keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky (2013)

 
Syksyllä 2013 olin kirjamessuilla, elämäni ensimmäisillä. Paikkana oli Helsinki, kirjarakkauttaan kuhisevien kirjanystävien täyttämä messukeskus. Minun mieleni, pientä ja hiljaista rakastava, hämmentyi, mutta toki myös iloitsi: ahnehdin kaiken kiehtovaa loputtomuutta, kirjoja ja keskusteluja... Lopulta ehkä väsyin kaiken paljouteen, siihen miten liikaa kaikkea oli. Väsyin, vaikka toisaalta kaipasinkin heti takaisin. Tänä vuonna en huumaavaan humuun vielä palannut, vaan valitsin messujen sijasta hiljaisuuden. Saattaa silti olla, että joskus menen sinne taas. Ehkä jo ensi vuonna tai sitä seuraavana, jonakin. Tuulet kertonevat aikanaan tämänkin.

Messut antoivat toki paljon. Sain mukaani kiehtovia kirjoja ja avartavia ajatuksia ja voi, ihania muistoja ihanista teehetkistä, joihin kuului myös rakas ystävä ja suklaakakkua. Ja kyllä, sain myös tämän: Erkka Filanderin teoksen Heräämisen valkea myrsky (2013). Ostin kirjan vasta messujen jälkeen, mutta kohtasin sen juuri siellä, kuunnellessani Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaita – ehdokkaita, joista kaikki paitsi yksi, juuri Filander, olivat paikalla. Antti Majander sanoi jotenkin niin, että nuorukaista, joka on päässyt matkalle, ei pidä sieltä pois tahtoa. Hän sanoi myös matkan kohteen, mutta se on minulle jo hieman hämärä. Ehkä se oli Rooma, en muista. Muistan vain sen, kuinka ajattelin Filanderin olleen oikeassa siinä, ettei hän ollut paikalla. Hänen kirjansa oli.

Ja se voitti, tuo runokirjanen, joka kantoi niin kaunista nimeä: heräämistä, valkeutta ja myrskyä. Se voitti, sillä siinä ”ei ole sijaa kyynisyydelle tai ironialle” vaan se on ”elämänilon pulppuavaa ylistystä” (lainaukset täältä, HS 14.11.2013). Tiesin kohdanneeni kirjan, jonka tahtoisin lukea.






Ja niin minä jo pian ostin sen, omakseni, ja kurkistelin siihen. Ehkä varoen, tunnustellen. Luin kuinka


Heräämisen valkean myrskyn annoin kulkea ylitseni.
Otsan hetkittäin läikkyvä aurinkokello
on puhdas varjosta
ja nyt kaikki raunioni riisuutuvat,
sängyn kupoli vielä puolillaan unta.


Kuinka


Ympärilläni aukio joka kerää valoa kuin vettä
istun nurmikolla,
talo ei varjosta.
Näkemisen kupoli vielä puolillaan unta.


Kuinka

 
Hallitsimme toisiamme
sinulla profeetan lapsisilmät, minulla nuoruus
joka maistui suussa röyhkeältä kuin painisi,
poimisi painimalla enkeleitä pensaista

ja minä painin kanssasi, pensaasta jokeen
jossa puit veden yllesi.
Jokin kiertyvä väreili aamukuiskauksesi raoissa.
Tällainen aamu avaa hengenvetojen portaikot.


Ja ehkä minä täytyin aamulla, joka avasi henkeni kulkea. Ehkä kohtasin kupolin, joka oli puoliksi unta. Aukion, joka keräsi valoa. Tuulen, joka jo kypsytti itseään valkeaksi myrskyksi. Mutta minä laitoin kirjan odottamaan, sillä ei ollut sen aika, ei juuri silloin. Sillä tällaiset kirjat, heräämisen valkeat myrskyt, tarvitsevat juuri oikeanlaisen hetken – sellaisen, jona silmät ovat valmiit ottamaan vastaan kaiken niiden valon.

Ja valo odotti. Odotti, kunnes se taas hiipi tuulessa luokseni, tahtoi jo tulla luetuksi, antaa myrskynsä valkeuden. Ja minä aloitin taas, palasin aamuun, kupoliin, aukioon. Astuin myrskyyn, sen huikaisevaan häikäisyyn. Oli oikea aika. Ja niin


Iho luuli sukeltavansa, naurunpaisteen
paljaat jalat seisoivat syvällä ikkunassa.
Äkkiä huone kaappasi silmäsi
ja näki ihmeellisiä asioita.


ja


Hän jakoi yönkuuman ruumiinsa meren kanssa,
antoi sen herkästi syttyville puille.
Käsi piti lehtiä hyvänään, suuteli ne väkeviksi
terälehtien rotkot sormia vasten
ja omisti ruumiinsa ilon lihaksille.


Mutta voi, yhäkin tämä teos on tarvinnut aikaa. En ole voinut lukea tätä nopeasti, en ehkä kerralla, enkä heti toista kertaa. Ei, minun on täytynyt pitää taukoa ja palata, lukea myöhemmin uudestaan ja ehkä vielä kerran. Sillä


Muinainen punainen on hengittänyt luolien seinissä
kasvot, käden, meriviivan,
siirtynyt soimaan ylemmäksi kaulalle,
kahlannut miehen ja naisen.
Lause kiipeää ensimmäisen ymmärretyn jälkeen
loputtomasti.


eikä se tahdo nopeutta, se tahtoo hitautta, kaikki tämä sanojen ihana, hämmentävä laulu. Hitautta, vaikka se itse onkin kuin kiihkeää liikettä, sillä


He juoksevat metsässä, he eivät välitä oksista
jotka tahtovat heidän hiuksiaan.
Valkoiset paidat jätetty merkiksi lähdöstä.
Kummalla enemmän iloa: heillä
vai maalla jota he tallaavat?


Ja ehkä elämä on kuin juoma ja


Juoma avaa sinulle polun omenapuiden väliin:
tie näkemiseen on avoin,
yksikään kangastava viileys
ei seiso tielläsi.


tai ehkä se on

unia jotka nautitaan
kuin liian suurista maljoista.


Unia, heräämisiä. Maljoja. Elämän aamua ja iltaa, mutta aina valoa. Ja nuoruus – se on heräämistä, syntymistä, kurkottumista kohti sitä itseä joka on, siinä kehossa, siinä mielessä. Kysymystä siitä että


Jos syntyvä lapsi osaisi puhua, lausuisiko
heti ennustuksen,
ilmoittaisi miltä tuntuu saapua.


Ja voi, heräämisen kokonaisvaltaisuus on valoa ja kirkkautta, aistien iloa ja hengen riemua, kehon ja sielun yhteensulautuvaa hurmosta. Sitä kuinka


Vartalon raskaus valahtaa yltä kuin kylpyvesi
ja olen valmis ihmeisiin jotka liplattavat ihon rannoilla,
paljastavat syntyneen syntyneelle
ja tihkuen tanssivat maisemassa.
Kutsut kyyhkysiä ylleni.
Kuorettomaksi riehuttu hedelmä
maistuu mehulta joka vihki tuulen hiuksille.
Kohtaamme saman kokemuksen kärjellä.


Ei, kyynisyyttä ei ole, ei ironiaa. On vain se kuinka


Omistin keuhkollisen ilmaa
jonka olin muuttanut iloni tuoksuiseksi.


kuinka
 

Kokemasi ja sinä kohtasitte harvinaisen valon hetkellä


ja kuinka
 

Näinä päivinä herään täynnä ihmeellisiä lahjoja.


Ehkä me tiedämme, millaisina hetkinä me näemme valkeaa valoa. Ehkä tiedämme, milloin herääminen on valkeaa myrskyä. Pitäkäämme niistä kiinni, hetkistä joissa hehkuu elämän valkea, myrskyisä valo. Ja astukaamme maailmaan joka on avoinna edessämme – astukaamme, kun olemme heränneet, hengittäneet. Sillä on


Hän joka on löytänyt raon itsensä ja maailman välillä,
joka on auringosta nauttien
valmistautunut loppuelämälleen.

