Ajatus L. Onervalle ja muille huhtikuun hengettärille

Auringon ruusu, keltainen umppu,

suortuvi täyteen kukkaan.

Syttyös, suuri punainen päivä,

taikka se heräsi hukkaan!

Hetehet helmien helinää nuokuu,

silkkinen hipiä hiipuen huokuu:

paista, jumalan punainen päivä!

Ensimmäinen säkeistö
L. Onervan runosta Auringon ruusu,

kokoelmasta Runoja (1908)

Huhtikuu on monien kirjallisuuden hengettärien kuukausi. Alkukuusta oli Edithin päivä, tänään on Onervan. Niin: Edith syntyi 4. huhtikuuta 1892, Onerva 28. huhtikuuta 1882. Ikäeroa oli melkein tarkalleen kymmenen vuotta, syntymäkuukausi yhteinen.

Viime viikolla, 21.4., tuli myös kuluneeksi tasan 200 vuotta Charlotte Brontën syntymästä. Toisin kuin Onerva ja Edith, joiden syntymähetki ja elämä kurkotteli jo kohti uutta vuosisataa, Charlotte syntyi ja eli 1800-luvun alkupuolella. Myös maa oli tietenkin eri. Mutta palo oli yhteinen: kirjoittaa!

Charlotten komea merkkipäivä meni kamarissani ikävä kyllä kokonaan ohi, mutta onneksi asia päätyi minunkin tietoisuuteeni, kun sitten luin Sheferijm-blogin Ainon juhlavuoden kunniaksi järjestämästä Kaksisataa sanaa Charlotte Brontësta -haasteesta. Haaste sai meidän myöhäisheränneiden ja -innostuneiden iloksi vielä vuoden verran jatkoaikaa, aina 21.4.2017 asti, joten kamarissakin kirjoitellaan vielä vuoden sisään, ehkäpä sentään jo tänä vuonna, jotakin myös Charlottesta. Ainakin Kotiopettajattaren romaaniin onkin ollut tarkoitus pitkästä aikaa tarttua.

Niin, huhtikuun ihania hengettäriä... Minussa elää itsepintainen uskomus, monien havaintojeni vuoksi kai, että syntymähetkemme vuodenaika vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä meistä tulee. En tiedä, onko horoskooppeihin uskomista, mutta vuodenaikaan jotenkin on. Ja ei, en sentään tohdi yleistää, tiedän että poikkeuksiakin on, mutta kyllä: hyvin usein ihmisessä on hänen vuodenaikansa tuntu. 

Kevään lapsissa tuntuu usein olevan aivan omanlaistaan paloa. Heissä paistaa aurinko, vahvana ja valoisana. Kun huhtikuun lapset syntyvät, maassa kukkivat ehkä jo ensimmäiset uskaliaat kukkaset, heidän kaltaisensa... Sellaisia myös Edith ja Onerva minulle sanojensa kautta ovat: huhtikuun rohkeita tyttäriä, jotka pakkasenpelkoa uhmaten kurkottavat valoa kohti. Ja Charlotte, kyllä, on heidän sisarensa ajan, maan ja meren takaa.

 Muistatko muitakin huhtikuun hengettäriä?

Edithin päivä

Minä kasvan, hyasintti, raudankovasta maasta.

Taita minut väkevine, mehuisine käsinesi – Elämä.

Suutelen kättäsi, joka on mehuisampi minua.

Taita minut koristukseksi kuningattarelle.

Jos on olemassa suruton ja huoleton kuningatar,

hän pitäköön hyasintin kädessään valtikan tavoin,

kevään hauraan symbolin, joka on auringon sukua.

Edith Södergran: Hyasintti

Edith, sydämeni runoilijatar ja kevään kukka. Sinun syntymäpäivästäsi on tänään kulunut 124 vuotta. Minä hengittelen kevätilmaa ja ihmettelen taas aikaa, ihmisiä siinä. Ajattelen, miten merkillistä on että ihmiset aikojen takaa puhuvat suoraan sydämiimme. Sitä, miten sinä puhut. Mietin, millainen minä olisin ollut sinun aikanasi, millainen sinä olisit minun. Sitäkin, mitä tapahtuu kun sielumme kohtaavat runojen sanoissa.

Onnea sinulle rakas, palava Edith ♥

(Hyasinttia minulla ei sinulle nyt ollut,
mutta ehkäpä myös tämä punahehku sopii sinun päivääsi koristamaan...)

Mielenliikahduksia

Alastomat puut seisovat talosi ympärillä

ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään

määrättömästi,

alastomat puut astuvat alas rantaan

ja katsovat kuvaansa vedestä.

Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa

ja tyttö kulkee kukkia kädessään

ja taivaanrannalla

kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.

Edith Södergran: Syksy

Marraskuu, oma kuukauteni, tekee tuloaan.

Aurinko on vaihtunut sumuun ja minä tunnen oloni kotoisaksi
– tunnen, vaikka on lokakuun aurinkokin minua hellinyt.

Minä katselen harmaata paljautta ikkunani takana ja ihmettelen ihmisen ristiriitaisuutta, kinastelevia haluja ja kaipuita, sitä miten sitä voikaan samaan aikaan olla tarve sekä hiljaisuuteen että sopivaan määrään hälyä. Tunnustelen painoa silmäluomissa, punnitsen kaikkia kirjoituksia jotka tahtovat tulla kirjoitetuiksi tai joiden täytyy, kuuntelen tätä itsensä kanssa riitelevää mieltäni, tätä hämärää hetkeä joka ehkä sittenkin kertoo sen mikä on hyvä juuri nyt. En tiedä, ehkä tulee vielä talviunien aika, sellaisten, joissa syntyy vain toisia sanoja. Ehkä, niin, ehkä on hyvä sana, aina, niin mahdollinen, kahlitsematon.

Edith Södergran: Ruusualttari (1919)

Missä jumalat asuvat? Minun sydämessäni,

riekaleiksi revityssä, tuskaisen autuaassa sydämessäni,

kun laulu kohoaa.

Oi jumalat, mihin pystyy ihminen vähinä tuokioinaan!

Minä olen tuntenut teidän koko voimanne...

(Runosta Missä jumalat asuvat...)

On jälleen ollut Edithin aika. Olen taas selaillut koottuja runoja, keskittynyt sitten lukemaan kokoelmaa Ruusualttari (1919). Sitä, joka alkaa:

Minä eroan teistä

sillä olen enemmän kuin te.

Olen hämärässä

temppelipapitar

vihitty vaalimaan

tulevaisuuden tulta.

(Runosta Ruusualttari)

En tiedä, jotenkin on alkanut ujostuttaa kirjoittaa Edithistä. Hänessä on sellaista paloa, että hän saa minut ehkä helposti hieman pateettiseksi. Toisaalta, haittaako se – en tiedä, sitäkään.

Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,

he luulevat olevansa köyhiä niin kuin he elämässä ovat,

eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan

tuntemattomina.

(Runosta Jumalat tulevat)

Mietin, taas, miten ihmeellistä on, että Edithin runojen lukeminen saa oloni aina myös vahvaksi. Ehkä vahva runominä saa lukijankin tuntemaan itsensä voimakkaaksi, uskomaan siihen että sielulla on tilaa kasvaa. Niin, jotakin taianomaista niissä on, Edithin runoissa: ihmisessä asuva jumaluus ja toisenlainen tietoisuuden taso, runojen profetia ja minän hehkuva henki. Runot eivät ehkä aina ole ”onnellisia”, mutta niissä on sellaista sanojen voimaa joka luo hurmosta, vahvoja tunnetiloja. (Olenkohan siellä taas, myyteissä joihin ei ”saisi” uskoa. Jos, niin olkoon, en tule pois: täällä mieli ja sielu lepäävät ruususateessa, pehmeästi putoilevien terälehtien alla. Pehmeästi, vaikka kaikki on samalla niin vahvaa vahvaa vahvaa.)

Minä näin kauneuden.

Se oli kohtaloni! Siinä on kaikki.

Miten siitä kiittäisin?

Tuoreita ruusuja sirottelen päivät päästään,

kuumin käsin katkottuja,

sinun patsaasi eteen

jotta hymysi lepää niiden yllä.

Mistä saisin ruusuja

jotka eivät turmelisi minun unelmiani.

Siinä minun osani –

mennä joka päivä kuningattaren luo ruusuineni

ja maata nyyhkyttäen hänen jaloissaan...

Milloin saan nousta keveänä kuin höyhen

hakemaan ruusun, sen ainoan, sen joka ei koskaan kuole.

(Kauneuden patsas)

Ehkä on niinkin, että Edithin sanat avaavat minussa kerroksia: ajallisia, olemuksellisia, kokemuksellisia. Ehkä mahdollinen patetiakin johtuu juuri siitä: hän tavoittaa jotakin sydämessäni ja syvyyksissäni ja vanha kieli minussa herää, se jota iästään huolimatta vaivaa nuoruuden hurma ja paatos.

Nuoruus! Niin! Sitäkö tämä on, sitäkö myös! Kyllä, kerroksia. Se, joka on lukenut Edithiä niinä hetkinä kun kasvoi neidosta naiseksi, ymmärtää ehkä miksi. Minä muistan sen tytön... vuoteen jolla hän huoneessaan istui... käänteli kaunista kirjaansa ja luki... Ja nyt! Tässä hän huutaa. Tarvitsee Edithiään yhä. Mutta sittenkin: kerrokset hänen ympärillään ovat tehneet hänestä, minusta, myös toisen ja hyvä niin.

Maailma on minun.

Minne kuljenkin

heittelen ruusuja kaikille.

Taiteilija rakastaa jokaista marmorikorvaa joka

tajuaa hänen sanansa.

Mikä on minulle kärsimystä, kurjuutta?

Kaikki romahti kerralla kasaan:

minä laulan.

Näin kohoaa kärsimyksen suuri hymni

onnellisesta rinnasta.

(Ruusuja)

Sellainen on Edith. Tai ei. Hän istuu jossakin ja nauraa. Poskellani tuntuu kuinka hän puhaltaa päivänkakkaroiden valkeita lehtiä pilvien puutarhasta. Luulen, että hänen hymynsä on hyväntahtoinen. Hänen sielunsa huusi itsensä runojen minään ja sai kasvaa ennen kuin lähti. Eikö se ole onnea, sielun tila?

Joskus silti mietin, minkälaisia runoja hän olisi kirjoittanut 40-vuotiaana. 60-vuotiaana. 80-vuotiaana. Suren, etten koskaan saa tietää. Sitten ajattelen, että se oli hänen kohtalonsa:

Kaikkivaltias,

ota minun elämäni

yhdeksi uniesi silmänräpäykseksi...

Haluan nähdä mitä sinä haluat – ja tuhoutua...

(Runosta Himalajan portailla)

Niin: olla silmänräpäys, joka näki.

Voisin kai koettaa kirjoittaa Edithistä myös toisin. Pohtia ja purkaa runojen ruusuja, jumalia, siskoja. Ehkä pohdinkin, luen niistä merkityksiä taiteilijuudesta, naiseudesta, ihmissydämestä. On kuitenkin kirjoja ja kirjailijoita, runoja ja runoilijoita, jotka saavat subjektiiviseksi, ajattelemaan omaa kokemusta ja suhdetta kirjoittajaan, ja minulle Edith on juuri niitä. Mutta kyllä: ruusuja, jumalia, siskoja, niistä on hänen runonsa tehty. Ruusualttari on voittoja ja papittaria, surua ja pettymystä, elämää ja kuolemaa, satulinnoja ja merta, paloa ja voimaa. Ja niin – kauneutta, sitä kuinka lempeä jumala ojentaa teille kätensä: ilman kauneutta ihminen ei elä sekuntiakaan (runosta Soihdut).

Onnellinen satuprinsessa,

sydämesi myrskyää rajummin kuin valtameren.
Turhaanko kantaisi sellaista sydäntä rinnassaan?
Aika, kuuntele lauluani!

(Runosta Muodonmuutos)

Ehkä joku lukee Edithin runoista myös pöyhkeyttä. En tiedä. Minä luen niistä runominän ja sielun vahvuutta, uskallusta, tahtoa. Ja hengitän syvään. Toivon, että naisiksi kasvavat nuoret neidot ojentavat kätensä ja avaavat hänen runojensa kirjat. Sanon, että runoja ei välttämättä tarvitse tulkita, riittää että ne elää. Ehkä siellä on vaikeitakin, surullisia, kummallisia, hämmentäviä runoja, mutta myös niitä joista saa tuulta. Sanoille, sielulle, sydämelle. Ajatella: niin suurta voi olla runous.

Jumallapsi istui luonani.

Kultalyyra lauloi käsissäni.

Jumallapsi katsoo loputtomiin hämäriin.

Laulu kiertelee hänen päänsä yllä laajoin siivin.

Mitä näet laulussa?

Se on sinun oma tulevaisuutesi joka kohoaa

jäisistä hämäristä,

oma kehottava, kutsuva, odottava tulevaisuutesi.

(Jumallapsi)

Siis mene.

Edith Södergran: Runoja (1916)

Värien kaipuu on veren. Jos janoat kauneutta

sinun on suljettava silmäsi ja katsottava omaan sydämeesi.

Kauneus pelkää kyllä päivää ja liikoja katseita,

kauneus ei toki siedä melua eikä liikoja liikkeitä –

sinun ei pidä kohottaa sydäntäsi huulillesi,

meidän ei pidä häiritä hiljaisuuden ja yksinäisyyden

ylhiä ympyröitä.

