perjantai 28. elokuuta 2015

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1954)




Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla 
ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.

Aah, ihanaa taiteenfilosofiaa.


**********


Juhannus tuli ja meni ja niin kesäkin. Minä syksyihminen hengittelen alkavan syksyn ihania tuulia, muistelen lämmöllä sopivan viileäksi jäänyttä kesää ja lääkitsen nuhapahalaista lempeällä muumikirjalla, joka kantaa kesäistä nimeä mutta sopii silti oikein hyvin myös tähän oikeaa syksyä enteilevään hetkeen. Vielä villasukat, teetä ja pehmeä pesä, niin jopas on oloni nuhaisenakin melkein mukava.



- kiitos kirjastolle -


Vaarallisen juhannuksen lukeminen nostaa esiin muistoja, tietenkin: olen lukenut tämän ennenkin, kaiketi melko montakin kertaa. Se nostaa esiin myös tunteen siitä, että kyllä, myös tämä on muumisuosikkejani, tämäkin! Päätän, että tästä eteenpäin kaikki muumikirjat ovat minusta yhtä parhaita enkä yritäkään enää valita. Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi, ne ovat erityisiä, kyllä, mutta niin on tämäkin, kirja jossa on teatteri ja kaikki se muu! Kyllä Tove sitten osasi. Ne kuvatkin, oi kyllä! Enkä muistanutkaan, että myös yhden lempimukini kuva on täältä, teatterilavalta.

Tulta syöksevät vuoret ovat sitten harmillisia, sanoo Muumimamma. Ovathan ne, toisinaan ne aiheuttavat sellaisia merkillisiä tulviakin. Mutta kun keittiö sitten täyttyy vedellä ja muuttuu hämyisäksi akvaarioksi, Muumimamma nauraa, koska se on niin hullunkurista. Ja kun vesi yhä vain nousee, hän kiipeää tyynesti talon katolle sylissään käsilaukku, ompelukori, kahvipannu ja perhealbumi ja tuumaa, että odottelee siinä uutta kotia. No juu, kyllä hän sentään tahtoo mukaan myös niitä salongin hienoja huonekaluja: niistä tulee uudessakin kodissa kotoisampi olo. Ja sieltähän se sitten pian jo tuleekin, uusi koti, ja sinne sitä mennään, Muumimamma ja -pappa ja -peikko ja Niiskuneiti ja tietysti Pikku Myy ja Mymmeli ja vielä Miska ja Homssu. Kaikenlaista tapahtuu, mutta mitäpä siitä niin hermostumaan.
 


- Nyt minun talostani on jäljellä ainoastaan lipputanko, sanoi Muumipappa synkästi.
Muumipeikon äiti taputti häntä käpälälle.
- Se oli hieno talo, hän sanoi. - Paljon parempi kuin tämä. Mutta jonkin ajan kuluttua näet, että kaikki tuntuu aivan samanlaiselta kuin ennenkin.
(Rakas lukija, Muumimamma erehtyi täydellisesti. Mikään ei muuttunut entisenlaiseksi, sillä tämä talo ei suinkaan ollut tavallinen koti eikä siinä asunut perhe totisesti ollut mikään tavallinen perhe. Enempää en sano.)


Ei, tavallinen koti se ei ole. Yksi seinä puuttuu ja talossa on kummallisia ovia joiden taustapuolelle on maalattu kaakeliuuni ja portaita jotka loppuvat ilmaan. Kukat ovat paperia, viulut kielettömiä ja kirjoja ei saa auki. Homssun rehellistä sydäntä sellainen kovasti loukkaa, mutta Mymmelistä on hauskaa, ettei mikään oikeastaan merkitse mitään. Entä millainen mahtaa olla Rekvisiitta-setä? Ja se, joka nurkissa nauraa? Entä mitä tekeekään tahollaan puistoon suuntaava Nuuskamuikkunen, ei kai vain sellaista tarpeellista ilkivaltaa? Vai mitä sanot sellaisista kylteistä kuin ”Nauraminen ja viheltäminen kielletty”, ”Laulaminen kielletty”, ”Nurmella istuminen kielletty” ja ”Kukkien poimiminen kielletty”? Olisiko ne pitänyt jättää paikalleen?


Entä miten ensi-iltaan valmistaudutaan? Ja mitä lavalla lopulta esitetään? 
Niin, viivähdys vaarallisessa juhannuksessa saattaa kertoa kaikenlaista.
Senkin, että myös tulvat loppuvat aikanaan ja että siihen asti
voi aivan hyvin seilailla vaikka kelluvassa teatterissa.


Tove osasi, todella osasi. Muumikertomukset jaksavat ihastuttaa aina vain: muistelen pientä Katjaa joka joskus vietti vaarallista juhannusta ja sitten ehkä vähän isompaa ja nyt ajattelen tätä Katjaa joka olen nyt. Kaikki me olemme saaneet tältäkin kirjalta niin paljon. En voi kuin ihailla näiden kertomusten kerroksia.

Kirjan luettuani ajattelen, että oikeastaan ihmisen pitäisi aina aika ajoin lukea joku muumikirja. Ihan siksi, että muistaisi katsella itseään, toisia ja elämää riittävän lempeästi, sillä lailla silitellen. Olemmehan me kaikki vähän tämmöisiä, vähemmän valmiita, mutta ehkä niin ihmisiä juuri siksi. Ja on se hyvä, että meillä on taide! Kaikille, ihan kaikille, on maailmassa varmasti myös se oma, oikea, sopivankokoinen paikka ♥


**********


Ruotsinkielinen alkuteos Farlig Midsommar 1954, 
ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1957.



**********

Vaarallista juhannusta on taidettu lukea blogeissa paljon.
Nyt taakse jäävänä kesänä sen ovat lukeneet ainakin Sara ja Elina.



keskiviikko 26. elokuuta 2015

Eeva Kilpi: Runoja (1978)




Eeva Kilven runojen lukeminen on hiljalleen päättyvän elokuun hämäriä iltoja, ulkoa kantautuvien myöhäisten autojen ääniä, teekupin lämpöä ja kynttilän kaipuuta. (Mutta ei, en ole varma, johtuuko se runoista vai hetkistä joina niitä luen. Ehkä se on jonkinlaista vuoropuhelua?)



- kiitos kirjastolle -


Se on hymyilemistä, ilahtumista, naurahduksiakin. Nyökkäyksiä ja toisinaan pientä ihmettelyä, ehkä sellaista pikkuisen ilkikuristakin ilmettä: niin, juuri niin, niinkö, onko maailmankatsomus pelkkää rajoittuneisuutta. Ja kyllä, myös ajatusta siitä, miten väärältä maailma toisinaan tuntuu.

