torstai 29. syyskuuta 2016

Naisten aakkoset: G





Elizabeth Gaskell vuonna 1832, William John Thomsonin ikuistamana.
Kuvalähde Wikimedia Commons.

 
Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella G. Niin kuin kaikki jo varmaan tietävätkin, naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, 
ja idean on laittanut matkaan Tarukirjan Margit.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Elizabeth Gaskell. Tämä suosikkiasema tosin perustuu yksinomaan yhteen teokseen, Gaskellin hurmaavaan ja monitasoiseen romaaniin Cranfordin naiset (1851–1853), mutta useinhan onkin juuri niin, että laatu korvaa määrän. Teoksen voi lukea ihanana aikamatkana jonnekin kauas runsaiden helmojen ja yksinkertaisempien aikojen aikaan ja/tai kannanottona 1800-luvun naisen asemaan, ehkäpä myös vähän pilkesilmäisenä satiirina 1800-luvun alkupuolen pikkukaupunkielämästä. Cranfordiahan hallitsevat nimenomaan sopuisat naiset, ja tämä on tietenkin asetelma josta on luettavissa paljonkin, mutta samalla ihaninta teoksessa on menneisyyden pehmeä humina, naisten keskinäinen ystävyys ja suloisista suloisin Miss Matty. (Kuten monet varmasti tietävät, Cranfordin naisista on tehty myös se ihana minisarja, jonka pääosassa loistaa hurmaava Judi Dench.)


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Lauren Graham eli ikihykerryttävän G(!)ilmoren tyttöjen Lorelai. Tv-sarja Gilmoren tytöt kertoo nuoren yksinhuoltajaäidin, Lorelain, ja hänen teinityttärensä Roryn elämästä Stars Hollow’n pikkukaupungissa, ja sarja pursuaa vanhemmuutta, tyttäryyttä, ystävyyttä ja tietenkin rakkautta – sekä runsaasti hersyvää dialogia. Ja koska meillä ei enää aikoihin ole ollut telkkaria, olen tietysti katsellut tämänkin sarjan kuten kunnon telkkariton ainakin: ahmimalla DVD:ltä. Nyt sarjan katselemisesta onkin vierähtänyt jo sen verran monta vuotta, että uusintakierros saattaisi olla paikallaan. Ja oi ihanuutta, eikös olekin niin että tästä on tulossa vähän uusiakin jaksoja... (Onneksi meilläkin asuu eräs kaukaaviisas, joka tahtoi Netflixin :))


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen a:

George Eliotiin eli Mary Ann Evansiin (niin, miehekäs kirjailijanimi kertoo osaltaan siitä, minkälaista oli olla naiskirjailija 1800-luvulla). Tämä on kyllä taas niitä kohtia, joissa hieman nolottaakin: miten sitä voikin olla sellaisetkin klassikot kuin Middlemarch (1871–1872) edelleen lukematta – eikä tässä nolostelussa nyt yhtään auta, vaikka sen onkin BBC:n laatusarjana katsellut. Eliotilla on muitakin teoksia, muun muassa Mylly joen rannalla (1860), jonka senkin olen nähnyt vain tv-sarjana. Etenkin tuon Middlemarchin olen halunnut lukea jo kauan, mutta niin vain nuo vuodet vierivät ilman että on siihenkään tullut tartuttua. 
Jospa jo lähivuosina?



 Aikaisemmat naisten aakkoseni:

F

 

tiistai 27. syyskuuta 2016

Päivien taidetta




Hienointa taidetta on päivänsä laatuun vaikuttaminen.


Henry David Thoreau


*****


Luen (edelleen) Henry David Thoreaun teosta Walden – Elämää metsässä (1852), joka on hitaamman ja yksinkertaisemman elämäntavan klassikko. Etenen kirjan kanssa hitaasti, ja juuri niin on minusta hyvä. Thoreau herättää monenlaisia ajatuksia: olen samaa mieltä ja en ja pidän siitä. 

Tässä siteeraamani mietelmä on soinut mielessäni monta päivää, tuntuu että se tavoittaa jotakin tärkeää ja olennaista sekä siitä, mitä Thoreau omalta metsäelämältään halusi, että siitä, miten me kaikki voimme omat päivämme kohdata.  

Toivotan kaunista päivää, sellaista ihanasti kunkin elämäntaiteilijan näköistä <3


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Helmi Kekkonen: Vieraat (2016)


 

- kiitos kirjastolle -



Mitä hän oli ajatellut? Miksi hän oli kuvitellut olevansa tähän valmis? Illallisia järjestivät onnelliset ihmiset, sellaiset jotka eivät itke ja pudottele laseja, joiden ajatukset ja muistot eivät räjähtele aamusta iltaan. Sellaiset jotka kulkevat keveästi ja katsovat ihmisiä suoraan silmiin. Joiden mies on jumalauta paikalla silloin kun vieraat saapuvat.

Miten paljon voi mahtua yhteen kesäiseen päivään? Päivään, jonka illassa on tarkoitus pitää pienet juhlat, ihan vain ystävien kesken ja muutamien läheisten? Ehkä kokonainen elämä ja monta elämää, se miten elämät risteävät toisiaan, huomaten ja huomaamattaan, ja miten jokaisen pinnan alle kätkeytyy tarinoita joista toiset eivät tiedä ehkä mitään, eivät ehkä tahdokaan tietää. Se, miten huomenna kaikki voi olla jo toisin ja miten äkkiä ehkä onkin niin, ettei tämä ilta ole alku vaan loppu, mutta sitä kukaan olohuoneessa olevista vieraista ei vielä tiedä.