Nyt se on, sinun tuulesi Edith. Se puhaltaa vahvana ja vaativana, pyörittelee kohti sanoja hehkuvia taivaita. Minä tarvitsen lisää näitä ihania, ihmeellisiä runojasi, niiden voimaa ja valoa, illaksi viileneviä päiviä ja metsien vaaleita tyttäriä, sielua joka on taivaanvärinen puku... Näethän, Syyskuun lyyrasi jätti jälkeensä ahnaan ja tahtovan janon, joka ei sammu kuin runoilla, runoilla, runoilla – sinun runoillasi Edith.

Edith vuonna 1917.

Kuvaaja Ina Roos.

(Wikimedia Commons/
Svenska Litteratursällskapet i Finland)

Tämä kokoelma, Runoja vuodelta 1916, on ensimmäisesi. Se on runoilijuutesi alkusoitto ja monien rakastetuimpien runojesi lähde. Ehkä tiedät, mikä runoistasi on minulle rakkain, se on juuri se: runo päivästä joka viilenee illaksi, kevään verestä ja kapeitten olkapäitten kaipuusta. Se on rakkain, koska se soi aina yhtä haikeana, kauniina ja hämmentävänä ja koska se kantaa mukanaan kaikkien nuorten neitojen kaihoisaa, tahtovaa kaipuuta... Ja koska sinun sanoistasi on ehkä tullut myös minun sanojani – on, sellaisina kuin ne minulle ovat.

Ja voi, tytär, metsän vaalea tytär joka juuri eilen vietti häitään ja oli kevyt lintu ja kirkas lähde ---  salainen polku ja naurava pensas ja päihtynyt ja uskalias kesäyö... Ehkä minä näen hänet, tämän vaalean tyttären, ja ajattelen kesäyötä joka on päihtynyt ja uskalias. Ja ehkä minussa on jotakin jota en osaa sanoiksi sanoa, enkä tahdo. Ehkä tahdon vain katsella ja kuunnella, nähdä vaalean kalpeuden ja kuulla kuinka metsän siemenet varisevat ihmisten sydämiin.

Sinä puhut runoissasi niin suuria, jo tässä. Puhut elämästä ja kuolemasta ja sielusta, jumalasta ja kauneudesta. Puhut metsästä ja syksystä ja putoavista tähdistä. Rakkaudesta ja onnea kehräävästä kissasta. Tuskasta, joka on onnea vahvempi. Juuri siksi minä rakastan niitä ja tarvitsen: siksi, että sinun runosi ovat suuria sanoiltaan ja sisällöiltään, pieniä maailmankaikkeuksia jotka liikahduttavat mieleni syvyyksiä ja saavat minut ajattelemaan ja kysymään, kerta toisensa jälkeen. Niin Edith, minä hengitän sinun vahvoja, vahvoja sanojasi ja tunnen kuinka kaikessa värisevässä hentoudessani saan myös itseeni jotakin joka on kuin voimaa.

Sinä sanot tämän:

Elämää kuolema eniten muistuttaa, sisartaan.

Kuolema ei ole toisenlainen,

voit hyväillä häntä ja pitää häntä kädestä ja silittää

hänen hiuksiaan,

hän ojentaa sinulle kukan ja hymyilee.

ja minä ajattelen sitä, elämänkaltaista kuolemaa, kukkaa jonka hän ojentaa ja hymyä. Ajattelen, että hän on kaunis ja että ne, jotka ovat menneet, ovat nähneet hänen hymynsä läheltä, sinäkin. Mutta en tahdo että hän tulee liian lähelle, en vielä, en pitkään aikaan. Tahdon katsella sisarta hänen vierellään, elämän hymyä ja kukkasia, sillä olen elämälle ahne. Omalleni ja kaikkien lähelläni. Minä luulen, Edith, että sellainen olit sinäkin: ahne ja elämäntahtoinen. Sillä runoissasi kuiskaa kuolema, mutta niiden vierellä huutaa elämä. Sinun sanasi eivät ole heikon ja voimattoman, ne ovat vahvan ja tahtovan. Sielu on elämän vanki, mutta ehkä se rakastaa sitä, ihanaa vankeuttaan. Kunpa olisit saanut olla vanki kauemmin, sinäkin.

Ja Edith, sinä sanot:

Jumala on vuode jolla me lepäämme pitkänämme kaikkeudessa

puhtaina kuin enkelit, vastaten pyhimyksensinisin silmin

tähtien tervehdyksiin ---

että

jumala on voiman runsaus ja neitseellinen pimeys

ja

--- olemattoman hedelmällinen siemen ja palaneiden

maailmojen kourallinen tuhkaa

ja silloin minä ajattelen jumalaa ja vuodetta ja voimaa ja neitseellisyyttä, siementä ja tuhkaa, enkelten puhtautta. Tunnustelen jumalaa ja etsin. Että hän on, sen tiedän, millainen, sitä en. Tiedätkö sinä, näetkö?

Ja sinä kysyt:

Mitä on kauneus? Kysy kaikilta sieluilta –

kauneus on jokainen runsaus, jokainen hehku, jokainen

yltäkylläisyys ja jokainen suuri köyhyys ---

sanot että

rakkaus on uskollisuutta kesälle ja alastomuutta

aina syksyyn saakka

ja

kauneus on terävä piirre ja oma äänenpaino: minä se olen

ja kuuletko, nyt minä ajattelen kauneutta, sieluja ja sinua ja minua, runsautta ja hehkua, yltäkylläisyyttä ja köyhyyttä, rakkautta joka on alastomuutta, aina. Kauneutta joka on oma äänenpaino.

Ja sinä puhut onnesta ja tuskasta, siitä että

Olisi helppoa ja mutkatonta puhtaan lapsensydämen

seurata onnen jäljissä

mutta sielumme osaavat vain väristä.

ja siitä että

Elämä on laiminlyödä oma onnensa

ja työntää luotansa ainoa hetki,

elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.

ja voi, minun sieluni värisee vaikka se tuntee myös onnea. Värisee, koska se on sielu, joka on kääntänyt kasvonsa elämää kohti. En tahdo, että se pelkää elämää, minun värisevä, värisevä sieluni. Ja voi, värisköön, kunhan ei pelkää, laiminlyö ja työnnä pois.

Ja Edith, nyt minä kuuntelen kun sinä sanot:

En minä ole nainen. Olen neutri.

Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,

olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...

ja kirjoitat yhden tärkeimmistä runoistasi, sen jota siteerataan kun halutaan kertoa mitä sinä tahdot sanoa, ja ajattelen miten vahva sinä näissäkin sanoissasi olet. Olet malja kaikkien naisten kunniaksi, olet hyppy vapauteen ja itseyteen, olet tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta. Olet Vierge moderne. Ja minä ajattelen sitä kaikkea, maljaa ja hyppyä ja vapautta ja itseyttä, tulta ja vettä ja uuttaluovaa neitsyyttä.

