

kuin sydämenmuotoinen kynttilä:

yhtä kauniita, yhtä lämpimiä.

Tuntui, että olen sanaton. Kesti aikansa keräillä tuo ihana lahja, kyetä vastaamaan sen antajille. Olen yhä edelleen hyvin hämmentynyt: minun pieni, vasta menneen kesän kynnyksellä syntynyt kamarini on saanut ilon ja ihmeen ja kunnian tulla valituksi kolmen suuresti arvostamani kirjallisuudenystävän innoittajaksi. Viime viikolla näin Leena Lumin blogissa tämän ihanan, ihanan haasteen, jonka joku lämminsydäminen, kauniiden sanojen voimaa ymmärtävä ihminen on jossakin keksinyt laittaa liikkeelle: haasteen, jonka tarkoituksena on nimetä kolme itseä inspiroivaa blogia, joihin haaste samalla siirtyy. Leena oli valinnut juuri sellaiset blogit, joista minullakin olisi ollut kauniita sanoja sanottavana... Ja voi, nyt tämä tulikin sitten minulle. Sekä Kaisa Reetta, Omppu että Valkoinen Kirahvi antoivat minulle tämän sunnuntain ihanan sanalahjan. Niin, todellakin: Kaisa Reetta, Omppu ja Valkoinen Kirahvi, joiden omat kirjoitukset ovat koko lapsenkenkäisen mutta sitäkin innostuneemman askellukseni ajan olleet omia inspiroijiani ja ihastukseni kohteita.

Haastetta ei voine takaisin tuupata, mutta mikään ei estä vastaamasta kiitoksiin. 
Siispä haluan ensin osoittaa sanani näille ihanille haastajilleni:

Kaisa Reetassa on sydämellisyyttä ja viisautta, metsien henkeä ja sivistyksen kauneutta. Hän kirjoittaa kauniisti, hienosti ja syvällisesti ja ymmärtää hitauden pehmeän lempeyden. Kaisa Reetan kirjoitukset ovat tosin hankalia siksi, että ne saavat lukupinoni keikkumaan, vaikka kuinka koetan pitää sen kohtuullisena... Hänen kirjoituksensa näyttävät kaikki uudet maailmat niin kiehtovina, että väistämättä tuntee jäävänsä paitsi jostakin hienosta ja tärkeästä, ellei niihin astu. Kaisa Reetan kommentit ovat nekin aina yhtä ihania ja iloitsen siitä, että hän jaksaa lukea ja kommentoida minunkin tursuilevia kirjoituksiani. Kaisa Reetta, sinä olet blogimaailman ihanin ja lämpimin sydän, joka jaat ympärillesi lämpöä ja kauniita ajatuksia, kiitos sinulle siitä <3

Ja voi, Omppu! Ompun blogista huokuu aina niin ihana, hurmaavan kuriton älykkyys. Omppu ei mairittele vaan sanoo mitä tahtoo. Ja kyllä, jokainen Ompun kirjoitus on taidetta, usein riemukkaan revittelevää ja kokeilevaa. Omppu lukee laadukasta ja älykästä kirjallisuutta, ja viihdyn hänen kirjoituksissaan poikkeuksetta, kuten hän toivoakseni tietääkin. Luultavaa on, että en tule lukemaan likimainkaan kaikkia niitä kirjoja joista hän blogissaan kirjoittaa, mutta tämä ei olekaan asian ydin. Ja toisaalta, Omppu jos kuka innoittaa minut varmasti tarttumaan sellaisiinkin kirjoihin, joita en ehkä muuten olisi tohtinut kohdata... Kiitos Omppu kaikista mieltäni avartavista kirjoituksistasi! Saat minut ajattelemaan kerta toisensa jälkeen ja innoitat keskustelemaan, toisinaan melkeinpä addiktoituneesti. Ihailen ajatteluasi ja sitä rohkeutta, jolla kirjoitat. Arvostan suuresti myös niitä sanojasi, joita kommenteissasi minulle annat <3

