lauantai 27. kesäkuuta 2015

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet... (2015)



 RAKASTETTAVA! RAKASTAVA! ROHKEA!
VAHVA! VAPAA! IHANA!


Ja niin valtavan paljon muuta!




 - Kiitos kirjastolle -



Tyttö sinä olet... on kirja, joka sanoo että


Jos päätät olla rohkea, pidät silmäsi auki, katseen suorassa, mielesi avoimena ja haastat itsesi kohtaamaan nämä asiat, huomaat, että sinusta tulee oman elämäsi päähenkilö. Jos vetäydyt, pakenet, välttelet ja annat pelkojesi ohjata elämääsi, voit seurata sivusta, kuinka se valuu ohitsesi.


Kirja, joka lupaa että


jos valitset elää rohkean, pelottoman ja ennakkoluulottoman elämän, tulet onnelliseksi. 
Saat elämältä kaiken sen, mitä uskallat siltä pyytää.
Ja paljon enemmän.


Kirja, joka kehottaa että


Anna itsellesi lupa olla hyvä asioissa, joissa olet hyvä, loistava asioissa, joissa olet loistava, poikkeuksellinen asioissa, joissa olet poikkeuksellinen. Ole valmis tavoittelemaan aina parasta ja tekemään todella paljon töitä sen eteen.


Kirja, joka kysyy että


Tiedätkö, mikä on kaunista?


ja vastaa että


Yksilöllisyys. Erilaisuus. Persoonallisuus. Itsevarmuus. Positiivisuus. Ilo. Nauru. Äly. Rohkeus. Luonnollisuus. Aitous. Sinä.


Kysyy,


minkälainen paikka maailma olisi, jos kaikki yrittäisivät olla samankaltaisia? 
Jos kukaan ei uskaltaisi olla oma itsensä, rohkeasti erilainen?


ja jatkaa että


Sitä paitsi ne, jotka eivät koskaan uskalla olla oma itsensä,
haluavat sitä salaa ja ihailevat niitä jotka uskaltavat.


Se on myös kirja, joka muistuttaa,
että vaikka maailmassa onkin myös paljon surua ja rumaa ja pahaa,


On myös kyse kyvystä valita valossa tai varjossa kulkeminen. Kumpaa haluat mieluummin ympärilläsi nähdä, hyvää vai pahaa? Mihin keskityt, sitä myös kutsut.


Niin – se on kirja, joka puhuu itse omasta puolestaan.


**********


En silti malta olla sanomatta jotakin. Sitä, että saa iloita siitä että on ja osaa. Että saa unelmoida ja tehdä työtä, kulkea kohti elämää, sitä ihan omaa. Saa olla sisko, puhua toisista hyvää ja kiittää ja kehua. (Ja voi, minä niin toivon samaa kuin Pääskysaari: että eläisimme pian maailmassa, missä voisimme kuulla tyttöjen olevan rehtejä ja reiluja toisiaan kohtaan, ja missä ketään ei jätetä yksin.) Saa olla omanarvontuntoinen ja juuri sellainen kuin on, oma ihana itsensä. Saa rakastaa ja olla rakastettu. Saa olla kilttikin, mutta ei oman hyvinvoinnin kustannuksella, sillä kiltteys ei ole vaikenemista, hiljenemistä, nielemistä, itsensä pienentämistä, loputonta venymistä, oman tahdon vaientamista ja ainaista sopeutumista. Ei – kiltteys on vallankumous ja elämänasenne.

Pääskysaari on ajatellut kirjansa lukijoiksi noin 10-17-vuotiaita tyttöjä. Lukiessani hetkittäin mietin, että kirja saattaa olla kymmenvuotiaille paikoin liian vaikea ja/tai muutamat käsiteltävät asiat hieman liian suuria niin pienen lapsen mieleen. Sitten kuitenkin taas ajattelin, että myös kymmenvuotiaat elävät tässä epätäydellisessä maailmassa ja näkevät ja kuulevat kaikenlaista mitä heidän ei soisi vielä tai koskaan kohtaavan. Pääskysaari myös käsittelee kaikkea kirjassaan niin, ettei maailman kovuus tule liian liki, vaikka se hetkittäin sivuilla välähteleekin. Ja niin pääosassa on kuitenkin kaikki kaunis ja hyvä, tyttöyden ihana voima. Myös niitä satunnaisia vaikeita sanoja selittämään löytyy toivottavasti aikuinen, jolla on aikaa ja halua vastata tytön mahdollisiin kysymyksiin (ja voi, eikö kysyminen oikeastaan olekin aika ihanaa, osoitus halusta kuunnella mitä aikuinen sanoo?).

Yläikärajaa kirjassa ei minusta olekaan. Myös jokaisessa naisessa ikään katsomatta on (toivottavasti!) yhä jäljellä sitä pientä urheaa tyttöä, joka joskus lähti rohkeasti kulkemaan kohti elämää. Tyttöys on naiseuden pohjalla ja rinnalla pulppuavaa voimaa, olemassalon ihanaa riemua.


Kaikki kyynikot olkoot siis hiljaa silloin kun tyttöys, rohkeus ja unelmat puhuvat.
Rohkeasti unelmoivista tytöistä kasvaa rohkeasti unelmoivia naisia
sellaisia, jotka myös tekevät.


En oikeastaan tiedä mitään ihanampaa kuin pieni, urhea tyttö, jolla on koko elämä edessään. 
Vaikka kukaan ei muistaisi sanoa sinulle, että olet ihana, sinä olet. Sinussa on kaikki maailman voima, taidot, valo, ilo, äly, viisaus ja lämpö, kunhan jaksat etsiä ne sisältäsi.


