maanantai 21. joulukuuta 2015

Joulun rauhaa



Tuomaan päivä. Huomenna talvipäivänseisaus. Sitten jo aatonaatto ja aatto. Joulupäivä ja Tapanin. Joskus toivoisin, että aika pysähtyisi näihin ihaniin hetkiin. Näihin, joina ei aivan vielä ole joulu mutta joina se kuitenkin on jo niin lähellä, että voi melkein kuulla kuinka sävelet enkelten käsissä helisevät.



Niin, ehkä taas toivon, että aika kasvaisi, tulisi pitkäksi niin kuin se joskus kauan sitten joulun alla ja jouluaattona oli. Nyt lapseni on pitkin syksyä sanonut, että jouluaatto on vuoden pisin päivä. Kivoin mutta myös pisin. Minullekin se on kivoin, ihanin, mutta ei pisin vaan lyhin – päivä, joka menee aina liian nopeasti, niin kuin koko joulukuu tai ehkä koko syksy. Ja kuitenkin: niin sen täytyy mennä, muuttua eiliseksi, vaihtua huomiseen. Liittyä osaksi niitä muistojen jouluja, joihin kaikkiin on kuulunut niin paljon samaa ja jotka kertyvät sydämeen ihanina, kimmeltävinä jouluhelminä.

Tänäkin jouluaattona me heräämme hämäriin, syömme aamulla kynttilänvalossa joululeipää ja koristelemme kuusen, lounaaksi hautuu joulupuuro jonka syömme sen jälkeen kun olemme kuunnelleet kuinka Suomen Turku julistaa joulurauhan. Sitten, niin, sitten on niitä verkkaisiakin hetkiä, niitä jotka tekevät päivästä lapsille pitkän, joina tunnelmoidaan ja odotellaan illan joulupöytää ja mietitään, tuleeko tänäkin vuonna se pikaisesti piipahtava ja piilossa pysyttelevä tonttu joka makealle persona jättää jälkeensä karkkipapereita vai kenties ihan itse pukki... Niin tai näin, lapset saavat taas jokusen paketin ja niin aikuisetkin. Lahjat avataan hitaasti, yksi kerrallaan, hetkiä venyttäen. Ja ihana joulun tunnelma jatkuu.

En ole oikeastaan koskaan pitänyt siitä hieman hermostuneesta mielikuvasta, että jouluksi pitäisi hössöttää ja suorittaa. Tärkeintä on tunnelmointi, ja kohtuudesta kasvaa toivoakseni kaikin tavoin yhä kauniimpi sana. Minua viehättää kuitenkin valmistautumisen ajatus, ne tietyt rituaalit joilla joulua kohti astun, ja siksi on tiettyjä asioita, joita haluan jouluksi tehdä. Siitä joulu minulle tulee, tunnelmista ja sopivasta määrästä omaan tahtiin etenevää jouluista puuhaa. Niinpä minä haluan siivota, sen verran kuin kulloinkin jaksan. Tehdä joululaatikot ja leipoa leipomukset. Laittaa oveen kranssin ja ikkunaan lumihiutaleita, ostaa kauniin kukan tai kaksi. Kääriä pakettiin ne muutamat lahjat omalle perheelle ja rakkaille läheisille. Ja sitten, niin, saada sisälle kuusen ja istahtaa aatonaattona sen vielä paljaiden oksien katveeseen, katsella kuinka vihreillä oksilla tuikkivat vasta kynttilät. Juoda samalla ehkä kupillisen glögiä ja ajatella: huomenna se taas on, joulu.

Nyt, Tuomaan päivänä, kun joulu on jo nurkan takana mutta ei aivan vielä tässä, muistutan itseäni siitä kuinka aina sanon, että joulu on minulle tunnetila. Sellaisena se asuu sielussa ja sydämessä, kulkee mukana läpi vuoden. Vaikka nämä päivät jo pian ovat taas eilisiä, ei joulun siis ehkä tarvitse olla.


Johanna Kurkelan, Jarkko Aholan, Toni Kakon ja JP Leppäluodon
laulua lainaten toivotan kaikille lukijoilleni



Kamarissa alkaa hiljalleen joulun hämy ja hiljaisuus.


♥♥♥♥♥


perjantai 18. joulukuuta 2015

Kolme hienoa kysymystä -haaste




Kaisa Reetta muisti minua haasteella, jossa vastataan kolmeen hienoon ja tärkeään kysymykseen. Tällaiset syvälliset kysymykset tuntuvat usein äkkiseltään vaikeilta, mutta eivät sitä ehkä
loppujen lopuksi olekaan. Päätin, että vastaan haasteeseen nopeasti ja annan vastausteni
rakentua sellaisiksi kuin ne ensi ajatuksissani muotoutuvat.





Tässä siis vastaukseni:


Mistä olet kiitollinen juuri nyt?

Olen kaiken aikaa kiitollinen monista asioista: Perheestäni. Ystävistäni. 
Elämästäni. Unelmistani. Siitä, että on olemassa ihmisiä jotka rakastavat minua 
sellaisena kuin olen ja siitä, että saan itsekin rakastaa läheisiäni sellaisina kuin he ovat. 
Juuri tällä hetkellä olen myös erityisen kiitollinen siitä, että vaikka valkea joulu jäänee haaveeksi 
ja lauluksi, on kuitenkin juuri tämä ihana jouluhämyn ja -tuikkeen aika.


Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos pystyisit?

Ajattelen tästä hyvin samalla tavalla kuin haastajani Kaisa Reetta: en muuttaisi lopulta mitään. 
Uskon, että valinnoilla on aina tarkoituksensa ja ajattelen, että ihminen tekee valintansa sillä 
tietämyksellä ja olemuksella, joka hänellä kulloisessakin valintatilanteessa on. Elämäni varrella on 
toki monia hetkiä, joina olisin ehkä voinut toimia toisin, mutta loppujen lopuksi en silti tahtoisi 
tekemiäni valintoja muuttaa. Samoin on varmasti monia asioita, joita voisin esimerkiksi osata
 paremmin, mutta en kuitenkaan vaihtaisi itseäni siihen joka ne osaisi. Tällaisia olemme, minä ja elämäni, ja kyllä: olen mieluiten juuri tämä kerroksellinen ja loputtoman keskeneräinen minä. 
Ja sitä paitsi: menneiden murehtimisen sijaan on parempi keskittyä siihen,
 mitä nyt ja tulevaisuudessa haluaa vielä tehdä.


Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?

Etsiminen, ehkä myös löytäminen tai ainakin ymmärtäminen. 
Ja vielä: elämän kunnioittaminen ja rakastaminen.
 

**********


En itse haasta tähän nyt erityisesti ketään, vaikka se haasteen sääntöihin kuuluisikin. Toivon kuitenkin halukkaiden vapaasti tarttuvan haasteen kysymyksiin. Näin joulun ja uuden vuoden kynnyksellä on oikein hyvä hetki pysähtyä miettimään kiitollisuutta, valintoja ja elämän tarkoitusta, kirjoitti ajatuksensa julki tai ei.