Mutta kun sinä sanot tämän:

Sieluni oli vaaleansininen, taivaan värinen puku,

jätin sen merenrantakalliolle

ja tulin alasti sinun luoksesi, naisen kaltaisena.

Ja naisena istuuduin pöytääsi

ja join lasin viiniä ja hengitin joidenkin ruusujen tuoksua.

Huomasit että olin kaunis ja muistutin jotain

mistä olit nähnyt unta ---

niin ruusut tuoksuvat ja unet ja viini, ja minä näen että oma pukuni tahtoo jo hiljaisuuteen, ehkä kuuntelemaan kerroksiaan sinun runojasi vasten. Ja aivan äänetönnä, sielujen salaisena puheena, minä kuiskaan sinulle enää tämän, tärkeän, sinun omat sanasi nämäkin:

Vaiteliaana tulen pysymään koko elinikäni,

puhelias on kuin loruileva puro joka kavaltaa itsensä ---

Ehkä se on hiljainen tyven, vaiteliaisuus. Vesi joka ei heilahda, mutta joka kätkee syvyyksiinsä salaisuuksien suuruudet. Huutakoon runoutesi hiljaisuutesi rinnalla. Kiitos Edith, kiitos taas, eilen ja tänään ja aina!

Edith Södergran: Syyskuun lyyra (1918)

”Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina. Mitä sisältöön tulee, annan vaistoni rakentaa valmiiksi sen minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.”

Näin kirjoittaa Edith Södergran (1892–1923) toisen runokokoelmansa, Syyskuun lyyran (1918), johdannossa. Erityisesti johdannon loppu ”minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen” on tullut siteeratuksi lukemattomat kerrat, ja se ilmentääkin erinomaisena kiteytyksenä tämän häilyvästi vastaanotetun mutta silti ihailtavan itsevarman runoilijattaren sisäistä voimaa. Myös minulle tämä lause on eräänlainen sisäisten voimavirtausten vahvistusmantra, jolla pyrin toisaalta häivyttämään huonoja hetkiä ja toisaalta voimistamaan hyviä: Ajattelen, että ihmisen ei pidä tehdä itseään suuremmaksi kuin on, mutta ei pienemmäksikään. Pitää luottaa itseensä, uskoa, ja ennen kaikkea elää itselleen sopivankokoisena, pyrkiä tekemään elämästään juuri sellainen kuin sopivalta tuntuu. Kiitos Edith, tästäkin syvästä ajatuksestasi!

Runossaan Olemisen riemu Södergran kirjoittaa:

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.

Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,

yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,

niin kuin ensi luokan tähti joka sammuu viimeksi.

Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!

Ja vaikka tuleekin aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – loihtijatar, on sen sentään vielä väistyttävä, ja vaikka kerran sammuvat kaikki tähdet, loistavat ne kuitenkin aina pelkoa vailla.

Kun ajattelen Södergrania, ajattelen väistämättä nuoruutta: omaani, Södergranin, kaikkien. Nuoruutta kokemuksena, elämyksenä, olemuksena. Näin siksi, että Södergran oli nuoruuteni runoilijatar, se sanojen jumalatar jonka sanoista ammensin itseeni voimaa ja uskoa, ehkä tiettyä itseyttäkin, minuutta, juuri sitä kuinka on ”Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!” Lisäksi nuoruus kytkeytyy Södergranin runoihin siksi, että hän itse oli aina nuori niitä runoillessaan: kuten tiedämme, Södergran kuoli vain 31-vuotiaana eikä koskaan ehtinyt vanheta.

Olen aiemminkin kertonut, että suhteeni Södergraniin rakentui hyvin pitkään Kohtaamisia-nimisen valikoiman puitteissa: sain tuon rakkaan kirjan eräänä nuoruuteni syntymäpäivänä, ihanalta ystäväjoukolta. Södergranin kaikki kokoelmat kokonaisuudessaan sisältävä Elämäni, kuolemani ja kohtaloni (1994) on sen sijaan ollut hyllyssäni vasta verraten vähän aikaa, enkä ole vielä lukenut sitä järjestelmällisesti (voiko runoja toisaalta niin lukeakaan?). Olen vain selaillut, tunnustellut, ehkä viivytellyt kokemusta. Södergran-tuntemukseni on siis ehkä suppeahko, mutta ihastukseni häneen on silti hyvin vahva. Nyt kun mieleni Ullan ihanan talvihaasteen myötä haki jotakin syksyistä, sellaista minkä nimessä olisi jotakin syksyyn viittaavaa ja minkä tahtoisin lukea juuri nyt, huomasin että olisi lopultakin kokonaisen Syyskuun lyyran ihana aika. Niinpä tartuin tähän teokseen ja käänsin esiin siihen kootuista kokoelmista toisen.

Oi päivänpunertamat vuorenhuippuni,

otattehan minut luoksenne taas?!!!

Alati haluan asua Teidän yksinäisessä huvitarhassanne.

Vain siellä on minun kotini,

missä tulisilmäiset enkelit

polvistuen

suutelevat kaipuun kasteen pois maan päältä.

-----

Sen vuoksi, kaipuu, jännitä rintasi!

Kasva, tahto, taivaan korkeuksiin!

Runosta Oi päivänpunertamat vuorenhuippuni...

Minulle Södergranin runot ovat aina olleet ennen kaikkea voimaa: sanan, runon, naiseuden ja olemassaolon voimaa. Rakastan niiden vahvuutta, varmuutta ja täyteyttä – ja juuri sitä tiettyä luonnosmaisuutta, pakottomuutta, mitä niissä on. Vahvuus ja hahmotelmankaltaisuus kulkevat Södergranin runoissa kiehtovana vyyhtinä, tunteen ja ajatuksen yhteensulautumana, joka sykkii ja hehkuu vapaan runon voimaa.

Minä en usko ihmisiin.

Olisin lyönyt lyyrani siruiksi,

ellen uskoisi Jumalaan.

Jumala näyttää minulle tien

sumusta auringon säihkyvän kehrän luo.

Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia.

Runosta Huolettomuus

Olen kenties ennenkin sanonut myös sen, että olen runojen lukijana ennen kaikkea tunnelmalukija – en ehkä tavoita runojen suurta kaikkeutta, mutta hellin itseäni niiden sanoilla, keräilen tunnelmia ja merkityksiä sellaisina kuin ne runoista minulle aukeavat. Södergranin runot kiehtovat minua paitsi vahvuuttaan ja täyteyttään myös siksi, että ne herättävät minussa kysymyksiä, joiden seurassa niin viihdyn: pohdin niitä lukiessani jumaluutta, ihmisyyttä ja naiseutta, elämää ja kuolemaa, kaipuuta ja kirjoittamista. Syyskuun lyyran runoissa toistuvat sellaiset sanat kuten Jumala ja jumaluus, kaipuu ja lyyra – ja näissä sanoissa kiteytyy myös jotakin keskeistä siitä, mistä niissä puhutaan.

