keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki (2014)



 
Joskus mietin, olisiko tätä kaupunkia olemassa, jos järvien korkeusero olisi pienempi. Jos jääkausi olisikin muovannut maan jotenkin eri tavalla.

Koski ei olisi ollut niin voimakas eikä rannalle olisi syntynyt teollisuutta. Tampere olisi vain pikkukylä. Ei olisi yliopistoa, eikä mun vanhemmat olisi muuttaneet tänne.

Ja vaikka oliskin, ei olisi vanhassa puuvillatehtaassa taidekoulua, joka mut olisi pitänyt täällä. Ei olisi teknillistä korkeakoulua, joka sut olis tuonut tähän kylään!

Eikä me oltais koskaan tavattu.


Kyllä, on ihmisiä joiden ajatukset kulkevat toisinaan hieman kummallisia liikeratoja – sekä sarjakuvataiteilijoissa että heidän luomustensa lukijoissa. Mutta ehkäpä se on rikkautta, tämä ajatuspolkujen harhailu. Sillä todella: ajatella, jos koko Tamperetta ei olisi, ei sellaisena kuin se on. Jos ei olisi yliopistoakaan. Silloin minäkään en olisi päätynyt sinne. En olisi minä. En olisi kohdannut miestäni. Enkä saanut lapsiani. On se sentään hyvä, että jääkausi oli sellainen kuin oli! Sekä minun että Tiitu Takalon kannalta. Ja varmasti myös monen, monen muun.




Toisinaan sitä kyllä ihmettelee omia kaavoihin kangistumisiaan. Niin kuin vaikkapa sitä, että ei juuri tule lukeneeksi sarjakuvia. Ei, suhteeni sarjakuviin ei ole millään tavalla kielteinen. Eikä oikeastaan edes kartteleva. Päinvastoin, minusta on erittäin hienoa, että on sellainenkin laji kuin sarjakuvataide. Jostakin syystä en vain ole suuremmin hakeutunut sen äärelle. 

Mutta nyt. Tai oikeastaan jo joskus viime vuonna. Niin – kun jonakin aamuna satuin lukemaan lehdestä tästä luomuksesta, teoksesta Minä, Mikko ja Annikki (2014), tiesin kohdanneeni sarjakuvakirjan johon varmasti tarttuisin. Ja tässä sitä ollaan, uudesta kokemuksesta riemastuneena.

Kyllä: varmasti ihastukseeni vaikuttaa se, että Tampere on minulle henkilökohtaisesti niin läheinen kaupunki. Edelleen siihen vaikuttaa se, että olen kiinnostunut menneistä ajoista ja niin loputtoman viehtynyt vanhoihin taloihin. Mutta lisäksi hurmiotilaani kohottaa myös se, että riemuitsen suuresti onnistuneesta elementtien yhdistelystä – tässä tapauksessa ennen kaikkea yksityisen ja yleisen hienosta vuoropuhelusta.

Takalo yhdistää teoksessaan omaelämäkertaa, Tampereen historiaa ja tämän päivän kansalaisvoimaa. On rakkaustarina ja remonttikertomus, kohtaaminen joka aikanaan johtaa myös yhteiseen kotiin Annikin puutalokorttelissa.


Kunpa saisi suuta suulle,
kädet kaulan ympärille.
Kaksin kuuluu meidän olla,
kaksin kasvaa kukkasetkin.
Kahden kultakurkkuisetkin
linnut laulavat lujimmin.

Hullu! Lopeta heti!
Etkö tiedä miten vaarallisia lemmenloitsut väärin käytettynä voivat olla?!




On mielenkiintoisia kurkistuksia Tampereen historiaan: siihen kuinka kaupungin synty juontaa juurensa jääkautisiin muodostelmiin ja keskiaikaisiin kyliin ja kuinka se 1800-luvulla kehittyy nopeasti merkittäväksi teollisuuskaupungiksi, joka toisaalta kasvaa ja kukoistaa mutta toisaalta kärsii lisääntyvän väestön mukanaan tuomista asumisongelmista ja köyhyydestä. Voimistuvan teollistumisen vaiheisiin liittyy myös Tammelan kaupunginosa, joka sekin alkaa 1880-luvulta alkaen nopeasti kasvaa: kaupunki laajenee, kun kasvavalle työväestölle tarvitaan yhä uusia asuinalueita. Tammelaan syntyy mm. kortteli 247, johon rakennetaan osoitteissa Ainonkatu 11 ja Mäkipäänkatu 13 sijaitsevat talot. Näissä taloissa on enimmäkseen 35 neliön perheasuntoja, ja asuminen on mukavan uudenaikaista: on oma keittiö ja huussikoppi, pian myös sähkö ja vesijohto. Rahaa ei seudun työläisillä kuitenkaan liiaksi ole, asukkaista yli puolet ei yllä tuloineen pienimpään kunnallisveroluokkaan. 





