Sirpa Kähkönen: Graniittimies (2014)

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja oli minulle äärettömän hieno lukukokemus jo kotiseutukaihon kehyksissä, mutta ennen kaikkea Kähkösen huikean kirjallisen taituruuden tähden. Kähkönen on ehdottomasti aikamme suurimpia kirjailijoita – niitä, joiden tarinoissa toteutuu niin muodon tasapaino kuin tarinan elävyys ja syvyys. Kähkönen saa historian hengittämään tavalla, joka ei ole pelkkää pikaisesti liikehtivää ilmavirtaa, vaan todellista historian sydämen sykettä, veren liikettä ja eletyn elämän tuntua. Olikin selvää, että halusin lukea myös hänen uutuutensa, sukeltaa taas tarinaan jonka saatoin odottaa olevan hieno, taitavasti rakennettu elämys – ja juuri sellainen se olikin: hieno ja voimakas lukukokemus, joka tuntuu tahtovan viipyillä mielessäni pitkään.

Kiitos kirjastolle!

Graniittimies (2014) on kertomus monesta elämästä, mutta keskiössä ovat Klara ja Ilja, jotka tarinan alkaessa hiihtävät kohti tulevaisuutta, suurten unelmien kaupunkia: he ovat vaihtaneet nimensä ja kielensä, koettaneet ottaa itselleen uuden minuuden jolla maailmaa rakentaa. On 1920-luku, ja Pietari, Petrograd, on lupauksia täynnä. Mutta pian myös kaupunki vaihtaa nimensä, siitä tulee Leningrad, ja samalla ehkä kuin toinen.

Unelmien kaupunki on myös kylmä ja karu, kaikkia hylkivä. Ja vaikka luulisi lähteneensä pakoon elämän tuskallista mitättömyyttä, kaikkea sen kipua ja nöyryytystä, kohti jotakin suurta ja valtavaa, kohtaa ehkä sittenkin aina vain saman: ihmisen vähäverisen kohtalon. Mikä onkaan elämän tarkoitus, mikä ihmisen? Onko ihminen tarkoitettu suuria kurkottelemaan vaiko vain omaa pientä elämäänsä elämään? Klara huomaa jo pian, että ”minulla oli yksi kumouksellisen yksilön kehitystaudeista: rakastin luonnostani pientä elämää ja vain teoreettisesti, jotenkin kuivasti kollektiivia ---”. Mutta Ilja kulkee aatteen teitä ja hänen kasvoilleen ilmaantuvat jo uurteet, ei hän ennätä elämään sitä pientä elämää, jota Klara sittenkin toivoo, ei tahtomaan lapsia ja pientä elämää joka ehkä sittenkin olisi niin suuri, ihmisen kokoinen.

 

Myös Klara saa itselleen kuitenkin toimen ja puuhan: hän hoitaa ja opettaa katulapsia, kokee työn tekemisen iloa. Kaupunki on silti raskas. Sen näkee äitikin, joka valokuvan saatuaan kirjoittaa tyttärelleen kovia ja ankaria sanoja: ”--- kauhistuin, kun näin kuvasi --- kasvot kuin vainotulla eläimellä, pelkät suuret silmät ei muuta, Jumalaa kiitän että et ole sentään lasta saanut sillä ethän pystyne omaakaan henkeäsi siellä elättämään.” Niinkö se on, Klara kertoo lääkärinkin sanoneen että ”sydämeni oli hiutunut ja harsuinen.” Mutta voiko se ollakaan muuta, kun huomaa että ”Me teimme itse orpoja, teimme niitä päivittäin, asettamalla teorian käytännön edelle, kollektiivin yksilön edelle.”

Ja lopulta Klara päätyy ottamaan itselleen kaksi kasvattilasta, vaikka Ilja sitä vastustaa. Vierelle tulevat Genja ja Dunja, poika ja tyttö, toinen hauras ja toinen raju. Ja miten vaikeaa onkaan etukäteen ”tietää, kumpiko luonteenlaatu osoittautuisi hankalammaksi kiinnittää takaisin ihmisten yhteyteen, pehmeä vaiko kova.” Tietääkö sitä edes jälkeenpäin? Millainen olisi elämä ollut, jos mieli olisi ollut toisenlainen, vahva hennon sijasta tai hento vahvan? 