Ei, mitään ihanampaa ei ole, ja yhtä ihanaakin on vain yksi:
se pieni, yhtä urhea poika.


**********
 

Sanoisin, että tämä on kirja, jonka lukeminen tekee hyvää kaikenikäisille tytöille <3


Kiitos siis Jenni Pääskysaarelle hienosta kirjasta!
Nana Sjöblomin kuvitus on piste iin päälle,
ihanaa tyttöyttä tulvillaan.


Toivon, että joku kelpo mies kirjoittaa myös pojille yhtä hienon kirjan kuin tämä on tytöille! Ehkä sellaisen joku kelpo nainenkin osaisi kirjoittaa, mutta saattaa olla, että olisi hyvä jos puuhaan ryhtyisi joku, joka on itsekin joskus ollut pieni poika... Kyllä maailma tyttöineen ja poikineen on sentään toivoa täynnä <3 Lapsissa ja nuorissa kasvaa kaunis tulevaisuus, jos vain aikuisista on antamaan kasvulle tukea – kirjoittamaan tällaisia kirjoja, mutta ennen kaikkea rakastamaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan, olemaan lähellä.


Ilman Omppua tämä ihana kirja olisi saattanut mennä minulta ohi. Kiitos siis Ompulle!


**********


Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet... 140 s. Otava 2015.



**********

Tämän kannessa on niin kaunis keltainen tähti ja niin monta värikästä pilkkua,
että rohkenen ruksia kirjankansibingosta ruudun värikäs :)





sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Tuusulanjärven taiteilijaelämää (2005)



On kesä, tämä ja toinen. Sininen, kirkas taivas ja pehmeitä aaltoja tekevä tuuli. Minä katselen kimaltelevaa Tuusulanjärveä ja kiireettömyys kutittaa poskipäitä – kiireettömyys, tai se, kuinka ajan kerrokset kiertyvät kehäksi ja aika lakkaa ehkä olemasta sellaista kuin se on. Kulta-aika on tässä, nyt, tuulessa joka puhaltaa hiuksia kasvoiltani pois ja vedessä joka välkkyy, kielojen ja pihlajien ihanissa valkeissa kukissa ja talon hiljaisessa kamarissa, jossa hengetär ehkä aivan hetki sitten on nukkunut...




Kiitos kirjastolle!



Menen Aholaan. Ehkä suren, että Jussi ja Venny lapsineen ovat lähteneet kesäksi pois, olisi ollut kiehtovaa tavata heidät. Kentis ihmettelenkin, miksi kukaan jättää tällaisen paikan kesäksi, mutta niin – ehkä se toinen paikka on vielä ihanampi. Tiedän, että Brofeldtit asuvat täällä vuokralla: he eivät maallisesta omaisuudesta piittaa, heille riittää se että saa tehdä sitä mikä on tärkeää (taidetta!). Sieluni vapaudenhaluinen siipi tuntee suloista sisaruutta, iloa ja yhteenkuuluvuutta sen hellivän ajatuksen äärellä, että omaisuus ei ole maailmassa tärkeintä. Ja kyllä, ihailen Jussia, mutta ehkä sittenkin vielä enemmän minua sykähdyttää nyt Venny – ajatus perheensä keskellä työskentelevästä taiteilijattaresta, joka valitsi ja sai molemmat, sekä luovan työn että perheen. Ajattelen taas, että se on mahdollista: olla kokonainen. Että se oli sitä jo silloin – niille, jotka uskalsivat.

Kuusikon läpi kulkiessani kuulen kuinka ne puhuvat, puut. Kun saavun Ainolaan, äänet jäävät taakse ja vastassa on valtava, mykistävä hiljaisuus ennen kuin äkkiä kuulen säveliä – Janneko soittaa, etsii sointujen sopusointua. Katselen puutarhaa ja näen häivähdyksen helmaa, oi, sen täytyy olla itse ihana Aino... Ja nyt, kuljeskellessani, huomaan taas myös ne toisen, omistamishaluisen minäni hurmaantuneet huudahdukset, jotka lakkaamatta riitelevät boheemiminäni vapaudenkaipuun kanssa: Oi, olisipa tämä puutarha minun! Tämä keittiö! Tämä kamari! Kellarin ovella myös hengetärminäni herää, tietenkin, se joka tahtoisi laittaa pitsihattupurnukoita vieri viereen talvea vastaan mutta taipuu yleensä tyytymään haaveiluun, suloisiin tahtoihin joista ei aina tarvitse tulla totta. Ja kyllä, minä ajattelen Ainoa, ihanaa kaunista Ainoa, ja hänen kukkiaan, hänen hennon vartensa kantamaa vahvuutta, ihmisen unelmia ja uskoa itseensä ja siihen mitä tekee, aikoja jotka ovat erilaisia ja ihmisiä niissä.

Suvirannan huvilassa pysähdyn taas ajattelemaan myös ylempien säätyjen kansaan nähden erilaista asemaa. Kai tämä on väistämätönkin, tämä ajatus: eivät nämä ihmiset olleet köyhien torppien lapsia. Ei säätyläistenkään elämä kai toisaalta ole aina ollut taloudellisesti helppoa, on saattanut olla velkaa ja vähävaraisuuttakin, mutta silti: se, että ihmisten mahdollisuudet perustuvat syntyperän sanelemaan eriarvoisuuteen, on väärin. En kuitenkaan voi tuntea kuin riemua siitä, että nämä taiteilijat ovat eläneet, jättäneet meille muistonsa. Muistelen myös Elisabethin lapsilleen kirjoittamia kirjeitä, niitä joita olen hiljakseen lukenut, ja sitä kuinka paljon niissäkin lasketaan rahoja, koetetaan saada ne riittämään. Toisinaan säätyläisillä on ollut myös unelmia paremmasta maailmasta: Eeron veljestä Arvidista tuli tolstoilainen, joka ajatteli ettei kukaan saa elää toisen työllä, ja hänen rinnallaan myös Elisabeth-äiti laittoi kätensä multaan. Eero ei tolstoilaisuutta tosin tainnut hyväksyä. Minä mietin miksi ei ja ajattelen, että tahdon tietää siitä(kin) enemmän.

