Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002)

Virginie katsoo minua kasvot käsivarsiaan vasten. Huulilla on nuoren naisen pehmeän kujeileva hymy, silmissä surumielisyys jossa kimmeltää elämänkokoinen tarina. En kai koskaan väsy häntä katselemaan. Häntä ja hänen tarinaansa, jonka melkein voin hänen silmistään lukea, mutta en sittenkään.

Mitä jää jäljelle ihmisestä, josta tiedämme hädin tuskin etunimen ja joitakin kasvonpiirteitä? Täytyyhän jotain jäädä.

Anna Kortelaisen Virginie! (2002) on oikeastaan niitä kirjoja, joista en melkein tahtoisi kirjoittaa mitään tai joista tahtoisin kirjoittaa vain itselleni. Mutta niin, taas keskustelen itseni kanssa, hieman kiukuttelenkin, sellainen olen, ja kysyn kumpi on oikein, sekö että pitää kirjan itsellään vai että nostaa sen esiin sillä pienellä areenalla, jossa sen sentään voi tehdä.

Miksi joidenkin ihmisten tarinat tallentuvat takuuvarmasti tuleville polville ja joidenkin tarinoita ei enää koskaan pysty lopullisesti selvittämään?

Milloin se oli, kun sain tietää että ihanasta, kauniista Virginiestä on kirjoitettu kirja? Joitakin vuosia sitten ehkä. En muista enää. En varmaankaan vielä silloin, kun kirja julkaistiin, sillä minulla oli silloin muuta ajateltavaa ja tieto kirjan julkaisemisesta on luultavasti mennyt minulta ohi. Muistan vain, että joskus pari vuotta sitten kohtasin kirjan sattumalta antikvariaatissa ja keräsin sen lumoutuneena mukaani. Tiesin, että tämä olisi niitä kirjoja, joista voisin sydän pakahtuneena sanoa että minun. Ja niin voinkin.

Virginie on esimerkki juuri sellaisesta naisesta, joka huolestutti 1800-luvun lopun naiskeskusteluun osallistuneita: hän pakenee määrittely-yrityksiä.

Voin, koska kirja kertoo naisesta vuosisadanvaihteen Pariisissa. Koska se kertoo suomalaisen taiteen kultakaudesta. Koska se kertoo rakkaudesta, sen monista kasvoista. Koska se sekoittaa toisiinsa elämän, taiteen ja tutkimuksen, matkustaa taiteen kertomien tarinoiden, menneisyyden hämärän todellisuuden ja nykyisyyden tulkintapyrkimysten välillä.

Mikrohistorian täytyy uskaltaa käyttää sanoja, jotka ilmaisevat tiedon ja elämän epävarmuutta:  ”ehkä”, ”sanotaan”, ”luulen”.

Kyllä, juuri niin! Ja eikö se oikeastaan olekin kaikkein rohkeinta, se että rohkenee ilmaista kaiken epävarmuuden? Niin, Virginie! on mikrohistoriaa. Sitä historiaa, joka antaa äänen tavallisten ihmisten elämälle. Eikä nyt takerruta tavallisuuden problematiikkaan, vaan otetaan käsite määritelmänä kaikille niille ihmisille, jotka jäävät historiankirjojen ikuistamien suurmiesten (ja joskus harvoin -naistenkin) varjoon. Mikrohistoria on myös sitä historiaa, jota kirjoittaessaan [h]istorioitsija ei ole se joka tietää, vaan se joka kysyy. Ja jo se yksin saa minut sitä rakastamaan, sillä kysyminen on aina vastaamista tärkeämpää ja syvempää: kysyminen kertoo, että ihminen on kylliksi nöyrä ymmärtääkseen ettei tiedä. Mikrohistoriaa kirjoittaessaan tutkija voi tuoda esiin juuri sen, että myös hän itse on oman aikansa ja inhimillisen rajoittuneisuutensa vanki. Että hänellä on polku, jota hän voi kulkea, mutta jonka taivaltaminen ei välttämättä takaa mitään muuta kuin hyviä arveluita, mahdollisuuksia. Lopullista totuutta ei ole eikä voi olla, ja juuri se tekee yhä uusista kysymyksistä niin tärkeitä. 

 

Anna Kortelainen kertoo Virginielle yhden mahdollisen tarinan, jossa mahdollisuuksia on monta. Minä luen mitä hän kertoo ja katselen Virginietäni, mietin mikä Kortelaisen kertomassa tarinassa on totta ja miten paljon voimme todesta tietää, sitäkin mitä totuus ylipäätään on. Ajattelen myös rakkautta, tietenkin. Juuri sitä, miten rakkaudellakin on aina useammat kasvot. Sitäkin, pitäisikö minun olla vihainen Edelfeltille, jonka teoksia olen vähäisellä kuvataiteen ymmärrykselläni ja palavalla sydämelläni aina ihaillut. Ei kai, ei sittenkään. Ja kyllä, kuitenkin. Mutta jos hän ei olisi maalannut rakastajatartaan, Virginien tarinaa ei olisi senkään vertaa kuin se nyt on. Hän ikuisti sinut Virginie, vaikka – niin, vaikka.

Kun lopetan kirjan, olen huumaantunut ja hurmaantunut, molempia yhtä paljon. Siksi, että jälleen yksi vuosisadanvaihteen naiskohtalo hengittää minussa. Siksi, että minusta tuntuu että minulle avautuu hiljalleen kokonainen uusi maailma ja että juuri tämä kirja on osaltaan raottanut ovea. Siksi, että minusta tuntuu, että minussa kasvaa jotakin. Että jokin, joka on jo jonkin aikaa ollut versolla, on juuri kasvattanut itselleen uuden nupun. Siksi, että kirjat jotka ovat itselle oikeita ja tärkeitä ja tarpeellisia, tulevat kyllä lopulta vastaan, etsittyinä tai sattumalta. Siksi, että haluan tietää enemmän, ymmärtää enemmän. Kysyä enemmän.

 **********

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina.

316 s. Tammi 2002.

