torstai 21. syyskuuta 2017

Intohimoni: lanka






Kun kanervankirjava villasukka eräänä hyssyisenä syyshetkenä taas kutoutui jokusen rivin valmiimmaksi, muistin äkkiä, että Katja 2 c kirjoitti aikoinaan langasta aineen. Tämä nuori neitonen 1990-luvulta saa nyt piipahtaa kirjoituksellaan myös täällä kamarissani, ihan vaan sellaisena langanpehmeänä kevennyksenä. Tässäpä siis alkuperäisenä ja editoimattomana ja kaikkine hieman onnahtavine sanavalintoineenkin lukiotytön aine nimeltä Intohimoni: lanka.

Oikeastaan lanka ja minä löysimme toisemme vasta viime talvena, eikä se todellakaan ollut mikään suunniteltu ja tarkoituksenmukainen kohtaaminen. Minä, entinen virkkuukoukun ja sukkapuikon innokkain pannaan julistaja, huomasinkin yllättäen ajautuneeni aivan uudenlaiseen maailmaan, joka vei minut keskelle lankamerta ja mielihyvän pyörteitä.

Kauppojen lankaosastot ovat minulle nykyään mitä antoisimpia ajanviettopaikkoja. Ohikulkiessanikin käyn aina hypistelemässä kaikenlaisia keriä, värejä ja materiaaleja. Tarkastelen myös tietävänä valikoiman muutoksia ja pengon tarjouskoreja kuin paraskin asiantuntija. Minun ei tarvitse olla edes ostoaikeissa saadakseni sieltä jotain mukaani – minä ikään kuin varastan pussillisen hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä.

Lanka todellakin on yksi parhaista aistien virittäjistä. Paitsi että se näkyy ja tuntuu, se myös tuoksuu ja kuuluu ja varmaan maistuukin, joskaan ei kovin hyvälle. Lanka antaa suunnatonta esteettistä nautintoa. Se on kaunista, melkein kuin satua.

Langalla on myös äärettömästi erilaisia käyttötarkoituksia. Sitähän voi käyttää melkein mihin tahansa, perinteisten käsitöiden ohella vaikkapa ripustimeksi ja kissan leluiksi (vain pari esimerkkiä mainitakseni). Pelkkä langan keriminenkin on eräänlainen sovellutus – ja vieläpä miellyttävä.

Minulle lanka on harraste jo pelkästään lankana. Toisinaan minä ostan kerän tai pari, vien ne kotiini ja annan olla, kunnes tuntuu hyvältä tehdä niistä jotakin. Sanoisinpa, että lanka kehittää. Se avaa oven luovuuteen ja syvempään henkiseen hyvinvointiin tarjoamalla mahdollisuuksia luoda yhä hienompia ja erilaisempia väriyhdistelmiä ja kuviorakenteita. Lisäksi se rauhoittaa. Olo tuntuu aina niin hyvältä ja helpottuneelta, kun saa vain pitää lankaa kädessään vaikka ilman mitään erityistä tavoitettakin.

Lanka synnyttää tunteita. Se johdattaa väkisinkin iloon tai onneen tai mihin vain. Luonnollisesti se tekee joskus myös onnettomaksi. Kaikenlainen lanka ei aina tunnu oikealta. Mutta mikäpä tuntuisi?

Minulla on vielä pitkä matka kuljettavanani kohti täydellistä itseymmärryksentunnetta, mutta olen sentään saanut otetuksi ensimmäisen askeleen. Olenhan löytänyt pienen pätkän elämänlankaani.

Kas niin, kiitos Katja 2 c.

Tätä vanhaa kirjoitelmaani lukiessani mietin, taas kerran, että minkähän verran sitä oikeastaan tässä matkan varrella pohjimmiltaan muuttuu. Samantapaisista asioista sitä taitaa pitää aina vaan, kunhan on ne omat juttunsa löytänyt, vaikka toki sitä saattaa aina jotakin uuttakin löytää.

No, laiskistunut kyllä vähän olen: nykyisin olen jokseenkin haluton luomaan kirjoneulekuvioita ja keskityn niiden sijaan yksinkertaisempiin neuleisiin, joita neuloessani voin rauhassa unohtua ajatuksiini ilman että luomukseni lähtee kulkemaan omia teitään. Helpot pitsikuviot sopivat oikein hyvin, toisinaan myös vähemmän vaateliaat palmikot. Viime aikoina olen silkkaa laiskuuttani – ei kun hups, siis meditaationhaluani – tehnyt lopulta myönnytyksen myös valmiiksi monenkirjaville langoille, joita vielä jokunen vuosi sitten olin taipuvainen pitämään huijauksena. Niin ja juu, tarkennettakoon nyt vielä tämäkin, ettei kukaan vaan saa aikaansaavuudestani väärää käsitystä: olen erikoistunut neulomisharrastuksessani ennen kaikkea villasukkiin, eli nutut ja muut suuremmat luomukset ovat muutamaa yksittäistapausta lukuun ottamatta pysytelleet toistaiseksi (hartaan) suunnitteluasteen puolella...

Niin ja sehän on tietenkin selvää, että neulominen tukee myös kirjoittamista. Omakohtaisen, kokemusperäisen tiedon nojalla vakuutan, että käsillätekemisen konkretia puhdistaa ja rauhoittaa mieltä ja tekee siksi tilaa myös uusille ajatuksille, yhteyksille ja oivalluksille. Eläköön lanka!


maanantai 18. syyskuuta 2017

Syyskuisia hajamietteitä






 Grigoriy Myasoyedov: Syysaamu.



Syyskuu askeltaa eteenpäin. Välillä paistaa kuulas aurinko, välillä taivas peittyy harmaankirjavaan pilvivaippaan. Aina joskus ropisee sade. Syksyn monet kasvot ovat kauniita jokainen.

Illat hämärtyvät yhä varhemmin. Sytytän kynttilöitä iltaan ja aamuun. Omenapiirakka maistuu juuri siltä miltä aina, syksyltä. Ja ulkona on jo viileää, saa laittaa huivin kaulaan.

Neulon villasukkia, saan ne valmiiksi, aloitan toiset. Taikalanka tekee sukista kirjavia ihan itsestään ja luumunpunaisen, vaaleanpunaisen ja kanervanpunaisen liitto silittää sormenpäitä. Näistä ei vielä tule joululahjoja, mutta niitäkin huomaan jo salavihkaa ajattelevani. Niin siinä aina käy. Syksy on aina myös matkaa jouluun.

Kirjapinot huojuvat, on paljon mitä aion ja halua lukea, mutta juuri nyt käsiini tuntuu taas päätyvän erityisesti tyttökirjoja. Ehkä on taas hetki, jona tarvitsen niiden pehmeyttä, sitä tiettyä hellivää yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta, vaikka eihän elämä yksinkertaista ja mutkatonta tyttökirjoissakaan tietenkään aina ole. Mutta on niissä se ajattelutapa, tämankaltainen:

Kaarina hymähti. Jos hän oli ollut hyvä, oli se Päivättären silmälasien ansio. Miten isä olikaan sanonut? Näe hyvää ja kaunista siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa.
Ehkä se olikin elämän salaisuus.

(Anni Swan: Kaarinan kesäloma, 1918.)