Päätän taas kääntää kasvoni tuuleen, jatkaa matkaa. Astun kohti Halosenniemeä ja pysähdyn hyväksi aikaa katsomaan taloa etäältä ennen kuin menen lähemmäksi ja kosketan seinien hirsiä, hitaasti kasvanutta puuta jollaista ”ei tämän päivän lannoitusmetsistä enää saa”. Tunnustelen ajatuksia vastakulttuurista ja vaihtoehtoisuudesta ja tartun taas kiinni toiveikkaiseen optimismiin, siihen kuinka ihmisessä yhä on mahdollisuus ymmärtää ja nähdä. Ajattelen sitäkin, kuinka ilmiö yleensäkin herättää tarpeen vastailmiölle ja toivon, että se todella pätee juuri siellä missä vastailmiöitä kaivataan – että ihmiset ymmärtävät useita tärkeitä asioita ennen kuin on liian myöhäistä. Myös Suvirannassa heränneet ajatukset palaavat taas, ne jotka ovat niin totta: että oli aika, jolloin syntyperä todella saneli ihmisen mahdollisuudet valita. Pekka Halonen oli kulta-ajan poikkeus, talonsa menettäneen maalaissuvun poika. Hänellä ei ollut varoja, oli vain lahjoja. Järnefeltit olivat aatelissukua, Aho papin poika, Sibelius lääkärin. Tällaisia ajatellessani tulen väistämättä miettineeksi sitäkin, mitkä olisivat olleet omat mahdollisuuteni sata vuotta sitten. Tai mitkä yksilön mahdollisuudet tulevat olemaan joskus tulevaisuudessa, jos maailman suunta ei muutu.

Huomaan, että matkani kesäisen järven kauniissa maisemissa saa ajatukseni karkailemaan. Lepuutan silmiäni maisemien ja talojen kauneudessa, mutta tunnen myös monenlaista hämmennystä. Etsin kai myös itseäni, koetan tavoittaa sitä jostakin piian esiliinan ja isäntäväen lukunurkkausten välimaastosta. Eksyn, jälleen kerran, ajattelemaan monenlaisia kysymyksiä maailmasta ja koen etsivää levottomuutta. Tiedän, missä olen, mutta en sittenkään. Ehkä päätän, että kirjoitan näistä kaikista karkailevista ajatuksista joskus myöhemmin jotakin kokonaista, lähden tutkimusmatkalle kohti loputtomia kysymyksiä. Nyt silitän vielä hirsiä, kerään sormenpäihini niiden tunnun. Palaan hetkeksi myös talon asukkaisiin ja pysähdyn ajattelemaan Maijaa, sitä kuinka tahtoisin tietää enemmän myös hänestä: naisesta, jolla hänelläkin oli perhe ja kukoistava puutarha mutta myös oma ura – hän teki käännöstöitä ja opetti pianonsoittoa. Sitäkin kyllä ajattelen, että myös hänellä oli palvelusväkeä, joka antoi arkielämään väljyyttä, vapautti aikaa.

Matkan jatkuessa alan olla hieman hajamielinen, ehkä siksi että ajatuksia on jo niin paljon. Piipahdan kuitenkin myös Syvärannassa, Erkkolassa, Onnelassa, Iloniemessä, Villa Kokkosessa, huviloissa, kirkossakin. Tunnustelen hetken aikaa Uuno Kailaan, Eino Leinon ja Maria Jotunin henkeä – hekin ovat olleet täällä. Samoin täällä ovat kuljeskelleet myös E. N. Setälä ja Lauri Kettunen, kielimiehet joiden nimet muistan vuosien takaa. Entä Martta Wendelin! Oi, ne ihanat pieniruutuiset mökinikkunat ja tähtisilmälapset kerta toisensa jälkeen ikuistanut taiteilijatar! Niin, sitä hän minulle hän on, taiteilijatar, vaikka hän ehkä tekikin ennen kaikkea ”kuvituksia”: minulle hänen kuvansa ovat sielua hellivää taidetta, ikkunoita kauneuteen. Täällä hänkin asui.

Aleksis Kiven kuolinmökissä, tai siinä fiktiossa joksi se on rakennettu, minä olen jo aivan hiljaa. Minun ajatukseni ovat äänettömiä, sumuisia kuin katoava aika. Ajattelen sitä kuinka mennyt katoaa sumujen verhoon eikä kuitenkaan, sillä jotakin siitä sittenkin aina jää: utuisia kuvia, jotka ehkä ovat totta, ehkä tulevien aikojen tarinoita. Ehkä myös kulta-aika on tarina, jossa on jotakin totta ja loput myöhempien aikojen kertomuksia ja merkityksiä.

Matkani Tuusulanjärvellä johtaa lopulta kulta-ajasta modernismiin ja edelleen nykyaikaan. Minusta tuntuu, että minä en kuitenkaan heti ehdi mukaan, minä jään sinne vielä, kulta-ajan tarinaan. Ja kyllä: toivon, että jonakin päivänä alkaa uusi kulta-aika, sellainen joka vielä entistä vahvemmin yhdistää kaiken, mikä ihmisessä on hyvää ja kaunista. Ehkä ajattelen niinkin, että jos pysähdyn ja hengitän  tätä vienoa kesäistä tuulta, kulta-aika saattaa todella olla myös juuri nyt.


