Ishikawa Kazunori: Lady Reading Poetry, 1906
(Kuvalähde Wikimedia Commons)
Luin hiljattain tuoreehkon romaanin, jossa oli hyvät
ainekset älykkääseen, syvälliseen ja monikerroksiseen kertomukseen. Teos ei
kuitenkaan vienyt mennessään, se tuntui jotenkin keskentekoiselta,
luonnosmaiselta, siltä että se olisi ehkä pitänyt vielä kirjoittaa uudestaan
ennen kuin se olisi ollut valmis. Päädyin lukemaan kirjan hieman harppoen ja
ylimalkaisesti, halusin nähdä miten se sulkeutuu mutta en jaksanut lukea sitä
kokonaan. Olen lukenut saman kirjailijan teoksia aiemminkin täysin
vakuuttumatta, joten sinänsä tämä ei ollut yllätys. Teoksen aihepiiri veti
kuitenkin puoleensa, teki mieli nähdä miten sitä on kirjassa käsitelty. No, joidenkin
kirjailijoiden tekstien kanssa sitä vaan on samalla aaltopituudella ja
joidenkin ei, eipä siinä sen kummempaa. Ja tämähän ei tietenkään tee
kirjailijasta huonoa kirjoittajaa eikä minusta huonoa lukijaa. Tässä kyseisessä
tapauksessa olisin silti toivonut, että kirjalla olisi ollut mahdollisuus
kypsyä enemmän sellaiseksi kuin se olisi voinut olla. Luonnosmaisuus voi joskus
toimiakin, mutta tässä tapauksessa se ei nyt minulle toiminut, tekstistä
puuttui tietty intensiteetti ja kypsyys.
Oli selvää, että en tästä kyseisestä teoksesta tänne
kamariini kirjoittaisi. No, tuon verran nyt kuitenkin kirjoitin. Muun muassa ajankäytön
priorisoimiseksi jätän välillä kirjoittamatta hienoistakin lukuelämyksistä,
mutta etenkin ne vähemmän innoittaneet jätän yleensä enempiä ajattelematta tänne
tallentelematta. Koska tunnistankin ”omat” kirjani yleensä melko hyvin, lukuhuteja
sattuu minulle melko harvoin, ja luen enimmäkseen kirjoja, joilla koen olevan juuri
minulle tavalla tai toisella jotakin annettavaa. Miksi oikeastaan edes lukisin
kirjoja, jotka eivät kiinnosta, kun kiinnostaviakin riittää? Etenkin kun myös
niille kirjoille, jotka eivät ole juuri minua varten, riittää kyllä varmasti
muita, innostuneempia lukijoita. Ja juu, oman mukavuusalueen ylittäminen on
toki toisinaan suotavaa, mutta se on minusta vähän eri juttu. Ja niin, aina ei
tietysti vaan voi ennalta tietää, ettei juuri se tietty kirja sittenkään ihan oma olekaan.
No, sekin opettaa.
No mutta, miksi siis tämäkin itsereflektiivinen kirjoitus? Siksi
kai, että tuon kyseisen kirjan luettuani ja todettuani, etten siitä välittäisi
tänne kirjoittaa, huomasin taas pohdiskelevani sitä, mitä tämä
kamarikirjoittaminen minulle kirjallisuudesta kirjoittajana oikeastaan merkitsee.
Mitä koen tänne kirjoittavani? Miksi? Miksi haluan kirjoittaa mieluummin
hienoista lukuelämyksistä kuin vähän huonoista? Olenko jotenkin huono, kun olen
tällainen? Kykenemätön esittämään kriittisiä (niin, älykkäitä!) mielipiteitä ja
samalla myös oikeasti osallistumaan kirjallisuuskeskusteluun? Olenko vain
tyhjäpäinen hihkuja, ah ja oi? Olisinko huono kriitikko? Minkälainen oikeastaan
on ”hyvä” kriitikko? Entä ”hyvä” kirjabloggaaja? Haluanko olla jotenkin ”hyvä”
vaiko vaan sellainen kuin olen?