Kiitos kaunis ihanalle, viisaalle, sydämelliselle Kaisa Reetalle hienosta haasteesta ♥


keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Tampereen Teatterin Saiturin joulu ja ajatuksia teatterielämyksistä



Ei siitä mihinkään pääse: kyllä Tampereen Teatterin Saiturin joulu on kerta kaikkiaan mainio esitys. Ilkka Heiskanen on niin vänkkyrä Scrooge, että väkisinkin mieli puhdistuu häntä katsellessa. Heiskanen hengittelee kiukkuisen kitupiikin juuri sellaiseksi kärttypääksi kuin pitääkin, ja oikein oiva on myös se iloinen ja hyväntahtoinen jouluveikko, joka hänestä joulun henkien käsittelemänä sitten kuoriutuu. (Ja juu, kyllä: myös ne naisnäyttelijöiden ihanat hepenet ovat vanhanaikaisen estetiikan omaavalle katsojalle aina yhtä ihastuttavaa katseltavaa. Eli pisteet myös puvustamoon!) Näytelmä pyörii teatterissa nyt neljättä vuotta, ja meidänkin perheellemme tämänvuotinen kokemus oli jo toinen. Toivotaan, että näytelmä on ohjelmistossa myös ensi vuonna – meiltä ainakin olisi taas menijöitä :)



Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.

 Humpuukia! Pah!

Ja onhan niitä vankiloita! Ja köyhäintaloja! Tai kuolkoot pois ja vähentäkööt liikaväestöä! 
Ei minulla ole varaa kustantaa kaiken maailman laiskureiden joulunviettoa!



Aina välillä murehdin sitä, että teatterissa tulee käytyä liian harvoin. Toisaalta ne kerrat, joina siellä käyn, ovatkin sitten yleensä erityisen hienoja. Niin nytkin. Jotakin puhdistavaa siinä on, lähelle tulevan näyttelijäntyön katselemisessa. Siinä, että istuu pimeässä katsomossa ja katselee kuinka näyttelijät lavalla tulkitsevat ihmisyyttä. Niin ja tämmöinen klassikoiden ihailija kun olen, minua puhuttelee tietenkin myös se 172-vuotiaan tekstin ajattomuus. Eiköhän vain niitä Scroogeja – valitettavasti – ole yhä vain. Ja toisaalta – onneksi – myös niitä joulumieltä ripottelevia joulun henkiä. Voi kun ne hyväntahtoiset henget ennättäisivätkin kaikkialle missä on kovasydämisyyttä ja kylmää, itsekästä itaruutta.




Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.

 Muilla on onneksi ihanaa joulumieltä, vaikka Saiturilla ei olekaan... vielä. 



Minulle teatterissa käyminen on aina monitasoinen elämys, joka avaa monia kerroksiani. Keskityn kokemaan esityksen ja sen välittämän tarinan, mutta samalla ajattelen myös näyttelijöiden työtä, sitä miten he rooleihinsa asettuvat ja miten he niitä toteuttavat. Teatterissa näyttelijäntyö tulee aina niin liki, sitä on kiehtovaa katsella ihan siinä lähellä, tuntea miten näyttelijä rooliaan kantaa. Elokuva ei koskaan ole samanlainen elämys, koska näyttelijä on väistämättä etäällä. Näyttämöllä näyttelijä on katsojalle läsnä, hänen täytyy keskittyä koko ajan, pitää rooliaan yllä, asettaa itsensä katsojan eteen, uudestaan ja uudestaan. Ja kaikki on pitänyt harjoitella valmiiksi, riittävän hyvin.

Ja niin, tietenkin: ajatus ihmisestä ja roolista hänen yllään on aina yhtä kiehtova. Teatterissa ja elämässä. Onko se leikkiä? Kyllä, eräänlaista. Mutta samalla myös niin totta. Etsimistä, esittämistä, esitetyn tulkitsemista.

Esityksen jälkeen keskustelimme lasten kanssa siitä, miten monta taitoa tarvitaan, että teatteriesityksestä tulee valmis. Miten teatteriesitys perustuu aina yhteistyöhön, siihen että kaikki erilaiset osaajat tekevät sen oman työnsä. Miten kaikkia tarvitaan. Siinäkin.
 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.

Vaan kuinkas sitten käykään... Kärttypää muuttuu hyväntuuliseksi ja anteliaaksi jouluveikoksi, joka  toivottelee maailmalle oikein hyvää joulua... Sellaisia ne ovat, joulun ihmeelliset henget.


Ajatella. Miten kauan ihminen onkaan teatteria jo tehnyt. Miten valtava tarve ihmisellä onkaan ihmisyyttään esittää. Ja miten hyvä niin. Älköön ihmisen kaipuu itsensä ymmärtämiseen koskaan lakatko hengittämästä. Ja niin, olkoon joulumieli aina hyvää tahtoa täynnä. 

Suosittelen Saiturin joulua lämpimästi Tampereen seudulle sattuville. Voi tosin olla, että näytökset ovat tämän vuoden osalta jo koko lailla täynnä, mutta jospa näytelmä tosiaan olisi ohjelmistossa taas ensi vuonna. Teatterin ilmoittamasta suositusikärajasta (6 v) on kuitenkin hyvä pitää kiinni, ne henget ovat nimittäin vähän semmoisia jänniä. Ja jos Tampereelle ja/tai teatteriin ei nyt ehdi, niin kylläpä se kirjakin on aika mainio, vaikka Heiskasen tulkinta siitä puuttuukin :)



***********


Tampereen Teatteri: Saiturin joulu.
Kuvat TT:n kuvapankista, kuvaaja Harri Hinkka.


***********


PS. Sattumoisin olen juuri (uudelleen)lukenut myös erään kirjan, jossa liikutaan teatterin maailmassa. Ehkäpä siitä seuraavaksi tai ainakin aikanaan...


 

lauantai 12. joulukuuta 2015

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – Rakkautta tottakai (2010)



No niin, kerrotaanpa. On muutamia asioita, jotka kirjallisuudessa kiinnostavat minua erityisen paljon. Yksi on vuosisadanvaihde, sekä aikalaisten että – hieman kranttuillen – myöhempien tulkitsijoiden kirjoittamana. Toinen on naisena oleminen, ja erityisesti tuossa vuosisadanvaihteen kontekstissa. Kolmas on rakkaus, tietenkin. Ja neljäs on kysymys mahdollisesta totuudesta. Niin että kun näissä kiinnostuskehyksissä alan lukea Märta Tikkasen Emmaa ja Unoa (2010) olen aika lailla henkilökohtaiset lukuintressini yhteennivovan tekstin äärellä. Eikä Tikkasen kohdalla tarvitse edes kranttuilla.




