perjantai 30. joulukuuta 2016

Vuodenvaihteen tunnelmia ja lämmin kiitos teille lukijoilleni



Tavoittele rohkeasti mahdottomia.
Sinussa on enemmän voimaa kuin aavistat.


Vuosi 2016 lähenee loppuaan. Vuoteen on mahtunut monenlaista, naurua ja kyyneleitäkin niin kuin elämän vuosiin aina. On mahtunut etsimistä ja ehkä vähän löytämistäkin. 
Niin, vuosi on ollut elämää täynnä ja hyvä vuosi siis.






Vuoden vaihtumisen hetki merkitsee minulle usein myös kaihoa ja haikeutta – siksikin, että aika on niin nopeaa ja kiivasta, mutta ehkä kuitenkin ennen kaikkea siksi, että sen myötä on aina vähitellen luovuttava myös joulusta. Nyt tuntuu kuitenkin jotenkin kirkkaalta. Vaikka joulusta luopuminen on surullista niin kuin se aina on, tuntuu hyvältä astua uutta kohti. Siksiköhän, että minulla on uusi päiväkirjakalenteri, uusia kirjoitusvihkoja, uusia kirjoitusajatuksia? Ehkä siksikin. Varmasti syitä on silti muitakin, on ehkä ylipäätään valon ja eteenpäin menemisen hetki. Ja joulu, niin, senhän jo tiedämme, että ”ensi vuonna hän, saapuu lailla ystävän”, ja kulkee siihenkin asti aina uskollisesti sydämessä mukana,
ei joulu oikeasti minnekään mene.


Kun teet sitä mitä rakastat,
jokainen päivä on siunaus.


Joulupesä on ollut pehmeä joulunalushetkien tuulisuudesta huolimatta. Maailman murheet ovat unohtuneet jouluhämyn tuolle puolen ja hyvä niin. Pienen ihmisen on vaikea pysäyttää maailman pahuutta, mutta ehkä omalta osaltaan voi silti koettaa ajatella ja tehdä maailmaa hieman kauniimmaksi. Ajattelemista ja tekemistä tässä keskeneräisessä maailmassa riittää, mutta jospa pieninkin askel vie hiljalleen kohti suurempaa muutosta. Toivotaan.


Kaikki hyvyys maailmassa
alkaa hyvistä ajatuksista.


Vielä joulupesäilykin sentään vähän aikaa jatkuu, loppiaiseen on matkaa ja nuutinpäivään, mutta niin kuin aina, joulupesän sylissä otetaan vastaan myös se uusi vuosi. Mietitään taas hieman sekä mennyttä vuotta että uutta. Nostetaan malja hetkelle, joka sekä jättää taakse että tuo mukanaan. Ja niin, ehkä jo vuoden ensimmäisenä päivänä kirjoitan uuden vuoden ensimmäiset sanat. Päiväkirjaan, muistivihkoon.
Ihana, puhdas, kirkas ajatus.


Kaikki minkä teet, tee rakkaudesta
itseäsi ja maailmaa kohtaan.


Näin vuoden vaihtuessa on myös hyvä hetki kiittää teitä lukijoitani siitä, että olette täällä kamarissani tänäkin vuonna piipahdelleet ja ilahduttaneet minua kommenteillanne. Kamarissani on elämän ja mielen tuulista johtuen ollut kuluneen vuoden mittaan välillä vilkkaampaa, välillä hiljaisempaa – kiitos, että olette pysyneet mukana hiljaisista hetkistä huolimatta. Muutama uusikin lukija on vuoden mittaan tänne löytänyt, mikä on myös ollut ilo – lämpimästi tervetuloa teille kaikille. Niin kuin me kaikki tiedämme, blogikirjoittamiseen sisältyy jo lähtökohtaisesti ajatus jakamisesta ja lukijasta, ja vaikka en edelleenkään esim. mainosta kamariani mitenkään, uskon yhä vähemmän siihen, että kirjoittaisin täällä(kään) vain itseäni varten. Myös itseäni varten kirjoitan kyllä. Ehkä jopa ennen kaikkea. Mutta en vain. Kiitos siis teille, että olette ja luette ja kommentoitte. Juuri te teette kamaristani minulle mielekkään paikan kirjoittaa. Sen, mitä en halua kenellekään jakaa, kirjoitan muualle, pöytälaatikoiden hämäriin.


Kun olet rehellinen itseäsi kohtaan,
löydät aina oikean tien.


Uuden vuoden myötä elämä täällä kamarissa ja tuolla toisaalla jatkuu taas hetki kerrallaan, hengitys hengitykseltä, sana sanalta. Olen oppinut, että minusta ei ole kovin tunnolliseksi kirjabloggaajaksi, sillä haluan antaa aikaani myös muulle elämälle ja kirjoittamiselle. Enää en edes ajattele esim. kirjoittavani kaikesta mitä luen, sillä vaikka lukukokemuksen sanallistaminen on aina monella tavalla antoisaa, se vaatii ainakin kaltaiseltani, tekemisissään hieman hitaalta ihmiseltä oman aikansa. Mieluiten myös tietysti kirjoittaisin ajateltuja, esseemäisiä ja ylipäätään hienoja kirjajuttuja, mutta samaisista ajankäytön syistä opettelen sitkeästi tyytymään vähemmän ajateltuihin, vähemmän esseemäisiin ja vähemmän hienoihin juttuihin. Bloggaaminen aiheuttaa minussa jatkuvasti myös ristiriitaa, joka juontuu pitkälti juuri ajankäytön kysymyksistä mutta myös näiden kirjoitusteni merkityksellisyydestä ylipäänsä. Niin, aina en ole ihan varma, mihin näitä kirjoituksiani lopulta tarvitaan, mutta kirjoittamisen ilo (tai sietämättömyys! ovatkohan ne lopulta sama asia?) olkoon nyt sitten se juttu. Tai sitten kaikki se etsiminen, mitä kirjoittaminen niin monella tavalla on. Ja niin, kyllä, kirjajuttujen sijaan taidan myös kirjoittaa aika paljon mitä sattuu. Olen siis kykenemätön paitsi tunnollisuuteen myös asiassa pysymiseen. Ajoittain mietinkin (edelleen) myös sitä, sopisiko blogikonseptikseni paremmin joku muu kuin kirjablogi. Ehkä. Mutta kamarini on minulle kuitenkin yhä yksi tärkeä kirjoittamisen paikka. Pidän näistä seinistä. Ja teistä. Niin että ehkäpä jatkan täällä kaikista kykenemättömyyksistäni ja ristiriitaisuuksistani huolimatta.


Silloin kun elämässä mikään ei ole varmaa,
kaikki on mahdollista.


Hyvää, kaunista, onnellista uutta vuotta teille kaikille!
Valoa, iloa ja kirkkautta!
Mahdollisuuksia ja maailmoiden avaruuksia!

Ja kun  ”kirjablogissa” kerran ollaan, niin tietenkin myös lukuisasti lumoavia lukuelämyksiä ♥



*****


Kursivoidut mietelauseet ovat siteerauksia Gummeruksen julkaisemasta teoksesta Elämänvoimaa (2016, kuvassa), jonka sain syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni pyöreitä eräänä marraskuisena päivänä. Ihana kirja, jota pidän työpöydälläni, valmiina avattavaksi niin kirkkaampina kuin pimeämpinä hetkinä.


perjantai 23. joulukuuta 2016

Hyvä joulun henki...







Hyvä joulun henki. Toivon joululahjaksi maailmanrauhaa, paikallista ja maailmanlaajuista tasavertaisuutta ja sitä, että ihminen kykenee näkemään riippuvaisuutensa luonnon hyvinvoinnista. Toivon ihmiskunnan viisautta, epäitsekkyyttä, avaramielisyyttä. Toivon aitoa hyväntahtoisuutta sekä kykyä ja halua nähdä kohtuuden kauneus ja antaa omastaan sille, jolla on vähemmän. Ei tarvitse kääriä pakettiin, sirottele se kaikki suoraan ihmisten silmiin ja sydämiin. 


