lauantai 28. toukokuuta 2016

Tietokirjahaaste



Lukumato haastoi minut jo aikaa sitten esittelemään kiinnostavaa tietokirjallisuutta ja internetin tietosivustoja, ja nyt – lopultakin – vastaan tähän tärkeään ja hienoon haasteeseen. Kiitos Lukumadolle haasteesta ja pahoittelut vastaamisen venymisestä.





Lukumadon ohjeita lainaten tietokirjahaaste kuuluu näin:


Tässä haasteessa tuodaan esille tietokirjallisuutta ja tietoa.

Ohjeet:

- Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
- Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
- Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
- Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
- Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.


Päätin heti haasteen saatuani, että vastaan tähän omalla kohdallani vain kirjallisuuden osalta, sillä vaikka nettiäkin toki käytän, olen kuitenkin enemmän kirjaihminen. Niinpä esittelen vain viisi tietokirjaa, joita mielelläni suosittelen muillekin aiheista kiinnostuneille.

Niin kuin kaikki tiedämme, tietokirjallisuutta on tietenkin hyvin monenlaista ja monelta alalta. Omaankin lukurepertuaariini mahtuu hyvinkin erilaisia tietokirjoja, mutta aikani asiaa pyöriteltyäni päätin tässä omassa viisikossani pitäytyä kirjallisuutta käsittelevissä kirjoissa – ihan jo siksi, että rajaus helpottaa kirjojen valintaa. Tässäpä siis viisi minua inspiroivaa tietokirjaa:

Yrjö Varpio (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 1-3. SKS, 1999. Tämä on oikeastaan kolmen kirjan sarja, mutta sopii kokonaisuutena myös niputettavaksi yhteen. Hehkutan kuitenkin eniten osaa kaksi, Järkiuskosta vaistojen kapinaan, jota itse olen eniten lukenut ja töhrinyt koristellut alleviivauksilla ym. merkinnöillä (kiitos taannoinen SKS:n kesäale, josta nämä sai omaksi sopuisaan hintaan). Osa sisältää vuodet 1800-luvun lopun realismista 1930-luvulle ja sisältää siis laajalla skaalalla oman suosikkiajanjaksoni, 1800- ja 1900-lukujen taitteen. Tietenkään en ole lukenut teosta kokonaan, koko sarjasta puhumattakaan, mutta eihän sellainen ole tarkoituskaan: tällaista opusta (ja opussarjaa) luetaan sieltä mistä milloinkin tahdotaan tai on tarpeen.

Maarit Leskelä-Kärki, Kukku Melkas ja Ritva Hapuli (toim.): Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta. BTJ, 2009. Tämä on useiden asiantuntevien Kallas-tutkijoiden yhteistyönä syntynyt teos, jossa käsitellään Aino Kallaksen monipuolista ja -lajista tuotantoa ja kerrotaan myös hänen elämästään. Teos on paitsi sisällöltään antoisa myös hyvin mukavalukuinen. Lisäplussaa annan valokuvista.

Kukku Melkas: Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen tuotannossa. SKS, 2006. Melkaksen väitöskirja osoittaa ihanasti ja inspiroivasti, että Kallaksen tuotantoa ei ole tutkittu tyhjiin ja esittää hänen teoksistaan, erityisesti 1920-luvun Surmaava Eros -trilogiasta, monia uusia oivalluksia ja tulkintoja. Teosta lukiessa tulee yleisemminkin hyvä ja onnellinen olo siitä, että aikojen takainen kirjallisuus on edelleen myös tutkijoita innoittavaa.

Kati Launis: Kerrotut naiset. Suomen ensimmäiset naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä. SKS, 2005. Launiksen väitöskirja nostaa puolestaan esille varhaisia naiskirjailijoitamme 1800-luvun puolivälin tienoilta, ennen Minna Canthia. Mukana ovat Charlotta Falkman, Wendla Randelin, Fredrika Runeberg, Marie Linder ja Fredrika Wilhelmina Carstens. Tämä kannattaa lukea, jos on kiinnostunut kirjallisuushistorian varjoon jääneistä naisista ja siitä, miten 1800-luvun naiset naisen teoksissaan esittivät. Samalla saattaa löytää uutta kiinnostavaa luettavaa. Nämä naiset kirjoittivat teoksensa ruotsiksi, mutta viime aikoina jokunen heidän teoksistaan on onneksi suomennettukin. Fredrika Runeberg taisi olla pitkään ainoa, jonka tuotantoa oli saatavilla suomeksi.