Ja Valkoinen Kirahvi, kainuulainen sielunsisareni! Hän kirjoittaa ihanan runsaita, syviä ja ajatustentäyteisiä kirjoituksia, puhuu lastenkirjallisuuden puolesta ja keksii iloksemme ihania haasteita yksi toisensa jälkeen. Omassa lyhyessä mutta ihanassa blogihistoriassani olen saanut osallistua jo Limerikki- ja Kirsi Kunnas-haasteisiin, oi ihanaa runouden iloa! Valkoisessa Kirahvissa on myös sellaista aitoutta ja lahjomattomuutta, tiettyä tinkimättömyyttä ja ymmärrystä, jota pidän arvossa. Tiedäthän siis, sinä kultainen Kirahvi, että myös sinun blogisi on minun suuri innoittajani – ihailen kerta toisensa jälkeen sinun kirjoitustesi syvää runsautta ja mielesi virvoittavaa virkeyttä! Kiitos sinulle hienoista kirjoituksistasi ja oi, myös siitä että sinussa humisevat Kainuun ihanat metsät – sillä kyllä vain, humisevat ne, vaikka Helsinki onkin kaapannut sinut kainaloonsa: minä kuulen kyllä kuinka metsät sinussa soivat <3

<3<3<3<3<3<3

Ja sanon vielä: jos kuka tahansa teistä ei olisi antanut tätä haastetta minulle, hän olisi saanut sen minulta. Mutta oikeastaan te kaikki myös päästitte minut pälkähästä tai ainakin helpotitte tätä seuraavaa askelta, joka kaikessa ihanuudessaan on myös hankala. Nyt sain nimittäin antaa sanani jo teille, ja minulla on silti vielä kaikki kolme valintaa jäljellä! Onkin aika antaa tämä ihana haaste eteenpäin.

Me kaikki tiedämme, että blogimaailmamme on kirjallisuuden ilosanomaa tulvillaan. Tunnustan, että tunsin halukkuutta tukeutua humanistiseen anarkistimatematiikkaani (tiedättehän, siihen missä ei olla niin turhan tarkkoja eikä eksakteja vaan kolmesta voi ihan hyvin tulla vaikka kuusi tai yhdeksän tai mitä nyt milloinkin). Lopulta päädyin kuitenkin rajaamaan valintani kuuliaisesti kolmeen, koska edes anarkismi ei sittenkään ratkaisisi kaikkia valitsemisen pulmia. Tiettyjä kriteereitä minullakin on tässä ollut, mm. se että koetin valita toistaiseksi haastamattomia bloggaajia. Pääpaino on kuitenkin tavalla tai toisella ollut siinä, että kaikki nämä valitsemani blogit todella innostavat ja ihastuttavat minua.  

Ja nyt, juuri nyt, on ihana aika sanoa nämä sanat:

 
 

Rooibos kirjoittaa parasta mahdollista kirjoittajablogia, jossa Rooibos kirjoittaa. Tunnen häntä kohtaan suurta sielujen sympatiaa ja arvostan hänen rehellistä ja mutkatonta tapaansa kirjoittaa kirjoittamisestaan. Usein on kuin omia tuntojaan lukisi. Rooibos jakaa ihanasti kirjoittamista koskevat tuntemuksensa ilosta turhautumiseen ja sitäpä kirjoittaminen juuri on: uskoa ja epäuskoa, onnistumisen tunteita ja tuskastumista, virkeyttä ja väsymistä, loputonta vuoristorataa josta ei silti ehkä tahdokaan pois koska mieli niin tässä pyörityksessä viihtyy. Rooibos kysyy: "Jos en kirjoita, niin mitä minä sitten teen?" ja siinäpä onkin kysymys paikallaan. Kirjoittamisen lomassa Rooiboksen blogissa kulkee myös muu elämäntuntu. Ihana blogi! Vinkin tästä Rooiboksen blogista antoi minulle taannoin Maria, kiitos hänelle siitä. Ja kiitos sinulle Rooibos, kaikesta mitä kirjoitat <3