Myöhemmin isoksi kasvanut Dunja ajattelee: ”Äiti oli kuin leipomuksensa. Vaalea, tuoksuva, pehmeä. Miten semmoisena maailmassa pärjäsi?” Äiti, Klara, jolla oli halu pieneen elämään suuren sijasta, mutta jonka hento mieli joutui ottamaan vastaan maailman raskaan suuruuden. Onko kellareista selviytynyt tytär vahvempi kuin hauras äitinsä? Onko, vaikka onkin ”elämää säikähtänyt”? Dunja on yksinkertainen, mutta ehkä sittenkin voimakas, elämäntahtoinen, sisko joka ei anna kuolla. 

Graniittimies on tarinana valtavan täysi: sitä lukiessaan melkein pakahtuu, täyttyy ihmisen valtavalla pienuudella, tämän maailman merkillisillä mielenliikkeillä jotka jättävät ihmisen aina arvaamattomasti askeltaviin jalkoihinsa. Tästä voi lukea ja kysyä niin paljon.

Tämä on tarina siitä kuinka kaikki koettu kulkee mukana aina vaikka sen koettaisi taakseen jättää ja kuinka sydän siksi niin painaa. Siitä kuinka mitätön on pieni ihminen suuressa maailmassa, jolla tuntuu olevan kuin oma tahto. Mutta kenen tahtoa se on, maailman tahto? Pienet ihmiset jäävät isojen kiivaisiin jalkoihin, isot jonkun vielä itseään isomman ja kiivaamman.

Ja niin, tämä on myös – tai ennen kaikkea – tarina unelmien sortumisesta ja siitä kuinka unelmien takia tuhlattiin ehkä sittenkin jotakin tärkeämpää. 30-luvulla aikaisemman vuosikymmenen unelmista on jäljellä vain utopistinen hauraus ja pyhäinjäännöksiksi kuihtuneet toiveet. Onko se näin aina, ovatko suuret unelmat ja aatteet väistämättä utopioita? Kääntyvätkö ne lopulta aina itseään vastaan, joksikin muuksi kuin oli tarkoitus? Onko niin, että ”Meidän pitää vain rikkinäisen keskellä oppia elämään. --- Yrittämättäkään sitä eheäksi tehdä”? Niin, että ihmisen on parempi tyytyä siihen pieneen elämään, omaansa, antaa itsensä sille mitä lähellä on? Minkä arvoinen on aate? Onko se niin kallis, että se maksaa takaisin kaikki kuolleet ja kaikki kaduille kerääntyneet lapset? Ja minkälainen on maailma, jota jaksaa kannatella ehkä vain graniittimies, kivestä tehty?

Kähkösen kyky luoda tarinoittensa historiallinen miljöö on joka kerta yhtä huikea: hän tuo menneisyyden vierelle, rakentaa sanoillaan maailman, joka kantaa mennyttä pakottomasti, sellaisena kuin se on. Kähkösen henkilöt elävät aikaansa ja välittävät lukijalle sitä koskevat kokemuksensa – ovat aidosti siinä ajassa jossa he elävät. Kirjailija ei voi irrottautua oman aikansa kehyksistä, mutta parhaimmillaan hän voi kuitenkin häivyttää itsensä, antaa äänen sille ajalle josta kertoo. Ja Kähkönen on juurikin näin taidokas: hänen henkilönsä ovat omassa ajassaan kiinni, tarkkailevat sitä niissä kehyksissä jotka heillä on. Ja myös Kähkösen kieli on aina niin kaunista ja tasapainoista, sellaista ettei siinä ole mitään liikaa tai liian vähän. Hänen kerrontansa tekee henkilöistä ja historiasta aina yhtä eläviä, piirtää kaupungillekin kasvot.

Minä olen tämän luettuani voipunut ja mykistynyt. Tiedän, että tämä tarina ei tullut luetuksi kerralla, vaan se tulee vetämään minut puoleensa myös uudestaan. Kähkönen sanoo tässäkin niin paljon, että hänen sanoihinsa on palattava vielä.

Timo Nummisen suunnittelema kansi hämärine katuineen ja pysähdyttävine lapsenkasvoineen tuntuu sekin kiteyttävän teoksesta jotakin tuskallisen tarkkanäköistä ja totta. Sen, että ”Kuumeinen kaupunki ei jää yhtä ihmistä itkemään.”

Mutta ehkä tärkeintä on sittenkin tämä: tarinat saavat hahmonsa vain, jos ne kerrotaan.

PS. Graniittimiehen ovat jo lukeneet myös ainakin Jaana, Jonna, Maija ja Amma.

***************

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaani, 334 s. Otava, 2014.