torstai 29. tammikuuta 2015

Harhailevia mielialoja



Minulla ovat kaikki kirjat kesken. 
Ajatukset harhailevat erilaisissa tunnelmissa 
ja tahtovat vaihtaa kirjaa ilta illan jälkeen.
Kaikki kirjat ovat hyviä, minä olen vain ollut jotenkin levoton.
Sellainen mieli toisinaan on, lepatteleva.
Ehkä se hetkittäin kaipaa kuljeskelua, itsensä etsimistä.







Luulen silti, että nyt se hetkeksi seestyy,
ainakin luettavan suhteen.
Antaa itsensä pysähtyä kirjaan,
joka välkehtii Valkoista valoa
Posti toi kirjan luokseni hiljattain,
ja olen jo silitellyt itseäni sen sanoilla.
Seuraava kirjoitukseni kertoo ehkä siitä,
syleilevästä valosta.


Ulkona maailmakin kehrää valoa jo,
kevät kurkkii talven takana.
Minulla ei ole kiire kohdata sitä,
mutta juuri nyt tuntuu,
että olen ihmeen valmis ottamaan sen vastaan,
kaikista näistä harhailevista mielialoista huolimatta
tai ehkä sittenkin siksi.


Lempeitä tuulia,
ajatusten avartavaa askellusta <3


sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito (2014)


Taide ja taito. Harvoinpa kohtaa sanaparin, joka näin hyvin kiteyttää jotakin siitä merkillisestä kudelmasta, josta kirjoittamisessa kenties on kysymys. En usko, että koskaan kyetään tyhjentävästi määrittelemään sitä, mistä kaikesta kirjoittaminen lopulta koostuu: se on sormien, silmäripsien, sielun ja sydämen toisiinsa limittyvää liikettä, jota on ehkä mahdotonta alistaa määritelmiksi. Mutta jo pyrkimykset ovat usein hyvin mielenkiintoisia, ja parhaimmillaan niissäkin on riemastuttava ripaus siitä todesta, josta kaikki ehkä lopulta koostuu. Niin, taidetta se on ja taitoa, ainakin.





Ostin kirjan joskus viime vuonna,
nyt oli sen aika.



Tämä teos, Kirjoittamisen taide ja taito (2014), ei oikeastaan edes pyri määrittelemään kirjoittamista. Ei, se kiertelee sitä ja tutkiskelee, tarttuu ennen kaikkea käytäntöön mutta myös ajatusten mukana lennähtelevään teoriaan. Hieno ja rikas yhtälö, minä viihdyn. Tiedämme, että teoria sinänsä ei tee kenestäkään hyvää kirjoittajaa, ja onhan toki mietteitä siitäkin, että se saattaa myös tukahduttaa sen, mikä kirjoittajan sanoissa on omaa ja aitoa. Itsekin uskon tukahduttamisen mahdollisuuteen silloin, kun teorialla tarkoitetaan ahtaita kaavoja ja muotteja, joihin kirjoittaminen pitäisi upottaa. Mutta aina teoria ei viittaakaan kaavoihin, vaan toisinaan se saattaa tarkoittaa myös syvää ja monipuolista pohdintaa – sellaista suloisen vapaapoljentoista, kirjoittamisen tapahtumista tutkiskelevaa ajattelua, joka voi hyvinkin antaa kirjoittamiselle yhdet siivet. Parhaiten opettaa tietenkin itse kirjoittaminen, kirjoittaminen ja kirjoittaminen, mutta ainakin tutkivaa kirjoittajaa kiehtoo myös tutkiva kirjoitus kirjoittamisesta. Ja niin kuin tiedämme, lukeminen on joka tapauksessa kirjoittamisen ravintoa.

Olen keskustellut tämän teoksen kanssa sekä kirjoittajana että lukijana. Ne ovat varmasti tapansa mukaan sotkeutuneet toisiinsa, mutta molemmat ovat olleet läsnä myös omana itsenään. Olen kokenut runsaasti samanmielisyyden tunteita ja nyökyttelemisen hetkiä, tunnistanut jo aiemmin ajattelemiani ajatuksia ja kokenut riemastuttavia kirkastuksia kohdatessani kiteytymiä myös niille ajatuksille, jotka eivät vielä olleet löytäneet hahmoaan. Sanoisin siis, että olen lukenut erinomaisen kirjoittamiskirjan, jonka äärellä ajatukseni ovat iloinneet.

Kirjoittamista tarkastellaan teoksessa useista näkökulmista, käytäntö oppiaineen teoreettisen viitekehyksen ympäröimänä. Kyseessä on ”Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ensimmäinen oma julkaisu, ja kaikilla tämän kirjan kirjoittajilla on jonkinlainen suhde oppiaineeseen. --- Kutakin artikkelia voi lähestyä visiona siitä, mitä luova kirjoittaminen ja sen opetus ovat – tai mitä ne voisivat olla.” Artikkeleissa käsitellään mm. kirjallisen perinteen merkitystä, aineiston keruuta, rakenne- ja kertojaratkaisuja, omaelämäkerrallisuutta, palautteen kohtaamista ja kirjailijan työtä julkaisu- ja toimeentulokysymyksineen.

Teos on ennen kaikkea rikas kokoelma pohdintoja – kokoelma, joka ”antaa välineitä käsitteellistää ja kontekstualisoida kirjoittamisen prosessia ja kirjoittajaksi oppimista”. Saattaa olla, ettei tämä puhuttele kirjoittajaa, joka kaipaa suoria ja selkeitä neuvoja ja kenties myös runsaasti kirjoitusharjoituksia. Mutta kirjoittaja, joka rakastaa pohdiskelua, viihtynee erinomaisesti. Melkeinpä rohkenisin suositella teokseen tutustumista niille, jotka tunnistavat itsensä mietiskeleviksi kirjoittajiksi – sellaisiksi, jotka mielellään astuvat myös yli käytännön ja tarkkailevat kirjoittamista myös käsitteellistämisen tasolla.

Yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby pohtii avausartikkelissaan Luovaa kirjoittamista yliopistossa: opetuksen ”eurooppalainen” malli monia mielenkiintoisia kysymyksiä mm. taiteen tieteellistämisestä ja kirjallisen tradition merkityksestä. Minä nyökyttelen, nyökyttelen ja nyökyttelen. Olen käynyt omat kiivaat kinani niin kirjallisuuden kuin kirjoittamisenkin tieteellistämisestä ja kyllä, luultavasti ne myös jatkuvat yhä ja loputtomiin, mutta samalla olen löytänyt myös tietyn sopusoinnun, jonka turvin voin näitä matkojani jatkaa. Itse asiassa uskon, että taiteen ja tieteen rinnakkaiselo voi näillä molemmilla poluilla olla oikein antoisaa. Ja – kuten Steinby huomauttaa – itse kirjoittamaan opettelu on kuitenkin aina enemmän käytäntöä kuin teoriaa. Se on ennen kaikkea sitä että kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Erityisesti riemastun Steinbyn halusta vastustaa kaavoja ja sitä muottia, joka tuntuu olevan liian hyvin tiedossa sekä meillä Suomessa että muualla:

Tuohon muottiin kuuluu, että teksti ei saa olla kuvailevaa, adjektiivit ovat pahasta, abstrakteja ajatuksia ei saa esittää, eikä mieluiten saa kuvata myöskään henkilöiden tunteita ja ajatuksia suoraan, vaan kaikki on näytettävä havainnoillisesti toiminnan, fyysisten reaktioiden ja repliikkien kautta.

Ehkä en nyt suuremmin karkaa omiin käsityksiini siitä, mitä tällainen muotti kirjallisuudelle tekee. Mutta sanon silti sen, että esimerkiksi adjektiivit ovat minusta tärkeitä: ilman adjektiiveja ei olisi kaunista, ei rakasta, ei hämärää eikä kirkasta, ei pehmeää, ei lempeää, ei suloista, ei – niin, lista on loputon. Sanon myös sen, että toisinaan saattaa hyvinkin olla tarkoituksenmukaisempaa mennä mieleen kuin vain näyttää. Ja sen, että pelkistämisen estetiikka on yksi estetiikan laji, joka parhaimmillaan tuottaa kuin kirkasta runoa, mutta se ei sittenkään voi olla ainoa oikea.

Ja kyllä, riemastun myös tästä, Steinbyltä tämäkin:

Näitä erilaisia kirjoittamisen tapoja ei opi kaavoista vaan malleina toimivista todellisista kaunokirjallisista teksteistä. Tämä puolestaan merkitsee sitä, että kirjoittamisen opiskeluun tulee yhdistää kirjallisuushistoriaa, kaunokirjallisuuden analyysiä ja kirjallisen traditiomme tarjoamien mitä erilaisimpien kaunokirjallisten tekniikoiden opiskelua.
-----
Kysymyksessä on yhteisössä elävän ihmisen vapaus rakentaa uutta tietoisena siitä, mitä erilaisia kulttuurin tarjoamia vaihtoehtoja hänellä on käytettävissään omien valintojensa pohjana.