Ehkäpä on niinkin, että juuri tyttökirjat ovat osaltaan niitä Päivättären silmälaseja? Ovat ne, niin luulen. Tyttökirjat ottavat syliin ja halaavat. Muistuttavat, että hyvää ja kaunista on maailma täynnä, jos ei sitä muuten satu muistamaan. Ja vaikka muistaisikin, tekee aika ajoin hyvää vielä kertaalleen muistuttaa itselleen, mistä elämässä ehkä on kysymys. Niin: on hyvä ymmärtää, taas, että se elämän salaisuus on ehkä juuri siinä, että osaa nähdä maailman kauniina, vaikka se ei aina siltä tunnu.

Kirjoitan myös. Meneillään on useampia erilaisia prosesseja. Välillä mietin, pitäisikö niitä olla kerrallaan vain yksi. Ehkä myös pelkään, että olen yhtäkkiä kyvytön pitkäjänteiseen keskittymiseen? En kai sentään. Ja toisaalta ajattelen kyllä niinkin, että on hyvä, että prosesseja on useita. Jos yksi ei kulje, kulkee toinen. Ja luultavasti eri prosessit lopulta tukevat toisiaan, tavalla tai toisella, sen sijaan että tulisivat toistensa tielle. Hmm, huomaan, että puhun prosesseista mieluummin kuin käsikirjoituksista. Siksi kai, etteivät ne oikeastaan vielä olekaan käsikirjoituksia vaan vasta matkantekoa.

En tiedä, mikä minkäkin prosessin, matkan, lopputulema lopulta on. Onneksi ei tarvitsekaan tietää. Riittää, että kirjoitan.

Syyskuuta on jäljellä enää pari viikkoa. Tai vielä. Taidan olla vähän sanaantakertumistuulella. Korjasin jo, että saa laittaa huivin kaulaan. Ensin kirjoitin että pitää, mutta eihän se mene ollenkaan niin. On ihan eri asia kummin sanoo.

Joka tapauksessa syyskuu on hyväkuu. Ja sen jälkeen tulee monta hyväkuuta lisää.


perjantai 8. syyskuuta 2017

Olen kiitollinen...






Kirjasähkökäyrän ihana, lämpöinen Mai ojensi minulle kiitollisuushaasteen. Kiitos Maille tästä hienosta, kauniista ja tärkeästä haasteesta ♥

Kiitollisuus on aihe, jota meistä jokaisen on aika ajoin hyvä pohtia. Kovin helposti me pidämme elämämme tärkeitä peruspilareita itsestäänselvyyksinä ja rutisemme loppujen lopuksi melko pienistä harmeista niin että se kiitollisuus herkästi unohtuu. Myös onnellisuus kulkenee kuitenkin käsi kädessä juuri kiitollisuuden kanssa – sen, että osaa kokea arvokkaaksi kaiken sen hyvän, mitä elämässä on.

On ihanaa huomata, että kiitollisuuden aiheita löytää valtavasti, kun vain avaa niille mielensä. Elämä on tulvillaan kiitollisuuden arvoisia asioita, suuria ja pieniä. Tähän en nyt kaikkia kiitollisuuden aiheitani yritäkään listata, vaan kirjaan niistä vain muutaman erityisen tärkeän.

Olen kiitollinen rakkaudesta. Puolisostani ja lapsistani. Siitä, että minulla on tämä rakas perhe ja että saan olla vaimo ja äiti.

Olen kiitollinen elämästä ja mahdollisuudesta kasvaa ja kypsyä koko elämäni ajan. Toivon, että saan elää vanhaksi, sillä haluaisin aikanaan tulla harmaaksi, pehmeäksi mummuksi, joka ehkä on jo ymmärtänyt jotakin tärkeää tästä matkasta, jota elämäksi kutsumme. Nelikymppisenä on vielä väistämättä raakile, mutta on ihanaa olla tällä matkalla.

Olen kiitollinen siitä, että saan olla osa sukupolvien jatkumoa ja ajan virtaa. Olen kiitollinen vanhemmistani, isovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan, koko siitä jatkumosta, jonka osa nyt itse olen, ja edelleen siitä, että lasteni kautta elämä ja aika taas jatkuvat. Kiitollisuus jatkuu myös puolisoni suvun puolelle. On tarvittu valtavan monta elämää, että olemme nyt tässä, me kaksi ja lapsemme.

Olen kiitollinen ihmisistä, joissa on lämpöä. Jokainen ihminen, myös yksin viihtyvä, tarvitsee toisten ihmisten lämpöä, sillä yksin tässä maailmassa tulee nopeasti kylmä. Olen kiitollinen kaikista kohtaamistani ihmisistä, joissa on aitoa lämpöä ja valoa ja kykyä säteillä niitä toisille, antaa toisille omasta lämmöstään ja valostaan. Sellaiset ihmiset ovat kultaa, ja heitä voi olla paitsi ystävissämme ja läheisissämme myös satunnaisissa ohikulkijoissa, jotka elämässämme piipahtavat. Ja kyllä, lämpöä ja valoa säteilee myös täällä blogimaailmassa.

Olen kiitollinen kirjoittamisesta. Siitä, että olen palannut kirjoittamisen äärelle ja siitä, että sitä jatkan. Siitäkin, että ymmärrän, ettei kirjoittamisen merkitys ole kiinni kustannussopimuksista vaan tärkeintä on itse kirjoittaminen, matka jonka se antaa.

Olen kiitollinen unelmista. Unelmat ovat tulevaisuususkoa, ja se, ken jaksaa unelmoida, jaksaa myös toivoa. Toivon, etten ikinä lakkaa unelmoimasta. Jos lakkaisin, en ehkä enää edes olisi minä.

Olen kiitollinen terveydestä, jokapäiväisestä leivästä ja siitä, että lapseni saavat käydä koulua. Olen kiitollinen myös siitä, että elän maassa, jossa ajoittaisista surullisista tapahtumista huolimatta on rauhallista. Toivon, etten koskaan ala pitää näitä asioita liiaksi itsestäänselvyyksinä ja/tai tule sokeaksi sille, etteivät asiat kaikilla ja kaikkialla ole yhtä hyvin.

Juuri nyt olen kiitollinen myös syksystä. Vuosi vuodelta minusta tulee ehkä yhä enemmän vuodenaikaihminen, mutta erityisesti syysihminen olen silti aina. Rakastan kuulaiden päivien valoa ja värejä, sadepäivien uneliasta hämärää ja syysiltojen pehmeyttä. Kiitollinen olen myös luonnosta kaikkinensa, elämämme suuresta sylistä, ja toivon, että meillä on ymmärrystä vaalia sen monimuotoisuutta ja elinvoimaa.

Kiitollinen olen myös siitä, että ymmärrän listani vajaaksi. Monet tärkeimmät asiat tässä ovat, mutta eivät suinkaan kaikki, joista olen kiitollinen. Elämä on hyvää täynnä, se pitää vain nähdä.

Haastan kiitollisuushaasteeseen vuorostani Pearl Cloverin, Tiian ja Elinan – teidän ajatuksianne kiitollisuudesta olisi ihanaa kuulla ♥


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Nimentö ja muita sanahurmureita





Riittävän hourupää kun on, saattaa hyvinkin viettää kauniin syysiltahetken höyryvän teekupin ja E. N. Setälän alkeisopetusta varten kirjoittaman Suomen kielen oppikirjan äärellä. Ei kun oho, eihän tässä tietenkään hourupäisyydestä ole kysymys, vaan armaan äidinkielemme hartaasta rakastamisesta ♥

No, niin tai näin, minulla on nähtävästi taipumusta viihtyä tämän rakkaan äidinkielemme vanhojen sanahurmureiden äärellä. Ja samalla sitten kyllä myös vähän surkutella eräiden omaperäisten sanojemme ehkä väistämätöntäkin katoavaisuutta...