Senjan juhlat, kukkia ostamaan lähtenyt Lauri. Pirahteleva ovikello, vähitellen saapuvat vieraat ja ne jotka ovat mukana vaikka eivät paikalla: Alva. Daniel. Anna. Toivo. Iiris. Ulla. Sakari. Karen ja Nelli. Ja niin monta tarinaa kuin elämää. Tarinaa, jotka saavat kasvaa lukijan mielessä, sillä Kekkonen ei kerro lukijalleen kaikkea ja hyvä niin, hän antaa lukijan täyttää aukot itse ja kertoa tarinat valmiiksi. Tai ainakin niin ”valmiiksi” kuin toisen ihmisen tarinat ylipäätään voidaan kertoa, eiväthän ihmiset oikeastaan toisiaan näe, tiedä.

Kerta toisensa jälkeen tarinoiden keskiössä toistuvat vanhemmuus ja lapsuus. Se, miten aikuisten maailman rosot reunustavat aina lastenkin elämää, tunkevat haavansa myös pieniin ihmisiin, jotka sitten läpi elämänsä kantavat niitä mukanaan, elämänsä ensirepaleita. Aikuisiksi kasvettuaan nämä repaleiset lapset haluavat myös omia lapsia tai sitten eivät. Näkevät (ehkä jälleen), miten omalla tahdolla ei välttämättä ole elämässä sananvaltaa. Tai sen, miten vaikeaa sitä on sanoa, omaa tahtoa. Ehkä edes tietää se, ymmärtää se.

Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne sitten mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on vain pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla.

Kekkosen kerronta on hioutunutta, turhista täytteistä vapaata. Varmaa ja kaunista, vaikka elämä aina ei. Ja Vieraat kantaa mukanaan, niin kuin tahtookin, myös Mrs. Dallowaytä ja  muita vimmaisia, älykkäitä tarinoita surullisista naisista ja onnettomista perheistä. Se on taitavan kirjoittajan käsissä rakentunut surumielinen kertomus hetkistä ja elämästä, siitä miten sekä yksi päivä että kokonainen elämä jättävät jäljen. Siitä, miten elämässä on säröjä, koska sitä elävät ihmiset. Miten ehjää ihmistä ei ehkä ole, mutta silti:

Ole varovainen ja rajaton yhtä aikaa, ole läsnä silloin kun olet paikalla, se on kaikista tärkeintä, ei, kaikista tärkeintä on rakkaus ja teot, ole reilu ja avarakatseinen, on olemassa kokonainen maailma sinua varten.


*****


Helmi Kekkonen: Vieraat. Romaani, 195 s. Siltala 2016.



perjantai 23. syyskuuta 2016

Aamuhämärää, Austenia, Tiinoja ja kummastusta


 


Aamulla pimeä tahtoo pitää silmiä kiinni. Silti, kun lopulta herää kynttilähämärään aamuteelle, tuntuu että elää taas vuoden ihanimpia hetkiä. Rakastan koko vuodenkiertoa, mutta tämä aika syksystä jouluun on silti se rakkain, aina vain, enkä väsy sitä toistamaan. On hellivää tehdä pesä syyspehmeään, polttaa kynttilää, pidellä käsissä lämmintä teekuppia.

Aamulehdessä kerrotaan, että Jane Austenin Lady Susanista on tehty elokuva. Jopas sattui, ajattelen, miten tulinkin lukeneeksi sen juuri kesällä (postuumisti julkaistu kirjenovelli/pienoisromaani, joka sisältyy teokseen Jane Austen: Uskollinen ystävänne – kootut kertomukset, 2007). Minä, joka käyn elokuvissa vain harvoin, haluan mennä taas (niin, vastahan olin). Ei Jane Austenin teoksesta tehtyä elokuvaa voi jättää näkemättä. Hetken aikaa ihmettelen, miksi elokuvan nimi on Love and Friendship, sitten muistan että se taitaa olla Austenin toisen kirjenovellin nimi, tarkistan ja niin on, mutta ihmettelen silti. Ehkä tästä toisestakin novellista on otettu jotakin mukaan? Niin tai näin, Lady Susan ei ole mikään ihastuttava ihminen vaan pikemminkin ihmishirviö, joka häikäilemättä pyörittää toisia ihmisiä miten tahtoo. Mietin, miten ikävää on, että Lady Susanin käyttäytyminen tosiaan vastaa nykyajan arvoja, kuten lehdessä sanotaan.

Illalla lukaisin pari Anni Polvan Tiinaa. Ehkä tässä neljänkymmenen tienoilla tosiaan elää jonkinlaista inventaarioikää ja tekee mieli kurkistella lapsuusmaisemiinkin myös näin kirjallisuuden kautta. Lukiessani ymmärsin, miksi Tiinasta ei koskaan tullut sellaista sielunsisarta kuin Annasta, Runotytöstä ja Iris-rukasta: Tiina on liian toimelias ja tarmokas, hänestä puuttuu se sellainen pehmeä haaveksivaisuus, se tietty runollisuuskin. Silti muistan, että lapsena tavallaan ihailinkin Tiinaa, kaikkea sitä toimeliaisuutta ja rohkeutta, ja etenkin hänen rehellistä sydäntään. Ja sitä sydäntä ihailen edelleen. Ja ymmärrän kyllä senkin, miksi Tiinat sopivat niin hyvin ahmimisikäisen lukutarpeisiin: niissä tapahtui paljon ja ne olivat helppoja luettavia (oikeastaan tuo ”ahmimisikä” on kyllä sana, josta en erityisemmin pidä, mutta olkoon nyt, minulla on kai nyt (tai taas) joku semantiikkakriisi). Huomiota kirjoissa kiinnitti, että Tiinahan on ihan isän tyttö: isä on se joka ymmärtää ja näkee tytössä hyvän, äiti se joka sättii ja säännöstelee. Hienointa ja puhuttelevinta Tiinoissa on näin aikuisiällä luettuina ehkä se, että niissä tuodaan hyvin rohkeasti esiin yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Sitä, joka ei valitettavasti tunnu jäävän historiaan.