Niin, kuinka voisinkaan olla riemastumatta – minä, joka myös uskon kirjallisen tradition merkitykseen ja voimaan. Siihen, että jokaisella uudella kirjoittajalla on kummilahjanaan kaikki ne häntä ennen kirjoittaneiden hienot tekstit, jotka kukin omalla tavallaan kertovat siitä, mitä kirjallisuus on. Juuri siksi lukeminen on kirjoittajalle niin tärkeää, se on lahjasta iloitsemista ja oppimista.

Romaanin rakenteita pohtiva kirjailija Iida Rauma kirjoittaa näin:

Romaanikirjailijan tulisi kirjoittaa siten, että romaanin rakenne palvelee mahdollisimman hyvin romaanin ideaa, joka on täysin kirjailijan itsensä harkintavallassa. Romaanin rakenteen ajatus on siis sama kuin kaikkien muidenkin rakenteiden yhtä merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta: hyvän romaanin idea ei ole ennalta määrätty, ja siten kirjailijalla on varsin vapaat kädet muovata rakenteesta millainen tahansa.

Näin se on: romaani on romaani juuri siksi, että se on vapaa. Rauma sanoo myös tämän:

Mitä monipuolisemmin rakenteita kirjallisuudessa käytetään, sitä monipuolisempia ovat myös maailmankuvat ja ajattelu.

ja silloin minä olen jo juopunut: juuri näin, näin! Kohotan lisää maljoja näille kirkkaille ajatuksille! Maailmankuvien monimuotoisuudelle!

Ja kun runoilija ja sanataideohjaaja Timo Harju kuvaa kohtaamistaan runojen kanssa:

Aloin lukea runoja nimenomaan siksi, että ne olivat minulle kohtaamisia. Aiemmin olin ajatellut, että runot pitäisi jotenkin ymmärtää. Runojen lukeminen arvoituksen ratkaisemisen tai koodin purkamisen lähtökohdasta harvemmin tarjoaa voimakkaita lukukokemuksia. Sitten tajusin, että minun ei tarvitse ottaa runoa älyllisesti haltuun. En edelleenkään ymmärtänyt lukemastani paljon mitään, mutta koin, että jokaisessa runossa kohtasin toisen ihmisen.

koen lukemani kanssa lujaa yhteenkuuluvuutta. Huomaan lukevani juuri sitä, mitä tunnen: Että runouden lukeminen ei voi olla ”ratkaisemista”, koska se on kohtaamista. Että se ei voi olla ”ymmärtämistä” tai ”ymmärtämättä olemista”, koska se kokemista, elämistä. Intuition ja sydämen äänen seuraamista. Sitä että ravistuu.

Harju sanoo myös:

Kirjoittajan ei kannata samaistaa runon puhujaa itseensä. Tämä vapauttaa runon puhujan väittämään asioita, joita kirjoittaja ei väittäisi ja olemaan esimerkiksi epämiellyttävä.

Ajattelen heti Edithiä. En sitä, että hänen runojensa puhuja olisi epämiellyttävä enkä ehkä edes väittämistä. Ajattelen kirjoittavan minän vapautta ja vahvuutta, sitä mitä kaikkea hän voi sanoa. Ja kyllä, ajatukseni karkaavat pian myös toisiin vahvoihin kirjoittajiin.

Teoksen loppupuolella kirjailija Kari Levola askeltaa artikkelissaan Kohti kirjallista kenttää. Hän toteaa:

Ainoa mahdollisuus on pysyä uskollisena omalle tyylilleen ja aiheistolleen, kehittäen ja uudistaen niitä, niin kuin jo kirjailijanakin toimiva tekee.

ja sanoo juuri sen, mihin minäkin uskon. Mihin muuhun voisikaan uskoa kuin uskollisuuteen ja rehellisyyteen?

Nyt hengähtelen. Ajattelen runsautta, jota tässä kirjassa on. Ajatuksia siitä, että kirjoittaminen on tutkimista, askeltamista. Että kirjoittaminen on myös diskursiivista vallankäyttöä. Ajatuksia on paljon, mutta kuten Rauma sanoo, kirjoittaminen on ennen kaikkea rajaamista. Siksi minunkin on rajattava kirjoitukseni ja jätettävä pois monia kurkistuksia tähän mielenkiintoiseen ja monipuoliseen kirjaan. Toivottava, että se löytää myös toisia kurkistajia.

Siteeraan teosta kuitenkin vielä kerran. Kirjailija ja luovan kirjoittamisen yliopisto-opettaja Niina Repo pohtii teoksen päättävässä artikkelissaan kirjailijan niukkaa toimeentuloa ja henkisiä haasteita. Helppoa ei aina ole, mutta

Kirjoittajan kannalta tärkeimpiä asioita ovat kuitenkin halu kirjoittaa, halu kertoa juuri tämä tarina ja jos halua löytyy, on kaikki muu kestettävissä.
Ei siis muuta kuin matkaan.

Matkan varrella voi viivähtää vaikka tämän teoksen äärellä. Ainakin minun matkallani tämä oli virkistävä keidas, sellainen syvänvehreä ja ravitseva. Luultavaa on, että tulen palaamaan tämän virvoittaviin sanoihin kerran jos toisenkin. Matkan määränpäästä ei tiedä, mutta ehkä tärkeintä ja arvokkainta onkin jälleen kerran matka itse. Se, että kirjoittaa.


********************


Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito. 272 s. Atena 2014. 



keskiviikko 21. tammikuuta 2015

William Shakespeare: Loppiaisaatto (1600-1601)


 
Tukala tuska kosioida sille,
Jon kanssa mielis itse vihkisille!


Kas niin, herra Shakespeare. Siitä, kun olemme viimeksi kohdanneet, on jo aikaa. Kuinka kauan? Muistatko, minä ehkä en. Silti rohkenisin arvella noin viittätoista vuotta, sillä hämärästi muistelen lukeneeni Kesäyön unelmaasi ja kenties myös Romeota ja Juliaa joskus vuosituhannen vaihteessa. Kumpikaan tuskin oli lukuvuorossa ensimmäistä kertaa, vaan luin jo valmiiksi, ehkä lukiovuosina, hyväksi todettua. Väittäisin myös, että kyseessä oli vapaatahtoinen lukeminen, ei opintoihin liittyvä. Mutta varmaksi en vanno: muisti on – niin kuin varmasti tiedät – taipuvainen tarinointiin.


Vaan minne vuodet katoavat, osaatko sanoa? Entä vuosisadat?
Kaikki toisiaan seuraavat aikakaudet, yksityiset ja yleiset?
Kirjallisuuden periodit maailmassa ja ihmisen mielessä?
Ja mitä sanoisit, minne kirjallisuus nyt kulkee?
Mikä on sen suunta ja kohtalo?


Oletpa hiljainen. Ehkä henget aina ovat, henkivät vain ajatuksia. Niin, ajattelitko sen sinä vai minä: että eivät ne katoa vaan kertyvät ja kerrostuvat, kulkevat salavihkaa toistensa lomassa. Ja niin minä olen lukenut sinua nyt, tällä uudella vuosituhannella, jolla on mukanaan myös kaikki jo mennyt. Mutta entä tuo kirjallisuuden kohtalo... Mitä siitä hengit? Lupaatko kirjoille hyvää? Puhallatko niiden siiville myötätuulta? Kai sinä sen voisit tehdä, olla sellainen suojelusenkeli. Ehkäpä oletkin.





Mutta niin, hyvä Shakespeare, on minulla sinulle muutakin asiaa kuin nämä omavaltaisesti lennähtelevät ajatukseni. Sinä ilahdut asiastani, näin otaksun. Onhan se osoitus kuolemattomuudestasi, ja sitä me kaikki kai jollakin tavalla janoamme, kukin omallamme. Siis kuulehan: kotimme kirjahylly täydentyi joulun alla viisikymmentäluvulla painetuilla Kootuilla draamoillasi – yhdeksällä kauniilla kirjalla täynnä tuotoksiasi. Kansien värikin on hienoin mahdollinen (tummanpunainen!), mikä saattoi hieman vaikuttaa niiden päätymiseen hyllyymme. Mutta vain hieman. Niin niin: tunnustan kyllä, että minussa on myös ripaus turhamaista esteetikkoa, mutta tärkeintä on toki henki kauniiden kansien sisällä. Niin, hyvä Shakespeare, ehkäpä olen kaikkien jaarittelujeni jälkeen lopultakin pääsemässä itse asiaan: siihen, että olen ajatellut aloittaa matkan, hitaan mutta varman. Matkan tuotantoosi. Mitäs siihen sanot?

Etpä edelleenkään mitään. Olkoon siis, ole hiljainen. Minä avaan nämä kirjat, etsin sinun sanasi sieltä. Kyllä vain, siellä sinä puhut, kaikilla sivuilla. Sepä juuri on sitä kuolemattomuutta. Sinä et vaikene ikinä, halusit tai et. Ja nyt, hyvä herra, me keskustelemme hieman näytelmästäsi Loppiaisaatto (jonka kirjoitit vuosina 1600-1601 ja joka esitettiin ensimmäisen kerran 1602, näin kertoi Wikipedia). Ja väittäisin kyllä, että tämäkin tarina oli minulle ennestään jostakin tuttu, sillä kun lukemiseni eteni, koin kirkastuksia.


