...ja Eevaa... ja Eevaa... ja Eevaa

Sanokaa minulle yksi asia

jolla ihminen on hyödyttänyt luontoa.

Olisi kaunista hiutua sitä muistellen.

Nostaisin pääni pystympään,

korahtelisin uljaammin,

yrittäisin nähdä tässä kaikessa jotain suurenmoista.

Eeva. Olen yhä lukenut sinun koottuja runojasi, eteenpäin ja takaisinpäin. Panttaan kirjaa itselläni, en haluaisi viedä sitä takaisin kirjastoon. Ehkä minun kuitenkin lopulta täytyy. Selitän itselleni, että kirjan tarvitsevat luettavakseen myös niin monet muut. Ehkä minun on koetettava etsiä tämä omaksi. Minusta tuntuu, että tarvitsen sinun sanojasi aina aika ajoin. Ne tekevät minulle hyvää.

Hyvä Jumala.

Anna linnuille pesiä.

Anna lapsille hyviä isiä ja äitejä.

Anna yksinäisille vanhuksille joku

joka ottaa heidät syliin.

Minä istun sinun viereesi, ristin käteni ja rukoilen sinun kanssasi. Eikö runon tarkoitus olekin kohdata lukija ja tulla osaksi myös häntä?
Sanat, niin – siltoja sielujen välillä.

Ei, ei, ei.

Ei sotaa!

Miten lujaa meidän pitäisi huutaa että he kuulisivat?

*****

Ennen kuolemaani

minä varmaan lopulta kelpaisin

myös elämälle.

Luulen, että sanoin sen sinulle jo. Tai ainakin sinusta. Että sinä sanot kaiken niin oikein. Sanon sen silti taas. Senkin, että runoistasi on taas vaikeaa kirjoittaa, koska oikeastaan ne kaikki olisivat siteeraamisen arvoisia. Minun sanani niiden välillä ovat vain tyhjää helinää. Täytettä, jota ripottelen väliin, että näyttäisi siltä
että sanon itsekin jotakin.

Joka tapauksessa tämän hetken nimi on

kiitos.

Mietin miltä tuntuisi istahtaa kanssasi kesäiltaan ja juoda kupillinen teetä. Hengittää jasmiininkukkien tuoksua ja vaaleaa iltaa.
Tiedätkö, oikeastaan olen tehnytkin juuri niin.

Sillä joka masentuu

on vielä unelmia.

Olen keskustellut kanssasi elämästä ja kuolemasta ja rakkaudesta, siitäkin kuinka ihminen kuuluu kukkaniityille ja metsien huminaan.
Tiedän myös, että keskustelu jatkuu.

Minä pidän ihmisistä joilla on avoin mieli.

Ihmisistä jotka pystyvät sanomaan: Ai?

Niinkö? Vai niin. En tiennytkään.

Tuota en ole tullut ajatelleeksi.

Niin minäkin. Avoin mieli tekee ihmisestä avaran. Riisuu ihmisestä turhan tärkeyden ja halun olla aina oikeassa, tietää kaikki paremmin kuin muut. Ehkä on niinkin, että maailmaa kuljettavat eteenpäin vain avarat ihmiset, ne joilla on uskallusta ja kykyä nähdä omaa mieltään pidemmälle.

Kuolema. Luopuminen. Siitä sinä kirjoitat nyt paljon. Siitä kuinka

[e]räänä päivänä he ovat poissa

vastoin kaikkea aikaisempaa kokemustamme.

He, rakkaat. Ja silloin jäljellä ovat enää muistot. Enää. Niin paljon.

Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

Ja lastenlapset kantavat heitä mukanaan, kukkina ja puina ja intohimoina. Kunnes heistäkin joskus tulee mummoja ja kukkia ja puita.
Kunhan ovat ensin olleet intohimoisia.

Ja rakkaus.

Hetkien hetki:

rakkaus kohtaa rakkauden.

Tässä hetkessä on toivomme.

Maailman toivo.

Kiitos Eeva. Jälleen.

*****

Siteeratut runot ja runokatkelmat ovat Eeva Kilven kokoelmista Animalia (1987) ja Kiitos eilisestä (1996). Mukana on myös lainaus viimeisistä runoista vuosilta vuosilta 1996–2000. Nämä kokoelmat samoin kuin nämä ja nämä sisältyvät kaikki Eevan koottuihin runoihin, teokseen nimeltä Perhonen ylittää tien (WSOY, 2000). Suosittelen lämpimästi Eevan runoihin tutustumista, jos ne eivät jo tuttuja ole. Nämä runot ovat sieluhoitoa parhaimmillaan.