- kiitos kirjastolle -

(päätin, että kuva ei ole huono vaan ainoastaan jouluhämyinen)



Emma on – tai oli – Tikkasen äidinäiti, Uno äidinisä. 1800-luvun lopulla he olivat nuoria. Tapasivat. Menivät naimisiin. Saivat lapsia, yhden joka vuosi kunnes lapsia oli kuusi ja he asuivat jo erillään. Emma oli silloin kaksikymmentäviisi. Että sellainen nuori aikuisuus. Eikä tämän kertominen pilaa mitään, sillä näin se alkaa, tiivistyksellä, Emman ja Unon tarina.

Tottahan tämä on rakkaustarina, ja tottahan sen täytyy alkaa häillä.

Niin – häillä. Sillä tämä on rakkaustarina joka alkaa siitä, mihin monet muut rakkaustarinat päättyvät. Tekisi kovasti mieleni kirjoittaa tähän myös hieman kirjallisuustieteellistä teoriaa lopun yli kirjoittamisesta mutta olkoon. Sanon vain, että se suloisen lupaileva ajatus siitä että ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” muuttuu nyt kuvaelmaksi siitä millaista se sitten oli, loppuun asti. Oikeasti, tai ehkä.

Millaista se oli? Mitä tapahtui? Miksi siinä kävi niin?

En tiedä, en tule tietämäänkään. Mutta ehkä voin hahmotella mahdollisia ääriviivoja –

Sellainen ihminen on, ääriviivojenhaluinen. Eikö niin? Sellainen, koska tekee mieli ymmärtää. Itseään, kerroksiaan, ihmisyyttä yleensäkin. Niin sitä tahtoo tehdä mielikuvamatkoja toisten mieliin, maailmoihin joita ehkä itsekin jollakin tavalla kantaa mukanaan. Ja niin: tyttärentyttärissäkin on aina myös jotakin isovanhemmistaan.

Uno.

Mies, jossa on paloa ja tahtoa, aatteita ja tavoitteita. Sanoja ja intohimoja. Jota kiinnostaa ainoastaan tehtävä ja joka kulkee kohti valoisaa tulevaisuutta (niin, kun muu perhe on lähtenyt, muuttanut, vähän niin kuin mennyt pois tieltä). Joka sanoo kirjoittavalle äidilleen ettei naisesta ole kirjoittamaan komediaa koska ne vaativat runsaasti logiikkaa ja kylmäverisyyttä mikä ei kuulu naisten luontoon, yhtä vähän kuin miehestä on lastenhoitajaksi. Joka kirjoittaa itselleen muistiinpanon: minä olen taiteilijasielu ja minua ymmärtääkseen on pakko ottaa minut sellaisena. Joka ei ehkä koskaan kirjoita vaimolleen yhtään rakastavaa sanaa. Ainakaan sellaisia ei ole säilynyt, ei missään. Ja joka kiukuttelee, kun ei kiinnosta kasvavia lapsiaan.

Mutta Emma, niin.

Hän tuntee Unon, tietää miten levoton tämä on, eteenpäin eteenpäin, pystyyn ja matkaan. Uno ei voi olla erilainen kuin on.

Mutta ei Emmakaan voi. Hänen täytyy saada ainakin sanoa miten paljon kaipaa Unoa, että tarvitsee Unoa. Että hänen täytyy saada olla Unon luona, hänen ja kaikkien lasten.

Niin. Emma.

Nuori, kaunis, iloinen neito. Opettajattareksi haluava suurtilan tytär. Neito, jonka unelma urasta nopeasti vaihtuu unelmaan rakkaudesta, sillä tuo hurmaava mies, Uno, pyytää häntä omakseen, jakamaan kanssaan koko tämän ihanan seikkailun joka elämä on, auttamaan suurteoissa jotka vain odottavat juuri häntä. Emma ei mieti, ei yhtään, sillä hän tietää: mitään muuta maailmassa hän ei haluakaan. Ja kuitenkin, joskus yöllä Emma on äkkiä aivan hereillä, ei saa enää unta. Mistä hän tietää mitä Unon sielussa ja sydämessä liikkuu? Millainen Uno oikeastaan on?  

Tuskin hän tietää ainakaan sitä, kuinka Uno kirjoittaa äidilleen, että avioliiton myötä hän saa morsiamensa äidinperinnön, isän kuoltua ehkä muutakin. Ja että Emma on läpikotaisin terve. Siinäpä ne, tärkeimmät. Miksipä turhaan puhua rakkaudesta. 

Mutta Emma.

Tietysti Emma rakastui suin päin. Hän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen nainen joka lankeaa karismaattisiin miehiin, joilla on sana hallussaan ja jotka pystyvät vakuuttamaan ja suostuttelemaan.

Ei. Eikä ehkä ensimmäinen niistäkään, joiden nuorena morsiamena vaalimat unelmat ja toiveet jonakin päivänä, aivan liian pian, ovat vaihtuneet tyhjään. Niistä, jotka silti kirjoittavat: Sanon suoraan, että sinä olet usein sanonut ja tehnyt sellaista mikä on loukannut minua kovasti, mutta olen aina antanut anteeksi, varsinkin nyt. Kyllä minä uskon että Uno pitää minusta ja jos et pidä, niin minä pidän sinusta ja teen kaikkeni sinun ja lasten hyväksi. Niistä.

Emma synnyttää, Uno määrää nimet. Silloinkin, kun nuorimmainen syntyy ja Uno itse on lahden takana. Emma rakastaa, kirjoittaa kirjeitä, kaipaa. Asuu lapsineen isänsä luona, sitten anopin. Venyttää penniä, vuodesta toiseen. Ja haaveilee yhteisestä kodista taas, yhä vain. Kunnes tapahtuu jotakin, kenties sellaista jonka nimi on Kultapiisku, ja Emma sulkee oven. Avioero.

Emma menettää elämässään paljon. Ja silti:

Emman sydäntä lämmittää. Alkaa olla seuraavan sukupolven vuoro. Millaiset Unon ja hänen välinsä ovatkin olleet, niin heidän lapsensa tuottavat suurta iloa.

Lapset, lapsenlapset. Uudet elämäntarinat ja -kohtalot. Tyttärentytär, joka joskus vuosikymmenten päästä miettii tätä kaikkea.

Ja niin, ne Unon hienot ja komeat aatteet, ne jotka ehkä toisinaan olivat vähän aikaansa edellä. Työväenliikkeen demokraattiset arvot, kansan sivistäminen. Raittiusaatekin. Kauniita, hyviä aatteita, eikö niin. Työn arvoisia. Mutta.

Idealisti Uno, demokratian esitaistelija, kansan puolustaja – mutta vaimojen vahvuus on ymmärtää miehiään. Oivaltaa että miehet elävät aatteilleen ja suurille tehtävilleen, heidän jalkojensa juuressa kyyhöttävien vaimojen ja lasten tulee tukea ja helpottaa, mutta ei tehdä itsestään numeroa.

Voi Uno, Uno. Etkö sinä tiennyt naisista mitään. Siitä, että heidän vahvuutensa ovat monet. Ne ovat.