Niin Shakespeare, sinä annat siis herttua Orsinosi aloittaa näin:

Soitelkaa, jos on lemmen ruokaa soitto.
Sit’ antakaa niin täydest’, että halu
Kyllyyttään sairastuu ja siihen sammuu.
---
Oi, lemmetär, kun liehakoit ja liekut!
Kuin valtameri avara on helmas,
Mut joka siihen joutuu, olkoon vaikka
Kuink’ arvokas ja ylväs, tuokiossa
Se askee arvossa ja arviossa.
Niin mielihaaveita on lempi täynnä,
Ett’ on se itse suurin mielihaave.


Lempi ja lemmetär. Halu ja mielihaave. Siinäpä sitä, sanaravintoa romantikolle. Saanko siis rakkauskertomuksen? Oi, toki. Herkullisen keitoksen ristiin rastiin risteileviä lemmenkipinöitä ja metkuilevaan muotoon kujeilevasti kiedottuja kysymyksiä rakastumisen ja rakastamisen tunteista.

Voi niin, Orsino on rakastunut. Ihana Olivia on vienyt hänen sydämensä. Olivia, joka ei hänen rakkauteensa kuitenkaan vastaa. Ei, sillä Olivian rakkaus löytää aivan toisen kohteen: Cesariona, herttuan palvelijana, esiintyvän Violan – naisen miehen vaatteissa. Ja niin, Cesario-Viola rakastaa tietysti herttuaa. Rakkauksien sekasotku on siis valmis. Mutta onneksi näyttämölle astuu myös eräs kaksoisveli, jonka ihana olemassaolo suloisesti selvittää solmuja. Ken saakaan kenet?


Viola:

Kuin käynee vain? Oliviaa herttua lempii.
Ma, raukka, rakastan taas herttuaa,
Ja mua hellii pettynyt Olivia.
Kuin päättyy tämä? Miehenä ma itse
Orsinon lemmest’ epätoivoss’ olen;
ja naisena, – voi päiviäni, voi! –
Olivian saatan epätoivon tuskaan!
Sun, aika, täytyy tämä selvittää:
On liian tiukka mulle solmu tää.


Niin, sinä osaat kyllä asetella herkullisen asetelman, tutkiskella ja sekoitella sukupuolia, kiusoitellakin. Haastaa lukijasi ajattelemaan, mistä rakkaus syntyy. Kysytköhän ehkä myös sitä, mikä on sukupuoli?

Minusta näytelmäsi on ennen kaikkea hykerryttävä, vaikka mukana onkin myös rakastamisen tuskaa ja murhetta ja otettujen roolien vankeutta. Erään toisen näytelmäsi nimeä siteeraten tästäkin voisi todeta että loppu hyvä, kaikki hyvä: kun näytelmä päättyy, jokaisella on joku jota rakastaa. Mutta niin, kaikki keitoksen kuplinta ennen onnellista loppua on riemastuttavan mielenkiintoista havainnointia ihmisenä ja miehenä ja naisena olemisesta.

Koska rakkauden tematiikka on minusta loputtoman mielenkiintoista, tunnustelen tietysti mielelläni juuri ajatuksiasi siitä. Miten ihminen rakastuu ja rakastaa? Mikä saa ihmisen rakastumaan ja rakastamaan? Ja mitä rakkautta se sellainen on, joka ensin vainoaa kuin julmat villikoirat, mutta muuttaa sitten suuntaansa tuosta vain? Onko se rakkautta ensinkään vai onko rakkautta sittenkin juuri se, äkillinen kirkastus? Ja sitten, toisaalta, oliko se sittenkään ”tuosta vain”, vai kypsyikö se kuitenkin kuin huomaamatta, tuo oikukas ja tuulinen rakkaus? Niin, ehkäpä sinä tosiaan teet pientä ja hyväntahtoista kiusaa, tahdot että lukijasi ajattelee ja kysyy.


Vaan mitä minun pitäisi ajatella tästä, mitä herttua sanoo Cesario-Violalle, miehelle:

Siis itsellesi nuoremp’ ota lemmyt,
Ei lempes ole pysyväistä muuten;
Kuin ruusu nainen on: näet, kukkaan tuskin
Se ehtii, kun jo raukee kukoistuskin.


Mitä sinä tällä oikein tarkoitat? Sallinet, että väitän herttuallesi vastaan. Naiseuden ruusu ei kuihdu koskaan. Ei, sillä se on sielussa ja sielun ruusussa puna syvenee syvenemistään.

Rakkauttakin enemmän ajatukseni kiinnittyvät näytelmässäsi kuitenkin narriin. Narrisi on äärimmäisen mielenkiintoinen hahmo: sekä iloveikko että älykkö. Narrisi ei ole yksi, vaan monta, ja hänkin tuntuu kantavan mukanaan eräitä ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. Mitä merkitseekään se, että on viisas? Mitä se, että on narri? Mitä se, että kulkee roolissaan toisten keskellä? Mitä on viisaus ja mitä narrius?


No niin; suokoon Jumala viisautta niille, joilla sitä on, 
ja antakoon niiden, jotka narreja ovat, käyttää leiviskäänsä!


Mutta kenelläpä sitä viisautta lopulta onkaan?

Narrisi sanoo näinkin:

Äly, jos se on tahtosi, niin auta minua keksimään kelpo kuje. Nuo älyniekat, jotka luulevat sinut omistavansa, huomataan sangen usein narreiksi; ja minä, joka varmaan tiedän sinua puuttuvani, voinen käydä viisaasta miehestä. Sillä mitä sanoo Quinapalus? Parempi viisas hullu kuin hullu viisas.

Ja näin:

Narrius, herraseni, kiertää maailmaa niinkuin aurinko;
se loistaa kaikkialla.


Hyvin mielenkiintoinen on myös se maailma, jota nämä säkeesi kantavat. Olen taas viime aikoina kuljeskellut paljonkin menneiden vuosisatojen sanoissa, mutta näin etäällä, juuri alkaneella 1600-luvulla, en ole aikoihin ollut. Ja voi, tämä on äärettömän kiehtovaa! Sinä hykerrytät minua, yllätätkin. Sinun säkeesi puhuvat astrologiasta, häränlihan syömisen ja älyn hämärtymisen yhtälöstä ja Pythagoraan opista, jonka mukaan isoäitimme sielu voi mahdollisesti asua linnussa. Ne kertovat siitä, kuinka ollaan hiivassa vaikka keskellä päivää ja iloittelevat, riemuitsevat omasta rehevyydestään, sukkeluudestaan ja aisti-ilosta, siitäkin että narri saa laulaa:


Tule, tule, armas hempi,
Hämyn tulless’ alkaa lempi,
Tyhmäkin sen älyää.


Joskus myöhemmin aika on ehkä toinen, eivätkä tällaiset säkeet kenties enää sovi laulettaviksi. Oliko sinun aikanasi luonnollinen vielä luonnollista? Ja toisaalta, ajat kiemurtelevat ja ihmisten ajatukset aikojen mukana. Niin, ylipäätään tuo ihmisen tapa hahmottaa maailmaa... missä määrin se muuttuu, missä määrin kiertää eräänlaista kehää?

Kyllä, sinä työstät näytelmässäsi useita ajatuksia ja annat niitä myös lukijallesi. Mieleni tekisi kovasti vedellä kaikenlaisia johtopäätöksiä. Tehdä tulkintojakin, sen sellaista. Mutta jostakin syystä en kuitenkaan tahdo nyt sanoa juuri mitään, en vielä. Matkani on liian aluillaan ja tunnen itseni hivenen epävarmaksi. En halua sanoa vielä mitään siitä, mitä ehkä oikeasti ajattelet – niin, vaikkapa naisesta ja miehestä ja rakkaudesta. En, sillä minä en tiedä. En vielä, en ehkä koskaan. Ja kuinkapa voisinkaan tietää, onhan minulla vain nämä säkeesi... Niinpä minä vain keräilen näitä, ajatuksia jotka olet antanut henkilöillesi. Sellaisia kuten nämä Orsinon sanat morsiamelleen:


Niin tässä käteni: täst’ alkaen
Te herranne olette herratar.

Herra ja herratar.

Tunnustelen ajatustani hiljakseen ja jatkan matkaani.


Ja tiedätkö, melkeinpä joka päivä huomaan, että iän karttumisesta on eräskin iloinen etu. Oman keskeneräisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen ei ole ollenkaan niin sietämätöntä kuin joskus aiemmin. Niinpä tunnustan nytkin, etten tosiaan tiedä sinusta juuri mitään. Tunnen tuotantoasi hyvin heikosti enkä osaa puhua sinusta viisaita. Lienenkö viisas hullu vai hullu viisas, nyt tai tuonnempana, niin tai näin. Saattaa olla, että sinä osaisit sen sanoa, mutta etpä sinä sano, naurahdat ehkä vain niin hiljaa etten sitäkään kuule.

Lupaan kyllä lukea sinulta taas jotakin – jonakin päivänä, jona tuuli on suotuisa. Luulisin, että haluan seuraavaksi viivähtää minulle jo ennestään tutussa Kesäyön unelmassa tai Romeossa ja Juliassa (niin, rakkaus!), mutta tuulien tuiverruksessa on parasta olla sanomatta mitään varmaa. Ehkä se on sittenkin Miten haluatte, jossa kuuluu olevan samaa tematiikkaa kuin tässä? Tai jokin ihan muu? Ole kuulolla, kurkistele. Hymyile sille, että sinua yhä luetaan. Että olet niin suuri.