**********


Niin: Jos kaipaat kulta-ajan kauneutta, hetkiä joissa taide, luonto ja koti kietoutuvat syleilemään toisiaan, sanoja jotka kenties saavat miettimään myös erilaisten aikojen yhteyksiä toisiinsa ja ajattelemaan ajatuksia jotka ehkä myös itsepintaisesti karkailevat, tavoittelevat mieleen tilaa jossa hyvä ja kaunis on mahdollista siitäkin huolimatta että myös idylleissä on ehkä aina säröjä – niin, jos tahdot matkata sinne missä vaihtoehtoista elämäntapaa kaipaavat taiteilijat pakenivat kiivasta nykymaailmaa jo yli sata vuotta sitten, niin tässä: avaa Tuusulanjärven taiteilijaelämää ja mene. Minä palaan sieltä hiljaa mutta niin kuin aina tällaisilla matkoilla, myös tällä kertaa jotakin minusta ehkä myös jää. Ja ei, en sittenkään vaihtaisi omaa aikaani pois, mutta niin mielelläni lainaisin menneestä kaiken kauniin.


Kiitos Tuusulanjärvi ja Juhanit Salokannel ja Seppovaara!

 
**********


Juhani Salokannel & Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää.
159 s. Otava 2005.


**********

Tällä piirtyy ruksi kirjankansibingon ruutuun maisema.


keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

William Shakespeare: Kesäyön unelma (1605)



 
Katja, yhdeksän vuotta, sipsuttaa kohti musiikkikeskuksen katsomoa (onko se musiikkikeskus, 
en minä muista mutta niin luulen). Hänellä on helmat ja käsipussukka ja pussukassa kolikko väliajan
 kahvilahetkeä varten. Tuntuu tärkeältä, ehkä vähän isoltakin ja taiteelliselta, sellaiselta hienolta
 neidiltä joita kirjoissa on: onhan hän päässyt katsomaan ihan oikeaa balettia nimeltä 
Kesäyön unelma. Joskus myöhemmin hän ei ehkä muista esityksestä juuri muuta kuin sen,
että pussukka unohtui kahvilaan mutta löytyi. Shakespeare innoittaa kyllä: jo seuraavalla
kesälomalla hän lukee mummolassa tämän näytelmistä soviteltuja tarinoita.





Hei Shakespeare – minä täällä, pitkästä aikaa. Talvi on vaihtunut kesään, loppiaisaatto kesäyön unelmiin. Ja huomaatko: kirjoitin sinulle muiston. Kai sinä ilahdut sellaisesta, hetkestä pienen tytön elämässä. Niin, tämä näytelmäsi, Kesäyön unelma, oli ensikosketukseni tuotantoosi, ja vaikka onkin niin, etten itse esitystä juuri muista, niin muistan kuitenkin kuinka hienoa sinne oli päästä (oi kyllä, pienten tyttöjen maailmat ovat joskus niin suuria!). Kuvat näyttämöltä ovat utuisia ja luultavasti omien unieni sävyttämiä: näen keijuja, mutta en tiedä ovatko ne esityksestä vai jostakin oman mieleni takaa. Ja toisaalta, onko sillä niin väliä? Mieli sekoittuu, aina.

Ja kyllä, minä rakastan tämän näytelmäsi sadunhohdetta. Siinä on myös ilkikurisuutta ja silmäkulmien pilkettä, monenlaista pohdintaa ja tarkkanäköisyyttä, mutta kaikkein tärkeintä minulle on sen satu: uni, unelma, se jokin joka ripottelee siihen somasti välkehtivää taikapölyä. Kesäyön metsä ja keijut, pieni veijaritonttu Puck. Niin, on monta toisiinsa kietoutuvaa kertomusta: Ateenan herttua Theseuksen ja amatsonien kuningatar Hippolytan häät ja niihin valmisteltava huvinäytelmä, neitojen ja nuorukaisten risteilevät sydämet ja – niin, keijukaisten kuninkaan ja kuningattaren, Oberonin ja Titanian, eripura. Olet sinä kyllä aika nerokas. Vieläkin, kaikkien näiden vuosisatojen jälkeen.

On kaksi neitoa, Helena ja Hermia, ja kaksi nuorukaista, Demetrius ja Lysander. Hermian isä on määrännyt tyttärensä Demetriukselle, mutta Hermia rakastaa Lysanderia ja Lysanderkin Hermiaa. Helena puolestaan rakastaa Demetriusta, mutta Demetrius tavoittelee hänelle luvattua Hermiaa, vaikka onkin ensin liehakoinut Helenaa. Sinä taidat pitää mutkikkaista rakkauskuvioista vai kuinka? Ainakin ne ovat aina yhtä kelpoa ainesta kirjallisuudelle. Niin nytkin. (Kuule, ihan näin meidän kesken: miten kirjoitetaan kiinnostava rakkauskertomus ilman mutkia?)


