maanantai 13. marraskuuta 2017

Naisten aakkoset: R




 R-neitosia ♥


Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella R. Q-kirjaimen jätän suosiolla väliin, koskapa puruinen pääni ei kykene yhtään Q-naista minulle tarjoilemaan. Mutta siis, tuttuun tapaan tässä Tarukirjan Margitin ideoimassa haasteessa nostetaan esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, ja kamarissa ovat tänään siis vuorossa R-naiset ja -neitoset.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Rauha S. Virtanen. Seljan tytöt eivät koskaan ole olleet minulle niitä kaikkein rakkaimpia kirjallisia sisaria, mutta tärkeä osa suomalaista tyttökirjallisuutta he kyllä ovat ja minullekin aina sitä sellaista hellivää sieluhoitoa. Hieno ja samalla tyttökirjahistoriallisesti mielenkiintoinen kokemus minulle oli myös kirjailijattaren aikoinaan kohahduttanutkin Ruusunen, jonka tulin lukeneeksi vasta noin vuosi sitten. Paljon riittää tälläkin kirjailijattarella vielä sellaista, mitä en ole koskaan lukenut, mutta onneksi se on loppujen lopuksi vain ja ainoastaan myönteistä – onhan juuri näin vielä kaikenlaista ennenkokematonta luvassa :)


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Romy Schneider, Sissi-elokuvien keisarinnatähtönen. Näidenkin elokuvien katselemisesta on kyllä jo kamalan kauan aikaa, mutta ainakin silloin aikoinaan ne olivat minusta aivan ihania ja Romy roolissaan kerta kaikkiaan valloittava. Pitäisipä joskus oikein tarttua toimeen ja etsiskellä nämäkin jostakin katseltaviksi...


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen b:

Ronja Ryövärintyttären, joka kesäkumpulaisten ja melukyläläisten ohella on minulle Astrid Lindgrenin hahmoista rakkaimpia ♥ Ja juu, mainio on tietysti myös se metka Peppi. Astrid Lindgrenin tuotanto on kaiken kaikkiaan huikea osoitus siitä, miten monenlaista hieno lastenkirjallisuus voi olla ja vieläpä yhden ja saman kirjailijan kynästä syntyneenä: siinä missä Kesäkummussa ja Melukylässä eletään (ihanaa ja hellittelevän nostalgista) lasten arkea, Ronja saa syntyä ja seikkailla omassa taianomaisessa maailmassaan Ryövärimetsän siimeksessä. Jälleen kerran totean, että kyllä Astrid Lindgren on lastenkirjallisuuden kuningatar ♥ Kuningatar itse olikin aakkosissani esillä jo A-kirjaimen kohdalla, mutta ehkäpä tässä Ronjan rinnalla sopii vielä häntäkin vähän ylistää :)


Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 
O
P


perjantai 10. marraskuuta 2017

Lukupettymyksistä



 Ishibashi Kazunori: Runoja lukeva nainen, 1906.


Jos ja kun omat lukumakunsa ja -tarpeensa tuntee jotensakin hyvin, lukupettymyksiä tulee todennäköisesti suhteellisen harvoin. Myönteistä lukukokemusmaailmaa ruokkinee osaltaan myös lähtökohtaisesti arvostava asennoituminen kirjallisuuteen eli se, että kunnioittaa kirjailijan työtä ja työn tulosta (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisi valmis nielemään ihan mitä vaan). Aina joskus käy kuitenkin niin, että kirja jättää jälkeensä jonkinasteisen pettymyksen tunteen. Tuntuu, ehkä epämukavastikin, että no johan oli. Että olipas siinä – tuota – huonosti tai vähintään hieman kyseenalaisella otteella kirjoitettu kirja. Että eipä siinä osattu ihan sitä mitä oltaisiin voitu. Että onpa sitten tämmöinenkin julkaistu. Tai: että onpa sitten tämmöistäkin niin kovasti kehuttu.

Kuten monet kerrat ja viimeksi ihan hiljattain olen todennut, en yleensä lähde niitä kehnompia lukukokemuksiani täällä ruotimaan, koska haluan, että kamarini on ennen kaikkea kirjailon paikka. Tämä on kamarimatkani varrella melko pian kirkastunut ja minulle omantuntuinen linja. Harvoin silti olen täysin itsekritiikitön missään asiassa, enkä siis tässäkään. Tiedän, että tämä ei ole ainoa oikea tapa eikä välttämättä edes kaikkein hedelmällisin, mutta tämä on kuitenkin sellainen, joka ainakin toistaiseksi tuntuu sopivan minulle ja mielentasapainolleni parhaiten.

Tässäkään en siis aio yksilöidä niitä kirjoja, joihin olen joskus ollut pettynyt. Minusta se ei ole mitenkään tarpeen. Joku voi toki olla toista mieltä ja toivoa tiettyä konkretiaa, ja se hänelle sallittakoon, mutta täällä nyt kumminkin on tällainen linja kuin on. Mutta niin, nyt on kuitenkin sellainen olo, että tekeepä mieleni vähän pyöritellä näitä pettymyksiäni ihan noin niin kuin yleisellä tasolla. Ne nimittäin ovat, kyllä vain, aika mielenkiintoinen juttu.

Niin... lukutarpeidensa tuntemisesta ja tietystä lähtökohtaisesta hyväntahtoisuudesta huolimatta sitä tosiaan aina toisinaan kumminkin pettyy. Ainakin itse olen huomannut ensinnäkin sen, että se, että petyn kirjaan, tuntuu usein juontuvan ihan vain siitä, että olen odottanut siltä aivan liian paljon. Joko sen tematiikka, tekijä, mainoslauseet tai sen ympärille jo ehtinyt hehkutus ovat nostaneet odotukseni niin korkeiksi, että odotan kirjan lukemista ihan täpinöissäni, valmiina astumaan jonkinlaiseen kirjalliseen taivaaseen (ei niin, että aihe välttämättä olisi mitenkään taivaallinen, mutta siis, ymmärrätte, eikö niin). Olen toki nähtävästi tässäkin kohtaa pöhkö ja naiivi ja kaiken lisäksi ainakin toistaiseksi myös toistuvasti: yhä vain lataan kirjan lukemiseen odotuksia, joita mikään kirja ei voi täyttää, enkä opi, että kyseessä on kuitenkin ihan ”vain” kirja. (No, tämän suhteen elän toivossa. Tai sitten en. Toisaalta on jotakin somaakin siinä, että osaa vielä olla myös vähän naiivi. Ja sitä paitsi: kyllähän sitä kumminkin lukiessaan joskus sinne taivaaseenkin pääsee, ainakin melkein. Niin että antaa olla.)

Aika usein tunnistan myös nyreyteni tietyn epäreiluuden, sen että sillä ei aina ole oikeastaan mitään tekemistä itse kirjan kanssa, vaan johtuu nimenomaan minusta sen lukijana – minusta, minun elämänkokemuksistani ja arvoistani, minun intresseistäni, minun odotuksistani ja mieltymyksistäni, minun taajuuksistani (joko sillä hetkellä tai yleensä), ehkä myös siitä mitä ja miten itse kirjoitan. Pettymyksentunne ja sen monet vivahteet onkin kaiken kaikkiaan tosiaan aika kiinnostava juttu ja kuvastaa osaltaan selkeästi sitä, että teos on aina myös lukijansa luomus: kukin teos rakentuu kullekin lukijalle omalla tavallaan, ja lukukokemuksen ympärillä porisee melkoisen monimutkainen keitos. Pettymyskuohahdus, jonka kirja lukijaansa jättää, voi sekin siten olla kaikkea muuta kuin suoraviivainen osoitus kirjan kaunokirjallisista heikkouksista.

Aika mielenkiintoinen juttu on sekin, että toisinaan – ja itse asiassa aika usein – juuri nämä ”pettymykset” jäävät mieleen erityisen pitkäksi aikaa. Jokin näissä kirjoissa, niiden teemoissa, kerronnassa, jossakin, jää askarruttamaan ja saa ajatukset virkistävästi liikkeelle. Ja kyllä, joskus käy sitten niinkin, että ajatusvellonta päätyy lopulta siihen, että tietyn ajallisen etäisyyden takaa näen sittenkin kirjan arvon: ymmärrän, että se olikin oikeasti tosi tai vähintään aika hyvä, hyvin kirjoitettu ja hyvin teemoitettu, vaikka lukuhetkellä olinkin pettynyt ja/tai nyreä. Aina näin ei tietenkään käy, mutta joskus pettymys muuttuu tosiaan ehkä vähän hämmästyneeksikin innostukseksi ja arvostukseksi. Ja se, kyllä vaan, on myös aika kiinnostavaa. Kiinnostavaa on toisaalta sekin, jos pettymys pintaa pintansa.