Etsi hänet itsestäsi, aloita alusta
yksinkertaisilla henkäyksillä
uuden itsesi ilmaa.


Ja ei, en ole edelleenkään lukenut tätä loppuun. Tämä alkaa, kun tämän avaa, mutta ei lopu, kun sen sulkee. Eikä tämä ole yksi runo eikä monta, vaan loputon. Loppua ei ole. On vain herääminen. Valo ja liike, ”ei pimeää edes varjossa”.

Minä olen tämän myrskyn jälkeen häikäistynyt ja hämmentynyt. En tiedä, olenko nähnyt kaiken kirkkauden läpi. Uskoisin, että en. Ei, olen siitä varma. Mutta toisaalta: miten paljon runouden lukemisessa – ja kirjoittamisessa – on kysymys vastauksista. Ehkäpä kaiken ytimessä on vastauksen sijaan sittenkin kysymys, ihmettelemisen ihana ihme.

Myös sanat, jotka matka tämän myrskyn läpi on luonut, ovat ehkä enemmän kiinni kuin auki. Minusta ei ole tätä myrskyä avaamaan, minusta on vain kokemaan. Hiuksissani tuulee ja ihollani, sydämeni lentää pyörteiden mukana, myrskyn valkeassa valossa. Ja sellaisina hetkinä


Elävä aavistus lyö sinusta,
näyt alkavat oman elämänsä kuin refleksit.


Ah valo! Näyt! Elämä!



********************


Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky. Runoja, 61 s. Poesia 2013.


 ********************


Ja huomenna kääntyy taas esiin uusien päivien aika. 
Tämän teoksen myötä tahdon myös toivottaa onnen myrskyjä tulevaan vuoteen  
olkoon se valoa ja helliviä heräämisiä täynnä




sunnuntai 28. joulukuuta 2014

J. L. Runeberg: Jouluilta (1841)



Koht’ ilo ilmaist on, pyhä tullut on tuonne jo pirttiin,
huolet loukkoon luotu ja pantu jo työpuku arkkuun,
oljet on permannolla, ja kirkkaat kynttilät loistaa.
Joulu jos ois nyt myös salin uljaan kruunujen alla,
vain kuten ennen ain’ ilo raikuis, laulu ja leikit!


Joulun kuiskiessa jo aivan nurkan takana tahdoin lukea jotakin jouluista, jotakin joka ehkä olisi somaa ja suloista, romanttista ja vanhanaikaista... Minulla oli ja on kesken eräs rakas, rakas tarina, jota olen lukenut hiljakseen pitkin joulukuuta ja oi, nyt myös ihanan joulun hellässä hyväilyssä, mutta joulunodotus tuntui tahtovan myös jotakin sellaista, jossa olisi juuri joulu. Ja niin minä katselin kaunista kuusta, joka jo tuoksui tupaan ihanaa tuoksuaan ja odotti koristeitaan, ja tunnustelin mieleni mietteitä kunnes jo tartuin tähän pöytäni kulmalla hyvän aikaa odottaneeseen vihkoseen, J. L. Runebergin (1804-1877) Jouluiltaan (1841). Jo kesän lopulla, kun olin lukenut Runebergin Hannan (1836), minussa oli virinnyt halu lukea häneltä muutakin ja ehkäpä olin jo silloin ajatellut, että loppuvuoteni tuulet saattaisivat antaa käteeni tämän. Niin siis tapahtui, tuli Jouluillan aika.




WSOY:n pientä valiosarjaa vuodelta 1957,
suomennos Otto Manninen.



Liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen toistamiseen luettu Hanna oli minulle ihana, ihana elämys. Niin kaunista kieltä ja ah, niin runollista romantiikkaa! Nuoruuden suloa ja heräilevää rakkautta! Salahenkiä uhkuvia sydämiä ja mielen ihanaa hämminkiä! Odotukseni Runebergin suhteen olivat siis korkealla, ja varmasti odotin jotakin vähintään yhtä ihanaa kuin tuo ihana Hanna: jotakin kaunista, romanttista ja rakastunutta ja oi, kyllä, vieläpä joulun lempeään hämyvaloon käärittynä... Jo pian huomasinkin lukevani osin samankaltaista, kolmilauluista ja pääosin heksametrimittaan kirjoitettua runoelmaa, jonka riveillä tanssahtelivat myös nuoren neidon kepeät askeleet, mutta voi, kuitenkin myös jotakin hyvin toisenlaista: siinä missä Hannan sivut täyttyivät Hannan ihanuudesta ja nuoresta rakkaudesta, olikin Jouluilta kipeää kaipuuta ja voi, niin, sotaisia muistelmia. Rakkaus on toki läsnä tässäkin, mutta ennen kaikkea juuri sotilaitaan kotona odottavien kaipuuna ja pelkona – toisaalta puolison romanttisena ja toisaalta vanhemman lastaan kohtaan tuntemana rakkautena. Ja kyllä, pian jo muistinkin, että juuri tällainenhan Jouluillan on kerrottukin olevan: runoelma kartanon jouluillasta, jota varjostaa sota ja jossa kaikuvat vanhan sotamiehen muistelot.

Kartanon jouluilta ei siis ollutkaan iloa, laulua ja leikkejä, ”vaan suru, huoli ja kaipaus vain siell’ istuvan kuuluu, nuoren kapteenin kun taistelu Turkkia vastaan lähtöön vaati ja puoliso jäi sekä appela”. Nuori kapteenitar itkee huoneessaan ”nopsaa riemua lemmenkuun, valituksin haikein laulaen lastaan uinuksiin, isän silmä jot’ ei ole nähnyt”. Vanha rouva ”kiertää synkkänä siellä” ja ”kaikki on kaltoin päin”, ja ”majur’ ukko kyltyin naisten kyynelihin nojatuolissaan koko päivän jurrottaa”. Vain kuustoistias Augusta-neiti ”toisia lohduttain kuin enkeli käy”. Ja tänne, kaipuun koettelemaan kartanoon, lähtee jouluaan viettämään myös vanha sotamies Pistoli, majurin aseveli menneiltä ajoilta. ”On pyhät pitkät: kun sotaretkiä, taistoja kerrot, hetket huiskahtaa, tuvan ei väki tylsänä torku”, on majuri sanonut Pistolia kutsuessaan.

Jouluilta on pieneksi vihkoseksi ihmeen suuri teos, joka lennättelee ajatuksia paitsi sodan myös yhteiskunnallisen eriarvoisuuden, kansojen erilaisuuden ja silti ihmisten perimmäisen samankaltaisuuden ja edelleen naisten ja miesten erilaisten roolien äärelle. Toiset asuvat torpassa ja toiset kartanossa, toiset ovat suomalaisia ja toiset turkkilaisia mutta voi, ihmispoloja kaikki, ja niin – kun miehet sotivat urhoollisina isänmaan puolesta, naiset kaipaavat kotona, liekuttavat kehdoissa lapsiaan, kaipuunsa lohduttajia. Hetkittäin kavahdinkin lukiessani myös tiettyä sodan romantisointia:


Kyyneltulvia kalliimp’ on sekä parkua naisten
tilkkakin hurmeen, jonk’ uros uhraa saartama surmain
hetkell’ ottelun, kun kotimaa, kun kunnia vaatii.


 ja ”toisen” pahaksi merkitsemistä:


Turkin mies kuin vaski on miekkaa, luotia vastaan:
kaatuu, karkaa koht’ ylös, säilää nostaen käyrää
partaa puistaa vain kuin leijona, taaspa jo riehuu.
Armoa pyydetä ei, ei anneta kamppaelussa;
onnesi on, jos kaadut: niin palamasta sa pääset.
Vaan jumaloilleen joskus kun pakanoilla on juhla,
joukon vankeja tuo ne ja vaatettaa pikiverhoon,
riemukseen palamaan kuin lamput vain ne jo pistää.


kunnes taas muistin tulla ajatelleeksi, että tällaisissa, henkilöiden sanoiksi asetelluissa ajatuksissa on harvoin kirjoittajan koko käsitys totuudesta. On totta, että runebergiläinen romantiikka on myös kiihkeää kansallismieltä, mutta sodan puolestapuhujaksi en häntä sittenkään nimeäisi. Ja kyllä, runoileepa hän vihollisesta sentään näinkin: ”Huoleti olkaa siis, sill’ ihminen Turkin on mieskin.” Eikö tästä olekin luettavissa myös ymmärrystä universaalista ihmisyydestä? Ja niin, ehkäpä kotona odottavien naisten kaipuu on kuin onkin myös kuva sodan mielettömyydestä.