No niin, tietenkin, ymmärtäähän sen toki toisaalta, että on yksinkertaisempaa puhua esimerkiksi nominatiivista kuin nimennöstä, mutta toisaalta taas – niin, miten niin se oikeastaan on yksinkertaisempaa? Ovathan nämä kotoperäiset sanamme sentään aika ymmärrettäviä noihin vaikeisiin venkuroihin verrattuina. Omannonkin oivaltaa oikein komeasti, kun taas genetiiviä on ainakin silloin pikkuisena lettipäänä varmasti joutunut vähän suuhunsa asettelemaan ja sen merkitystä ihmettelemään. Entäpä sitten nämä, mikä mahtava logiikka: ulko-olento, ulkoeronto, ulkotulento? Tai nämä, eivätkö olekin kerrassaan mainioita: vajanto, seuranto, keinonto? Mutta niin vaan meidän pitää väännellä kieliparkojamme sanomaan adessiivi, ablatiivi, allatiivi ja abessiivi, komitatiivi, instruktiivi. Ihme, että nuo sanahirviöt on lapsena oppinutkin. Adessiivi ja abessiivikin ovat varmasti kerran jos toisenkin menneet sekaisin, kun taas ulko-olento ja vajanto olisivat mitä mutkattomimman erilaiset. Ja hei, oikeasti: vajanto, seuranto, keinonto, maistelkaa nyt, maistuu ihanasti suomelta!

Ja minkähän takia enää ei puhuta ääntiöistä ja kerakkeista? Kuka sen päätti, että vokaalit ja konsonantit sopivat tarkoitukseen paremmin? Entä sen, että on parempi puhua osoittavien asemojen sijaan demonstratiivipronomineista? Oi voi! Mikä moninkertainen menetysten kauhistus!

Ja aah, entäpä nämä: kestämä, kertoma, päättymä, entispäättymä? Miten hienot, kotoperäiset nimet meillä aikamuodoillekin olisi, mutta niin me vaan puhumme mielikuvituksettomasti preesensistä, imperfektistä, perfektistä ja pluskvamperfektistä. Niin – mielikuvituksettomasti ja kovin, kovin konstikkaasti. Kestämän, kertoman, päättymän ja entispäättymän vivahteet ymmärtää heti!

No niin, sulkeisiinhan se tuo Setäläkin nämä kotoperäiset sanahurmurit kyllä sijoittaa. Vierasperäiset hienoudet menevät siis jo hänellä edelle, mutta mainitseepa hän nämäkin sentään. Mutta kuunnelkaas nyt vielä näitäkin, on näissä Setälän aikaisissa koukerosanoissakin sentään sitä jotakin: konjunktsioni, interjektsioni, prepositsioni, potentsiaali, konditsionaali. Oi niitä aikoja!

No juu, ajat muuttuvat ja kielikin siinä samalla. Minkäpä sille mahtaa. Jotakin aina katoaa ja uutta tulee tilalle. Mutta ovat nämä vanhat kirjaset kyllä kiehtovaa aikamatkailua myös tähän armaaseen suomen kieleen.

Ja muuten, vielä: jotakin kovin söpöä on myös siinä, miten Setälä opastaa pikku koululaisia kirjoittamaan kansanmurteiden sijaan yleiskieltä ja sanoo, että ”[p]araiten sitä oppii lukemalla hyviä suomalaisia kirjoja sekä koettamalla kirjoittaa suomea niin, kuin niissä kirjoitetaan”. Söpöä se on paitsi tuon herttaisen lukemaan kannustamisen vuoksi myös siksi, että opastuksen takaa kuuluu juuri se murteiden rikkaus, joka koululaisten puheissa on monivivahteisena soinut. Van eipä mittään, on se hyvä, että vielähi osataan ees jollaen laella sitä ommoa kieltä puhhuo, vaekka kyllä se tämä muuttoliike sitähi rikkaotta alas ajjaa. Nii ja parempihan se kyllä onnii sitä ylleiskieltä kirjotuksissaan käötteä kun sillä laella kumminnii paremmin ymmärrettään mitä kukahi meille millonnii tahtoo sannoa. Van sen minä silti sanon, että pittää sitä aenahi välillä myös oekeen rakkaovella veännellä, ettei juuret unohu. (Kyllä vaan, minulle ne rakkaimmat kielet ovat kaenuu, savo ja suomi ♥)

***

Setälän Suomen kielen oppikirjan ensimmäinen painos on ilmeisesti vuodelta 1900. Oma kappaleeni, noin euron kirpputorilöytö, on kahdestoista painos, hämmästyttävän siisti kirjanen vuodelta 1928.


maanantai 4. syyskuuta 2017

Naisten aakkoset: O





L. Onerva vuonna 1907.


Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella O.
Tuttuun tapaan tässä Tarukirjan Margitin ideoimassa haasteessa nostetaan esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, ja kamarissa ovat tänään siis vuorossa Oivalliset O-naiset.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

L. Onerva. Tietenkin! Onerva oli muun muassa Aino Kallaksen ja Maria Jotunin ohella niitä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa uransa aloittaneita naiskirjailijoita, jotka tutkivat tuotannossaan modernin naisidentiteetin mahdollisuutta. Onervan esikoisromaani Mirdja (1908) on vavahduttava ja alati puhutteleva teos naisen pyrkimyksestä etsiä uutta, yksilöllistä identiteettiä ja edelleen siitä kipeästä pirstaloitumisesta, johon se saattaa johtaa. Mirdja myös lienee Onervan teoksista tunnetuin, mutta unohtaa ei kannata myöskään hänen toista romaaniaan Inari (1913) laajasta runo- ja novellituotannosta puhumattakaan. Jos et jo ole tutustunut Onervan tuotantoon, tutustu! Tutustuminen kannattaa ainakin siinä tapauksessa, että olet kiinnostunut vuosisadanvaihteen naiseutta käsittelevistä keskusteluista ja pohdinnoista, mutta näiden kysymysten ohella Onervan tuotanto antaa toki paljon muutakin ajattelemisen aihetta. Ja tietenkin Onervan teokset ovat ylipäätään myös yksi tärkeä, näköaloja avaava ikkuna vuosisadanvaihteen kirjallisuuteen ja kirjallisiin virtauksiin.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Olivia de Havilland eli rakkaan Tuulen viemää -elokuvan Miss Melly. Ja kyllä, tietenkin myös tämä näyttelijätär jätti kasvonsa muuallekin elokuvahistoriaan, mutta minulle hän on nimenomaan Tuulen viemään Melly. Täytynee nyt silti ehkä tunnustaa, että nuoruudessani tämä hyveellinen Melly-neiti taisi ärsyttää minua suuresti, mutta tottapa hänen sitten tietynlaisena vastapainona pitikin ärsyttää, jotta saatoin rauhassa ihailla ja rakastaa ihanaa, kamalaa Scarlettia. Vanhemmiten olen kuitenkin alkanut pitää yhä enemmän myös hyvästä, hiljaisesta ja viisaasta Miss Mellystä (tai niin, rouva Wilkesistä, kuten hänestä tietysti pitäisi enimmäkseen puhua), ja näen hänet nyt varmasti paljon nuoruusaikojani syvemmin tärkeänä osana Scarlettia ympäröivän henkilögallerian kokonaisuutta – ja jos totta puhutaan, niin Scarlettiinhan sitä pitäisi oikeastaan paljon enemmän ärsyyntyä ;) Mutta niin, Tuulen viemään näyttelijäkaarti oli, kuten tämänkin haasteen puitteissa on jo jokuseen kertaan tullut todettua, kertakaikkisen onnistuneesti koottu. En osaa edes kuvitella, että Miss Mellykään näyttäisi joltakin toiselta kuin juuri Olivia de Havillandilta.