Saija Isomaa ja Riikka Rossi (toim.): Kirjallisuuden naiset. Naisten esityksiä 1840-luvulta 2000-luvulle. SKS, 2013. Hieno ja monipuolinen artikkelikokoelma, josta olen itse toistaiseksi lukenut lähinnä 1800-luvun ja vuosisadanvaihteen kirjallisuutta käsitteleviä artikkeleita, mutta jossa matkataan aina oman aikamme kirjallisuuteen asti. Artikkeleissa käsitellään muun muassa 1800-luvun avionrikkojanaisia, Maria Jotunin naiskuvia, L. Onervan Mirdjaa ja Aino Kallaksen Sudenmorsianta. Suosittelen lämpimästi, jos olet kiinnostunut kirjallisuuden naiskuvista.

Bonuksena ja nettisivujen puuttumista kompensoidakseni mainitsen vielä

Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan. WSOY, 2003. 1734 hakusanaa sisältävä opus tarjoaa kurkistuksen moniin kirjallisuuskäsitteisiin ja myös lähteistöä jatkoaskeleita varten. Ainakin minulla horjuu toisinaan käsite jos toinenkin, mutta olisi kiva edes muutamia kuitenkin hallita. Yrjö tarjoilee asiaan mukavasti ensiapua. Ja juu, en ikinä tule hallitsemaan teoksen koko sisältöä, tuskin edes murto-osaa, mutta eihän sentään tarvitsekaan :)

(Oho, jopas sattui, listaani voi näköjään lukea myös jonkinlaisena SKS:n mainoksena, vain kaksi teosta oli muilta kustantajilta. Mainittakoon, että kyseessä on sattuma, joka toisaalta kertonee omien intressieni ja SKS:n valikoimien yhteensopivuudesta ;))


Ketkähän kaikki tämän haasteen ovat jo saaneet? Luultavasti olen tästäkin ihan pihalla. Taidankin tehdä nyt niin, että ojennan haasteen vapaasti niille, jotka siihen tahtovat tarttua ja osallistua tietokirjallisuuden ansaittuun esiinnostelemiseen.



torstai 26. toukokuuta 2016

Unpopular bookish opinions -haaste





Oletan, että kuvan kirjat 
(mm. Anna Karenina sekä Jane Austenin ja Brontën sisarusten teoksia) 
eivät ole kovin suuressa epäsuosiossa ;)



Omppu haastoi minut vastailemaan kysymyksiin, joissa ollaan eri mieltä siitä mitkä kirjat ovat hyviä. Sanon heti, että tämä on varmasti haastavin haaste, jonka olen saanut. Siksi myös teen tämän heti ja nopeasti ja vatkaamatta, siten kuin vastaukset ensi ajatuksissa syntyvät. Niin niin, tietenkään en pidä kaikenlaisista kirjoista, mutta en myöskään pidä kirjojen julkisesta moittimisesta. Vieläkin on paha mieli niistä parista kirjasta, joista olen kamarissani kirjoittanut jotakin poikkipuolista. Minusta on paljon mukavampaa hehkuttaa ja hurmioitua. Se ei ole koko totuus minun ja kirjallisuuden välisestä suhteesta, mutta se on se puoli totuudesta jota mieluummin vaalin. Olen myös oppinut aika hyväksi siinä, että luen lähinnä sellaista mikä puhuttelee ja innoittaa juuri minua. Mutta, koetetaan :)


Haasteen säännöt ovat nämä:
1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.


1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

En yksilöi. Sanon tähän vain, että kirjallisuus on minulle hyvin paljon myös sanojen estetiikkaa, enkä siksi halua lukea esimerkiksi itsetarkoituksellisen alatyylisesti kirjoitettuja teoksia. Yksi paska toimii toisinaan hyvänä tehokeinona, mutta se riittää. Ja sanonpa nyt tässä kohtaa senkin, että olen taas viime aikoina pohtinut kysymystä kirjallisuuden funktioista ja siitä, millaisena kirjallisuuden tulee maailma näyttää. En väitä, että oma näkemykseni olisi ainoa oikea, mutta se on oikea minulle: en halua kirjallisuudelta rumuutta. On eri asia näyttää maailman vääryys ja epäkohdat ja ihmiselämän kipuilut ja retostella niillä.