Entä totuus? Niin, sitä ei voi kokonaan tietää, hyvä jos hivenen. Ei, vaikka kuinka lukisi kirjeitä ja päiväkirjoja ja muistelmia, katselisi valokuvia ja maisemia ja sukeltaisi arkistoihin ja museoihin ja muistoihin. Mutta ihminen kantaa itsessään kaikenlaista. Aikaisempien sukupolvien perintöä. Ehkä vähän ihmeitäkin. Ja halua ajatella edes se mahdollinen tosi.


**********


Märta Tikkanen: Emma ja Uno – Rakkautta tottakai.
Ruotsinkielinen alkuteos Emma & Uno – Visst var det kärlek.
Suomennos Liisa Ryömä. Romaani, 250 s. Tammi 2010.



torstai 10. joulukuuta 2015

Katkeilevia ajatuksia katkeilevasta kirjoittamisesta



Taiteellinen asettelu. Leikki. Sanojen kauneus. Entä elämän tuntu, lähestyttävyys. Se, että sanoja voi kenties koskettaa tai ainakin ajatuksia ja tunteita niiden takana. Ja elämän ja maailman kauneus. Tai keskeneräisyys ja vääryys. Todellisuus, uni, niiden synteesi. Tunne ja äly. Samanaikaisuus. Vaikutelmat ja harhat. Tai totuus. Muoto. Ja sisältö. Selkeys. Tai monitulkintaisuus. Tunnelmat, tapahtumat, tarinat. Rinnalla kulkeva sanojen historia. Avoimiksi jäävät ikkunat. Kirjallisuus- ja kirjoittamiskäsitykset. Tyylilajit, ehkä. Se että hengittää, sisään ja ulos. Kerää. Purkaa.




Tämä on ollut syksy, jona olen hengittänyt ennen kaikkea sisään. Kerännyt. Ajatellut kirjoittamistani ja sen suuntia. Sitä, mitä haluan sanoilla tehdä ja miksi. Miettinyt olemassaolevia kirjoituksiani ja niitä, jotka ehkä vielä joskus kirjoitan. Muistanut, että joskus, tai aika usein, kirjoittamisen askeleet ovat sellaisia, joita juuri kukaan ei näe. Ne ovat niin usein myös hiljaisia, näkymättömiä mielenliikkeitä, yritelmiä, etsintöjä. Eikä kaikista kirjoituksista ole tietenkään tarkoituskaan tulla kirjoja. Ja silti, niilläkin kirjoituksilla, jotka syystä tai toisesta eivät koskaan kohtaa maailmaa, on kirjoittajalleen merkitys: nekin ovat näyttäneet hänelle yhdet kirjoittamisen kasvot. Minä olen katsellut niitä, kirjoittamiseni kasvoja, piirrellyt myös muutamia uusia ääriviivoja tai ilmeen vivahduksia, puhaltanut ulos pieniä tuulenvireitä. Miettinyt, mitkä kasvoista ovat sellaisia joista olisi katsomaan maailmaa kohti. Tai joiden tahtoisin niin katsovan. Sitäkin, missä minun kohdallani menee harjoitelman ja mahdollisen teoksen raja.

On paljon, mitä en vielä kirjoittamisestani ja itsestäni kirjoittajana tiedä, ja huomaan, että se on hyvin kiehtovaa, mahdollisuuksientäyteistä. Sen jo kuitenkin tiedän, että minulle lukeminen ja kirjoittamisen ajatteleminen ovat tärkeitä osia kirjoittamisen prosesseja ja kirjoittajuuttani. Että kirjoittaminen ei ole minulle vain sanojen asettelemista peräkkäin ja syntyviä sivuja vaan ennemminkin kokonaisvaltaista ilmavirtojen liikehdintää, jossa sisään- ja uloshengitys vaihtelevat mutta toisinaan myös tarpeen mukaan pitävät vuoron hetken aikaa itsellään.

Niin. Minun aikani on tänä syksynä ollut rajallista, ja siksi kirjoittamiselle sanojen etsimisenä ja asettelemisena ei aina ole ollut tilaa. Kuitenkin minusta tuntuu, että olen käyttänyt aikani hyvin, kerännyt itseeni happea ja ravinteita. Asiat tulevat joskus toistensa tielle ja vaativat toistensa ajan, mutta samalla ne ehkä myös ravitsevat toisiaan. Lukeminen, opinnot, kirjoittaminen ja kaikki tämä elämä minussa ja ympärilläni ehkä kaikki on samaa monenkirjavaa vyyhtiä, josta jonakin päivänä syntyy vielä hahmottelematon kudelma.


tiistai 8. joulukuuta 2015

Tapani Bagge & Salla Savolainen: Hämeenlinnan Janne – Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius (2015)



Kahdeksas joulukuuta vuonna 1865 Hämeenlinnassa oli pakkasta mutta ei lunta, ainakin jos Tapani Baggen Janne-kertojaan on uskomista. Mutta jos ei ollutkaan lunta, niin olipa ainakin syntymä: poika tuli! Ja tulikin sitten semmoinen poika, josta tuli aikanaan aika iso, noin niin kuin kansallisessakin ja taiteellisessa mielessä. Se oli Janne-poika se. Tai no, Johan Kristian Julius Sibelius, myöhemmin Jean, mutta poikasena ja myöhemminkin myös ihan vaan se Janne.



- kiitos kirjastolle -


Tapani Baggen kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Hämeenlinnan Janne (2015) juhlistaa osaltaan kansallissäveltäjämme juhlavuotta ja hyvä niin – on hienoa, että merkkihenkilöistä kirjoitetaan myös lapsille ja kyllä, sopiihan tietysti muistaa sekin, ettei lastenkirjallisuus ole kiellettyä aikuisiltakaan, päinvastoin. Muistutanpa, että Sibeliuksen kunniaksi on tänä vuonna on ilmestynyt myös Katri Kirkkopellon satumaisen kaunis Soiva metsä, josta ovat kirjoittaneet ainakin Paula ja Leena, kurkatkaapa. Marian kirjoituksessa on mukana myös tämä, Hämeenlinnan Janne.

Hämeenlinnan Janne on monipuolinen, elämää, historiaa ja Savolaisen hurmaavia kuvia sisältävä tarina-, tieto- ja kuvakirja, jolla on varmasti annettavaa sekä eri-ikäisille lapsille että aikuisillekin. Pienemmälle lapselle voi lukea vaikka vain tarinan Janne-pojan kasvusta, isompaa (ja aikuista) kiinnostavat ehkä myös historiasta kertovat tietolaatikot. Ja Savolaisen samaan aikaan sekä esteettisen nostalgiset että hykerryttävän hauskat kuvat ihastuttavat varmaan kaikkia ikään katsomatta.  