Miksi minulle annettiin elämä,

jotta kulkisin kuin taikakirja kädestä käteen

polttaen puhki kaikki sielut,

vaeltaen tulena yli tuhkan,

janoten enemmän.

Runosta Miksi minulle annettiin elämä?

Södergranin runot ovat voimakkaan ekspressionistisia: muodoltaan ja sisällöltään voimakkaita, syvälle luotaavia, visionäärisiä. Vaistot ja alitajunnan kuvat kirjoittuvat runominän puheeseen, ja minä keinuu elämän ja kuoleman, hurman ja ahdistuksen vastakohtaisuuksissa. Muistelen joskus lukeneeni kirjoituksen, jossa ekspressionismia hieman halventaen verrattiin romantiikkaan – minulle tämä rinnastus on kuitenkin vain vastaus siihen, miksi pidän molemmista: ah unimaailmat ja hurmahenget, voimakkaat vastakohdat ja ilmaisun palo!

Minulla on voimia. En pelkää mitään.

Valoisa on taivas minulle.

Jos maailma tuhoutuu –

minä en tuhoudu.

Runosta Valokentät

Huomaan: kirjoitukseni välttelee runojen aukilukemista. Siihen on ehkä syynsä. Ehkä aristelen, ehkä en vain tahdo. Ehkä nämä runot vaativat ympärilleen tilaa, tulkinnan ja hengityksen vapautta, kahlitsemattomuutta. Ehkä ne huolivatkin lähelleen vain ”käsivarapiirrosten” kaltaisia luonnoksia, ajatuksia ja tunteita.

Södergran itse kuuluu kiivaastikin vastustaneen runojensa väärinlukemista. Sallin sen hänelle täysin sydämin, mutta annan myös itselleni luvan nauttia hänen runoistaan juuri sellaisina kuin ne minulle ovat. En ehkä (vielä, tai koskaan) tavoita kaikkea mitä hän tahtoo sanoa, mutta rakastan hänen runojaan yhtä kaikki. Uskoisin, että se sittenkin riittää, tämä rakkaus, myös ihanan Edithin taivaiden takana liitelevälle hengelle. Ajattelen myös niin, että runo pitää ennen kaikkea elää, kokea. Selittäminen ja avaaminen tulevat vasta sen jälkeen jos ovat tullakseen. Runon tehtävänä on ennen kaikkea hengittää: ihmiselle, ihmiseen.

Sydämeni on kauneinta maailmassa.

Se on pyhä.

Kuka ikänsä sen näkee,

säteilköön sen loistoa.

Sydämeni on kevyt kuin lintu,

maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.

Uhraan sen sinulle,

tuntematon jumala.

Runosta Kaunein jumala

Elämäni, kuolemani ja kohtaloni sisältää myös kokoelmista alun perin pois jätettyjä runoja. Syyskuun lyyrasta on jäänyt pois mm. runo Haltiattaren linna. Siinä kerrotaan haltiattaresta, joka ”ei ole vuosiltaan koskaan yli viidentoista” ja joka ”haluaa jokaisen olevan onnellinen kuin hän itse”, ”lahjoittaa kevyen sydämensä niille jotka tapaa.” Saattaa olla, että minä ajattelen Södergrania juuri niin kuin haltiatarta, taikaolentoa joka on kerran ollut ihmisen, runoilijan, asussa.

Heleän neidon sielu ei ikinä erehtynyt,

hän tiesi itsestään kaiken,

hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.

Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vadelmat,

hänen kätensä vahaa.

Hän tanssi syksylle kellastuneiden mattojen päällä,

hän kyyristyi kokoon ja oli pyörrettä ja vajosi  –

ja sammui.

Kun hän oli poissa ei kukaan tiennyt että hänen ruumiinsa

makasi metsässä...

Runosta Neidon kuolema

Enkä näitä hänen runojaan kokiessani voinut olla ajattelematta myös hänestä juuri kirjoitettua elämäkertaa, sen pyrkimystä ravistella kaikkia tämän kiehtovan runoilijan ympärille kehräytyneitä myyttejä. Pohdin jo elämäkertaa lukiessani, että vaikka näiden myyttien purkaminen onkin myös perusteltua, niitä ravistellaan ehkä jo liikaakin. Nyt, luettuani taas hänen runojaan, olen ehkä entistä halukkaampi näkemään hänet myös tiettyjen myyttien lumovoimaisena, salaperäisenä kantajana. Södergranissa ON tiettyä taika-utua, mystisyyttä, hämmentävän vahvaa runominää. Voi toki olla, että en tässä kohtaa kykene olemaan objektiivinen, järkevä, älyllisen tutkiva, että minun täytyy vain tyytyä tunteeseen, kuuntelemaan sydämeni huutavaa ääntä ja sanoa: minulle Edith on ehkä yhä se sama jumalatar joka hän jo nuoruudessani oli – suuri, vahvoja sanoja laulava runoilijatar, joka runoillaan valoi minuun jotakin lähtemätöntä, jotakin mitä en ehkä osaa enkä haluakaan selittää, jotakin joka on ja pysyy, tiukasti kiinni. Ja mikäpä olisikaan oikeammassa kuin sydän, vaisto? Kaikista kiehtovista tutkimuksista huolimatta me emme ehkä koskaan näe sieluun. Mutta meillä on nämä runot. Kiitos Edith!

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti (2014)

”Minä en ole niitä, jotka lukivat teini-iässä Edith Södergrania – hän ja hänen runonsa valitsivat minut, vaikken oikeastaan ollut siihen valmis enkä toivottanut häntä tervetulleeksi elämääni”, sanoo Agneta Rahikainen uuden Edith Södergran –elämäkertansa Edith – runoilijan elämä ja myytti (2014) aloitussanoissa. Minä sen sijaan olin: olin myöhäisteini, lukiolainen, niitä kaiketi hyvin tyypillisiä nuoria neitoja, jotka herkästi hurmaantuvat Södergranin vahvasta ja ilmaisuvoimaisesta runokielestä mitään ehkä ”ymmärtämättä” mutta silti sielua ja sydäntä myöten väristen. Ja kas, olen edelleen samanlainen: ehkä en edelleenkään ymmärrä mitään, mutta yhä vain värisen.

