”Pyydän hartaasti, että vaivautuisit tulemaan
tänne minua tervehtimään. Kuten jo aikaisemmin olen kirjoittanut, riippuu
elämäni, elämäntyöni, vapauteni ja kotini omaaminen nyt suurimmaksi osaksi
sinun hyväntahtoisuudestasi. ”
Oi Onerva! Sinä
ja sinun valvottu yösi! Kaikki nämä anovat kirjeet (miehellesi, niin – vaikka voi, eivät ne kaikki koskaan päässeet perille) ja kaikki ne loputtomat omakuvat,
ne useilla kielillä kirjoitetut runot, jopa käännökset – sellaista se oli, sinun
mielisairaala-aikasi: vapaudenkaipuuta ja työtä täynnä.
Löysin tämän teoksen, sairaala-aikaiseen kuvataiteeseesi keskittyvän Valvotun yön (2004), aivan sattumalta. Kuljeskelin kirjastossa ja sitten,
niin, kohtasin sen – sellaistahan toisinaan sattuu, ihania sattumanvaraisia
kohtaamisia. Toki tiesin sen jo, vankeutesi: sen, että sinut suljettiin Nikkilän
mielisairaalaan melkein seitsemäksi vuodeksi, juuri sinut eikä miestäsi. Ja
kyllä, tiesin senkin, että olit paitsi runoilija ja kirjailija myös
kuvataiteilija, totta kai, sen verran olen jo askeleissasi kulkenut, vaikka
niin monet niistä ovatkin minulta yhä tutkimatta... Mutta oi, minä ehdin,
ehdinhän, vähitellen...
Kiitos kirjastolle!
Tämä teos on
koottu kymmenisen vuotta sitten, vuonna 2004 – pian sen jälkeen kun Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralle jättämäsi arkistot oli saatu avata ja oli syntynyt myös
ajatus akvarellitöistäsi koostuvasta taidenäyttelystä Helsingin kaupungin
taidemuseossa. Teos on siis syntynyt näyttelyn rinnalla, ja sen ovat kirjoittaneet ja koonneet
Hannu Mäkelä ja Berndt Arell.
Arell kirjoittaa
lukijalle osoitetuissa alkusanoissaan: ”Hän
[sinä] on tänään epäilemättä
ajankohtainen, yhä hän on ainutkertainen ja edustava esimerkki uusiutumisesta
ja taistelusta sen puolesta, mikä on toisenlaista ja poikkeavaa. Ja oikeudesta
olla sitä itse.” Oi niin, sellainen sinä olit: rohkea ja erilainen! Ja Arell
jatkaa: ”Hän maksoi erilaisuudestaan
korkea hinnan, jopa liian korkean, mutta selvisi prosessista voittajana.”
Kyllä Onerva, sinä selvisit!
Alkusanojen
jälkeen teos jatkuu Mäkelän kirjoittamalla lyhyehköllä mutta pääkohdat
esittelevällä elämänkaariosuudella (niin, hänen juuri – saman henkilön, joka
on mm. toimittanut sen kokoelman ennen julkaisemattomista runoistasi ja lisäksi
sen oi-niin-runsaan runovalikoimasi ja niin, kirjoittanut myös yhteiselämäkerran
sinusta ja Eino Leinosta). Tässä Mäkelä kertoo hieman äidistäsi, isästäsi ja
opinnoistasi (niin: yliopisto ja estetiikkaa ja taidehistoriaa! tupakkaa ja
ääneen lausuttuja ajatuksia! oi sinä kummallinen, moderni nainen!) ja edelleen
avioliitoistasi, kirjallisista ensiaskeleistasi (oi
Mirdja!) ja niitä seuranneesta ammattikirjailijuudesta,
Leinostakin. Ja kyllä, myös ongelmista avioliitossasi Leevi Madetojan kanssa,
alkoholista, 1940-luvusta ja mielisairaalasta. Siitäkin, kuinka pakkohoidon
vankeus opetti sinulle taas myös työrytmin (oliko se siis myös hyvä?): kuinka sinä
vankeudessasi kirjoitit, maalasit, piirsit.
Sinä
kirjoitit mm. näin:
Ma elän satulinnassa,
en houruin vankilassa,
ma harhaan haavetarhassa,
ihmeen ihanassa.
Niin:
sinä kohosit vankeutesi ylle.
Ja ei, en jaksa
käsittää sitä. Että sinua pidettiin siellä, vankina. Ehkä sinun mielesi olikin
herkkä, järkkynytkin, mutta oliko sittenkään oikein sulkea sinut sinne? Ei,
minä ajattelen että ei. Enhän tiedä, en, mutta niin ajattelen. Tai ehkä minä
sittenkin myös tiedän. Se tuntuu niin väärältä, kohtuuttomalta,
epäoikeudenmukaiselta, rikolliselta – se, että sinua kohdeltiin niin kuin
sinulla ei olisi ollut omaa tahtoa, ei oikeutta olla vapaa ja määrätä
itsestäsi. Mutta se työ, kirjoittaminen ja kuvataide, se niistä vuosista
ainakin jäi. Sinä pysyit elinvoimaisena, selvisit!
- viivähdys nuoruudessa -
Mäkelän jälkeen
teoksessa kirjoittaa taas Arell. Myös hän pohtii avioliittoasi Madetojan kanssa
ja mielisairaalassa viettämiäsi vuosia. Ja kyllä, hän pohtii myös aina niin
huikeaa Mirdjaa, joka hänen
kirjoituksessaan saa kiehtovan ja hämmentävän merkityksen ennen kaikkea itseään
toteuttavana ennustuksena, oman elämänkohtalosi järkyttävänä visiona. Arell
kirjoittaa teoksestasi mm. näin: ”Yhtäläisyydet
L. Onervan oman elämänkohtalon kanssa kanssa ovat ällistyttävät. On riipaisevaa
todeta, että hän on näin selvästi kyennyt ennakoimaan oman kohtalonsa.