Huomaan, että sormenpäät pysähtyvät, mieli. Mietin, miten tässä näin kävi: sekä Austen-elokuvasta että Tiina-kirjoista kertovat kappaleet päättyvät maailman kovuuteen, vaikka tarkoitus oli kirjoittaa vain jotakin pehmeään syysaamuun sopivaa. Ehkä on niin, että kun aloittaa, ei tiedä miten lopettaa. Ja niin, että se juuri tekee kirjoittamisesta ylipäätään aika merkillistä, toisinaan myös pysähdyttävää.


keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Veera Vaahteran Sattumalta sinun (2015) ja vähän vielä Vaahterasta yleensäkin




- kiitos kirjastolle -



Kuten aiemminkin jo hehkutin, Pauliina Vanhatalon viihteellinen alter ego Veera Vaahtera kirjoittaa täydellistä täsmähömppää juuri minulle. En ihan ole vielä päässyt perille siitä, mikä kumma yhteys minun ja Vaahteran välillä oikein vireilee, mutta arvelen, että tällä hurmaantumisellani on jotakin tekemistä ainakin Vaahteran tarinarakennelmien ja omien viimeaikaisten lukutarpeitteni kanssa. KAIKISSA Vaahteran teoksissa on ollut jotakin, joka on tavalla tai toisella tullut lähelle, ja viime kuukaudet ovat erilaisista syistä johtuen olleet sellaisia, että minussa on selvästi ollut tilaus myös tällaiselle ihanalle, hellivälle kepeydelle. Ihan varmasti on myös niin, että Vaahtera kirjoittaa oikeasti laadukasta ja tasokasta hömppää (ja ehkä pitäisikin nyt kartella koko tuota kategorisoivaa sanaa, mutta koska se kumminkin on oikeastaan sanana aika suloinen, vaalin sitä nyt silti). Vaikka en viihdekirjallisuutta erityisen laajasti tunnekaan, rohkenen reteästi sanoa, että Vaahteran teokset ovat lajityyppinsä aatelia: hyvin ja kauniisti kerrottuja tarinoita, joissa on kepeyden rinnalla myös jotakin syvempää.

Tuttavuuteni Vanhatalon kirjallisen tuotannon kanssa alkoi viime keväänä teoksesta Keskivaikea vuosi (2016), joka koostuu Vanhatalon omakohtaisista masennuskokemuksista, ja jatkui hetimiten myös kirjailijan kaunokirjalliseen tuotantoon. Ensimmäinen Vanhatalolta lukemani romaani oli Pitkä valotusaika (2015), joka – samoin kuin tuo Keskivaikea vuosi – kuuluu ehdottomasti kuluvan vuoden parhaisiin lukukokemuksiini. Vanhatalo hurmasi minut näillä molemmilla teoksillaan niin, että tunsin vastustamatonta vetoa tutustua myös tähän hänen viihteelliseempään kirjoittajapuoleensa ja kas, kuinkas kävi: vaikka minusta ei oikein ole ollut lukemaan hömppää pitkään aikaan, Vaahtera otti ja koukutti, ja keväästä tähän hetkeen olen lukenut kaikki Vaahteran neljä teosta ilman että on tullut edes ähky. Onnellisesti eksyksissä (2012) sulostutti vappuani, Rakkautta, vahingossa (2013) ja Kevyesti kipsissä (2016) luin kesällä, ja koska kamarini juuri niihin aikoihin vietti hetken aikaa hiljaiseloa, en niitä täällä tullut hehkutelleeksi. Nyt sitten onkin niin, että ihan jo periaatteesta hehkutan tätä viimeksi lukemaani Sattumalta sinun (2015) ja samalla – tai ennen kaikkea – vielä kerran (no joo, ei ole ehkä viimeinen :)) Veera Vaahteraa noin niin kuin yleensä. (Nyt minulla vaan onkin sitten ikävä ongelma: mitäs minä nyt mahdolliseen hömpäntarpeeseeni luen, kun kaikki Vaahteran kirjat on jo ahmatoitu? No, onneksi on toivoa, että hän kirjoittaa lisää...)

Sattumalta sinun kertoo Karoliinasta, joka parisuhdekoukeroidensa keskellä painiskelee myös akateemisen pätkätyöläisyyden kurimuksessa: väitöskirja on kirjoitettu ja pätkä sieltä pätkä täältä aina välillä saatu, mutta eläkevirkaa ei ole juuri ollut näköpiirissä ennen kuin ehkä nyt, kun pieni pelastusprojekti filosofian laitoksella toimii kenties siltana myös eteenpäin. Huolia Karoliinalla aina vaan riittää, rakkauden ja työn ja vähän kaiken muunkin suhteen, ja unta sitä myöten oikein ei. Yliopistomaailmaa (ja samalla työelämää laajemminkin) teoksessa katsellaan pehmeästi pilke silmäkulmassa, vähän pohdiskellenkin, ja filosofian laitoksen miljööseen sopien mukana on myös mukava ripaus filosofiaa :) Romanttisella rintamalla Karoliinan elämässä pyörivät entinen poikaystävä Ville, josta Karoliina edelleen saa lounasseuraa, sekä filosofian laitoksen sohvalla rentoileva Matias. Luvassa on juuri sopivasti koukeroita ja romanttiselle tarinalle tarpeellisia väärinkäsityksiä, kunnes lopussa kaikki on ihanasti kohdallaan.