Helena:

Voi, kuinka oikukas on onnen tie!
Mua kaunihimpi ei Hermia lie;
Mut Demetrion mielen ken sen tiesi,
Ei näe hän min näkee joka miesi.
Hän pettyy, Hermiata liehakoiden,
Samaten minä, häntä jumaloiden.
Mik’ arvotonta, turhaa, halpaa on,
Voi rakkaus oloon nostaa, arvohon.
Ei silmillään se näe, vaan tunnollaan,
Sokoksi senvuoks Lempi kuvataan.
Ja älyn rahtuistakin on se vailla,
Hapuilee umpimähkään sokon lailla ---


Sellaistahan se usein lienee, lempi – umpimähkäistä ja sokkoa, jo ilmankin keijujen taikatemppuja. Mutta Ateenan laki on yhtä kaikki julma eikä lemmen mieltä kysy: se tuomitsee isänsä tahtoa vastustavan tyttären joko kuolemaan tai nunnanpukuun, ikuiseen impeyteen. Ellei Hermia taivu isänsä päätökseen ja suostu Demetriukselle, hänen kohtalokseen koituu siis väistämätön pimeys: kuolema tai luostari. Mutta rakastuneet, Hermia ja Lysander, keksivät karata metsään, ja perässä kipittävät myös Demetrius ja Helena. Vaan kesäyön metsä, niin, se on täynnä keijujen tarkkoja korvia ja taikaa...


Oberon:

---
Tuoss’ yrtti sulle; urki lehto tää:
Ihana impi miestä röyhkeää
Rakastaa turhaan. Tämän luomet rasvot,
Ja sitten laitat niin, ett’ immen kasvot
Hän ensin näkee. Miehen löydät kyllä:
Ateenalaisen puku häll’ on yllä.
Tee tarkkaan työs, ett’ yltää hänet lempi
Tuon immen tulta vielä tulisempi.


Siinäpä se, keijukaisten kuninkaan tehtävä Puckille –
Demetriuksen on määrä saada silmiinsä samoja taikatippoja
kuin kurittoman kuningattaren (se Pulma ja aasinpää, niin!).
Vaan kuinkas käy, kun niitä ateenalaisia onkin kaksi...


Puck:

Yksi kahden lemmiss’ on:
Sepä kuje verraton!
Nyt vast’ olen mielissäin,
Kun käy kaikki nurinpäin.


Sellainen se on, sinun tonttusi Puck.
Mokoma veikeä velmu.

Entä mitä kaikkea sinä itse oikein ajattelet?
Sanotaanko nyt siitä naisen ja miehen suhteesta vaikka?
Esimerkiksi Oberon on kyllä Helenan puolella,
mutta toisaalta hän tekee kiusaa omalle kuningattarelleen...
Olen kanssasi edelleen hieman ymmälläni
ja jotenkin luulen, että niin sinä haluatkin minun olevan.


**********


Katja, lukiolainen, esittää Helenaa. Ystävätär on Hermia. Ilmaisutaidon tunnilla tehdään pareittain Shakespeare-harjoituksia, katkelmia eri näytelmistä. Katjalla ja ystävättärellä on se kohtaus, jossa sekä Demetrius että Lysander ovat keijutaikojen myötä yhtä äkkiä Helenan perään ja molemmat neidot ovat asiasta syystäkin hämillään: Hermia luulee Helenan viekoitelleen sulhasensa ja Helena uskoo kaiken toisten pilkaksi ja juoneksi. Harjoitus jää mieleen ehkä ikuisiksi ajoiksi, kenties
sekä itsensä että ystävyyden tähden. Jonakin vuonna Katja myös lukee näytelmän lopultakin 
kokonaan, ehkä jo pian. Kerran, ja ehkä toisenkin.


Toinen muisto, kyllä. Ja ehkä arvaatkin: keijujen ohella pidän näytelmäsi onnellisesta lopusta, siitä kuinka kaikki käy lopulta hyvin ja kauniisti – Oberonin käskystä Puck taikoo Lysanderin silmät takaisin oikeaan asentoon, mutta Demetriuksen katse pysyy taiottuna. Vaikka niin, toisaalta, onko se onnellista jos toinen rakastaa vain taiotuin silmin? Vai onko niin, että rakkaus onkin ehkä aina taikaa? Että rakastuneen silmissä on aina ripaus keijujen taikatippoja...


Ja mitä sanookaan Puck, kun näytelmä loppuu:

----
Luulkaa, että nukahtain
Näkyjä nyt näitte vain,
Että tämä heikko ilvi
On vaan tyhjä unipilvi.
----

Niin: näytelmä, runous ja rakkaus – hulluutta ja untako vain?
Vaiko sittenkin jotakin, josta

--- kasvaa suurta, pysyväistä,
Mut ihmeellistä sittenkin ja kummaa.

Siinäpä sitä, miettimistä kesäöihin...


**********


Kirjallisuuden riemuja on sen kerroksisuus, itsessään ja itselle. Minulle Kesäyön unelma on näytelmistäsi rakkain juuri siksi, että se kantaa minulle niin monia tarinoita. Tämäkin lukukerta toi siihen yhden tarinan lisää: kertomuksen pitkälle aikuisikään ehtineestä naisesta, joka luki sen paitsi sinun jälleen innoittavina sanoinasi myös omia aikaisempia tarinoitaan vasten. Ne elävät minussa kaikki, ne eri-ikäiset ja erilaiset Katjat, ja kyllä, myös sinun sanasi tässä näytelmässä kantavat niitä omalla tavallaan. Eikö se ole aika riemastuttavaakin, sellainen sanojen elinvoima?

Tietenkin myös näytelmässäsi itsessään on monta kerrosta. Riemuitsen mm. siitä, kuinka se kantaa ajatusta näytelmän tekemisestä (ah niin, nämä aina niin kiehtovat metatasot!). Tärkeintä minulle kuitenkin on – edelleen – juuri ajatus kesäyön taiasta, keijuista ja – niin, näistä rakkaista muistoista. Saatan olla hieman sumeakatseinen romantikko, mutta jos näin, niin olkoon... Ehkä minullakin on keijujen taikomat silmät.