PS. Ja mitä tutkimuksen tekemiseen tai ylipäätään luovan työn innoittavuuteen tulee, niin tiedämmehän, että [o]lotila muistuttaa kovasti rakastuneisuutta.

Lemmen ilot ja sydämen salat – suomalaisen rakkauden historiaa (2015)

Minä naitan sinulle tyttäreni kunnialliseksi emännäksi, jolle kuuluu puoli vuodetta, lukot ja avaimet ja kolmannes irtaimistosta, jonka Te omistatte tai voitte tulla omistamaan, ja kaikki se oikeus, joka on Uplannin lain mukainen ja jonka Pyhä Erik antoi; nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. 

(Kuningas Kristoferin maanlaki, Naimiskaari, 8. luku.)

Tiesitkö, että joskus ennen vanhaan esiaviollinen sukupuolielämä oli kelpo tapa valmistautua avioliittoon? Tai että kirkollinen vihkiminen määrättiin Suomessa pakolliseksi niinkin myöhään kuin vuonna 1734? Että katolinen kirkko sanoi jo liki tuhatkunta vuotta sitten, että tärkeintä avioliiton solmimisessa on paitsi kirkollinen vihkiminen myös morsiamen ja sulhasen oma suostumus? Että vaikka avioliitot perustuivatkin pitkään perheiden ja sukujen sopimukseen, puolisot saattoivat silti myös ihan oikeasti pitää toisistaan, ehkäpä rakastaakin? Että eivät ne entisaikojenkaan ihmiset kaikessa käytännöllisyydessään sentään tunteettomia olleet vaan kuohuivat rakkaudentunteissaan siinä missä mekin, modernin romanttisen rakkauden ja sielunkumppanuuden ylistäjät ja ylistäjättäret? Ja niin, entäpä sen, että 1700-luvulla tiedemiehetkin pitivät halutonta naista kerta kaikkiaan sairaana, vaikka 1800-luvulla haluttomuus olikin äkkiä hyveellisen naisen ehdoton ominaisuus?

Tämä teos, Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen Lemmen ilot ja sydämen salat – suomalaisen rakkauden historiaa (2015), kertoo sen ja paljon muuta. Lukijalle selviää myös kaikenlaisia hauskoja rakkauden historian yksityiskohtia: mm. se, milloin sydämestä tuli romanttisen rakkauden symboli ja mihin perustuu se vanha sanonta vispilänkaupasta. Tekisi niin mieleni kertoa tämän sisällöstä paljon muutakin hykerryttävää, mutta enpäs nyt kerrokaan vaan laitan sormet somasti sutturalle ja jätän kiltisti lopun kerrottavan kirjan tekijöille. (Mutta tämä on kyllä ihan pakko: tiesitkö, että säädylliset naiset eivät vielä 1700-luvulla käyttäneet kevytkenkäisten sirkusnaisten suosimia alushousuja? Kyllä me olemme hurjia me jälkipolvet.)

Teos on ajalliselta rajaukseltaan laaja ja kattaa monta vuosisataa keskiajalta nykypäivään, mutta pääpaino on ajassa ennen 1800-luvun puoliväliä. Mukaan mahtuu siten mm. ritariromantiikan kaikuja, kurkistuksia 1700-luvun säätyläisten eroottiseen iloitteluun ja 1800-luvun porvarillisiin ja siveisiin perheidylleihin. Mielenkiintoista aaltoliikettä se on tämä rakkaudenkin historia, lue vaikka.

Niin:

Suomessa on lähes tuhat vuotta vaihdettu mielipiteitä rakkaudesta, seksuaalisuudesta, avioliitosta ja vihkimisestä. Osapuolina siinä keskustelussa ovat olleet Ruotsin kruunu, Suomen valtiovalta,
 katolinen ja luterilainen kirkko ja kansa vanhoine tapoineen.

Saapa nähdä, miten keskustelu jatkuu. Uusia keskustelunkäänteitä odotellessaan voi tosiaan vaikka lukaista tämän, yleisesityksen siitä mitä on tapahtunut tähän asti. Lähteinä teoksessa on käytetty mm. kirjeitä, päiväkirjoja, avioerodokumentteja, runoja ja kansanperinnettä, joten elävällä elämällä edetään. Elävyyttä ja elämäntuntua teokselle antavat myös oikeat tarinat oikeista rakastavaisista. 

Lemmen ilot ja sydämen salat on kepeälukuinen, mutta samalla myös vahvasti asiantäyteinen opus rakkauden historiasta. Aiheeltaan laajahkona se ei toki pureudu syvimpiin syvyyksiin, mutta nimenomaan yleisesityksenä se on oikein oivallinen. Lähdeviitteet ja -luettelo ohjaavat lukijan myös eteenpäin, jos aiheesta sattuu enemmänkin innostumaan. Hankalia käsitteitä ja mutkikasta kieltä teoksessa ei näy, vaan päinvastoin mukavan leppoisasti ja paikoin sopivan iloittelevastikin etenevää raikasta kerrontaa.

Erityiskiitoksen tämä teos ansaitsee kauneudestaan: esteetikon silmä lepää teoksen teemaan hienosti sopivassa ulkoasussa, joka tekee siitä myös viimeistellyn ja ajatellun tuntuisen.

**********

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen:

Lemmen ilot ja sydämen salat – suomalaisen rakkauden historiaa.

Graafinen suunnittelu Anna Makkonen. 265 s. WSOY 2015.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Tuusulanjärven taiteilijaelämää (2005)

On kesä, tämä ja toinen. Sininen, kirkas taivas ja pehmeitä aaltoja tekevä tuuli. Minä katselen kimaltelevaa Tuusulanjärveä ja kiireettömyys kutittaa poskipäitä – kiireettömyys, tai se, kuinka ajan kerrokset kiertyvät kehäksi ja aika lakkaa ehkä olemasta sellaista kuin se on. Kulta-aika on tässä, nyt, tuulessa joka puhaltaa hiuksia kasvoiltani pois ja vedessä joka välkkyy, kielojen ja pihlajien ihanissa valkeissa kukissa ja talon hiljaisessa kamarissa, jossa hengetär ehkä aivan hetki sitten on nukkunut...