*****


Oloni on tämän joulun alla kummallinen: maailman myrskyt tuivertavat joulunodotustani ja joulupesän pehmeys rakoilee. Silti joulu silittää sydäntä, antaa uskoa elämän ja valon ja toivon ihmeisiin, siihen että kaiken aikaa sittenkin syntyy uusia lapsia joista jonakin päivänä kenties kasvaa viisaita aikuisia. Niinpä tilkitsen pesäni repeämiä, pyyhkäisen lattian ja samalla mielen, katson miten kuusi taas pian asettuu paikalleen ja lasten hymy kirkastaa huoneet ja ajatukset, katselen joulun kukkien ja kynttilöiden kauneutta, tunnen miten vuosi kiertää kehänsä ehjäksi, saapuu taas hetkeen jona sielussa ja sydämessä soivat enkelien ja tähtien pehmeät laulut, ja annan itseni levätä pesässäni hetken.


Toivon, että joulun henki kuulee toiveeni. Toteuttaa ne, vaikka ne suuria ovatkin.
Tiedän, ettei se pysty mahdottomiin, mutta toivon silti. Ajattelen, että mitä useampi toivoo, sitä vahvemmiksi joulun henki, hyvä ja kaunis maailmassa kasvavat.


Ja teille, hyvät lukijat, toivotan joulun lämmintä valoa, 
jouluenkelien lempeitä hymyjä ja kynttilöiden pehmeää hehkua ♥




keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Ajatus kirjoittamisesta ja mukavuusalueesta




Joskus kirjoittajat eivät uskalla kirjoittaa tarpeeksi isoa tarinaa tai astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kannattaa ainakin yrittää! Parempi on epäonnistua roimasti kuin pysytellä mukavassa mitäänsanomattomuudessa.


Hypistelen mielessäni Saara Henrikssonin ja Anne Leinosen ajatusta teoksessa 
Kummallisen kirjoittajat - opas fiktiivisen maailman luomiseen (2015). En millään malta olla siteeraamatta ajatusta myös tänne, sillä eikö vain tuossa mietteessä olekin jotakin hyvin totta? Toisaalta on toki niinkin, että joskus jo kirjoittamaan ryhtyminen itsessään merkitsee melkoista mukavuusalueen rajojen vapinaa: kirjoittaessaan joutuu kaiken aikaa kohtaamaan oman sietämättömän keskeneräisyytensä ja epäonnistumisen mahdollisuuden... Ja silti epäonnistuminen on parempi kuin se, ettei edes yritä. Saattaa olla, että lisään ajatuksen toiseksi kirjoittajan voimalauseeksi tuonne sivupalkkiin,
Virginia Woolfin mietteen viereen.


*****


En ole ehtinyt (myöskään) Kummallisen kirjoittajissa kovin pitkälle, luen monia kirjoja nyt hieman hitaasti ja haparoiden, ja kirjat ovat välillä pitkäänkin kesken. On niin paljon muuta, ihana lähestyvä joulu ja sen sellaista. Onneksi hitaus ei haittaa, tässäkään...


maanantai 12. joulukuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Talvi (2016) (ja ehkä vähän novellista yleensäkin) (novellihaaste)






Ajatella, että olet olemassa, mutta et tiedä lainkaan, miltä maailma näyttää. Ajatella, että jokainen näkee joskus ensimmäistä kertaa taivaan, näkee ensimmäistä kertaa auringon, tuntee ensimmäistä kertaa ilman iholla. Ajatella, että jokainen näkee joskus ensimmäistä kertaa kasvot, puun, lampun, pyjaman, kengän. Minun elämässäni ensimmäisiä kertoja ei juuri enää tule. Mutta kohta tulee. Muutaman kuukauden päästä näen ensimmäistä kertaa sinut. (”Kirje syntymättömälle tyttärelle”)

Kävi niin, että luin novellikokoelman vähän niin kuin vahingossa. Karl Ove Knausgårdin Talven (2016) hypähtäessä syliini kirjaston uutuushyllystä en nimittäin ollenkaan ajatellut lainaavani ”novelleja” vaan – no, Knausgårdia, Knausgårdin ajatuksia, mietelmiä, pohdintoja, jotakin sellaista hieman määrittelemätöntä, en nyt ainakaan novelleja, jotenkin vaan en.

Syksy on siirtymävaihe, jolloin kaikki tyhjenee: valo häviää taivaalta, lämpö ilmasta, lehdet puista ja kasveista. Syksyä seuraava talvi taas on staattinen tila, jossa liike lakkaa. Maa kovettuu, vesi jäätyy, lumi peittää maan. (”Talvi”)

Vasta hyvän matkaa näitä ajatuksia, mietelmiä, pohdintoja luettuani huomasin, että teos on kirjastossa luokiteltu novelleiksi. Että sen tunnistetarrassa lukee tosiaan novellit. Hämmensi. Tuli sellainen omituinen olo, että enkö minä tiedä mikä on novelli. (Enkö, vaikka olen sentään käynyt novellikurssinkin!) Että olenko minä (taas) jotenkin yksinkertainen. (Olen, mutta silti.)

Olit pimeys, olit vesi, olit töyssähtely kun äitisi kulki portaissa. Olit lämpö, olit uni, olit pienen pieni muutos, joka tapahtui kun heräsit. (”Kirje syntymättömälle tyttärelle”)

Niin. Ei ollut ihme, että Talvi tarttui mukaani, kun sen talven kynnyksellä kirjastossa kohtasin. Talvea edeltävää Syksyä en tosin ole vielä lukenut, enkä ehkä ennen ensi syksyä luekaan. Tekee mieli edetä vuodenaikojen mukaan. Mutta niin: myös Knausgårdin Taisteluni-nimeä kantava mittava autofiktiivinen projekti on minusta erittäin kiinnostava, vaikka en toistaiseksi olekaan hänen taisteluaan lukenut kuin yhden teoksen verran. Knausgård taisteluineen taitaa kyllä jakaa mielipiteitä aika vahvastikin, mutta itse olen niitä, joita tällaiset omaelämäkerrallisuudella leikittelevät ja sitä tutkiskelevat projektit kovasti kiinnostavat. Ja juuri mielipiteiden jakautuminenhan on usein merkki siitä, että kyseessä on jotakin kiinnostavaa.

Sanonnan mukaan koti on paikka, johon pääsee aina sisään. Se on myös paikka, jossa ei tarvitse esittää mitään vaan voi olla oma itsensä. Jos joutuu esittämään, siis teeskentelemään, on vieras omassa kodissaan. (”Vieraat”)

No mutta, takaisin Talveen. Talvi sisältää kolme kuukautta, joulu-, tammi- ja helmikuun, ja jokaiseen kuukauteen sisältyy kaksikymmentä kirjoitusta. Joulu- ja tammikuuta edeltää myös ”kirje syntymättömälle tyttärelle” ja helmikuuta ”kirje vastasyntyneelle tyttärelle”. Kirjeet tyttärelle ovat hyvin kauniita, isän puhetta tyttärelle joka aikanaan kasvaa niin isoksi että voi näitä isänsä kirjoituksia lukea, ja niin, tietenkin ne ovat samalla myös kirjailijan puhetta lukijalle.