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen a:

Hagar Olssoniin. Ajatella, etten ole ollenkaan lukenut tämän Edith Södergranille hyvin tärkeän henkilön tuotantoa... No, ne Olssonin toimittamat ja kommentoimat Edithin kirjeet olen sentään lukenut. En tätä loputonta lukemattomuuttani jaksa enää oikein hävetäkään (muuta en kai ehtisi tekemäänkään kuin häpeämään, jos sillä linjalla keikkuisin), mutta pidän toki tätä(kin) hivenen häiritsevänä sivistysaukkona, joka on vielä jonakin päivänä koetettava paikata. Ja tavoitteitahan on ihmisellä oltava, eikös juu :)

Ja oho, hups, ihan vahingossa vastaan myös kysymykseen b:

Juu juu, kyllä kyllä, toistan itseäni nyt ihan hirveästi ja olen hehkuttanut tätä sankaritarta jo ties missä (niin, täällä aakkosissakin hän on ollut esillä jo sekä Vivien Leigh’n että Margaret Mitchellin kautta ja tulipa nyt tuossa ylläkin hänet taas sivumennen mainittua), mutta jos nyt sitten vielä kerran, ihan vaan vaivihkaa, niin että kukaan ei melkein edes huomaa, naputtelen tähän tuon ihanan, kamalan ja ah-niin-rakkaan Scarlett O’Haran. No niin, ja nyt sitten pakenen kipin kapin paikalta ja säästän teidät, rakkaat lukijat, tällä kertaa kaikilta ylenpalttisilta vuodatuksilta, hihkumisilta ja muilta epämääräisiltä muisteloilta ja purkauksilta.


Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 





perjantai 1. syyskuuta 2017

Syksystä, kiireestä, läsnäolosta



Jasper Francis Cropsey: 
Autumn Landscape, 1889.


Tänään alkaa syyskuu, syksyn ensimmäinen oikea kuukausi. Oma mieleni siirtyy kylläkin syksyyn ihan omia aikojaan jo elokuussa, vaikka se oikeaoppisesti taitaakin olla vielä kesäkuukausi. Ihan väkisinkin minussa alkaa elokuun tuulien mukana väreillä jo syysvire, ja viipyilevä lämpökin aina vähän hämmentää, kun kaipaan jo viileää kirpeyttä. No, tänä vuonna nämä muutamat elokuun aurinkoiset, lämpimät päivät ovat silti tehneet myös hyvää. Toista on hellekesien jälkeen, jolloin olen liikaan lämpöön aina vähän uupunut; tänä kesänä ei sellaista uupumisen vaaraa ole juuri ollut. Ja niin, kyllä – varmasti tämä elokuun mieltäminen syksyn kynnykseksi johtuu myös siitä, että koulut alkavat ja perheen arki palaa.

Kun syksy nyt sitten kuitenkin tänään ihan ”oikeasti” alkaa, odotan yhä enemmän sen kauniita, kuulaita päiviä ja keltaisina, punaisina ja oransseina hehkuvia lehtimeriä, yhä aikaisemmin hämärtyviä iltoja ja niihin syttyviä kynttilöitä, sitä tiettyä pehmeyttä, johon syksy aina syysihmisen käärii. Arki asettaa tietenkin aina omat vaatimuksensa, mutta syksyssä on silti myös jotakin hyvin hellää, käpertymistä lupaavaa ja sallivaa.

Käpertymistä, niin... Oikeastaan tämä maailma on kyllä aika hullunkurinen: hyvin monelle syksy tuo mukanaan lähinnä kiireen ja suorittamisen, vaikka luonto, tämä suuri syli ympärillämme, vetäytyy hiljalleen lepoon, valmiina sulkemaan siihen meidätkin. Kiirettä ja suorittamista ei tässä hektisessä maailmassa tietenkään aina voi mitenkään välttää, mutta ehkäpä kaiken sen hälinän keskelle on mahdollista rakentaa myös niitä helliviä syyshyssyn hetkiä.

Mutta ei, ei sitä silti voi olla ihmettelemättä, onko kaikki tämän maailman kiire oikeasti tarpeen. Miettimättä, että on niitä oikeasti tärkeitä asioita ja sitten niitä vähemmän tärkeitä. Että jotakin vikaa on maailmassa, jossa kiire on niin kovin tärkeää ja arvokasta, ehkä jopa jonkinlainen onnistumisen ja menestymisen ja kelvollisuuden mitta. Ja että kyllä vaan pitää vähän laittaa tälle maailmalle hanttiin. Kuunnella vaikka tuota luontoa, sen viisautta. Pysähtyä hetkeen ja olla siinä edes vähän aikaa läsnä. Vaikka nyt sitten tässä hiljalleen alkavassa syyshyssyssä. Joskus, ehkä, edes hetkittäin, on mahdollista antaa ajan hidastua, tuntea miten se ohikulkiessaan silittää poskea ihan hiljaa. Ja eihän sitä koskaan tiedä, sitäkään, mitä kaikkea hidas hiljaisuus voi tähän maailmaan osaltaan myös luoda.

Ja kyllä, tietenkin me olemme kaikki erilaisia. Toiset saavat kiireestä myös voimaa ja virtaa siinä missä toiset siitä ahdistuvat, menevät pahimmillaan lukkoon. Toisia inspiroi täysi kalenteri, toisia sen tyhjyys. Hyvä niin, parhaiten pysyy maailma paikallaan (ja myös parantuu) kun meitä on moneksi. Se pitää aina muistaa, tässäkin.

Mutta niin se menee: lehdet kellastuvat ajallaan, ja aamut kirpeytyvät kun on niiden kirpeytymisen aika. Luonto ei kiirehdi minnekään, se elää omaan sopivaan tahtiinsa – ainakin jos me annamme sille rauhan. Ja vaikka minunkin hidas mieleni nyt ehkä tahtoo jo kiirehtiä, ennättää jo etukäteen niihin kaipaamiini leimuaviin lehtimeriin ja kirpeänkuulaisiin päiviin, minä muistutan itseäni myös tästä hetkestä, tämän meneillään olevan hetken ja samalla odottamisen arvosta – siitä, että juuri nyt tapahtuu tai on tapahtumatta kaikki se mitä pitääkin ja niin myös aikanaan kun hetki taas vaihtuu. Tänään, syyskuun ensimmäisenä päivänä, on hyvä juuri näin.