Kirja kertoo muun muassa sen, kuinka pieni Janne istui taffelipianon alla ja yhdisteli säveliä räsymaton raitoihin: kaikessa soi musiikki. Se kertoo myös sen, miten isä oli lääkäri mutta kuoli, kun Janne-poika ei ollut vielä kolmenkaan. Isältä jäi kitara, viulu ja velkoja, ja Jannen perhe muutti mummolaan. Siellä Janne sitten soitti pianoa ennen kuin ylsikään, varvisteli niin että se jotenkin onnistui. Kouluakin Janne kävi, mutta ei aina osannut keskittyä vaan joutui pöydän alle häpeämään. Erääseen opettajattareensa, Lucina Hagmaniin, Janne taisi vähän rakastuakin, lupasipa mennä tämän kanssa peräti naimisiin. Vaan toisin kävi, ihana Aino vei sitten aikanaan voiton opettajattaresta.

Kirja kertoo myös, kuinka musiikkiharrastus kasvoi ja jatkui, vaikka ramppikuume vaivasikin. Ja senkin, että Jannen kaveripiiri oli sellainen mukavan monikulttuurinen, puhuttiinhan Hämeenlinnassakin silloin ainakin kolmea kieltä, suomen lisäksi ruotsia ja venäjää. Enkä nyt millään malta olla huomauttamatta, että näinäkin aikoina on hyvä muistaa, ettei isänmaanrakkauden ja avoimuuden tarvitse sulkea toisiaan pois.

Mutta miten lienee, pelastiko Janne tosiaan laulajatar Luccan sen satakiloisen monnin nielusta vai kuinka se piireihin pääsy myöhemmin oikein sujui? Niin, saattaa olla, että jossakin kohdassa tarinaa kukoistaa myös semmoinen metka kalavale. Mutta se ainakin on totta, että Jannesta tuli kuin tulikin Jean, maailmalla tunnetuin ja esitetyin suomalainen säveltäjä. Että eipä mitään, vaikka ne latinat ja lakiopinnot eivät oikein sujuneet. Tästä pienestä pojasta, joka näki ne räsymaton raidat sävelinä, kasvoi apteekki- ja lakimiehen sijaan melkoinen musiikkimies.

Niin. Olihan siinä vilpertissä sitten isona vikansakin, eikä Ainolla aina ollut turhan helppoa. Mutta jospa tänään muistellaan vain Jannen hyviä tekoja, sitä kuinka hän tallensi maamme taiteellisen kultakauden säveliinsä... Miten siinä kultaisessa ajassa onkaan niin ihmeellistä tenhoa, unia ja unelmia. Kyllä niistä ajoista sopii aina jokunen kirjakin kirjoittaa.


Hyvää Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää!


**********


Tapani Bagge & Salla Savolainen:
Hämeenlinnan Janne – Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius.
41 s. Tammi 2015.


torstai 3. joulukuuta 2015

Terttu Tupala: Pappilan Marjan joulu (1980)



 
Kesä, keinutuoli, kymmenvuotias tyttö. Joulukirjaako se Katja lukkee, keskellä kessää, kysyy setä. Niin. Onko siinä jottain hassua? Mummo, onko siinä jottain hassua että lukkee kesällä joulusta? Ei siinä mittään hassua ole, sanoo mummo, kesän jälkeen tullee taas syksy ja talvi ja joulu, niin se aika mennee. No niin, Katja vilkaisee setää, siitäs sait. Mutta kai sinä nyt ulos voisit mennä, näin kauniilla ilimalla. En minä halua, minä luen. Lue ulukona. En. Eikä Katja mene. Hän heilauttaa keinutuoliin vauhtia ja kääntää sivua. Siellä, pappilassa, vietetään joulua ja niin myös Katjan mielessä, ihanaa, vanhanaikaista joulua.



[Edellinen katkelma Katjan kootuista muistelmista, 
seuraavat kursivoinnit Pappilan Marjasta :)] 





Terttu Tupalan Pappilan Marjan joulu (1980) on niitä lapsuuteni kirjoja, joihin mielelläni aika ajoin palaan, niin myös tänä vuonna. Kun luen pienen Marjan joulupuuhia, minustakin tulee kai aina jotenkin pieni, se tyttö joka istui mummolan keinutuolissa ja luki joulua vaikka oli kesä. Mummo oli aina varannut pienelle vieraalleen kasan valmista luettavaa ja jos se loppui kesken, mentiin vielä yhdessäkin kirjastoon. Juuri sieltä, mummon kaupungin kirjastosta, löytyi ensi kerran myös tämä ihana, rakas kirja, jonka isona sain lopulta omaksi.

Niin, Pappilan Marja. Sellainen pieni tyttö, papintytär, joskus ihanaan ennen vanhaan. Isompi tyttö, Anna Aleksandra, käy jo kansakoulua, mutta Marja ei vielä. Hän on kyllä käynyt vähän kiertokoulua, mutta oikean koulun aika tulee vasta vähän myöhemmin. Niinpä Marja on nyt kotosalla, pukee aamuisin laamapaidan ja sukat ja sukkanauhat ja mekon, odottaa rakasta joulua.

Joulun alla on adventti, aasiratsastuspäivä, ja Hoosianna aaltoilee kirkkaana ja mahtavana. (Mikä siinä onkin, että tuo laulu avaa aina kaikki kerrokset: kun sitä vain ajatteleekin, on taas pieni ja koulussa ja laulaa). Ja me Marjan kanssa olemme molemmat niin hyvillä mielin, eikä Marjakaan loppujen lopuksi tiennyt, kummasta hänen mielensä oikein niin hyväksi oli herahtanut. Siitäkö, että oli adventti ja aasiratsastuspäivä, vai siitäkö että joulu oli tulossa. Niin, joulu... ihana joulu... Ja aasiratsastuspäivästä se tietysti oikein todella alkaa, joulun tunnelmointi ja odotus. 

Ja kun joulu tulee, juosta pitää, mutta ne ovat mukavia askeleita ne. Niin:


Joulun tuoksut.
Joulusiivo.
Pian leivotaan.
Pian keitetään jouluruuat.
Kanelintuoksu leijailee keittiössä. Ja kardemumman. Muskotin.
Kinkun ja paistin ruokaisa lemu.
Terve, oi joulu...


Tänä vuonna Marja saa siivouspäivänä pyyhkiä pölyt ihanasta Repekasta. Ja Anna Aleksandran koulussa on tietenkin kuusijuhla ja sinnekin mennään, koko väki. Joulupukkikin juhlassa käy ja jakaa joulukortteja ja rapisevat paperipussit, Marjakin saa pullaukon ja piparkakkupossun ja korean joulukuusenkaramellin vaikka ei vielä koululainen olekaan. Päivä päivältä joulu sitten lähenee ja touhua riittää, niitä pieniä salaperäisiä lahjapuuhiakin ja pienen tytön mietteitä siitä, miten mukavaa äidille on tehdä lahjoja, koska äiti aina kiittelee ja sanoo lahjasta jotakin kaunista.