Täältä ajan puolelta lämpimästi tervehtien,

Katja, lukijasi 2000-luvulta


PS. Olen kuullut huhuja, että teoksiasi on hiljattain käännetty uudestaan. Se on hyvä, vaikka itse viihdynkin myös vanhan äärellä. Lisäähän se kuolemattomuutesi kirkkautta. Minun on oman painokseni käännöksistä kiittäminen Paavo Cajanderia. Kiitä siis sinäkin. Ehkä te tapaatte siellä jossakin.

PS2. Ja kuule, minua jäi kovasti hykerryttämään myös tämä Violan sanailu:


Aivan oikein: jotka kevyesti leikkivät sanoilla,
voivat tuota pikaa tulla kevytmielisiksi.


Siinäpä ajatus!




perjantai 16. tammikuuta 2015

L. M. Montgomery: Sininen linna (1926)



Rakkaus! Kuinka polttavaa, kiduttavaa, kuvaamattoman suloista se olikaan 
– tämä ruumiin ja sielun hurmio!


Toisinaan tarvitsee jotakin sinistä. Sellaista erityisen hellää hellimishoitoa, joka antaa tuuditella itseään jossakin hyvin lempeässä ja pehmeässä. Silloin on hyvä palata vaikkapa L. M. Montgomeryn (1874-1942) Siniseen linnaan (1926), jonka jo ennestään tietää ihanaksi hyväilijäksi – sellaiseksi, jonka suojissa saa tuntea sadunkaltaista syleilyä. Niin, ajoittain kyllä ajattelen, että olen hieman yksitoikkoinen lukija, joka lukee liian paljon samoja vanhoja rakkauksiaan. Ihmekös siis, etten ennätä juuri minkään uuden lukukokemuksen äärelle. Mutta toisaalta: tunnelmointi tutussa maailmassa tekee niin hyvää. Eikä tunnelmavetoista lukijaa yhtään haittaa, vaikka kertomus olisikin läpeensä tuttu ja kaikki juonenkäänteet jo moneen kertaan koettuja – ei, koska hän tunnelmoi. Ja niin, oikeastaan juuri se tuttuus onkin keskeinen osa hellivää elämystä.





Ihana antikvariaattilöytö, Kariston painos vuodelta 1978.



Kun ensimmäinen kerran astuin Siniseen linnaan, olin nuori neito. En enää pieni niin kuin Annojen ja Runotyttöjen aikaan, mutta nuori. Niin, se taisi olla aika tarkalleen puoli elämää sitten. Ja oi, toki olen viivähdellyt linnassa myös sen jälkeen – onhan tämä juuri niitä kirjoja, joihin tuntee vetoa tietynlaisina hetkinä. Ehkä sellaisina, joina kaipaa lohtua ja lupauksia. Sellaisina, joina mielessä värisee. Luulen, että tällä kertaa tarvitsin tämän siksi, että joulu oli loppumaisillaan, pehmeä hämyverho halkeili. Sininen linna sai tehtäväkseen silittää ja hoitaa, näyttää maisemia joissa maailma on kaunis ja hyvä. Voi, niin, Sininen linna on ihan oikea Rakkausromaani: romaani rakkaudesta, niin ihanasta ja romanttisesta. Sellaisesta jota ei melkein ole olemassa mutta on, koska ihmisillä on sydämet ja ehkä myös lempeät kohtalottaret.

Teos kertoo Valancy Stirlingistä, naisesta jonka elämä on ahdasta ja ankeaa, kunnes eräänä päivänä tapahtuu jotakin jonka myötä kaikki muuttuu. Kun tarina alkaa, Valancy on juuri kaksikymmentäyhdeksän vuotta täyttänyt vanhapiika – yksi niistä, joiden ei kaiketi ollut onnistunut saada miestä. Elämä on tyhjää, koti ruma ja sukulaiset rasittavia. Ja Valancy-parka on toki aikuinen, mutta edelleen äitinsä ja sukunsa ankaran komennon alla. Hänellä ei koskaan ole ollut vapautta tehdä pienintäkään omaa päätöstä ja ehkä juuri siksi elämä on tehnyt hänestä myös pelokkaan: hän pelkää äitiään ja kaikkea, jopa tukkalaitteensa muuttamista, koska toiset eivät sitä hyväksyisi. Valancy on onnettoman elämänsä onneton vanki.

Kaiken tämän surullisen ankeuden vastapainoksi Valancylla on kuitenkin Sininen linnansa, unelmien unimaja, jossa hän saa elää ihanaa elämää keskellä kaikkea ihmeellistä ja kaunista. Sinisessä linnassaan Valancy on suloinen ja suloista on myös kaikki muu. Hän on vaeltanut tässä lohdullisessa linnassaan lapsesta asti, mutta nyt, kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana, hän on kuitenkin äkkiä turhautunut ja pettynyt myös siihen: Mutta tänä aamuna Valancy ei voinut uskoa omistavansa Sinistä linnaa. Hän ei kykenisi milloinkaan löytämään sitä jälleen. Hän oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias ja naimaton eikä herättänyt kenessäkään kiinnostusta. Mitä tekemistä hänellä siis oli Sinisen linnan keijukaismaisen linnanherrattaren kanssa? Hän poistaisi sellaiset lapselliset mielettömyydet elämästään ainaiseksi ja katselisi todellisuutta suoraan kasvoihin.

Todellisuutta hän sitten katseleekin, mutta toisenlaisena kuin on ehkä odottanut: Valancy saa kuulla, että hänellä vakava sydäntauti ja korkeintaan vuosi elinaikaa. Uutisia seuraavan unettoman yön jälkeen hän tekee kuitenkin hämmästyttävän huomion: hän, joka oli elämänsä pelännyt melkein kaikkea, ei pelännyt kuolemaa. Ajatus kuolemasta ei vangitse vaan vapauttaa ja herättää Valancyssa halun tehdä elämästään lopultakin omansa, sellaisen kuin hän itse tahtoo. Valancy ei pelkää kuolemaa, mutta tahtoo elää jäljellä olevan aikansa itselleen oikein – ja niin, olihan silti kohtuutonta, että hänen täytyi kuolla, kun hän ei ollut koskaan elänytkään.

Muistan lukeneeni jostakin kerran, että on olemassa hetki, jonka elettyään nainen voisi olla onnellinen koko elämänsä ajan. Minä en ole milloinkaan löytänyt hetkeäni, en milloinkaan, en milloinkaan. Enkä sitä koskaan löydä. Jos minulla vain olisi ollut tuo hetki, olisin halukas kuolemaan.

Niin, Valancy ei tiedä mitään rakkaudesta. Ja juuri

Se hetki, jolloin nainen huomaa, ettei hänellä ole mitään, minkä puolesta kannattaa elää, ei rakkautta, velvollisuutta, tarkoitusta eikä toivoa, on hänelle katkera kuin kuolema.
 
Mutta oi, koska kyseessä on rakkausromaani, kaikki kyllä muuttuu. Eihän rakkausromaania voisi ilman rakkautta ollakaan – rakkautta, jota ei voi tukahduttaa eikä kieltää ja ja jonka myötä vanhat asiat haihtuivat, ja kaikki tuli uudeksi. Pian tapahtuu jotakin sellaista, että

Hän ei ollut enää mitätön pieni vanhapiika Valancy Stirling, vaan nainen, täynnä rakkautta ja sen takia rikas ja merkittävä – hän oli saanut arvon omissa silmissään. Elämä ei ollut enää tyhjää ja mitätöntä, eikä kuolema voinut petoksella viedä häneltä mitään. Rakkaus oli poistanut hänen viimeisenkin pelkonsa.

Rakkauden myötä Valancylle alkaa uusi elämä, jossa jokainen päivä on iloista seikkailua. Ja ehkäpä eräänä päivänä myös hänen Sininen linnansa onkin totta. Matkan varrelle tarvitaan kuitenkin myös sopiva määrä salaisuuksia ja väärinkäsityksiä, ehkä myös hämmennystä kuoleman kysymysten äärellä – käänteitä, jotka tekevät matkasta tämän ihanan tarinan.


**********


Valancy on aito montgomeryläinen sankaritar: ei kaunis, mutta keijukaismainen metsän hengetär. Sellainen, joka kuuluu metsiin ja jonka ei koskaan pitäisi niistä lähteä. Hän on ilkamoiva ja kiehtova, ja hänessä on jotakin villiä ja etäistä ja kesytöntä – jotakin, joka on sittenkin suurempaa kuin kaikki tavanomainen ”kauneus”. Ja oi, tietenkin hänellä on mielikuvituksensa, sinisten linnojen suloiset sylit. Valancy rakastaa myös kirjoja, ja sylissä kehrää kissa – niin Montgomeryä tämäkin.