Kiitos kirjastolle!

Menen Aholaan. Ehkä suren, että Jussi ja Venny lapsineen ovat lähteneet kesäksi pois, olisi ollut kiehtovaa tavata heidät. Kentis ihmettelenkin, miksi kukaan jättää tällaisen paikan kesäksi, mutta niin – ehkä se toinen paikka on vielä ihanampi. Tiedän, että Brofeldtit asuvat täällä vuokralla: he eivät maallisesta omaisuudesta piittaa, heille riittää se että saa tehdä sitä mikä on tärkeää (taidetta!). Sieluni vapaudenhaluinen siipi tuntee suloista sisaruutta, iloa ja yhteenkuuluvuutta sen hellivän ajatuksen äärellä, että omaisuus ei ole maailmassa tärkeintä. Ja kyllä, ihailen Jussia, mutta ehkä sittenkin vielä enemmän minua sykähdyttää nyt Venny – ajatus perheensä keskellä työskentelevästä taiteilijattaresta, joka valitsi ja sai molemmat, sekä luovan työn että perheen. Ajattelen taas, että se on mahdollista: olla kokonainen. Että se oli sitä jo silloin – niille, jotka uskalsivat.

Kuusikon läpi kulkiessani kuulen kuinka ne puhuvat, puut. Kun saavun Ainolaan, äänet jäävät taakse ja vastassa on valtava, mykistävä hiljaisuus ennen kuin äkkiä kuulen säveliä – Janneko soittaa, etsii sointujen sopusointua. Katselen puutarhaa ja näen häivähdyksen helmaa, oi, sen täytyy olla itse ihana Aino... Ja nyt, kuljeskellessani, huomaan taas myös ne toisen, omistamishaluisen minäni hurmaantuneet huudahdukset, jotka lakkaamatta riitelevät boheemiminäni vapaudenkaipuun kanssa: Oi, olisipa tämä puutarha minun! Tämä keittiö! Tämä kamari! Kellarin ovella myös hengetärminäni herää, tietenkin, se joka tahtoisi laittaa pitsihattupurnukoita vieri viereen talvea vastaan mutta taipuu yleensä tyytymään haaveiluun, suloisiin tahtoihin joista ei aina tarvitse tulla totta. Ja kyllä, minä ajattelen Ainoa, ihanaa kaunista Ainoa, ja hänen kukkiaan, hänen hennon vartensa kantamaa vahvuutta, ihmisen unelmia ja uskoa itseensä ja siihen mitä tekee, aikoja jotka ovat erilaisia ja ihmisiä niissä.

Suvirannan huvilassa pysähdyn taas ajattelemaan myös ylempien säätyjen kansaan nähden erilaista asemaa. Kai tämä on väistämätönkin, tämä ajatus: eivät nämä ihmiset olleet köyhien torppien lapsia. Ei säätyläistenkään elämä kai toisaalta ole aina ollut taloudellisesti helppoa, on saattanut olla velkaa ja vähävaraisuuttakin, mutta silti: se, että ihmisten mahdollisuudet perustuvat syntyperän sanelemaan eriarvoisuuteen, on väärin. En kuitenkaan voi tuntea kuin riemua siitä, että nämä taiteilijat ovat eläneet, jättäneet meille muistonsa. Muistelen myös Elisabethin lapsilleen kirjoittamia kirjeitä, niitä joita olen hiljakseen lukenut, ja sitä kuinka paljon niissäkin lasketaan rahoja, koetetaan saada ne riittämään. Toisinaan säätyläisillä on ollut myös unelmia paremmasta maailmasta: Eeron veljestä Arvidista tuli tolstoilainen, joka ajatteli ettei kukaan saa elää toisen työllä, ja hänen rinnallaan myös Elisabeth-äiti laittoi kätensä multaan. Eero ei tolstoilaisuutta tosin tainnut hyväksyä. Minä mietin miksi ei ja ajattelen, että tahdon tietää siitä(kin) enemmän.

Päätän taas kääntää kasvoni tuuleen, jatkaa matkaa. Astun kohti Halosenniemeä ja pysähdyn hyväksi aikaa katsomaan taloa etäältä ennen kuin menen lähemmäksi ja kosketan seinien hirsiä, hitaasti kasvanutta puuta jollaista ”ei tämän päivän lannoitusmetsistä enää saa”. Tunnustelen ajatuksia vastakulttuurista ja vaihtoehtoisuudesta ja tartun taas kiinni toiveikkaiseen optimismiin, siihen kuinka ihmisessä yhä on mahdollisuus ymmärtää ja nähdä. Ajattelen sitäkin, kuinka ilmiö yleensäkin herättää tarpeen vastailmiölle ja toivon, että se todella pätee juuri siellä missä vastailmiöitä kaivataan – että ihmiset ymmärtävät useita tärkeitä asioita ennen kuin on liian myöhäistä. Myös Suvirannassa heränneet ajatukset palaavat taas, ne jotka ovat niin totta: että oli aika, jolloin syntyperä todella saneli ihmisen mahdollisuudet valita. Pekka Halonen oli kulta-ajan poikkeus, talonsa menettäneen maalaissuvun poika. Hänellä ei ollut varoja, oli vain lahjoja. Järnefeltit olivat aatelissukua, Aho papin poika, Sibelius lääkärin. Tällaisia ajatellessani tulen väistämättä miettineeksi sitäkin, mitkä olisivat olleet omat mahdollisuuteni sata vuotta sitten. Tai mitkä yksilön mahdollisuudet tulevat olemaan joskus tulevaisuudessa, jos maailman suunta ei muutu.