Tämä on sinun vuotesi, vuosi jona synnyt, niin kuin 1968 on minun. Muista tänä vuonna syntyneistä tulee sinun ikäluokkasi, tapaat heidät koulussa, lukiossa, yliopistossa, ja sinulla on enemmän yhteistä heidän kanssaan kuin minun kanssani, sillä jos persoonallisuutesi ja ominaisuutesi määräytyvät geneettisesti ja ovat jo valmiita, aika jossa ne joutuvat koetukselle vaikuttaa hyvin merkittävästi ajatuksiisi ja tekoihisi, enemmän kuin ehkä yleisesti kuvitellaan – tai niin ainakin minä luulen. (”Kirje syntymättömälle tyttärelle”)

Kirjoitusten aiheet ovat enimmäkseen hyvin arkisia ja yksinkertaisia, ne kertovat vedestä, ensilumesta, joululahjoista, pehmoeläimistä, sokerista ja talvisaappaista, mutta knausgårdilaisittain myös näihin pieniin, arkisiin kirjoituksiin sisältyy yksityiskohtien ja ajatuspolkujen kiehtova runsaus.

Kuvitteellisista tarinoista elantonsa saavasta kirjailijasta on hämmentävää nähdä kolikkoja milloin missäkin, kodeissa ja kämmenillä, kauppojen tiskeillä ja kassalippaissa, koska niihin kätkeytyy niin hirvittävä voima, nehän vaihtavat vähän väliä symbolisen arvonsa todelliseen arvoon ja liikkuvat siis yhtä mittaa fantasiamaailman ja todellisuuden välillä, vaikka näyttävätkin ihan pieniltä ja vaatimattomilta. Siitä näkökulmasta me kaikki olemme kirjailijoita: sepitämme rahalla kokonaisen yhteiskunnan. (”Kolikot”)

Lukiessani kirjoitan jo hieman muistiinpanoja kategoriahämmennyksestäni, siitä ovatko nämä kirjoitukset minusta novelleja ja jos eivät niin miksi, mutta myöhemmin kadotan paperin. Niin, olisi varmaan pitänyt kirjoittaa muistikirjaan eikä erilliselle paperille, joka oli kai sillä hetkellä lähimpänä. Ehkä katoaminen ei kuitenkaan haittaa, tuskin menetän mitään kovin merkittävää. Muistan kyllä, että kirjoitin jotakin myös rajankäynnin tietystä tarpeettomuudesta ja että päädyin jonkinlaiseen ajatukseen siitä että onneksi novelli on juuri sellainen kuin on, vaikeasti määriteltävä, ja että novellin rikkaus ja elinvoima on juuri sen moneudessa. Silti olen edelleen hämmentynyt siitä, että minun pitäisi kutsua näitä mietelmiä novelleiksi. En ehkä kutsu.

Ymmärrän nyt, että nykypäivän virtuaalimaailma, johon lapset kasvavat, on niin koukuttava juuri siksi, että se tyydyttää vastauksen ja palautteen tarpeen ja vieläpä välittömästi. Virtuaalitodellisuus tavoittaa siis sosiaalisuuden ytimen ja palkitsee sosiaalisen kanssakäymisen tavoin vaatimatta sosiaalisen kanssakäymisen hintaa, ja niinpä jokainen voi kyyhöttää ypöyksin saarellaan pelkän mekaanisen vuorovaikutuksen varassa ilman, että seurankaipuu kertaakaan herää poukkoilemaan sisimmässä kuin juuri vangittu eläin häkissä. (”Sosiaalisuus”)

Niin. Talvi sisältää niin monta ja monenlaista kirjoitusta, että lajimääritys on ehkä siksikin hämmentävää. Onneksi lukemisessa ei kuitenkaan viime kädessä ole kysymys siitä, mihin kategoriaan teksti pitää sijoittaa. Ja oikeastaan minua tietysti vain kiinnostaa ja kutkuttaa – juuri se, mitä kaikkea novelli on ja mitä se voi olla. Kyllä: Knausgård antaa minulle myös näillä talvimietteillään paljonkin ajatuksia ja mietiskeltävää.

Me tunnemme aina jotain ja olemme aina jollain tuulella. Mutta vaikka tunteet ja mieliala vaikuttavat elämäämme olennaisesti, kukaan ei tarkkaan tiedä, mitä tunteet ja mielialat ovat, missä ne syntyvät, miten ne muodostuvat, miksi ne ovat olemassa. [-----] Mutta jos minuus on tosiaan erillään tunteista ja mielialasta, voisi ajatella, että minuus voi olla myös tuntematta mitään ja olematta millään tuulella. Sellainen neutraali minuus ei ole mahdollinen. Jokainen tuntee aina jotain, ja jokainen on aina jollain tuulella.  (”Elämäntunne”)

Luulen, että Talvi jää mieleeni ennen kaikkea kirjoituskokoelmana, joka saa minut pohtimaan novellin olemusta ja ylipäätään kategorisointia ja sen tarpeellisuutta ja ongelmallisuutta. Mutta kyllä, tulen muistamaan sen myös Knausgårdin ajatuksista, joissa pinta ja syvyys kohtaavat. Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Siitä, että Knausgård lahjoittaa minulle myös muutaman erityisen hienon ajatuskiteytymän. Sellaisen kuin tämä:

Jos runouden perimmäinen tehtävä on paljastaminen, sen tulisi paljastaa todellisuus sellaisena kuin se on. (”Pöllöt”)

Novelleja tai ei, mitä sitten. Kirjoituksia, kyllä. Ajatelmia, niin kuin kirjoitukset aina. Kirjaan joka tapauksessa itselleni komeat 63 novellia Ompun novellihaasteeseen. Lasken mukaan sekä kutakin kuukautta edeltävät kirjeet syntymättömälle/vastasyntyneelle tyttärelle että kuhunkin kuukauteen sisältyvät kaksikymmentä mietelmää (ei kun siis novellia). Ja:

Tätä nykyä tiedän, että kaikki kirjailijat ovat amatöörejä ja heitä yhdistänee vain se, etteivät he tiedä, miten romaani, novelli tai runo kirjoitetaan. (”Tavat”)

Yhtä amatöörejä ovat ehkä myös muutamat kirjoittamisen harrastajat. Ainakin minä. Siispä vetäydyn taas kirjoittamaan omia mietelmiäni ja kyhäelmiäni ja pohtimaan mitä ne mahtavat olla. Tai sitten kirjoittamaan vaan. Sillä niin: kategorisointi ei (onneksi!) ole oikeastaan ollenkaan kirjoittajan ongelma. Eikä oikeastaan lukijankaan. Kirjoittajan tehtävänä on kirjoittaa, lukijan lukea :)


*****


Karl Ove Knausgård: Talvi. 238 s. Like 2016. Alkuteos Om vinteren, 2015.
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry.


*****


Kamarin novellihaastenovellit:

Karl Ove Knausgård: Talvi. 63 kpl.

Tähän mennessä yhteensä 65 kpl.


keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen (2015)






Pidän suitsukkeen tuoksusta kirkoissa.
Pidän sametista ja plyysistä.
Pidän lounaista puutarhassa.
Pidän Éric Satiesta. OSTA SATIEN KOKO TUOTANTO.
Pelkään lintuja (varsinkin puluja).
Kirjoita muistiin muitakin pelon aiheita.


Kirjakauppias ja naisen käsilaukku. Käsilaukussa punainen muistikirja ja Modianon romaani sekä hajuvesipullo, valokuvia, pesulakuitti ja avaimenperä, ei lompakkoa eikä kännykkää, ei nimeä. Niin: pieniin yksityiskohtiin kiteytyvä elämänhistoria, joka kaipaa ihmistä jolle se kuuluu.


Pelkään punamuurahaisia.
Pelkään kun katson pankkitilini tietoja ja klikkaan kohdasta ”Saldo”.
Pelkään jos puhelin soi varhain aamulla.
Pelkään mennä metroon silloin kun se on ahtamalla täynnä.
Pelkään aikaa joka kuluu.
Pelkään tuulettimia, ja tiedän kyllä miksi.