Nautitaan syksystä, sen valosta ja väreistä ja lempeästä hämärästä, 
hetki hetkeltä ♥


maanantai 28. elokuuta 2017

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina





LOVIISA: Kuule nyt, Martta. Tätä taloa eivät ole ennenkään naisjutut horjuttaneet, eivätkä tee sitä niin kauan kuin minun pääni pystyssä pysyy. Minä hoidan tämän asian, minä olen hoitanut monta muutakin. Jos sinulla on vähänkin järkeä, niin et puhu Aarnelle mitään.

Ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni kaikki viisi Niskavuori-näytelmää luettuani, on komea. Ja komea kokonaisuus tämä Niskavuoren tarina totisesti onkin – komea niin kuin vain vanha talo voi olla, sellainen joka seinähirret ja lattialaudat elämänhistorioista kylläisinä huokailee ajan ja kohtaloiden painoa yhä uusia aikoja ja kohtaloita itseensä silti uupumatta hengittäen.

Niin, miten on? Kumpi on tärkeämpää, yksilöllisten ihmiselämien ohikiitävä tuuli ja havina vai jykevien hirsien taipumattomuus, maan ja metsien pysyvyys? Sitäpä mietin, muun muassa, kun näitä näytelmiä nyt lopultakin luin.

Ensimmäinen muistoni Niskavuori-näytelmistä sijoittuu kauas 1980-luvulle, jolloin pienenä kesälomalaisena katselin näitä elokuvina mummun isossa kamarissa. Olin noihin aikoihin kovasti vanhojen suomalaisten elokuvien lumoissa, vaikken lapsenajatuksillani varmasti kaikkia niiden vivahteita tavoittanutkaan. Luulisin toki katselleeni ainakin nämä Niskavuori-elokuvat joskus myös toistamiseen, mutta vahvin muistoni niiden katselemisesta sijoittuu kuitenkin juuri tuonne lapsuuden kesiin. Mahdollisesta toisesta katselukierroksesta en osaa sanoa mitään varmaa.

Itse näytelmien lukeminen puolestaan on ollut suunnitteilla jo vuosikaudet (ehkä vuosikymmenet?), mutta niin sitä vaan kaikki aina vetkuttuu ja vatkuttuu. Tänne asti piti siis tälläkin kertaa tulla, ennen kuin sain tämänkin hartaasti kypsytellyn suunnitelmani toteutettua ja näytelmät luettua. Mutta – kuten yleensäkin tapaa käydä – saanpa tälläkin kertaa olla vakaasti sitä mieltä, että kyllä vaan lukeminen kannatti. 



Hella Wuolijoki kirjoitti nämä näytelmänsä, näytelmät Niskavuoren naiset (1936), Niskavuoren leipä (1938), Niskavuoren nuori emäntä (1940), Niskavuoren Heta (1950) ja Entäs nyt, Niskavuori? (1953), aikoinaan salanimellä Juhani Tervapää, ja kirjallisuushistoria kertoo, että sarjan ensimmäisen näytelmän, Niskavuoren naiset, ensi-illan jälkeen alkoi innostunut arvailu kirjoittajasta. Oikeaan osui kirjailija Elsa Soini: hän arvasi, että näytelmän takana oli Wuolijoki.

Tässä nyt lukemassani 1990-luvun yhteisniteessä näytelmät on järjestetty julkaisuajankohtansa sijaan tapahtuma-aikansa mukaiseen järjestykseen, eli kokonaisuus alkaakin näytelmästä Niskavuoren nuori emäntä ja jatkuu edelleen näytelmillä Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä ja Entäs nyt, Niskavuori? Kaiken kaikkiaan näytelmissä eletään aikaa 1880-luvulta 1940-luvulle, ja minusta näytelmät onkin hyvä lukea juuri tapahtumiltaan kronogisessa järjestyksessä, vaikka toki ne varmasti toimivat myös julkaisujärjestyksessä luettuina – makuasiakin ehkä, haluaako edetä kirjailijan luovan työn vai Niskavuoren oman maailman tahdissa. 

Niin tai näin, näytelmien ”nurinkurinen” kirjoitusjärjestys johtuu siitä, että Wuolijoki ei alkujaan suunnitellut Niskavuori-näytelmistään sarjaa. Olen – ja niin uskon monen muunkin olevan – kuitenkin iloinen siitä, että ne lopulta sarjaksi kasvoivat. Viiden näytelmän kokonaisuutena niistä kasvaa juuri se komea, eri sukupolvien elämänkohtaloista koostuva monivivahteinen jatkumo. Samalla se on erityisesti Loviisa Niskavuoren eräänlainen kehityskertomuskin: Loviisa kypsyy kokonaisuuden mukana nuoresta, rahojensa (tai niin, ehkä myös järkkymättömyytensä?) vuoksi taloon naidusta emännästä elämänsä ehtoopuolelle ehtineeksi vanhaksi emännäksi, joka viimeiseen asti pitää Niskavuoren talon ja jatkuvuuden puolta. Loviisa taitaa myös olla ainoa henkilö, joka on mukana kaikissa viidessä näytelmässä.

Loviisan ohella näytelmien keskeisimmiksi naisiksi nousevat ainakin omassa luennassani talon Malviina-meijerska sekä Ilona, Loviisan Aarne-pojan toinen vaimo. Ylpeä Heta, Loviisan käly, saa sarjassa kokonaan oman näytelmänsä, mutta kokonaisuuden kannalta hänen kohtalonsa jää minulle irrallisemmaksi sivupoluksi, vaikka siinäkin naisen elämäntuulien havinaa toki monella tavalla on.

JUHANI: Me Niskavuoren miehet olemme sellaisia. Enimmät miehet ovat sellaisia, he eivät vain joudu kiinni. En minä ole paljon huonompi muita.




Ja ei, elämä Niskavuoren naisena ei ole helppoa, vaan elämä tuulee Niskavuorella luihin ja ytimiin asti. Toiset, kuten Loviisa ja Martta, naidaan taloon rahasta, ja toisia taas pidellään kiihkeästi yön pimeinä tunteina. Sekä Loviisaa että Marttaa aviomies pettää: Juhani, Loviisan puoliso, on jo ennestään ollut intohimoisen rakastunut Malviinaan, jonka kanssa tällä on jo poika, mutta jota hän ei ole voinut erisäätyisyyden vuoksi naida. Aarne, Loviisan ja Juhanin poika, puolestaan rakastuu jo avioiduttuaan kylän uuteen opettajattareen, Ilonaan. Ilonan kohtalona on, toisin kuin Malviinan, tulla kuitenkin Aarnen vihityksi vaimoksi, ja Aarnen liitto Martan kanssa päättyy puolestaan eroon. Niinpä niin, kovin kiihkeä on Niskavuoren miesten veri, mutta naiset – Loviisan kaltaiset – pitävät talon pystyssä.

ANTTI: [---] Me olemme levotonta väkeä, me tämän talon miehet, ja tarvitsemme paljon tilaa.
LOVIISA: Ehkäpä myös paljon naisia?
ANTTI: Se riippuu sinusta. Auta häntä voittamaan itsensä.
LOVIISA: Minkä vuoksi?
ANTTI: Koska sinä olet Niskavuoren emäntä.