Siispä, pitemmittä puheitta: suosittelen lämpimästi Vaahteran teoksia laatuhömpän nälkään!

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Tänään




Syysaurinko, kanervat, hämärtyvät huoneet ja kynttilä. Ajatus siitä miten syksy on vuodenajoista kaunein ja rakkain, ja miten sen kauneus ja tärkeys perustuvat kuitenkin juuri kiertoon, siihen että vuodenajat seuraavat toisiaan, vaihtuvat. Siihen että se ei ole aina vaan tulee taas, palaa.

Idea, joka ehkä on käyttökelpoinen. Ajatus, että ei koskaan voi tietää mikä mieleenjuolahduksista johtaa johonkin. Mikä saa tarinan ehjäksi tai ainakin eteenpäin. Miten kiehtovaa se on, mahdollistavaa.

Vähän matkaa Märta Tikkasen teosta Kaksi. Hieman mietelmiä kirjoittamisen mahdollisuuksista. Siitä, miten hyvin minulla on. Siitäkin (taas), että oikeastaan minua kiinnostaa aika paljon juuri se, miten ihminen itsensä ja elämänsä kertoo. Mitä kertomisella tehdään ja miksi.



perjantai 16. syyskuuta 2016

Hömpänpömppää




- viikonloppuluettavaa -


Minähän olen (nykyisin) niin henkevä, että en lue hömppää. Että luen vain hyvää/laadukasta/ylevää/korkeatasoista kirjallisuutta, jolla on viihdearvon sijaan taiteellinen arvo. Asian varmistamiseksi ja lukijaidentiteettini selventämiseksi olen muun muassa moittinut kamarissani erästä historiallista viihderomaania ja rutissut esimerkiksi sen liian ilmeisistä historiallisista kehyksistä. Mutta nytpä onkin niin, että olen itseni kanssa myös vähän eri mieltä, ja ihan jo tuosta viihdearvon ja taiteellisen arvon vastakkainasettelusta. (Ja missä se sitä paitsi olikaan se viihteen ja sen toisen raja? No, ei mennä nyt siihen, koska muuten tämä kirjoitus ei ikinä pääse siihen asiaan mitä tällä mielestään on. Vaikka kyllähän tuokin kysymys tähän tietysti liittyy. Itse asiassa se on myös tämän asian ytimessä. Niin että voisihan sitä, tässä, vähän – Ääh, pää kiinni. Minäkö? Sinä. Mutta onhan se – Nyt kyllä!)

No niin. Totta toki on, että en minä mitä tahansa hömpänpömppää oikein jaksa lukea enkä noin niin kuin yleisesti ottaen tunne mitään erityistä vetoakaan kyseistä "lajia" kohtaan. Kaavamaiset tarinat ja tietty syvyyden puute alkavat aika nopeasti kyllästyttää, eivätkä ne oikein tunnu antavan mitään. Totta on sekin, että esim. historiallisella viihderomaanilla saattaa aika tietoiset kehykset olla ja että niihin saattaa lukijarassu myös ärsyyntyä. Mutta mitenkäs on, tekevätkö ne kehykset koko kirjasta sitten jotenkin huonon? Tai se ennustettava kaavamaisuus, tietty helppous? Eivät tietenkään. Huono ei ole erilaisen lajikategorian synonyymi, ja sopii muistaa sekin, että keskeinen osa esim. juuri historiallisen viihderomaanin viehätystä taitavat ollakin juuri ne selkeästi annetut ankkurit, joilla lukijakin voi tarinan tiettyyn historian hetkeen sijoittaa. Tämä rutisija on sitä paitsi itsekin elämänsä varrella suuresti nauttinut juuri niistä kehyksistä, jotka ovat kertoneet yksityiskohtia historiasta ja tarinoiden historiallisista miljöistä ja ehkäpä myös hyvällä tavalla kuvittaneet tarinaa. Eikä sovi unohtaa sitäkään, millainen arvo helposti ja vaivattomasti soljuva tarina usein on, vaikka sitten ennalta-arvattavakin – historiallisessa viihderomaanissa tai viihderomaanissa ylipäänsä. Miksi vain "vaikea" olisi hyvää ja arvokasta ja "taiteellista"? Ihan potaskainen ajatus. (Haa! Pääsinpäs sanomaan! Eikä sitä rajaa ole kuule aina kovinkaan helppoa vetää, onko se edes tarpeen, häh? No voi se olla, joskus, ja onhan se nyt jo ihan sellainen ilmiökysymyskin. Mikä ilmiö? No siis, tiedäthän sinä, on erilaisia kirjallisuuksia ja kyllä niistä pitää voida jonkinlaisin käsittein keskustella. No joo, okei, kunhan ei arvoteta! Niin, sehän se...)