Pienimpiä yksityiskohtia myöten hän on ennakoinut, tosin kirjallisessa
muodossa, millaiseksi hänen elämänsä muodostuisi yli 30 vuotta myöhemmin.”
Niin, sinähän
tiedät, että minä olen aina niin halukas tekemään eron romaanihenkilön ja
kirjoittajan välille, tähdentämään että fiktion kirjoittaja ei koskaan kirjoita
(ainakaan ainoastaan) itsestään – ei silloinkaan, kun kyseessä on avainromaani
tai selkeästi omaelämäkerrallinen teos, jollaisina Mirdjaakin pidetään ja jollaisina se toki näyttäytyykin. Suhde kertojan ja kerrotun välillä ei koskaan ole aivan yksioikoinen (ja senhän sinä tiedät, eikö niin), ja juuri se tekeekin kertomuksen kerroksista osaltaan niin kiehtovia. Mutta tuo, taiteen
kyky ennustaa, voi niin, sehän onkin aivan eri asia tai ainakin saman asian erilainen ulottuvuus... Olen törmännyt ajatukseen toisaallakin, ja
se on minusta niin äärettömän kiehtova – merkki siitä, kuinka alitajunta puhuu
syntyvän taiteen kautta, kertoo ehkä joskus myös tulevaa, omaa tai yleistä. Ei, aina taiteessa kerrottu ei välttämättä kulje yksi yhteen tulevan todellisuuden kanssa,
mutta kuitenkin, jotakin alitajunta ehkä sittenkin tietää. Voi Onerva, saisinpa puhua tästä kanssasi! Kuunnella sinua! Kysyä mitä ajattelet. Mutta Mirdja, niin – Arellin ajatus ennustuksesta on pysähdyttävä, kirkastavakin.
Ja niin, myös sairaalassa sinä kirjoitit. Tämä teos ei
kuitenkaan koostu niinkään kirjoituksistasi, vaikka niitäkin sivuilla
vilahtelee (useilla kielillä, kyllä, sillä sinä osasit monia!). Keskiössä on juuri
kuvataide – maalaukset ja piirrokset, joita vankeutesi
aikana teit. Mäkelä sanoo näistä teoksista näin: ”Niistä löytyy liioitellun isosilmäinen nainen, joka sadoista ja taas
sadoista kuvista katsoo meitä kysyvästi, väliin myös nunnaksi puettuna. Näistä
kuvista voisi ajatella, että Onerva ehkä koki Nikkilän ajan myös jonkinlaisena
rangaistuksena entisen elämänsä mahdollisista synneistä.” Koitko? Niin, emme
me tiedä etkä sinä kerro. Mutta tiedätkö – minä luulen, ettet sinä niin kovin
syntinen ollut. Sinä olit vain edellä aikaasi, niin kuin suuret taiteilijat
usein ovat. Tai ei, en tiedä onko se edes edellä olemista vai sittenkin
jonkinlaista ajattomuutta, sielun alistumattomuutta ajan ja paikan kahleisiin.
- oma kuva / karmeliitti-nunnana -
Mutta maalaukset,
niin. Niitä pohtii myös Mäkelä, mutta matkalle kuviisi vie ennen kaikkea Arell,
joka kulkee teoksissasi ja etsii ja tutkii niiden olemusta. On kerta toisensa
jälkeen toistuvia omakuvia, tuijottavia silmiä. Fantastisia kuvia ja
naturalistisia. Joskus nunnan asusteita. Kärsimystä. Syytöstä. Dame sans merci ja sanojen monet merkitykset ja säteet. Välillä myös paperin
täydeltä ihmiskasvoja. Sairaala-aiheita (voi niin, vapaus sen panssarilasisen
ikkunan takana!). Kohtaamisia, toisen ihmisen kaipuuta. Karhu, joka polkee
jalkoihinsa koko ihmiskunnan. Ja niin, lyijykynäpiirroksia ajalta jälkeen
sairaalan: piirtämisesi jatkui loppuelämän.
Mäkelä
kirjoittaa: ”L. Onerva on ehkä ollut
vangittu, mutta aina sisimmässään vapaa. Taide parantaa. Jokainen joka haluaa
taiteen avulla ruveta hahmottamaan itseä ja ympäröivää maailmaa, on jo tiellä
kohti parempaa, sillä kyse on myös oman elämän vähittäisestä ottamisesta
haltuun.” Minä lisäisin tähän vielä sen, että olkoon sinun muistosi
voimaannuttava esikuva kaikille, jotka tahtovat tarttua omaan elämäänsä, tehdä
siitä itsensä näköisen. Oi kyllä, sinusta on ihanteeksi, on!
Lopulta Madetoja
kuoli, mutta sinun elämäsi jatkui. Sinä pääsit vapaaksi ja elit vielä kauan.
Piirsit ja kirjoitit. Ja kyllä, sinä
elit rohkean ja itsesi näköisen elämän, kokonaan! Tämäkin teos on jälleen yksi osoitus
juuri siitä – on, sillä sinua ei lopulta nujertanut edes vankeus. Kiitos Onerva! Olet minulle taiteilijattarista rakkaimpia,
ikuisesti ♥
**********
L.
Onerva: Valvottu yö. Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon. 126
s.
Minerva Kustannus 2004.
**********
PS. Tämä teos piirtää myös ensimmäisen ruksini Jonnan vastustamattomaan
kirjankansibingoon: merkintä tulee kohtaan
piirroskuva.