Ja niin, sattumuksia tai sitten kohtalo, tietenkin, ja sen saa ehkä jokainen (jälleen kerran) itse päättää. Yhtäällä sairaalavuode, verenpurkauma ja kooma, toisaalla yksinäisyyden motivoimia harrastelijatutkimuksia... Romanttisen tähtipölyn kehystämä hurmaava salapoliisileikki!


... ja iho kalpea, hän oli kaunis, satoi... kasvot olivat märät... hänellä on todella kaunis hymy, hän ei ole kovin pitkä, ja oikeassa suupielessä on kauneuspilkku, hän käyttää huulipunaa...


Tämä Antoine Laurainin ihastuttava teos tarttui kirjastosta käteeni ihan omia aikojaan (niin kirjat toisinaan tekevät, niin kuin me kaikki tiedämme) ja ihanaa niin, sillä se oli pian mitä parhainta seuraa vilttiin ja teekuppihöyryyn kääriytyneelle flunssavirujalle... Mutta ei, ei tarvitse olla nuhanenä teoksesta nauttiakseen. Hitunen romanttisuutta sen sijaan kyllä vaaditaan ja uskoa siihen, että elämässä saattaa tapahtua asioita, jotka kovasti muistuttavat vaaleanpunaisia ja (ihan oikeasti!) kultareunaisia pilviä.


Chloé nappasi viinilasin pöydältä ja otti kulauksen. Oletko rakastunut? hän kysyi oltuaan hetken hiljaa. Rakastunut keneen? vastasi Laurent ja nosti kattilankantta. Punaisen muistikirjan naiseen. Älä höpsi, haluan vain palauttaa laukun hänelle, tuo lautaset.


Oi kyllä: Punaisen muistikirjan nainen jättää mieleen tervetullutta ja terveellistä keveyttä, mielikuvan hellivästä tarinasta ja tekstistä, joka on kaunista, vaivatonta ja ihmiseen näkevää. Tämän enempää en tällä kertaa anna itseni kirjoittaa, sillä tämä on niitä kirjoja, joista ei pidä lörpötellä liikaa. Niitä, joista pitäisi osata sanoa vain ne muutamat taiten asetellut sanat jotka houkuttavat lukemaan mutta eivät kerro yhtään liikaa... Niinpä pyyhin pois myös viimeisen sitaatin, jonka tahtoisin tähän kirjoittaa. Toivon, että joku kiinnostuu. Sillä – niin – vaikka romanttinen kertomus on tietenkin tälläkin kertaa myös ennalta-arvattava, se on silti myös juuri niin ihanan ainutlaatuinen kuin romanttiset kertomukset kaikesta huolimatta ovat, ja siksi se pitää saada kokea ihan itse. Suosittelen lämpimästi romantikoille, jotka pitävät kauniisti kirjoitetuista ja sopivasti viisaistakin tarinoista ♥


*****

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen. Suomennos Lotta Toivanen. Romaani, 190 s. WSOY, 2015. Ranskankielinen alkuteos La Femme au Carnet Rouge, 2014.


maanantai 5. joulukuuta 2016

Naisten aakkoset: J



Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella J, ja sehän sopiikin mitä mainioimmin jo joutuneeseen joulukuuhun. Tarukirjan Margit laittoi viime naistenpäivän tienoilla matkaan mainion idean, jota noudatellen täällä kamarissakin nousee noin kerran kuussa esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Oikeastaan tuntuu aika hurjalta, että aakkosissa ollaan jo näin pitkällä 
– melkein vuosi on jo aakkosteltu!




Maria Jotuni vuonna 1908, kuvaaja tuntematon.
Kuvalähde Wikimedia Commons.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Jane Austen. Koska Ms Elizabeth Bennett ja Mr Darcy, aah ♥ Tämä tuskin kaivannee sen suurempia selittelyjä :) No, toki maininnan ansaitsevat myös esimerkiksi neidot Elinor ja Marianne ja ylipäätään Janen lennokas ja lempeän ilkikurinenkin kynä. Ja tietenkin se, että Jane on kirjallisuushistorian tärkeimpiä merkkinaisia – niitä, jotka ovat raivanneet tietä myös tulevalle naiskirjailijuudelle. Ja näin joulunpyhien lähestyessä onkin (taas) mitä mainioin hetki vinkata, että jos joku ei jostakin syystä ole vielä nähnyt sitä BBC:n laatusarjaa Ylpeys ja ennakkoluulo, jossa Jennifer Ehle on mitä ihanin Elizabeth ja Colin Firth mitä hurmaavin Darcy, niin siinäpä olisi kerrassaan ihanaa joulukatseltavaa (ja jos onkin nähnyt, niin on silti). Ja Janen kirjoja vinkkaan jouluksi(kin) tietysti myös, niin, hmm, pitäisiköhän sitä itsekin tarttua taas johonkin ihanuuteen...


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Elisabeth Järnefelt. Myös tämä Äiti Järnefelt liittyy kyllä läheisesti juuri kirjallisuuteen, pitihän hän juuri kirjallista salonkia ja vaikutti merkittävästi muun muassa Juhani Ahon kirjoittamiseen (ja juu, kaikenlaista muutakin historia Elisabethista ja Juhanista kertoo, mutta enpäs nyt repostele tässä sitä, antaa heidän siellä historian havinoissa syleillä toisiaan meiltä salaa...). Äiti Järnefelt on kuitenkin paljon enemmän kuin ”vain” kirjallisuussalongin rouva – hän on syli, jonka helmoista ja lämmöstä on aikoinaan alkanut kokonainen katkelma suomalaista kulttuurihistoriaa. Hän oli myös maamme merkittäviä tolstoilaisia ja väkivallan vastustajia. Elisabeth on siis monella tavalla taiteen ja maailman valo ja toivo ♥ Elisabethiin voi tutustua lukemalla vaikkapa SuviSirkku Talaksen toimittaman Elisabeth Järnefeltin kirjeitä 1881–1929 tai hänen poikansa Arvidin hienon aikamatkateoksen Vanhempieni romaani.


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan samalla kertaa kysymykseen a ja b:

Maria Jotuni(i)n. Jotuni on Aino Kallaksen ja L. Onervan ohella vuosisadanvaihteen keskeisiä naiskirjailijoitamme, ja sellaisena (tietysti!) minua suuresti inspiroiva. Jotuni, Kallas ja Onerva etsivät ja tutkivat kaikki teoksissaan modernin naisidentiteetin mahdollisuutta ja myös naisen oikeutta olla omaehtoinen seksuaalinen subjekti. Jotunia pidetään – ansaitusti! – myös tärkeänä novellistina ja novellimuodon kehittäjänä. Olenkin itse lukenut etupäässä Jotunin novelleja (näitä ehkä tulossa novellihaasteeseen...), kun taas esimerkiksi Huojuva talo on kohdallani yhä vain antanut odottaa itseään. Näin Jotuni on siis sekä suursuosikkini että nainen, jonka tuotantoon haluan ehdottomasti tutustua entistä paremmin ja laajemmin ♥ Aivan ihana on muuten myös Leena Laulajaisen Jotunin lapsuus- ja nuoruusvuosista kertova Maria ja taikalyhty



Aikaisemmat naisten aakkoseni:


A
B
C
D
E
F
G
H
I


PS. Toivotan tässä samalla myös oikein hyvää huomista itsenäisyyspäivää. Ensi vuonna maamme juhliikin komeita pyöreitä, mutta myös huomenna on hyvä päivä sytyttää päivänsankarille kynttilä. Toivotaan maallemme onnea, viisautta ja pitkää ikää.

torstai 1. joulukuuta 2016

Joulukuu ja hieman ajatusharhailua





Ensimmäinen päivä joulukuuta. Pieni pakkanen ja maassa jälleen hento valkea. Sääennuste näyttää sinisiä lukemia melkein kaikille tuleville päiville niin pitkälle kuin se yltää, on siis toiveikas mahdollisuus että joulussakin tuoksuu pakkanen, ehkä myös lumi. Se, joka toivoo, saa toivomisen ilon, eikö niin.

