Charles Dickens: Joululaulu – Aavetarina joulusta (1843)

”Tässä aavetarinassa olen koettanut manata esiin erään aatteen hengen, joka ei saa suututtaa lukijoitani, ei itseensä, toisiinsa, jouluun eikä minuun. Kummitelkoon se hauskasti heidän kodissaan ja älköön kukaan sitä karkottako.”

Charles Dickensin (1812-1870) Joululaulu (1843) on niitä klassikoita, joiden tarina lienee monelle tuttu, vaikka itse teos olisikin vielä lukematta: joulua vihaava saituri Ebenezer Scrooge saa jouluyönä seurakseen kolme joulun henkeä ja kokee merkillisen muutoksen, jonka myötä saidasta ja kärttyisästä ukonrähjästä tulee antelias ja hyväntahtoinen, joulumielen valaisema miekkonen. Sellainen tämä tarina oli myös minulle: tuttu, mutta sittenkin alkuperäisessä muodossaan kokematon. Joskus lapsena olen varmastikin lukenut tästä jonkinlaisen Roope-setä-version, ja viime joulun aikaan kävimme myös katsomassa Tampereen Teatterin kerrassaan mainion Saiturin joulun – Ilkka Heiskanen oli Scroogena aivan lyömätön ja koko esitys ehdottomasti kokemisen arvoinen. (Aavetarina hienoine lavasteineen ja huikeine humisevine henkineen saattaa tosin olla pienille katsojille hieman liiankin jännittävä, mutta siinä onkin kaikki ”poikkipuolinen” mitä tuosta erinomaisesta esityksestä voi sanoa.)

Erään ihanan sunnuntain ihana hankinta:

jouluklassikko jouluisen somissa kansissa.

Saituri Scrooge on julma, armoton, kärkäs, kitsas, voitonhimoinen ja ahnas vanha syntisäkki, joka vihaa joulua: joulu on hänelle pelkkä pyh ja silkkaa hölmöä hölynpölyä. Kirjuri Bob saa jouluaattonakin värjötellä kylmissään synkässä pienessä kopperossaan, ja hänen kainot toiveensa jouluvapaasta saavat vastaukseksi vain tympääntynyttä motkotusta – onhan joulu ”kurja tekosyy tyhjentää miehen taskut joka joulukuun kahdeskymmenesviides päivä!” Sisarenpojalleen, joka saapuu kutsumaan enoaan joulunviettoon, Scrooge tiuskahtaa vain: ”Painu tiehesi”. Vähäosaiset saavat hänen puolestaan mennä vaikka vankiloihin ja köyhäintaloihin tai kuolla kokonaan pois liikaväkeä vähentääkseen – hyväntekeväisyyteen ei saiturin ropoja taatusti liikene.

Vaan mitäs tapahtuu? Kun Scrooge tympeiden, jouluntahtoisten ihmisten pilaaman päivänsä päätteeksi palaa synkkään kotiinsa, näkyy oven kolkuttimessa jotakin kummallista: hänen seitsemän vuotta sitten kuolleen yhtiökumppaninsa, Jacob Marleyn, kasvot. Itsekkään elämänsä vuoksi harhailemaan tuomitulla Marleylla on Scroogelle tärkeää ja painavaa asiaa: ”Olen täällä tänä iltana ilmoittamassa sinulle, että sinulla on vielä mahdollisuuksia ja toivoa välttää minun kohtaloni,” hän sanoo ja kertoo että ”Luoksesi tulee kolme henkeä.”

Niin alkaa Scroogen haamujentäyteinen jouluyö. Henget tulevat yksi kerrallaan: ensin menneitten joulujen henki, sitten nykyisen joulun henki ja lopuksi tulevien joulujen henki. Scrooge saa nähdä sekä omia menneitä joulujaan iloineen ja suruineen että sisarenpoikansa ja kirjurinsa nykyisen joulun ja huomaa, että joulumieli pesii köyhässäkin kodissa, mutta hän itse olisi voinut tehdä toisten hyväksi paljonkin. Kamalimmat näyt näyttää viimeisenä saapuva tulevien joulujen henki, puhumaton ja kalsea olento joka vain osoittelee ojentuneella kädellään: Kuka onkaan tuo onneton kuollut, jota ei yksikään kaipaa... Tuo, jolta viedään kuolinpaitakin, koska hän ei koskaan antanut itsestään mitään... Ja voi, missä onkaan nyt kirjurin pieni ja hento poika, pieni ja poloinen Tim... Scroogen syytä tämä kaikki tuleva kamala ja paha! Ja niin hän vaikertaa vaiteliaalle tulevien joulujen hengelle: ”Ovatko nämä Tulevien tapahtumien kangastuksia, vai ovatko nämä vain Mahdollisten tapahtumien varjoja?” Scroogen tuskat ovat suuret, mutta oh, lopulta aaveen tilalla onkin vain sängyntolppa...