Joskus juuri niistä pettymyksistä tulee siis syystä tai toisesta sittenkin niitä kaikkein mieleenpainuvimpia lukukokemuksia. Ne saavat ajattelemaan kirjallisuutta ja myös kirjoittamista monella tavalla, monesta näkökulmasta. On hyvinkin mielenkiintoista pohtia esimerkiksi sitä, miksi jotakin kirjaa hehkutetaan niin, mutta minä en saa siitä mitään erityistä: miksi se minulle on vain ”ihan tavallinen” kirja, ehkä jopa vähän huono, mikä minussa siis oikein on vikana vai onko. Tai sitä, miksi juuri tämä kirja – ja tällaisena – on ylittänyt julkaisukynnyksen: mikä tässä on vedonnut siihen kustantajaan, joka on päättänyt sen ohjelmaansa ottaa (ja juu, saatte halutessanne tulkita kateudeksi, mutta minulle tämä ei ole sitä vaan julkaisupolitiikasta kiinnostunutta pohdiskelua). Aina yhtä mielenkiintoinen kysymys on kaikessa laajuudessaan ja monikulmaisuudessaan myös se, mikä minua kirjassa pohjimmiltaan oikein häiritsee: miksi se ei ole minusta hyvä ja hyvin kirjoitettu, mikä siinä ärsyttää ja miksi, miksi se ei minusta käsittele teemaansa niin hyvin teema ansaitsisi, miksi se on minusta keskentekoinen tai esimerkiksi liian pintapuolinen, syventymätön.

Niin että näin(kin) se vaan on: pettymykset käynnistävät usein paljon monipolvisempia ja virkistävämpiä ajatuspolkuja kuin ne kirjat, jotka ovat olleet napakymppejä (käynnistävät niitä tietysti ne napakympitkin, mutta eri tavalla). Kumma juttu ja tosiaankin hyvin kiinnostava. Luulenpa, että onkin aika hedelmällistä lukea aina silloin tällöin sellainen oikein kunnon pettymys. Kaikkein hedelmällisimpiä ainakin minulle taitavat myös olla juuri ne teokset, joilta todella olen jotakin supermahtavaa odottanut ja joita lukiessani odotukseni ovat sitten oikein kunnolla lässähtäneet. Minulle tekee selvästi oikein hyvää, sekä lukijana että kirjoittajana, antaa tällaisten kokemusten jäädä vaivaamaan ja ihmetellä sitten aikanaan, mihin tulokseen sitä lopulta ehkä tuleekaan tultua. Oliko teos sittenkään lopulta ”pettymys”? Vai jotakin ihan muuta? Ehkä se olikin innoituksen ja uusien ajatusten lähde?

Palaan vielä hetkeksi siihen myönteisyys- ja kirjailolinjaani. Tätäkin kirjoittaessani huomaan nimittäin linjani heikkoudet. Jos kirjoittaisin myös niistä pettymyksistä, saattaisin – ainakin sen tietyn ajallisen etäisyyden myötä – saada aikaan ihan kelpoja ja ainakin itselleni hedelmällisiä pohdintoja siitä miksi ja miksi ei. Luulen kuitenkin, että sen yksilöidymmän pettymyskuohunnan pidän toistaiseksi edelleen omanani ja pyörittelen lukupettymyksiäni tarpeen tullen ihan vain tällä tavalla ympäripyöreästi. Mutta, muistakaa te kanssakirjoittajatkin: tervettä, hyvässä hengessä kirjoitettua kritiikkiä, joka sisältää hyvin perusteltuja huomioita myös siitä, mikä ei oikein tunnu toimivan, on myös kamarin rouvasta oikein antoisaa ja raikasta lukea. Ilkeilyä ja pahantahtoista lyttäämistä edelleenkään ei, mutta sehän onkin kokonaan toinen juttu.


lauantai 4. marraskuuta 2017

Kirjablogi(e)n merkityksistä (huoh)






Ikuisuusaihe kirjablogien ja ammattikritiikin suhteesta ja blogikirjoittajien mutuhuttuilusta ja sananvapaudestakin on taas viime aikoina tainnut olla kovasti pinnalla, vaikka minä täällä pienen ja ajastaan aina jäljessä olevan kamarini katveessa olenkin ollut siitä aika autuaasti ulkona. Luettuani Kaisa Reetan ja Ompun aihetta käsittelevät kirjoitukset alkoi kuitenkin sen verran ajatteluttaa, että päätinpä minäkin ottaa keskusteluun oman pienen (ööh, paisuneen) puheenvuoroni verran osaa. Kaisa Reetta ja Omppu kirjoittivat kyllä aiheista jo niin hyvin ja käynnistivät niistä myös niin vilkkaat keskustelut, että tämä nyt on enää tämmöistä piiperrystä asian tiimoilta, mutta kun en nyt näköjään malta olla työntämättä lusikkaani soppaan, niin tässäpä sitten vielä jokunen miete asiasta tai ainakin sen vierestä.

Keskustelu kirjablogien ja ammattikritiikin suhteesta on oikeastaan vähän älytön, vaikka tottapa sitä sitten myös tarvitaan. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi niiden muka on niin vaikeaa mahtua samaan maailmaan. Luultavasti olen vaihteeksi tyhmä ja yksinkertainen, mutta olkoon sitten niin. Minusta kuitenkin molempia tarvitaan ja molemmille on paikkansa, eivätkä ne ole mitenkään toisensa poissulkevia vaan päinvastoin toisiaan täydentäviä. Mutuhuttuilu taas taitaa olla ihan jo myötäsyntyinen inhimillinen ominaisuus, joka toisinaan varmasti johtaa kauniisti sanoen merkillisiin ratkaisuihin ja käsityksiin mutta jolla esimerkiksi kirjakeskustelun puolella on kyllä oma perusteltu paikkansa; meneehän se nyt kumminkin juuri niin, että lukija lukee kirjan ja kokee sen juuri sillä omalla tavallaan. Sananvapaus taas on kimurantimpi juttu, johon paneutuminen vaatisi vähintään esseekokoelman verran tilaa, joten siihen en nyt enempää tässä mene. Tyydyn toteamaan vain sen, että oma näkemykseni sivistyneestä sananvapaudesta on kuta kuinkin se, että se on myönteinen mahdollisuus ilmaista oma mielipiteensä hyvässä, rakentavassa ja kanssaihmisiä kunnioittavassa hengessä.

Ammattikritiikkiin en myöskään tässä enempää puutu, vaan pyörittelen mietteitäni ihan vain näin blogikirjoittajan ja -kirjoittamisen kokemusvinkkelistä. Oma blogini on verraten pieni, melko marginaalinen (kirja)blogi, ja kokemukseni blogikirjoittajana perustuu siis vain ja ainoastaan tällaisessa pikkuisessa kamarissa kirjoitteluun. Oma blogini myös luonnollisesti edustaa vain yhdenlaista blogikirjoittamisen tapaa. Toki kirjoitukseni ovat keskenään erilaisia (ja eritasoisia!), mutta jonkinlainen yleislinja täällä silti lienee.

Lukijana olen sen sijaan lukenut tietysti hyvin monenlaisia blogeja, joista tässä nyt tuumiskelen siis ennen kaikkea niitä kirjoihin keskittyviä. Kirjablogien kirjo onkin hyvin laaja ja hyvä niin. Läheskään kaikkia kirjablogeja en edes tiedä (niitä kuuluu olevan noin pari sataa), mutta muutamia niistä, jotka tiedän, voisin luonnehtia vaikkapa sanoilla räväkkä, raikas, kuulas, seesteinen, pirskahteleva, analyyttinen – mukaan mahtuu siis monenlaisia, eri tavalla hienoja ja myönteisinä näyttäytyviä tapoja kirjoista ja kirjallisuudesta kirjoittaa. Jatketaan tällä raikkaan monenkirjavalla linjalla. Jokainen blogi on omanlaisensa, ja siinä on – kuten monet kerrat onkin ansaitusti todettu – juuri se blogimaailman rikkaus. Jokainen kirjoittaja saa olla omanlaisensa, ja monenkirjavuus mahdollistaa luettavaa myös monenlaisille lukijoille.

Itse olen alusta alkaen miettinyt, vaihtelevassa määrin, myös sitä, mitä ja miksi tänne kamariini oikein kirjoitan – mitä nämä kirjoitukseni siis oikein ovat. Olen sitä ihmistyyppiä, jolla yleisestikin ottaen on vahvahkoa taipumusta ja tarvetta merkityksenetsintään, joten myös blogin merkitysten pohtiminen lienee aika luonteva ja väistämätönkin osa tätä pakettia, joka on parasta sekä hyvässä että pahassa vaan kestää (välillä vatkaaminen rassaa, välillä vahvistaa ;)). Varsinaista kirjoitusta aiheesta ei ole tainnut tänne syntyä, mutta aina aika ajoin olen aihetta varmaankin sivunnut. Täällä myös pohdiskelin jonkin verran suhdettani esim. juuri ammattikritiikkiin ja sitä, että minulle tämä kamarikirjoittaminen näyttäytyy lähinnä mahdollisuutena viedä eteenpäin kirjallisuuden ilosanomaa.