Sininen linna on kuin kepeä satu. Se tarjoilee eheyttäviä unelmia, hyvän ja kauniin voittoa, sitä että jokainen voi lopulta olla oman elämänsä ihana hengetär. Mutta se on myös syvää pohdiskelua rakkaudesta, naisena olemisesta ja yhteisöllisistä normeista. Ja kyllä, myös siitä, että sinä rakastat minua, se on orjuutta, mutta toisaalta juuri siinä on kaikki vapaus, mitä voimme toivoa, vapaus valita itse vankilamme. Ehkä rakkauden vanki on sittenkin onnellinen vanki. Tärkeintä on olla rohkea, rakastaa ja elää niin kuin oikealta tuntuu. Sillä melkein kaikki paha on saanut alkunsa siitä tosiasiasta, että pelkäämme jotakin. Pelko tuottaa vain pahaa, mutta rohkeus hyvää ja kaunista. 

Ja niin, Sininen linna on myös puheenvuoro yksinkertaisen, ulkoisesti vaatimattoman mutta sisäisesti rikkaan elämän puolesta. Siitä, että aineellisesti liian rikas elämä ehkä köyhdyttäisi henkisen. Valancy viihtyy parhaiten juuri omassa pienessä tuvassaan, sillä pieni tupa on oikeampi linna kuin suuri. Liian suuri talo omistaisi minut – valtaisi minut ruumiineni ja sieluineni. Pidän talosta, jota voin rakastaa ja hyväillä ja vallita. Mutta kukapa meistä ei tarvitsisi myös kaunista turhuutta! Saattaa olla, että Montgomery onkin antanut Valancylle myös ripauksen omaa esteettistä turhamaisuuttaan: kaunis puku saa iloiseksi myös Valancyn, ja kerran hän sortuu ostamaan eräät korkeakorkoiset kohtalonkengät... 

Tiedän, että tämä teos on rakas myös monelle muulle. Ja oi, onhan tämä toki sellaista sydämen lempeää värinää ja mielen lepoa, suloista viivähtämistä siniutuisten linnojen hellässä sylissä. Tämä kirja sopiikin mitä parhaiten juuri sellaiseen hetkeen, jona tahtoo astua pumpulinpehmeisiin pilviin. Hetkeen, jona on avoin unelmille ja niiden toteutumiselle, romanttiselle retkelle kohti ihanaa rakkautta ja sitä, kuinka rujo ruusupensas eräänä päivänä onkin täynnä suuria, tulipunaisia, samettisia kukkia, tuoksuvia, hehkuvia, ihmeellisiä.

Toivotan tämä teoksen myötä kaikille ihania sinisiä linnoja! Kukoistakoon niissä linnoissa onni ja mahdollisuus elää oman elämänsä valtiaana tai valtiattarena! Kuten Cissy, eräs kirjan henkilöistä, Valancylle sanoo: Jokaisella on luullakseni Sininen linnansa. Niin minäkin luulen, ja niin pitää ollakin: siniset linnat tekevät ihmisestä vahvemman. Ja niin, kukapa tietää – ehkä ne jonakin päivänä todellakin tulevat myös todeksi, näkyvät läpi sinipunertavan sumun...


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Hans Christian Andersen: Lumikuningatar (1844)




Lumihiutale kasvoi kasvamistaan, kunnes siitä tuli kokonainen nainen.
Hän oli pukeutunut hienoimpaan valkoiseen harsoon,
joka oli tehty kuin miljoonista tähden tapaisista untuvista.
Hän oli kovin kaunis ja hieno, mutta jäästä, häikäisevästä,
kimmeltävästä jäästä. Kuitenkin hän oli elävä.
Silmät tuijottivat kuin kaksi kirkasta tähteä,
mutta niissä ei ollut rauhaa eikä lepoa.


Huomasin tarvitsevani satua, ihan itselleni, ja juuri tätä. Siksikö, että on talvi ja maa lumesta valkea? Että pakkanenkin viivähtelee, puraisee hetkittäin poskipäitä? Vaiko vain siksi, että mieleni kaipasi taas jotakin erityisen tenhoavaa ja tunteikasta, satumaistakin. Sellaista, missä tietoinen ehkä kohtaa tiedostamattoman ja syntyy säikeitä, jotka tavoittelevat sydäntä. Niin, miksi lienee, mutta tämän tarvitsin: Hans Christian Andersenin (1805-1875) Lumikuningattaren (1844).

Rudolf Koivun Satuja ja tarinoita (1992) sisältänee sadun suunnilleen alkuperäisessä pituudessaan – näin otaksun, sillä se on siinä seitsentarinaisena ja koko lailla kokonaisen tuntuisena. Kuvitus on vähäinen, mutta sitäkin ihanampi: Koivun taideteoksia katselisi mielellään enemmänkin, mutta toisaalta tämä yksikin lumoava kuva riittää. Lopun tarinasta saa piirtää mielessään.





Rudolf Koivun (1890-1946) Lumikuningatar:
kylmä, kaunis ja hohtava, viekoittelevakin.

(Kiitos kirjastolle, joka uskollisesti paikkailee hyllyni loputtomia puutteita.
Tämäkin ihana kirja täytynee kyllä jonakin päivänä saada omaksi...) 


--- reki pysähtyi ja ajaja nousi.
Turkki ja lakki olivat paljasta lunta.
Nainen se oli, pitkä ja solakka ja häikäisevän valkoinen.
Hän oli lumikuningatar.


Olen aina ollut hieman haluton avaamaan satuja liikaa. Rakastan kyllä niiden syvyyttä ja symboliikkaa ja kaikkia niitä ajatuksia joita ne herättävät, mutta ehkäpä sadut ovat minulle kuin runoja, sellaisia että ne täytyy ennen kaikkea kokea ja elää, kohdata pikemminkin sydämen vapaudella kuin järjen rajatuissa kehyksissä. Sanotaan, että lapsi tulkitsee sadun sellaisena kuin se hänelle on, ja minä luulen, että niin tekee myös aikuinen. Sadun ymmärtää intuitiivisesti, vaikka sitä ei osaisi tai tahtoisi selittää.

Nyt, kun koetan kirjoittaa lukukokemuksen luomia tunteita ja tunnelmia, huomaan silti kaikki heräävät kysymykset, jotka omavaltaisesti kääntyvät sanoiksi. Tulen väistämättä ajatelleeksi – jälleen kerran – että kirjoittaminen on ajattelemista. Se on myös tunnetta, mutta ajattelun sylissä. Ehkä ajatus suutelee tunnetta ja tunne ajatusta, ehkä ne syleilevät toisiaan ja sulautuvat yhteen. Ja sydämen värinät herättävät kysymyksiä, kysymykset sydämen värinöitä.


Kuka Lumikuningatar on? Tai mikä?
Ja miksi hän on nainen?
Miksi pieni poika kiinnittää kelkkansa hänen rekeensä,
antaa itsensä tämän hämmentävän olennon kyytiin?


En kuitenkaan ehkä aio vastata. Aion vain kysyä. Sadun kohtaamisen on hyvä olla puhdas ja rajoista vapaa – sellainen kuin se on lapselle. Lapsi kätkee sadun sydämeensä ja tutkiskelee sitä, toki kysyykin sen mitä kysyttävä on, mutta juuri sydämessä satu kasvaa.


Uskoisin, että satu Lumikuningattaresta on useimmille tuttu. 
Siksi en tälläkään kertaa varo sanojani, 
vaan annan tarinan kirjoittua myös omaan kirjoitukseeni.


Satu alkaa tarinalla peilistä ja sirpaleista – siitä, kuinka peikko Tihulainen oli tehnyt peilin, jossa kaikki hyvä ja kaunis, mikä siihen kuvastui, hävisi miltei olemattomiin, mutta kaikki kelvoton ja ruma tuli hyvin näkyviin ja kävi vieläkin pahemmaksi ja kuinka tuo peili lopulta särkyi miljooniksi sirpaleiksi ja etsiytyi ihmisten silmiin ja sydämiin. Katseet vääristyivät ja sydämistä tuli jäätä.


Mikä se on, tuo peili, mitä se tahtoo?
Onko se kuvastin, joka näyttää ihmisen pahuuden?
Kaiken sen, mikä ihmisessä on peikkoa ja pimeyttä
ja sydämen hyytävää kylmyyttä?


Ja eräässä suuressa kaupungissa asuu kaksi lasta, poika ja tyttö, Kai ja Gerda, jotka eivät olleet veli ja sisar, mutta he pitivät toisistaan kuin sisarukset ja istuivat ruusujen alla leikkimässä. Mutta voi, pian peilin sirpaleen saa silmäänsä ja sydämeensä myös pieni Kai. Ja kun tulee talvi ja Lumikuningatar ajaa ohi valkealla reellään, Kai antaa itsensä tämän huimaan kyytiin. Tahtoenko vai tahtomattaan? Kuinka vain, mutta ainakaan hän ei pääse enää irti, vaikka tahtoisi. Kaita palelee, mutta kun Lumikuningatar suutelee häntä otsalle, kylmyys katoaa, ja toinen suudelma vie mennessään myös muistot. Mutta valkeudessaan kaunis ja häikäisevä Lumikuningatar on Kain silmissä täydellinen.


Mutta millaista oli pienellä Gerdalla, kun Kai ei enää tullut?
Missä poika mahtoi olla?
Kukaan ei tiennyt, kukaan ei osannut antaa neuvoja.