Ja sitten, jouluaattona, syödään tuhdisti aamupuuroa, että jaksetaan iltaan. Muistetaan naapureitakin ja eläimiä. Illalla istutaan juhla-aterialle, kynttilöiden loisteeseen, ja ennen kuin syödään ne kaikki pöydässä notkuvat herkut, Marja lukee jouluevankeliumin. Myöhemmin, kun kaikilla on vatsat pyöreinä ja on myös laulettu joululauluja kuusen ihanassa tuikkeessa, äiti kipaisee katsomaan, joko joku kopistelee verannalla. Kohta sieltä sitten tuleekin pukki... Harmi vain, että pukki jää äidiltä taas kerran näkemättä.


Mutta lahjat eivät ole pääasia. Eikä ruoka. Joulun pääasia on Jeesuslapsi ja enkelitaivaan ja maassa rauha ihmisille hyvä tahto.
Tämän Marja oli oppinut niin pienenä, ettei ollut siitä vielä oikeastaan mitään ymmärtänytkään.
Nyt Marja ymmärsi. Asia oli ihan selvä. Oli hyvä, että vaikkei ruoka ollut pääasia eivätkä lahjatkaan olleet, niin silti syötiin hyvää ruokaa ja oltiin yhdessä iloisia ja että lahjojakin sentään aina annettiin. Ja oli kauhean mukavaa, että oli joulukuusi ja enkelikellot ja kaikki kynttilät ja kynttilöiden tuoksu.


On se, kauhean mukavaa...


Pappilan Marjan joulu on ihana, vanhaa aikaa tulviva kaunis kirjanen, josta en koskaan kasva yli. Tupalan kerronta on viehättävällä tavalla vanhanaikaisen hidasta ja pidän myös siitä, miten aidosti hän menee lapsen mieleen. Kertoessaan Marjan joulupuuhista hän kertoo myös paljon arvokasta tietoa vanhoista ajoista ja siitä, miten joulua siellä vanhan ajan pappilassa vietettiin. Niin, se on se ihana maailma, jossa rusinat haetaan konttuurista ja hyvissä ajoin leivotut joulutortut lämmitetään aattona hellauunissa. Ja jossa rakastetaan Topeliuksen satuja, Sampo Lappalaista ja Lintu sinistä. Elina Vannisen mustavalkoiset piirroskuvat hellivät nekin entisaikaesteetikon silmää.

Ja niin – aaton jälkeen tulee tietenkin myös joulupäivä ja kirkko ja Seppälän joulujuhla. Ja tapaninpäivä ja serkkujen vierailu. Uudenvuodenpäivä ja nuuttikin.


Ai niin, nuuttipukit. Vasta sitten viedään kuusi pois. Mutta sitten?
-          Onko joulu sitten ohi? kysyi Marja. Hän nykäisi äitiä vastaamaan.
-          Jollain tavalla joulunvietto on ohi. Mutta ei joulu saisi koskaan loppua meidän sydämistämme. Kai Marja ymmärtää, mitä äiti tarkoittaa?
Marja luuli jollakin tavalla ymmärtävänsä.

Illalla hän liitti halattaviinsa nukkien lisäksi ankkakeinutuolin.
-          Ollaan aina kilttejä, hän kuiskasi noihin pyöreihin päihin.
Sitä kai se on, ettei joulu oikeastaan koskaan lopu.


Sitä se on, joulun asumista sydämissä ♥



maanantai 30. marraskuuta 2015

Montgomeryn päivä


Ihana marraskuun tyttö, 
Lucy Maud Montgomery (30.11.1874–24.4.1942),
jonakin vuosisadanvaihteen päivänä.



**********


”Paina tämä sydämeesi, lapseni.
Niin kauan kuin voit vähänkin ilahduttaa muita
ja tuoda lohtua heidän elämäänsä,
oma elämäsi on elämisen arvoista.


Lucy Maud päiväkirjassaan 24.9.1938,
siteeraus Sisko Ylimartimon teoksesta
Anna ja muut ystävämme, Minerva 2008. 


**********


Lämmin ajatus suosikkityttökirjailijalleni siellä jossakin ♥


sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015)





Tervehtii jo meitä
joulu ihanin!
Tuli kylmän teitä
juhla kuitenkin.
Kaikki kauniit aatteet
tullessaan se toi,
yllään juhlavaatteet
lapset karkeloi.
Kynttilät ne hohtaa,
kirkkaan tuikkeen luo:
mielemme jo johtaa
Betlehemin luo.


Zacharias Topelius:
Joulun juhla, ensimmäinen säkeistö.


**********


Ihanaa, ensimmäinen adventti. Ympärillä kynttilöiden tuike ja joulun kukkien hehku, 
sydämessä hymy ja joulun rakas odotus...







Me, satusetä Topelius ja minä, olemme molemmat jouluihmisiä. Hiljattain ilmestynyt Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015) kertoo, että ”Sakari Topelius rakasti joulua pienestä pojasta vanhuuteen”, ja niin, myös minä olen rakastanut joulua koko tähänastisen elämäni enkä oikein osaa muuta itsestäni kuvitellakaan. Niinpä satusetä on satuillut ja runoillut myös jouluisia runoja ja tarinoita, ja minä puolestani niitä joulu- ja kirjallisuudenhistoriaihastuksissani mielelläni luen.

Kuten monet varmasti tietävätkin, Zacharias Topelius (1818–1898) oli yksi 1800-luvun tärkeimmistä kulttuurisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajistamme, ja se, joka halusi kirjoittaa myös lapsille. Tässä uudessa, kauniskantisessa kirjassa armas satusetämme puhuu meille nyt kouluneuvos Kirsti Mäkisen uudelleenkerrontojen kautta. Satujen ohella teoksessa on myös Topeliuksen rakkaita runoja ja lauluja sekä Rudolf Koivun lumoava kuvitus. Lisäksi mukana on kurkistuksia 1800-luvun joulunviettoon maalla, kaupungissa ja Topeliuksen omassa kodissa, ja kurkistelenkin myös näihin näkymiin koko lailla ihastuneena, vaikka olen jo ennestään kerännyt itseeni aimo annoksen joulun historiaa... Joulu ja sen perinteet ja historia taitavat olla niitä aiheita, joihin en (toivottavasti!) koskaan kyllästy. Tässäkin nämä kurkistukset kertovat mukavasti siitä, mikä joulussa on pysynyt samana ja samalla siitäkin, mitä menneestä on jo jäänyt taakse, historian hämyisiin kätköihin. Topeliaaniseen henkeen sopien joulun historiasta kertova osuus myös muistuttaa, että joulu oli entisinäkin aikoina eri kodeissa hyvin erilainen: toisissa kodeissa vallitsi yltäkylläisyys, mutta toisissa oli joulunakin puute ja nälkä.