Ristivetoa on omalla kohdallani aika ajoin aiheuttanut myös se, että välillä tuntuu, ettei Kirjojen kamari edes ole ”oikeasti” kirjablogi ja että oikeastaan en halua sen sellainen olevankaan (tarkoittaen siis, että täällä keskityttäisiin tiukasti vain kirjoihin). Myllerrys on aiheuttanut myös yrityksen aloittaa alusta toisaalla, mutta täällä sitä vaan ollaan ja kirjoitetaan mitä ja miten kirjoitetaan. Näin saa nyt sitten ollakin, ja tuulien mukaan mennään. Kirjabloggaajaksi en itseäni tarkkaan ottaen oikeastaan edes miellä, mutta kylläkin blogikirjoittajaksi, joka kirjoittaa (myös, ehkä jopa enimmäkseen) kirjoista ja kirjallisuudesta. (Myös ihan vaan bloggaajaksi minun on muuten vaikeaa itseäni ajatella, koska se ei ole suomea; blogikirjoittajakin on vain piirun verran parempi.)

Mutta niin: alusta alkaen minulle on ollut aika lailla selvää, että (kirjoista) kirjoittamiseni ei millään tavalla rinnastu (ammatti)kritiikkiin. Tämä on selvää ihan jo siksi, että kamarissa on alusta asti ollut esillä paljon myös minulle rakasta ja läheistä vanhaa kirjallisuutta, enkä koe kirjoittavani kirjallisuudesta ”ajan hermolla”. Uutuuksiakin toki luen, ja niitäkin täällä siis vilahtelee, mutta niidenkään kohdalla en todellakaan ajattele kirjoittavani ammattimaista kritiikkiä vaan ihan vain yksittäisen lukijan henkilökohtaisia lukukokemuksia, jotka sitten kirjoituksina saavat vaihtelevia ja vaihtelevanlaatuisia muotoja. En myöskään anna lukemilleni kirjoille tähtiä tms., ja luulen, että tapani käsitellä kirjoja on ehkä ylipäätään pikemminkin tutkiskeleva, pohdiskeleva ja/tai elämyksellinen kuin ammattikriitikon tavalla kriittinen. Arvostelukappaleita taas olen matkan varrella pyytänyt ehkä kämmenellisen tai kaksi, mutta kovin omalta ei ole tuntunut sekään, ja ainakin nyt toistaiseksi kirjoitan vain kirjoista, jotka ovat (elämän varrella) itse ostettuja, lahjaksi saatuja tai kirjastosta lainattuja. Tämä tapa tuntuu juuri minulle oikeimmalta, omimmalta ja vapaimmalta. Jokainen toimii näissäkin kohdin omalla tavallaan, ja oikein hyvä niin.

Ja kuten siis aiemminkin todettua, haluan kirjoittaa kirjoista ennen kaikkea myönteisessä valossa. Tämä merkitsee samalla sitä, että kirjoitan lähinnä kirjoista, joista tavalla tai toisella pidän (ja juu, ”pitäminen” ei välttämättä ole yksiselitteinen käsite, mutta kelvatkoon nyt kuitenkin). Tätä (ja samalla minua) pidetään tämän takia ehkä myös kaunistelevana ja epärehellisenä mielistelijänä, ehkä myös ärsyttävänä ja naiivina ja tyhmänä, ja sille en tietenkään voi mitään. Minulle on tärkeintä olla rehellinen ennen kaikkea itselleni ja tiedän, että minulle on ominta kirjoittaa valitsemallani linjalla (joka toki saa kaiken aikaa muotoutua ja muotoutuukin). Kaikki lukukokemukseni eivät tietenkään ole kultakimpaleita, mutta jätän yleensä kirjoittamatta niistä kirjoista, jotka eivät ole minua innoittaneet (sikäli kun olen edes lukenut ne loppuun). Kun en muutenkaan kaikista lukemistani kirjoista kirjoita, niin miksipä kirjoittaisin niistä, joista en oikeastaan edes halua kirjoittaa. Sallin itselleni amatöörin vapaudet suunnata tekemisiäni rakastamaani suuntaan.

Mitä siihen kirjoitusten laatuun sitten tulee, niin sanotaan nyt täältä kamarin taholta vaikka niin, että koska kyseessä on teema, joka (minullekin) on muutenkin tärkeä – kirjallisuus ja kirjoittaminen – niin pyörittelen sitä toki siinä mielessä vakavissani, että koetan kirjoitusteni kirjoittamiseen aina jollain tavalla paneutua. Lopputulos kuitenkin vaihtelee, eikä tässä mitenkään itsekritiikistä(kään) vapaita olla, mutta en voi enkä halua ajatella, että minun pitäisi täällä kirjoittaessani täyttää esimerkiksi tietyt, ammattimaiseen kritiikkiin vertautuvat kriteerit (kurkkaa myös ne Ompun ja Kaisa Reetan kirjoitukset, jos et ole jo kurkannut). Ihan noin niin kuin omasta puolestani sanon myös sen, että sen verran on tuo perfektionismipeikkokin tuttu seuralainen, että jos ja kun sitä onnistun aina välillä vähän sivummalle tuuppimaan, niin se on kuulkaas juhlan paikka. Blogikirjoittaminen onkin ollut sen harjoittelemiselle oikein oivallinen areena, ja samalla harjoittelun linjalla aion myös jatkaa, joten anteeksi vaan, jos tämä amatööritaso ei sitten kaikkia miellytä.

Ja niin, ehkäpä yksi aika keskeinen kysymys tässä keskustelussa on myös se, kenelle koen täällä kirjoittavani. Oma pieni kamarini on tosiaan niin marginaalinen osa kirjallisuuskeskustelua ja edes kirjablogikenttää, että en oikein usko tällä olevan kovinkaan laaja-alaista vaikutusta (vaikka heh, mistäs sen tietysti ikinä tietää). Luultavasti kirjoitankin täällä yhtäältä ihan vain itselleni, omia ajatuksiani tutkiskellakseni ja tallentaakseni, mutta toisaalta toki myös sille pienelle, minulle tärkeälle lukijajoukolle, joka piipahduksillaan minua aina ilahduttaa. Selvää on, että lukija on tietenkin läsnä kaikkien kirjoitusteni mahdollisena vastaanottajana, koska tämä kerran on julkinen blogi.

Jos lukijoilla ja vuorovaikutuksella ei olisi mitään merkitystä, voisin yhtä hyvin kirjoittaa pöytälaatikkoon tai pitää blogini yksityisenä. Pidän kuitenkin siitä ajatuksesta, että täällä voin omalla pienellä tavallani esittää pieniä puheenvuoroja kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta (ja niin, välillä vähän siitä kaikesta muustakin) ja käydä näistä aiheista myös pieniä, virkistäviä keskusteluja. Ja kyllä, tottakai olen ilahtunut myös siitä, kun joskus olen huomannut kirjailijankin löytäneen kirjoitukseni ja ilahtuneen puolestaan siitä. Ajattelen ennen kaikkea niin, että myös minun pienellä kirjoituksellani voi aina silloin tällöin olla jollekin, ehkäpä ihan ”vain” yksittäisellekin lukijalle jotakin annettavaa. Osan lukijoista tiedän, kaikkia en, ja sekin tietysti kuuluu blogikirjoittamisen (ja ylipäätään julkisen kirjoittamisen) luonteeseen. Suurempaan humuun tämä pieni kirjoittelu ei tähtää, enkä oikein osaa ajatella, että tämä voisi koitua kenenkään uhkaksi, harmiksi tai mielipahaksi. Valtaa en kaipaa, en edes suurta näkyvyyttä. Kunhan vaan vähän puuhastelen sitä mistä pidän: luen, kirjoitan, pohdiskelen ja pyörittelen. Ja minulla on hyvä näin. 


perjantai 3. marraskuuta 2017

Marraskuu ja omakustannepohdintoja



Eugène Grasset: Novembre, 1896.


Aina se tulee takaisin, tämä rakas, ihana omakuu. Täytän loppukuusta pyöreät plus yksi, hyvä ikä, edessä koko loppuelämä!