Muistellaanpa. (Juu, olen muistellut samaa ennenkin, mutta menköön, tämä muistelu on niin mukavaa.) Yläasteikäisenä minua sytytti huomattavasti enemmän Angelika-sarja kuin Seitsemän veljestä (ja ymmärrän tämän kyllä täysin). Opiskeluaikoina (niinä taannoisina) ahmin ähkyyn asti Kaari Utrion keskiaikaisiin miljöisiin rakentelemaa romantiikkaa (juu, ihan jo opiskelujenkin vuoksi luin kyllä silloinkin esim. myös niitä klassikoita, mutta monet niistä olivat kovin raskaita, eivätkä kaikki suinkaan aiheuttaneet sellaisia hurmiotiloja kuin Kallas ja Onerva – Utrio taas tarjoili vähän niin kuin satuja, joiden lisäbonuksena oli keskiaikajanoisen virvoittaminen). Myöhemmin, pienten palleroiden univelkaisena ja ehkä hieman tahma-aivoisena äitinä nautin suuresti myös Enni Mustosen romaaneista ja esim. Anneli Kivelän Katajamäki-sarjasta (ei kiitos mitään venäläisiä (eikä oikein suomalaisiakaan) klassikoita tässä kohtaa ja huom: oma tahma-aivoisuuteni ei tässä merkitse minkäänlaista arvotusnäkökulmaa mainittujen kirjojen suhteen vaan viittaa ennen kaikkea lukutarpeitteni laatuun).

Ja nytkin, kun olen tällaiseksi superhenkeväksi kulturelliksi jo erinomaisuuttani kehittynyt, minulla on ihan ikioma hömppäkirjailijasuosikkini. On nimittäin ilmennyt, että Pauliina Vanhatalon viihteellinen alter ego Veera Vaahtera kirjoittaa täydellistä täsmähömppää juuri minulle. Vaahteran kirjoissa kirjoitetaan suomen kielen gradua ja omataan äärettömän huono suuntavaisto, muutetaan maalle mummon taloon ja saadaan vauva, ollaan introverttejä ja töissä kirjastossa. Kaikki asetelmia, joihin jollakin tasolla voin samaistua, joten rentouttava elämys on siltäkin osin taattu. Ja romantiikka ja kosijakuviot kukoistavat tietenkin somasti siinä sivussa. Yksi Vaahteran romaaneista minulla onkin vielä lukematta ja aah, löysin sen juuri sopivasti kirjastosta viikonloppuani sulostuttamaan. (Tattadaa, tärkeilijä rakastaa kuin rakastaakin ehtaa hömppää! Tärkeilijä? Niin! Enhän minä – Kyllä sinä! Mutta haa, sinä sanoit että hömppää!! Kukas se nyt kategorisoi? No joo... ne käsitteet, tietysti... keskustelua varten.)

On oikeastaan aika hauskaakin olla asioista itsensä kanssa eri mieltä. Vaikka nyt sitten tästä hömpän "arvosta". Ja toisinaan sitä kyllä saattaa ihan huomaamattaankin päästä itsensä kanssa myös sopuun. Sekä minä että minä ymmärrämme ainakin sen, että erilaisilla kirjallisuuksilla on erilaiset tehtävät (tästäkin ne tosin kohta varmaan riitelevät, siis "tehtävästä"). Se toinen minä puhisee kyllä aina jotakin kaupallisten arvojen kirouksista ja on siinä toki toisenkin minäni mielestä jossain määrin oikeassa. Luulen silti, että se on vähän sellainen ärsyttävä elitisti, joka oikeastaan joutaisi jorpakkoon. Toinen taas näkee kulttuurin ja sitä myöten myös kirjallisuuden ehkä laajemmin (vaikka se toinen varmaan onkin olevinaan se henkevämpi ja ylevämpi ja myös kykenevämpi) ja muistuttaa, että ei esim. viihdekirjallisuudessa suinkaan ole kysymys vain kaupallisuudesta vaan myös elämyksellisyydestä ja ihmisyyttä ja maailmaa koskevien tarinoiden kertomisesta. Ja sitä paitsi: jos viihderomaanit myyvät (myyvätkö? ei minulla ole tilastoja tähän hätään.), niin sehän on kirjailijalle vain kelpo tapa saada (lisä)ropoja. Ja koska se toinenkaan minä ei pönöttelystään huolimatta ole ihan aasi, se kykenee kyllä lähestymään myös näitä tämän toisen avarakatseisempia ajatuksia. Mutta noh, ehkäpä nämä kaksi voivat nyt jo vetäytyä teelle (toiselle vahvaa earl greytä, toiselle keveää vihreää, kummin päin sitten lieneekään) ja jatkaa keskusteluaan keskenään.

Heitänpä kuitenkin vielä ilmaan erään heidän ajatustenvaihdostaan syntyneen synteesin: olen saanut päähäni, että mitä jos koettaisin itsekin kirjoittaa myös sitä hömppää. Minulla olisi pari (itseäni) kutkuttelevaa ideaakin jo, alkutekijöissään kyllä mutta silti. Siinäpähän sitten voisin myös empiirisesti testata esim. sitä, miten ”helppoa” hyvän hömppäromaanin kirjoittaminen on. Noh, usein olen parempi ideoimaan kuin toteuttamaan, joten nähtäväksi jää miten tämäkin idea käytännön tasolla etenee. Mutta noin niin kuin ajatuksena tämä on ainakin aika viekoitteleva. Ajatus liittyy myös laajempaan kysymykseen kirjoittajan erilaisista kirjoittajuuksista, josta siitäkin ehkä jotakin vielä joskus. Emmehän me juuri minkään suhteen ole vain yksi vaan monta! (On sinun kanssasi kyllä joskus vähän raskasta. Kiitos samoin kuule. Mutta, no, onko sulla vielä sitä teetä siinä? Otatko lisää? Joo, kiitos. Niin, kuule, sitä piti vielä sanoa että...)