2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Ei kai sellaista olekaan? Tuskin olen maailman napa tässä(kään) asiassa? Ehkä olen kuitenkin jonkinlaisessa vähemmistössä sen suhteen, että luen mielelläni kirjavanhuksia, joita toisinaan pitää kaivella kirjaston varastoista. Patsastalen siis vanhan kirjallisuuden vaalijana ja puolestapuhujana. Mitä ikinä se minusta kertoneekaan, koen vanhan kirjallisuuden itselleni erityisen läheiseksi, vaikka luenkin myös uutta.


3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Voi Scarlett, Scarlett! Oliko pakko roikkua sokeasti Ashleyssä??? Rhett oli sinulle se oikea. Niin niin, tietenkin tarinan piti päättyä juuri niin. Onneksi Tuulen viemäällä on kuitenkin sillä tavalla avoin loppu, että olen aina saanut olla sitä mieltä että lopulta keksit sen keinon, jolla sait hänet takaisin, ja elitte elämänne onnellisina loppuun asti. Ja juu, jatko-osakin tarinallenne kirjoitettiin, mutta olisin ollut omaa mieltäni joka tapauksessa. Silti kyynelehdin joka kerta kun Rhett lähtee ja sinä jäät. Mutta oho, eihän tämä nyt ollutkaan tähän kunnollinen vastaus kun eihän Scarlett oikeastaan päätynyt yhteen kenenkään kanssa vaan jäi portaille itkemään. No, menköön. Kolmiodraaman syytä se kuitenkin oli.


4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Tämä on helppo: minulta on aina puuttunut se dekkarimutteri. En myöskään koe tästä minkäänlaista syyllisyyttä tai huonoutta, koska dekkarien ystäviä riittää. Mielipiteeni ei myöskään ole minkäänlainen vastalause kyseistä genreä kohtaan, se ei vaan ole se minun juttuni. Dekkarimutterin ohella minulta puuttuu myös kauhumutteri ja saa puuttuakin (vaikka pääni varmaan näyttäytyykin jo aika hölskyvänä). En kerta kaikkiaan uskalla lukea mitään kamalaa, koska mielikuvitukseni on aivan liian hyvä ja muistini liian pitkä, mikä väistämättä merkitsee vakavaa traumatisoitumisen vaaraa.


5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Hmm. Taidan olla tylsä. Minulla ei ole mitään sanottavaa. Rakastan niitä joita rakastan ja pidän niistä joista pidän, muut taitavat olla niin yhdentekeviä, etteivät yllä edes tajuntaan. Ei ihan totta tule mieleen ketään. Paitsi örkit, ja luulen kyllä ettei niitä rakasta monikaan.


6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

Johan nyt on hankalaa. Vaikka en pidäkään esim. dekkareista, en halua sanoa etten pidä dekkareiden kirjoittajista. Sehän on aivan eri asia: en voi sanoa etten pidä ihmisestä vaikka en koe omakseni sitä lajia jota hän kirjoittaa. Sitä paitsi en tunne yhtäkään. Tietysti tässä tarkoitetaan lähinnä kirjailijan tapaa kirjoittaa, mutta saivartelen tahallani. Enkä vastaa mitään.


7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

No, onhan näitä. Ensimmäiseksi tulee mieleen Fifty Shades of Grey. Kaipa sen voi suosituksi tulkita, vaikka ei ehkä täällä blogimaailmassa. Ei kiinnosta yhtään.


8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Taas on pää täynnä tyhjää. En osaa vastata. Ehkä tämä johtuu siitäkin, että katson aika vähän elokuvia. Jotakin lörpötelläkseni sanon muina naisina, että esim. Anna-kirjoista ja Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tehdyt tv-sarjat ovat muuten kerta kaikkiaan ihania ja ainakin minulle yhtä rakkaita kuin itse kirjat. [Ja edit: tietenkin myös Tuulen viemää -elokuva kulkee sydämessäni yhtä armaana kuin kirjakin.]