Tämä marraskuu on saanut alkaa ripauksella ihanaa talventuntua ja hyvä niin, juuri näin marraskuun pitäisikin aina alkaa ja myös päättyä (kuulitteko lumipilvijumalat ♥) sekä mukavalla hyppysellisellä inspiroitunutta kirjoitusvirettä. Joulua kohti mennään ja ihanaa niin, pimeissä illoissa tuikahtelee kynttilöiden pehmeä valo.

Leikittelen parhaillaan ajatuksella, että julkaisisin (ainakin) romaanikäsikirjoitukseni omakustanteena. Kustantamokierroksen kuudesta kustantamosta on vastaamatta enää yksi, eli kustannussopimus ei näytä kovin todennäköiseltä. Toki voisin lähettää käsikirjoituksen vielä muuallekin, mutta en tiedä. En tiedä, minne sitä sitten oikein lähettäisin. Kuka haluaisi julkaista mietiskelevää, pehmeäviivaista, hieman lyyristä romaaniproosaa?

Omakustanneajatus on kuitenkin tosiaan vasta leikkiä. En tiedä. Toisaalta ajatus kiehtoo ja kutkuttaa, toisaalta epäröin enkä tiedä, olisiko se sitten sitä mitä haluaisin. Olisihan se ”oikea” kustannussopimus tietenkin komeampi, ja ihan jo siksikin että se merkitsisi sitä, että käsikirjoituksen arvon tunnistaisi ja tunnustaisi joku muu. Omakustannekirjailijana sitä olisi kumminkin vain – no, omakustannekirjailija. Mutta mitä jos ja kun sitä kustannussopimusta ei tule? Kun kustannussopimuksen todennäköisyys kuitenkin on mitä on, ihan noin yleisestikin ottaen? Kuten tuhannesti todettua, omaa tekstiään on melko mahdotonta objektiivisesti arvioida, mutta yleisesti ottaen on selvää, että kustannussopimusten ulkopuolelle jää väistämättä useita hyviä käsikirjoituksia. Omakustanne onkin minusta tässä yhtälössä erinomainen ja varteenotettava vaihtoehto, johon ei oikeasti liity edes mitään ”vain”-konnotaatioita, mutta nähtävästi sitä omalla kohdallaan pitää kaikki aina vatkata vaikeamman kautta. Mutta niin: onko oikein, jos ei etsi itselleen ja työlleen vaihtoehtoa, jos perinteisen vaihtoehdon väylä ei syystä tai toisesta aukea? Onko se itselle ja tehdylle työlle edes reilua? Sanoille, kertomukselle?

Kaipa sitä olisi helpompaa myös uskoa tarinaansa, jos sen valitsisi se arvovaltainen joku muu. Toisaalta ajatus on typerä eikä oikeasti edes totta. Tarinaansa on kuitenkin uskonut jo silloin, kun sitä on kirjoittanut. Olisiko sille muka antanut tunteja ja tunteja ja tunteja (tai vuosia ja vuosia ja vuosia), jos ei olisi uskonut? Se, että epäusko aina väistämättä vuorottelee uskon kanssa, on toinen, prosessiin väistämättä kuuluva juttu.

Niin, omakustanneajatus siis mietityttää ja kai sitten sekin, ”riittäisikö” se. Luultavasti kyse on myös tuosta uskosta. Löytäisikö teos lukijoita? Toisaalta olen aika viehättynyt omakustanteen mahdollistamasta vapaudesta, tietystä kotikutoisuudestakin. Ajatuksessa, että kirjani olisi ihan oma luomukseni, on sittenkin jotakin aika villin hienoa.

No, vielä on monia vaihtoehtoja. Ja tietenkin yksi vaihtoehto on se, että menen eteenpäin vaan. Että keskityn ihan vaan uusiin kirjoituksiin ja kertomuksiin. Mutta en tiedä, tuntuu että tämä matka ei ole vielä lopussa.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (1989)






Ehkä miehen neuvossa on järkeä – ehkä minun pitäisi lakata katsomasta niin usein taakseni, omaksua myönteinen asenne ja yrittää nauttia siitä, mitä päivästäni on jäljellä. Sillä mitä me voimme loppujen lopuksi saavuttaa sillä, että tuijotamme jatkuvasti taaksemme ja syytämme itseämme, jos elämä ei olekaan osoittautunut toiveidemme mukaiseksi? Sellaisille ihmisille kuin te ja minä ankara totuus on, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa kohtalomme kokonaisuudessaan niiden suurten miesten käsiin, jotka pyörittävät tätä maailmaa ja tarvitsevat palveluksiamme. Mitä siis hyödyttää kiusata itseään liikaa sillä, mitä olisi tai ei olisi voinut tehdä valvoakseen oman elämänsä suuntaa? Eikö riitä, että sellaiset ihmiset kuin te ja minä edes yrittävät antaa oman pienen panoksensa jollekin oikealle ja arvokkaalle asialle? Ja jos joku meistä on ollut valmis uhraamaan suuren osan elämästään sellaisille tavoitteille, hänellä on jo sinänsä aihetta ylpeyteen ja tyytyväisyyteen lopputuloksesta riippumatta.

Kun olen lukenut loppuun Kazuo Ishiguron romaanin Pitkän päivän ilta, huomaan, että on tullut pimeä. Taivas on tummunut huomaamatta niin kuin se aina tummuu, jos sitä ei tarkkaile. Lukuvalo ja kynttilät, jotka olen kuitenkin hieman aiemmin, tiheytyvää hämärää ennakoiden sytyttänyt, ovat kirkastuneet samalla kun pimeä on saapunut huoneeseen. Katse osuu valon ja pimeän kohtaamiseen ja ajattelen, että en olisi voinut lukea kirjaa loppuun sopivammalla hetkellä. Että en olisi voinut lukea sitä loppuun esimerkiksi aamulla. Tai päivällä. Että sen piti loppua juuri illalla ja juuri silloin, kun pimeä on juuri, ihan hetki sitten, saapunut.

Lasken katseeni takaisin kirjaan ja luen uudelleen katkelman toiseksi viimeiseltä sivulta. Päätän, että jos kirjoitan tästä, siteeraan kirjoitukseni alkuun juuri sen. Ajattelen, että en ole kirjoittanut mistään kirjasta pitkään aikaan ja että en oikeastaan lähtökohtaisesti ajatellut kirjoittaa tästäkään (sillä niin, olen huomannut että on ehkä parempi, etten lähtökohtaisesti ajattele niin yhdestäkään kirjasta, vaan että kirjoitukset saavat syntyä jos ovat syntyäkseen). Mietin, työntääkö tämä minua kirjoittamaan, mutta ennen kuin olen ehtinyt miettiä enempää, huomaan jo muodostavani mielessäni lauseita, joilla aion kirjoitustani siteerauksen jälkeen jatkaa: ajattelen, että kirjoitan siitä, miten luen kirjan loppuun juuri sillä hetkellä, kun on tullut pimeä, ja että oikeastaan tulen siinä sanoneeksi kaiken, mitä minun tarvitsee sanoa.

Suljen kirjan, käännän kansipuolen ylös, katselen miestä kuunsirpin alla. Kannen mies ei muistuta Anthony Hopkinsia. Ei tietenkään, hän on René Magritten maalaama ”Opettaja”. Minä olen koko ajan tarinaa lukiessani nähnyt kuitenkin mielessäni Anthony Hopkinsin – ja Emma Thompsonin – kasvot ja samalla niiden kuvittamia yksittäisiä välähdyksiä, joista en oikeastaan tiedä, ovatko ne totta vaiko vain muistin sekoitelmia. Siitä, kun olen nähnyt elokuvan, on kamalan kauan, puoli elämää. Ja ajattelen, äkkiä, että olen onnekas, kun vierelläni yhä on se sama ihminen, jonka kanssa elokuvan silloin katsoin. Ehkä muistankin elokuvasta oikeastaan parhaiten juuri sen: me olimme nuoria, elämä avoin. Ja kyllä, tietenkin, avoin se on yhä, mutta väistämättä rajallisempi kuin silloin. (Kun myöhemmin, aamulla, viimeistelen kirjoitustani, mietin, jätänkö tämän ajatukseni meistä kahdesta paikalleen. Eihän se oikeastaan kerro mitään kirjasta, jonka olen lukenut, se on vain henkilökohtainen, omaan elämääni liittyvä tunne. Toisaalta se kertoo paljon. Miten se oikeastaan määritellään, mikä liittyy kirjaan? Tai lukukokemukseen?)