Huomaan, että matkani kesäisen järven kauniissa maisemissa saa ajatukseni karkailemaan. Lepuutan silmiäni maisemien ja talojen kauneudessa, mutta tunnen myös monenlaista hämmennystä. Etsin kai myös itseäni, koetan tavoittaa sitä jostakin piian esiliinan ja isäntäväen lukunurkkausten välimaastosta. Eksyn, jälleen kerran, ajattelemaan monenlaisia kysymyksiä maailmasta ja koen etsivää levottomuutta. Tiedän, missä olen, mutta en sittenkään. Ehkä päätän, että kirjoitan näistä kaikista karkailevista ajatuksista joskus myöhemmin jotakin kokonaista, lähden tutkimusmatkalle kohti loputtomia kysymyksiä. Nyt silitän vielä hirsiä, kerään sormenpäihini niiden tunnun. Palaan hetkeksi myös talon asukkaisiin ja pysähdyn ajattelemaan Maijaa, sitä kuinka tahtoisin tietää enemmän myös hänestä: naisesta, jolla hänelläkin oli perhe ja kukoistava puutarha mutta myös oma ura – hän teki käännöstöitä ja opetti pianonsoittoa. Sitäkin kyllä ajattelen, että myös hänellä oli palvelusväkeä, joka antoi arkielämään väljyyttä, vapautti aikaa.

Matkan jatkuessa alan olla hieman hajamielinen, ehkä siksi että ajatuksia on jo niin paljon. Piipahdan kuitenkin myös Syvärannassa, Erkkolassa, Onnelassa, Iloniemessä, Villa Kokkosessa, huviloissa, kirkossakin. Tunnustelen hetken aikaa Uuno Kailaan, Eino Leinon ja Maria Jotunin henkeä – hekin ovat olleet täällä. Samoin täällä ovat kuljeskelleet myös E. N. Setälä ja Lauri Kettunen, kielimiehet joiden nimet muistan vuosien takaa. Entä Martta Wendelin! Oi, ne ihanat pieniruutuiset mökinikkunat ja tähtisilmälapset kerta toisensa jälkeen ikuistanut taiteilijatar! Niin, sitä hän minulle hän on, taiteilijatar, vaikka hän ehkä tekikin ennen kaikkea ”kuvituksia”: minulle hänen kuvansa ovat sielua hellivää taidetta, ikkunoita kauneuteen. Täällä hänkin asui.

Aleksis Kiven kuolinmökissä, tai siinä fiktiossa joksi se on rakennettu, minä olen jo aivan hiljaa. Minun ajatukseni ovat äänettömiä, sumuisia kuin katoava aika. Ajattelen sitä kuinka mennyt katoaa sumujen verhoon eikä kuitenkaan, sillä jotakin siitä sittenkin aina jää: utuisia kuvia, jotka ehkä ovat totta, ehkä tulevien aikojen tarinoita. Ehkä myös kulta-aika on tarina, jossa on jotakin totta ja loput myöhempien aikojen kertomuksia ja merkityksiä.

Matkani Tuusulanjärvellä johtaa lopulta kulta-ajasta modernismiin ja edelleen nykyaikaan. Minusta tuntuu, että minä en kuitenkaan heti ehdi mukaan, minä jään sinne vielä, kulta-ajan tarinaan. Ja kyllä: toivon, että jonakin päivänä alkaa uusi kulta-aika, sellainen joka vielä entistä vahvemmin yhdistää kaiken, mikä ihmisessä on hyvää ja kaunista. Ehkä ajattelen niinkin, että jos pysähdyn ja hengitän  tätä vienoa kesäistä tuulta, kulta-aika saattaa todella olla myös juuri nyt.

**********

Niin: Jos kaipaat kulta-ajan kauneutta, hetkiä joissa taide, luonto ja koti kietoutuvat syleilemään toisiaan, sanoja jotka kenties saavat miettimään myös erilaisten aikojen yhteyksiä toisiinsa ja ajattelemaan ajatuksia jotka ehkä myös itsepintaisesti karkailevat, tavoittelevat mieleen tilaa jossa hyvä ja kaunis on mahdollista siitäkin huolimatta että myös idylleissä on ehkä aina säröjä – niin, jos tahdot matkata sinne missä vaihtoehtoista elämäntapaa kaipaavat taiteilijat pakenivat kiivasta nykymaailmaa jo yli sata vuotta sitten, niin tässä: avaa Tuusulanjärven taiteilijaelämää ja mene. Minä palaan sieltä hiljaa mutta niin kuin aina tällaisilla matkoilla, myös tällä kertaa jotakin minusta ehkä myös jää. Ja ei, en sittenkään vaihtaisi omaa aikaani pois, mutta niin mielelläni lainaisin menneestä kaiken kauniin.

Kiitos Tuusulanjärvi ja Juhanit Salokannel ja Seppovaara!

 

**********

Juhani Salokannel & Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää.

159 s. Otava 2005.

**********

Tällä piirtyy ruksi kirjankansibingon ruutuun maisema.

Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen... (2001)

Ihminen, joka heti juhannukselta kurkottelee mielessään kohti syksyn kirpeitä tuulia, alkaa viimeistään lokakuussa kallistua jouluun. Vai meneekö se niinkään, syksy ja talvi ja joulu taitavat sittenkin olla minussa ympäri vuoden. Kyse ei ole niinkään kiirehtimisestä tai kurkottelusta ohi hetken, vaan pikemminkin juuri omanlaisestaan pysähtymisestä ja viipyilemistä, ajan ottamisesta sellaiselle, mikä tekee mielelle hyvää.

Niinpä minä jo hyvinkin juon joulunmakuista teetä, pian glögiäkin, ja piparkakkuja olen maistellut jo pitkään. Katselen joululehtiä, jollaisia joka vuosi haksahdan ostamaan myös jokusen uuden, vaikka pidänkin ehkä eniten vanhoista – nämä ovat sitä kaunista turhuutta, jota tarvitsen. Ja lueskelen joulukirjoja, niitä muutamia rakkaita joita minulla on. Kirjastosta lainaan ehkä taas muutaman ihanasti kuiskuttelevan kirjan lisää.