 *****

Koska olen viime aikoina ehtinyt seurailla blogimaailmaa hyvin heikosti, olen ihan pihalla sen suhteen, ketkä tämän haasteen ovat jo saaneet. Haastan nyt kuitenkin vuorostani:


Ainon ja


 Kiitos Ompulle haasteesta! Taputtelen itseäni sen kunniaksi että sain vastaukset kasaan
ja nyt menen kipin kapin päivän muihin puuhiin :)


tiistai 24. toukokuuta 2016

Siis kauneutta on... kummallisuutta... erehtyvyyttä...






Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä.


Luen taas Eeva Kilven runoja.


Mistähän syystä minä oikein kannatan demokratiaa,
enemmistön valtaa, kun itse tulen kuitenkin aina 
kuulumaan vähemmistöön: kummallisiin.


Ne ovat minulle happea ja valoa.
Niin kuin vaaleanpunainen neilikka ikkunaani vasten.

Minussa on tämä erehtyvyys joka jumalia miellyttää.


Miten tällaisia runoja lukiessaan voisi tuntea muuta kuin rauhaa,
onnea siitä että on sanoja ja runoilijoita, jotka osaavat valita niistä oikeat.


*****


Runot ovat kokoelmasta Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)



torstai 19. toukokuuta 2016

Omenankukkia ja kesän hymyä







Omenapuu kukkii, se on muutamassa päivässä muuttunut vaaleanpunaisesta prinsessasta valkeaksi kuningattareksi. Tuomi tuoksuu, kieloissakin on jo jokunen nukkuva nuppu. Kesä kipittää kevään vieressä, sen hymy on vielä pehmeän vaaleanvihreä ja hiuksissa läikehtivät vaaleiden iltojen unet. En ymmärrä sitä minua, joka on joskus sanonut ettei ole kevätihminen. Minä olen, ja suven suloisia unelmia täynnä.




maanantai 16. toukokuuta 2016

Kevätharmaata, ruuhkaa ja luettua (Gallup, Onnellisuudesta, Ujon urakirja)







Kesäiset päivät ovat välillä vaihtuneet harmaaseen. Omenapuu ei siitä piittaa, se on vaaleanpunaisia nuppuja tulvillaan ja pian se antaa niiden ryöpytä ihanana valkeana huntuna. Minä odotan, oi kyllä! Eikä minuakaan sade haittaa, ei, se huuhtelee ilmasta siitepölyjä ja ravitsee maata, antaa sille kesän tuoksun.

Elämässä on ruuhkaa. Joskus se on hyväkin, niin nytkin. Ruuhka syntyy asioista, jotka ovat tärkeitä. Silti se tarkoittaa väistämättä myös priorisoinnin välttämättömyyttä. En ehdi kirjoittaa ”kunnollisia” ja ”oikeita” kamarikirjoituksia, kirjoitan vain mitä sattuu, tällaisia. Olkoon sitten niin juuri nyt.

Lukea sentään ehdin myös huvittelukirjallisuutta (öö? miten pitäisi tehdä ero ”välttämättömän” ja ”vapaaehtoisen” lukemisen välille, etenkin kun raja niiden välillä on loppujen lopuksi aika häilyvä? no olkoon, ajatellaan vain pragmaattisesti että ”työ” ja ”leikki” ja jätetään laajempi problematisointi), vaikka niin, tokihan sekin, siis huvittelukirjallisuuden lukeminen, on sitten aina jostakin muusta pois. Mutta täytyyhän sitä! Ja kas, niin: elämä on paketti, johon lukeminenkin toisinaan olennaisesti kuuluu. Mitenkä siis oikeastaan mikään on mistään pois, jos kaikki on samaa pakettia vaan. No niin, tämä tästä.