Niinpä tämä teos päätyikin lukulistalleni heti sen kohdattuani. Odotin siltä paljon, ja paljon myös sain: erittäin mielenkiintoisen ja sisäistä keskustelua herättelevän lukukokemuksen, joka tarjosi runsaasti ajatuksia (ja kysymyksiä!) niin tästä minulle tärkeästä runoilijasta ja hänen tuotannostaan kuin myös elämäkertakirjoittamisesta ja (sana)taiteen tekemisestä yleensä. Helppo lukukokemus ei kuitenkaan ollut. Teos on hyvin täysi ja vaatii siksi erityisen viipyilevää hitautta ja pysähtelemistä: se on tulvillaan tietoa, tulkintoja ja yksityiskohtia, joiden vastaanottamiseen on varattava aikaa. Ja kuten antoisa teos ainakin, tämäkin kestänee useamman lukukerran: antia ja ajateltavaa riittänee vielä moneen kertaan. Myös kirjoittaminen näin runsaasta teoksesta tuntuu vaikealta – arvelen, että tulen jälleen kerran kirjoittamaan aivan liikaa, koska asiaa ja ajatuksia on niin valtavan paljon.

Oma kirjani.

Alkuun on todettava, että Rahikaisen teoksessa ja kysymyksenasettelussa on paljon samaa kuin Minna Maijalan tänä vuonna ilmestyneessä Minna Canth -elämäkerrassa Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014). Molemmissa tähdennetään, kuinka käsityksemme näistä kirjailijoista ovat rakentuneet pitkälti ensimmäisten tulkitsijoiden sepittelemiin fiktioihin, ja lähdetään sitten purkamaan näiden sepitelmien totuuksiksi kohotettuja myyttejä ja rakentamaan uutta, aikaisempaa monivivahteisempaa henkilö- ja kirjailijakuvaa. Södergranin ympärillä väreilevää myyttikehrää ovat olleet rakentamassa erityisesti hänen ystävänsä Hagar Olsson, joka tähdensi Södergranin elämän ja runouden symbioottista suhdetta ja kirjoitti hänestä ikään kuin ainoana todellisena ymmärtäjänä, sekä kirjallisuudentutkija Gunnar Tideström, jonka Södergran-monografia ilmestyi vuonna 1949. Merkittävässä osassa myyttien luomisessa ovat osaltaan olleet myös Södergranin toinen ystävä Elmer Diktonius sekä toinen kirjallisuudentutkija Olof Enckell. Kirjallisuushistoria on näihin päiviin asti jokseenkin kyseenalaistamatta toistanut näiden tulkitsijoiden tarjoamia käsityksiä, jotka siis Rahikaisen mukaan ovat pitkälti myyttejä ja siten fiktiota.

Näiden myytinrakentajien jalanjäljissä Södegranin runoutta on pitkään luettu ennen kaikkea elämäkerrallis-psykologisissa kehyksissä: on ajateltu, että Södegranin runot ja elämä ovat rikkomattomasti yhtä. Tämä tulkintatapa elää edelleen jokseenkin sitkeästi, mikä – kuten Rahikainen sanoo – on naiskirjailijoiden kohdalla merkillisen tavallista. Myyttien myötä Södergranista on myös rakentunut ikään kuin tuote, joka aktivoi mielessä juuri tietynlaiset, ”oikeat” kuvat: sairaus ja kuolema, köyhyys, yksinäisyys ja eristyneisyys, eroottiset pettymykset, horjuva mielenterveys, ulkoisista vaikutteista vapaa nerokkuus ja ehtymätön omasta itsestä ja todellisuudesta kirjoittaminen, visionäärin väistämättä kohtaama pilkka ja väärinymmärrys. Kaiken kärsimyksen ja kuoleman rinnalla kulkee myös eteerisempi kuva mystisestä metsänneidosta ja luonnonlapsesta, todellisuuden rajojen tuolla puolen liitelevästä satuolennosta, näkijästä, oraakkelista – henkilöstä, jolla oli ylimaallisia ja jumalallisia kykyjä.

Kuten tiedämme, Södergran on niitä ikinuoria runoilijattaria, jotka kuolivat liian aikaisin: hän syntyi vuonna 1892 ja kuoli vuonna 1923 vain 31-vuotiaana – eli liian lyhyen elämän, joka päättyi tuberkuloosiin, ajan surulliseen vitsaukseen. Rahikainen sanoo: ”Taiteelliset nerot muuttuvat entistä nerokkaammiksi, jos kuolevat nuorina.” Ehkä näin. Emme voi tietää, mitä Södergranista olisi vielä tullut tai mitä hän olisi vielä kirjoittanut, jos hän olisi saanut elää kauemmin. Varhainen kuolema on sulkenut hänet kääröön, joka surullisuudessaan on myös kiehtova ja ehkäpä todella lisää hänen lumovoimaansa entisestään.

Södergran ennätti kirjoittaa noin viisitoista vuotta, ja tuona aikana hän työsti nuoruusvuosien harjoitelmia, viisi runokokoelmaa ja aforismeja. Södergranin kaunokirjallinen tuotanto on siis melko suppea (yhdeksi niteeksi koottuna 375 sivua), mutta siihen mahtuu silti useita erilaisia tyylejä ja ideologioita: Södergran eteni romanttisista nuoruusrunoistaan symbolismiin ja dekadenssiin ja edelleen ekspressionismiin ja päätyi lopulta hillittyihin, uskonnollisia sävyjä omaaviin luonnonrunoihin. Totta on, että esikoiskokoelmastaan alkaen Södergran käänsi kirjallisuudessamme ennennäkemättömän lehden rikkoen runouden totuttuja rajoja ja tuoden lyriikkaamme uuden, omaehtoisesti toimivan naisen. Mutta kuka siis oli tämä sadunhohtoinen ja salaperäinen nuori nainen näiden kiehtovien runojensa takana?

Rahikainen itse haluaa lähestyä Södergrania ja hänen kirjailijakuvaansa myyteistä riisuttuina – purkaa näitä kirjallisuushistorian sitkeästi toistamia fiktiivisiä ja romantisoivia käsityksiä, jotka yksinkertaistavat Södergranin henkilö- ja kirjailijakuvaa leimaten hänet lähinnä sairaaksi ja kuolemaa tekeväksi itsestään kirjoittajaksi. Rahikainen myös onnistuu tavoitteissaan: hän osoittaa, että aikaisempi tutkimus on ollut lähdekriittisyydessään varsin ontuvaa ja että tietoisestikin väritelty elämäkertatyö on tuottanut koko lailla kuvitteellisia ”totuuksia”. Kuten Rahikainen sanoo: ”Runoista on tullut faktaa, josta on jälleen tullut runoja.” Todellisuus on kuitenkin sepitteitä huomattavasti rikkaampi ja monivivahteisempi.