Lämpimin terveisin Katja


(Niin ja kuule, minulla on nyt hieman hyvää kiirettä. Saattaa olla, että kestää taas ennen kuin ehdin seuraavan näytelmäsi äärelle, mutta aikanaan on taas myös sinun sanojesi vuoro. Kyllä minä oikeastaan luulenkin, että sinä jaksat odottaa. Eihän hengillä ole mihinkään kiire. Eihän? Niin, lukisinkohan seuraavaksi Romeon ja Julian... Katsotaan.)


**********


Toivotan näiden kesäöisten unelmien myötä kaunista pian koittavaa keskikesän juhlaa 
– sellaista, jossa on myös ripaus tenhoavaa taikaa. 

Saattaa olla, että sataa, mutta ehkä myös juhannus on ennen kaikkea mielentila, 
korvalehdellä kuiskutteleva kesäyön keiju...


maanantai 8. kesäkuuta 2015

Ainon ja Liisan kesätoimet (1918)



Joulupukki, joka vanhana ja viisaana niin hyvin tietää, että vuodenajat seuraavat toisiaan 
aina nopeammin kuin arvaisikaan, toi vanhojen kirjojen ystävälle viime jouluna tällaisenkin aarteen: 
Lauri Pohjanpään runoileman ja Gertrud Solitander-Borbergin kuvittaman 
kesäisen kirjasen vuodelta 1918: Ainon ja Liisan kesätoimet

Nimensä mukaisesti kirjanen kertoo kahden pienen tyttösen,
Ainon ja Liisan, kesätoimista. Siitä kuinka


Tuli toivottu kesä ja maalle niin
pääs meidän Liisa ja Aino.
Miten hauskaa taas, kun sukat oli pois
ja pois oli kenkien paino!

Ens aamuna noustessa auringon
he lintujen lauluhun herää
ja kirmaa luontohon raikkaaseen,
sylin täyden kukkia kerää.






Oi kesä ja maaseutu! Kasvimaa ja kukkaset, possut ja kanat ja ahvenet,
marjasadot ja rantapyykki, ne söpöt pikkuiset puput!
Ihanaa suloista idylliä, kultareunaista sopusointua 
ja tietenkin soma ripaus lempeän kasvattavaa otetta:


Taas kylläpä kelpas keinuakin,
kun oli tehty työtä.
Oli mieli niin hyvä ja onnellinen
joka ilta ennen yötä.




Niin: arkisten askareiden jälkeen on aina niin ihanaa leikkiä ja lopulta nukkua, nähdä ansaittuja unia. Kesäinen elämä maalla on ihanan vapaata mutta myös mukavan touhukasta, sellaista kesätuulen siivittämää ahkeraa puuhastelua. Ei pakkoa ensinkään, vaan lempeää touhuilua. 

Juuri sellaista sen soisi olevankin, kiireetöntä ja lempeää, lapsen (ja aikuisenkin) kesän, 
oltiin sitten maalla tai kaupungissa.


Aikanaan tulee taas syksykin ja silloin tuntuu että


Kuin uni meni kesä; oli syksyhyn
pari päivää ainoastaan.
On touhussa tytöt, kun leivotaan
taas pitkää talvea vastaan.

Kakut Ainon ja Liisan leipomat
ne uunilla kasvaa ja karttuu.
Hymys äiti: ”kelpo emänniks
tytöt meidän varmaan varttuu!”


Ja kyllä, tiedän jo että syksyn ensi tuulahdus on aikanaan minulle tervetullut,
mutta tätä ajatusta enempää en sinne vielä eksy. Onhan kesä!

 Niinpä luen vain pehmoista kypsyvien leipomusten tuoksua
ja aikuistumisen ja naiseksi kasvamisen merkityksiä,
sitä kuinka vanha kirja on aina myös monisäikeinen kertomus omasta ajastaan.

Mutta kyllä, samalla se niin usein on myös kuvajainen
jostakin ihmeen ajattomasta:
ehkä siitäkin, että moni pieni tyttö (ja poika) yhä leipoo mielellään, 
mutta myös lintujen laulun ja kesäisen niityn kauneudesta,
lapsen kyvystä iloita pienestä ja yksinkertaisesta,
ja oi, niin, siitä miten ihanaa onkaan heittää pois ne sukat ja kengät,
heilutella paljaita varpaitaan hymyilevässä auringossa...


Ihanaa kesää sekä pienille että isoille varpaille!


Ehkä hetkittäin alkaa jo olla niin lämmintä, että ne tarkenevat ilman sukkaa...


 
**********

Kirja on K. J. Gummerus Osakeyhtiön tuotantoa vuodelta 1918.
Oman kappaleeni omistusmerkintä on kuitenkin vuodelta 1934,
jolloin Marita-tyttönen on saanut sen mammaltaan.
Ihania nämä vanhojen kirjojen monet tarinat
ja Joulupukin kiehtovat kirjavarastot!


**********

Tällä piirtyy ruksi kirjankansibingon ruutuun lapsi.


perjantai 5. kesäkuuta 2015

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015)



Tunnustan: tunnen toisinaan tiettyä epäluuloa jatko-osia kohtaan. Ajattelen, että taivaallistakaan hipova kokemus ei välttämättä kaipaa jatkoa vaan lumouksen säilymisen kannalta olisi parasta pysähtyä jo olemassaolevaan. Myös tähän, Lena Anderssonin (s. 1970) uuteen teokseen Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015), suhtauduin pienellä varauksella, vaikka sen edeltäjä Omavaltaista menettelyä (2014) olikin minulle yksi viime vuoden hienoimmista lukukokemuksista. Toisaalta kuitenkin odotinkin hienolle teokselle jatkoa: mietin, miltä uusi kohtaaminen Esterin ja Anderssonin tarkkanäköisen tekstin kanssa tuntuisi, ja tartuin kirjaan sittenkin enemmän uteliaisuudella ja hyväntahtoisuudella kuin ennakkoluuloilla. Mutta ristiriitainen olen, kyllä. Vähän niin kuin Esterin ihmissuhde jälleen kerran: kinasteleva sekoitus halua ja haluttomuutta, myöntymistä ja kieltämistä, aloittamista ja lopettamista.