Sattumaa ei ole ehkä sekään, että se, joka tässäkin runoelmassa menettää eniten, on jo ennestään osattomampi. Kartanon kapteenipoika palaa jouluiltaan, mutta köyhän sotamiehen poika on kaatunut palaajan hengen edestä. Sotamies Pistoli ottaa murheensa kuitenkin urhoollisesti vastaan ja sanoo vain:


Arvon herra, jo lie elo ihmisen tuttua meille,
kuinka on pettävä, turha se, siihen toivoa panna.


Niin, Pistoli on kansanmies, elämänsä viheliäisyyden ymmärtävä ukkorahjus. Keskeistä on, että hän on uskossaan hurskas ja tahtoo saada laihan leipänsä omalla työllään, ei tarjottuina almuina: kun hänelle tarjotaan paikkaa kartanossa, hän kieltäytyy, sillä ”salotorpass’ on paras olla mun vain omin valloin, lahjoja nauttia siell' iankaikkisen Antajan armon”. Siinäpä se, runebergiläinen ihannekuva suomalaisesta sisusta, sitkeydestä ja tyytymisestä Jumalan määräämään kohtaloon. Kansallisromantiikkaa tämäkin: suomalaisen kansan ihailua ja tämän hyveellisen kansan ihailtavan pyyteetöntä rakkautta isänmaataan ja Jumalaansa kohtaan.

Runebergin romantiikka on siis paljon muutakin kuin romanttista rakkautta. Minä romantikko takerrun kuitenkin ennen kaikkea juuri rakkauden ja kaipuun tuulahduksiin... Ja kyllä, tarkkailen sitä kuinka Runeberg ihailee naiskauneuden suloja: kuinka kapteenittarella on kutrinen pää ja kuinka nuori Augusta on ihanaa suloa tulvillaan – on, vaikkei sitä kerrotakaan juuri muuten kuin hymysuuna ja vienona kiharaisena päänä. Ja niin, ihana itämainen haaremitar kääntää naisellisella viehätysvoimallaan jopa hallitsijansa pään... Niinpä niin, haaremitar: oi eksotiikkaa ja itämaiden hurmoksellista aistillisuutta! Nuori Augusta varoittelee leikkisästi kapteenitarta, siskoaan, ettei puolisoa suinkaan vie Turkin mies vaan ehkä nainen: siskon on pidettävä kukkaset poskillaan, sillä itämailla ”salamoivat on silmien yöt, tulitunteet, hurmiot haaveilun, maanpäälliset siellä on taivaat”. Augusta on kirjoittanut siskolleen runoelmankin, jossa


haareminpa helmen hempi
ihanamp’ on, ihmeisempi

ja

hourisuukot, simahuulet,
palsamiset tuoksutuulet,
lempi, lempi
siellä vartoaa

ja

”---- sun valtas
olkoon: jokas suudelmaltas
päästät, armas,
vangin kahleistaan.


Romantikkona ja naiskauneuden ihailijana Runeberg näyttäytyy siis edelleen (sekä runoilijavirtuoosina, jolla on kyky runoilla heksametrimittansa lomaan myös aivan toisenlaista runoa – myös tällä Augustan runon mitalla lienee nimi, mutta voi, joudun valitettavasti tunnustamaan tietämättömyyteni...), ja juuri tällaisena hänestä niin pidänkin. Mutta ei, tilkkaakaan hurmetta ei minusta pitäisi maailmassa sodan vuoksi vuodattaa, sillä liian tuskallisia ovat kotona kaipaavien kyyneleet ja kaikki ne turhat menetykset, joita sota mukanaan tuo. Asetun siis majurin sanoja vastaan ja sanon, että jokainen sodan vuoksi kuollut on liikaa. Ja kyllä, itsepintaisesti tahdon tässäkin, urhojen hurmeiden keskellä, nähdä myös hitusen pasifismia, naisten kyyneleiden ja isien menetyksen surullista turhuutta. 

Ja voi miten surullisesti kaipaava kapteenitar lapselleen laulaakaan: ”Viihtyös, huomenkoin rusopilvi, kun viihtyä vielä sun lepo suo --- ” Aikanaan tulee kohtalon tuuli ja ”hohtosi tummuu, kyynelihin rusohehkusi vaihtuu”. Miten kauniit sanat ja miten lohduton ajatus. Kunpa se ei olisi ollut totta. Kunpa kukaan pienokainen ei enää koskaan kuulisi unensa hetkellä näin surullisia sanoja. Kunpa unilaulut olisivat aina lohtua ja toivoa tulvillaan, kunpa maailma olisi.


**********


Hannan veroinen elämys tämä ei minulle ollut, mutta toki kokemisen arvoinen. Ehkä tärkeintä tässä oli minulle se, että se sai minut pohtimaan itseäni sodan lukijana: sitä kuinka en mielelläni lue sodasta, mutta kuinka se silti kummallisesti kuuluu moniin rakkaisiin kirjoihini. Yhtälö on mielenkiintoinen, mutta ei ehkä sittenkään niin konstikas kuin pinnalta katsoen näyttää. Tässä kohtaa jätän ajatuksen kuitenkin vielä ilmaan ja palaan siihen ehkä myöhemmin, kirjoittaessani siitä rakkaasta tarinasta, jota vielä luen... Sillä kyllä, myös siinä on sota. Kamala, kavala sota, joka polttaa poroksi kaiken niin rakkaan. Minun jouluuni on siis kuulunut kenties kummallisiakin tunnelmia, mutta niin kuin tiedämme, sillä miten sota kerrotaan, on sittenkin suuri merkitys – samoin kuin koko sillä tarinalla, joka sodan kehysten ympärille rakentuu. Niin, ehkäpä minusta onkin lukemaan myös sotaa, jos sen rinnalla kulkee myös rakkaus. Ihana, pyörryttävä rakkaus.


PS. Tämä pieni runoelma sopii somasti toiseksi joulukirjakseni Ullan talvihaasteeseen.



sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Hyvää joulua!




Tule meille Tuomas kulta,
tuopa joulu tullessasi!

Kanteletar




Kirjanystävän joulutunnelmia:
rakas tarina, kynttilän tuiketta, 
teetä ja suklaata, suloisia punaposkia...
Ja oi, aivan pian tulee tupaan myös kuusi.
Ah, ihana ihana joulu!


♥♥♥


Joulu!
Se on enkelten laulua ja sydänten lämpöä,
tähtien taikapölyä ja elämän ihmettä.
Se on tuoksuja ja tunnelmia,
 iättömyyden ja ihanan hetkellisyyden suloista sopusointua.
 Se on lämmin halaus ja kädenojennus,
hyvä tahto joka haluaa sulkea syliinsä.

Ja voi, se on myös onnellista odotusta,
pienten jalkojen iloista, malttamatontakin tepsutusta. 
Salaisuuksia ja kuiskutusta, salaperäistä ja kiehtovaa taiantuntua.
Kukapa tietää, ehkä Joulupukki ehtii kylään asti?
Jos ei, niin eiköhän ovelta kuulu
ainakin tontun taikatöppösten salaperäinen askellus...