Niin että mikä se oli se asia? Ehkä se, että toisinaan tämä kompleksinen kokonaisuuteni, jota kutsun myös minäksi, taitaa kyllä ihan oikeasti viihtyä sen hömpänkin äärellä. Avainsanoja ovat vaan ehkä juuri se täsmähömppä ja sen ohella myös sopiva annostelu.


Toivotan hyvää viikonloppua ja kulloiseenkin lukutuuleen täydellisen täsmäsopivaa luettavaa!


(PS. Veera hei, kirjoitathan lisää?)

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Elokuvissa: Tulen morsian



Tulen morsiamesta kirjoitti myös Aamulehti 9.9.


*****


Nuoren, kauniin tytön pehmeitä poskia pyyhkii lempeä tuuli. Paljaat jalat astuvat kallioon. Muistan miten olen juuri ajatellut nuoruutta, ja juuri sitä miten sileitä posket silloin ovat. Miten koskematon silloin vielä on, elämältä ja ajalta.

Pian tyttö menee lampaiden perässä veteen, vaatteet kastuvat, minä ajattelen myös Aaloa jota Priidik katseli. Mietin, onko kohtaukseen rakennettu viittaus vai syntyykö yhteys vain minussa, koska olen ajatellut Kallaksen kertomuksia niin paljon. En tiedä, ehkä yhteys on, morsiamesta morsiameen, onhan jo aika, 1600-luku, yhteinen, vaikka uusi tarina on tietenkin eri ja erilainen. Mutta niin: nainen, päivä ja yö. Noitavainot.

On niin kaunista. Nuoruus, heräävä keho, halu rakastaa ja saada rakkautta. Kuka meistä ei olisi se tyttö ollut, rakkaudenkaipuinen. Odottanut miestä, prinssiä, ritaria, jonka kohtaamisen jälkeen kaikki olisi toisin. Uskonut uneen, hymyyn, kosketukseen. Ja kuka meistä ei ikinä, koskaan, milloinkaan, olisi ollut mustasukkainen.

Ihminen on hyvä. Ihminen on paha.

Ihmiset tulevat lähelle, kasvot, silmät. Minä olen Anna, Rakel, Valpuri, Gertrud, ehkä tuokin kerjäläisakka. Minä olen kaikki nämä tarinat, sillä niin me olemme, ja minä olen minä, nyt, ja tämä kaikki tulee minuun valona ja pimeänä ja painona ja kysymyksinä ja vastauksina ja suruna. Tämä on hienoa, huikeaa, suurta ja valtavaa ja musertavaa, eikä mikään näistä sanoista ole tarpeeksi.

Mikä saa ihmisen näkemään toisessa pahan? Mikä uskomaan paholaiseen ja helvettiin? Mikä tahtomaan toisen ihmisen kärsimystä ja kuolemaa? Ja miksi, miksi, nämä kysymykset eivät vanhene.

Pimenee. Taivas lakkaa olemasta kirkas. Pyöveli kätkee kasvonsa maskiin.

On hetkiä joina en halua olla täällä, tämä pimeä ei riitä, haluan olla kotona, omalla sohvalla, katsomassa tätä kaikkea yksin ja rauhassa, ilman vieraita ihmisiä ympärillä, antaa itkun tulla niin painavana ja märkänä ja valuvana kuin se tahtoo. Mutta ei, en pääse pakoon, hapuilen kassinpohjaa ja etsin nenäliinoja, löydän, pyyhin kyyneleitä ja koetan olla hiljaa, ehkä onnistun mutta minussa puristaa, puristaa, puristaa.

Ja kysymyksistä ehkä se vaikein: onko rakkaus virhe? Tai onko niin että aina ihminen ei tiedä mikä on rakkautta, mikä intohimoa, niin että tämäkin kysymys näiden kahden rajoista on aina vain yhtä ikuinen.

Ihmisyys, kokemattomuus, itsekkyys.

Mitä se on, oikea ja väärä?

Joskus raja on niin selkeä ja kirkas, joskus taas ei, niin se on elämässäkin eikö niin, ja on virheitä joita ihminen ei ehkä uskalla edes itselleen myöntää, ja jos uskaltaa, on rohkeista rohkein, sillä ihminen joka näkee itsensä niin paljaana, joka uskaltaa näyttää itsensä niin paljaana, on harvinainen tässä maailmassa, jossa on niin kovin tärkeää olla virheetön.

Vain virheensä myöntämällä ihminen kasvaa.

Ja minä, minä olen täällä, pimeässä, olen kuohu ja olen paino. Selkä painautuu vasten selkänojaa, joka ei riitä kilveksi maailmaa vastaan. Mutta mieli, niin, kaiken tämän pimeän keskellä mieli rakentaa myös siltoja toisiin kertomuksiin. Samalla kun sydän repeää, mieli harsii repeämiä aiemmin koettujen kertomusten ompeleilla. Ja niin minä ajattelen kertomusten ja ihmisyyden iättömyyttä, rakkauden ja intohimon ikuisuutta, ja historiaa joka kirjoituksissa kulkee, historiaa joka painaa ja vaatii ja antaa. Ja ehkä minä saan ohutta lohtua tämän kaiken mielettömyydelle, jota ei oikeasti voi ehjäksi selittää.

Miksi ihminen ei halua nähdä sitä mikä on totta? Tunnustaa sitä mikä on totta? Minkä ihminen tietää olevan totta?