Pätevän kirjallisuuskriitikon osaamiseen kuuluu minusta
kyky lukea tekstiä nimenomaan kriittisesti eli kyky löytää tekstin vahvuudet ja
heikkoudet sekä muodon että sisällön tasolta ja kyetä nämä heikkoudet ja
vahvuudet myös perustellusti kritiikissään esittämään. Edelleen kriitikon on
hyvä ymmärtää kirjallisuuden ilmiöitä yhtä teosta laajemmin ja kyetä
sijoittamaan teokset myös niitä itseään laajempiin kirjallisiin konteksteihin. Täydelliseen objektiivisuuteen en usko, mutta ammattikriitikolta odotan jossain määrin myös kykyä tarkastella teoksia omia henkilökohtaisia mieltymyksiään avarammissa kehyksissä. Asiantuntevat
kritiikot ansaitsevat ehdottomasti asemansa kirjallisuuden kentällä, ja enemmänkin
soisi nimenomaan sitä asiantuntevaa kritiikkiä täällä vaalittavan.
Bloggaajalle ei – toisin kuin ammattikriitikolle – ole varsinaisia
osaamisvaatimuksia, vaikka tietokonetta nyt varmaan on hyvä osata vähäsen
käyttää :)
Blogikirjoitukset saavat nekin olla juuri niin monimuotoisia kuin ne ovat. Ammattikritiikiltä
odottaa ja toivoo laajaa ammatillista asiantuntemusta, blogikirjoitukselta
enemmänkin henkilökohtaista, yksilöllistä lukukokemusta. Monen
kirjabloggaajan kirjoituksista välittyy toki myös se laaja asiantuntemus, mutta
ainakin itse koen, että täällä blogimaailmassa korostuu ja pitääkin korostua
juuri henkilökohtaisuuden merkitys ja arvo: meidän ei tarvitse (yrittää) olla
objektiivisia, vaan saamme olla nimenomaan subjektiivisia ja pyöriä mielin määrin sen ikioman lukunapamme ympärillä. Erinomaisen
rikastuttavaa on sekin, että blogikirjoitus voi ja saa olla yhtäältä hihkuva ja
haltioitunut ja toisaalta hyvinkin analyyttinen ja ammattimainen – ja mikä
parasta, vaikka molempia samaan aikaan. Muoto samoin kuin merkkimäärät ovat täällä
täysin vapaat, bloggaaja saa itse päättää mitä ja miten ja miten paljon kirjoittaa.
Aika hyvä paketti!
Me ”diletantit” kirjoitamme blogejamme myös eri syistä
kuin ammattikriitikot kritiikkejään: meille tämä on harrastus josta ei irtoa
leipää eikä leivänpäällistä, eikä meidän harrastelijoina myöskään tarvitse olla
millään tavalla kirjallisuusalan ammattilaisia. Kokonaan toinen asia on, että
osa kirjabloggaajista kyllä on myös vähintäänkin lähellä ammattilaista, ja on
sellaisiakin kirjabloggaajia, joita bloggaaminen tavalla tai toisella tukee
myös ammatillisesti. Ennen kaikkea täällä kukoistaa kuitenkin lukemisen ja
luetusta kirjoittamisen vapaa ilo. Siksikään
ammattilaisuudella ei täällä kirjablogimaailmassa ole oikeastaan väliä:
lukijoina olemme kaikki täysin samanarvoisia riippumatta siitä, mitä me muuten
elämässämme teemme. Erilaiset taustat ja persoonallisuudet luovat
kirjablogimaailmaan rikkautta ja lukukokemusten ja niiden sanallistamisen
moninaisuutta. Ja menköön nyt sitten vaikka vähän kirjablogihehkutukseksikin,
mutta kyllä vaan tämä on kaikin puolin mahtava mahdollisuus lisätä
kirjallisuuskeskustelua ja – nyt tuo oma lehmä tuolla ojassa iloisesti mölähtää
– ennen kaikkea sitä kirjallisuuden ilosanomaa.