Viihdyn loputtomiin joulun perinteiden ja historian äärellä ja viipyilen väsymättä vanhan ajan joulua välittävissä tunnelmakuvissa. Siksi palaan myös tähän Turun linnasta muutama vuosi sitten ostamaani teokseen Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen (2001) aina uudestaan ja uudestaan. Toisinaan vain selailen ja ihailen kauniita kuvia, toisinaan – niin kuin nyt – keskityn myös lukemaan tekstit jälleen kerran.

  

Turun maakuntamuseon toimesta koottu kirja on kaunis, sekä tietoa että esteettistä elämyksellisyyttä tarjoava jouluinen teos, jossa historian siiven ihanasti havisevat. Se näyttää joulun historiaa antamalla tunnelmakuvia eri vuosisatojen jouluista: ajassa kuljetaan keskiajalta aina 1900-luvun puoliväliin asti, ja mukana on niin linnan ja hienojen porvariskotien runsasta joulua kuin köyhemmän väen vaatimattompaa mutta silti niin ihanaa juhlaa. Pääpaino on joulupöydissä, linnan ja kotien joulukattauksissa, ja lukija pääsee kurkistamaan niihin joulupöytiin, joita Turun linnaan, Luostarinmäen käsityöläismuseoon, Qwenselin taloon ja Kuralan kylämäelle on menneiden aikojen muistoja vaalien rakenneltu.

 

Uusrokokoon siro runsaus hellii mieleni silmiä...

Jouluruokien valmistaminen on perinteisesti ollut tärkeä joulunaluspuuha, joka entisinä aikoina aloitettiin jo hyvissä ajoin syksyllä (joulu oli siis mielessä viimeistään sadonkorjuun aikaan jo muinoin!). Hyvä ja runsas ruoka onkin aina ollut keskeinen osa joulua, ja siksi joulupöydät sopivatkin hyvin kertomaan myös menneiden aikojen jouluista. Joulupöytiin katettu ruoka on myös yksi mielenkiintoinen mittari, jolla ajan kulkua ja eri kansankerrosten keskenään hyvinkin erilaista elämää voidaan tarkastella. Teos näyttää, että jouluna jokaisessa kodissa pöytään laitettiin parasta mitä talossa oli, mutta juhlapöydät saattoivat olla keskenään hyvinkin erilaisia. Siinä missä Pietari Brahe herkutteli linnassaan viinirypäleillä, viikunoilla ja taateleilla jo 1600-luvulla, saattoi 1800-luvun köyhä kansa kattaa pöytäänsä vain puuroa, leipää ja voita, ehkäpä myös hitusen kalaa. Kahvihetket vehnäsineen kuuluivat jo 1800-luvulla myös rahvaan jouluun, mutta liikuttavaa on, ettei kylään poikennut vieras ehkä raskinut syödä tarjottua joulupullaansa itse, vaan vei sen kotiinsa tarjotakseen sen omalle mahdolliselle vieraalleen. Melkoinen vertailukohta linnan notkuville herkkupöydille – ja myös nykyajan yltäkylläiselle runsaudelle.

 

 ... ja niin myös tämä kaunis pelkkyys.

Minulle tämä kirja on aina yhtä kiehtova kurkistus menneiden aikojen jouluun ja samalla myös jouluun tässä ja nyt: on perinteitä, jotka pysyvät, mutta joulukin kulkee silti ajan mukana. Entisten aikojen ylellisyydet ovat jo arkipäiväisiä, ja niitä Pietari Brahen herkkujakin voi nyt syödä milloin vain. Jouluun otetaan varmasti myös melkoisia varaslähtöjä muuallakin kuin meillä: en usko, että olen ainoa joka mielellään mutustelee niitä piparkakkuja jo nyt... Varaslähdöistä huolimatta joulussa ja joulun juhlavassa ruokapöydässä on silti juuri se oma tunnelmansa. Kanelinmakuinen joulupuurokin maistuu jouluaattona aina juuri joululta, vaikka samanlaista puuroa syödään ainakin meillä ympäri vuoden. Juhlantuntu on ja pysyy.

Nyt jouluun on vielä aikaa ja saa ollakin. Mutta minä tunnelmoin, lepuuttelen mieltäni tulevassa hetkessä, jonka saan tuoda myös tähän hetkeen tässä. Sitä joulu juuri onkin: tunnetila jossa viihdyn, hämäränhyssy ja tähtien pilkahdus, kynttilän lempeä liekki. Ja minulla on se ihana hetki myös juuri nyt: se tulee kuvista ja sanoista, tuoksuista ja tunnelmista, ajatuksista ja mielen lempeistä liikahduksista. Olkoon se kaikilla teilläkin, joilla on samanlainen joulunhämäräinen mieli ja sydän. Ja niin, juuri näin se ehkä onkin – joulu ainainen.

PS. Olen käynyt Turun linnassa, Käsityöläismuseossa ja Kuralan Kylämäellä, mutta kaikissa vain kesällä. Qwenselin talo on vielä kokonaan kokematta. Haaveenani on joskus ennättää myös jouluiseen Turkuun. Tällaiset haaveet ovat ihania, sopivankokoisia. Joulun alla tulee lopulta usein valinneeksi kotiin jäämisen: piparkakkujen leipomisen ja hitaudessa viipyilyn. Puuhaa ja houkutuksia on paljon, mutta kaikkeen ei voi eikä ehkä tahdokaan ennättää. Haaveet ovat kuitenkin ihania olemassa, ja ehkäpä ne jonakin päivänä sittenkin toteutuvat – sitten kun on niiden aika. Sitä ennen voin yhä uudestaan vierailla jouluisessa Turussa (ja oi, menneiden aikojen lumossa!) palaamalla tähän ihanaan kirjaan.

********************

Juhani Kostet & Martti Puhakka (toim.): Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen... Tänk om vi en gång finner för alltid julefrid...  94 s. Turun maakuntamuseo 2001. (Kirja kertoo kaiken myös ruotsiksi, siksi sillä on myös ruotsinkielinen nimi!)

Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat (2014)

Oi niitä aikoja, kun pikkuinen nöpöläinen nukkua näpötti vaunuissaan, ensin ensimmäinen ja sitten toinenkin... Ja istua töpötti rattaissaan maailmaa ihmettelemässä, katseli ja osoitteli. Nyt niistä hetkistä on vierähtänyt jo tovi jos toinenkin ja hyväkin niin – lapset kasvavat, ja niin sen kuuluu mennäkin. Silti on toisinaan mukavaa vähän kaihostella ja muistella menneitä, piipahdella aiheissa, jotka liittyvät juuri noihin suloisiin vauva- ja taaperoaikoihin...

Kiitos kirjastolle!

Hanna Forssellin Lastenvaunut rullaavat (2014) on erinomaisen antoisa katsaus lastenvaunujen ja samalla laajemminkin lapsiperheen ja yhteiskunnan historiaan. On mielenkiintoista – ja niin totta! – kuinka nämäkin ennen kaikkea lasten kuljettamiseen tarkoitetut menopelit heijastelevat hyvin laaja-alaisia arvo- ja asenneilmastoja, elämäntapoja ja vanhemmuus- ja sukupuolikäsityksiä. Lastenvaunut ovatkin ”mitä kiinnostavin kulkuneuvo, jonka kautta avautuu erilaisia näkökulmia arjen ja elämäntavan muutoksiin.”

Forssell kertoo, että lastenvaunut olivat vielä sata vuotta sitten ylellisyysesine, jollaiset saattoivat hankkia vain harvat. Niitä oli toki ilmestynyt Suomenkin katukuvaan jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta etenkin maaseudulla vaunut pysyivät harvinaisuutena pitkälle 1900-luvun puoliväliin asti. Meille niin tuttu ja tähdellinen kapistus oli siis vielä verraten vähän aikaa sitten monelle saavuttamaton unelma. Forssell sivuaakin teoksessaan myös sitä, kuinka lastenvaunujen historia on myös yhteiskunnallisen kahtiajakautumisen historiaa: vaunuissa pötköttelivät alkuun vain etuoikeutettujen perheiden pienokaiset, kun taas vähempiosaiset saivat tyytyä olemaan ilman. Köyhät lapset olivat toisaalta vapaampia, vailla vaunujen ja lastenhuoneiden kahleita. 

Ihania! Mitkä ottaisit?

Mielenkiintoista on sekin, että myös lastenvaunut – tottakai! – kytkeytyvät siihen laajaan muutokseen, joka länsimaisessa yhteiskunnassa 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen tapahtui. Teollistuminen ja kaupungistuminen toivat mukanaan uudenlaisen elämäntavan ja kulutuskulttuurin, joka ydinperheen arvostamisen myötä ulottui myös lapsiin. Lapsille alettiin hankkia juuri heitä varten suunniteltuja tavaroita ja kapistuksia: leikkikaluja, vaatteita ja tarvikkeita, vähitellen myös vaunuja. 

Myönnetään: ei näillä ehkä reippaille vaunulenkeille olisi lähdetty,

mutta silti... Niin kauniit!

Lastenvaunut rullaavat on hyvin kiintoisa matka pärekopista ja maitokärryistä 1900-luvun alun ihanuuksiin ja edelleen 2000-luvun hypersupervarusteltuihin vaunuihin. Vaunut ovat kokeneet monta muodonmuutosta ja ovat tänä päivänä varmastikin ”turvallisemmat ja käytännöllisemmät kuin koskaan historiansa aikana”. Mutta eivät kylläkään ollenkaan niin kauniit kuin sadan vuoden takaiset edeltäjänsä! Ja tuntuupa toisaalta siltäkin, että vaunuissa on jo jotakin liikaakin... Kiinnostavaa on sekin, että vaunuja valitaan tänä päivänä hyvin monenlaisin perustein. Forssellkin huomattaa, että on myös niitä, jotka vannovat mieluiten kierrätyshenkisen retroilun nimeen ja valitsevat lapselleen vanhat kunnon sukupolvivaunut – sekä niitä, joiden mielestä vaunuja ei tarvita ollenkaan, vaan kantoliina tai -reppu riittää.

Esimerkiksi tällaiset olivat valikoimissa vuonna 1971. 

Muodissa myös nyt!

Vaunuista onkin tullut yksi ulkoinen statusmerkki, tapa "korostaa omaa tyyliä, elintasoa ja aatetta". Nykyihmisellä on valinnanmahdollisuuksien runsaus, ja tavat toteuttaa myös vanhemmuutta ovat perheen olosuhteista ja asenteista riippuen hyvin moninaiset. Yksi valitsee markkinoiden kalleimmat ja komeimmat vaunut, toinen mahdollisimman halvat, kolmas periaatteesta vain ja ainoastaan kierrätetyt, neljäs ei ehkä huoli vaunuja ensinkään. Pääosassa pitäisi kuitenkin edelleen olla sen statuksista ja vanhempiensa identiteeteistä täysin piittaamattoman pienokaisen turvallisen köröttelyn. Samaa mieltä taitaa olla myös Forssell, joka teoksensa lopulla toteaa: ”Lastenvaunuissa on tärkeintä se, mitä niiden sisältä löytyy.”

Takakansiteksti lupaa, että ”Lastenvaunut rullaavat on nostalginen ja viihdyttävä teos lastenvaunuista ja elämästä niiden ympärillä”, ja niin se todella onkin. Tätä kirjaa huomaa lukevansa koko ajan vähän hymyillen: valloittavat kuvat ja kiintoisa teksti hykerryttävät ja ihastuttavat sivu toisensa jälkeen. Historian kautta nykypäivään matkatessaan se osoittaa myös, että vaikka maailma ja vaunut muuttuvat, lapset eivät ehkä niinkään. Vauvat ovat ajasta aikaan yhtä ihania ja suloisia – ja kaipaavat ennen kaikkea rakkautta ja hellää hoivaa.

********************

Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat. 140 s. SKS 2014.