Suljen silmät, avaan taas. Tunnustelen haikeutta, jonka teos minuun tietyn henkilökohtaisen onnentunteen ohella jättää ja jonka hahmosta en ole ihan varma. En tiedä, olenko surumielinen siksi, että olen kerännyt itseeni lukemani tarinan haikeuden, vai siksi, että sen haikeus on muuttunut omakseni tai ei, ei ehkä omakseni vaan jotenkin yleiseksi, että se on tavoittanut asioita, joilla ei ole mitään tekemistä hovimestari Stevensin ja neiti Kentonin kanssa ja kuitenkin on, asioita, jotka ovat tässä, kaiken aikaa, hetkissä joita ihmiset elävät, ilmassa tiheänä huntuna leijuvina toteutumattomina toiveina, hieman omanlaisina itse kunkin kohdalla, ehkä luovuttuina ihanteina ja pyrkimyksinä, sanomatta jätettyinä sanoina ja silti – elämänä. On minullakin asioita, joita olisin ehkä halunnut tavoitella enemmän kuin olen rohjennut. Toisaalta ajattelen, että niiden aika ei ole ollut vielä. Uskon siis edelleen aikaan, siihen että sitä on?

Mutta niin, ehkä sillä ei ole väliä. Eikä eroa. Sillä, onko haikeus tarinan, minun vai yleensä ihmisyyden haikeutta. Ehkä on vain niin, että olen lukenut teoksen, jonka hienovireisyys on tavoittanut mielessäni jotakin hyvin yleisinhimillistä. Kuinka moni meistä on onnistunut elämään niin, ettei koskaan ole kokenut tarpeelliseksi pohtia elämänsä risteyskohtia ja tekemisiään ja tekemättä jättämisiään? Kuinka moni meistä ylipäätään kykenee elämään taakseen katsomatta? Entä pitäisikö edes kyetä, eikö menneisyytemme kuitenkin myös kerro meille meistä itsestämme? (Tarkennan, että taakseen katsominen ja katumus ovat eri asioita. Sen, että pohtii elämäänsä ja risteyksiään, ei tarvitse tarkoittaa tyytymättömyyttä. Se voi tarkoittaa myös sitä, mutta sen ei tarvitse. Ja tämä nyt taas ihan tällaisena yleisenä huomiona tai ajatuksena, jollaisiin luetut kertomukset toisinaan johtavat riippumatta siitä, mitä ne itsessään ovat oikeastaan sanoneet. Katuiko Stevens ja jos, niin mitä, se on – ehkä – toinen kysymys.)

Avaan koneen, siirryn kirjoittamaan. Ilta ympärillä syvenee, kääntyy yöksi. Se, mitä olen kirjan suljettuani ajatellut, alkaa saada kirjoituksen hahmon. En tiedä, olenko kertonut mitään itse kirjasta; joskus (tai usein) raja ”itse kirjan” ja sen itselle tarjoaman kokemuksen välillä on ohut tai melkein olematon. Olisiko ollut enemmän oikein kertoa, että Pitkän päivän ilta on kertomus vanhenevasta hovimestarista, herra Stevensistä, ja hänen matkastaan Länsi-Englannissa? Että se on tiellä ja mielessä tapahtuva matka muistoihin, elettyyn elämään ja elämänvalintoihin? Ehkä, en tiedä.

Sen tiedän, että Pitkän päivän ilta on taidokas, hienovireinen romaani, joka sanoo samalla kun jättää sanomatta. Ishiguron kerronta on eheää, syvää, taiten rakennettua, ja se tutkii myös ihmisen kykyä kertoa todenmukaisesti omaa kertomustaan ja leikitteleekin sillä, näyttää miten ohuiden säikeiden varassa kertomukseen rakennetut merkitykset joskus ovat. Ja niin, ehkä se kertoo siitäkin, että ihmisellä on oikeus kertoa tarinansa itselleen oikein. Siitä, että kun ilta lopulta saapuu, on hyvä osata iloita syttyvistä valoista ja eletystä päivästä, tulevastakin, kaikesta huolimatta.

Ja ne ihanteet, niin. Maailman tai ihmiselämän murroskohdat, rajahetket. Minkälaisille asioille me annamme arvoa tänään? Minkälaisia asioita me palvelemme? Mikä on meidän velvollisuutemme, paikkamme ja – niin, oikeutemme? Ovatko ne asiat oikeita ja arvokkaita?

Sormenpäät pysähtyvät hieman hitaasta, etsiskelevästä liikkeestään. Olen tainnut sanoa kaiken mitä minulla juuri nyt on sanottavana. Tiedän, että kokemukseni kirjasta ei ole valmis, mutta arvelen, että tämä riittää, nyt. Päätän, että menen nukkumaan (on jo aivan liian myöhä, minulle) ja viimeistelen kirjoituksen huomenna, sitten kun ei enää ole yö ja pimeä vaan aamu ja valo. Nyt, kirjoitukseni lähestyessä viimeistä pistettään, syystaivas on hieman pilveilevä, mutta pilvien takaa kuultaa pakkasaamun valo. Tuntuu jotenkin hyvältä, oikealta, julkaista kirjoitus valon hetkellä, vaikka luulen, että kirjan osalta tulen aina muistamaan juuri sen, miten oikealta tuntui, että luin sen loppuun juuri illalla, vastasaapuneen pimeän sylissä.


perjantai 13. lokakuuta 2017

Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei...







Sain keväällä valmiiksi kaksi käsikirjoitusta, romaanikäsikirjoituksen ja lastenkirjakäsikirjoituksen. Tai ehkä ne olivat olleet melko valmiita jo hyvän aikaa, keväällä vain olin sitten valmis päästämään myös irti. 

Ikävä kyllä se ei sovellu julkaisuohjelmaamme.

Lähetin molemmat käsikirjoitukseni maailmalle, siinä keväällä ja alkukesästä, noin puoleenkymmeneen kustantamoon kummankin. Osittain kustantamot olivat samoja, osittain eri. Koetin valita niin, että voisin kuvitella kustantamoiden julkaisevan sellaista, mitä olen kirjoittanut. Mutu-tuntumaakin toki, väistämättä, eikä se välttämättä aina toimi.

Valitettavasti joudumme toteamaan, ettemme kuitenkaan voi sisällyttää sitä kustannusohjelmaamme.

Nyt, lokakuun puolivälissä, suurin osa kustantamoista on jo vastannut. Osa vastauksista tuli hyvinkin nopeasti, noin kuukauden jälkeen. Yksikään vastaus ei sentään tullut parin päivän päästä, kuten viime kierroksella muutama vuosi sitten. Rohkenen ajatella, että käsikirjoituksiini on vastauksen nyt lähettäneissä kustantamoissa sentään tutustuttu, jollakin tavalla ainakin. Osa vastauksista on puolestaan tullut aivan hiljattain, viimeisin tällä viikolla. Ja osa on siis vielä tulematta.

Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei sovi tällä hetkellä ohjelmaamme.

Koska olen hieman hidas sekä saamaan valmiiksi että päästämään irti, nämäkin käsikirjoitukseni ovat kulkeneet mukanani aika kauan. Niiden rinnalla on versonut myös uutta, mutta aina vaan olen palannut myös näihin. Ehkä ihan jo siksi, että nämä käsikirjoitukset ovat molemmat olleet minulle rakkaita, mutta myös siksi, että olen uskonut niihin ja edelleen siihen, mitä niistä voisi ehkä tulla.

On aika jännää tunnustella tunteitaan hylkäyskirjeiden edessä. Sitä voisi ajatella, että en osaa. Voisi hävettää. Turhauttaa. Tuntua siltä, että koko ajatus minusta ja kirjoittamisesta on haihattelua. Mutta minusta ei nyt tunnu siltä ollenkaan. Joskus kyllä tuntuu, ja ihan siis noin niin kuin ylipäätään, mutta ei juuri nyt. En tiedä pitäisikö tuntua, mutta ei tunnu. Voi tietysti olla, etten osaa, en ainakaan oikealla tavalla, ja että haihattelen vaan. Mutta se ei muuta sitä, että kirjoittaminen on minussa, minua. Siksi se ei voi olla kokonaan haihattelua. Toive kustannussopimuksesta voi sitä olla, mutta ei itse kirjoittaminen.

Edellisellä kerralla, silloin kun olin ensimmäistä kertaa lähettänyt käsikirjoitukseni maailmalle ja hylkäyskirjeitä alkoi tulla, minua kyllä myös vähän hävetti. Ajattelin, että mitä oikein kuvittelin. Että olin suuruudenhullu ja luulin itsestäni liikoja. Ehkä sitä sitten ajan mittaan oppii ajattelemaan toisin. Esimerkiksi siten, että kyse on ennen kaikkea oikeutetusta yrittämisestä. Siitä, että omiin sanoihinsa saa ihan oikeasti sen verran luottaa, että antaa itsensä antaa niille mahdollisuuden. Ja että jos käsikirjoitus ei sitten tulekaan valituksi yhtenä tuhannesta, se ei vielä välttämättä kerro mitään siitä, osaako vaiko ei. Tai siitä, mitä siitä omasta käsikirjoituksesta voisi tulla, jos se sen mahdollisuuden saisi. Eihän yksikään käsikirjoitus liene sellaisenaan valmis. Tai ehkä joku onkin, mutta luultavasti hyvin harva.