Rahikaisen oma tutkimusote on reseptiohistoriallinen, lähdekriittinen ja aiempaa kontekstualisoivampi – hän haluaa asettaa Södergranin myös siihen laajempaan kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa tämäkin tyhjiön sijasta toimi. Mukana on myös uutta aineistoa, jota aikaisemmassa tutkimuksessa ei ole huomioitu. Käytettävissä oleva lähteistö on kuitenkin edelleen ollut niukkaa, ja Rahikainen tähdentääkin Södergranin elämäkerturin väistämättä kohtaamia ongelmia, joista keskeisimpiä ovat juuri lähteiden vähyys ja olemassaolevienkin lähteiden mahdollinen epäluotettavuus: tutkimus rimpuilee yhä vähäisten kirjeiden, yksittäisten muistikirjojen ja värittyneiden muistelmien varassa. Toki on myös aikalaiskirjoituksia, kuten arvosteluja ja lehtiartikkeleita, jotka valottavat mm. Södergranin teosten vastaanottoa, mutta kaiken kaikkiaan lähteitä on kuitenkin vain vähän. Södergran ja hänen äitinsä myös tietoisesti tuhosivat paljon mahdollista lähteistöä, ja on mahdotonta tietää, mitä kaikkea on mennyt hukkaan.

Rahikainen jakaa teoksensa kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän kulkee Södergranin rinnalla tämän syntymästä kuolemaan ja toisessa seurailee kuoleman jälkeen kuljettuja myyttien rakentamisen polkuja aina vuoteen 1955 asti, jolloin Hagar Olsson julkaisi Södergranin itselleen lähettämät kirjeet omilla kommenteillaan varustettuina.

Edith ja Totti!

Södergranista rakentuu Rahikaisen tarkastelussa koko lailla aikaisemmasta poikkeava kuva: Södergran ei ollutkaan kärsivä ja yksinäinen satuolento, vaan elämäniloinen, huumorintajuinen, itseironinen ja epäsovinnainen nuori nainen, joka eli verraten laaja-alaisessa sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Hän oli myös tietyssä mielessä kirjailija(ttare)na etuoikeutettu: hänellä ei ollut perhettä huolehdittavanaan, ja äiti tuki häntä vakaasti ja uupumatta. Södergranin kirjalliset kunnianhimot olivat myös hyvinkin tietoisia, ja hän oli perillä aikansa aatevirtauksista, joista innoittavimpiin hän herkästi myös kiinnittyi. Södergran myös sekä luki paljon että harjoitti omaa kirjoittamistaan, eikä siis ollut yksinäinen ja eristäytynyt nero, kuten myös on haluttu nähdä. Södergran ei myöskään kirjoittanut omasta itsestään, vaan hänen runojensa minä on varsin yleispätevä. Rahikainen sanoo: ”Tosiasiassa Södergranin runominä on erittäin yleispätevä, sitä mieltä ovat monet tutkijat, myös minä.” Ja minä: myös oma ”todellinen” minuus heijastuu kirjoitettuun, mutta kirjoitetun minä ei koskaan ole sama kuin kirjoittajan todellinen minä.

Rahikainen osoittaa myös, että Södergran herätti kiinnostusta heti ensimmäisestä kokoelmastaan (Dikter, 1916) alkaen, ja vaikka teos vakiintuneita konventioita murtavana kohtasikin myös ymmärtämättömyyttä, huomasivat muutamat heti kirjoittajan poikkeuksellisen lahjakkuuden. Södergran sai aikalaisiltaan tunnustusta myös jatkossa, vaikka hänen tapaansa asetella sanottavansa ei aina ymmärrettykään. Ei siis ole totta, että Södergran olisi ollut vain ja ainoastaan väärinymmärretty nero, joskin taiteen kaavojen murtajana hänessä oli monelle sulattelemista.

Totta ei ole myöskään se, että Södergran olisi elänyt surkeassa köyhyydessä ja eristyneenä kaikesta mitä maailmalla oli tarjota. Köyhiä ja yksinäisiä olivat vain viimeiset vuodet, kun taas sitä ennen Södergranilla oli kyllä virikkeitä ja vilinää ympärillään. Kuolemansairaskin Södergran oli lopulta vain elämänsä viimeisen vuoden.

Rahikainen osoittaa hyvin onnistuneesti, kuinka hetteikköinen saattaa olla se polku, jota tulkitsijat ja elämäkerturit kulkevat: Södergranin ystävät Hagar Olsson ja Elmer Diktonius kirjoittivat kumpikin omia sepitteitään, jotka olivat pikemmin fiktiota kuin totta, ja siirsivät näihin varsin värittyneisiin tulkintoihinsa ennen kaikkea oman tarpeensa tulla kirjoitetuksi tämän suuren visionäärin vierelle, ja myös Gunnar Tideström ja Olof Enckell erehtyivät nojaamaan siihen arveluttavaan ja perusteettomaan kehykseen, jossa kirjailijan tuotantoa tarkastellaan tämän omaa elämää vasten. Aikaisempi tutkimus on siis ollut aivan liian lähdekritiikitöntä ja sortunut elämäkerrallis-psykologisissa kehyksissään ylitulkintoihin, mytologisointeihin ja suoranaisiin virheisiin. Myös elämäkertureiden ”tieteelliset” tulkinnat saattavatkin perustua hyvin löyhiin argumentteihin ja myös henkilökohtaisiin haluihin rakentaa tietynlaista narratiivia noudatteleva tarina.

Rahikainen siis osoittaa, että Södergran-kuvamme on rakentunut pitkälti fiktiivisistä myyteistä. Hän kuitenkin toteaa, etteivät myytitkään ole silkkaa valhetta, mutta ne yksinkertaistavat ja kätkevät taakseen huomattavasti monivivahteisemman totuuden. Olen samaa mieltä: myytit eivät kerro koko totuutta, vaan peittävät ihmisen (myyttejä kiehtovampaa) monitasoisuutta. Kuitenkin tuntuu myös siltä, että kukin aika tarvitsee omat käsityksensä ja kirjoituksensa, ja myös elämäkerrat kirjoitetaan aina ajan henkeä mukaillen. Kuten Rahikainenkin sanoo, ”kukin elämäkerta kertoo aina jotakin oman aikansa tavasta ottaa kirjailijan tuotanto vastaan.” Meidän aikaamme ei enää oikein tunnu sopivan neroudessaan myyttinen taiteilijahahmo merkillisine sisäisine voimineen, vaan nyt ollaan hyvin innokkaita ravistelemaan taiteen tekemisen myyttejä ja riisumaan romanttista hohdetta taiteilijoiden yltä – näkemään esimerkiksi kirjoittaminen arkisena askareena, työnä jota tehdään kahdeksasta neljään. Missä sitten lienee totuus? Ehkäpä jossakin myyttisyyden ja arkipäiväisyyden rajamailla, kultaisella keskitiellä? Sanomisen lahja ei ehkä ole silta jumaluuteen, mutta kirjoittaminen on sittenkin erittäin mielenkiintoinen prosessi, joka aktivoi merkillisen olennon nimeltä kirjoittava minä. Södergran ei varmastikaan ollut yli-ihminen, vaan hyvin inhimillinen nuori nainen, mutta hänen runojensa minä on kiistatta huikea ja vahva, ja hänen sanomisen lahjansa siten kiistatta erityislaatuinen. Ehkäpä mukana on sittenkin myös pienen pieni ripaus taikaa.