Anna Kortelainen: Eri kivaa! Onerva – kaupungin naiset 1910 (2010)

Mikä ihana, onnellinen kohtaaminen! Maanantain kirjastoreissu antoi mukaani tämän kerrassaan hurmaavan, kuin tilauksesta minulle tehdyn kirjan, joka hetkeksi syrjäytti kaikki kesken olevat ihanuudet Annan nuoruusvuosista Papin rouvaan. Todella lumoava kirja siis! Kaunis, runsas ja kerta kaikkiaan kiehtova! Ainoa vika ja vääryys tässä on se, että kirja on kirjaston. Tahdon oman!

Oikeastaan on merkillinen sattuma, että ylipäätään tartuin koko kirjaan. Kirja oli hyllyssä tietenkin selkämys minuun päin, eikä siinä lukeva nimeke ”Eri kivaa!” oikeastaan ole sellainen, että se juurikaan herättelisi tuntosarviani. Mutta ehkäpä ne herättikin kirjan punainen selkämys. Tai sitten kirjoittajan nimi. Mjaa – luultavasti nämä kaksi yhdessä: kaunis väri ja Anna Kortelaisen nimi loivat kirjaan kenties magneettisen vetovoiman, jota en voinut vastustaa. Ja ah – siinä se oli! Etukannessa komeili rakkaan Onervani nimi ja takakannessa hänen ihana nuoruudenkuvansa! Olin kerrassaan hurmaantunut! Hullaantunut! Riemastunut! Rakastunut! Mitä kaikkea kirjasto saattaakaan syliini antaa!

Eri kivaa! tarjoaa lukijalleen mitä kiehtovimman kuvan sadan vuoden takaisesta Helsingistä, naisten silmin katsottuna. Keskiössä on ”helsingitär” – 1910-luvun naimaton, keskiluokkainen, tyttö- tai yhteiskoulua käynyt nuori nainen. Helsingitär elää joko vanhempiensa turvaamana tai omalla työllään, avioliittoa hän ei (vielä) haikaile, vaan pyrkii pikemminkin taloudelliseen itsenäisyyteen.

L. Onerva oli juuri tällainen uuden ajan helsinkiläishengetär – nainen, joka oli käynyt koulua yliopistoa myöten, ja joka elätti itseään tekemällä työtä: Onerva kirjoitti kaunokirjallisuutta, mutta teki myös käännös- ja lehtitöitä ja toimi mm. taidekriitikkona. Monen aikalaisensa silmissä hän oli kuitenkin ennen kaikkea pöyristyttävä skandaali: nainen, joka kulki vaihtuvien ihailijoidensa käsipuolessa, erosi ensimmäisestä aviomiehestään ja elipä kaiketi salavuoteudessakin. Ja kirjoitti kerrassaan järkyttäviä teoksia.

Tämä ihana hengetär, L. Onerva, on teoksen päähenkilö: Helsingissä kuljetaan juuri Onervan liikkeiden johdattelemana. Teos kuvaa 1900-luvun alkupuolella eläneen naisen elämää kuitenkin myös yleisemmin. Naiset elävät arkeaan oman aikansa kehyksissä: on opiskelua ja työtä, kahviloita ja kulttuurielämää, aatteita ja politiikkaa, ja tietenkin ystävyyttä ja rakkautta. Näin tekee Onervakin: hän opiskelee, tekee töitään, kirjoittaa aatteistaan, tapaa ystäviään ja ihailijoitaan, istuu kahviloissa ja kulttuuririennoissa. Kirjassa saavat osansa myös aivan arkiset askareet ja asiat, mikä tuo ajan elämän erityisen lähelle: aikansa naisten tapaan Onerva asuu vaihtuvissa vuokra-asunnoissa, ostaa ruokansa usein valmiina, syö toisinaan vain teetä ja pullaa, peseytyäkseen lähtee saunaretkelle. Joskus on saatava uusia vaatteitakin, ja Onerva tarvitsee ompelijaa. Onervan arki on kehyksissään kiehtovaa, mutta myös karua: jatkuvat rahahuolet rasittavat taiteilijaa, joka kuitenkin tekee työtä lähes vuorotta.

Eri kivaa! on paitsi kirja, myös runsaskuvainen albumi. Se sisältää paljon kaunista ja mielenkiintoista kuvamateriaalia – mm. valokuvia, postikortteja, esitteitä, lehtileikkeitä, mainoksia, hintaluetteloita. Kuvat elävöittävät kerrontaa ja välittävät aitoa ajankuvaa ja – mikä ehkä tärkeintä – tekevät teoksesta hienon esteettisen elämyksen.

Teoksen ansioita on myös se, että mukana on paljon yleisesti kiinnostavaa historiatietoa – eräänä yksityiskohtana mm. se, että salavuoteus oli Suomessa sakolla rangaistava rikos vuoteen 1921 asti (prostituoituja ja heidän asiakkaitaan rangaistus ei tietenkään koskenut, pitihän miesten silti saada ilakoida!). Huorinteko, so. aviopuolison pettäminen, saattoi puolestaan pahimmillaan johtaa jopa kuolemanrangaistukseen – ja tämä rikos pysyi rikoslaissa aina vuoteen 1948. Onni, että Onervalle ei rakkauselämänsä kiemuroissa käynyt niin hullusti kuin ehkä olisi voinut käydä.

Minulle tämä aika – sadan vuoden takainen vuosisadanvaihde – on aina ollut erityisen läheistä: se vetoaa esteettisiin mieltymyksiini. Rakastan tätä hurmaavaa aikaa! Toisaalta kuitenkin ajattelen, että sitä on ehkä helppoa rakastaa etäältä. Oma aikamme on mutkikasta, mutta niin taitavat olla myös kaikki ajat ennen meitä ja meidän jälkeemme. Moderni maailma teki 1900-luvun alussa jo tuloaan, mutta kaikki oli kuitenkin vielä niin toisin: moni asia, joka meille on itsestäänselvyys, oli tuolloin vielä vieras tai ainakin vieroksuttu. Tämä kaunis aika onkin ollut paitsi kiehtovaa, myös kipeää. Ja 1910-luku toi – kuten tiedämme – mukanaan myös kauheuksia, jotka olisivat saaneet jäädä tulematta.