Emme valitettavasti ole voineet hyväksyä lähettämäänne käsikirjoitusta kustannusohjelmaamme.

No, vielä on jokunen kustantamo, joka ei ole vastannut. Molemmilla käsikirjoituksilla on vielä mahdollisuus. Ei tosin ole varmaa, vastaavatko kaikki kustantamot ollenkaan. Aina vastauksia ei tule. Mutta ainakin jonkin aikaa kaikki on silti vielä mahdollista, ja annan itseni ajatella niin, että joskus tarvitaan vain yksi kyllä. Vaikka niin, olisihan se kaksikin kyllää tietysti hyvä, kun on kaksi kirjoitustakin. No, en valittaisi siitä yhdestäkään. Hyppisin ilosta.

Ikävä kyllä on todettava, että emme voi tarjoutua sitä julkaisemaan.

Entä jos kustannussopimusta ei tule, nytkään? No, sitten sitä ei tule. Harkitsen, ehkä, mitä sitten näille käsikirjoituksille teen. Annanko niiden unohtua pöytälaatikkoon. Annanko niistä kasvaa jotakin muuta. Poiminko niistä jotakin johonkin toisaalle. Koetanko vielä valita toisia kustantamoita. Tai kokeilenko ehkä omakustannetta, vaikka markkinointi ei ole ollenkaan se minun juttuni. Olisihan se nyt kuitenkin kiva, että kirjaseni löytäisi edes jokusen lukijan. No, ainakin voisin sitten kaupitella muutaman kappaleen läheisilleni. Tai lahjoittaa. Ja saisinpa sitten kirjoitukseni ihan oikeissa kansissa omaan hyllyyni, sellaisena ihan oikean kirjan näköisenä. Riittäisikö se sitten? Tai toisaalta: onko se sitten ylipäätään se juttu, se että kirjoitukseni on kirjan näköinen? Olisiko se silloin erilainen kuin nippuna paperia? Jotenkin enemmän, oikeampi? Ehkä, mutta en silti millään lakkaa uskomasta myös siihen, että tärkeää on myös kirjoittaminen itsessään, riippumatta siitä mihin se ulkoisesti johtaa vai johtaako.

Ja kyllä, koko ajan kirjoitan myös uutta. Omaan, ehkä hieman hitaaseen tahtiini. Aikanaan, kun olen taas saanut jotakin valmiiksi ja olen lopulta myös valmis päästämään irti (niin, ne saattavat tosiaan olla kaksi eri asiaa), lähetän maailmalle ne uudetkin kirjoitukseni. Tuuleehan siellä, kyllä, ja välillä sattuu siipeen, mutta miten oppii lentämään, jos ei opettele?

Ja sitä paitsi:

Se ei valitettavasti valikoitunut kustannusohjelmaamme sen ilmeisistä ansioista huolimatta.

Niin – jos yksikin kustantamo sanoo näin, saa ehkä ajatella, ihan vähän, että on se sopimus sittenkin mahdollinen, vielä joskus. Jos ei juuri tämän käsikirjoituksen kohdalla tai sen toisen, niin ehkä vielä jonkun. Ja niin: miten paljon muutamalla pienellä sanalla, joiden kirjoittamiseen (tai sanomiseen, miten milloinkin) menee vain hetki aikaa, voikaan toiselle antaa. Minä annan ehkä itseni uskoa, että olen osannut ainakin jotakin. Ja kiitän mielessäni häntä, joka ehti nämä sanat minulle antaa.

Ajatus kustannussopimuksesta tuskin riittäisi kirjoittamiseni motivaatioksi yksin. Kirjoittamisen on oltava ennen kaikkea sisäisesti tärkeää, omaa. Ja niin sen varmasti kokee moni muukin. Mutta kyllä, ajatus siitä, että tekstin lähettää aikanaan maailmalle, siipiään kokeilemaan, tuo kirjoittamiseen yhden tärkeän tason, mahdollisuuden, lisää. Ja ei, en minä ollenkaan valittaisi, jos käsikirjoitukseni vielä joskus saisi olla se yksi tuhannesta. Jos se saisi lentää, jos sen siivet kantaisivat.

Tällaisia tänään. Toivotan samalla hyvää syyslomaa kaikille syyslomaa viettäville ja tunnelmallisia, hämyisensuloisia syyshetkiä myös kaikille muille


tiistai 10. lokakuuta 2017

Ajatuspolkuja suomalaisen kirjallisuuden päivänä






Tänään, 10.10., vietetään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Päivä onkin hulmuavat lippunsa ansainnut, sekä Kiven että kirjallisuutemme nimissä.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870) oli aikoinaan ensimmäinen suomenkielinen romaani tai ainakin ensimmäinen merkittävä. Ensimmäinen suomalainen romaani se ei sen sijaan ollut, sillä ennen Kiveä maassamme oli jo kirjoitettu monia ruotsinkielisiä teoksia. Ensimmäinen suomalainen romaani olikin Fredrika Wilhelmina Carstensin Murgrönan (1840, suom. Muratti vuonna 2007), hieman sentimentaalinen, kirjeromaanin muotoon kirjoitettu rakkauskertomus. 1800-luvun yhteiskunnallisista olosuhteista ja sääty-yhteiskunnan lainalaisuuksista johtuen romaanikirjallisuutemme syntyi juuri ruotsinkielisenä, mutta vuosisadan loppua kohti tapahtuvat muutokset johtivat lopulta siihen, että tilaa ja mahdollisuuksia alkoi vähitellen syntyä myös suomenkieliselle kirjoittamiselle ja kirjallisuudelle. Sydämellinen kiitokseni kaikille noiden aikojen uutterille edelläkävijöille, sekä suomen että ruotsin kielellä kirjoittaneille!

Kaikki suomalainen kirjallisuus ei tietenkään edelleenkään ole suomenkielistä ja hyvä niin. Suomalaisuus ei ole vain yksi, vaan se on monta, ja tässä moneudessa on myös suomalaisuuden rikkaus. Suomenkielisen kirjallisuuden rinnalla meillä on edelleen valtavan hienoa suomenruotsalaista kirjallisuutta, ja kirjallisuutemme kokonaiskuvaa rikastaa myös (valitettavan vähälle huomiolle tosin monin tavoin jäävä) saamenkielinen kirjallisuus. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme monipuolistuminen avaa varmasti ajan mittaan mahdollisuuksia myös yhä laajemmalle suomalaisen kirjallisuuden käsitteelle, ja onkin hyvä muistaa, tässäkin, ettei rakkaus omaan isänmaahan, kulttuuriperintöön ja äidinkieleen suinkaan tarkoita sulkeutumista ja sulkemista. Oikeastaan tuntuu siltä, että juuri rakkaus päinvastoin avaa. Se, mikä johtaa sulkeutumiseen ja sulkemiseen, on jotakin ihan muuta.

Itse olen niitä suomalaisia, jotka ovat kasvaneet juuri suomen kieli kehtonaan. Olen kasvanut hahmottamaan itseni ja toiset ihmiset, koko ihmisyyden ja maailman juuri tämän rakkaan kielen kautta. Siksi juuri tämä kieli ankkuroi minut maailmaan ja maailman minuun. Jos minulla olisi jokin toinen kieli, sekä minä että maailmani olisimme hieman toisenlaisia – alkaen ihan jo siitä, että esimerkiksi minun aamuni ei olisi aamu. Se olisi jotakin muuta, ehkä morning, morgon, mañana, Morgen, hommik tai утро, ja siksi siinä olisi myös ihan erilainen sointi, erilainen tuntu ja tunnelma. Nyt, tässä ja tällaisena, minun aamuni on pehmeä ja hieman pyöreä, aurinkoinen ja utuinen samaan aikaan. Siinä on jotakin, joka sekä avaa että kätkee, ja se on, juuri minulle, mitä parhain ja oikein sana aloittaa uusi huomen. Mutta niin: millä kielellä aamu sitten ikinä sanotaankin, se merkitsee tietenkin myös tiettyjä samoja asioita, mutta samalla siinä kuitenkin on juuri sen oman kielen tuntu ja sävy.