Ja nyt sinä Maria! Sinisen linnan kirjaston Mariassa on lempeää lämpöä ja hyväntahtoisuutta, ja hänen kirjoituksissaan on kauneutta, selkeyttä ja harmoniaa. Näen hänet aina mielessäni linnanneitona, joka käyskentelee kauniin linnansa kirjastossa ja lukee ihania, kauniita kirjojaan ja luettuaan kirjoittaa kokemuksensa kauniisti muistiin... Mariankin kirjoituksissa on tosin usein se pulma, että hän saa lukupinoni pahan kerran keikkumaan... Meillä on myös tiettyjä samoja mieltymyksiä, kuten monet ihanat lastenkirjarakkaudet ja sadan vuoden takaiset ihanat klassikot... Ja oi, Marian blogilla on ehdottomasti myös kaunein kohtaamani nimi! Ja kyllä vain, myös tämä nimi viittaa kirjaan joka on minullekin rakas ja tärkeä. Kiitos Maria sinulle siitä, että olet sellainen kuin olet, ihana linnanneito <3

Ja vielä Ellen! Ellen on yläasteikäinen tyttö, joka kirjoittaa blogia Ellen lukee. Olen löytänyt hänen blogiinsa vasta aivan hiljattain ja piipahtanut siellä siksi oikeastaan vasta pari kertaa, mutta olin kyllä heti innoittunut ja ihastunut. On ihanaa, että meidän enemmän tai vähemmän vanhempien kirjallisuudenystävien keskellä on myös tällainen nuori neitonen, joka aidosti rakastaa ja kunnioittaa kirjallisuutta ja vieläpä kirjoittaa siitä niin hienosti. Ja Jane Austen ja Shakespeare ansaitsevat todellakin tulla luetuiksi aina vain! Kiitos Ellen, olet ihanaa nuoruuden valoa täällä kirjablogien maailmassa <3

<3 Seuraavat haastetut ovat siis nämä ihanat innoittajat <3

Lopuksi tahdon sanoa vielä kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että teitä ihania innoittajia on muitakin, sekä jo haastettuja että vielä haastamattomia. Meidän kaikkien kirjanystävien ihana kirjo tekee tästä blogimaailmastamme rikkaan ja ajatuksiltaan ehtymättömän aarreaitan, josta aina, yhä uudestaan ja uudestaan, löytää uutta ihanaa luettavaa – sekä uusia kirjoja että hienoja kirjoituksia. Kiitokset ja kauniit sanat kuuluvat siis oikeastaan kaikille, ihan jokaiselle.

Ja toiseksi tahdon sanoa vielä sen, että olen ajatellut tätä aika ajoin: sitä miten merkillistä on, että voi tuntea jotakin hyvin ystävyydenkaltaista ihmisiin, joita ei ole koskaan tavannut – joiden kanssa jakaa vain nämä sanat. Erityisen merkillistä tämä on minulle siksi, että olen ollut kaikenlaisten virtuaalimaailmojen suhteen melkoinen vastarannan kiiski, ajatellut ettei tällainen keinoyhteys voi olla oikeaa ja aitoa. Mutta onneksi ihminen on oppivainen olento, joka saa tunnustaa käsityksensä vääriksi ja hiljalleen ehkä siirtyä mielessään kaukaisesta kirjekyyhkyjen ajasta kohti tätä päivää... (Mutta oi, ajatus kirjekyyhkystä on kyllä kaunis. Tai ainakin oikeasta kirjeestä, ehkä kyyhkyn on sittenkin parempi lentää vapaana ihmisten tahdosta...) Nyt ajattelen, että olemme täälläkin juuri niin aitoja kuin olemme, omanlaisiamme kirjallisuuden ystäviä jokainen. Ja kas kummaa, ei tämä kamarinikaan oikeastaan tunnu ensinkään virtuaaliselta, melkein voin tuntea sen tapetin sormenpäissäni ja ajatella sen keskelle teetä ja kirjoja notkuvan pöydän... Mutta niin, sanat: eivätkö ne olekin ihmeen vahvoja, tuovat ihmisiä toistensa luo. Tuntuu kuin olisitte oikeasti ihan lähellä. Kiitos teille kaikille!

Ja vielä lämmin, onnellinen kiitos erityisesti Kaisa Reetalle, Ompulle ja Valkoiselle Kirahville heidän ihanista sanoistaan ja ennen kaikkea siitä, että sain ilon jakaa tätä ihanaa haastetta myös eteenpäin <3 Tämä on blogimaailmankaikkeuden ihanin haaste! Ihana saada ja ihana antaa eteenpäin! Toivon, että tämä yltää laajalle, aina maailman ääriin asti. Maailmaan mahtuu niin monta kaunista sanaa kuin niitä ikinä koskaan jaksetaan sanoa. Vilpitön kiitos on voima, joka pitää maailman pystyssä. Koettakaamme siis muistaa se aina ja kaikkialla.