Olen lukenut muun muassa lisää Pauliina Vanhataloa, tällä kertaa oli vuorossa Gallup (2009), joka kertoo Arista, Kaisasta, mielipiteistä, ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista, siitäkin mitä merkitsee se että ihminen näkyy ja on todellinen. Gallup ei ollut samalla tavalla sielua ravisteleva kokemus kuin Pitkä valotusaika (2015), mutta jälkimmäinen olikin sielukirja. Myös Gallup on hyvä teos, eheästi ja eheäksi rakennettu, ja suosittelen kyllä kirjailijattaren tuotantoa edelleen. Minulle Vanhatalosta tuli tänä keväänä kertaheitolla supersuosikki ja aion nauttia koko hänen tuotantonsa sitä mukaa kun siltä tuntuu.

Tommi Melenderin esseet Onnellisuudesta (2016) päättyivät nekin tässä jonakin iltana, ja siinäpä kirja josta oikeastaan tahtoisin kirjoittaa ihan kunnolla mutta kun en nyt veny niin en sitten veny. Onneksi ainakin Omppu on kirjoittanut teoksesta erinomaisen hyvin. Sen silti sanon, että kyllä vain oli mielenkiintoista keskustella Melenderin kanssa muun muassa porvarillisesta onnellisuusnarratiivista, kirjailijan idioottimaisuuksista ja kysymyksestä kirjallisuuden jalostavuudesta. Senkin kyllä sanon, että olen ihan uhallanikin onnellinen. Niin: jos en muutenkin olisi, niin olisin ihan vaan markkinafundamentalistien kiusaksi. Onnea kun ei osteta, se eletään. Senkin sanon, että koen ilkikurista ja itseironistakin riemastusta kun luen että jokainen kirjailija kokee tietysti olevansa erityinen ja että taiteellisen työn julkilausumattomiin ennakkoehtoihin kuuluu oman merkittävyytensä yliarvioiminen ja että kirjojen julkaisemisessa on väistämättä mukana aimo annos turhamaisuutta. Toisaalta luulen, että hyvin monelle taiteellisen työn tekijälle oma työ näyttäytyy samaan aikaan myös jatkuvana riittämättömyyden kohtaamisena ja yhä uutena itsensä voittamisena. Sellaista euforian ja epäuskon ristivetoa se. Niin ja sanonpa vielä senkin, että jos joskus olen sanonut jotakin sellaista, että kirjallisuuden lukeminen tekee hyväksi ihmiseksi (ei hyvänen aika, en kai ole?), tunnen itseni kauniisti sanoen typeräksi. Ei se ketään hyväksi tee. Kirjallisuus avartaa ja tarjoaa näkökulmia, mutta ei todellakaan takaa sydämen sivistystä, empatiaa ja lämpöä eikä ylipäätään ole niiden ennakkoedellytys. Jos lukeva ihminen harrastuksensa jalostavuudella kohottelee itseään ja implikoi samalla lukemattomien ihmisten harrastusten henkisen alempiarvoisuuden, käy oikeastaan täysin päinvastoin: hän osoittaa olevansa sydämeltään ahdas, epäempaattinen ja kylmä. Kyllä vain, suosittelen lukemaan Onnellisuudesta, jos olet halukas pohtimaan onnellisuuden olemusta ja vähän muutakin ja käymään antoisaa (päänsisäistä) keskustelua. PS. Meidän kaltaisiamme paskahousuhumanisteja repii jatkuva sisäinen ristiriita. Emme voisi elää ilman kirjallisuutta, mutta emme tule koskaan täysin vakuuttuneiksi lukemisen ja kirjoittamisen mielekkyydestä. Aamen.

Olen lukenut myös Kati Tiirikaisen Ujon urakirjan (2016). Jos olet ujo/introvertti/herkkä (joko kaikkia tai vain jotakin), niin suosittelen, sillä vaikka tuo kolmikko ei olekaan synonyymisuhteessa keskenään, niin niissä, jotka mieltävät itsensä niistä joksikin, saattaa sittenkin olla jotakin hyvin samaa. Esimerkiksi itsensä markkinoiminen/tuotteistaminen/brändääminen/mikä lie ei useimmille näihin ominaisuuksiin samaistuville liene sitä luontaisinta saati mieluisinta puuhaa, vaikka juuri sellaisia kykyjä tässä nykymaailmassa kai kovasti tarvittaisiin. Ujon urakirja on oikein hyvä lisä siihen viime aikoina ilmestyneeseen kirjallisuuteen, jossa nyt kiitettävällä tavalla tuodaan esille, ettei ole yhtä ainoaa tapaa olla oikeanlainen vaan että myös ne aremmat/hiljaisemmat/herkemmät ja hennommat kyynärpäät omaavat yksilöt ovat omalla tavallaan ihan oikeasti aika kelpoja, vaikka eivät ehkä osaakaan itseään mainostaa ja kehua. Tasapaino syntyy ihmisten erilaisuudesta, ei siitä että kaikkien pitäisi olla samanlaisia. Se kun tässä maailmassa muistettaisiin niin olisi monella mukavampi olla.