Se on muistoja teinivuosien kadonneista runovihkoista (eikö vain niihin kopioitukin juuri sitä runoa sinusta ja minusta ja oikeasta ja väärästä, luultavasti tietämättä kenen kirjoittama runo alunperin oli) ja niin suloisen lempeitä tuntemuksia siitä, että on mahdollista laittaa sanoja rinnakkain niin että niistä tulee runo tai ajatelma tai sekä että.


Niin kuin vaikka näin:

Kaikki on paljaana edessämme.
Meidän mieltämme vain kattaa selitysten kuori.

Tekisi mieli kuoria ne hämärtävät kerrokset, mutta osaako ihminen sellaista?


Se on pyrkimyksiä etsiä keinoja joilla kiertää siteeraamisen mahdottomuus ja halua istuttaa ruusu, ihan siksi, ja tanssia iltaisin ja juoda viiniä, huutaa kauneuden ja rakkauden ja ilon puolesta, ja ehkä myös ajatuksia siitä että toisinaan todellakin jaksaa lukea vain kirjailijaelämäkertoja tai tahtoisi siivota ne komerot.


Halua pysähtyä kysymykseen:

Miten päätitte olla mauste?

Niin, ihan totta: kysyä nyt kuminalta sellaista (tai runoilijalta jotakin muuta).


Se on myös sisäänpäin katsomista ja helliviä ajatuksia siitä, että jumalat rakastavat erehtyväisiä
(oi niin, niin minäkin uskon!), ja silkkaa onnea sellaisista riveistä kuin nämä:


On vain yksi periaate: epätäydellisyys.
Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.


Sitä, että istuu tässä ja iloitsee kesän muuttumisesta syksyksi (pian se tuntuu, syksy, eikö niin). Iloitsee, vaikka runossa, jossa tulee syksy, on oikeastaan myös kaihoa ja ehkä ripaus pettymystä. Mutta eikö runon lukeminen olekin juuri sellaista, sisään- ja uloshengittämistä.


Ja todella:

miten toisin olisi kaikki,
jos he olisivat nostaneet totuuden kunniaan, 
sanoneet: 
- Ole siunattu, avioton äiti.


Ajatella, siinä olisi tullut toiseksi kokonainen maailmanhahmotus.


**********


Eeva Kilpi: Runoja. 216 s.
Sisältää kokoelmat Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) ja Terveisin (1976).
WSOY 1978.


tiistai 25. elokuuta 2015

Kirjankansibingo – hajaruksinen haastekoonti



Tiedänhän minä: olen huono haasteissa, koska olen tuulinen ja tällä hetkellä myös opintolukemiston mukavasti kalisevissa kahleissa. En kuitenkaan millään malttanut olla olematta mukana tässä Jonnan hauskassa kirjankansibingossa, jossa kesän ajan (15.5. – 15.8.) tarkkailtiin kirjojen kansia ja laitettiin bingoruudukkoon niiden mukaisia rukseja. Itseni tuntien lähdin haasteeseen mukaan vain hajaruksitavoitteella, joten tavoitteeni täyttyi, vaikka täyttä bingoriviä ei ihan tullutkaan :) Läheltä piti, mutta tuuleni eivät nyt harmi kyllä tuoneet kamariin kirjaa, joka olisi ehtinyt täydentää ruudukkoon kokonaisen rivin.






Kamarin hajaruksiruudukon koostaneet bingokirjat olivat
(lukujärjestyksessä tuoreimmasta vanhimpaan):


Jenni Kirves: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento (2015)
(siluetti)

Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen (1923)
(punainen)

Fredrika Wilhemina  Carstens: Muratti (1840/2007)
(kasvi)

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet... (2015)
(värikäs)

Juhani Salokannel & Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää (2005)
(maisema)

Lauri Pohjanpää ja Gertrud Solitander-Borberg: Ainon ja Liisan kesätoimet (1918)
(lapsi)

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015)
(kengät)

Juhani Aho: Helsinkiin (1889)
(kaupunki)

L. Onerva: Valvottu yö - Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon (2004)
(piirroskuva)



Kiitän Jonnaa haasteesta ja onnittelen kaikkia täyden rivin saaneita! Monella ahkeralla taitaa täysiä rivejä olla useampikin. Oli hauskaa olla mukana myös hajaruksiosallistujana ja kansien katseleminen bingosilmällä oli aika metkaa – ruudukkoon sopivia kansia näkyi ympärillä paljon, vaikka ne kaikki eivät nyt kamariin ehtineetkään. Mutta lukeminen ja kansien ihastelu tietenkin jatkuu :)



perjantai 21. elokuuta 2015

Juhani Aho: Yksin (1890)


Minä rakastun häneen heti kohta. Aikamiehen, kaikellaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki se, mitä ennen olen turhaan hakenut. ----- Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.

Aah. Sydän hengittää sanoja. Olen rakastunut, taas. Olen tunteellinen ja humaltuva, olen Anna ja olen se mies joka hänestä kertoo, olen pariisitar ja olen koko se kaupunki, olen kotimaa joka kyyristyy mereen, olen kaikki nämä sanat ja se joka ne saa.




SKS 2003.


Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni, kun veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana ystävänään. Äiti on hiljainen miellyttävä leski, hellän ja hyvän näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vaan lapsiansa varten.

Olen se joka tahtoo aina sanoa että ei, ei saa lukea fiktiota liiaksi totena ja se joka nyt tekee juuri niin, jolle Annasta tulee Aino ja miehestä Jussi, jonka silmiin piirtyy Ainon profiili ja joka näkee Juhanin, miehen joka tuntee itsensä vanhaksi mutta ei ole, eihän, ja jolle äidillä on Elisabethin kasvot ja veli, niin, onko se Kasper? Vai Arvid? Mutta ei, eihän, eivät nämä henkilöt ole totta, nämä ovat luomuksia, sepitettä, taidetta. Älä eksy, älä. Eksy sittenkin, mene.

-          C’est fini, monsieur?
-          Oui, madame.
-          Pas de café, pas de cognac?
-          S’il vous plaît, madame.
-          Vous avez l’air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrins?
-          Non, madame, au contraire.

Oi kyllä: impressioita, mielialoja, niiden taidokasta vuoropuhelua. Sydänvärinää, sekä minussa että hänessä. Pariisin häivähdyksiä, kahviloita ja peilejä ja annos keltasen viheriäistä absinttia, tramvain törähtävä torvi. Kapsäkillinen tuomisia tai kertomuksellinen.

Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin laitan minä sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta. Sinä et voi saada sen parempaa keneltäkään ja et missään. Minä lumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä, mukavuudella ja hyvinvoinnilla.

Ajatuksia jotka vyöryvät, palaavat ja etenevät. Rakastuneen mieletön mieli, kaikki se toivo ja mielikuvituksen lento, kaikki ne unelmat ja harhat ja oikeinpäin asetellut ajatukset. Ja vielä: modernia kohti kurkotteleva proosa, joka ei vieläkään lakkaa olemasta tuoretta. Episodeja, jotka piirtävät silmiin kuvajaisia ajasta, ihmisestä, kaipaamisesta.


Minä rakastuin häneen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen rakkauteni.


ja


Kaikki aika, mikä on näiden kahden hetken välillä, tuntuu kadonneen.
Olen sama nyt kuin silloin.


Ja sitten: jouluaatto, kaupunki joka ehkä onkin hellä kaunotar. Satunnainen tuttava, sanomalehti ja äkkiä kiire liikahtaa. Moulin Rouge, punaisempana kuin koskaan. Halu hypätä elämään ja nauttia, kerrankin. Veriin menevä ilta, tuoksut ja hekkuma ja etsivät, valitsevat silmät. Sade ja lika.

Noin olin minä kuvaillut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla sormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynäspäilleni ja katsellut noin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa, kulmakarvoja, nenän vartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi lampun valo kimallellut hänen mustassa kosteassa silmäterässään.

Katse joka hetkittäin näkee maailman niin kuin tahtoo, antaa naiselle toisen kasvot. Hetken verran yhteisiä satuja, joihin leikisti uskotaan. Uni joka ei tule ja lopulta painajainen. Valo, joka aamulla paljastaa kaiken kalpeuden.

Minä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin, yhä epätoivoisemmin kuin koskaan ennen. Koko olentoni pohjasta huudan häntä juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tähän vierelleni, huudan häntä tulemaan tuolta ovesta, heittäytymään rintaani vasten, puhdistamaan minua suudelmillaan, uudistamaan minua hyväilyillään. Minä kertoisin hänelle kaikesta tästä niinkuin pahasta, ilkeästä unesta. Hän antaisi minulle anteeksi ja minä alkaisin elämäni uudelleen.


Ja vielä se: haparointi vierelle, jossa häntä ei ole.


**********


Sibelius, joka istuu jouluillan 1890 Wienissä ja hautoo hetken aikaa ajatusta kaksintaistelusta. Kirjoittaa Ainolleen: Olen lukenut ”Yksin”. Tiedätkö, että minä melkein ahmin kirjan alun; tunnistin sinut aivan kaikessa. Hän on tavoittanut sinut hyvin herkästi. – Mies parka! Aino, joka sanoo, ettei hän ollut Ahon todellinen kaipauksenkohde vaan hänen äitinsä.* Minä, joka näen hänet, jolla on niin hieno, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.

Aikalaisarvostelijat, jotka sanovat, että teos on siveetön. Tietenkin. Olisi hyvä että jo nimiölehdellä ilmoitettaisiin että sisällys on pornografillista laatua. Minä, joka en sano. En tietenkään. Minä olen täällä, sadan vuoden takana. Tai edessä. Ajassa. Jossakin. Eikä missään ole raakuutta eikä rivoutta, on vain pohjaton, surullinen yksinäisyys.

Ja niin, kuitenkin taide ja totuus. Ajatus siitä, että taiteen totuudet ovat yksilön totuuksia laajemmat. Että vaikka minä näen hänet, hänen profiilinsa ja helmojensa liikahduksen, hän on sittenkin joku muu: kuva, luomus, jokin joka kasvaa itseään suuremmaksi ja tekee niin suuren myös siitä toisesta joka hänet kertoo.

Ja lopulta: kirjoitus jonka päästän käsistäni. Impressioita, mielialoja. Kiitos Juhani. Tämä, juuri tämä, on parasta mitä sinä olet minulle kirjoittanut. Viiniä, josta minä juovun, niin kuin sinun henkilösi Annasta.


**********


*Sibeliuksen kirjekatkelma ja Ainon näkemys on lainattu Jenni Kirveen teoksesta Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. Kirves puolestaan on lainannut kirjeen SuviSirkku Talaksen teoksesta Sydämen aamu: Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä (SKS 2001) ja Ainon näkemyksen Panu Rajalan teoksesta Naisten mies ja aatteiden: Juhani Ahon elämäntaide (WSOY 2011). (Ja minä, niin minä olen onnellinen, sillä minulla riittää lukemista.)


tiistai 18. elokuuta 2015

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.): Kirjaston kuolema (2015) sekä subjektiivisia näkemyksiä



Olen lukenut teoksen Kirjaston kuolema. Kiirehtimättä ja sulatellen, alleviivaillen ja palaillen. Kyseessä on kokoelma kirjastoalan asiantuntijoiden artikkeleita, pohdintoja siitä missä alalla mennään ja miksi. Digitalisoituva yhteiskunta on tuonut mukanaan uusia haasteita, joiden tuiverruksessa jo moneen kertaan kuolleeksi julistettu kirjastolaitos yhä vain sitkuttelee, ja juuri näiden haasteiden ympärille rakentuvat myös tämän kirjan artikkelit. Kirjasto ei – tietenkään – ole uudessa uljaassa yhteiskunnassamme yhtään vähemmän ajankohtainen kuin ennen vaan päinvastoin: se on entistäkin ajankohtaisempi. Kirjastolla ja kirjastotyöllä on yhä, ja aiempaa enemmänkin, tehtäviä ja merkityksiä toisaalta julkisena palveluna ja toisaalta julkisena tilana.


Niin:

Laajan tulkinnan mukaan julkisessa intressissä on kyse demokratian ylläpidosta, ihmisten ja yhteisömme kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja olemassaolomme perustana lepäävän tradition vaalimisesta. 
Ja vielä laajemmin: siitä, että tietyt asiat yhteisössä kuuluvat kaikille sen jäsenille.


Näin sanovat Jukka Relander ja Jarmo Saarti ja oikeassa ovat.

 




Kirjoittajina Kirjaston kuolemassa on useita kirjastoalan asiantuntijoita. On suomalaisia ja ulkomaisiakin, on sellaisia, jotka ponnekkaasti puolustavat muutostuulia ja toisaalta niitäkin, joiden riveillä kaikuu pikemminkin halu kannustaa hieman pysähtymään. On käytännönläheisiä artikkeleita ja aika abstrakteja. Niin – kirjan rikkaus on juuri sen monipuolisuudessa.