Vanhan ajan joulua lapsille ja lapsenmielisille

Ihanaa, että joulu jo kurkkii nurkan takana. Sieltä se hiipii, niin kuin jokainen vuosi, aina yhtä suloisena ja salaisuuksientäyteisenä, hämynä ja valona. Joulun lähestymisen tuntee aina yhtä ihanasti myös siitä, että saa alkaa lukea lapsille joulukirjoja. Meillä joulukirjojen vuoro alkaa yleensä viimeistään marraskuussa, jolloin alamme hiljakseen lukea niitä muiden kirjojen lomassa. Ehkäpä arvaattekin, että näistä ihanuuksista iloitsee vuosi toisensa jälkeen myös äiti itse. Jos ja kun lapset kasvavat näistä yli, ainakin hetkeksi, luen näitä rakkaita kirjoja kai itselleni. Ja saattaa tietysti olla, että sellaista itseksenilukua sattuu toisinaan jo nyt...

Meillä on tietyt joulunodotuskirjat, joita luemme vuosi toisensa jälkeen – myös siksi, että ne ovat tärkeitä minulle itselleni. Tuntuu, että joulunodotuksesta puuttuu jotakin hyvin tärkeää ilman tiettyjä lumoavia lukukokemuksia... Niinpä niin, rakkaat joulukirjat tuovat osaltaan joulun luoksemme ja antavat mielen levätä joulun suloisessa sadussa ja ihanassa todessa. Monille omille joulukirjarakkauksilleni on yhteistä se (kas kummaa!) että ne kuvaavat entisiä, ihania aikoja – menneiden aikojen lumo puhuttelee aina vain. Se kaikkein rakkain joulukirjani saanee pian oman kirjoitelmansa, mutta nyt tahdon jo viivähtää muutamassa muussa joulukirjarakkaudessani. Ja rohkenenpa uskoa, että näistä teoksista on viehättynyt myös jokunen muu...

Sven Nordqvist: Joulupuuro (1986)

Monet varmasti tuntevat Sven Nordqvistin ainakin tämän lempeän sympaattisista Viiru ja Pesonen -kirjoista, joissa puuhailevat valloittava partaukko Pesonen ja tämän vekkuli kissa Viiru. Viirut ja Pesoset ovat valloittavia, lempeän hykerryttäviä teoksia, ja sellainen on myös tämä ihana tonttutarina nimeltään Joulupuuro (ruotsinkielinen alkuteos Julgröten vuodelta 1986). Kohtasin tämän kirjan jokunen vuosi sitten, ja se oli totisesti rakkautta ensi silmäyksellä: joulunaikaa ja tonttutaikaa, ihanaa ihanaa!

Joulupuurossa vietetään jouluaattoa maalla, ja on suunnilleen sadan vuoden takainen ihana aika. Juhlahumu hulmuaa, kun talon isäntäväki saa sukulaisia kaupungista, ja kaikki nauttivat joulun runsaasta ateriasta ja odottavat Joulupukkia. Mutta nurkissa häärää salavihkaa myös tonttuperhe: on tonttu-ukko vaimoineen ja lapsineen, ja mahtuupa joukkoon oikein komean kurttuinen tonttuvaarikin. Tontut viettävät omaa jouluaan salaisessa tuvassaan, keittävät erityistä joulukeittoa ja juovat ihmeellistä olutta, joka on ”sen makeampaa ja miedompaa, mitä nuorempi sitä juo, ja sen vahvempaa ja karvaampaa, mitä iäkkäämpi sitä nauttii”. Melkoisen metka juoma!

Joulu on siis ihanaa ja ilo ylimmillään, mutta tonttumuorilla on pulma. ”Tonttumuorit nimittäin tietävät kaiken”, ja niinpä muori nytkin tietää mitä kerrassaan kamalaa on tapahtumassa. Voi sentään mitä siitä seuraisikaan, jos talonväki tosiaan unohtaisi sen tonttu-ukolle niin tärkeän joulupuuron... Kyllä nyt muorin metkuja totisesti tarvitaan!

Siinä se, Joulupukki tai naapurin Pentti...