**********

Kortelainen limittää kerrontaansa paljon siteerauksia Onervan teksteistä (teoksista ja mm. kirjeistä) – siteeraukset toimivat sekä ajankuvina että kuvina Onervan ajatuksista. Luonnollisesti mm. Onervan ajatukset ja maailmankuva heijastuivatkin myös hänen kirjoituksiinsa. Niinpä teokset kantavat mukanaan niitä aatteita, jotka Onervalle olivat läheisiä. Aika ajoin teoksessa viitataan myös Onervan kohua herättäneeseen esikoisromaaniin Mirdja, josta – tietenkin – on luettavissa Onervan omaa aikaa ja ehkäpä hitunen elämääkin. Mm. Mirdjan lukuisa ihailijakaarti rinnastettiin Onervan omaan ihailijoiden joukkoon. Ehkäpä ajateltiin, että Onerva eli kuten Mirdja?

Väistämättä itsekin Onervan elämästä taas lukiessani muistelin myös Mirdjaa ja ajattelin Onervan omia kokemuksia hänen henkilönsä kokemusten rinnalle. Monet teoksen tapahtumat ja tilanteet tuntuvat rinnastuvan tosielämään, mutta silti tähdennän aina sitä, että teos ja sen kirjoittaja elävät kumpikin omaa elämäänsä: fiktioituina kirjoittajan elämänkokemukset kuuluvat eri tarinaan kuin hänen omansa on.

On tietenkin äärettömän kiehtovaa ajatella, mikä esim. Mirdjassa on ”totta”, ja tunnustan – tottakai – olevani itsekin utelias raottelemaan verhoja toden ja kuvitellun välillä. On todella mielenkiintoista lukea juuri näitä vanhoja teoksia myös kurkistuksina johonkin todelliseen – ja ainahan teos kantaa mukanaan myös maailmaa joka on totta. Erityisesti nämä menneiden aikojen kirjailija(ttare)t kiehtovatkin minua myös oman elämänsä puolesta – ja koetan rauhoitella uteliaisuuden herättelemää syyllisyydentunnettani sillä, että heidän sielunsa ovat jo ajasta vapaita. Rakastan kertomuksia, joita he ovat kirjoittaneet, mutta myös kertomuksia, joita on kirjoitettu heistä. On kuitenkin aina hyvä muistaa, että myös "tosi"kertomukset ovat aina kertomuksia, ja väliin jää väistämättä aukkoja, vaikka ne perustuisivat miten laajaan aineistoon tahansa: ei kukaan, ei koskaan, voi päästä sisälle toisen ihmisen mieleen. Edes kirjeet ja päiväkirjat eivät kerro kokonaisia totuuksia.

Teosta ei voi eikä pidä irrottaa kirjoittajastaan – tässä olen ehdottomasti eri mieltä kuin uuskriitikot, jotka halusivat lukea "vain" tekstejä irrallaan kaikista niiden kontekstuaalisista tekijöistä. Tekijä on erottamaton osa teostaan, samoin aika jona se on kirjoitettu. Mutta ajattelen, että teos on kuin lapsi, joka kantaa vanhempansa perintöä, mutta on sittenkin vapaa, itsenäinen olento. Ehkäpä Onervasta(kin) tekee niin kiehtovan juuri se, että samalla kun arvelemme tietävämme hänestä paljonkin, emme sittenkään tiedä juuri mitään. Ihminen on arvoitus myös itselleen, kuinka ei sitten muille.

**********

Olen lukenut aiemmin Hannu Mäkelän Nallen ja Mopen (2003), joka on Eino Leinon ja L. Onervan yhteiselämäkerta, joten tässäkin teoksessa oli myös paljon tuttua. Mutta ei haitannut, janoan tätä aikaa ja sadan vuoden takaista (kirjailija)elämää! Onerva-fanin hyllyssä odottavat myös viimeisen vuoden aikana haalitut Anna Kortelaisen Naisen tie (2006) ja Reetta Niemisen Elämän punainen päivä (1982) – sekä tietenkin pieni (liian pieni!) valikoima Onervan omia teoksia. Ihastuin Mirdjaan – ja samalla Onervaan – jo kaukaisina opiskeluaikoina, mutta lopullisesti menetin sydämeni viime vuonna, kun taas pitkästä aikaa luin Mirdjaa sekä Inaria (1913), Onervan runoja ja Nallea ja Moppea. Samalla (taas) totesin, että Onerva on varmasti yksi tärkeimmistä kirjallisista esikuvistani Aino Kallaksen, Edith Södergranin ja Katri Valan rinnalla. Mitä kieltä! Kuin huumaavaa, rytmikästä musiikkia, joka polveilee omaan lumoavaan tahtiinsa! Ja mikä elämä!

Helsinkiläisille, oman kaupunkinsa historiasta kiinnostuneille Eri kivaa! on mitä erinomaisin aikamatka. Mutta se välittää kyllä kiehtovaa ajankuvaa yleisemminkin. Onerva itse rakasti kaupunkiaan, kuten vuonna 1914 kirjoitettu kirje ilmentää:

”Kyllä se on hullu joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vaan. Taiteilijailo, elämänvoima ja siveellinen selkäranka kasvavat minussa vallan kilpaa.”

Minun kaupunkini Helsinki ei ole, mutta Onerva on kyllä kirjailijani! Ja hänen nuoruutensa aika on erottamaton osa myötäsyntyistä mielenmaisemaani. Ehdottomasti suosittelen tätä teosta kaikille Onervaa ja/tai historiaa rakastaville. Minulle tämä oli kerta kaikkiaan elämys!

PS. Kirjoitin taas liikaa, tietenkin. Mutta onko se minun syyni, että toiset kirjoittavat näin kiehtovia kirjoja, jotka virittävät ajattelua lentoon eivätkä liiallakaan kirjoittamisella tule riittävästi kiitellyiksi?


********************

Anna Kortelainen: Eri kivaa! Onerva - kaupungin naiset 1910. 160 s. Tammi 2010.