Mitäpä minä ajattelen, kun tartun tällaiseen kirjaan? Että kirjastolaitoksemme painii muutosten puristuksessa, kyllä. Ehkä sitäkin, että toisia muutokset eivät juuri purista, vaikka toisia kyllä. Entä mitä ajattelen, kun sitä luen? Monessa kohtaa nyökyttelen, mutta paikoin tunnen myös ilmeitä kääntelevää ihmetystä, ehkä jopa jonkinlaista erimielisyydestä juontuvaa epämukavuutta. Kaikki tämä saa minut tietenkin miettimään myös itseni asemointia suhteessa kirjan sisältöön. Niin – en välttämättä ole kaikkien kanssa samaa mieltä, mutta on niitäkin, joiden kirjoituksia lukiessani melkeinpä riemastun. Ennen kaikkea tunnen lukiessani ehkä ajatusten kiihtymistä, monella tavalla.

On selvää, että minulle ei tarvitse kirjastolaitoksen merkitystä perustella: onhan minulla alan koulutuskin, vaikken kirjastotöitä olekaan kovin paljon tehnyt. Opinnot ja tietty kirjastosielu ovat syventäneet kirjastosuhteeni moniulotteiseksi, toisaalta asiakkaan ja toisaalta alaa ammatillisestikin tarkkailevan sivustaseuraajan entistäkin lämpimämmäksi, mutta samalla myös hieman hämmentyneeksi suhteeksi. Niin: minä ymmärrän kyllä muutoksen tarpeen, mutta samalla olen niitä, jotka toivoisivat myös pysähtymistä. Näin siksi, että uskon pysähtyvän syventymisen voivan hektisen eteenpäin kiirehdinnän ohella – tai no, myönnetään: sijasta – tuottaa hyviä ja tarkoituksenmukaisia tuloksia. Ei, en ala väittää että minulla olisi vastauksia. Minulla on vain ajatus siitä, että vastausten etsimiselle olisi tarvetta.

Siinä, että kirjastoa halutaan kehittää asiakaslähtöisesti, ei sinänsä ole mitään vikaa. Mitäpä varten kirjasto olisi olemassakaan ellei asiakkaitaan? (No hyvä, myönnän taas: minusta se on olemassa paitsi tämän päivän kysyntää myös mm. tulevaisuutta varten. Siksi yksi sen tärkeimmistä tehtävistä on minusta edelleen esimerkiksi säilyttäminen.) Liika markkinahenkisyys muuttaa kuitenkin olennaisesti kirjaston olemusta: siitä tulee jotakin jota sen ei demokraattisena ja moniarvoisena instituutiona pitäisi olla, jotakin joka orjuuttaa itsensä rahamaailman kylmiin ja kapeakatseisiin lakeihin.

Jo se, että kirjojen lainaaminen näyttää tutkimusten valossa edelleen olevan keskeisin syy tulla kirjastoon (tämä kerrotaan myös tässä teoksessa, mutta olenpa lukenut sen jostakin muualtakin), kertoo minusta jotakin tärkeää: eivät kirjaston perustehtävät ole muutosten myllerryksessä sittenkään hävinneet minnekään. Varmasti käyttö muuttuu ja samoin asiakkaiden tarpeet, mutta muutos ei ehkä välttämättä tarkoita kaiken perustavanlaatuisen romahtamista. Vai tarkoittaako? Onko jossakin sellainenkin yleinen kirjasto, josta kukaan ei enää lainaa kirjoja? Sellainen, jossa ei enää ole kirjoja?


Pirjo Tuomi ja Jarmo Saarti esittävät minusta 
yhden kirjan tärkeimmistä ja parhaimmista kysymyksistä:


Miksi kirjasto ei uskalla panostaa vanhaan, hyväksi koettuun ja professionaalisesti vahvaan asemaansa vaikkapa kirjallisuuden tai tiedonhaun asiantuntijana, 
ja lähde uudistamaan itseään siltä pohjalta?


Siinäpä sitä, miettimistä. 


Sanonpa minäkin: minun mielestäni kirjastolaitoksen valtiaana pitäisi edelleen itseoikeutetusti istua kirjojen. Kaikki tarpeelliset muutoksetkin voisivat sitten säteillä maailmaan juuri kirjallisuuden kautta. Olen vahvasti tämän näkemykseni takana myös siksi, että yhteiskuntamme tarvitsee juuri sellaisen tahon, joka arvostaa nimenomaan kirjallisuutta ja siihen liittyviä tehtäviään. Teknologiahuuman arvostajia ja konsumeristeja meillä lienee jo riittämiin.

Tietenkin myös esimerkiksi mediakasvatus on tärkeää, ja on ehkä luonnollista, että läpi historiansa tiedon temppelinä toiminut kirjasto on saanut tehtäväkseen myös sen. Mediakasvatuksen resurssit ovat eri kirjastojen välillä kuitenkin hyvin erilaiset. Nykyisessä resurssipulassa tämä lienee myös yksi niistä hankalista kysymyksistä, jotka aiheuttavat useiden kirjastojen henkilöstössä myös riittämättömyyttä: miten revetä tähänkin, kun aikaa ja rahaa ei ole? Muuttumista vaaditaan, mutta samaan aikaan resursseja supistetaan niin että niitä ei ehkä ole edes perustehtäviin saati suureen ääneen peräänkuulutettuihin uusiin askareisiin. Ja kyllä, teknologia mahdollistaa paljon hyvää, mutta samalla sekin vie niitä muutenkin olemattomia resursseja. Dilemma!!


Kysynpä tähän väliin:

Mitä sinä valitsisit kirjastoosi, jos saisit kohdentaa niiden rajalliset resurssit? 
Mitä ennen kaikkea kirjastolta toivot?
Ja jos katsot myös yli oman nenänpääsi, niin mitä sitten?
Mikä on tärkeää? Miten rajalliset resurssit hyödynnetään mielekkäästi?


Minä toivon (yllätys yllätys) ennen kaikkea kirjoja: käytän kirjastoa kirjojen lainaamiseen, sekä uusien että (hyvin) vanhojen ja sekä aikuisten että lasten. Ja koska minun lukumakuni ja -tarpeeni eivät suinkaan ole maailman ainoat, toivon aineistoilta toki myös laaja-alaisuutta. Toivon kirjastolta myös itsetuntoa ja -tuntemusta, halua ja kykyä ymmärtää itseään, omaa historiaansa ja tehtäviään. Toivon sitoutumista arvoihin, jotka ovat oikeasti tärkeitä, ja uskallusta puolustaa niitä. Toivon kirjallisuuden arvostamista ja ymmärtämistä ja kirjallisuushistorian tallettamista jälkipolville. Toivon kaikkea sitä kaunista tasavertaisuuden ylläpitämistä, joka kirjastoon liitetään. Toivon sijoittumista riittävän lähelle lapsia ja vanhuksia. Toivon panostamista lukemisen tulevaisuuteen eli lapsiin ja nuoriin.