Niinpä niin, ihmiset ovat viime vuosina kovasti hössöttäneet siitä pukinkuvatuksesta, joka onkin vain naapurin Pentti pukeutuneena punaisiin vaatteisiin ja valkoiseen partaan... ”Mitä? Mikä villitys se on olevinaan...” mutisee siihen tonttuvaari. Tonttu-ukkoakin mokoma otus huvittaa: ”Eipä ole kummoinen tonttu, kun ei edes tiedä, ovatko lapset olleet kilttejä vai eivät. Kuulitko vaari, hänen piti oikein kysyä, onko täällä kilttejä lapsia.” Joulupukkiuskoa tämä saattaa siis hivenen horjuttaa, mutta toisaalta, kyllähän tuon tonttuvaarin rutinan ja tonttu-ukon mutinan hyvin ymmärtääkin... Ja niin kuin Nordqvistin kerronta aina, myös tässä se on sittenkin lempeän hyväntahtoista. Nordqvistin kerronta on minusta aina yhtä hienoa ja taidokasta – samaan aikaan sekä hykerryttävän humoristista että syvällisen ajatuksekasta.

 

Kirsti Manninen & Pirkko Kanerva: Olipa kerran joulu (1995)

Kirsti Mannisen ja Pirkko Kanervan Olipa kerran joulu – Lasten joulunviettoa viime vuosisadan Suomessa (1995) kertoo nimensä mukaisesti lasten joulusta viime vuosisadalla, uudelta vuosituhanneltamme katsoen siis 1800-luvulla.

Joulua odottavat sekä kartanon tytär Anna että torpan poika Matti, jotka ovat molemmat kuusivuotiaita. Ihana joulunodotus alkaa sekä kartanossa että torpassa jo syksyllä: Anna käärii jouluomenia silkkipaperiin ja Matti valikoi pussiin suurimpia kaurajyviä, Rusko-hepan joulukauroja. Kartanon jouluvalmisteluihin kuuluu myös kynttilöiden valamista ja piparkakkujen leipomista, ja kulkeepa Anna-tyttönen Lucia-neitonakin ja pääsee myös kaupunkiin joulukorttiostoksille. Torpassa tehdään joulumakkaroita ja jouluolutta, ja Matti saa rakennella vaarin kanssa himmeliä. Ja kun Anna pääsee kaupunkiin, pääsee Mattikin kirkonkylään joulumarkkinoille, joilla näkee myös Tiernapojat. Jouluaattona kartanon salissa tuikkii ihana joulukuusi, ja torpan lattialla on puhtaat jouluoljet. Kiireinen Joulupukki viskaa lahjoja sekä kartanoon että torppaan, ja lapset ovat lahjoistaan tietysti ihastuksissaan. Jouluaamuna mennään reellä kirkkoon ja tapaninpäivänä leikitään iloisia leikkejä.

Jouluaatto!

Pieneen kirjaan on saatu paljon tietoa entisaikojen joulusta ilman että se tuntuu liian täydeltä. Erityisesti pidän tässä myös sukupolvien ketjusta, siitä kuinka Anna puuhailee fammun ja Matti vaarin kanssa. Ihana kirja! Anna ja Matti elävät ihania entisaikoja myös teoksessa Kauan sitten – Lasten elämää viime vuosisadan Suomessa (1994), joka sekin on hienoa historiatietoa tulvillaan.

Mauri Kunnas: Koiramäen talvi (1988)

Mauri Kunnaksen Koiramäen talvi (1988) ei ole varsinainen joulukirja, mutta sopii silti erinomaisen hyvin luettavaksi joulunalusaikaan. Teos alkaa syysaamujen pimeästä ja päättyy pääsiäiseen, kevään koittoon. Ja syksyn ja kevään välille mahtuu koko ihana talvi: lumet ja pakkaset ja tietysti vuoden kohokohta, joulu.