Henkientäyteisen yön jälkeen Scroogen joulupäivä valkenee kirkkaampana ja säteilevämpänä kuin koskaan. Maailma on täynnä iloa ja ihanuutta, ja Scrooge tekee ennen tekemättömiä tekoja muuttuen niiden myötä ihmiseksi, joka ”hän jos sitten kukaan osasi viettää joulun oikein”. Ja tietenkin

”Jotkut nauroivat huomatessaan hänessä muutoksen, mutta hän antoi heidän nauraa ja vähät heistä välitti, sillä hän oli kyllin viisas tietääkseen, ettei tällä maapallolla koskaan tapahtunut mitään hyvää, mille ihmiset eivät olisi alussa kuollakseen nauraneet. --- Hänen oma sydämensä riemuitsi ja se riitti hänelle.”

**********

Joululaulu on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka klassikkoon kannattaa aina tarttua: iätön teos ei vanhene, vaan koskettaa yhä uusia ja uusia lukijapolvia. Ja miten lienee, liekö joulun henki sirotellut tunteikkuutta silmäripsiini vai kuinka, mutta laulun lopussa minä huomasin kyllä räpsytteleväni ilon pisaroita silmistäni pois... Niin ihanaa on, että ihmisellä on mahdollisuus muuttua, jopa kaikkein itsekkäimmällä – tulla paremmaksi ihmiseksi toisille ja samalla myös itselleen.

Luulen, etten ole aiemmin lukenut Dickensiä (ajatella, tällainenkin puute!), mutta tämän jälkeen saatan hyvinkin lukea. Dickensin kerronta on ainakin tässä teoksessa paitsi sisällöltään syvää ja koskettavaa myös jotenkin mukavan velmuilevaa. Scrooge näyttäytyy hänen sanoissaan ensin äärimmäisen jörönä ja tympeänä kärttypäänä, sitten iloisesti hyppelehtivänä veikkosena, joka on äkkiä saanut ylleen aimo annoksen jouluhenkien hyviä henkäyksiä. Kerronta ei ole raskasta vaan koskettavuudestaan huolimatta pikemminkin ilakoivaa: Dickens ottaa kantaa sekä ihmisen itsekkyyteen että aikansa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta tekee sen avartavan aavemaisen joulutarinan keinoin, sekä ymmärrys että pilke silmäkulmassaan, ja tarjoilee tarinansa sopivan keveässä muodossa. Niinpä niin, ehkäpä juuri pilkkeen ja ymmärryksen sopusoinnusta syntyykin usein erinomaisia kertomuksia.

 

Saiturista hyväntahtoiseksi iloveikoksi muuttuneen Scroogen ja joulun humisevien henkien myötä toivotan toiseen adventtisunnuntaihin runsaasti lämmintä joulumieltä. Meidän kaikkien joulu on menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, ehkäpä niitä kaikkia yhtä aikaa. Ja nyt – sirotelkoot joulun hyvät henget meidänkin yllemme joulumielen suloista säihkettä ja antakoot meille anteliaisuutta, lempeyttä ja aitoa ja puhdasta hyvää tahtoa. Aamun taas valjetessa avatkaamme ikkuna maailmaan niin kuin Scrooge ja nähkäämme kuinka se on ihana ja ihmeellinen.

PS. Osallistun tällä teoksella Ullan talvihaasteeseen, tämä olkoon joulukirjoistani toinen. Kiitos Ulla – sinun ansiostasi minun tuli tartuttua tähän teokseen juuri nyt, tämän joulun alla.