- Minä olen ollut ennenkin rakastajatar. Enää en aio olla.





Kiitos kirjastolle!


Tunnustan myös, että lukemiseni käynnistyi hitaasti ja hieman vaikeasti: ei taas, ei Ester, tiedänhän minä että ihminen tarvitsee rakkautta, mutta eikö sinulla kuitenkin voisi olla jo hieman enemmän ymmärrystä ja omanarvontuntoa. Myös teksti, joka edellisen teoksen kohdalla lumosi minut filosofisella vahvuudellaan, tuntui jotenkin koetulta. Kirja saikin ensimmäisten sivujen jälkeen odottaa päivän, toisen, kolmannen, aika monta.


Kaikki oli hyvin hienovaraista, kuten oli tarkoituskin. Vähitellen Ester tottuisi Olof Stenin kieltäviin myöntöihin ja hänestä tulisi niiden taitavin selittäjä.


Kuitenkin minusta tuntui, että Ester ansaitsee koko kirjan kokoisen mahdollisuuden. Että se, että hän vuotta aiemmin merkitsi minulle tärkeää kirjallista kohtaamista, on suositus jonka puitteissa voi antaa anteeksi myös tietyt jälleennäkemisessä ilmenevät hankaluudet. Päätin siis lukea kirjan loppuun, kuulostella Esteriä ja Anderssonin toista tutkielmaa rakkaudesta – tunnustella, muuttaisiko alun vastahankainen kokemus vielä muotoaan.


Toisin sanoen tilanne näytti lupaavalta, mutta silti se ei tuntunut lupaavalta. Asiat tapahtuivat liian hitaasti. Olof oli liian verkkainen. Ester halusi päästä aloittamaan heidän yhteisen elämänsä.


(Ehkä myös Katja olisi tahtonut, että Olofissa olisi ollut hieman enemmän potkua 
– ihan vain Esterin vuoksi.)


Niin: viimeksi Esterillä oli Hugo, nyt Olof. Olof on naimisissa oleva näyttelijä, jonka kanssa Esterillä on tiettyä kaavaa uskollisesti noudattava suhde: kevään kynnyksellä kohtaaminen, juhannuksena ero, syksyllä korjaaminen ja jälleenrakennus, keväällä taas kohtaaminen. Niin, suhde, vaikka Olofin mielestä sellaista sanaa ei voi heidän kohdallaan käyttää. Olof todella ärsyttää, tympii, raivostuttaa. Ja Ester, joka tälläkin kertaa roikkuu, roikkuu ja roikkuu. (Kyllä minä ymmärränkin sinua Ester, rakkaus on sokea ja kuuro ja kaikkea muuta turruttavaa mutta silti, oikeasti: Ei siitä kutaleesta ole mihinkään. Ei se ole edes mies, vaan saamaton ja tahdoton nahjus. Aivotonkin se on. Ja erittäin vahvasti vailla henkilökohtaista vastuuta. Niin Ester, sitähän sinä sitä paitsi itsekin mietit – että voivatko fatalisti ja eksistentialisti koskaan ymmärtää toisiaan?)


- Sinä siis sanot, että haluat olla minun kanssani, mutta luulet ettei se ole moraalisesti oikein jonkin sellaisen mittapuun mukaan, johon et välttämättä itse usko mutta joka silti ohjaa sinua?


Ester osaa kysyä Olofilta hienoja ja syvällisiä kysymyksiä, ja hetkittäin hän osoittaa myös kirkasta oivalluskykyä (tottakai, onhan hän Ester). Kuitenkin hän tulkitsee kaikki Olofin sanat ja teot omien itsepintaisten toiveidensa kehyksessä: kyllä, hän on mestari kääntämään asiat oikeanlaisiksi silloinkin kun ne eivät sitä todellakaan ole. Ihmettelen tätä, onhan Ester ilmeisen älykäs ja omaa sekä kyvyn elämän filosofiseen havainnointiin että poikkeuksellisen tarkan psykologisen silmän. Mutta niin kai se on, että rakkaudenkaipuu vie järjen järkevimmältäkin. Tai sitten niin, että liika älykkyys merkitsee lopulta vain liiallista ajatustenlentoa ja ylivilkasta mielikuvitusta. Se vanha ja tuttu ystävätärkuorokin laulaa yhä, ja toiset veisaavat taas oikein, toiset väärin  – riippuen luonnollisesti siitä, kuka näkee Esterin rakkauden onnellisen mahdollisena. Ainahan on niitä, jotka sanovat että jos hän haluaisi olla sinun kanssasi, hän olisi sinun kanssasi, eivätkä ymmärrä asioiden mutkikkuutta.


Jossakin vaiheessa Ester kuitenkin


punnitsi mahdollisuutta, että Olofin aivoissa oli oikeasti vikaa, että hänellä todella oli ruuvi löysällä.


(On Ester, on, ihan oikeasti Olofilla on ruuvi löysällä, luultavasti useampikin. Karkuun!!!)