Kun kevät taas koittaa, pieni ja rohkea Gerda sanoo:


Minä panen jalkaani uudet punaiset kenkäni ---
niitä ei Kai ole koskaan nähnyt, ja sitten menen joelle ja kysyn siltä.


Alkaa Gerdan matka yli väkevän virran ja läpi pimeän metsän, matka aina Lappiin ja Lumikunigattaren hoviin asti. Matkan varrella Gerda kohtaa mm. noidan, variksen, prinsessan ja prinssin, ryöväritytön ja ruijanvaimon. Tulee viivästymisiä, jopa unohdusta, mutta lopulta matka aina jatkuu. 


Keitä he ovat, nämä kaikki jotka Gerda matkallaan kohtaa?
Ovatko he ihmisessä vai ihmisen vierellä?
Ja miksi, miksi he ovat sellaisia kuin ovat?


Ruijanvaimo on viimeinen, jonka Gerda ennen Lumikuningattaren valtakuntaa tapaa. Vaimo sanoo porolle, joka pyytää Gerdalle apua:


Minä en voi antaa hänelle suurempaa valtaa kuin hänellä jo on.
Etkö näe, kuinka suuri se on?
Etkö näe, kuinka ihmisten ja eläinten täytyy palvella häntä,
kuinka hyvin hän on paljain jaloin päässyt eteenpäin maailmassa?
Älköön hän meiltä saako tietää valtaansa.
Se on hänen sydämessään, se on se että hän on suloinen, viaton lapsi.


Niin, kengät jäävät matkan varrelle jo varhain. Yhdet ja toisetkin. On vain paljaat jalat. Mutta Gerda kulkee uupumatta eteenpäin, sydämensä voimalla. Ja sillä välin Kai istuu Lumikuningattaren linnassa ystäväänsä muistamatta.


Linnan seinät olivat tuiskuavaa lunta ja ikkunat ja ovet viiltävää tuulta. 
Linnassa oli toistasataa salia, aivan sen mukaan kuin lunta tuiskusi.
---
Keskellä tyhjää, loppumatonta lumisalia oli jäätynyt järvi.
Se oli halkeillut tuhansiksi kappaleiksi, mutta jokainen kappale oli
niin toisensa näköinen, että järvi oli kuin taideteos.
Keskellä sitä istui lumikuningatar kotona ollessaan.
Itse hän sanoi istuvansa järjen peilissä,
joka oli ainoa ja paras tässä maailmassa.

Ja

Pieni Kai oli aivan sininen vilusta, mutta hän ei huomannut sitä,
sillä lumikuningatar oli suudellut vilunväristykset pois hänestä
ja hänen sydämensä oli kuin jääkimpale.

Kun Gerda saapuu, Lumikuningatar on juuri lähtenyt lämpimiin maihin.
Kai on yksin, aivan hiljaa ja jäykkänä ja kylmänä.

Ja

Silloin pieni Gerda itki kuumia kyyneliä. Ne putosivat Kain rinnalle, tunkeutuivat hänen sydämeensä, sulattivat jääkimpaleen ja kuluttivat pienen peilinkappaleen sen sisältä.
---
Kai purskahti itkuun. Hän itki niin, että peilinsirpale vieri silmästä.


Niin Kai on taas puhdas, vapaa pahan peilin ja Lumikuningattaren vallasta,
ja ystävykset lähtevät yhdessä kotiin. He palaavat täysikasvuisina, mutta sydämeltään lapsina.


Niin, sanoin etten tahdo avata satuja liikaa. Ehkä onkin hyvä vain hieman raotella, kurkotella sanojen taakse vain kevyesti tunnustellen. Ehkä pysähdyn hetkeksi miettimään symboleja ja unikuvia, tajunnan ja alitajunnan kohtaamisia. Punaisia kenkiä ja paljaita jalkoja, virtoja ja metsiä, lintuja ja poroja. Toki myös lunta ja jäätä, tunteettomuuden kylmiä kuvia. Ja niin, ruusuja. Ruusuja, joiden alla Kai ja Gerda leikkivät. Ruusuja, joista Gerda taas muistaa Kain kun on jo ehtinyt hänet unohtaa. Ruusuja, joiden alle he taas aikanaan palaavat.

Ehkä viivähdän myös ajatuksessa kasvamisesta ja etsimisestä, lapsuuden ja aikuisuuden kynnyksestä. Ehkä sivuan pienellä mietteellä myös sadun uskonnollisuutta ja sen välittämiä hyveen kuvia. Muistan maailman viekoitukset kultaisine kampoineen ja silkkityynyvuoteineen. Huomaan luonnon ja vaistot, sydämen ja tunteen voiman ohi järjen, ja tunnistan romantiikan keskeiset piirteet.

Ja kyllä, ehkä ajattelen hetken myös kirjoittajaa. Tiedämmehän, että tarinoihin saattaa kirjoittua kaikenlaista, myös – tai erityisesti – satuihin. Että tämänkin sadun syntymiselle on syynsä ja että se sanoo jotakin tärkeää sekä kirjoittajalleen että lukijoilleen. Mutta ehkä jo pian pudistelen kirjoittajan hellästi mielestäni pois, sillä nyt ei ole aika ajatella niinkään häntä kuin kohdata hänen satunsa, se mitä satu antaa.


Ja se, että sadussa on aina monta tasoa ja kerrosta, on kai sanomattakin selvää.


Mutta ei, ei pilata lumousta kysymällä liikaa, ei etsitä vastauksia järjeltä. Ajatellaan niin kuin satu: että oikea vastaus löytyy sydämestä. Kuunnellaan vain, keskitytään kokemaan sadun taika: Lumikuningattaren kylmyys ja Gerdan kuumat kyyneleet, lumen ja jään valtakuntaan eksyvä Kai. Annetaan sydämen kertoa miksi.

Ja niin, viimeistään sitten, kun olen lukenut sadun loppuun, huomaan miksi sitä kaipasin: rakkauden vuoksi. Siksi, että sydämen uskollisuus voittaa kaiken ja kuumat kyyneleet sulattavat jään. Tarvitseeko satua enempää selittääkään? Eikö riitä, että tuntee kuumien kyynelten poltteen sydämensä päällä?


PS. Tämä kaunis, talvenhohtoinen ja syvä satu päättää myös osallistumiseni Ullan talvihaasteeseen. Saattaa olla, että luen talviajan mittaan vielä muutakin talven nimiä kantavaa, mutta sen näkee sitten. Antaa tuulien tuivertaa. Juuri nyt olen iloinen siitä, että sain kuin sainkin osallistuttua haasteeseen! Kiitos Ullalle tästä ihanasta, talvitunnelmaisesta haasteesta! Kooste koostuu tuonnempana.




torstai 8. tammikuuta 2015

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (1936)




Rhett taivutti hänen päänsä taaksepäin käsivarrelleen ja suuteli häntä, 
ensin lempeästi, sitten yhä kiihtyvän intohimoisesti, 
niin että Scarlettin täytyi takertua häneen niinkuin kaikki muu 
olisi kieppunut ja huojunut huimasti hänen ympärillään. 
Rhettin ahnas suu pusertui hänen vapisevia huuliaan vasten, 
värähdytti hänen kaikkia hermojaan ja herätti ennen kokemattomia tuntemuksia. Ja ennenkuin maailma alkoi huimaa vauhtia kieppua hänen silmissään, hän tiesi vastaavansa Rhettin suudelmiin. 


♥♥♥♥♥


Miten kiehtovia ne ovatkaan, lukutuulet. Omaa tahtoaan kujeilevasti puhaltelevia, helliin siipiinsä ihanasti kietovia... Toisinaan ne hiipivät hiljaa ja kuiskutellen, tulevat kohti kuin kainosti viekoitellen, toisinaan taas puhaltavat kuin ihana myrsky, ottavat pyörteisiinsä ja saavat mielen tanssimaan suloiseen tahtiinsa. Ja aina, aina ne ovat sellaisia, että ne kerta toisensa jälkeen tekevät tyhjiksi kaikki ajatelmat siitä, mitä ehkä saattaisi tiettynä hetkenä lukea. Niin – saattaa olla, että olin ajatellut jouluuni tiettyjä tarinoita, ehkä ennen kokemattomia. Uusia kirjoja tai vanhoja, maailmoita jotka olivat odottaneet vuoroaan jo tovin ja joiden olin ehkä uskonut sopivan juuri tähän jouluun. Mutta voi, ennalta ajatteleminen oli jälleen kerran turhaa. Sillä eräänä joulukuun päivänä tuuleni puhalsivatkin minut kohti jotakin jota en saattanut vastustaa hetkeäkään, jotakin joka vaati minut mukaansa kerta kaikkiaan heti – jotakin, joka ehkä on jo tuulen viemää, mutta oi, silti niin olemassa, maailmana näiden rakkaiden, rakkaiden kansien välissä...






Rakas, rakas joululahja vuodelta 1991
– lahja, jonka lumovoima kestää
vuosikymmenestä toiseen.

(Ja silloin, vuonna 1991, olin lukenut
tämän ihanan tarinan jo kerran,
 lainannut sen kirjastosta.)