Ja ei, joulun suuruus ei ole yltäkylläisyydessä,
siinä että kaikkea on liikaa.
Ei, sen suuruus on kaikessa siinä,
mikä on pientä mutta niin suurta juuri siksi:
kynttilän lempeässä liekissä ja
kuusen ihanassa tuoksussa,
lapsen hymyilevissä kasvoissa ja
hämyyn kääriytyneessä sydämessä.
Siinä että antaa omastaan, lämmöllä ja rakkaudella.


♥♥♥


Jouluna on aina erityisen ihanaa kurkistaa myös
tarinoiden kiehtoviin syvyyksiin.
Minun jouluuni kuuluu ainakin
jotakin hyvin lumoavaa ja runsasta,
sellaista jonka olen kokenut viimeksi joskus kauan sitten.
Näin siksi, että tuuleni olivat jälleen kerran tahtovia,
kietoivat minut maailmaan jossa kuiskii
jokin jo mennyt ja silti ehkä myös ajaton.

Jonakin päivänä on taas aika kurkistella ikkunoista ulos ja
kertoa niistä maailmoista joita joulun hetket ovat näyttäneet.
Nyt, Tuomaan päivän ja neljännen adventin myötä,
Kirjojen kamari alkaa vetäytyä joululepoon,
asukas kääriä itseään joulun lempeään hiljaisuuteen.


♥♥♥


Joulusta alkaa matka valoa kohti,
mutta vielä on tämä ihana hämärä.
Ja voi, ulkona kuin lahjana 
hento kerros valkeaa,
kerros jonka nyt on luvattu 
kasvavan ja viipyvän...


♥♥♥


Tuokoon joulun enkeli teille kaikille kauniita laulujaan
ja tähdet lempeitä välkähdyksiään.

 Ihanaa, sydämellisten tunteiden ja hämyisten hetkien täyteistä joulua!

Toivottaa Kirjojen kamarin Katja


♥♥♥




tiistai 16. joulukuuta 2014

Tove Jansson: Taikatalvi (1957)


Se oli ensimmäinen lumisade uudenvuoden jälkeen, ja Muumipeikko oli hyvin hämmästynyt.
Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpimälle kuonolleen ja suli. Hän pyydysti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katseli ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat.
Näinkö se käykin? mietti Muumipeikko. Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin!
Ilma oli muuttunut leudommaksi. Lumihiutaleiden keskeltä ei voinut nähdä ympärilleen, ja Muumipeikon valtasi sama hurmio, jota hän tunsi aina kesällä kahlatessaan mereen. Hän heitti kylpyviitan yltään ja heittäytyi pitkin pituuttaan kinokseen.
Talvi! hän ajatteli. Siitähän voi pitää!

Toisinaan, tai aina, tekee hyvää uskoa taikaan. Sellaiseen, että jos laittaa ikkunaan lumitähtiä, ne lupaavat lunta. Tai että jos lukee kirjan, joka on talven taikaa täynnä, se tulee kyllä – ihana, valkea talvi. Ja kyllä, taikaa se on. Sillä jälleen me leikkelimme lumitähtiä ja eräänä päivänä lunta tuli, olkoonkin että se suli pois. Ja aivan pian sen jälkeen, kun olin juuri kurkistellut tähän talvea tuikkivaan teokseen, Tove Janssonin Taikatalveen (1957), lunta tuli taas. Nyt se alkaa jälleen olla mennyttä, mutta olihan sitä, hento ja hauras kerros vain, mutta oli. Ei mikään saa minua luopumaan uskostani maailman lempeään taikaan.




WSOY 2010.


Ja niin, matkani Muumilaaksossa jatkuu. Toki olen lukenut tämänkin myös ennen, mutta kuten Muumilaakson marraskuusta, myös edellisestä Taikatalvestani oli jo liian kauan. Onneksi astuminen kirjojen maailmaan ei koskaan ole liian myöhäistä – ei ensiaskel eikä paluu.

Luettuani Muumilaakson marraskuun olin lumoutunut. Nyt olen ehkä – jos mahdollista – vielä lumoutuneempi. On kuin olisin kulkenut läpi talven taikavoiman, hohtavan lumen ja paukkuvan pakkasen, ympärillä ihanasti leijuvan hämärän, ja nyt – nyt ajattelen talvea, kaikkia sen runsaita merkityksiä: Valkeutta joka on kuin unta. Kylmyyttä ja pimeyttä ja pimeään hohtavia liekkejä. Hiljaisuutta joka antaa mahdollisuuden kohdata itsensä. Yksinäisyyttä ja kolosistaan toisiaan kohti kerääntyvien olentojen joukkoa. Ja niin, ajattelen sanojen suuruutta. Sitä, kuinka talvi on toki itseään enemmän. Kuinka pakkanen on. Sitä, kuinka sanat ovat suuria ja täysiä. Ja voi, tiedän: minäkin pelkäisin talvea jos se olisi minulle ennenkokematon, täynnä pimeää arvaamattomuutta, vuorilla vaanivaa mörköä.

Muumipeikolle herääminen yksinäiseen talvihämärään on kauhistus. Maailma ympärillä on muuttunut, kaikki on hiljaista ja kuollutta. Edes äiti ei herää lapsensa kutsuun, vaan jatkaa omien uniensa katselemista. Niin, Muumipeikolle talvi on uusi ja siksi myös pelottava. Kaikki liikkuva onkin äkkiä liikkumatonta, kaikki äänet kadonneet ja kaikki kulmikas muuttunut pyöreäksi. Myös joki on musta ja välinpitämätön. On kuin kaikki, koko maailma, olisi kuollut tai jonkun toisen.

Ja kyllä, talvessa on paljon olentoja, jotka eivät ”sovi kesään eikä kevääseen eikä syksyyn”. Sellaisia ovat ”kaikki hieman arat ja kummalliset” sekä ne ”joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko”. Nämä arat olennot tulevat esiin juuri ”sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen”. Tämän kertoo Muumipeikolle Tuu-tikki, filosofi joka lepuuttaa mieltään kaiken epävarmuudessa.

Hereillä on myös Pikku Myy – ihana pippurinen ja omatahtoinen pakkaus tuttuutta. Eikä Myy pelkää vaan ottaa talven vastaan seikkailuna, hetkenä tässä ja nyt. Ja niin, onhan se toki vähän ”kummallista, miten kätevästi sitä aina selviää, jos on Myy”. Mutta ehkäpä se onkin sellaista Myy-taikaa, varjelusta pienen ja rohkean yllä.

Talvi tuo mukanaan myös suuren joukon vieraita, jotka syövät tyhjiksi hillopurkin toisensa jälkeen ja tarttuvat vaivihkaa Muumitalon kapineisiin niin että ne katoavat. Tulevat tarmokas Hemuli, hätääntynyt Vilijonkka, kaltaisiaan kaipaava Surku, pieni ötökkä Salome ja moni muu. Ja niin kuin elämässä aina, erilaisuus johtaa tälläkin kertaa myös törmäyksiin. Mutta ehkäpä se samalla myös opettaa.

Hemuli opettaa Pikku Myytä ja Muumipeikkoa myös hiihtämään. Myy tietenkin oppii ja päihittää pian jopa Hemulin itsensä, mutta Muumipeikkoparka on arka. Hän koettaa kerran ja kahdesti, mutta kolmatta kertaa ei tule. Hemuli neuvoo, ettei rohkeuttaan pidä menettää

Mutta kolmatta kertaa ei enää tullut, sillä Muumipeikko menetti rohkeutensa. Niin hänelle kävi, mutta vielä pitkän ajan perästä hän uneksi usein siitä, millaista olisi ollut jos hän olisi laskenut kolmannen, voittoisan kerran. Silloin hän olisi pyörtänyt sillalle kauniissa kaaressa, kääntynyt toisten puoleen ja hymyillyt. Ja toiset olisivat huutaneet ihastuksesta. Mutta siitä ei tullut mitään.