Ajan mittaan työläisten elämä kurjistuu entisestään, kun muuttuva maailma tekee työnantajista arvoiltaan yhä kovempia ja asioista päättää pieni ja varakas yläluokka. Ehkä vastareaktio on väistämätön. Vuosi 1918 onkin Tampereella erityisen murheellinen: se on ihmishengissä mitattuna, asukaslukuun suhteutettuna, synkempi kuin seuraava sota. Mutta lopulta Tampere nousee raunioista ja myös pahasti tuhoutuneeseen Tammelaan kohoaa uusia, aiempaa väljemmin aseteltavia taloja. Vanhoistakin rakennuksista Ainonkatu 11 ja Mäkipäänkatu 13 ovat ihmeen kaupalla yhä pystyssä; Ainonkadusta tulee hieman myöhemmin kuitenkin Annikinkatu. Mutta sitten, historian arvaamaton lehti kääntyy taas ja


21. joulukuuta 1939 Tammelaan pudotetaan 23 pommia. ---
Kortteli 247 kuitenkin välttyy tuholta.


Sodan jälkeen moni asia on eri tavalla kuin ennen. Tulevat sotakorvaukset, elinkeinorakenteen muutokset, kaupunkien jälleen kiihtyvä kasvu. Tammelaan kohoaa kerrostaloja ja vanhaa, vanhanaikaista, puretaan uuden tieltä. Uusi maailma on maailma, jossa katsotaan eteenpäin ja työläiskaupunginosa vuokralaisineen muuttuu keskiluokkaiseksi omistusasuntokaupunginosaksi. Uuden ja upean Betoni-Tammelan kupeeseen jäävä Puu-Tammela ränsistyy ja puliukkoistuu. On ihmisiä, jotka koettavat kyllä puhua Puu-Tammelan puolesta, mutta puheelle ei ole helppoa löytää kuuntelijoita.

Monen, monen mutkan jälkeen uudella vuosituhannella Annikin kortteli kuitenkin pelastuu – alkaa yksityinen  ja yhteinen urakointi, kun yksityisistä ihmisistä koostuva ostajayhteisö ryhtyy remontoimaan pahoin kärsineisiin taloihin itselleen koteja. Myös Tiitulle ja Mikolle rakentuu uusi, ihana koti ja vaikka kaikki ei olekaan heti valmista, se ei haittaa: Meillä on loppuelämämme aikaa saada kaikki valmiiksi. Emme muuta enää koskaan. 


Yksi hienoimmista teoksen ajatuksista on tämä:

Talo on ollut täällä pitkään ennen meitä ja se tulee olemaan meidän jälkeemmekin.

Kyllä: Ihmisen oma, yksityinen elämä on aina myös osa historiaa. Niin pieni, niin suuri.


Tänä päivänä Tampere on monin tavoin toisenlainen kuin ennen. Kaupunki on yhä suurempi ja paljon vanhaa on tuhoutunut tai tuhottu. Mutta jotakin vanhaa on sittenkin säilynyt – ainakin Annikki! Kiitos siitä kuuluu kaikille niille uutterille ihmisille, jotka ovat sen puolesta puurtaneet. Kansalaisvoimaa todella! Niin: Tämä on kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset, aivan tavalliset ihmiset, päättävät toimia. He eivät sano: "Jonkun pitäisi tehdä jotain!" He tekevät itse. He eivät tyydy tarjottuihin ratkaisuihin. He uskovat unelmiin. Ja se on hienoa se!

Minä, Mikko ja Annikki on hieno taideteos ja samalla tärkeä kannanotto vanhan ja arvokkaan puolesta. Kummastelematta eivät jää myöskään nykyajan merkillinen tilantarve ja roskapönttöihin päätyvät käyttökelpoiset tavarat. Ajan virrassa ajelehtivien ihmisten touhuissa on totisesti paljon hullua, mutta ehkä meistä sittenkin vielä johonkin on. Edes askel kerrallaan.