Ja voi, niin huomasin, etten enää hetkeäkään saattaisi olla ilman tätä:


Mutta Scarlett, teille olisi suuteleminen kipeästi tarpeen. --- 
Teitä pitäisi suudella, ja se pitäisi tehdä jonkun sellaisen, 
joka tietää, miten se on tehtävä.


Ja tätä: 


Sillä minä rakastan sinua, Scarlett ---


Ja oi, tätä: 


Mutta sinun sydäntäsi ja rakasta, häijyä, tunnotonta, 
itsepäistä sieluasi minä häneltä kadehdin. 
Hän ei välitä sielustasi, se narri, 
enkä minä välitä ruumiistasi.


Ja niin minun jouluni valtasi tämä rakas, rakas tarina: 

 Margaret Mitchellin (1900-1949) iki-ihana Tuulen viemää (1938).

  Väliin hiipi toki hieman muutakin, mutta keskiössä oli tämä, juuri tämä: 

Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin ihana, värisyttävä ja niin vaikea rakkaus. 

Ja kaikki, kaikki runsas ja suuri, sen ympärillä.


Siitä, kun viimeksi olin tätä lukenut, oli jo aikaa. Kauanko, en edes muista. Mutta kun taas käänsin esiin ensimmäisen sivun ja sen että Scarlett O’Hara ei ollut varsinaisesti kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa pauloihin, tuntui kuin en koskaan olisi tästä maailmasta poistunutkaan. Siinä hän taas oli, Scarlett, yhtä ihanana ja raivostuttavana kuin aina ja säädyllisenä lainehtivat helmat, sileälle, kiltille sykerölle verkolla niskaan kootut hiukset ja sylissä yhteenliitettyinä rauhallisina lepäävät kädet pystyivät huonosti kätkemään hänen todellisen luonteensa.

Ja voi – nyt kun koetan kirjoittaa tästä, koen olevani mahdottoman tehtävän edessä. Mistä aloitan? Itsestänikö, siitä miten tärkeä tämä on? Rakkaudesta? Kaipuusta ja kuvitelmista, intohimosta ja sokeudesta? Oikeasta ja väärästä? Sodasta? Ihmisen mielettömyydestä? Siitäkö, kuinka äkkiä maailma ympärillä saattaa horjahtaa? Ehkä sentään viivaan yli itseni, sanon vain sen että tämä on tarina, joka on kulkenut mukanani kolmetoistavuotiaasta, ja että rakkaimmat tarinat tekevät sydämeen kai ikuisen pesän. Että kirjallinenkin sisaruus saattaa olla syvä kuin sielujen side. Saattaa, vaikka aina sisaret eivät ehkä olekaan juurikaan toistensa kaltaisia. Ja minä, niin, minä olen kasvanut myös näissä Scarlett O’Haran heilahtelevissa krinoliinihelmoissa ja helmojen alta kahden tuuman verran vilahtavissa sahviaanikengissä, kiehtovassa kysymyksessä siitä, mitä merkitsee olla ”hieno nainen”.
 
Ja niin, Scarlett ei toki ”ollut vapaaehtoisesti avannut yhtäkään kirjaa sen jälkeen, kun oli lähtenyt Fayettevillen Naisakatemiasta” ja hän on kova, katala ja itsekäs, mutta silti minä rakastan häntä. Kerään voimaa siitä rohkeudesta, tarmokkuudesta ja elämäntahdosta, jota hänessä on. Ja tuskinpa minäkään tulen huomanneeksi, ettei hän ehkä olekaan varsinaisesti kaunis, vaan hellittelen itseäni hänen viehätysvoimansa valossa. Oi, hän on niin rohkea. Niin uupumaton. Ja voi, niin kova. Niin sokea. Niin ymmärtämätön.

Scarlettin viehätysvoima perustuu juuri siihen, että hän on niin epätäydellinen. Minä huomaan tämän kerta toisensa jälkeen: tahdon rosoja, säröjä, aitoa ihmisyyttä. Keskellämme lentää enkeleitä, mutta ihminen on harvoin sellainen. Ihminen on ahne, kärkäs, itsekäs. Tai haaveksija, tarmoton, elämää pakeneva. Sokea ja mieletön. Ja kertoja, joka rakentaa koskettavan tarinan tällaisen aidon ihmispolon ympärille, yltää sydämeen. Liikahduttaa ihmisen ymmärrystä janoavaa sielua. Silittää sillä, että tällaisia me olemme: epätäydellisiä.

Mutta niin, mistä aloitan. Ehkä siitä mistä tarinakin alkaa – siitä, että on huhtikuinen iltapäivä vuonna 1861 ja kuusitoistavuotias Scarlett O’Hara istuu Stuart ja Brent Tarletonin kanssa isänsä plantaasin, Taran, vilpolan pylväikön viileässä varjossa. Siitä, kuinka Hän tiesi, miten hänen oli sipsuteltava, että laaja vannehame aaltoili viehättävästi, hän osasi katsoa miestä kasvoihin ja sitten luoda silmänsä maahan ja räpytellä luomiaan nopeasti, niin että hän näytti värisevän hellien tunteiden vallassa. Kaikkein parhaiten hän oppi kätkemään terävän älyn herttaisten ja viattomien lapsenkasvojen taakse. Ja voi, siitä kuinka se sisäinen viehkeys, josta kaiken tämän piti olla vain ulkonaisena ilmestyksenä, jäi häneltä kokonaan oppimatta, eikä hän pitänyt sitä millään tavalla tarpeellisenakaan. Vaan toisaalta, onhan viisauden jyvää siinäkin, kun Scarlett puuskahtaa:


Olen kyllästynyt siihen, etten milloinkaan saa olla luonnolllinen enkä tehdä, mitä tahdon. 


Ehkäpä on totta se, mitä kertoja kertoo – se että 

ei milloinkaan, ei sitä ennen eikä sen jälkeen, 
naisen luonnollisuutta ole pidetty niin vähäisessä arvossa.


Niin, ehkä todella aloitan siitä iltapäivästä ja siitä kuinka maa on punaista ja puuvillapellot pumpuliset – kuinka Amerikan Etelävaltiot kukoistavat tuulessa huojuvine puuvilloineen ja pelloilla raatavine mustineen. Siitä, kuinka naisen on tärkeintä osata olla viehkeä ja sävyisä ja miehen tanssia ja seurustella. Ja voi, siitä, kuinka vain hetkeä myöhemmin juuri mitään tuosta maailmasta ei enää ole: ei Tarletonin poikia, ei huoletonta keikistelyä, ei mitään siitä mihin tuolloin vielä uskottiin. Siitä, kuinka kaiken takana ja vierellä äkkiä kuohuu sota – sota, joka vie mennessään melkein kaikki miehet ja tuo tullessaan pelon ja nälän. Siitä, kuinka kokonainen maailma tuhoutuu ihmisen mielettömyyden alle eivätkä entiset ajat enää koskaan palaa. Kuinka nälkä pakottaa taistelemaan, tekemään työtä ja muuttumaan. Sillä uudessa, arvaamattomassa maailmassa kaikki, mitä äiti oli elämästä hänelle opettanut, oli väärin. Ei mikään, mitä äiti oli opettanut, ollut nyt minkään arvoista. Ja voi, ehkä sanon jotakin myös etiikasta – siitä, mitä sota tekee ihmisen moraalille. Älä tapa, mutta tapa jos sinun täytyy. Älä varasta, mutta varasta, jos sinun on pakko.

Ja ehkä jatkan siitä, kuinka sota sentään aikanaan loppuu. Loppuu, mutta mikään ei ole ohi. Ei viha, ei pelko, ei köyhyys. Se, mitä on, on ylimielisyyttä ja säälittömyyttä valloittajissa, katkeraa kärsimystä ja vihaa valloitetuissa. Maailma on sodan jäljiltä kokonaan toinen, eikä kaikista ei ole sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin, koska he uskovat, että tämä kaikki on pian ohi. Mutta Scarlett – hän ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se hänen kohdalleen tuli eikä hän aio olla köyhänä elämänsä loppuun asti. Sillä – niin – Scarlett on kova, mutta myös sisukas ja elämäntahtoinen. Hän ei tahdo nähdä enää koskaan nälkää, hän tahtoo elää. Ja ehkäpä kovuuskin on vain kilpi oman haurauden ja liian vahvan maailman välissä, kykyä sanoa itselleen että  


Minun ei pidä ajatella sitä nyt.

Että  

Ajattelen sitä toisen kerran, kun se on helpompaa.


Ja voi, tämä on myös vaikea kirja. Kirja, joka horjuttelee maailman pilareita ja haastaa ajattelemaan asioiden kirjavuutta: Sitä, että harva asia maailmassa on mustavalkoinen. Sitä, että myös ”hyvät” ihmiset tekevät pahoja asioita, pitävät orjia ja kuuluvat Ku Klux Klaaniin – ja voi, kumpikin on niin käsittämättömän väärin. Sitä, että jopa ihmisen tahto taistella epäkohtia vastaan onkin ehkä silkkaa vallanhalua. Sitä, että on hetkiä, joina elämänhalu voittaa etiikan. Sitä, minkä arvoista on sota. Sitä, että tässäkin sota tuhosi jotakin kaunista, jotakin joka olisi ollut säilyttämisen arvoista. Jotakin, joka olisi mahdollistanut lempeän rauhan, hiljaisen käyskentelyn päivänvarjojen alla. Mutta voi, eikö se toisaalta olisi merkinnyt hirvittävää eriarvoisuutta – sitä, että toisten mukavuus olisi perustunut toisten loputtomaan työhön? Olisiko se ollut oikein? Mikä, voi mikä, maailmassa on oikein! Ja mikä, voi mikä, tässä maailmassa lopulta sittenkään muuttuu.