Aamuhämärissä avasin joulukalenterin, lumiseen Halosenniemeen tuli ensimmäinen joulunodotusrepeämä. Muistelin helteistä kesäpäivää, jona ostin postikorttikokoisen kalenterini Halosenniemen museokaupasta, sitä miten naurahtelinkin ostostani ja miten silti tiesin että sen aika olisi taas kovin pian. Nyt se on. Ja minussa on sekä se kesäpäivä että tämä joulukuun ensimmäinen. Jotenkin mukavaa, tuntuu ajalta, hyvällä tavalla.

Luen, mutta kirjoituksia luetusta syntyy hitaasti tai ei ollenkaan. Se ei haittaa, tietenkään. Kirjoitan muuta. Ja neulon. Pääasia, että sormenpäät pysyvät sopivasti liikkeessä, kutovat sanoja ja villasukkia.

Lukupinossa on paljon keskeneräistä ja odottavaa, tietenkin. Lueskelen muun muassa Riitta Konttisen hienoa teosta Onnellista asua maalla – Tuusulanjärven taiteilijayhteisö, Halosenniemeltä sekin. Kirjastosta hain Haahtelaa, tuli taas äkillinen Haahtela-tuuli. Mukaan tarttui paljon muutakin, niin aina.

Luin vahingossa myös kokoelman novelleja. Miten en ollenkaan ajatellut, että Knausgårdin Talvi-mietelmät olisivat novelleja? Ovatko ne? Kirjastoluokituksen mukaan kyllä. Jotenkin silti ajattelin että mietelmiä ja niin ajattelen kyllä vähän vieläkin. Novellin hankala määriteltävyys hämmentää ja kiehtoo. Saisinkohan aikaiseksi kirjoittaa niistä, saisin täytettä novellihaasteeseen. Ehkä.

Niin tai näin, nyt on joulukuu, joulun oma kuukausi. Kalenterivuosi keriytyy kohti loppuaan ja tekee hyvää kääriytyä yhä syvemmälle jouluhämyyn. Vihreässä jouluteessä maistuu mansikka ja ripaus kanelia ja kardemummaa, pihan jouluvalot ovat juuri sammuneet talvipäivän lyhyeksi valoisaksi ajaksi. Arvelen, että edessä on hyvä päivä.

torstai 24. marraskuuta 2016

Leppoisaa joulunodotusta lapsille (tai sitten aikuisille)




 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -



On asioita, joille en taida koskaan kasvaa liian isoksi, ja yksi sellainen ovat myös lasten joulukirjat (ja, kuten tiedämme, monet hyvät lastenkirjat puhuttelevatkin kyllä myös aikuista lukijaa). Niin, tiedättehän, kaikki ne ihanat, kauniit ja hauskat kuvakirjat täynnä rakasta joulua ja sen iloista, tunnelmientäyteistä odotusta... Voikohan joulu tullakaan, jos ei ollenkaan kurkkaa esimerkiksi Petterin ja Lotan jouluun tai Kesäkummun ja Melukylän lasten jouluvalmisteluihin tai varmista, että tonttu erinäisten kommellusten jälkeen saa taas tärkeän aattoillan ateriansa Sven Nordqvistin mainiossa Joulupuurossa? No niin, toki voi, mutta kyllä nämä kurkistukset silti joulunalusaikaan kuuluvat siinä missä piparkakkujen tuoksukin.

Niin. Onpa tuo tainnut täällä kamarissakin jo kerran jos toisenkin esille tulla, että lukeudun niihin niin kutsuttuihin jouluihmisiin, joissa joulu kulkee mukana läpi vuoden ja jotka mielellään antavat jouluajan myös kasvaa, alkaa hiljalleen jo syyshyssyn syleilyssä. Vähän niin kuin huomaamatta syyshyssy vaihtuukin myös jouluhyssyksi. Kaikenlainen pehmeä ja tunnelmallinen joulupuuhailu on minusta ihanaa, mutta siitä ajatuksesta, että joulu merkitsisi myös jonkinlaista suorittamista ja stressiä, en pidä yhtään. Joulu ja suorittaminen eivät minusta kerta kaikkiaan sovi yhteen. Jouluun liittyy tietysti meilläkin kaikenlaista puuhastelua korttiaskarteluista keittiöhyörinään ja pakettien käärimisiin, ja myös joulusiivous on meillä tärkeä siirtymäriitti, joka tuo joulun tullessaan. Tärkeää kuitenkin on, että kaikki puuhastelu on mukavaa ja että myös joulusiivous mitoitetaan voimien ja kulloistenkin tuulien mukaan. Joulu tulee tekemisen ja tunnelmoinnin sopivassa tasapainossa, ei pakkomielteiden ja ahdistuksen kurimuksessa.

Ehkä juuri tästä johtuen – yhtäältä joulupuuhaihastuksestani ja toisaalta joulustressikammostani – myös joulukirjamieltymykseni ovat juuri sellaiset kuin ovat. Ja niin, tietenkin suosittelen näitä kirjarakkauksiani mielelläni myös muille, yhä uudestaan ja uudestaan :) Rakkaimpia ja tärkeimpiä tunnelmointikirjojani ovat Astrid Lindgrenin iki-ihana Joulukertomuksia ja nämä muut vanhan ajan joulua ihanasti henkivät ihanuudet. Myös Pappilan Marja joulu on aina vain yhtä ihana. Ihanaa näissä kirjoissa on tietenkin se, että niissä havisee menneiden aikojen hellivä estetiikka, mutta myös se, että tekeminen ja tunnelmat kietoutuvat niissä usein tiiviisti yhteen ja kaikki on yhtä suloista piparkakuntuoksua ja somien joulusalaisuuksien sipitystä ja supatusta...  

Entisajan lumoa tarjoilevien kertomusten (ja kuvien, ah Ilon!) ohella pidän paljon myös sellaisista joulukirjoista, joissa joulu tulee ennen kaikkea ilman suurempaa vaivaa ja ahdistusta, sillä tavalla pehmeästi ja leppoisasti, tepsuttelee tupaan vaikka kaikki olisi vähän niin ja näin. Samalla korostuu usein sekin, että joulun ei tarvitse merkitä hillitöntä kulutusjuhlaa. Näissäkin kirjoissa jouluun toki valmistaudutaan, mutta ne välittävät silti juuri sitä ajatusta, että joulu tulee ilman stressiä ja ahdistusta ja suuria rahavuoria.

Esimerkiksi Maikki Harjanteen Mintun joulukirjassa (1989) nuuhkitaan lämminhenkisen boheemiin Minttu-henkeen juuri sopivasti, onko matoissa pölyä – jos ei ole, niin turha siivota. Ihanaa on myös se, miten yksinkertaisesti joulu ja joulun tunnelmat kirjassa syntyvät: laatikollisesta omenia, palasta kartonkia ja kerroksesta punaista maalia, itsekeitetyistä karamelleista ja keittiön kattoon ripustetuista piparkakkusydämistä. Ja äidin paras joululahja on tietysti se, että ehtii vähän loikoillakin, kun kaikki tekevät puuhista osansa.