Nyt on meneillään muun muassa E.M. Forsterin Hotelli Firenzessä (1908), jota luen uudestaan pitkän ajan jälkeen. Muistin kyllä, että teos on hyvä (siksihän uusintaluku!) mutta en että näin hyvä: On niin vaikeaa – minusta ainakin – ymmärtää ihmisiä jotka tarkoittavat sitä mitä puhuvat. Ja: Onko teidän mielestänne luonnon ja ihmisen kevään välillä eroa? Silti me ylistämme toista ja tuomitsemme toisen häpeillen sitä että samat lait toteutuvat molemmissa. Niin: elämän ja heräämisen keväiset lait.

Hyvää ja kaunista kevätviikkoa! Taitaa edelleen olla luvassa pilveilevää, mutta elämän vehreyttä riittää. 



maanantai 9. toukokuuta 2016

Naisten aakkoset: C



Naisten aakkoset -sarja jatkuu kamarissani kirjaimella C.


Tarkoituksena on siis edetä aakkonen kerrallaan ja kolmeen kysymykseen vastaillen kohotella näkyville naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella.


Kiitos jälleen Margitille tästä mainiosta ideasta :)





Minna Canth. Kuva Wikimedia Commons,
alkuperäisotos todennäköisesti Victor Barsokevitschin ateljee.




1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Minna Canth! Ehdottomasti! Siksi että kaikki mitä olen häneltä tähän asti lukenut, on ollut minusta tavalla tai toisella ihailtavaa. On todella inspiroivaa, että meilläkin on jo 1800-luvulla elänyt ja vaikuttanut tällainen upea, rohkea, tarkkakatseinen ja taidokassanainen nainen. Minna kertoi mitä näki ja näytti sen muillekin, vaikka vastaanotto oli välillä mitä oli. Hän osoitti epäröimättä havaitsemiaan yhteiskunnallisia epäkohtia ja oli samalla psykologisesti tarkkanäköinen ja kauniisti soljuvat kertojanlahjat omaava sanataiteilija.
Ah ihana Minna, ihailen <3 


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. 
Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Colleen Dewhurst eli Anna ystävämme -tv-sarjan ihana Marilla. Sarjan näyttelijät ovat kaiken kaikkiaan onnistuneesti valittuja, ja Marillakin on juuri sellainen kuin pitää: vähän tuikea ja ankara, mutta silti sisältä lämmin. Suupielessäkin on juuri se pieni väre, joka kielii piileskelevästä huumorintajusta. Näyttelijätär ehti uransa aikana varmasti moneen muuhunkin, mutta minulle hän on nimenomaan Marilla.



3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): 
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät. 

Tällä kertaa vastaan molempiin kysymyksiin samalla nimellä:

a & b) Charlotte Brontë(e)n. Kotiopettajattaren romaani kuuluu henkilökohtaisiin helmielämyksiini, vaikka hänen sisarensa Humiseva harju sen huikeudessaan hieman päihittääkin. Mutta kyllä vain, Shirley ja Syrjästäkatsojan tarina ovat edelleen lukematta. Onneksi kirjat eivät kuitenkaan katoa vaan odottavat ja onneksi tämä loputon keskeneräisyys merkitsee aina myös sitä, että on yhä uusia ennenkokemattomia maailmoita odottamassa sitä ihanaa hetkeä jona niihin ehtii... Tänä vuonna onkin muuten Charlotten juhlavuosi, ja vuoden lukusuunnitelmiini kuuluu siksikin palaaminen Kotiopettajattaren romaaniin ja/tai tutustuminen lopultakin noihin muihin teoksiin.