Vesa Suominen pohtii artikkelissaan, kuinka tietoyhteiskuntakehitys ja sen rinnalla yhä markkinasuuntautuneempi yhteiskuntakäsitys ovat vaikuttaneet myös kirjastoalaan ja sanoo: Näiden kehitystrendien puitteissa ja ajamana kirjastoajattelu on käynyt yhtäältä poukkoilevaksi, kun sitä on leimannut kritiikitön innostus kaikkeen uuteen, ja uuttahan nämä vuosikymmenet ovat tuottaneet. Toisaalta se on käynyt jotenkin ajelehtivaksikin, kun ajattelua on ohjannut ehkä vähemmän kuin aina täysin vakaalla pohjalla oleva uumoilu siitä, millä voisi olla merkitystä ja olemassaolon oikeutta muuttuvassa yhteiskunnassa. Suomisen artikkeli käsittelee kirjallis-bibliografisen kirjaston ideaa ja on minusta yksi teoksen parhaista: se tähdentää juuri sitä, mitä itsekin pidän tärkeänä – kirjaston merkitystä nimenomaan kirjallisuuden näkökulmasta. (Eikä se välttämättä ole edes "konservatiivista" tai "muutosvastarintaista".)

Aikamme lyhytnäköinen henki valitettavasti on, että kaikki toimii kulutusyhteiskunnan ehdoilla. Olen ehkä idealisti (tai utopisti) mutta sanon silti, että olisi hienoa jos kirjastolaitoksesta, avoimuuden ja maksuttomuuden temppelistä, olisi laittamaan tälle ahneelle hengelle hanttiin ja korostamaan myös toisenlaisia arvoja. Tietenkin tiedän, ettei kirjasto voi yksin kaikesta päättää. Päättäjät ne siellä rahakirstuilla istuvat. Mutta ainakin kirjastoala tarvitsee minusta nyt aitoa ja syvällistä keskustelua, ja juuri siihen tämä teos on mitä oivallisin askel.

Kas niin, tästäpä taisi tulla pikemminkin jonkinlainen pamfletti kuin kirja-arvio. No, tällä mennään. Ja sitä paitsi: hyvä kirjahan on juuri sellainen, että se aktivoi ajatuksia, vaikka sitten vähän pamfletinkin suuntaan. Jos olet laajemminkin kiinnostunut kirjastolaitoksemme myllerryksestä, lue koko kirja (ainakin toistaiseksi sen saa paitsi kaupasta myös kirjastosta!). Tähän ei mitenkään mahtunut kirjan sisällöstä kuin tämä hieman pintaa raapaiseva ja ilmeisen subjektiivisesti värittynyt häivähdys, eikä muu ole tietysti tarkoituskaan. Ja niin – vaikka osa artikkeleista saattaa olla abstraktiudessaan hieman vaikeita, myös maanläheisiä kirjoituksia riittää. 

Minä menen nyt ottamaan (toisen/kolmannen/ännännen) kupillisen teetä ja sanomaan kippis toiveikkaalle tulevaisuudelle. Sille, jossa kirjasto yhä elää ja hengittää ja jossa sieltä yhä saa lainata kirjoja, sekä vanhoja että uusia ja sekä aikuisten että lasten. Jossa se yhä puolustaa kansalaisten tasavertaisuutta ja niitä tärkeitä arvoja, joita ei mitata rahassa.


Loppuun vielä Jukka Relanderin Yrjö Koskiselta siteeraama toteamus, 
joka on 1850-luvulta mutta jossa edelleen tuntuu olevan kumman vinha perä:


Tärkeä itsensäsivistämisen edistämiskeino on kotilukemisen saatavuus, 
joka on helpoimmin järjestettävä pitäjän- ja kyläkirjastojen avulla.


Kiitos Yrjö, ei lisättävää.


***************


Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.): Kirjaston kuolema. 140 s.
Avain 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.



sunnuntai 16. elokuuta 2015

Hei, minä olen Romaanihenkilö



Tai on minulla oikeakin nimi, sellainen kaunis, mutta se on kai vähän salaisuus. Minä olen aika kehityskelpoinen, sellainen että minusta voisi vielä joskus tulla ihan eheä. Tai ainakin sellainen – no, miten sen nyt sanoisi: kertomuksen kokonaisuuteen riittävän eheästi aseteltu. Toistaiseksi minä olen kuitenkin erittäin kesken ja niin tulen ehkä iän kaiken olemaan (voi ei!), koska se, jonka pitäisi minua kirjoittaa, tekee kaikkea muuta. Se jopa siivosi pari päivää, pesi lattiatkin. Loput ikkunat pitää kuulemma vielä pestä ja kaapit myllätä (onneksi kyllä tunnen sen jo ja tiedän, ettei se aina tee kaikkea tarmokkaasti aikomaansa). Nyt se aloittelee taas niitä opintojaankin ja senhän tietää mitä se tarkoittaa: se vaan lukee ja kirjoittaa jotakin aivan muuta (no okei, saattaa se lueskellessaan ja kirjoitellessaan saada toisinaan ihan hyviäkin oivalluksia, sellaisia käyttökelpoisia, joo, kyllä se saa, mutta silti).




Jos olisin kukka, olisin ehkä ruusu.



Tulin nyt tännekin kurkkimaan, koska täälläkin se horisee kaikenlaisia joutavia sen sijaan että keskittyisi minuun. Nyhertää noita mitä-lie-kirjoituksiaan ja tuhlailee sanojaan. Minä koetan puhua sille priorisoinnista ja sanojen säästelemisestä, mutta se väittää että sanoja ei voi tuhlata ja että kaikki kirjoittaminen on kokonaisuuden kannalta hyväksi. Tiedä näitä kirjoittajien kummallisuuksia nyt sitten. Toisinaan se kuulemma tarvitsee myös kypsyttelyä. Joo, ymmärrän, minullekin on tehnyt hyvää vähän lepäillä välillä. Mutta nyt minulla olisi taas niin vetreät raajat! Tahdon venytellä! Hypähtää! Kasvaa! 