Ja entäpäs ne tarinat? Tähtisilmä, armelias torppari, yksinäinen Vanha herra ja Pyhän yön lapsi. Joulukuusen hakumatka ja Tuulitukka ja Pilviparta. Sampo Lappalainen, joka päätyy vuoren kuninkaan luo ja Valtteri, joka laskee kelkallaan hieman liian lujaa ja joutuu lumikuninkaan hoviin. Veljekset, joista toinen rakastaa raikasta ilmaa ja toinen tarinoiden sepittelyä ja sekin pieni ja raisu rosvopäällikkö Rasavillius. Entäs Peikkojen joulu, se jonka keskelle Fredrik ja Lotta joululahja-ahneuttaan oikuteltuaan äkkiä joutuvat... Ja niin, satujen lomassa myös niitä aina yhtä kauniita lauluja ja runoja: Varpunen jouluaamuna ja Sylvian joululaulu, sekin Joululaulu jossa joulu oveen kolkuttaa...

Kyllä, Topeliuksen sadut ja runot ovat samaan aikaan sekä viehättävän vanhanaikaisia että ihmeen ajattomia. Ne välittävät Topeliuksen hienoja arvoja ja hyveitä, niitä joita soisi yhä edelleen kunnioitettavan: sosiaalista oikeudentuntoa, luonnonsuojelua, sovinnollisuutta, avarakatseisuutta, rakkautta.


Kuunnellaanpa vaikka Tähtisilmää:

Ja minä muistin, miten Jumala on siunannut meitä siitä lähtien, kun otimme vieraan lapsen kotiimme. Ennen olimme sairaita ja köyhiä, halla turmeli sadon, karhu ja sudet tuhosivat karjaamme. Mutta armeliasta Jumalakin armahtaa, ja Hänen enkelinsä ovat viattomien lasten turvana.


Ja Tuulitukkaa ja Pilvipartaa:

Sydämeni suli ilosta, niin kuin aina kun tapaa viattoman, hyväsydämisen ihmisen. Silloin sulaa jää ikkunaruuduista ja lumi nietoksista ja hallan huurre ihmisten kylmästä sydämestä, keskelle talvea tulee kevät, kuiva aita alkaa kukkia ja leivoset laulaa korkealla taivaalla. 
Niin suuri on ilon ja hyvyyden valta maailmassa.


Kuitenkin minusta satuja lukiessani tuntuu, että toiset niistä ovat uudelleenkertomisesta huolimatta nykylapselle kummallisia. Että ne kiehtovat ehkä enemmän hieman isompaa lukijaa – sellaista, joka on kenties kiinnostunut myös kirjallisuuden historiasta ja siitä, millaisia sadut joskus ovat olleet ja miksi. Näissä saduissa on omanlaisensa tunnelma ja maailma, jotka toisenlaisiin tarinoihin tottuneelle nykylapselle saattavat välillä tuntua vierailta – siitäkin huolimatta, että satujen takana vaikuttavat myös ne monet ajattomiksi toivomani arvot. Joulupukin kuvaaminen oikeaksi pukiksi, joka itsekkyytensä vuoksi on tuomittu kiertelemään vuodesta toiseen lahjoja jakaen, saattaa hymysuiseen lastenystävään tottunutta nykylasta hämmentää. Myös Tähtisilmän avoin loppu, epätietoisuus siitä kuinka pienelle viattomalle lapselle lopulta kävi, on pienelle kuulijalle tai lukijalle ehkä kummallinen ja huolestuttavakin ainakin jos asiasta ei sadun jälkeen yhdessä keskustella.  Monet saduista ovat myös avoimen kristillisiä, mikä tietenkin kuuluu Topeliuksen satuhenkeen, mutta saattaa korosteisuudessaan joitakin nykylukijoita ihmetyttää. Toisaalta monet saduista ovat hyvällä, perinteisellä tavalla lempeän opettavaisia ja muistuttavat muun muassa armeliaisuuden, hyväntahtoisuuden ja toisten huomioonottamisen tärkeydestä. Sellaisina ne sopivatkin erittäin hyvin luettaviksi myös omina aikoinamme.

Luulen, että ainakin meillä minä, kirjallisuuden aikamatkaaja, olen se, jota nämä sadut toistaiseksi kiinnostavat eniten. Silti haluan näiden satujen kautta sopivina hetkinä ja annoksina tarjoilla myös lapsille pieniä piipahduksia kirjallisuuden historiaan ja samalla myös jutustelua ja tuumiskeluja, yhteisiä pohdintoja siitä miksi nämä sadut ovat toisenlaisia kuin uudemmat tarinat. Monet saduista ja tarinoista kaipaavat yleensäkin lukemisen oheen myös keskustelua, ja Topeliuksenkin sadut ovat juuri sellaisia. Jos luet näitä satuja lapselle, varaa siis hetki myös lapsen ajatuksille ja kysymyksille ja sille, että haluat ehkä itsekin sanoa jotakin.


Tuo nyt mieleen rauha,
joulu armahin!
Talven juhla lauha,
vieras herttaisin!
Keijut ilakoivat
kuusta kiertäen,
ympärillä soivat
laulut enkelten.
Lapset lauluun innoin
ääntään kohottaa,
kaikki riemurinnoin
kiittää Jumalaa.


Zacharias Topelius:
Joulun juhla, kolmas säkeistö.


**********


Topeliuksen joulu – satuja ja runoja. Kertoja Kirsti Mäkinen, kuvat Rudolf Koivu. 140 s.
WSOY 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


**********


PS. Toivotan näin ensimmäisenä adventtina
myös kaunista ja tunnelmallista alkavan joulun aikaa


torstai 26. marraskuuta 2015

Ruokaisia haastevastauksia







Kaisa Reetta ihanainen ilahdutti minua tunnustushaasteella ja siihen liittyvillä yhdellätoista kysymyksellä. Ruoanlaittoaiheisina kysymykset olivat minulle hieman konstikkaitakin vastattavia, sillä niin herkkusuu ja hengetär kuin olenkin, en ole keittiössä erityisen luova tai kokeileva tai aina edes kovinkaan aikaansaava (niin, se leivänleipojaihanneminäni uinuu aina vain ja korvapuustitkin tuoksuvat aivan liian harvoin). Pienestä hankaluudestaan huolimatta kysymyksiin oli hykerryttävän herkullista vastailla, joten kiitos kaunis Kaisa Reetalle <3 Tässäpä nämä, vastaukseni:


1. Onko sinulla lempikeittokirjaa?

Ei oikeastaan, mutta pidän muutamista eri syistä erityisen paljon. Vuonna 1920 ilmestynyt Kasviskotiruoka on ihana kulttuurihistoriallinen elämys, jossa voi hierotaan ja makaroonit pätkitään. Uudemman Kotiruoka-kirjan ohjeilla teen herkullisia uunijuureksia ja joululaatikot ja hieman soveltaen myös piparkakkuja ja pikkuleipiä. Martan joulukirjassa puolestaan on maailman parhaan joululeipomuksen, syntisen hyvän Amorin maustekakun ohje, ja lisäksi kirja on lahja äidiltä ja siksikin erityinen. Tuija Ruuskan Aurinkomaan mansikkakakkuohjeesta olen mukaillut oman herkullisen täytekakkumme (spelttijauhoja ja intiaanisokeria, nam!), ja saman kirjan reseptillä syntyy myös herkullista linssidahlia. En yleisesti ottaen kokkaile kovinkaan paljon kirjojen mukaan ja tyypillistä on, että keittokirjasta on käytössä yksi tai kaksi hyväksihavaittua reseptiä muiden odotellessa sitä luovaa ja kokeilunhaluista olotilaa, jossa myös muistetaan että jossakin oli se joululeivän resepti ja ai niin, se eräskin pöperö...