Siinäpä taas ajatus, johon sopii pysähtyä viipyilemään. Katsoa vaikka samalla kohti itseään, miettiä rohkeutta ja uskallusta. Sitä, tohtisiko sittenkin voittaa itsensä. Ehkäpä toisten ihailu olisi Muumipeikollekin ollut lopulta sivuseikka – tärkeintä olisi ollut uskaltaa ennen kaikkea itsensä tähden. Mutta talvi etenee. Ja

Vasta silloin Muumipeikko huomasi, että tuuli oli lämmin. Se kuljetti häntä tuiskun keskellä, tuntui kuin hän olisi lentänyt.
Minä en ole muuta kuin ilmaa ja tuulta, hän ajatteli ja antoi mennä. Tämä on melkein kuin kesällä. Silloinkin sitä taistelee ensin laineita vastaan, mutta laskettaa sitten hyrskyjen mukana rantaa kohti, purjehtii kuin korkki kuohujen sateenkaarissa ja päätyy nauraen ja juuri sopivan pelästyneenä rantahiekalle.
Muumipeikko levitti käsivartensa ja lensi.
Pelottele niin paljon kuin haluat, hän ajatteli ihastuksissaan. Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Sinä et ole sen pahempi kuin kukaan muukaan, kun vain tutustuu sinuun. Nyt et voi enää pettää minua.

Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Mikä kohtaamisen ja oppimisen riemu ja voitto. Ja kun kevät taas tulee, se seuraa ”luonnollisena jatkona sitä uutta elämystä, jonka hän oli voittanut omakseen”. Talvi, uusi kokemus, on opettanut Muumipeikolle jotakin tärkeää ja ehkäpä hänen kauttaan myös hänen äidilleen. Äitikin huomaa ainakin sen, että oikeastaan ”uimahuone on aika porvarillinen laitos” ja että ”talo tuntuu aivan kuin ilmavammalta ilman kaikkia noita mattoja ja pikkuesineitä. Nyt ei sitä paitsi tarvitse siivota niin usein.” Muumipeikolle itselleen koettu talvi kiteytyy kauniisti siihen, että varhaista kevätkukkaa on ehkä parempi olla peittämättä yötä varten: ”se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia”.

Niin, elämä on oppimista, koko matkan. Siksikin on hyvä osata tarttua hetkeen. Menneisyyttä on hyvä ymmärtää, mutta ehkäpä mielenkiintoisinta on sittenkin se, ”mitä tapahtuu juuri nyt”. Mäkeen vain, niin kuin peloton Pikku Myy. Tai ainakin kohti uusia oivalluksia, niin kuin Muumipeikko.

Taikatalvi on hieno, upea ja syvä kertomus itsensä kohtaamisesta maailman arvaamattomissa ääriviivoissa ja edelleen lohdullisesta selviämisestä – siitä, että tullakseen vahvaksi on kyettävä astumaan maailmaan silloinkin, kun se tuntuu vieraalta ja pelottavalta. Jansson on omistanut tämän teoksen äidilleen, eikä mikään teos voisikaan sopia äidille tätä paremmin. Jokaisen, niin ihmisen kuin muumin, on aikanaan oltava valmis katsomaan maailmaa silmästä silmään, ilman äidin tuttua ja hellää helmaa. Mutta juuri äiti on usein se, joka antaa lapselle valmiudet kasvaa omaksi itsekseen. Isän kanssa tottakai, mutta äidin helma on äidin. Ja esiliina, tassu, kotilieden äärellä keitetty hillo.

Ja kyllä, äidin ääni kuuluu sittenkin toisinaan myös läpi tämän sikeän unen – hän on läsnä silloinkin kun on poissa. Sellaisia äidit ovat. Ja aikanaan, kun äiti taas herää, on Muumipeikolla paljon kerrottavaa. Onhan hän kokenut jotakin sellaista, mistä äiti ei tiedä. Sillä Muumipeikolla on nyt kaikki: hän on ”ensimmäinen muumipeikko, joka on kokenut koko vuoden”. Niinpä niin, sellaisia ovat puolestaan lapset, kokevat aikanaan ehkä äitejään enemmän – tai ainakin toisenlaista. Voi, tätäkin ajatusta on hetki hengitettävä, kerättävä se talteen.

Uskoisin, että matkani Muumilaaksossa jatkuu, hiljakseen niin kuin matkaamiseni aina. Nämä kaksi loppuvuoden hämyssä lukemaani teosta ovat tuoneet muumien maailman taas ihanasti liki, ja nyt tahdon pitää sen tässä, vierelläni. Arvelen jo tietäväni, minkä teoksen tarvitsen seuraavaksi, mutta katsotaan, annetaan tuulien puhaltaa. Väliin luen taas jotakin muuta. En tahdo kiirehdellä, en, tahdon että matkani saa jatkua kauan, kauan...

Toivotan Taikatalven myötä lempeitä, lumenpehmeitä ajatuksia! Ehkä, jos me kaikki ajattelemme lunta, sitä tulee taas: ihania, valkeita hiutaleita... Mutta ellei, on ehkä hyvä muistaa, että mielellä on valta olla valkea silloinkin, kun maa on musta. Ja siinäpä sitä vasta onkin, taikaa.


Ja vielä: Rohkeutta! Kolmansia yrityksiä! Niitäkin, joita ei enää edes lasketa!


PS. Niin kuin tiedämme, hyvät kirjat antavat ajatusten lentää. Vaikkapa sellaiseenkin, että minulla taitaa kyllä olla vielä tekemistä tavaroista vapautumisessa. Inhoan turhuuksia ja raivostuttavaa roinaa, mutta voi, rakkaita tavaroitani rakastan. Etenkin kirjoja. Tahdon ympäröidä itseni niillä, omistaa niitä. Mutta kirjathan eivät oikeastaan ole tavaroita, eiväthän? Ne eivät ole mattoja eivätkä pikkuesineitä, vaan maailmoita, avaruutta ja henkeä... (Eipä silti, haluan kyllä mielelläni pitää myös ne matot ja muutamat pikkuesineet.)

PS2. [Hajamielisen kirjoittajan myöhempi lisäys.] Tämä ihana tarina olkoon toinen talvikirjani Ullan talvihaasteeseen.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa (2014)


Taiteen tekeminen on itsessään olevan ihmisen etsimistä, sen etsimistä, mitä ihminen todella on ja ajattelee. On tavallaan mystistä, miten ihmisen täytyy jonkin välineen avulla etsiä tapaa, jolla hän näkee maailman ja miten luo sitä. Ennen kuin tieto kiteytyy sanaksi, kuvaksi, runoksi, ihminen ei oikeastaan tiedä, miten hän näkee maailman.

Näin on sanonut Kirsi Kunnas, runouden viisas hengetär. Ja voi, minä luen hänen viisauksiaan, yhden toisensa jälkeen, ja hengähtelen ihastuksesta, innostuksesta ja samanmielisyydestä – siitä kuinka huikean hienoa on lukea elämäkertaa, joka todella, todella, hehkuu kohteensa valoa.



Kunnaksen valoa välkkyy myös tämä taikakansi...


Ensin tunnustan: myös Kirsi Kunnas on niitä runoilijoita, joiden tuotantoon olen toistaiseksi ennättänyt tutustua aivan liian vähän. Erityisesti Tiitiäisen satupuu (1956) on kuitenkin minullekin merkityksellinen teos, sillä se on ensimmäisiä kirjoja, joita ostin kymmenkunta vuotta sitten syntyneelle esikoiselleni. Teoksen äärelle johdatti kuin lahjana saatu Tiitiäisen tuutulaulu, jota olen lausunut niin moneen iltahämärään, molemmille pikku tiitiäisilleni, että tuo laulu on minulle väistämättä rakas. Olen siis Kunnakselle mm. lasteni ihanan unirunon velkaa – ja kyllä, otaksun että tämä velka on maksettu parhaiten juuri lausumalla se kerta toisensa jälkeen...