Kyllä: Ester on kaikessa rakastuneen järkeilevässä typeryydessään yhä surullisen koskettava ja täydellisen inhimillinen olento ja Anderssonin teksti edelleen painokasta ja oivaltavaa. Ester ei ole muuttunut eikä Anderssonin tapa kirjoittaa, ja se on sekä hyväksi että pieneksi pahaksi: Elämä, niin kuin Esterin, on toisinaan juuri sellaista, itseään kiertävää surullisentympeää kehää, ja Anderssonin kirjoittajanääni on vatkaavan kiteyttelevässä tarkkanäköisyydessään vahva ja vakaa. Tiettyä toisteisuuden tuntua ei kuitenkaan voi välttää, jos on lukenut myös sen Omavaltaista menettelyä. Toisteisuudellakin silti on, kuten tiedämme, myös hyvät puolensa – sen turvin tietää, mitä saa (ja, hmm, tämä pätee ehkä sekä luottokirjailijoiden kirjoihin että toistuvasti onnettomiin rakkaussuhteisiin). Tiivistämisen varaa tässä olisi kyllä saattanut paikoin olla, tarinan ydin olisi tullut selväksi vähemmälläkin soutamisella ja huopaamisella, ja Anderssonin teksti olisi ehkä näyttänyt pohdiskelevan toteavuutensa paremmin hieman tiivistetyissä mitoissa.

Niin, epäluuloni osoittautuivat siis osittain oikeutetuiksi. Tämä lukukokemus ei himmentänyt Omavaltaisen menettelyn kirkasta loistoa, mutta ei se myöskään yltänyt aivan samalle tasolle. Edellisellä kerralla olin huikaistunut, nyt koen lukeneeni jotakin hyvää mutten ehkä enää nerokasta. Uutuudenviehätyksen lumovoima on kai väistämättä laantunut ja Esterin surullisenraivostuttava mielenliikehdintä on kaikessa puhuttelevuudessaankin jo hieman liian tuttua. Parhaimmillaan Esterin itseään kääntelevät ajatukset kuitenkin tempaisivat taas mukaansa, aiheuttivat kasvoille herkullisen pöyristyneitä ilmeitä ja ymmärtäväisiä päänpuisteluita, ja kyllä, saivat myös riemastumaan Anderssonin rakkautta, rakkaudenkaipuuta ja ihmisen käsittämättömyyttä koskevista oivalluksista. Tekisipä mieleni ehkä sittenkin toivoa myös vielä yhtä jatko-osaa – tosin sellaista, jossa Esterin elämässä tapahtuisi vaihteeksi jotakin toisenlaista. Luulen kuitenkin, että se ei ehkä käy päinsä, sellainen kirja. Esterin kohtalona on ehkä olla Ester. Vaikka ehkä – ehkä


Jos hän vain yrittäisi riittävän monta kertaa, niin jonakin kauniina päivänä todellisuus 
vastaisi hänen käsitystään maailmasta.


 Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Lumiomenan Katja, Leena Lumi ja Suketus


**********

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta. Romaani, 332 s. Ruotsinkielinen alkuteos 
Utan personligt ansvar (2014). Suomennos Sanna Manninen. Siltala 2015.
 

**********

 PS.  Jos Andersson kirjoittaa Esteristä vielä yhden samantapaisen kirjan, 
saattaa olla että kaikista jälleen aktivoituvista epäluuloistani huolimatta luen myös sen. 
On tässä epäonnisessa sankarittaressa kuitenkin jotakin kumman koukuttavaa...


**********


Ja kas vain: saan kirjalla ruksin myös kirjankansibingoon! Ruksin siis kohdan kengät.



keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Runoilijan ajatus runoudesta ja aineen maailmasta





Sellainenkaan puhtaasti henkinen ilmiö kuin runous ei voi välttää niiden lakien puserrusta, 
joilla aineen valta edelleen hallitsee maailmaamme, vaan on päinvastoin, 
kaikkein hennoimpiin arvoihin kuuluvana, erityisen suojaton osallinen kilvoittelussa olemassolosta. 
Jos lyyrikon täytyy - niinkuin hänen totisesti liian usein täytyy - viljellä taidettaan, vastoin sen 
luontoa, hyötykasvina, toimeentulokseen, niin se kärsii siitä, jääden monesti kitukasvuiseksi. 
Lyriikka v o i ihmeellisesti kukoistaen elää kivenkolossakin, mutta sen t u l i s i, 
puhjetakseen harmonisimpaan kauneutensa täydellisyyteen, saada versoa ylellisyyskasvina, 
kiireettä, vapaasti, huolettoman onnellisena.


Uuno Kailas 24.IX.1932


*****


Avasin Uuno Kailaan runovalikoiman Runoja
 Tämä ajatus on runoilijan esipuheesta: hän murehtii sitä,
kuinka on joutunut antamaan aiemmat kokoelmansa 
julkaistaviksi jo silloin, kun ne eivät oikeastaan ole olleet valmiita.

Olen lukenut ajatuksen jo monta kertaa ja ajatellut maailmaa silloin ja nyt,
miettinyt aineen valtaa ja kaiken loputonta keskeneräisyyttä, sitäkin kuinka elämä aina,
väistämättä, joutuu antamaan periksi realiteeteille, vaikka kuinka kulkisi
untuvanpehmoisissa unelmissa joissa ei koskaan ole kiire tai pakko. 

Ja kyllä, olen äkkiä tullut ajatelleeksi niinkin, että elämän ja runouden viehätys on 
ehkä sittenkin juuri siinä, tässä ratkaisemattomassa ristiriidassa ja kaiken rosoisessa hahmotelmankaltaisuudessa, siinä että pyrkii kohti tasapainoa joka antaa olemassaololle
riittävän vakaan mutta sittenkin sopivan unelmanutuisen tunnun.


Toivotan kaunista, pehmeästi keinahtelevaa kesäkuuta
ja rohkeutta uskoa runouteen aineen vallasta huolimatta


*****


Enemmän Uuno Kailaan runoista kirjoittunee kamariin tuonnempana...