Ymmärrettyään tulleensa aviomiehensä pettämäksi nuori Loviisa järkyttyy ensin suuresti, mutta tekee tämän jälkeen ratkaisuja, jotka kantavat läpi koko sarjan: tärkeimmäksi nousevat Niskavuoren talo ja maat ja samalla Niskavuoren tarinan jatkuvuus, eivät yksilöiden henkilökohtaiset rakkaudet ja intohimot. Oman pojan intohimoinen rakastuminen toiseen naiseen, Ilonaan, kertaa Loviisalle hänen oman kokemuksensa puolison uskottomuudesta, mutta järkkymättömänä Loviisa pitää edelleen talon puolta, ja vaikka sitten omaa poikaansa vastaan: Aarne saa lähteä, Martta jäädä. Aikanaan tapahtumat lähtevät kuitenkin taas kulkemaan omaan suuntaansa, ja koittaa aika, jolloin Aarne sittenkin palaa Niskavuorelle uuden vaimonsa kanssa. Viimeisessä näytelmässä, Entäs nyt Niskavuori?, kertomus keriytyy lopulta kerälle, palaten Malviinan Juhani-pojan mukana kronologisesti ensimmäisen näytelmän, Niskavuoren nuoren emännän, käynnistämiin kohtaloihin.

JUHANI: En minä sinua rahojesi vuoksi ottanut. Rahoja olisi voinut naida muualtakin. Mutta minä otin sinut, koska sinusta tulee kunnollinen emäntä tähän taloon ja koska olet sellainen nainen, jolle mies voi elämänsä ja lapsensa uskoa. Kyllä kaikki muu tulee itsestään.
LOVIISA: Sinun puheessasi on jotakin hirveän väärää. Ehkä elämä oikaisee sinut, jos en minä kykene. En minä pitkälle näe, eikä minulla ole luottamusta muuhun kuin Jumalan käskyyn sisälläni. Minä en osaa enää tästä talosta ulos. Minä yritin, mutta kaikki polut johtivat tänne takaisin.

Suomenvirolainen Wuolijoki oli paitsi kirjailija myös muun muassa kiihkeä vasemmistolainen, ja rakkauden, intohimojen ja muiden yksilötason elämäntuulien ohella Niskavuori-näytelmissä onkin mukana myös politiikkaa ja ajan keskeisiä yhteiskunnallisia tapahtumia. 1880-luvulta 1940-luvulle kuljettaessa taustalla vaikuttavat niin valtiopäiväasiat, kielikysymykset, työväenaatteet ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus kuin naisen oikeus seksuaalisuutensa ja niin, sodatkin.

MALVIINA: Teillä on kaikki oikeudet, Niskavuoren emäntä. Oikeus mieheen ja taloon ja kunniallisiin lapsiin ja rakkauteen. Kovin yksipuolisesti ne oikeudet on maailmassa jaettu. Minulle on annettu vain yksi oikeus, jäädä yksin. Ehkäpä poikani hankkii minullekin oikeuksia. Hyvästi, Niskavuoren emäntä.

Wuolijoki tutkii ajan muuttumista hyvin hienovireisesti myös esimerkiksi Loviisan ja Ilonan toisilleen vastakkaisten naistyyppien kautta: Loviisa edustaa vanhaa, Ilona uutta. Loviisa on entisaikojen järkkymätön matriarkka, joka laittaa talon onnen yksilöllisen onnen edelle, kun taas Ilona on uuden ajan moderni ja itsenäinen nainen, jolla on oikeus tavoitella henkilökohtaista onnea ja intohimoa, uraakin. Eikä kumpikaan aika – tai niin, tahto – ole ehkä yksiselitteisesti oikein tai väärin.

Lukiessani mietinkin moneen kertaan ja monessa kohtaa, että parasta ja hienovireisintä näissä näytelmissä on ehkä juuri se, että asiat eivät ole mustavalkoisia eikä kenenkään tahto yksiselitteisesti oikeassa. Niin, kenen tahto puhuukaan eniten oikein? Kenen tahto saa hallita toisia? Ja kuka onkaan milloinkin uhri, kuka voittaja? Tai – niin – kenen puolelle lukija milloinkin asettuu? Kyllä vain, Wuolijoella oli kyky kirjoittaa henkilönsä niin, että lukija saattaa hyvinkin olla useamman henkilön puolella yhtä aikaa, ja se, eikö vain, on oiva osoitus kysymysten ja vastausten monimutkaisuudesta.

Se, mitä Niskavuorella tapahtui sitten viimeisen näytelmän jälkeen, erään aikakauden väistämättä päätyttyä ja uuden ajan ehkä koitettua, jää kasvamaan lukijan mielessä. Tuliko Niskavuorelle aikanaan uusi nuori emäntä? Miten tuuli elämä tämän uuden nuoren emännän iholla ja hänen ihonsa alla? Alkoiko Niskavuorella toisenlainen aika ja jos, niin millainen? Millaista olisi elämä Niskavuoren talossa tänään? Tai – niin – millaista se on, niissä Niskavuoren kaltaisissa taloissa, joissa kohtalon ja historian tuulet ovat kunkin sukupolven elämää vuorollaan havisuttaneet?

LOVIISA: Tuo teidän onnenne – ihmisten antama onni! Kun Jumalan päivä paistaa pääni päälle... Kylmästi: Elämässä on muutakin kuin tuo teidän onnenne.

Niin – oliko Loviisa väärässä? Vai oikeassa? Vai molempia? Minä en taida vieläkään tietää kuin sen, että yhtä oikeaa vastausta ei ehkä ole, mutta toisaalta: siinäpä sitä onkin jo melkoinen tieto. Ja kyllä, jään miettimään Loviisaa, tätä kadonneiden aikojen naista, hänen ajatuksiaan onnesta ja samalla siitä, miten hän silti sanoi myös uskovansa ihmiskunnan sydämen suuruuteen.



torstai 24. elokuuta 2017

(Noin) kymmenvuotiaan mielenmaisemia ja vähän yleistäkin päiväkirjapohdintaa




 
Ei, ei minusta tule ainakaan kirjailijaa. Ei taatusti! Ja miksi tulisi? Siinäpä kysymys. Kirjoittaminen on silti hauskaa, mutta... kun ei keksi, mitä kirjoittaa. Siitä Arnika-kirjasta tulee varmasti yökkö. Jos se julkaistaan, ei kukaan sitä lue. Ei Ei Ei Ei Ei Ei Ei Ei En minä osaa kirjoittaa. En! En En En (18.1.1987)

Kas niin: Katja, eräs kymmenvuotias pikku kirjoittaja, on puhunut. Kaksi päivää aiemmin, 16.1.1987, hän on kertonut päiväkirjalleen alkaneensa kirjoittaa kirjaa nimeltä Arnika, mutta usko kirjaan ja omiin kirjoittajantaitoihin loppuu ainakin tällä kertaa näköjään lyhyeen. Keskeneräinen teos hautautuu aikanaan jäljittämättömiin, mikä ei liene kovinkaan suuri menetys miltään kannalta, mutta jospa tämän pienen kirjoittajan pitkäjänteisyys olisi sentään noista ajoista hieman kasvanut...

Olen aloittanut päiväkirjan kirjoittamisen säilyneiden dokumenttien mukaan vuonna 1984. Ensimmäisen ”oikean” päiväkirjamerkintäni olen kirjoittanut 23.12.1984 joulunodotustunnelmissa ja lisännyt päiväyksen oheen varmuuden vuoksi myös ikäni, 8 v. Päiväkirjassani on kuitenkin jo sitä ennen pari pientä kirjoitelmaa. Toisen otsikkona on ”Satu hiiristä” ja toisen ”Muisto”. Muistossa kerron siitä, miten sain mummun luona asuvan pikku kissani. Alun kirjoitelmien jälkeen päiväkirja toimii pääosin ”oikeana” päiväkirjana, päivämäärin varustettuina merkintöinä pikkutytön elämän tapahtumista ja tunnelmista.