Ja niin, vaikka Kunnaksen tuotanto onkin minulle pitkälti tuntematonta, hänen runoilijuutensa – ja voi, viisautensa! – kiehtoo minua kovin. Kun huomasin, että hänestä ilmestyisi syksyksi elämäkerta, lisäsinkin sen oitis lukulistalleni. Ja miten hienon teoksen sainkaan lukea! Kirjallisuuden emeritaprofessori ja Kunnaksen ystävä Leena Kirstinä on tehnyt kerta kaikkiaan upeaa työtä: kerännyt Kunnaksen viisauden ja valon kirjaansa niin, että lukijaa melkein häikäisee. Elämäkertatyö on tässä ollut osin toisenlainen prosessi kuin esimerkiksi tänä vuonna myös työnsä julkaisseilla Agneta Rahikaisella (Edith – runoilijan elämä ja myytti) tai Minna Maijalalla (Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth), sillä tämä elämäkerta on rakennettu paitsi lehtiartikkeleista ym. säilyneistä dokumenteista myös – tai ennen kaikkea – muisteluista: Kunnas on aktiivisesti osallistunut elämäkertansa kirjoittamiseen muistelemalla Kirstinälle mennyttään ja edelleen tarkastamalla kirjoitettua. ”Muisteleminen on raskasta,” on Kunnas kuitenkin sanonut, ja sen toki ymmärtää: onhan muisteltavana ollut kokonaiset yhdeksänkymmentä elämäntäyteistä vuotta.

Sateessa ja tuulessa on elämäkerta, joka vakuuttaa heti ensimmäiseltä sivultaan alkaen. Kirstinä kirjoittaa: ”Runoilijan [Kunnaksen] mielestä omaelämäkerta valehtelee, koska ihminen muistaa väärin. Se, minkä pitäisi todentaa jotakin menneisyydestä, on kerrottuna jo fiktiota, kuvitelmaa siitä mitä on tapahtunut.” En voisi olla enempää samaa mieltä. Todellisuus ei koskaan voi toistua sanoissa sellaisenaan, ei edes nykyisyys eikä etenkään mennyt. Mutta voi, ihminen janoaa totuuden hiveniä, ja juuri siksi hän kirjoittaa ja lukee, rakentelee maailmaansa sanoihin. Elämäkerran luettuaan lukija ei tiedä totuutta henkilöstä, josta se kertoo, eikä hänen pidäkään tietää. Mutta ehkä hän on sentään saanut ripauksen jotakin, jossa on myös totuuksia ihmisen elämästä maailmansa kehyksissä. Ja – kuten nyt, tämän teoksen myötä – runsaasti inhimillistä valovoimaa.

Kirsi Kunnaksen elämäkerta on taiteilijan elämäntarina, tietenkin. Se kantaa mukanaan yksilöllistä taiteilijuutta yleisissä kehyksissä: Kunnaksen runoilijuutta ja sen suhdetta sodanjälkeiseen modernismiin, kulttuurisiin ilmastoihin ja miljöihin. Tarina kertoo tytöstä ja neidosta, joka kasvoi taiteilijaperheessä ja – toisin kuin moni muu nuori runoilijatar – voitti keuhkotaudin. ”Muista, että et rupea miksikään uudeksi Saima Harmajaksi. Älä itke sairauttasi, älä antaudu sille. Itkemällä kuolet,” pauhasi äiti löydettyään sairastelevan tyttärensä runovihkon. Ja ei, Kunnas ei ruvennut. Hän loi itselleen sivupersoona Haitulan voittaakseen mielipahan ja surkeilun ja parani – ehkäpä sekä Haitulan voimasta että silkkaa elämänhaluaan. Ja niin, keuhkotaudin lisäksi nuoruusvuosia varjostivat myös sodat, mikä jätti tarpeen ”löytää uusi ihmisenä olemisen merkitys, uusi tajunta ja sille kieli ja mieli”.

Ja kyllä, tämä elämäkerta on myös unennäkijän, elämän tarkoituksen etsijän ja elämänmyönteisen eksistentialistin tarina. Ja kas, runous on kuin onkin vaarallista, joskus kerrassaan etiäisen kaltaista: runossaan Jaakko Vaakosta Kunnas ennusti arvaamattaan itselleen aviomiehen – hän todellakin joutui ”runonsa kanssa naimisiin”. Mutta ehkäpä rohkenemme arvella, että tuo joutuminen oli ilo ja onni.




Kirsi ja Jaakko ensimmäisessä kodissaan Tampereella:
oi kirjoja...



Sateessa ja tuulessa on elämää ja runoa – siten, että keskiössä ovat runot. Kirstinä piirtää kuvan Kunnaksen runoilijaelämästä ja tarjoaa samalla runsaan ja kattavan katsauksen Kunnaksen tuotantoon. Niinpä myös lukija, jolle tämä tuotanto on vielä vierasta, pääsee tutustumaan sen ääriviivoihin ja syvyyksiin. Runot polveilevat runsaina tekstin lomassa, sekä siteerattuina että viitattuina, ja samalla Kirstinä lukee ja tulkitsee niitä, avaa niiden rakenteita ja merkityksiä. Runoilijaelämäkertaan sopiikin, että sen keskiönä ovat juuri runot – ovathan ne keskeinen osa kirjoittajansa elämää, tietty ydin jonka ympärillä elämä sädehtii.

Elämäkerta tuo esiin myös Kunnaksen monipuolisuuden: hän on runoilija, joka on kirjoittanut sekä lapsille että aikuisille, mutta myös kääntäjä ja yhteiskunnallisesti aktiivinen toimija. Ihmisen elämä, etenkin näin pitkä, on väistämättä myös rönsyilevä, ja siksi sellaisen sopii olla myös elämäkerran. Taitavissa käsissä kirjoitettu elämäkerta välittää eletyn elämän runsautta ja moninaisuutta, ja juuri niin tekee myös tämä: Sateessa ja tuulessa tarjoaa lukijalleen kuvan ahkerasta ja toimeliaasta runoilijasta, joka on luonut kohtaloaan ”työtä tekemällä” ja puhunut läpi vuosikymmenten paitsi kirjallisuuden myös mm. rakennusperinnön puolesta. Ja niin, huomatkaamme, ettei ”kirjallisuutta” ja ”lastenkirjallisuutta” Kunnaksen kohdalla useinkaan ole mielekästä erottaa toisistaan. Silti se on paikallaan ennen kaikkea siinä kohtaa, jossa tähdennetään hänen merkitystään juuri lastenkirjallisuuden uudistajana ja lähettiläänä.

Saattaa toki olla, että Kunnaksen muu tuotanto on jäänyt lastenrunouden ”varjoon”. Mutta toisaalta: mikäpä on suurempaa kuin suuri lastenrunous? Sillä se, joka osaa kirjoittaa lapsille, osaa kaikkein eniten. Kunnas on lastenkirjallisuutta kirjoittaessaan osannut asettua lapsen kanssa samalle tasolle – ei niin, että hän olisi laskeutunut, vaan niin, että lapsi on kohotettu juuri niin korkealle kuin hän kuuluu. Tiitiäisen satupuuta kirjoittaessaan Kunnas ei ollut vielä äiti, vaan hän kirjoitti runojaan etsien lasta itsessään. Minä luulen, että paras lastenkirjallisuus syntyykin juuri niin, oma sisäinen lapsi tavoittaen.