Ja niin, toiset ovat kovia ja vahvoja, toiset pehmeitä ja heikkoja: toiset nousevat sodan surullisista raunioista, kun taas toiset käpertävät itsensä melankoliseen kaihoon. Toiset ovat niin kuin Scarlett, joka katsoo tuikeasti kohti tulevaa, ja toiset niin kuin Ashley, joka näkee vain kauniimman menneen. Toiset polkevat jalkaa ja tahtovat, tahtovat, tahtovat, mutta toiset katsovat surullisilla silmillään ohi tulevan.


Kumpi onkaan murheellisempaa, ihmisen kyky vai kyvyttömyys?


Ja minä sanon taas: Minun on vaikeaa lukea sodasta. Sodan julmuus on kamalaa ja ihmismielen kyky ryhtyä sen hirvittäviin tekoihin käsittämätön. Merkillistä on, että niin monessa rakkaassa ja tärkeässä tarinassa silti on sota – vai onko? Sota on ääritila, ihmisyyden kipeys, joka paljastaa ihmisen paljauden. Viha ja rakkaus, niin, ihmisen voimakkaimmat tunteet. Ja ehkä sodan ympärille onkin kirjoitettava hienoja tarinoita juuri siksi, että ihmiset ymmärtäisivät sen mielettömyyden, sen että sodassa ei koskaan ole voittajaa vaan aina vain liian paljon häviäjiä. Että viha luo vain vihaa, loputtomasti. Ymmärtäisivät ja muistaisivat.


Ja ei, ei, nyt minä ravistelen harteiltani kaiken tämän, 
kaikki nämä raskaat mietteet.  


Sillä


Minun ei pidä ajatella sitä nyt. Ajattelen sitä toisen kerran, kun se on helpompaa.  


Juuri nyt minä ajattelen kaikkea muuta. Sitä, mikä saa polveni tärisemään: Rhettin palavia silmiä ja Scarlettin sielussa lepattavia tuliperhosia, joiden poltteesta hän saa kiinni liian myöhään... Sillä on siinäkin  ajattelemista, niin paljon.


Rakkaudessa. Kaipuussa. Kuvitelmissa. Intohimossa. Sokeudessa ja väärinymmärryksessä.




 

Oi, Rhett!

 Rhett ja Scarlett,
Clark Gable ja Vivien Leigh.
(Kuva Wikimedia Commons.)




Scarlett on hepsankeikka, keikistelevä kuhertelija. 


Ja  


Oi, oli niin paljon sellaista, mitä nuorillemiehille piti tehdä, ja Scarlett tunsi kaikki temput, kaikki pitkien syrjäsilmäysten vivahdukset, pienet hymyt viuhkan takaa, lanteitten keinutuksen ja hameenhelmojen heilutuksen, kyynelet, naurut, mielistelyn ja herttaisen myötätunnon. 

Miten ihanaa olisikaan, kun ei milloinkaan tarvitsisi mennä naimisiin, vaan saisi aina olla ihastuttavana vaalean vihreissä puvuissa hauskojen miesten hakkailtavana.


 Ja kuitenkin sinä janoat vain yhtä. Vain yhtä, Scarlett, ja väärää.



Voi Scarlett, miksi sinä olet niin mieletön. Niin ymmärtämätön ja kyvytön näkemään. Miksi, vaikka sinusta välillä tuntuu, että kaikki ovat sinulle vieraita paitsi Rhett... Rhett, joka näytti mieheltä, jolla oli voimakkaat ja häikäilemättömät halut, ja olikin sellainen mutta jossa oli jotakin piristävää, jotakin lämmintä, elinvoimaista ja sähköistä. Miksi Scarlett? Miksi, vaikka sinusta jo näyttää melkein siltä kuin olisit rakastunut häneen. Niin Scarlett, miten oli ymmärrettävissä tämä tunne, joka sai sinun kätesi vapisemaan ja kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää?

Voi, tiedänhän minä: siksi, että sinä olet lapsellinen hupakko, joka juoksee kuvitelmiensa perässä, tavoittelee sellaista mitä ei ehkä olekaan. Ashleyä, joka ei voinut olla rakastunut Melaniehen, koska – oi, hän ei ollut voinut erehtyä – koska hän oli rakastunut häneen, Scarlettiin! Ashleyä, joka hyväksyi maailmankaikkeuden ja oman paikkansa siinä sellaisinaan, kohauttaen olkapäitään ja palaten musiikkinsa, kirjojensa ja paremman maailmansa pariin ja jota Scarlett rakasti ja halusi mutta ei ymmärtänyt. Ashleyä, joka sanoo että Scarlett, Scarlett, sinä olet niin hieno, niin voimakas ja hyvä. Sinä olet niin kaunis, eivät vain sinun suloiset kasvosi, vaan kaikki sinussa, sinun ruumiisi, mielesi ja sielusi. Että Rakastan sinua, sinun rohkeuttasi, itsepäisyyttäsi, tulisuuttasi ja julmaa säälimättömyyttäsi. Että Älä, älä koske minuun, muuten otan sinut tässä, tällä hetkellä. Sanoo, vaikka on naimisissa Melanien kanssa. Eikä Ashleyä ehkä pidätä mikään, ei mikään --- muuta kuin kunniantunto.

Scarlett rakastaa Ashleyään itsepintaisesti kaivaten. Rakastaa, vaikka isä sanoo että ei onnellista avioliittoa synny muuta kuin samankaltaisten kesken. Rakastaa, vaikka Ashleykin sanoo saman. Rakastaa, vaikka menee itsekin naimisiin kerran, toisen, kolmannenkin. Rakastaa, vaikka aina oli kuin he olisivat puhuneet toisilleen kahta eri kieltä. Rakastaa, vaikka Rhett on niin voimakas ja arkailematon, intohimoinen ja aistillinen, kuten hän itse. Rakastaa, vaikka totuus rakkaudesta on hänen silmiensä edessä. Scarlettin sokeassa sydämessä asuu vain Ashley, Ashley, Ashley. Ashley, jonka "rakkaus" Scarlettia kohtaan onkin ehkä vain himoa, pidätettyä halua omistaa kaunis keho. Kun taas Rhett, voi Rhett... Kaikessa häikäilemättömyydessään Rhett on sittenkin sydämeltään niin puhdas, niin hellä, niin rakastava. Ja vaikka hänen suudelmansakin ovat kuin pyörrettä, se mitä hän tahtoo on sielu. Juuri hän, Rhett, olisi voinut rakastaa Scarlettia  


niin hellästi ja täydestä sydämestä kuin mies on koskaan naista rakastanut.


Rakkaus, voi rakkaus. Rakkaus on kultareunaista kaipuuta, palavaa intohimoa ja voi, suunnatonta, surullista sokeutta. Katseita jotka riisuvat alastomaksi ja katseita jotka katsovat pois. Sitä, ettei osaa puhua toiselle, ei tunnustaa omaa haavoittuvuuttaan. Ihmisen koko kipeää epätäydellisyyttä. Ja miten loputon onkaan ihmisen tarve saada sitä, rakkautta, ja kuitenkin myös kyvyttömyys tarttua siihen siinä missä sitä on.

Mutta voi Scarlett, vaikka sinä olet hullu ja mieletön ja myöhässä, niin minä näen sinun edessäsi valoa. Olethan sinä Scarlett O’Hara ja onhan sinulla punaisen maasi punainen voima. Ja onhan rakkauden lopulta oltava totta, onhan. Onhan ihmisen mahdollista ymmärtää ja antaa ja saada anteeksi. Ja voi, niin:  


Onhan huomenna taas uusi päivä.  


Aina. 


♥♥♥♥♥

 
Tämä tarina on niin paljon. Tämä on rakkautta. Tämä on vihaa. 
Ihmisen loputonta pimeyttä. Voimaa ja pelkoa. 


Ja minä mietin yhä, miksi kaikkein rakkaimmista ja tärkeimmistä 
kirjoista on aina vaikeinta kirjoittaa. 
Siksikö, että tuntuu mahdottomalta kyetä kertomaan kaikki niiden suuruus?

Mutta ehkäpä kaiken kertominen ei ole tarkoituskaan,
ehkä riittää että raottaa verhoa.


Voi, minä olen voipunut mutta niin haltioitunut.
Huudahdan vielä tämän: 


Ihana, ihana kirja!


Ja lopuksi totean:


mikä onni, että ihmisellä on kirjahylly ja sen rakkaat aarteet.
Paras lahja ei menetä lumoaan koskaan! 


PS. Jos minun olisi pakko valita yksi paras kirja, valitsisin tämän. Onneksi ei sentään oikeasti tarvitse valita, vaan saan rakastaa kaikkia rakkaita kirjojani yhtä paljon, kaikessa niiden kiehtovassa erilaisuudessa.


Mutta tämä, oi!