tiistai 28. kesäkuuta 2016

...ja Eevaa... ja Eevaa... ja Eevaa







Sanokaa minulle yksi asia
jolla ihminen on hyödyttänyt luontoa.
Olisi kaunista hiutua sitä muistellen.
Nostaisin pääni pystympään,
korahtelisin uljaammin,
yrittäisin nähdä tässä kaikessa jotain suurenmoista.


Eeva. Olen yhä lukenut sinun koottuja runojasi, eteenpäin ja takaisinpäin. Panttaan kirjaa itselläni, en haluaisi viedä sitä takaisin kirjastoon. Ehkä minun kuitenkin lopulta täytyy. Selitän itselleni, että kirjan tarvitsevat luettavakseen myös niin monet muut. Ehkä minun on koetettava etsiä tämä omaksi. Minusta tuntuu, että tarvitsen sinun sanojasi aina aika ajoin. Ne tekevät minulle hyvää.


Hyvä Jumala.
Anna linnuille pesiä.
Anna lapsille hyviä isiä ja äitejä.
Anna yksinäisille vanhuksille joku
joka ottaa heidät syliin.


Minä istun sinun viereesi, ristin käteni ja rukoilen sinun kanssasi. Eikö runon tarkoitus olekin kohdata lukija ja tulla osaksi myös häntä?
Sanat, niin – siltoja sielujen välillä.


Ei, ei, ei.
Ei sotaa!


Miten lujaa meidän pitäisi huutaa että he kuulisivat?


*****


Ennen kuolemaani
minä varmaan lopulta kelpaisin
myös elämälle.


Luulen, että sanoin sen sinulle jo. Tai ainakin sinusta. Että sinä sanot kaiken niin oikein. Sanon sen silti taas. Senkin, että runoistasi on taas vaikeaa kirjoittaa, koska oikeastaan ne kaikki olisivat siteeraamisen arvoisia. Minun sanani niiden välillä ovat vain tyhjää helinää. Täytettä, jota ripottelen väliin, että näyttäisi siltä
että sanon itsekin jotakin.


Joka tapauksessa tämän hetken nimi on
kiitos.


Mietin miltä tuntuisi istahtaa kanssasi kesäiltaan ja juoda kupillinen teetä. Hengittää jasmiininkukkien tuoksua ja vaaleaa iltaa.
Tiedätkö, oikeastaan olen tehnytkin juuri niin.


Sillä joka masentuu
on vielä unelmia.


Olen keskustellut kanssasi elämästä ja kuolemasta ja rakkaudesta, siitäkin kuinka ihminen kuuluu kukkaniityille ja metsien huminaan.
Tiedän myös, että keskustelu jatkuu.


Minä pidän ihmisistä joilla on avoin mieli.
Ihmisistä jotka pystyvät sanomaan: Ai?
Niinkö? Vai niin. En tiennytkään.
Tuota en ole tullut ajatelleeksi.


Niin minäkin. Avoin mieli tekee ihmisestä avaran. Riisuu ihmisestä turhan tärkeyden ja halun olla aina oikeassa, tietää kaikki paremmin kuin muut. Ehkä on niinkin, että maailmaa kuljettavat eteenpäin vain avarat ihmiset, ne joilla on uskallusta ja kykyä nähdä omaa mieltään pidemmälle.


Kuolema. Luopuminen. Siitä sinä kirjoitat nyt paljon. Siitä kuinka


[e]räänä päivänä he ovat poissa
vastoin kaikkea aikaisempaa kokemustamme.


He, rakkaat. Ja silloin jäljellä ovat enää muistot. Enää. Niin paljon.


Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.


Ja lastenlapset kantavat heitä mukanaan, kukkina ja puina ja intohimoina. Kunnes heistäkin joskus tulee mummoja ja kukkia ja puita.
Kunhan ovat ensin olleet intohimoisia.


Ja rakkaus.


Hetkien hetki:
rakkaus kohtaa rakkauden.

Tässä hetkessä on toivomme.
Maailman toivo.


Kiitos Eeva. Jälleen.


*****


Siteeratut runot ja runokatkelmat ovat Eeva Kilven kokoelmista Animalia (1987) ja Kiitos eilisestä (1996). Mukana on myös lainaus viimeisistä runoista vuosilta vuosilta 1996–2000. Nämä kokoelmat samoin kuin nämä ja nämä sisältyvät kaikki Eevan koottuihin runoihin, teokseen nimeltä Perhonen ylittää tien (WSOY, 2000). Suosittelen lämpimästi Eevan runoihin tutustumista, jos ne eivät jo tuttuja ole. Nämä runot ovat sieluhoitoa parhaimmillaan.


4 kommenttia:

  1. Aivan. Ihana. Postaus.
    !!!

    Kiitos, ihana Katja! ♥ ♥ ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan ihana kommentti :) Kiitos ihana Sara ♥ ♥ ♥ Ja Eeva, voi mikä ihana runoilijatar!

      Poista
  2. Katja, lämmin, lämmin kiitos! <3 <3 <<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle Kaisa Reetta <3 Eeva on aivan ihana <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!