Olen sitä nostalgista ihmistyyppiä, joka mielellään säilöö myös menneet mielenmaisemansa niihin aina joskus palatakseen. En muista, että olisin koskaan edes harkinnut päiväkirjojeni hävittämistä, vaikka totta vieköön on ajanjaksoja, joiden lukemista karttelen siinä missä joitakin toisia jonkinlaisella hellällä lempeydellä aina välillä lueskelen.

Nyt olen taas pitkästä aikaa lähtenyt päiväkirjamatkalle omaan lapsenmieleeni, ja kyllä vaan on matka tälläkin kertaa monella tavalla mielenkiintoinen, vaikka myös myötähäpeän määrä tahtookin etenkin teini-iän hiljalleen lähestyessä olla välillä liki sietämätön. Ihan varma en ole, pystynkö tälläkään kierroksella lukemaan yläasteajat vai onko taas kerran hypättävä niiden yli. Jospa sentään, minähän se vain olen, pieni...

On aika mielenkiintoista huomata, että jo lapsen päiväkirjassa näkyy niin selvästi päiväkirjakirjoittamisen tietty valikoivuus ja sattumanvaraisuus – se, että jostakin kirjoittaa ja jostakin ei ja että päiväkirjan kantama kertomus on aina väistämättä valikoitunut, aukkoinen ja fragmentaarinen ihan jo siksikin, että toisina päivinä on kirjoitustuulella ja toisina ei. Aukkoisenakin päiväkirja kertoo meille silti tarinaa meistä itsestämme. Tuollainen sitä oli. Tuolla tavalla ajatteli. Ja tuolla tavalla sitä kirjoitti, halusi kirjoittaa. Identiteettityötäkin päiväkirja selvästi jo varhain on, minän etsimistä ja rakentamista ja samalla (kipeääkin) kasvamista minäksi muiden joukkoon.

Kirjoitan yleensä paljon luen myös aika paljon. Pidän aikalailla siivoamisesta. (15.7.1985)

Ja niin – näin aikuisiällä vanhaan ja rakkaaseen kirjoittamisharrastukseeni taas palanneena en voi olla hymyilemättä tuolle pikkutytölle, joka alusta alkaen kuljettaa päiväkirjoissaan mukanaan myös kirjoittamistaan ja lukemistaan. Ehkä väkisinkin sitä myös lukee itseään ja tarinaansa niin, että se oma juttu on löytynyt jo varhain, vaikka matkan varrella on välillä vähän eksynytkin. (Ja pidän muuten edelleen myös siivoamisesta, ainakin jossain määrin. Ainakin pidän siivoamisen tuloksesta. Tuo yllä oleva sitaatti taitaakin nyt päästä motoksi kamarin sivupalkkiin.)

Lukemistaan kirjoista pieni minäni mainitsee nimeltä esim. Tiinat, Lotat ja Runotytöt: Luen Lotta-kirjoja. Nyt minulla on lainassa Kovaa touhua, Lotta ja Onneksi olkoon, Lotta. Kohta olen lukenut ensimmäisenä mainitun. (6.1.1987.) Hupaisaa on myös pienen lukijan tinkimätön, joskaan ei kovin perusteltu kritiikki: M lukee Tiina-kirjoja. Ne on ihan tyhmiä! Lotat on parempia. (10.1.1987.) No, kumma kyllä ahmin silti myös kaikki Tiinat. Muistan kyllä, että eivät ne ihan niitä suurimpia suosikkejani olleet, mutta että ”tyhmiä”, heh.

Ja vaikka se kirjoittajan itsekritiikkikin välillä vaivaa, pieni kirjoittaja asettaa jo vakaita tavoitteita:

Minä olen kirjoittanut kirjankin. Se kertoo 11-vuotiaasta Riiasta, joka on noita. Se on vähän kehno, tyhmä ja lapsellinen kirja, mutta se on hyvää harjoitusta.
Aikuisena minä aion ruveta kirjailijaksi ja kirjoittaa paljon hyviä, pitkiä kirjoja ja erittäin mukavia satuja.
Ehkä en saisi vaatia elämältä niin paljon, mutta minä tahdon, tahdon ja vielä kerran tahdon. (19.3.1988)

Tarina Riiasta muuten on, toisin kuin heti alkuunsa hylätty Arnika, myös tallessa. Pitäisikin lukea se joskus, katsoa miten ”kehno, tyhmä ja lapsellinen” kirja se nyt sitten onkaan :) Jotenkin söpö – ja samalla aika tosi – on muuten tuokin vähän pikkuvanha viisastelu hyvästä harjoituksesta. Sopinee muistaa tuo vielä tänäänkin, kun tekeleet väkisinkin aina välillä tuntuvat juurikin kehnoilta, tyhmiltä ja lapsellisilta: ”se on hyvää harjoitusta”, tietää Katja 11 v.

Ja onhan se pikkutytön elämä tietysti paljon muutakin kuin kirjoittamista ja lukemista. Se on arkea ja juhlaa, koulua ja joulua ja syntymäpäiviä. Ja välillä on kaikki tosi kivaa, välillä ei mikään ollenkaan. Aina joskus on sellainenkin ”sekä-että-päivä”, osittain kiva ja osittain ei.

Tämä ensimmäisten päiväkirjojeni tyttö, 8–12 v., tuskailee myös kokeita ja kertoo päiväkirjalleen niistä saamiaan numeroita ja todistuksen arvosanoja (hmm, mitähän tämä mahtaakaan kertoa tytön luonteenlaadusta). Tyttö on myös kavereiden kanssa, käy ulkona ja uimassa. Jää hiihtokilpailussa viimeiseksi ja lohduttautuu sillä, että päiväkirja ei sitä kenellekään kerro. Ja harjoittelee – tietenkin – ihastumisen tunteita: aivan ensimmäisiä vuosia lukuunottamatta päiväkirjassa vuorottelevat myös yhtäältä liki hurmokselliset, toisaalta raastavan tuskalliset ”rakastumiset” (miten mahtuukin pieneen ihmismieleen niin paljon dramatiikkaa?). Paljon tyttö on myös mummun luona, mummula on toinen koti.

Lukumatkani tytönmieleeni jatkuu parhaillaan pastellinvihreällä kirjalla, jossa olen juuri aloittelemassa yläastetta. Ja kyllä, nolot osuudet odotetusti kasvavat. Jos totta puhutaan, nolo on varmaan koko kirja. Kai sitä on sitten ollut pakko tuokin identiteetin etsimisen vaihe elää. (Mut hei, mix?!?) Voi olla, että tuolta aikakaudelta ei löydy samantapaisia söpöjä sitaatteja kuin näiltä varhaisemmilta vuosilta. Saa nähdä. Melko varmaa on, että tuo aikaisempien kirjojen pikkutyttö on hieman helpompi käsiteltävä kuin tämä – ööh, no, vähän murrosikäinen – teini. No, kasvaminen on kasvamista. Ja ehkä, ehkä, kestän tämän yläasteen tällä kertaa. Tai sitten en. Mutta muistanpa nyt taas ainakin sen, jo nyt, että ei siellä teini-ikäisen päässä aina helppoa ole.