Ja kyllä, tietenkin, myös tämä tarina kertoo sen minkä me aikakirjamme lukeneet jo tiedämme: että naisilla on ollut tietoa mutta miehillä valta, hengellinen ja maallinen, ja naisen tieto on ollut niin helppoa määrätä vääräksi niin kuin naisen halukin. Ja naisen keho, niin, naisen keho on aina ollut niin haavoille ja haavoittumiselle altis, on, vaikka se olisi niin rakkautta ja aikanaan myös viisautta täysi.

Ja pappi, niin, pappi edustaa – tietenkin – vallanhimoisen ihmisen väärintulkitsemia Jumalan oppeja. Tuomari maallista valtaa, jota sitäkin siloitellaan puheella oikeasta ja väärästä. Tuomarin takana lautamiehet päättävät naisten kohtaloista, henki on halpa kun pelko on suuri, kun pahuus pitää nähdä toisessa, siirtää itsestä pois. Ja taas minä ajattelen myös Kallasta, tietenkin, kertomuksia joissa juuri papit kertovat naisista jotka tekevät oman tahtonsa mukaan ja siksi väärin, kertomuksia joissa naiset aina tuomitaan kuolemaan.

Miten paljon ihmisessä painaa sellainen teko? Miten ihminen, joka on vienyt toisen kuolemaan, jaksaa elää?

Niin. Minä ajattelen. Minä itken. Minä ajattelen. Minä itken. Ajattelen sitäkin, että en tiedä kuka heistä olin. Ketä heistä itsessäni eniten kannan. Sitä, että ehkä minä olen he kaikki. Ehkä me kaikki olemme. Olemme kaikki täynnä ihmiskunnan suurta erehtyväisyyttä ja silti myös pyrkimystä hyvään, oikeaan.

Ja entä –

entä jos kaikki olisi mennyt toisin?

Jos silmänräpäys ei olisikaan näyttänyt sitä mikä oli totta, vaan se toinen kertomus olisi. Jos lapset olisivat saaneet, saisivat, toisenlaisen historian, toisenlaisen tulevan. Jos ihmiset antaisivat uuden ajan antaa itselleen uuden mahdollisuuden.

Jos ihmiset olisivat niin suuria, että kykenisivät antamaan anteeksi. Joskus, jos niin on parempi, myös kertomaan toisin.

Kun valot syttyvät, on vaikeaa hengittää, koettaa kätkeä itku ja kerätä itsensä ylös, mennä ohi seuraavaa elokuvaa odottavien äänekkäiden ihmisten. Kadulla paistaa aurinko, syysilta on kesäisen lämmin, kaikki tämä valo liian suuri vastakohta sille mikä juuri on läpäissyt sydämen. On mahdotontonta puhua, sanoa mitään, on vain yksi ajatus: on päästävä äkkiä kotiin, pakoon valoa ja maailmaa, hengittämään syvään ja hitaasti, vapauttamaan rintaan kertynyt paino, ehkä myös ajattelemaan tarinoita jotka ovat ja odottavat. Sillä niin: kertomuksista hienoimmat antavat, avaavat, avartavat, ja se pitää sanoa silloin kun on sen sanomisen aika.


*****


Myöhemmin, kun tunteet tasaantuvat, ajattelen miten hienoa on, että meillä osataan näin. Miten valtavan paljon on taitoa, joka ansaitsee näkyä. Ja sitä, että vaikka kirjoista en halua tähtiä antaa, tämä elokuva saa minulta kymmenen tähteä viidestä. En ole kriitikko enkä sellaista leiki, nämä tähdet tulevat tunteella, suoraan sydämestä. Siksi, että Saara Cantellin visuaalisesti upea ohjaus, herkkä, hienovireinen näyttelijäntyö ja tarina, joka sekä koskettaa että antaa ajatuksille tuulta, ravistelevat ja näyttävät mitä ihmisen taidoilla voi tehdä ja antaa. Kiitos, siihen sanaan mahtuu tämä kaikki.





(Ikärajaa nostaisin kuitenkin korkeammalle. Kaksitoistavuotiaan ei minusta tarvitse tätä vielä katsoa. Myöhemminkin ehtii ottamaan vastaan tämän tarinan valtavan, vyöryvän painon.)


perjantai 9. syyskuuta 2016

Naisten aakkoset: F





Fredrika Runeberg vuonna 1846.
Kuvalähde Wikimedia Commons / Svenska Litteratursällskapet i Finland.



Naisten aakkoset jatkuu taas, tänään kirjaimella F. Naisten aakkosissa etsitään siis naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, ja idean on laittanut matkaan Tarukirjan Margit. Pienen hiljaisuusaikani vuoksi olen nyt vähän jäljessä Margitilta lainaamastani kerran kuukaudessa -tahdista, mutta ehkäpä se ei suuresti haittaa. Tahdithan ovat sovittelemista varten, eikös juu :)


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Fredrika Runeberg. Fredrika-rouvahan kirjoitti muun muassa ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin, Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (1858), vaikka Topelius ehtikin omien sepitelmiensä kanssa ensin julkaisupuuhiin. Kansallisrunoilijamiehensä varjoon aivan liiaksi jäänyt Fredrika ansaitsee myös kaiken kunnioituksen suomalaisen naiskirjailijuuden tienraivaamisesta. Hänen esimerkkinsä näyttää komeasti, että siellä missä on tahtoa, on kyllä myös aikaa: Fredrika hoiti huushollin, lapset ja huitelevan miehensä ja vielä miehensä vieraskatraatkin ja ehti silti myös kirjoittaa. Voiko muuta kuin ihailla? Minua ajatus öisessä hämärässä kirjoittavasta Fredrikasta inspiroi suuresti <3


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. 
Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?