Mutta minkälainen kuva tai tarina meillä on Edith Södergranista nyt, uuden elämäkerran myötä? Onko kokonaista kuvaa tai tarinaa mahdollistakaan tavoittaa, kun lähteitäkin on niin kovin vähän? Södergran teostensa takana on kiehtova, mutta kuinka täsmällistä ja todellista kuvaa meidän on hänestä lopulta mahdollista saada? Kuten Rahikainenkin toteaa, Edith Södergranin elämäkerta ”ei tule koskaan valmiiksi – ratkaisevat palat puuttuvat.” Kokonaista totuutta ei koskaan tule, mutta ehkäpä Södergranin tenho perustuukin myös siihen, että me emme saa koskaan tietää kuka hän oikeastaan oli. Meillä on hänen runonsa, mutta elämästä vain pieniä kiehtovia palasia. Mutta ehkäpä tämä pirstaleinen arvoituksellisuus vain lisää Södergranin lumovoimaa entisestään – antaa meidän sittenkin nauttia myös fiktiivisten myyttien tenhosta ja oman mielikuvituksemme vapaista rajoista.

Rahikainen toteaa myös, että Södergran itse oli sitä mieltä, että jälkimaailmalle riittävät hänen runonsa. Kuten todettua, Södergran ja hänen äitinsä tuhosivat tietoisesti ehkä paljonkin sellaista, joka olisi auttanut paikkaamaan elämäkerran aukkoisuutta. Ehkäpä Södergran tällä tavoin itsekin tahtoi luoda itsestään myös myyttistä taiteilijahahmoa, mutta hän oli myös oikeassa. Mikä oikeus meillä loppujen lopuksi on ihmiseen, joka on antanut meille jo runonsa?

Södegranin kuulu lause kuuluu: ”Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.” Edith Södergran oli omanarvontuntoinen nuori nainen, joka näki oman lahjakkuutensa ja ymmärsi olla siitä ylpeä. Hän ajatteli kirjoittavansa vain harvoille ja valituille, niille joilla on edellytyksiä ymmärtää hänen poikkeuksellisen vahvaa taidettaan, ja myös vastusti kipakastikin runojensa väärinlukemista. Ehkäpä taiteilijuus edellyttääkin aina myös hitusen narsismia – kuinkapa muuten voisi uskoa siihen, että omista tuotoksista olisi taiteeksi? Ja ehkäpä itsevarmuuden tavoittaminen perustuu juuri Södergraniin mainitsemaan oman ulottuvuuden löytämiseen: kun tunnistaa mahdollisuutensa, on helpompaa olla juuri sen kokoinen kuin on.

Kuten Rahikainen toteaa, 1800-luvulla voimistunutta nero-myyttiä voidaan syystäkin tarkastella kriittisesti: on selvää, ettei synnynnäisiä neroja juurikaan ole, vaan kaikki tarvitsevat tietoa ja taitojen harjoitusta voidakseen luoda jotakin uutta. Mutta eräs nykyisinkin käytössä oleva taiteellisen nerokkuuden määritelmä on, että nero taiteilija kykenee luomaan uutta luovia taideteoksia, joilla mahdollisesti on myös klassikon status. Ainakin tällainen nero Södergran minusta olikin – saattaa toki olla, että sisäinen kirjallisuudentutkijani on ikuisesti parantumaton romantikko, joka ei koskaan tule kykenemään täysin objektiiviseen tarkasteluun, vaan on aina myös romantisoivien kehystensä vanki. Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että romantiikassakin saattaa olla ripaus totta. Liika järkiperäisyys johtaa harvoin syviin totuuksiin. Tiedostan ja tähdennän, että taiteilijamyytit ovat pitkälti fiktioita, mutta kuten fiktiossa ainakin, myös tässä sepitteessä on ehkä sittenkin myös hitunen totta.

Niin kuin aina, taide (ja ihminen!) on tutkimuskohteena väistämättä tutkijan subjektiivisten kehysten vanki. Yhtä totuutta ei ole. Ja hyvä niin. Antoisa keskustelu avartaa enemmän kuin ehdoton totuus. Kiitos Agneta Rahikaiselle erittäin antoisasta ja ajatuksia herättävästä teoksesta! Ja Edith Södergranille siitä, että olet ollut – ”osa äärettömyyttä”, kuten runosi minä niin kauniisti sanoo.

PS. Södergranin kootut runot julkaistiin suomeksi vasta vuonna 1994, kun kooste nimeltä Elämäni, kuolemani ja kohtaloni ilmestyi: kooste sisältää kaikki viisi runokokoelmaa kokonaisuudessaan sekä kokoelmista pois jätettyjä runoja. Minun suhteeni Södergraniin on rakentunut paljon suppeamman valikoiman varassa: juurikin vuonna 1994 sain lahjaksi Södergranin runoja, mutta kyseessä oli Karri Kokon vuonna 1982 toimittama teos Kohtaamisia, joka sisältää vain Uuno Kailaan vuonna 1929 toimittaman valikoiman 77 runoa, ja näiden runojen rinnalla myös Helene Schjerfbeckin maalauksia. Siksi esimerkiksi runo Päivä viilenee oli minulle pitkään aivan toisenlainen kuin se todellisuudessa on: Kailaan suomentamana se käsittää vain yhden (ensimmäisen) säkeistön alkuperäisen neljän sijasta. Kohtaamisia on minulle kuitenkin hyvin rakas teos, sillä juuri se on tuonut Södergranin luokseni ja kulkenut mukanani pian kokonaiset kaksikymmentä vuotta. Nyt hyllystäni on jo jonkun aikaa löytynyt myös tuo Elämäni, kuolemani ja kohtaloni, mutta en ole lukenut sitä vielä kokonaan, vaan ainoastaan sieltä täältä. En siis ole Södergranin runouden etevin tuntija, mutta hänen runoutensa – sellaisena kuin se on minut jo kohdannut – on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen.

PS2. Ja niin – Agneta Rahikainen ei valinnut Edith Södergrania vaan Edith Södergran valitsi hänet. Ehkäpä tässäkin voi halutessaan nähdä aavistuksen merkillistä mystiikkaa?

********************

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti. Suomentanut Jaana Nikula. 463 s. Schildts & Söderstöms, 2014.