A-vastaukseni löytyvät täältä
ja B-vastaukseni täältä


perjantai 6. toukokuuta 2016

Äitienpäivän alla



 


Mutta sen tiedän myös, että tästä lähtien kunnioitan jokaista naista, joka on lapsen synnyttänyt. Vaikka he eivät olisi mitään muuta kuin äitejä, siinä on jo kylliksi elämäntuskaa, elämäniloa ja elämänhistoriaa

(Aino Kallas päiväkirjassaan 7.6.1901, synnytettyään esikoistyttärensä)


Mikä rikkaus ja riemu onkaan tämä tuska, ilo ja historia. 
 Kipu jonka muistaa samaan aikaan sietämättömänä ja elämää luovana, onni jonka pieni rinnalle nostettu elämän ihme mukanaan toi ja niin, kaikki se historia, mikä siitä suuresta, ihmeellisestä hetkestä alkoi ja jatkui. Miten suurta onkaan olla yksi ajan hetki, jonka läpi elämä vuorollaan kulkee.
 Syli, joka kantaa lapset avaraan maailmaan.

Onnellista äitienpäiväviikonloppua!



 

maanantai 2. toukokuuta 2016

Toukokuu, vähän Vaahteraa ja jotakin Onnellisuudestakin







Taas ollaan toukokuussa. Aurinko kylvettää omenapuuta, minä odotan sen kukkia. Vapunaatoksi sain portaalle kevään ensimmäiset orvokit, tummanvioletit kukat hehkuvat jo kesää. On aika jona lämpö on lempeää ja valokin kirkkaudestaan huolimatta ihmeen pehmeää. Aika ihanaa. Ja taitaa tosiaan olla niin, että toisinaan syksyihmisestäkin saattaa kuoriutua myös kevätihminen. Ehkäpä minä olenkin ihan kokonainen vuodenaikaihminen!

Luin viikonloppuna Veera Vaahteraa. Olen niin Pauliina Vanhatalon kirjoitusten lumoissa, että minulle tuntuu sopivan ihan kaikki mitä hän kirjoittaa, myös höpsähköt romanttiset tarinat. Kröhöm, korjaan itseäni heti, höpsähkö on kaikin puolin huono sana. Tekee melkein mieli kirjoittaa pitkä päivitetty pohdiskelma erilaisten kirjallisuudenlajien eri tavalla tärkeistä funktioista. Valintani vappukirjaksi oli sitä paitsi erittäin tietoinen: vuosi sitten luin uudestaan Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilin, nyt halusin lukea nimenomaan Vanhatalon alter egoa. Onneksi on kirjasto, josta etsimänsä löytää. Ja hyvää teki. Ehkäpä aloitankin itseni kanssa ihan perinteen: aina vappuisin jotakin mukavan kepeää. Vaahtera-Vanhatalon Onnellisesti eksyksissä (2012) sisälsi muuten myös hyvää pohdiskelua humanistien työllisyystilanteesta ja uskosta omiin kykyihin. (Plus että sankaritar Emma väsäsi suomen kielen gradua, oi niitä aikoja!) Niin että! Höps pöps kaikki kirjallisuuden keinotekoiset kategorisoinnit viihteeseen ja siihen toiseen. Kun sille tuulelle satun, luen ehkä toisenkin Vaahteran.

Olen keskustellut viime aikoina myös Tommi Melenderin kanssa Onnellisuudesta (2016). Olen tähän mennessä päässyt lukuun ”Kirjailijaidiootti” asti. Luvussa sanotaan esimerkiksi näin: Kunnianhimonsa vallassa kirjailija uskottelee itselleen, että hänen keskeneräisissä tiedostoissaan muhii jotain taianomaista... [Tähän lämmintä, hersyvää, hieman itseironistakin naurua.] Aika mainiota, kyllä vain, ja lukeminen muistuttaa todellakin antoisaa keskustelua hyvän ystävän kanssa. On kiehtovaa, miten melkein tulee puhutuksi päälle. Etenen kuitenkin tarkoituksella hitaasti, pysähdyn välillä mietiskelemään. Eli eipäs tästä nyt toistaiseksi enempää.

Toivotan hyvää ja kaunista toukokuuta!