Niin. Syy siihen, etten juuri välitä täällä kamarissani
kirjallisuutta moittia, lienee pitkälti siinä, että minulle tämä kamarini on
ennen kaikkea paikka rakastaa kirjallisuutta. ENKÄ tarkoita sitä, etteikö myös
ärhäkämmin kritisoiva lukija kirjallisuutta rakastaisi, vaan sitä, että juuri
minulle ja juuri täällä kamarissa on ominta on kirjoittaa lukukokemuksista,
joihin liittyy ennen kaikkea iloa ja innostusta, ehkäpä haltioitumista ja
hurmioitumistakin, ja joista voin siis kirjoittaa myönteisesti (ja huom, iloa
älköön tässä sekoitettako siihen, että kirjallisuuden pitäisi olla ”iloista”). Ja
korostettakoon nyt vielä sitäkin, että tämä on siis juuri minulle omantuntuinen linja, eikä ärhäkämpikään ote toisten kirjoituksissa
minua ollenkaan häiritse – päinvastoin pidänkin siitä, että saan lukea myös
rakentavia ja perusteltuja näkemyksiä siitä, miksi jokin juttu ei jossakin
kirjassa toimi. Arvostan suuresti perusteltua kriittisyyttä niin kritiikeissä kuin blogikirjoituksissakin, ja niinkin se vaan on, että kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten ja että
kaikki kirjat eivät ihan oikeasti toimi, ja on virkistävää, että joku sen
osaa rakentavasti tuoda myös esiin. Koska minulle itselleni tulee moittimisesta
kumminkin pikemminkin paha kuin hyvä mieli, annan sen omalta osaltani enimmäkseen olla, ja
keskityn täällä niihin minulle hienoihin ja hyviin lukukokemuksiin (ja niin,
attribuutit ”hieno” ja ”hyvä” voivat tietenkin perustua hyvin erilaisiin
asioihin). Urputan ne mahdolliset urputtamiseni sitten muualla.
Niin että. Entä se ”hyvä” kirjabloggaaja? Taidan ajatella niin,
että minusta jokainen kirjabloggaaja on lähtökohtaisesti hyvä, sillä yleensä kirjabloggaaja
rakastaa ja arvostaa kirjallisuutta ja haluaa jakaa kirjallisuuden iloa ja hurmiota
eteenpäin sillä omalla, omantuntuisella tavallaan. Jokainen kirjabloggaaja
kohottelee kirjallisuutta esiin ja tarjoaa omat yksilölliset lukukokemuksensa
myös toisten lukijoiden luettavaksi. Ja siinä missä ammattikritiikkiin liittyy ja
pitääkin liittyä tiettyjä pätevyysvaatimuksia ja -odotuksia, me harrastelijat
saamme olla juuri sellaisia kuin olemme. Varmasti myös kirjablogien lukijoilla on omia
mieltymyksiään ja eri lukijat pitävät tietenkin erilaisista blogeista, mutta tässähän onkin kysymys nimenomaan ruohonjuuritason
kulttuurityön moneudesta. Ja juuri tässä ruohonjuuritason moninaisessa vapaudessamme saamme vapaasti
valita myös sen, miten kilttejä tai ärhäköitä kirjoittajia olemme. Minä valitsen sen, että hehkutan enemmän ja moitin vähemmän.
Kas niin. Tämä itsereflektiona alkanut ja aika nopeasti käsistä karannut, vähän
päätön ja hännätönkin purkaus sulkeutukoon nyt toteamuksella, että minä nyt
olen tällainen ja tällaisena aion pysyä niin kauan kuin tämä tällaisyys omalta
tuntuu.
Ja oikeus muuttumiseen pidetään tietysti itsellä – itsensä kun on hyvä jossain määrin tuntea mutta
on silti parasta olla sanomatta ”ei koskaan” ;) Tuon alussa esille ottamani
teoksen palautan pian kirjastoon ja toivon että sen löytää seuraavaksi lukija, joka saa
siitä enemmän irti. Minua odottavat onneksi monet muut kirjat, jotka taas todennäköisemmin
innoittavat ja hurmaavat. Vaan kas, tuosta teoksesta se tämäkin purkaus nyt liikkeelle lähti... Eipä tiedä ei, minkälaisia ryöpäytyksiä mikäkin kirja lukijassaan lopulta aiheuttaa.
Lukuiloa kaikille ja sitä ärhäkkyyttäkin kullekin
omantuntuisissa määrin! Jatketaan kirjallisuuden rakastavaa ruotimista, kukin
omalla tavallamme!