 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -


Ja Sven Nordqvistin aina yhtä mainiossa teoksessa Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita (1988) ukko Pesonen teloo jalkansa pahaksi onneksi juuri aatonaattona, kun kaikki on vielä tekemättä: kuusi hakematta ja kaupassa käymättä. Mutta kylläpä vain ukolle ja kissalle silti tulee kuin tuleekin joulu. Kissa siivoaa (juu, ainakin sinnepäin), ja muutama piparikin saadaan jäljelle jääneestä taikinapalasta loihdittua. Kissaa kyllä tietysti harmittaa, kun kotoa löytyy vain perunoita ja porkkanoita ja sardiineja ja kinkut ja lipeäkalat ja joulumakkarat uhkaavat jäädä kokonaan saamatta. Mutta kuinkas käy? Naapurinpoika osuu aattona paikalle, ja sana Pesosen kipeästä jalasta lähtee nopeasti kiertämään... Eikä aikaakaan, kun ukolla ja Pesosella on kuin onkin notkuva joulupöytä ja jouluilo ylimmillään. Kuusikin on tehty ihan itse pitkästä rimasta ja aiemmin metsästä haetuista havuista, ja kyllä sitä kelpaa ihastella vaikka se on ehkä koristeltukin vähän miten sattuu. Ja yhdet pienet lahjatkin ukolla ja kissalla on aattoiltana toisilleen antaa. Nordqvistin ihana kirja näyttää juuri sen, että joulu voi hyvinkin olla myös sellainen vähän mitenkuten rakennettu ja samalla senkin, että joulumieli on ihan oikeaa hyväntahtoisuutta ja että siellä, missä sitä oikeaa joulumieltä on, on kyllä aina myös ihan oikea joulu.


- Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita -


Ja vielä: Tove Janssonin kertomuskokoelmaan Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962) sisältyy myös viisas kertomus Joulukuusi. Muumithan nukkuvat tunnetusti talviunta eivätkä siksikään tiedä joulusta mitään. Mutta kuinkas nyt käy: kiireinen ja kiukkuinen Hemuli herättää muumit makeilta uniltaan, koska joulu tulee aivan minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäisenä Hemulin tiuskintaan herää Muumipeikko, joka tietysti pelästyy: mikä se sellainen kamala joulu on, jota varten pitää niin kovasti ja kiireesti valmistautua. Hemulilta, tämän tädiltä ja Kampsulta uniltaan kiskotut muumiparat keräilevät kaikenlaisia kummallisia tiedonmurusia ja saavat tietää, että joulua varten tarvitaan kuusi, joka täytyy myös pukea, ja tietysti ruokaa niin että äiti jo kysyy huolestuneena [m]ahtaakahon joulu olla hyvin nälkäinen ja lahjoja, niin, [j]oka vuosi aina vain yhä enemmän ja enemmän lahjoja! Muumeja mokoma vaatelias joulu ihan tosissaan hirvittää, mutta eipä se sitten niin kovin vihainen taida ollakaan... Ainakaan mitään kamalaa ei sittenkään tapahdu. Pikku Nyyti siellä vain sukulaisineen iloitsee muumien laittamasta joulusta, ja vaikka joulun merkitys ei ehkä muumeille ihan valkenekaan, ymmärtävät he kuitenkin jotakin aika olennaista, mitä muutamat muut ehkä eivät...

– Missään tapauksessa minä en enää pelkää joulua, sanoi Muumipeikko. – Hemuli ja Kampsu ja täti ovat varmaankin käsittäneet koko jutun jollakin tavoin väärin.

Siltä minustakin tuntuu – että Hemuli ja Kampsu ja täti tosiaan ovat käsittäneet koko jutun väärin. Ei joulun pidä olla läkähtynyttä ja kiukkuista paikasta toiseen juoksemista vaan iloista ja onnellista ja rauhallista odottamista, kullekin omimmalla tavalla. Yksi tekee enemmän, toinen vähemmän, mutta olennaisinta lienee se, että tekee juuri sitä mikä itselle sen joulun tuo ja että tekee tekemisensä ennen kaikkea ahdistumatta.

Siispä: ensimmäisen adventtiviikonlopun lähestyessä ja joulun hiljalleen yhä lähemmäksi hiipiessä toivotan teille kaikille lukijoilleni oikein leppoisaa ja tunnelmallista joulunodotusta!


*****


PS. Leppoisan joulunodotuksen bonusvinkit:

Jos et jaksa siivota, tee niinkuin Barbi Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn Urpon ja Turpon joulussa: kuljeskele huoneissa ja suihkuttele ilmaan pesuainetta. Kuten Barbi sanoo: Talvella on pimeää. Kukaan ei näe, onko täällä siivottu vai ei. --- Tärkeintä on puhdas ja raikas tuoksu.

Toisen vinkkikuningattaren tarjoavat Martat Martan joulukirjassa:
Siivoa komero, jos aiot viettää siellä joulun.

Kannattaa muistaa :)


maanantai 21. marraskuuta 2016

Juhani Aho: Rauhan erakko (1916)





Sota on alkujuuri kaikkeen kurjuuteen, kaikkeen sosiaaliseen hätään, joka ei koskaan katoa ja joka saa epätoivoon kaikki ihmisystävät ja maailmanparantajat. Jos on ollut jossain maassa joitain vuosikymmeniä kestänyt rauhan aika, on ihme nähdä, miten kaikki kasvaa ja versoo.

Juhani Ahon Rauhan erakko on teos, jonka olemassaolosta en ennen viime kesää tainnut tietää mitään (että sitä voikin olla tietämättömyyttä täynnä!). Onneksi kävi kuitenkin niin, että Tuusulanjärvellä vieraillessamme löysin Aholan myyntihyllystä tämän ntamon vuonna 2013 julkaiseman viehättävän näköispainoksen. Katselin hetken aikaa kannen Madonna-kuvaa, äitiä ja lasta, ja lukaisin takakansitekstin, joka kertoi että teos on ”fiktiivinen meditaatio ja essee maailmanrauhan mahdollisuudesta syttyvän maailmansodan varjossa”. Ahon, kauniin kannen, meditaation ja maailmanrauhan mahdollisuuden liitto ei juuri jättänyt epäilystä siitä, etteikö tämä kirja olisi minulle.

Koko maailmahan tuntee, iloitsee ja rakastaa samalla tavalla, paljoa enemmän kuin ajattelee ja toimii. Jos maailmanveljeyden ja tuhatvuotisen valtakunnan toteutumisen avainta on, niin ehkä se on juuri siinä. Siinä, miten tunnetaan yhteisesti, ja ehkä siinäkin, miten yhteisesti uskotaan. Tunneveljeys, uskonveljeys, maailmanveljeys.

Rauhan erakko on kertomus matkaavasta ikämiehestä, nuorista rauhankongressilaisista, erakosta, madonnasta. Se on mietelmä, tutkielma ja keskustelu rauhan mahdollisuudesta ja siitä, miten hauraita ihmisten puheet voivat ehkä hetkellisestä vilpittömyydestään ja hyväätarkoittavuudestaan huolimatta olla ja miten vaikeaa ihmisen usein on tehdä myös teoissaan se hyvä, mistä hän sanojensa tasolla ehkä kiihkeästikin puhuu. Se on myös surullinen esitys siitä, mitä sodan jaloissa tehdään sellaiselle yksilölle, joka eettisistä syistä kieltäytyy toisia tappamasta. Siitäkin, miten vaikeaa uskostaan hyvään, rauhaan, on joskus pitää kiinni, mutta miten sellainen usko silti on niin välttämätöntä. On, sillä

[s]e ei toteudu, jos ei siihen kukaan usko... sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo.