 

Tähän, kuten kaikkiin Kunnakseen kiehtoviin Koiramäki-kirjoihin, mahtuu valtavasti tietoa entisaikojen elämästä. Ja tämä on nimenomaan sitä kansan elämää: Koiramäki on kaiketi jokseenkin vauras entisaikojen talo, mutta elämä on yksinkertaista ja työntäyteistä. Aamut alkavat kylminä ja koleina, ja päiviin ja iltoihin mahtuu askarta askareen perään. Eläimet pitää hoitaa talvellakin ja ruokaa laittaa ja pyykit pestä. Eikä se pirttikään ilman polttopuita lämpene. Myös joulun valmisteleminen on puuhakasta: Koiramäessäkin valetaan kynttilöitä ja siivotaan ja leivotaan leipää ja pannaan olutta. Mutta kylläpä vain sitten jouluna kelpaa, kun ruokakin saa olla pöydässä koko yön. Ja tottakai myös Koiramäen väki lähtee joulukirkkoon. Joulunaikaan mahtuu myös oljilla leikkimistä ja uudenvuoden taikoja ja lopuksi vielä oikein kamala sarvipää, nuuttipukki. Joulun jälkeen alkaa taas aherrus, mutta sittenpä mennäänkin jo kevättä kohti.

Joulun ihanaa juhlaa.

Kunnaksen Koiramäki-kirjat kaikkiaan ovat hieno kulttuuriteko, historian ja perinteiden kertomista lapsia (ja aikuisia!) kiehtovassa muodossa. Suurkiitos Kunnakselle!

Elsa Beskow: Petterin ja Lotan joulu (1947)

Ja viimeisimpänä mutta samalla ihanimpana vielä tämä: ihanan Elsa Beskowin ihana Petterin ja Lotan joulu (ruotsinkielinen alkuteos Petters och Lottas jul vuodelta 1947). Oi tätä hurmaavaa tarinaa hurmaavine kuvineen: metsänväristä Täti Vihreää, piparkakunväristä Täti Ruskeaa ja satujenväristä Täti Sinipunaista ja tietysti somia, suloisia Petteriä ja Lottaa...

Monenmoista jouluhyörinää hääritään myös tätien talossa: siivotaan, paistetaan piparkakkuja ja tietysti supatellaan joulun pieniä ja suuria salaisuuksia. Setä Sinisen kanssa haetaan metsästä joulukuusi ja vähän eksytäänkin, mutta lopulta päästään sentään onnellisesti takaisin kotiin. Aattona kuusi hohtaa ihanaa joulua ja sen ympärillä tanssitaan joulun iloisia tansseja. Vaan kas, juuri kun ollaan käymässä joulupöytään, huoneeseen tömisteleekin oikea Joulupukki, semmoinen hirmuinen sarviotus jota kyllä väkisinkin pelästyy. Mutta lahjoja se antaa ja kaikeksi ihmeeksi juuri sellaisia kuin Petteri ja Lotta ovat toivoneetkin. Vaan kuinkas käykään seuraavana jouluna? Tuleeko Joulupukkeja kenties yhden sijasta kaksi? Ainakin tuo seuraava jouluaatto on Petterin ja Lotan mielestä ”melkein hauskempi kuin edellinen, sillä nyt he eivät olleet ainoastaan saaneet lahjoja vaan myöskin antaneet niitä.” Tähän hienoon viisauteen tämän kirjan ihanuus onkin ehkä paikallaan pysäyttää.

 Piparkakkupuuhia ja muuta hyörinää.

Niin kuin kuvakirjoissa ainakin, myös näissä kaikissa kuvitus on keskeinen osa lukuelämystä. Nordqvist on erittäin etevä kuvittaja, jonka hahmoissa on aina sitä jotakin: pilkettä ja luonnetta. Kunnaksen koiraveitikat ja kuvituksen runsaus ja yksityiskohtaisuus ihastuttavat nekin aina vain, ja Kanervan kuvitus välittää sekin ihanasti entisaikojen joulua. Mutta oi, suosikkini on kyllä sittenkin Elsa Beskow – hänen kauniita kuviaan voisin katsella lakkaamatta, toivoa kuvien suloiseen maailmaan myös itseni, käyskentelemään kenties Täti Sinipunaisen ihanassa leningissä tai paistamaan piparkakkuja Täti Ruskean kauniissa keittiössä tai keräämään Täti Vihreänä kevättä hehkuvia vuokkoja...

Mutta nytpä on kevääseen vielä runsaasti aikaa. On joulun satujen ja piparkakkujen ihana aika. Viikon päästä on jo ensimmäinen adventti. Joulu kuiskuttelee jo, kyllä vain!