Eikä Kunnaksen kohdalla totisesti voi puhua ”vain” lastenrunoilijasta – ei, koska hänen lastenrunoudessaan ei ensinnäkään ole mitään, mikä olisi vain ”vain”. Toisekseen hän on ollut uudistava voima paitsi lastenrunoudessa myös lyriikassa yleisemminkin – yksi niistä keskeisistä voimista, jotka johtivat toisen maailmansodan jälkeistä modernismia ja ansaitsevat nyt paikkansa klassikkorunoilijoina.

Hyvään elämäkertaan kuuluu myös se, että yksilöllistä elämää tarkastellaan eletyn ja koetun ajan kehyksissä – tällä tavoin elämäkerta antaa lukijalleen tietoa sekä yksityisestä että yleisestä, piirtää henkilönsä oman aikansa ja miljöönsä kehyksissä. Tämäkin teos tarjoaa lukijalleen paitsi katsauksen Kunnaksen elämään, myös vaihtuvien vuosikymmenten ajankuvaan ja kulttuuri-ilmastoon. Ja kyllä, on kiehtovaa lukea mm. nuoren kirjailijaparin elämästä: siitä kuinka kirjoittaminen on tärkeää, mutta elettäväkin on... Yksi teoksen parhaista piirteistä onkin sen aito elämäntuntu: mm. freelancer-senttarin epävarma arki ja ne tarmokkaat puuskapäivät, joina pakastin puuhattiin täyteen ruokaa – kaikki se, kuinka Kunnas tasapainoilee äidin ja kirjailijan roolien välillä. Ja kuitenkin, miten totta onkin juuri tämä mitä Kunnas on myös sanonut: ”Olen ajatellut, että se joka antaa myös saa, ja toivon, että sen, minkä olen naisena ja äitinä antanut, voin kirjailijana käyttää hyödykseni.” Niin: naiseus ja äitiys ovat ennen kaikkea voimavaroja, vahvuuksia, lähteitä.

Elämäkerrat ovat usein runsaita, ja niin tämäkin on. Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu paljon elettyä ja koettua, ja niin kuin hyvissä kirjalilijaelämäkerroissa ainakin, myös tässä paneudutaan tuotantoon pintaa syvemmältä. Tämä täyteläisyys tekee tästäkin teoksesta hitautta tahtovan, mutta jälleen kerran tarve edetä hitaasti on ennen kaikkea antoisan teoksen merkki. Teos kertoo hyvin paljon: Kunnaksesta, Kunnaksen tuotannosta, modernista runoudesta ja maailmasta jossa tämä runous syntyi. Kirstinä kirjoittaa johdannossaan: ”Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa on kertomus Kunnaksen kirjallisen uran eri vaiheista, elämän kulusta sekä kirjallisesta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta --- Lisäksi se tulkitsee teoksia, sillä myös ne vaikuttavat ja muuttavat tekijäänsä.” Kyseessä on siis runsas ja aikaa ansaitseva kokonaisuus.

Teoksen tärkeintä antia on Kunnaksen syvä, suuri viisaus. En voi kuin ihailla tätä runoilijaa, joka on läpi vuosikymmenten jakanut lastenkirjallisuuden ilosanomaa ja sanariemun merkitystä. Tämä on myös niitä teoksia, joista tekisi mieleni siteerata viisaus toisensa jälkeen, mutta voi – en saa niitä kaikkia mahtumaan kirjoitelmaani, vaikka kuinka antaisin sen kasvaa... Mutta yhden viisauden tahdon vielä lainata. 1980-luvulla Kunnas sanoi televisiokulttuurista näin:

Valistuksellinen tiedonihannointi ei ole auttanut meitä inhimillisessä tasossa, vaan informaatioräjähdys on alistanut meidät ihmisinä, kaavoittanut ajattelumme, passivoinut meidät ja erottanut meidät todellisista tiedoista. Todellinen tieto on tietoa itsestämme.

Kirstinä kommentoi, että nämä sanat sopivat ”hämmästyttävän hyvin myös nykyiseen internet-kulttuuriin”, ja minä nyökyttelen. Todellinen tieto on tietoa itsestämme. Ja voi, juuri niin se on – se on tietoa ihmisyydestä, ihmisen mielestä, sydämestä ja mahdollisuuksista. Ja kyllä, todellisen tiedon tavoittaminen vaatii hiljentymistä ja pysähtymistä, tahtoa ja uskallusta. Sitä, että lukee, ehkä kirjoittaakin. Että ennen kaikkea kuuntelee itseään, ihmistä itsessään.

Kunnaksella on ollut elämäkerralleen erinomainen kirjoittaja: sekä kirjallisuuden asiantuntija että ystävä. Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa onkin oivallinen esimerkki elämäkerrasta, joka on kirjoitettu sädehtimään kohteensa hehkuvaa ja kauaskantoista valoa. Lämpö väreilee teoksessa heti alusta alkaen, välittyy näiden osaavien ja hyväntahtoisten käsien kirjoittamista sanoista koko matkan kannesta kanteen ja jatkaa säteilyään myös sitten kun kirja on jo painettu kiinni. Teos on runsas ja keskusteleva kokonaisuus, jossa kuuluu paljon myös Kunnaksen oma ääni: kaikki ei ole ”vain” elämän ja runouden tulkintaa, vaan elämänsä kokija itse puhuu sivuilla omalla äänellään kertoen elämäänsä sellaisena kuin sen on muistelemisen hetkessä kokenut, ehkä jo hivenen fiktiona mutta kuten tiedämme myös totena, sillä fiktiossakin on aina mukana myös totuuksia. Ja niin, aiemmin sanotusta kerätyt viisaudet antavat nekin äänen juuri Kunnakselle. 

Minulle henkilökohtaisesti tämä avasi myös kiehtovia ovia menneen vuosisadan modernistiseen runouteen ja jätti yhä kasvavan halun tutustua laajemmin myös siihen. Luulen, että jonakin hetkenä on aika avata mieli Kunnaksen tuotannolle laajemminkin ja ehkäpä myös hänen aikalaisilleen. Totean – ehkä jälleen kerran – että kirjallisuus on ihanasti itseään ruokkiva ja loppumaton kehä.

Kunnaksen lyriikka piirtyy tässä teoksessa ”symbolismin, surrealismin, naivismin ja ekstistentialismin” kiehtovaksi kietoutumaksi ja loputtomaksi uuden etsimiseksi ja löytämiseksi. Sellaiseksi, ”ettei tulkintaa pidä kiinnittää konkreettiseen maisemaan vaan tutkia assosiaatioita”. Sellaiseksi, joka on tulvillaan kunnaslaista ”avoimuuden estetiikkaa, johon runoilija on pyrkinyt johdonmukaisesti” ja ”jopa varoittanut tulkitsemasta tuotantoaan liian yksityiskohtaisesti”. Mikä ihana ajatus: runo on vapaa luettavaksi, kerta toisensa jälkeen. Kuten Kirstinä kirjoittaa: ”Runon ymmärtäminen tarkoittaa niin lapselle kuin aikuisellekin keksimistä, löytämistä, uuden oivaltamista.

Ja nyt sanon enää tämän, tärkeän: Kirsi Kunnas täyttää tänään, 14.12.2014, yhdeksänkymmentä vuotta. Mikä huikea, huikea elämä! Melkein vuosisata. Miten paljon sellaiseen aikaa mahtuu, niin ihmisen elämässä kuin maailmassa. Paljon onnea Kirsi Kunnas ja suuri kiitos kaikesta hienosta työstäsi! Sinun valosi hehkuu, loputtomasti!


********************

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa. 475 s. WSOY 2014. Kiitos kustantajalle vapaakappaleesta!


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Charles Dickens: Joululaulu – Aavetarina joulusta (1843)



Tässä aavetarinassa olen koettanut manata esiin erään aatteen hengen, joka ei saa suututtaa lukijoitani, ei itseensä, toisiinsa, jouluun eikä minuun. Kummitelkoon se hauskasti heidän kodissaan ja älköön kukaan sitä karkottako.