Ja kyllä, teoksella on varmasti annettavaa sellaisellekin lukijalle, jonka suhde Tampereeseen ei ole mitenkään erityinen. Historia ja ihmisen elämä kulkevat kaikkialla, ja yksityinen ja erityinen ovat aina myös esimerkkejä  jostakin yleisemmästä. Suosittelen!


PS. Minä, Mikko ja Annikki voitti myös vuoden 2015 Sarjakuva-Finlandian.
Onnea Tiitu Takalolle ja kiitos hienosta elämyksestä!


**************

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki. Suuri Kurpitsa 2014.
Kiitos kirjastolle!


maanantai 27. huhtikuuta 2015

Päivi Haanpää: Sanataideohjaajan opas (2015)



  Sanataide on mielikuvituksen vapautta, oivaltamisen riemua,
omien kokemusten ja tunteiden ilmaisua.


Näin kirjoittaa Päivi Haanpää ja minä hihkaisen kyllä! Sanataide on minusta yksi kauneimpia kielemme sanoja: se yhdistää toisiinsa sanat ja taiteen, luo lempeänsuloisen liiton joka sallii ja mahdollistaa paljon. Siinä ei ole rajoja vaan rajattomuutta. Myös sanataideohjaajan työ on tästä näkökulmasta melkoisen kiehtovaa – erilaisten, erilaisia tekstejä kirjoittavien kirjoittajien ohjaamista sanojen ja taiteen äärellä.





Tämän teos, hiljattain ilmestynyt Sanataideohjaajan opas (2015), on vastaus siihen tyhjiöön, joka suomalaisessa sanataideohjaajien työtä käsittelevässä kirjallisuudessa on tähän asti ollut.  Kuten teoksen kirjoittaja Päivi Haanpää sanoo, kirjoittamisen oppaita on jo runsaastikin, mutta opettamisen näkökulmasta kirjoitettua kirjallisuutta ei käytännössä juuri ole. Uskoisinkin, että hänen teoksensa vastaa aitoon ja todelliseen tarpeeseen. Haanpää itse on työskennellyt sanataideohjaajana jo toistakymmentä vuotta ja kirjoittanut oppaansa omien kokemustensa pohjalta, mikä näkyykin oppaassa vahvana asiantuntemuksena.

Itse olen kirjoittamisen harrastajana ja opiskelijana pikemminkin sanataideoppilas kuin -ohjaaja, mutta minua kiinnosti suuresti lukea myös tämä ohjaajan näkökulmasta kirjoitettu opas. Omat opintonikin ovat toki siinä mielessä toisenlaiset kuin varsinaiseen sanataideryhmään kuuluvalla, että opiskelen etäopintoina ylhäisessä yksinäisyydessäni. Saan tehtävistäni myös numeerisia arvosanoja, jotka eivät, kuten Haanpää huomauttaa, juuri kuulu sanataideryhmiin (yliopisto-opintoihin ne sen sijaan luonnollisesti liittyvät). Yhteistäkin silti on – jo se, että tehtävilläni on ohjaaja, joku joka ne muotoilee ja lukee. Ohjaaja antaa tehtävistäni myös sanallista palautetta, purkaa kirjoittamaani huomioiksi, kehittämisehdotuksiksi, kiitoksiksi. Johdatusjaksolla olin myös mukana ryhmässä, jakson ajan hengitelleessä verkkoyhteisössä, joka – kuten asiaan kuuluu – toimi ohjaajan ohella myös palautteenantajana.

Oli mielenkiintoista kurkistaa pöydän tuolle puolen ja niihin maisemiin, joita ohjaaja työssään katselee. Tämä antaa tiettyjä valmiuksia ja laajakatseisuutta myös oppijan rooliin ja samalla mahdollisuuden tunnustella asioita vaihtoehtoisesta näkökulmasta. Ja – kuten arvelin – opas antaa kyllä paljon myös kirjoittamisen oppijalle, vaikka Haanpää onkin tarkoittanut sen ennen kaikkea ohjaajille: Tämä kirja ei myöskään ensisijaisesti palvele harrastajakirjoittajia, jotka haluavat oppia kirjoittamaan paremmin. Huomio on muualla: ohjaajassa. Ohjaajan näkökulman kautta myös oppija saa kuitenkin ajateltavaa ja pohdiskeltavaa.