Rauhan erakko on myös essee, kyllä. Aho antaa tekstinsä ja samalla lukijansa etsiä ja miettiä, kysyä. Hänen henkilönsä pohtivat, keskustelevat, antavat etsinnän polveilla. Keskustelujen ja mietelmien edetessä nyökkään monessa kohtaa, esimerkiksi siinä miten paljon hyvää sotavarustuksiin käytetyillä rahoilla voitaisiin yhteiskunnassa tehdä. Joidenkin yksityiskohtien kohdalla myös hämmennyn – kuten siinä, miten Aho antaa yhden henkilöistään todeta, että ihmisen ainoa todellinen vihollinen on luonto. Väitän kiireesti vastaan, sanon että ihminen ei ole mitään ilman luontoa ja että ihmisten tulee rakastaa ja kunnioittaa paitsi toisiaan myös sitä, lakata sotimasta sekä toisiaan että luontoa vastaan. Niin, keskustelen tekstin ja sen keskustelijoiden mukana. Kysyn. Ja etsin. Rauhaa...

Mikä se lopulta järjestää ja hallitsee maailmaa? Valta ja voima, oma etu ja itsekkäisyys.

Niin. Aho kirjoitti Rauhan erakon sata vuotta sitten, vuonna 1916. Minä, joka luen sitä nyt, vuonna 2016, mietin miten ajattomia sen ajatukset ovatkaan. Surenkin sitä, tätä ajattomuutta. Mietin (taas) miksi ihmiskunta ei opi. Toivon, että silti oppii. Mietin, miksi ihmiset kaiken aikaa tuhlaavat varojaan ja voimiaan tuhoamiseen säilyttämisen ja hyvän edistämisen sijasta. Ja toivon, että jonakin päivänä on toisin.
 
Sillä eihän se semmoinen koskaan toteudu. Ei ihmiskunta ole koskaan todenteolla tahtonut rauhaa. Se ei ole päässyt siihen siksi, että se ei ole siihen pyrkinyt.

Silti me kysymme, rauhan erakko ja minä, että entä jos me kaikki, yksi kerrallaan, päätämme vakaasti uskoa? Onko rauhan maailma silloin mahdollinen? Ja niin, me sanomme, erakko ja minä, että

Ei mikään toteudu, jos siihen ei usko. Kaikki toteutuu, kun siihen uskoo.

Ja kovasti koetamme siihen uskoa, uskon voimaan.


*****

PS. Rauhan erakko joutui ilmestyessään sensuroitavaksi. Tämä näköispainos noudattaa ensipainoksessa julkaistua tekstiä, mutta sisältää erillisenä liitteenä ne katkelmat, jotka siitä sensuurin myötä poistettiin. Sensuuri pyyhki pois muun muassa seuraavaa: Ihmistä ei saa vie[d]ä väkisin teurastettavaksi ja teurastamaan minkään asian, minkään aatteen hyväksi, olivatpa ne kuinka suuria tahansa. Ja seuraavaa: Jos aluksi edes lakattaisiin rukoilemasta menestystä aseille, siunausta valtakuntien sotajoukoille mailla ja merillä. Eihän Kristus ole missään siunannut aseita, ei missään puhunut sodan puolesta. Ajatella, että sellaista ei saanut sanoa. Saahan nyt?


lauantai 19. marraskuuta 2016

Syyshyssystä jouluhyssyyn




Marraskuu on hiljalleen vaihtanut syyshyssyn jouluhyssyyn. On ollut ja on ”lupa” tehdä jouluisia asioita: leikata ikkunaan lumitähtiä, askarrella joulukortteja, näperrellä kalenterikaramelleja kääröihinsä, kietaista paperiin ensimmäisiä paketteja, välillä myös rikkoa hyssyn hiljaisuus kuuntelemalla joululauluja. Jouluun ja joulun omaan kuukauteen on vielä vähän matkaa, mutta kaiken aikaa joulu tulla tepsuttaa, askelissaan kulkusia ja tähtiä ja enkelien hymyjä. Se hiipii kohti, eikö vain, pehmeästi hyssyyn jo houkutellen. Ja niin, jospa se lähestyessään toisi taas mukanaan luntakin...

Jouluhyssy on puuhastelua ja tunnelmointia, eikö olekin. Se on kynttilöitä, valon ja hämyn lempeitä suudelmia, lauluja ja makuja ja tuoksuja. Se on rakkaiden joulukoristeiden esille etsimistä (ei ihan vielä, mutta pian), se on pöydille ilmestyviä joulun kukkia ja sitä, että viimeistään nyt on taas kurkistettava ainakin Astrid Lindgrenin Joulukertomuksiin... Se on pieni iloinen kirje joulupukille, se on salaisuuksia ja kuiskutuksia, hiljalleen jo piipahtelevia joulunalusvieraita. Se on onnea siitä että lapset ovat vielä vähän pieniä ja samalla siitäkin että he kaiken aikaa kasvavat, keräävät vuosi vuodelta itseensä tämänkin ihanan ajan.

Se on toistuvuutta ja aina yhtä uutta, se on muistoja, pysähtymistä meneillään olevaan hetkeen ja ehkä myös aavistus tulevaa. Se on kerroksia, se on toiveita ja odotuksia ja todellisuutta, se on yksityistä ja yhteistä. Se on pieni hetki tai suuri, katkelma aikaa jonka saa antaa kasvaa. Se on joulun kauneutta katsella ja hengittää ja elää, se on tunnelma ja syli, lämpö ja rakkaus, lasten kirkkaat silmät ja sydämessä viivähtävä rauha, toivo ja luottamus. Se on lämpimiä ajatuksia, toivoa ja halua saada maailmasta hyvä ja kaunis, uskoa siihen että maailma voi sellainen olla, sellaiseksi tulla, ja ajatus siitä että sellaisena se saisi olla aina, tämä ihana hyssy. 


Suloista jouluhyssyä toivotellen, eikä yhtään liian aikaisin, eihän,  

Kamarin Katja


torstai 17. marraskuuta 2016

Arvid Järnefelt: Vanhempieni romaani (1928-1930)








Eikö suomalaisilla ihmisillä ole omia elämyksiä, omaa lapsuutta, omia muistoja vanhasta kodista, isoisistä, isoäideistä, heidän merkillisistä tavoistaan ja ihmeellisistä luonteistaan, heidän »ajastaan»? Sehän on kyllä historiaa sekin, mutta historiaa, joka kelpaa taiteelle, se on elettyä historiaa.

Leikitäänpä pieni ajatusleikki. Ajatellaan, että nuori venäläisneitonen Elisabet Clodt von Jürgensburg ja nuori suomalaisupseeri Aleksander Järnefelt eivät olisi koskaan kohdanneet. Että Aleksander ei olisi Kolja-ystävänsä kutsusta osunut tämän Elisabet-sisaren syntymäpäiville ja että Elisabet ja Aleksander eivät olisi rakastuneet, avioituneet, saaneet lapsiaan. Minkälainen katkelma historiaa meiltä puuttuisikaan? Siinäpä kysymys, joka saa hiljaiseksi.

Vain muutamat ihmiset se valitsee ikäänkuin kokeiluihinsa, tuntemattomissa tulevaisuuden tarkoituksissaan särkien romaanin kaikki rakenteet.

Se, kohtalo. Niin, sitä voi uskoa kohtaloon tai sitten silkkaan sattumaan, mutta uskoi mihin uskoi, aina välillä sitä hämmentyy ajatellessaan näitä ihmiselämien tarinoita, elämänkokoisten romaanien juonikuvioita, teemoja, rakenteita.

Hänkö, Elisabet, siis oli se, jonka oli sallittu tulla tuon ankaran, jylhässä yksinäisyydessään niin kirvelevästi säälittävän miehen toveriksi!

Jos he eivät olisi kohdanneet, Elisabet ja Aleksander, en nyt lukisi heidän poikansa, Arvid Järnefeltin, teosta Vanhempieni romaani. Enkä tietysti lukisi häneltä mitään muutakaan.