Koska oma kieleni on se, jonka sylissä olen kasvanut ja itseni ja maailman oppinut (tai paremminkin: jonka sylissä kaiken aikaa olen itseäni ja maailmaa oppimassa), on minulle ominta myös lukea juuri omalla kielelläni kirjoitettua kirjallisuutta. En lakkaa pohtimasta, ihailemasta ja hämmästelemästä, miten loputtoman kiehtovaa on, että kieli on samaan aikaan sekä jaettua että omaa ja että tämä yksi ja sama kieli voi taipua niin moneen rytmiin, tyyliin ja ääneen, niin moneen erilaiseen tapaan jäsentää tätä yhteistä maailmaa tällä yhteisellä kielellä. On huikeaa, että tällä yhdellä ja samalla, melko pienellä kielellä on syntynyt niin monien kirjallisuuksien kirjo. Ja aina vaan yhtä kiehtovaa on myös se, että meillä kaikilla yhteistä kieltämme puhuvilla ja kirjoittavilla on tämä yhteinen välineemme, mutta samalla meillä jokaisella on myös se ihan oma äänemme, jolla sitä käytämme. Ja  äänemme, niin, sekin lienee aina myös sekoitus toisia ääniä, samalla kertaa sekä omamme että monelta suunnalta lainattu.

Ja mitä tähän omaan kirjallisuuteemme tulee, on se tietenkin vain pieni kaistale maailmankirjallisuuden kainalossa, ja on äärettömän tärkeää muistaa, ettei kirjallisuuttamme ilman maailmankirjallisuutta edes olisi. Kirjallisuus tarvitsee koko laajan avaruutensa kasvaakseen ja kukoistaakseen, ja myös tämä meidän kotoinen kirjallisuutemme kiinnittyy aina johonkin itseään laajempaan. Myös se sekä kerää itseensä että antaa itsestään, on erottamaton osa kirjallisuuden avaraa ja monipolkuista kokonaismaailmaa, ja varmasti myös sekä tietoisesti että tiedostamattaan.

Minulle juuri tämä oma kirjallisuutemme on kuitenkin se kaikkein rakkain. Erityisen rakasta minulle on vanha kirjallisuutemme ja ne syvät, kirjallisuuden historiaa henkivät henkäykset, joita se aikojen takaa minulle henkii, mutta iloitsen suuresti ja lämpimästi myös tämän päivän kirjallisuudestamme ja ennen kaikkea siitä, että sen monimuotoisuudesta riittää helmiä hyvin erilaisille lukijoille.

Ja ei, rakkauteni omaan kirjallisuutemme ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö rakasta voisi olla ja olisi myös muu kirjallisuus ja ettenkö myös muuta kirjallisuutta ja esimerkiksi sen kääntämistä arvostaisi, vaan ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että juuri suomalaisessa kirjallisuudessa on minulle koti. Tämän pienen maan ja pienen kielialueen lukijana minusta myös tuntuu, että minulla on kuin onkin lupa rakastaa kaikkein eniten juuri tätä omaa, kotoista kirjallisuuttamme. Joskus on tietenkin paikallaan myös lähteä kotoa pois, maailman avaruutta katsomaan, mutta ihaninta on sittenkin aina se paluu.

Toivotan oikein hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää – kaikessa sen rikkaudessa

perjantai 6. lokakuuta 2017

Lukemisen mahdottomuudesta ja mahdollisuuksista




– aina ei etene, nousee vaan –



Lukijan blokki ei iske niihin, jotka pitävät kirjallisuutta turhuutena tai viihteenä. Siitä kärsivät ne, joille kirjallisuus on henki ja elämä.

Näin kirjoittavat Tommi Melender ja Sinikka Vuola tuoreessa Parnassossa (5/2017), artikkelissaan ”Lukija horroksessa”. Aah, ajattelen minä, olen vapautettu!

Sillä kyllä vaan, aina aika ajoin se iskee: täydellinen kyvyttömyys lukea. Se, että haluaisin lukea, mutta en kuitenkaan halua. En pysty enkä kykene. On mahdotonta keskittyä. Janoan sanoja, mutta olen niitä täynnä. En pääse samalle aaltopituudelle minkään teoksen kanssa, vaan kaikki jäävät liian etäälle, värisevät epätahtiin. Katselen kaihoten kutsuvia selkämyksiä ja kansia, mutta en saa avatuksi mitään, en yhtään kirjaa. Tai jos saankin, en ainakaan pääse alkua pitemmälle.

Nyt taitaa sitten taas olla tällainen blokki. En ole muutamaan viikkoon saanut luetuksi loppuun kuin yhden kirjan. Kyseessä oli syksyn uutuusromaani, jolta siltäkin odotin kai enemmän kuin sain. En tiedä, johtuiko lukukokemuksen laihuus teoksesta vai minusta, tästä lukemiseni vaikeudesta. Voi olla, että se johtui molemmista. Mutta niin epäreiluksi en kyllä rupea, että ryhtyisin tämän enempää rääpimään laihaa kokemustani, johon kirja itse tuskin on ainoa syypää. Eikä se sitä paitsi ehkä oikeastaan edes ollut laiha. Kirjan luettuani aloin nimittäin taas miettiä muun muassa sitä, miten kirjat oikein valikoituvat kustannettaviksi. Enkä nyt siis niinkään siksi, että kirja olisi ollut erityisen huono (ei ollut), vaan ihan vaan siksi, että se nyt vaan on aika mielenkiintoinen juttu. Jaaha, taas harhapolku.

No. Kesken on kyllä monia kirjoja ja on ollut jo kauan. Osa on tainnut keikkua keskeneräisten pinossa kesästä asti, loppukesästä ainakin, en enää varmaksi muista mitä olen milloinkin aloittanut. Kirjojen keskenjättäminen noin niin kuin ylipäätään on minusta tätä nykyä erittäin sallittua (nuorempana olin ehkä kiltimpi ja toista mieltä, nyt olen sitten kai tuhma tai ainakin ajastani tarkka), mutta tässä parhaillaan keikkuvassa keskeneräisten ja/tai lukuvuoroaan odottavien kirjojen pinossa (josta tuossa kuvassa näkyy vain murto-osa) ei ihan oikeasti ole mitään järkeä, koska kaikki nuo odottelevat kirjat ovat kuitenkin sellaisia, jotka vielä haluan ja aion lukea ihan kokonaan. Sellaisiakin on, jotka odottavat pinossa hartaasti odotettua uusintalukua ja ihmettelevät, miksi niitä nyt oikein tällä tavalla kartellaan.

Tämä kuluva viikko on nyt sitten taas oikein lukublokin huipentuma, sillä en ole tällä viikolla tainnut kirjoja edes availla. Siis ollenkaan. No jaa, katselin kyllä paria valokuvakirjaa, mutta jotenkin sitä ei nyt minusta lasketa. Eli olen tässä taas vain katsellut niitä selkämyksiä ja kansia, mutta yhtään kirjaa en ole saanut edes kunnolla avatuksi. Niin että on sitten taas tämmöiset viikot. Tämmöiset, että luen levottomasti, jos ollenkaan.

No niin, tietenkään tämä ei ole mitenkään uutta. Blokki on koettu monet kerrat, ja aina se on mennyt aikanaan ohi. Tiedän jo, ettei kirjallisuus katoa minulta minnekään, vaikka joskus menisi muutama viikko (tai, öö, kuukausi) niin etten kykene lukemaan yhtään mitään (no, mitään on toki ehkä turhan kärjistynyt ilmaisu, sillä luen kyllä aina jotain, kuten nyt vaikka Parnasson artikkelin lukijan blokista, mutta niin, en kirjoja enkä ainakaan kaunokirjallisuutta). Tiedän, että kirjallisuus tulee kyllä takaisin tai että se oikeastaan onkin tässä, yhä ja kaiken aikaa, vaikka en juuri nyt saa siihen oikein otetta. Tiedän, että ehkä jo huomenna jokin kirja vie minut taas ihanasti mennessään. Tai jos ei vielä huomenna, niin sitä seuraavana päivänä tai sitä. Tai no, joskus ainakin.

Selvää on tietenkin sekin, että välillä sitä vaan on kaikkea muuta. Sitä elämää, esimerkiksi. Mieli ehkä liian täynnä. Tai sitten ei vaan yksinkertaisesti ole lukutuulella. Ei, vaikka kuinka olisi lukutoukkien kuningatarkuntaa. Saattaa olla, että neulotuttaa enemmän. Tai ihan vaan mietiskelyttää. Mitä nyt sitten milloinkin. Ja joskus saattaa ehkä olla, kyllä vaan, blokissa ihan vaan siksi, että tarjolla olevien kirjojen runsaudenpula hengästyttää niin, ettei kerta kaikkiaan tiedä, mitä sitä juuri nyt sitten haluaisi eniten lukea.