Niin. On ehkä niinkin, että huomio lisää huomiontarvetta: viime aikoina se on taas antanut minullekin enemmän aikaa ja minä tahtoisin sitä ehkä siksikin lisää, lisää, lisää. Luulen kyllä, että se itsekin tahtoisi vuorokauteensa tuplatunnit, vaikka se onkin sellainen hitailija (tuplatunnithan antaisivat myös hitailulle lisää tilaa...). En malttaisi odottaa että olen valmis, niin valmis kuin sitä nyt voi ylipäätään olla. Tiedättehän te, lukijat. Ehkä minun täytyy vain tyytyä ja odottaa. Antaa sen kirjoittaa minut omalla tahdillaan. Ymmärtää sen harhapolkuja ja etsiskelyjä, sitäkin että se hetkittäin miettii myös niitä toisia jotka ovat vielä enemmän kesken kuin minä. Itsehän kirjoittajani valitsin. Enkä ehkä sittenkään vaihtaisi.


(Minä olen muuten aika etevä, osaan leikkiä: minulla on ääninaamio!
Oikeasti en kuulosta ollenkaan tältä.)


Nyt minä menen, jään leijumaan kirjoittajani mieleen ja kutittamaan sen sormenpäitä... 
Ehkä se tänäänkin taas katselee minua ja antaa minuun jotakin.
Minä luotan siihen kyllä, kumminkin.


perjantai 14. elokuuta 2015

Onervan päivä


 
Elokuun päivät kiirehtivät eteenpäin, niillä on nopeat jalat ja auringonväriset hiukset. Seinälläni on Martta Wendelinin kalenteri, jossa tämän kuun kohdalla sinimekkoinen nainen istuu ikkunalla ja katsoo kohti kypsyvää kesää. Hänellä ei ole kiire, eikä oikeastaan minullakaan, on vain asioita joita tahtoisin ehtiä. Minä katselen naista ja päiviä ja huomaan että tänään on Onervan nimipäivä ja ajattelen heti häntä, ihanaa rakasta runoilijatarta, kirjailijatarta, hengetärtä. Ehkä mietin hetken sitäkin, mitä kaikkea rakkaus on – sitä, miten sitä voikaan rakastaa kirjailijattarien sanoja niin että sydän värisee kun niitä ajattelee, miten kantaa niitä itsessään ja janota aina vain enemmän, enemmän, enemmän. Mitä se on, ellei rakkautta? Ihailua myös, kyllä, mutta ennen kaikkea se on sittenkin sitä, rakkautta. Menen kauppaan ja ostan ruusuja, ihan siksi.


(Niin: tästä taitaa tulla merkkipäiväkuu mutta tulkoon. 
Merkkipäivät ovat hyviä päiviä, muistuttavat asioista jotka ovat tärkeitä.)






Päätän, että haluan lainata kamariini tänään tämän:


Muut’ ihanaista ei taivaan alla
kuin sinä vaan!
Muut’ olevaista ei onnea luoneet
uumenet maan
kuin sinut vaan!


ja tämän:

Minä olin luotu vain yhtä varten
ja yksinäisyyteen;
minusta on tehty symboli synnin
ja papitar pyyteen.


ja tämän:


Kuinka monta iltaa vielä
rinta riutumusta palaa,
lemmenkaiho mieltä polttaa,
käsi tyhjää yötä halaa?


ja niin, tämän:

Magdalena, Magdalena,
ihanainen lapsi!
Salamoista silmän-iskut,
idän yöstä hapsi,
joutsenkaula, aaltovarsi,
valkolilja käsi...
– Sulosi on synnillistä,
leiki synnilläsi! –


Tämän:


Auringon ruusun, päiväsen lapsen,
rakehet ruoskia tohti.
Väristen seisoo kultainen kukka
huutaen taivasta kohti:
kaikilla ei ole hartiat huolen,
annatko onnen taikka ma kuolen,
paista, elämän punainen päivä!


ja tämän:


 Metsänpeikon huutelema,
suutelema,
tahdon olla;
sill’ on uskoon, rikkauteen
valta vasta,
jok’ ei huoli ensimäisen
eksyväisen satamasta,
joka tohti
outoa ja aavaa kohti.


ja tämän:


En syntymä-yötäni määrännyt,
en kuolinhetkeä tiedä:
ma annan kohtalon kuljettaa
ja elämän-virran viedä.


ja tämän, vielä tämän:


Hetken sykin, liekkisydän,
aurinkona maailman oman:
tunsin kauneuden kaipuun,
rakkauden rajattoman.


Kiitos Onerva, sinä ihana liekkisydän, tästä ja kaikesta!


Toivotan Onervan päivän myötä myös kaunista elokuun viikonloppua!


**********


Runokatkelmat ovat  L. Onervan kokoelmista
Runoja (1908) ja Särjetyt jumalat (1910).




maanantai 10. elokuuta 2015

Jenni Kirves: Aino Sibelius – Ihmeellinen olento (2015)



  
Kyllä sinä, Janne kulta, saat vaatia minulta vaikka kuinka paljon.
Sinun vaatimuksesi ovat helpot täyttää, kun sinä
rakkaudesta vaadit ja minä rakkaudella täytän.


Nuori nainen antaa kameralle profiilinsa. Minä ajattelen aina häntä katsellessani, että hänessä on samaan aikaan sekä jotakin hyvin herkkää että jotakin hyvin vahvaa ja jotakin, josta en ehkä koskaan pääse perille. Minä en ole tiennyt hänestä oikeastaan juuri mitään – toki sen, kenen tytär hän oli ja kenen vaimo, senkin että hänellä oli koti joka kantoi hänen nimeään ja että hänellä oli ihana, yltäkylläinen puutarha. Olen tiennyt, että hän oli Aino Sibelius, omaa sukua Järnefelt, ja niin, olen jo kauan halunnut tutustua häneen hieman lähemmin, sekä hänen aikansa että hänen kauniiden kasvojensa vuoksi.





- kiitos kirjastolle! -



Aino Sibelius syntyi 10.8.1871 ja kuoli 8.6.1969. Elämä oli pitkä, melkein vuosisadan mittainen. Niin – tänään kamarissa juhlistetaan siis toisen vuosisadanvaihteen tuulissa eläneen Ainon syntymäpäivää. Toinen päivä elokuuta kirjoitin kirjailijatar-idolilleni Aino Kallakselle ja tänään asetun katselemaan hänen kaimaansa, tätä juhlavuottaan viettävän kansallissäveltäjämme vaimoa, johon olen nyt kesän aikana hiljakseen hieman tutustunut. Nämä kaksi erilaista Ainoa elivät samoina aikoina, juuri niinä joina jo kuhisi keskustelu uudenlaisesta naisesta – sellaisesta, joka vapautuisi hänelle asetetuista rajoista – ja minulle, uuden vuosituhannen naiselle, he kumpikin ovat kuvia tuohon kiehtovaan, kipuilevaan, kurkottelevaan aikaan.