Häät vietettiin 22 p:nä joulukuuta 1857, perjantaipäivänä, niinkuin Elisabet itse oli tahtonut. Hän ei ollut silloin vielä täyttänyt 18 vuotta.

Ei olisi syntynyt Arvidia ollenkaan, ei, eikä Kasperia eikä Armasta eikä Eeroa eikä Ainoa (ja kyllä, tyttäriä syntyi useampiakin, mutta heidän elämänsä jäi surullisen lyhyeksi: kaksi kuoli jo lapsina, kaksi nuorina aikuisina).

Siitä asti aloin rakastaa Aleksanderia. Kuinka nainen ei rakastaisi miestä, jonka lasta tuntee kohdussaan kantavansa!

Ei olisi Arvidin teoksia eikä hänen veljiensä. Mahtaisiko olla Sibeliuksen sävellyksiäkään ainakaan siinä mittakaavassa kuin niitä nyt on, jos hänellä ei olisi ollut ihanaa, rakasta Ainoaan? Ei olisi Ainolaa! Entä Juhani Aho, millainen olisi hänen uransa ollut ilman Elisabetin kiintymystä ja opastusta? Ja minkälainen katkelma historiaa puuttuisi myös Kuopiolta, joka oli yksi niistä kaupungeista, joissa he elivät ja vaikuttivat?

No, onneksi tämä on vain leikki. Elisabet ja Aleksander kohtasivat. Rakastuivat, avioituivat, saivat lapsensa. Elivät elämän, jota kehystivät myös 1800-luvun jälkipuolen ja vuosisadanvaihteen monet tuulet ja myllerrykset, olivat osa kertomusta jonka nuo ajat meille jälkeensä jättivät.

Kyllä tuo mies minusta huolen pitää! – tuli lohdullisena, mahtavana tunnevirtana sieluni syvyydestä.

Avioliitto ei lopulta ollut helppo, ei varmasti eikä kummallekaan, mutta silti minun on oltava onnellinen siitä että se oli. Ja siitä, että Arvid vanhempiensa romaanin kirjoitti.

Niin, tämä romaani. Tämä on huikea aikamatka, kerta kaikkiaan, moniruutuinen ikkuna siihen kiehtovaan ja kipuilevaankin maailmaan, jossa Suomi oli vielä osa Venäjää, jossa fennomaanit hiljalleen nostivat päätään, jossa 1800-luvun hienot realistimme, Juhani Aho ja Minna Canth, loivat kirjallisuushistoriamme merkkiteoksia, jossa tietoisuus sekä sukupuolten että eri yhteiskuntaluokkien eriarvoisuudesta vähitellen kehittyi, jossa vanha ja uusi aika törmäilivät toisiinsa joskus kipeästikin ja toisinaan samalla myös puolisoiden erilaiset elämänymmärrykset.

Tämä on aikamatka, niin. Tämä on myös rakkausromaani, tosin sellainen jolla ei ole rakkausromaanin vaan elämän kaavat, jos nyt elämälle voidaan kaavoja asetellakaan. Ja kyllä, tämä on koettua ja elettyä, ihan niin kuin Elisabet taiteelta tahtoi: Elisabetin ankarin vaatimus oli, että kuvatun tunnelman täytyi todella olla eletty, »totta». Niin, Elisabetin neuvot taiteilijoille tarkoittivat, että taiteilijan oli pysyttävä uskollisena sille sisäiselle näkemykselle, tuntemukselle, tunnelmalle, jonka hän oli saanut.

Ja ennen kaikkea tämä on minulle Elisabetin kirja. Ja Elisabet itse on minulle maailman valo. Hän on lempeä tuuli ja syli. Lohtu ja toivo. Hyvän maailman airut. Romaaninsa henkilönä hän on myös romaanihenkilö, tietenkin, ehkä poikansa kultaamakin, mutta silti hän on: valo ja syli ja toivo.

Jos Jumala on rakkaus, niin ihminen voi olla ikuista minuutta vain olemalla keskeytymätön rakkaus kaikkea elävää kohtaan.

Me keskustelemme romaanin mittaan paljosta, minä ja Elisabet. Keskustelemme etiikasta, ihmisten välisestä tasa-arvosta, tolstoilaisuudesta, väkivallattomuudesta ja omatunnon kertomista totuuksista. Keskustelemme Jumalasta ja ihmisestä Jumalan kuvana. Keskustelemme romaanitaiteesta, taiteesta ylipäätään. Monessa kohtaa ymmärrämme toisiamme hyvin, puhumme melkein toistemme sanoin. Kuitenkin minusta tuntuu, että Elisabetilla on minulle vielä paljon kerrottavaa, opetettavaa.

Ja häntä kauhisti ajatella, mihin kärsimyksiin ihmisen täytyikään vielä joutua, ennenkuin heidän uskonsa väkivaltaan häviää!

Lukiessani minä ajattelen hyvin paljon myös sitä, mitä tämä Venäjän puolelta saapunut raikas tuuli merkitsi myös suomalaisuudelle ja suomalaiselle kulttuurille. Elisabet ei ollut syntyjään suomalainen, mutta silti hän rakasti Suomea, sen kieltä ja kansaa. Rakasti, vaikka alkuun oli tietenkin hankalaa tottua uuteen kulttuuriin eikä hän aluksi ymmärtänyt kieltäkään (niin, ei aluksi, mutta myöhemmin hän opetteli kyllä). Niin, ajattelen sitä miten valtava rikkaus muualta tulevat tuulahdukset ja ihmiset voivat meille olla ja miten hyvä olisi ja on osata sanoa sellaiselle rikkauden mahdollisuudelle kyllä.

Ei kukaan voi uskoa, että ihminen saattaa yht’äkkiä rakastua kokonaiseen kansaan. Mutta niin oli minun käynyt jo silloin, kun me tulomatkalla ensimmäisen yön jälkeen ajoimme aamulla majatalon pihaan ja minä näin tuon vesikelkkaa työntävän tytön ja sitten sen kahvia tarjoavan emännän. Niin oli minun käynyt laamannilla ja niin Kuopiossa, jossa opin tuntemaan sen hurskaan, ikihyvän mummon, ja kaikki, jotka eteeni tulivat, olivat minulle rakkaita.

Jos kirjoittaisin kaikista niistä ajatuksista, joita Vanhempieni romaani minussa herättää, minun pitäisi ehkä kirjoittaa Romaani Vanhempieni romaanin minussa herättämistä ajatuksista. Toistaiseksi tyydyn kuitenkin lopettamaan. Hihkumaan hieman, iloitsemaan niistä ikkunoista ja ovista joita tämä teos avaa. Hiljentymään sitten, vaalimaan ajatuksia ihmiselämän ja kirjallisuuden merkityksistä.

Mahtipontisuuden tavoitteleminen ei ole taidetta, ja se historia, joka kelpaa taiteelle, ei ole kirjoitettua historiaa, vaan jokaisen omaa elämystä.

Niin: elämystä, josta ehkä tulee myös historiaa.


*****


Vanhempieni romaani ilmestyi alun perin kolmessa osassa. Ensimmäinen osa, Elisabet ja Aleksander, ilmestyi vuonna 1928, toinen osa, Elisabet ja Aleksander Suomessa, vuonna 1929, ja kolmas osa, Elisabetin usko, vuonna 1930. Elisabet kuoli vuonna 1929 ja ehti siten vielä viimeisinä vuosinaan muistella Arvidille nuoruuttaan, jonka hetkiä Arvid sitten osaksi romaaniaan tallensi. Aleksander puolestaan kuoli jo 1896.

(PS. Kuopion kaupunginteatterissa joskus yläastetyttönä näkemäni Vanhempieni romaani on edelleen yksi rakkaimmista teatterielämyksistäni ♥)