Charles Dickensin (1812-1870) Joululaulu (1843) on niitä klassikoita, joiden tarina lienee monelle tuttu, vaikka itse teos olisikin vielä lukematta: joulua vihaava saituri Ebenezer Scrooge saa jouluyönä seurakseen kolme joulun henkeä ja kokee merkillisen muutoksen, jonka myötä saidasta ja kärttyisästä ukonrähjästä tulee antelias ja hyväntahtoinen, joulumielen valaisema miekkonen. Sellainen tämä tarina oli myös minulle: tuttu, mutta sittenkin alkuperäisessä muodossaan kokematon. Joskus lapsena olen varmastikin lukenut tästä jonkinlaisen Roope-setä-version, ja viime joulun aikaan kävimme myös katsomassa Tampereen Teatterin kerrassaan mainion Saiturin joulun – Ilkka Heiskanen oli Scroogena aivan lyömätön ja koko esitys ehdottomasti kokemisen arvoinen. (Aavetarina hienoine lavasteineen ja huikeine humisevine henkineen saattaa tosin olla pienille katsojille hieman liiankin jännittävä, mutta siinä onkin kaikki ”poikkipuolinen” mitä tuosta erinomaisesta esityksestä voi sanoa.)





Erään ihanan sunnuntain ihana hankinta:
jouluklassikko jouluisen somissa kansissa.



Saituri Scrooge on julma, armoton, kärkäs, kitsas, voitonhimoinen ja ahnas vanha syntisäkki, joka vihaa joulua: joulu on hänelle pelkkä pyh ja silkkaa hölmöä hölynpölyä. Kirjuri Bob saa jouluaattonakin värjötellä kylmissään synkässä pienessä kopperossaan, ja hänen kainot toiveensa jouluvapaasta saavat vastaukseksi vain tympääntynyttä motkotusta – onhan joulu ”kurja tekosyy tyhjentää miehen taskut joka joulukuun kahdeskymmenesviides päivä!” Sisarenpojalleen, joka saapuu kutsumaan enoaan joulunviettoon, Scrooge tiuskahtaa vain: ”Painu tiehesi”. Vähäosaiset saavat hänen puolestaan mennä vaikka vankiloihin ja köyhäintaloihin tai kuolla kokonaan pois liikaväkeä vähentääkseen – hyväntekeväisyyteen ei saiturin ropoja taatusti liikene.

Vaan mitäs tapahtuu? Kun Scrooge tympeiden, jouluntahtoisten ihmisten pilaaman päivänsä päätteeksi palaa synkkään kotiinsa, näkyy oven kolkuttimessa jotakin kummallista: hänen seitsemän vuotta sitten kuolleen yhtiökumppaninsa, Jacob Marleyn, kasvot. Itsekkään elämänsä vuoksi harhailemaan tuomitulla Marleylla on Scroogelle tärkeää ja painavaa asiaa: ”Olen täällä tänä iltana ilmoittamassa sinulle, että sinulla on vielä mahdollisuuksia ja toivoa välttää minun kohtaloni,” hän sanoo ja kertoo että ”Luoksesi tulee kolme henkeä.

Niin alkaa Scroogen haamujentäyteinen jouluyö. Henget tulevat yksi kerrallaan: ensin menneitten joulujen henki, sitten nykyisen joulun henki ja lopuksi tulevien joulujen henki. Scrooge saa nähdä sekä omia menneitä joulujaan iloineen ja suruineen että sisarenpoikansa ja kirjurinsa nykyisen joulun ja huomaa, että joulumieli pesii köyhässäkin kodissa, mutta hän itse olisi voinut tehdä toisten hyväksi paljonkin. Kamalimmat näyt näyttää viimeisenä saapuva tulevien joulujen henki, puhumaton ja kalsea olento joka vain osoittelee ojentuneella kädellään: Kuka onkaan tuo onneton kuollut, jota ei yksikään kaipaa... Tuo, jolta viedään kuolinpaitakin, koska hän ei koskaan antanut itsestään mitään... Ja voi, missä onkaan nyt kirjurin pieni ja hento poika, pieni ja poloinen Tim... Scroogen syytä tämä kaikki tuleva kamala ja paha! Ja niin hän vaikertaa vaiteliaalle tulevien joulujen hengelle: ”Ovatko nämä Tulevien tapahtumien kangastuksia, vai ovatko nämä vain Mahdollisten tapahtumien varjoja?” Scroogen tuskat ovat suuret, mutta oh, lopulta aaveen tilalla onkin vain sängyntolppa...

Henkientäyteisen yön jälkeen Scroogen joulupäivä valkenee kirkkaampana ja säteilevämpänä kuin koskaan. Maailma on täynnä iloa ja ihanuutta, ja Scrooge tekee ennen tekemättömiä tekoja muuttuen niiden myötä ihmiseksi, joka ”hän jos sitten kukaan osasi viettää joulun oikein”. Ja tietenkin

Jotkut nauroivat huomatessaan hänessä muutoksen, mutta hän antoi heidän nauraa ja vähät heistä välitti, sillä hän oli kyllin viisas tietääkseen, ettei tällä maapallolla koskaan tapahtunut mitään hyvää, mille ihmiset eivät olisi alussa kuollakseen nauraneet. --- Hänen oma sydämensä riemuitsi ja se riitti hänelle.


**********


Joululaulu on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka klassikkoon kannattaa aina tarttua: iätön teos ei vanhene, vaan koskettaa yhä uusia ja uusia lukijapolvia. Ja miten lienee, liekö joulun henki sirotellut tunteikkuutta silmäripsiini vai kuinka, mutta laulun lopussa minä huomasin kyllä räpsytteleväni ilon pisaroita silmistäni pois... Niin ihanaa on, että ihmisellä on mahdollisuus muuttua, jopa kaikkein itsekkäimmällä – tulla paremmaksi ihmiseksi toisille ja samalla myös itselleen.

Luulen, etten ole aiemmin lukenut Dickensiä (ajatella, tällainenkin puute!), mutta tämän jälkeen saatan hyvinkin lukea. Dickensin kerronta on ainakin tässä teoksessa paitsi sisällöltään syvää ja koskettavaa myös jotenkin mukavan velmuilevaa. Scrooge näyttäytyy hänen sanoissaan ensin äärimmäisen jörönä ja tympeänä kärttypäänä, sitten iloisesti hyppelehtivänä veikkosena, joka on äkkiä saanut ylleen aimo annoksen jouluhenkien hyviä henkäyksiä. Kerronta ei ole raskasta vaan koskettavuudestaan huolimatta pikemminkin ilakoivaa: Dickens ottaa kantaa sekä ihmisen itsekkyyteen että aikansa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta tekee sen avartavan aavemaisen joulutarinan keinoin, sekä ymmärrys että pilke silmäkulmassaan, ja tarjoilee tarinansa sopivan keveässä muodossa. Niinpä niin, ehkäpä juuri pilkkeen ja ymmärryksen sopusoinnusta syntyykin usein erinomaisia kertomuksia.
 
Saiturista hyväntahtoiseksi iloveikoksi muuttuneen Scroogen ja joulun humisevien henkien myötä toivotan toiseen adventtisunnuntaihin runsaasti lämmintä joulumieltä. Meidän kaikkien joulu on menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, ehkäpä niitä kaikkia yhtä aikaa. Ja nyt – sirotelkoot joulun hyvät henget meidänkin yllemme joulumielen suloista säihkettä ja antakoot meille anteliaisuutta, lempeyttä ja aitoa ja puhdasta hyvää tahtoa. Aamun taas valjetessa avatkaamme ikkuna maailmaan niin kuin Scrooge ja nähkäämme kuinka se on ihana ja ihmeellinen.

PS. Osallistun tällä teoksella Ullan talvihaasteeseen, tämä olkoon joulukirjoistani toinen. Kiitos Ulla – sinun ansiostasi minun tuli tartuttua tähän teokseen juuri nyt, tämän joulun alla.