Ja ei, blokki ei minulla(kaan) liity siihen, että kirjoitan. Joskus kirjoittamisessa on toki vaiheita, jolloin mieli on prosessista niin täysi, että lukemiseen on vaikeaa keskittyä, mutta se on sitten hieman erilainen ilmiö. Enkä muuten edes ole niitä kirjoittajia, jotka karttelevat lukemista vaikutteiden pelossa. Minun kirjoittamistani lukeminen päinvastoin ravitsee, vaikka toki omat rakenteilla olevat tekstini saattavat monin tavoin vaikuttaa siihen, mitä milloinkin luen. Kaikenlainen luettava ei aina sovi kaikenlaisen kirjoittamisen viereen. Mutta lukeminen itsessään sen sijaan sopii. Itse asiassa se pitää kirjoittamista kädestä.

Mutta niin, varmasti saan lukiessani kaiken aikaa myös niitä vaikutteita, ja yhtä vaikutteiden sinfoniaahan koko kirjoittaminen ylipäätään onkin. Lukeminen takaakin terveellisesti myös sen, ettei unohda kirjoittajalle tarpeellista nöyryyttä ja ymmärrystä siitä, että jokaisen sanan, jonka kirjoittaa, kirjoittaa aina kaiken jo kirjoitetun jatkoksi. Ainutlaatuisuutta ei tälläkään saralla ole olemassakaan, ja on aikamoista suuruudenhulluutta kuvitella kirjoittavansa jotakin ennennäkemätöntä. Lukekaa vaikka tuosta Parnassosta, mitä Melenderkin tästä sanoo.

No, maistiaisiksi siteerattakoon Melenderiltä vaikka tämä:Iloitsen aina, kun löydän kirjan, jota lukiessa tekee heti mieli ruveta kirjoittamaan. Ja kyllä vaan, niin minäkin! Onneksi niitä innoittavia kirjoja sentään riittää. Vaikka lukeminen on välillä mahdotonta, on se kuitenkin enimmäkseen mahdollisuuksia täynnä.

Joo. Ehkäpä tämä minunkin blokkini jo tässä viikonvaihteessa taas vähän hellittää. Ja jos ei vielä hellitä, niin sitten ei. Kyllä se siitä, aikanaan. Ihan jo siksi, että kirjallisuus kumminkin on se henki ja elämä. 

PS. Ja mitä tuohon Melenderin ja Vuolan artikkeliin tulee, niin tässä on siitä luonnollisesti vain raapaisu. Kannattaa lukea kokonaan. Tuskinpa olemme ainoita, joita blokit ajoittain kiusaavat.


tiistai 3. lokakuuta 2017

Lokakuu

 


Lokakuu on alkanut utuisena ja pehmeärajaisena. Pieninä ja suurina pisaroina ja tuulena, jossa on jo eri tuntu. Kynttilähämyisinä aamuina ja iltoina ja hissuttelevina villasukkavarpaina. Hymyinä, joissa on iloa syvenevästä syksystä, hiljalleen lähestyvästä joulusta ja kaikista pehmeistä ajatuksista, joilla on pitkät pumpuliset helmat.

Välillä tekee mieli mennä vähän eteenpäin, kai sitä ajattelee että hetken verran tuonnempana on jotakin vielä oikeampaa, mutta ehkä sitä sittenkin on mieluiten juuri tässä ja tietää, että kaikki tapahtuu kyllä aikanaan. Kyllä, niin se on: elämä samoin kuin muutkin rakenteilla olevat kertomukset kutoutuvat kyllä omaan tahtiinsa, hetki kerrallaan.

Tekee mieli myös leipoa piparkakkuja, mutta ei ehkä sittenkään ihan vielä. Ja ehkä jo pian löydän kaupasta glögiä... On hassu olo tai ehkä sittenkin vain sellainen tavanomaisen lokakuinen, sellainen että jouluttaa ja syksyttää samaan aikaan. Että tekee jo mieli joulun tuoksuja ja makuja ja silti nimenomaan niin, että on vasta lokakuu, tämä hetki.

Niin, vuodesta on jäljellä viimeinen neljännes. Ihanaa, rakasta aikaa: villasukkaista askellusta pehmeässä syyshyssyssä, koko ajan hiljalleen joulua kohti.

Toivotan lempeää lokakuuta kaikille kamarissa piipahtelijoille, pehmeitä hetkiä ja mielialoja ♥ Lokakuu, eikö vain, on kynttilöiden, höyryävien kuppien ja hellivien syysunien suloista aikaa... Aikaa, jona voi käpertyä viltin alle hyvien kirjojen tai ihan vaan omien mielenliikahdustensa kanssa ja niin, pysähtyä hetkeen tai rientää haaveiden mukaan, ihan sen mukaan miten milloinkin oikealta tuntuu.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Naisten aakkoset: P






  Walter Cranen Prinsessa Ruusunen -kuvitusta vuodelta 1911.



Naisten aakkosissa on kamarissani tänään vuorossa P.
Tuttuun tapaan tässä Tarukirjan Margitin ideoimassa haasteessa nostetaan
esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella,
ja nytpä siis pitemmittä puheitta suoraan asiaan eli mitä parhaimpiin P-naisiin.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Paula Havaste. Olen joskus taannoin lukenut myös Havasteen historiallisia romaaneja, joista silloin pidinkin kovasti. Nyt lukutuuleni ovat toistaiseksi puhallelleet näiden romaanien ohi, mutta jos ne taas jonakin päivänä kääntyvät, saatan jatkaa siitä mihin silloin joskus jäin. Tässä nostan Havasteen kuitenkin esille ennen kaikkea hänen kertakaikkisen valloittavien Henkka-kirjojensa vuoksi. Henkka maalla ja Henkka koulussa ovat ehdottomasti uudemman lastenkirjallisuutemme aatelia, ja meilläkin on näitä kirjoja jokunen vuosi takaperin luettu lukemattoman monta kertaa. Henkat ovat aivan ihania, valokuvin kuvitettuja kirjoja lapsen arkisesta elämästä ♥


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Pernilla August. Tapani mukaan olen sama muumio kuin aina ennenkin, ja suosikkinäyttelijättären nimeäminen perustuu joskus iät ja ajat sitten lähtemättömät jäljet jättäneisiin katselukokemuksiin... Mutta minkäs sitä muumio kääreilleen mahtaa ja toisaalta, kyllä se vaan niinkin on, että ne nuoruudenkokemukset ovat monesti eri tavalla voimakkaita kuin tuoreemmat. No mutta, höpötykset seis. Pernilla August on näytellyt muun muassa Ingmar Bergman -filmatisoinneissa Fanny ja Alexander ja Hyvä tahto sekä Selma Lagerlöfin romaaniin perustuvassa elokuvassa Jerusalem, jotka kaikki ovat olleet minulle nuoruudessani tärkeitä elämyksiä. Voi että, pitäisikin päästä taas pitkästä aikaa niitä katselemaan...


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kaksi kertaa kysymykseen b:

1) Pakkohan tähän nyt on vastata niin, että Satujen Prinsessat. Ja juu, prinsessasatujen välittämiä maailmankuvia ja sukupuolistereotypioita voidaan tietysti monellakin tavalla myös kritisoida, mutta jotenkin silti tuntuu, että joitakin asioita pitää tässä maailmassa saada vaalia ihan vaan satuina. Ei minustakaan tämän vinksahtaneempaa tullut, vaikka kasvoin prinsessasadut tyynyn alla – vaikka niin, tietysti se vinksahtaneisuus riippuu varmasti myös arvioijasta :) Mutta niin tai näin, olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen tyttö ansaitsee ikioman prinsessavaiheensa, jos sen vaan omakseen kokee. Enkä nyt tarkoita kimalletta ja rihkamaa, vaan ennen kaikkea lupaa leikkiä, haaveilla ja tutkiskella omaa ihanaa tyttöyttään.

2) Prinsessojen kaveriksi – tai vastapainoksi, miten vaan – vastaan tähän myös Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun.  Siinä missä prinsessat ovat ihania hempeydessään ja hepenissään, Pepissä on terveellistä ja tervetullutta anarkiaa. Prinsessojen tapaan tytöt (ja lapset ylipäätään) ansaitsevat mallikseen myös tämän mainion Pepin, jota kesakot eivät kiusaa vaan ilahduttavat ja joka ylipäätään tekee asiat juuri niin päin kuin itsestä oikealta tuntuu. Peppi tekee terveellisen selväksi, että kaikki ennakko-oletukset eivät tässä maailmassa suinkaan ole minkään arvoisia, vaikka myönnettäköön, ettei ainakaan meillä ole toistaiseksi saanut leipoa piparkakkuja lattialla...

Mutta juu, kyllä vaan jutun juju on juuri siinä, että saa kasvaa ihan omaksi itsekseen itseään erilaisiin roolimalleihin peilaillen. Vaikka sitten vähän Prinsessaiseksi Peppi Pitkätossuksi tai sitten Peppi Pitkätossuiseksi Prinsessaksi.

***

Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 
O