Megan Follows eli ihanien Anna-kirjojen pohjalta tehdyn ihanan tv-sarjan ihana Anna. Annana Follows oli tosin vielä ehkä enemmänkin tyttö kuin nainen, mutta ei nyt saivarrella sellaisella. Niin kuin olen jo useampaan kertaan tainnut täälläkin hehkuttaa, Anna-sarjan näyttelijäkaarti on kerta kaikkisen onnistuneesti valittu. Anna, Gilbert, Marilla, Matthew, Diana, Rouva Lynde ja kaikki muutkin näyttäytyvät minulle myös Anna-kirjoja lukiessani näiden ihanien, loistavien näyttelijöiden kasvoisina, vaikka olenkin lukenut kirjat jo ennen sarjan katselemista. Oi ihana, ihana Anna <3 (Ja jos nyt tuli toistettua hieman liian monta kertaa tuota "ihanaa", niin annetaan se tässä Annan kohdalla ihanasti anteeksi :))


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.


Vastaan kysymykseen b:


Fredrika Wilhemina Carstensin. Suursuosikista puhuminen on tässä kohtaa ehkä hieman suurta, mutta kyllä tämäkin Fredrika hyvinkin ansaitsee tulla esille nostetuksi. Tämä Fredrikahan oli siis se, joka kirjoitti ensimmäisen suomalaisen romaanin: kirjeromaanimuotoon kirjoitetun romanssin Murgrönan (1840, suom. Muratti, 2007). Sentimentaalista romantiikkaa, kyllä, mutta tämä on silti se ensimmäinen! Että nyt ei sitten puhutakaan vain suomalaisen naiskirjallisuuden vaan ylipäätään suomalaisen kirjallisuuden ensiaskeleista. Mutta mitenpä lienee nykykouluissa ainakaan omilta kouluajoiltani en muista häntä merkkiasemastaan huolimatta ollenkaan mainitun. Aleksis Kiveä ja Seitsemää veljestä mitenkään vähättelemättä (ei tulisi mieleenikään!) vähän tätä ihmettelen.


*****


 Aikaisemmat naisten aakkoseni:


A
B
C
D
E

<3



tiistai 6. syyskuuta 2016

Heräilijän haparoivia ajatuksia








Kamarissa on ollut hiljaista. Koska elämä. Opinnot. Kaikki muu. Ja niin, ehkä myös tuulet. On ollut paljon muuta, joka on kaivannut ja ansainnut huomiota, ja ehkä myös hieman tarvetta käpertymiselle. Hiljaisuus on ollut koko lailla tarkoittamatonta, mutta ehkä silti myös tarpeellista.

Nyt kesä on jo vaihtunut syksyyn. Ulkona on vielä lämmintä ehkä pitkäänkin, mutta yöllä oli tainnut olla melkein pakkanen, aamussa pisaroi sumu. Syksy tuntuu hyvältä, tämä henkinen vuodenvaihteeni, hetki jona kaikki tuntuu aina jotenkin uudelta, mahdolliselta.

Olen lukenut menneinä viikkoina paljon. Vanhaa ja uutta. Luultavasti en enää edes muista kaikkia lukemiani kirjoja, mikä on ehkä harmi mutta toisaalta vain elämää, hetkien kiitävyyttä. Ehkä, jos siltä tuntuu, kirjoitan jotakin jostakin.

Olen (taas) myös miettinyt hieman kamariani, sitä millainen se on ja millainen se ehkä voisi olla. Välillä tuntuu, että kirjablogin kehykset eivät ole riittävän avarat. Joskus siltäkin, että tekisi mieli kirjoittaa enemmän jotenkin kepeästi. Tai ehkä tuo kepeäkin on väärä sana, kahleettomasti voisi olla oikeampi. Ilman tietynlaista kehystä ja kategoriaa. Kirjoittaa vaan. Kirjoistakin kyllä, mutta jos siltä tuntuu niin ihan mistä vaan. Kirjojen kamari tuntuu kuitenkin viittaavan vahvasti juuri kirjoihin. Kamarin seinämät – ja nimikin – ovat minulle kuitenkin jo jotenkin rakkaat, ja niistä tuntuu vaikealta luopua. Hankala juttu, joka ei ehkä silti ole hankala missään muualla kuin omassa päässäni. Oikeastihan on tietenkin niin, että kamarini saa olla juuri sellainen kuin tahdon ja myös etsiä muotoaan, muuttua tarvittaessa. Tai sitten voin luopua ja aloittaa ehkä jotakin uutta, jos se sittenkin tuntuu oikeammalta, paremmalta.

No. Ainakin naisten aakkosten seuraava osa – sieltä jostakin keskikesästä asti kutakuinkin valmiina odotellut F – ilmestyy kamariin pian. Ja lukupinossakin on tietysti monenlaista, sekä kesken että aloittamatta. Tällä hetkellä kesken ovat ainakin Henry David Thoreaun Walden – Elämää metsässä (koska elämänfilosofia), Milan Kunderan Tietämättömyys (uusintaluvussa, koska Kundera-tuuli) ja Rauha S. Virtasen Seljan tytöt (uusintaluvussa tämäkin, koska hellimishoito). Lukupinossa odottaa parhaillaan myös muun muassa pari uutuutta ja pari klassikkoa, mutta senhän tietää, että lukupino elää ja tuivertuu tuulien mukaan. Niin että tuulien mukaan taas mennään.

Hiljakseen lähden taas lukuretkille myös sinne naapurustoon <3

Kaunista syksyä ja hyviä lukutuulia toivotellen,

Kamarin Katja