No, niin tai näin, olen onnellinen siitä, että nämä dokumentit ovat. Päiväkirjat ovat arvokkaita tallenteita omasta menneestä mutta samalla myös säilyvästä minästä. Lukeminen on ehkä vuoroin hellivää, vuoroin hupaisaa ja vuoroin kamalaa, mutta kamalimmillaankin se on aika tärkeää. Niin: Tuollainen sitä oli. Ja tänne asti on nyt tultu. Ja eteenpäin mennään, päivä kerrallaan. Luetaan, kirjoitetaan, eletään. Myrskytään, myllerretään. Välillä on kivaa, välillä ei, ja välillä on se sekä-että-päivä.


tiistai 22. elokuuta 2017

Naisten aakkoset: N






Hella Wuolijoki (1886–1954)  ei ole N-nainen, 
mutta hänen kynästään N-naisia on kyllä syntynyt.



Naisten aakkosten eteneminen on, kuten kaikki muukin täällä kamarissa, ollut taukoilun ja harhailun vuoksi vähän niin ja näin. Viimeisin aakkoskirjoitukseni on maaliskuinen M, mutta nyt on siis tarkoitus paluun myötä jatkella myös näiden inspiroivien naisten parissa. Muistutuksena vielä, että aakkoshaaste on alkujaan Tarukirjan Margitin liikkeelle laittama, ja sen tarkoituksena on nostaa esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietylla kirjaimella. Haasteen parissa on täällä kirjabloggaajien keskuudessa puuhasteltu pian jo puolentoista vuoden verran, viime vuoden naistenpäivästä asti.

Kamarissa on tänään vuorossa N-kirjain:


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Niina Hakalahti. Pidän valtavasti Hakalahden taidosta kirjoittaa tarinoita, joissa kepeys ja syvällisyys kietoutuvat toisiinsa juuri sopivassa suhteessa. Lempparini Hakalahden romaaneista on Aavasaksa (2010), jossa pohditaan myös esimerkiksi ihmisen liiallista kiltteyttä, mutta joka minulle ainakin aikoinaan teosta lukiessani näyttäytyi erityisesti ihmisen oikeutena elää omaa pientä elämäänsä juuri niin pienenä kuin tahtoo (miksi pitäisi olla menestynyt ja kuuluisa, kun voi kaikessa rauhassa paistaa pitsoja Ideaparkissa ja haaveilla ihan vaan lomareissusta Aavasaksalle?). Hakalahdelta on pikapuoliin ilmestymässä myös viihteellisenä alter egona, Amanda Vaarana, kirjoitettu uuden viihdesarjan avaus Pientä fiksausta vailla (2017), jonka toivoakseni saan kirjastosta ensimmäisten joukossa. Kovasti on nimittäin semmoinen kutina, että Hakalahti-Vaara kirjoittaa minulle oivallista täsmähömppää samaan tapaan kuin Pauliina Vanhatalon alter ego Veera Vaahtera, ja täsmähömppä aina aika ajoin tekee ihmiselle oikein hyvää.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Tämä menee nyt (taas) pikkuisen petkutukseksi, mutta pikkuisen vain, sillä näytelmäkirjallisuutta voidaan toki oikein hyvin pitää eri kulttuurin alana kuin kirjallisuutta :) Sitä paitsi asia on niin, että nämä naiset tunnetaan pitkälti myös elokuvien kautta. Itsekin koin heidät ensi kerran juuri elokuvina, joita joskus pienenä kesälomalaisena katselin mummun isossa kamarissa. Vasta nyt aivan hiljattain olen onnistunut kunnostautumaan toteuttamalla tämänkin iät ja ajat suunnitteluasteella roikkuneen haaveeni ja lukemaan myös nämä näytelmät. Siispä, pitemmittä puheitta, vastaukseni tähän on: Niskavuoren Naiset, ja etenkin nyt sitten Loviisa, Ilona ja Malviinakin, joka ei Niskavuoren nimeä tosin koskaan saanut. Ei ole turhan helppoa näillä naisilla ollut, vaan kovasti on tuullut elämä Niskavuoressa luihin ja ytimiin asti. Ja juu, petkutan tässä nyt silläkin tavalla, etten viittaa edes tekijään vaan hänen luomuksiinsa,  mutta kyllä vaan ovat nämä Niskavuoren Naiset sen verran komea osa näytelmä- ja elokuvahistoriaamme,
että on heidät tässäkin esille nostettava.

(Itse näytelmistä kirjoittelen myöhemmin lisää.)


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen b:

Tähän on nyt ihan pakko vastata niin että Niiskuneidin ♥
Tämä romanttinen, haaveileva, vähän turhamainenkin niiskuneitonen on valloittavan söpö – ei tarmokas ja rämäpäinen tättähäärä niin kuin vaikkapa veikeä Pikku Myy, mutta kylläkin mitä söpöisin neitokainen otsatukkakiehkuroineen ja nilkkarenkaineen :)


***


Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M



sunnuntai 20. elokuuta 2017

Tänään





Aurinko nousi, tänäänkin.

Kaikki tietävät, mitä perjantaina tapahtui. 
Ja kaikki tietävät, millä nimellä siitä puhutaan.

Etsin sanoja, joilla puhua maailma paikalleen, enkä oikein löydä. 
Kovin vaikeaa on puhua paikalleen maailmaa, joka niin horjuu ja huojuu.

Mutta silti: se horjuu ja huojuu myös niin paljosta muusta, tämä alati arvaamaton maailma, ja silti me elämme, elämme vaan, sillä niin meidän täytyy, täytyy vaan. 
Ja elää meidän täytyy, nytkin, ja herätä uusiin auringonnousuihin,
kannattelevaan toivoon.

Ja jälleen kerran minä puhun, kuitenkin, siitä, että ne, jotka tekevät pahoja tekoja, ovat yksittäisiä ihmisiä, eivätkä kerro mitään kaikista muista. Siitä, että vihaan ei saa vastata vihalla. Siitä, että jos annamme vallan vihalle ja pelolle, 
annamme pahan voittaa.

Yritän uskoa, että tällaiset sanat ovat arvokkaita ja tärkeitä ja että kun tarpeeksi moni sanoo saman, sanojen voima kasvaa ja ne avaavat mahdollisuuksia myös teoille, paremmalle maailmalle. Yksin eivät mitkään sanat ja teot maailmaa muuta, mutta yhdessä niillä on ehkä mahdollisuus. Siksi tarvitaan hyviä sanoja, hyviä tekoja, hyviä pyrkimyksiä, meiltä kaikilta.

Pahaa vastaan ei voi taistella kuin hyvällä. Sillä että uskoo ja toivoo, sittenkin. 
Että antaa tilaa rakkaudelle, sille että ihmiset voivat tarttua toisiaan kädestä, puolustaa toisiaan ja toistensa elämää.

Perjantaina tehtiin pahoja tekoja, mutta kaiken sen pahan keskellä tehtiin myös hyviä, yhdessä pahaa vastaan. Muistetaan se ja puolustetaan kaikki osaltamme kaikkea hyvää ja kaunista, niin hyvin kuin pystymme.

Suru on silti suuri, eikä sitä, mikä tapahtui, olisi saanut tapahtua.
Sitä ei saisi tapahtua missään. Ei täällä eikä muualla.