En minä ollenkaan vaadi semmoista rajatonta rakkautta,
minä olen niin tyytyväinen, siihen minkä sinä minulle annat,
minä olen niin sanomattoman onnellinen.


Jenni Kirveen teos on nimeltään Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. Oliko Aino Sibelius sitten sitä, ihmeellinen? Ehkä, ehkä ei. Minulle matka tähän kiehtovaan hengettäreen oli sekä hellivä että vaikea – hellivä siksi, että hänessä on oman aikansa lumoa ja vakaata uskoa omiin unelmiin ja arvoihin, ja vaikea siksi, että välillä mieleni kai väistämättä riiteli hänen mielensä kanssa. Ei, en tietenkään päässyt häneen mieleensä kuin tulkinnan ja kirjekatkelmien kautta, mutta niiden myötä hänen mielensä näyttäytyi minulle – niin, toisaalta samaistuttavana, toisaalta sellaisena ettemme ehkä aivan kaikessa voisi toisiamme ymmärtää. On asioita, joista olemme samaa mieltä, ja asioita, joista emme. Väkisinkin hermostuin hetkittäin myös hänen mieheensä, niin paljon kuin tuota armasta Jannea taiteilijana kunnioitankin. Mm. kihlausaikaisen harharetkensä jälkeen Janne runoilee Ainolleen näin: Sinä kun et saa minulta sitä runoilijoiden ylistämää ensirakkautta. Mutta kun Sinä annat minulle ensirakkautesi, niin kokonaisuus on hyvä. Mies antautuu täydellisemmin kun on kokenut jotakin. Niin: sulho sai kyllä avioliiton alkaessa olla kokenut, mutta morsiamen piti olla puhdas kuin lumi. Tuskinpa Aino olisi muuta tahtonut ollakaan, mutta tätä lukijatarta sulhoherran kaksinaismoralismi silti tympii. Ylipäätään Janne näyttäytyy aika vanhoillisena aviomiehenä, joka – vaikka rakastikin vaimoaan tulisesti – omasi myös eräitä mainitunlaisen miehen erheitä.

Kirves on kirjoittanut kirjansa hyvin. Hän kertoo Ainosta, ihmeellisestä olennosta, helppolukuisesti ja vaivattomasti, lähdeviitteitä unohtamatta. Kirja myös perustuu autenttiseen aineistoon, so. Ainon ja Jannen toisilleen kirjoittamiin kirjeisiin, ja niiden ohella myös aikaisempaan Sibeliusta käsitelleeseen elämäkertatyöhön. Pidän paljon myös kirjan kuvaliitteestä, jossa Aino Sibelius näkyy erilaissa elämänhetkissään. Se, että sellaiset kirjeiden sanat kuten passiooni ja representeerata on selitetty hakasulkein, häiritsee kyllä hieman, mutta tämä on toki vain pieni kirjekatkelmien aitoudentuntua rikkova yksityiskohta.


Minulla on erilainen ja muille tytöille hyvin outo katsantotapa. Ja siksi minä en 
juuri heidän kanssaan viihdykään. Jos joskus tulee sanoneeksi jotakin, ottavat ne aivan toisen 
kannalta ja sanovat ettei minulla ole ”naisellisen arvoni tunnetta” että panen itseni 
”alemmaksi miehiä” ja olen aivan ”liian suotuisa siinä suhteessa” ynnä muuta roskaa. 
Nyt se nais-emancipationi on tarttunut jokaiseen, eivätkä ne itse asiassa koko ideaa ymmärrä.


Niin – Aino Sibeliusta sanottiin konservatiiviseksi jo omana aikanaan, ja sellainen hän varmasti olikin (konservatiivisuus on kyllä myös hyvin mielenkiintoinen sana, jonka kulloinenkin sisältö ja sävy on ehkä riippuvaista monenlaisista asioista – pahoittelen harhapolkua, semantikkominäni aina aika ajoin innostuu). Aino ei tavoitellut mainetta ja kunniaa itselleen, vaan hänelle riitti, että hän seisoi miehensä rinnalla ja tuki tämän työtä. Hän ajatteli asioista omalla tavallaan, ja siksi häntä on kritisoitu sekä silloin että kaiketi nytkin. Minä(kään) en ole kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tästä olen:


Itsekukin toimikoon sillä alalla, jolle on luotu, sillä jokaisella on paikkansa. 
Ja kun hyvin tekee, omatuntonsa jälkeen elää, silloin on pakostakin onnellinen. 
Ja jo yksistään usko hyvään on semmoinen autuus.


Aino kirjoitti nämä sanansa laulajatar-kälylleen, naiselle jolla oli taiteellista kunnianhimoa ja jota hänen oli vaikea ymmärtää. Minusta näissä sanoissa on puheenvuoro naisen vapauden puolesta: 
silloinkin, kun toisen valinta on itselle käsittämätön, sen voi sittenkin käsittää toiselle oikeaksi.


Kirves huomauttaa teoksessaan, että Aino Sibeliusta ei oikeastaan edes voi tarkastella nykyaikaisen tasa-arvopuheen puitteissa, ja juuri siltä minustakin tuntuu: hän ja hänen naiseutensa edustivat toisenlaista aikaa ja tapaa ajatella, vaikka jo hänen aikanaan käytiinkin myös toisenlaista naiseuskeskustelua. Hän ei kuitenkaan ollut tahdoton nukke, vaan tahtova, intohimoinen nainen, joka rakasti miestään ja halusi tämän tekevän tärkeää työtään. Myös hänen naiseutensa oli vahvaa naiseutta, omalla itselleen uskollisella tavallaan. Hän halusi olla ennen kaikkea miestään tukeva vaimo eikä kokenut olevansa alistettu. Ja kyllä, miehensä sylissä hän varmasti oli nainen.

