L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet (1915)

Niitä on niitä sellaisia, sielukirjoja, sydänkirjoja, sisarkirjoja. Kirjoja, jotka ovat kaikkein rakkaimpia, koskettavimpia, omimpia. Hienoja, ansiokkaita, puhuttelevia kirjoja on maailmassa tietenkin valtavasti ja hyvä niin, mutta niitä kaikkein erityisimpiä ei silti ole kuin muutama (tai niin, ehkä sentään hieman enemmän). Joskus joku uusikin kirjallinen kohtaaminen luo sillan sielusta sieluun, mutta ainakin minulla tällaiset kirjat ovat enimmäkseen jo kauan mukana kulkeneita ystäviä, kertomuksia joiden lomaan olen itsekin kerrostunut.

– Kaikki on muuttunut – tai muuttuu pian, sanoi Diana alakuloisesti. – Minusta tuntuu, ettei meillä koskaan enää tule olemaan samanlaista kuin ennen, Anna.

– Me olemme kai tulleet tienristeykseen, virkkoi Anna miettiväisenä. – Ja sitähän ei voi välttää. Luuletko, Diana, että on todella niin ihanaa olla aikuinen kuin me pieninä aina kuvittelimme?

L. M. Montgomeryn ihana Anna-sarja on tietenkin yksi rakkaimmista lukukokemuksistani ja erityisen rakas minulle on juuri tämä sarjan kolmas osa, Annan unelmavuodet. Hieman väsyneet kesäpäivät saivat taas hellivää silittelyä ihanan sielunsisareni seurasta – tästä rakkaasta nuoresta neidosta aikuistumisen kynnyksellä. Niin, ei kai liene ihme että Montgomeryn kirjat ovat niin monelle tärkeitä ja rakkaita: niissä, kuten klassikoissa ainakin, on ajattomuutta, josta lukija kerta toisensa jälkeen löytää myös itsensä. Eikö vain olekin joskus ollut se hetki, kun on tullut aika lähteä kotoa suureen maailmaan ja kun kaikesta entisestä, lapsuudesta ja varhaisesta nuoruudesta, on vähitellen kuin huomaamaattaan irtautunut ja asetellut itseään tulevaisuuden saappaisiin. Ja ne vuodet, juuri ne, miten tärkeitä ne ovatkaan, samaan aikaan kipeitä ja huumaavia. Niin: kenestä kerron, Annasta vai itsestäni, ja onko meillä tässä kohtaa edes kovinkaan suurta eroa.

– Ja niiden neljän vuoden kuluttua – mitä sitten?

– Sitten tie taaskin kääntyy, vastasi Anna kevyesti. – Mutkan taakse ei voi katsoa, eikä minulla ole siihen haluakaan. On parempi olla tietämättä mitään.

On aika kiehtovaakin ajatella, miten eri tavalla sitä lukee tätäkin kirjaa nyt kuin ensikerralla joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten. Mitä sitä silloin ajatteli aikuistumisesta, josta ei vielä mitään tiennyt. Mitä ajatteli mahdollisista korkeakouluvuosista ja rakkaudesta, mitä ja miten sitä haaveili. Jotakin siitä muistaakin, tietysti. Sitten sitä kasvoi, tuli nuoren neidon ikään ja ne vuodet olivat siinä. Ja nyt, nyt sitä lukee Annaa ja itseään, itseään ja Annaa. Ajattelee mutkiakin, joiden taakse on sittemmin astunut. Kaikkea sitä mitä elämä on mukanaan tuonut. Sitäkin, että mutkia on edessä yhä vielä eikä ollenkaan tiedä, mitä elämässä vielä joskus tapahtuu. No mutta, nyt minä jo karkaan irti unelmavuosista. Ainako minä olen tällainen, karkailen minne sattuu. Vaikka toisaalta, ehkä unelmavuodet ovat myös tässä ja nyt.

Mitä minä Annan unelmavuosista kertoisin? Eihän niistä tarvitse kertoa oikeastaan mitään. Niille, jotka Annan tuntevat, hänen tarinansa on jo tuttu. Niille, jotka eivät, on ehkä parasta jättää vapaus löytää ja hahmotella hänet itse, jos he hänen äärelleen tuntevat vetoa. Mutta niin, jos kuitenkin tämän verran: romanttinen neidonmieli, kirjoittaminen (ja kyllä, epäonnistumisen pelko ja sitten kuitenkin uusi päätös yrittää: [e]päonnistuminen olisi kauhean nöyryyttävää ja [e]n koskaan enää kirjoita kertomusta kunnes kuitenkin [s]en minä teen), omaksi itseksi kasvaminen, haaveet, kirkastumiset, rakkaus...

– --- Voi, silloin kaikki kirkastui minulle – silloin tiesin – mutta luulin sen olevan liian myöhäistä.

– Mutta eipäs ollutkaan, tyttöseni. Tämä päivä korvaa meille kaiken. Se on antanut meille elämämme kauneimman lahjan.

– Tänään on meidän onnemme syntymäpäivä, kuiskasi Anna.

Ja kerta toisensa jälkeen, tässä samassa kohtaa, minä itken onnen ja kerrosteni sekaisia kyyneleitä.

*****

(Jasmiinipensas avaa joka päivä uusia kukkia. 

En millään malttanut olla kuvaamatta tätäkin kirjaa sitä vasten.

Ei kai haittaa, että kuvat hieman toistavat itseään...)