2. Millainen olisi unelmiesi keittokirja?

Kaunis. Kasviksinen. Ehkä myös vuodenaikainen. Sellainen ihanasti vanhanaikainen ja samalla sopivan mutkaton.


3. Oletko törmännyt romaaniin, jossa ruoasta ja/tai ruoanlaitosta kerrotaan erityisen houkuttelevasti?

Miksi minun pääni itsepintaisesti helisee tyhjää? Taitaa olla niin, että ruoka ja ruoanlaitto jäävät minulle kirjoissa koko lailla sivuseikoiksi, vaikka varmasti kiinnitän niihin lukiessani ainakin jonkinlaista huomiota. Lähinnä muistan, että lapsuuden Viisikoissa syödään koko ajan. Ihana Annakin tekee kyllä ainakin erään epäonnisen kakun. Mutta ei, mikään teos ei kai toistaiseksi ole vaikuttanut minuun erityisesti juuri ruokapuolellaan.


4. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit kutsua lounaalle tai päivälliselle. Millainen olisi menuu?

Mjaah... Koska jo vähän toivoin taivaallista teehetkeä Aino Kallaksen kanssa, niin jospa nyt kutsuisin samantapaiselle päivälliselle L. Onervan. Tiedän, että hän osti omat ruoka-annoksensa usein valmiina, joten otaksun, ettei hän odota sanoja rakastavalta sisareltaankaan mahdottomia. Ehkä Onervalle maistuisivat näin marraskuun lopulla vaikkapa uunipunajuuret pähkinöiden ja fetajuuston kera? Salaattiakin voisi olla ja hyvää leipää, ja ehkäpä maistelisimme myös hieman punaviiniä... Jälkiruoaksi voisimme syödä sitä syntisen hyvää Amor-kakkua. Oi, kunpa Onerva tulisi! Maailma olisi päivällisemme jälkeen varmasti paljon, paljon parempi.


5. Sama kysymys kuin edellä, mutta tällä kertaa kestityksen kohteena olisi haluamasi romaanihenkilö. Kenet kutsuisit?

Tulisikohan Miss Elizabeth Bennett? Voisin sujuvasti vaihtaa päivällispöydän katjakutoiseen kello viiden teehen :) Leipoisin jälleen yhden Amorin maustekakun ja kun kerran joulualusaikaa elellään niin vaikka joulutorttujakin ja pipareita. Suolaiseksi syötäväksi loihtisin vaikka feta-pinaattipiirakkaa. (Pitäisikö olla jonkinlaisia sarviakin, taipuisinkohan?) Raikastukseksi meillä voisi olla myös hedelmiä ja ehkä pähkinöitäkin, ne ovat aina niin hyviä. Ehkäpä me näillä eväillä jaksaisimme hetken aikaa jutustella Mr. Darcysta ja leningeistä ja hieman myös ylpeydestä ja ennakkoluulosta.


6. Pidätkö romaaneista, joissa kokkaillaan tai syödään paljon?

Pähkäityäni näitä kysymyksiä nyt tovin jos toisenkin alan otaksua, että kokkailu on minulle romaaneissa tosiaan aika lailla sivuseikka... Tarinan lomaan sopivasti aseteltu ruokapuuhailu saattaa kuitenkin lukuhetkellä ilahduttaa, mutta itsessään kokkailu ei taida riittää lukemiseni motiiviksi. (Mainittakoon, että omien tarinoideni henkilöt ovat kyllä aika usein myös laittaneet ruokaa ja syöneet. Jo se kolmetoistavuotiaana kirjoittamani esikoisneitokaiseni söi ainakin tomaattia... Mitenkäs tämä nyt tulkitaan?)


7. Syötkö lukiessasi, luetko syödessäsi?

Kirjojen äärellä juon lähinnä teetä (no joo, tunnustan: toisinaan myös syön suklaata mutta EN sotke). Syödessäni luen pikemminkin lehtiä, aamupalalla Aamulehteä ja yksin ollessani lounaallakin jotakin, jos sopiva lehtinen sattuu lähettyvillä olemaan. Päivällispöydässä ei lueta vaan jutellaan.


8.Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit tutustuttaa suomalaiseen perinneruokaan, vaikkapa lanttulaatikkoon tai mämmiin. Minkälaista vastaanottoa uumoilet?

Tulisikohan L. M. Montgomery syömään karjalanpiirakoita ja rönttösiä? Eivätköhän ne maistuisi teen kanssa aika makoisille. (Ai niin, hänkin on jo taivaassa. Onko minussa taas jokin omituinen mutterivika?)


9. Jos sinun olisi seuraavan vuoden ajan valittava päivä viikossa ilman ruokaa tai ilman kirjoja, kumman valitsisit?

Olisi tietysti houkuttelevaa esiintyä henkevänä ja valita päivä ilman ruokaa. Mutta ei, olen aito, nälkäinen itseni ja valitsen päivän ilman kirjoja. Kirjat ovat mielessäni aina, niinäkin päivinä kun en lue (kyllä, sellaisiakin joskus on!), mutta ilman ruokaa minusta tulee vain väsynyt ja vihainen.


10. Minkä kirjan kannen valitsisit ruokapöytäsi kanteen tai lautasesi koristeeksi?

En taida valita mitään. Ruokapöytääni saa koristaa ihan vain liina ja lautasiani ruusut. Kirjankansista nautiskelen sitten muuten :)


11. Oletko törmänyt kirjaan, joka vastaa vaikutuksiltaan tulisinta chiliä tai täyteläisintä, ihaninta suklaaelämystä?

Hmmm.... Sanotaanko vaikka nimeämättä niin, että hyvä kirja on monesti niin kuin kerroksellinen suklaarasia... Sellainen, jonka saan toisinaan muiden maiden tuliaisina: käsintehtyjä tummasuklaisia konvehteja, jotka pitäisi malttaa syödä hitaasti ja ahmimatta, yksi kerrallaan... Ne maistuvat usein ennenkokemattomille, joskus hieman hämmentävillekin, mutta samalla niissä on aina se ihana, tuttu, täyteläinen suklaan maku ja tuntu...






Koska olen jo laittanut haasteen eteenpäin täällä, en nyt tällä kertaa haasta ketään. Sen sijaan toivotan näiden Kaisa Reetan herkullisten kysymysten myötä oikein makoisia lukuhetkiä :)