Mutta ei, ei se rakkaus aina helppoa ollut. Janne oli kiihkeästi rakastava mies, mutta myös uskoton, alkoholisti ja hermoheikko, ja rahastakin oli alituisesti pulaa. Perhettä ravistelivat monet muutkin surut ja murheet, mutta Janne vaati herkkäsieluiselta vaimoltaan kuitenkin loputonta iloisuutta. Vaan olihan Ainolla ja Jannella kuitenkin yhteinen päämäärä: Jannen musiikki. Se tosin tarkoitti usein myös sitä, että Janne viftasi, matkusti ja tuhlasi, kun taas Aino piti kotia kasassa – ja niin, jopa rakennutti sen. Ja kun Aino raskausaikoina masentui, Janne lähti pois, koska kotona oli liian raskasmielistä. Huoh, sanon minä, väkisinkin. Koetan kyllä muistaa, että Ainon tahto oli Ainon, mutta en sentään jaksa uskoa, että hän ihan tätä kaikkea suorastaan tahtoi.


Koko elämäni elän sinulle, sinua varten. Kaikki mikä minussa on, on sinun. Joka suoni tykkii sinulle ja kaikki tunteeni tunnen sinulle. Elämäni tehtävä on rakastaa sinua kuolemaan asti, 
ja elämäni ehto on sama. Minä en ole mikään ihminen erikseen, vaan olen sinun vaimosi.


Tekijän sanoin teos on pikemminkin elämän- kuin paperinmakuinen tutkimus Aino Sibeliuksesta ja myös kuvaus äärimmäisen kauniista ja kiihkeästä rakkaudesta, josta ei puuttunut intohimoa. Luonnehdinta osuu oikeaan: Ainosta piirtyy kirjan sivuille elävä, kiehtovan ristiriitainenkin kuva, joka ei sekään suinkaan ole särötön. Myös hän oli epätäydellinen, inhimillinen olento, jonka ihmeellisyys onkin ehkä juuri siinä – hän oli keskeneräinen niin kuin me kaikki. Samoin sivuilta välittyy liekehtivän intohimoinen rakkaus, jossa hehkui sekä kehojen että sielujen yhteys – ja sekin, että nämä suhteen molemmat puolet olivat tärkeät myös Ainolle itselleen. Tytär sai toisenlaisen rakkauden kuin äitinsä.


Janne:

Kuule yksi asia ihan kuiskaten: Voiko Aino antaa Jannelle semmoinen yö kun se viimeinen vaikka Janne on ruma ja vanha mutta kun se rakastaa kultaa!

Ja Aino:

Voi voi, kuinka minä sinua odotan. Ihan vapisen kun ajattelen yhtymystämme.


(Kokonaan toinen asia tietysti on, mitä tämä kaikki meille
muille oikeastaan ollenkaan kuuluu.)


Minä ihailen Aino Sibeliusta ennen kaikkea siksi, että hän oli uskollinen sille, mihin hän uskoi. Naisen (ja kyllä, miehenkin!) puristaminen ahtaisiin muotteihin on aina väärin, riippumatta siitä mitä niillä muoteilla tahdotaan valaa. Aitoa vapautta on vapaus valita – se, että henki saa kulkea vapaasti sinne minne tahtoo. Siksi minusta ei myöskään ole ristiriitaista ihailla samaan aikaan sekä Aino Kallasta, kunnianhimoista taiteilijatarta, jolle naisen perinteiset roolit eivät riittäneet, että Aino Sibeliusta, joka koki elämäntehtäväkseen olla Jannensa vaimo. Kysymys on minusta ennen kaikkea siitä, että kukin kuuntelee sydämensä ääntä. Ja niin, saattaa olla, että suhtaudun heihin näin myös siksi, että minussa itsessäni on ripaus kumpaakin: sekä uutta että perinteistä naista. Joskus leikittelen ajatuksella, millainen nainen olisin ollut, jos olisin elänyt heidän aikanaan. Kysymys on ratkaisematon ja sellaisena se ehkä pysyykin. Minun on elettävä aikaa, joka on omani, ja hyvä niin. Ja ei, sukulaissieluja me emme ehkä olisimme olleet, minä ja tämä Aino. Eräistä keskeisistä maailmankatsomuksen alueista meille olisi tullut riitaa tai vähintään mykkäkoulua, vaikka toisissa kohdin olisimmekin ymmärtäneet toisiamme ehkä hyvinkin. Mutta riittävän etäisyyden takaa tarkasteltuna myös hänessä on minulle menneen ajan lumoa ja yksi kiehtova naiseuden tarina.

No niin – mitä hiljattain sanoinkaan: se, miten kirjoja koemme ja miten niistä kirjoitamme, kertoo usein enemmänkin meistä itsestämme kuin itse kirjoista. Tässä sitä taas peilaillaan yhtä minuutta luettua kirjallisuutta ja historiaa vasten. Mutta eikös kirjallisuuden ja historian tehtävä olekin juuri syventää ihmisen ymmärrystä itsestään ja lajistaan ja herättää ehkä myös sisäistä ja ulkoista keskustelua? Niin, ehkä minä tiedän Aino Sibeliuksesta nyt hieman enemmän. Ehkä itsestänikin ja ihmisyydestä, ihmisenä olemisesta. Siinäpä sitä onkin yhdeltä kirjalta taas aika paljon.

Aino Sibeliuksen syntymästä tulee tänään kuluneeksi 144 vuotta – hän oli kuusi vuotta Janneaan nuorempi ja seitsemän vuotta kaimaansa vanhempi. Onnea Aino! Minä luulen, että sinä istut siellä jossakin Jannesi vierellä ja hieman ihmettelet meitä täällä alhaalla. Me tämän päivän naiset olemme sinusta ehkä kummallisia, mutta tiedätkö – emme mekään ole samasta muotista emmekä aina ymmärrä toisiamme: edelleen joku hermostuu esim. siitä, että toinen tahtoo olla vain vaimo ja äiti, ja joku siitä, että toinen tahtoo vain luoda uraa. Minä mietin aina aika ajoin, että milloin tuleekaan aika, jolloin naiset ovat aidosti vapaita ja ymmärtävät myös toistensa erilaisuutta. Ehkä se tulee jossakin siellä, pilvien takana? Minusta tuntuu, että sinä kudot siellä parhaillaan hiljaisia ajatuksia, poimit pilvien puutarhasta ruusun rinnallesi. Tee niin ja rakasta Janneasi. Se on sinun tehtäväsi ehkä myös siellä. Minä jään miettimään mitä tämä kaikki merkitsee, naiseus ja aika ja katsomusten erilaisuus.


****************


Jenni Kirves: Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. 288 s. + kuvaliite. Johnny Kniga 2015.


****************


Kohtasin kirjan ensi kerran Kirjasähkökäyrässä. Kiitos siis Maille :)


****************


Kirjankansibingosta tällä ruksiutuu ruutu siluetti.
(Ei taida valmista riviä tulla, mutta ei se mitään, hauskaa on ollut silti!)