Haanpää luo teoksessaan katsauksen sanataiteen opettamisen historiaan (ja oi, pakko hihkaista että mukana ovat myös Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin kirjalliset piirit), pohtii ohjaajan identiteettiä ja roolia, hahmottelee opetuskokonaisuuksien kokoamista, käsittelee palautteenantoa ja viivähtää myös ohjaajan omassa hyvinvoinnissa. Näistä aineksista rakentuu selkeä ja napakka kokonaisuus ja uskoisin, että mukana ovat juuri ne keskeiset kohdat, jotka sanataideohjaajan polkuja suunnittelevan tai sellaisena jo toimivan on hyvä huomioida. Kuten Haanpää itsekin toteaa, oppaan ei kuitenkaan ole tarkoitus olla tyhjentävä vaan ennen kaikkea keskustelua avaava. Lopussa on vielä harkittu kirjallisuus- ja linkkilista, joka sisältää sanataideoppaita sekä sanataidekoulujen www-osoitteita ja muita aiheeseen liittyviä internetsivustoja.
 
Olen mm. ohjaajan keskeisistä ominaisuuksista erittäin samaa mieltä kuin Haanpää. Esimerkiksi nämä ajatukset allekirjoitan täysin: Minimivaatimus on kiinnostus, rakkaus kirjallisuuteen. --- Hyvä ohjaaja ei tunne ja tyrkytä vain omaa kirjoittamistapaansa. --- Hyvä ohjaaja on ainakin reilu, kannustava ja kärsivällinen. --- Ohjaajalla on paljon valtaa. Se täytyy tiedostaa, ettei ala käyttää valtaansa väärin. Yksi tärkeimmistä huomioista on myös tämä: Pelkkä negatiivisuus on tuhoisaa.

Opas ei ole varsinainen harjoituskirja, ts. se ei tarjoile harjoitusvalikoimia sanataidetunneille vietäviksi, mutta sen sijaan se antaa yleisluontoisia vinkkejä ja ideoita ja auttaa hahmottamaan erilaisia harjoitustyyppejä orientoivista harjoituksista teoriaharjoituksiin ja terapeuttiseen harjoituksiin jne. Se tähdentää myös prosessin merkitystä kirjoittamaan oppimisessa ja riemastunut allekirjoitteluni jatkuu:


Sanataideopetuksessa kiinnostuksen kohteena on paitsi lopputulos myös prosessi. 
Joskus itse tekovaihe on arvokkaampi kuin lopputulos.

ja

Olennaista on tunnistaa omalle työskentelylle tyypillisiä piirteitä, niin vahvuuksia kuin ongelmakohtiakin. Itsetuntemus on kirjoittajalle tärkeä työkalu.


Mielenkiintoista muuten on, että sanataideohjaajalle ei Suomessa tällä hetkellä ole virallisia pätevyysvaatimuksia. Osasyyksi tähän samoin kuin kirjoittajakoulutuksen hitaaseen kehittymiseen Haanpää mainitsee sen yhä kummallisen itsepintaisen käsityksen, että kirjoittaa osaa jollakin tavalla jokainen ja erityislahjakkuudet heräävät kukoistukseensa omia aikojaan. Minäkin olen tunnustanut aiemmin ristiriitaisen suhtautumiseni kirjoittajaopintoihin, mutta uusien ajatusten ja kokemusten myötä olen yhä enemmän sitä mieltä, että opinnoilla voi parhaimmillaan olla paljonkin annettavaa. Mikään oikotie onneen ne eivät ole, mutta opettavat kyllä kirjoittajalle (ja ehkäpä ohjaajallekin) monenlaista.

Niin, Sanataideohjaajan opas palvelee siis ennen kaikkea aloittelevia ja miksei vähän kokeneempiakin sanataideohjaajia. Sillä on kuitenkin annettavaa myös kirjoittajalle. Opas kantaa mukanaan mm. hienoja kiteytyksiä, joista on iloa molemmille. Sellaisia kuten tämä:


On hyvä muistaa, että kirjoittajana kasvaminen on myös ihmisenä kasvamista. 
Kaikki taiteen tekeminen ja opiskelu on myös omaksi itseksi kasvamista.


Paikoin sillä on sanottavaa myös ihan vain lukijalle: on mielenkiintoista pysähtyä hetkeksi pohtimaan esimerkiksi sitä, onko elämyshakuinen, kielitietoinen, analyyttinen, samaistuva, eskapistinen, tieto-orientoitunut vai genreorientoitunut lukija – vai kenties jokin suloinen sekamelska.


Lopuksi vielä yksi viisaus, joka on niin totta:

Kirjoittaminen, elämä ja oppiminen kulkevat limittäin,
eikä aina voi olla varma, mistä kulloinkin on kyse.


***************

Päivi Haanpää: Sanataideohjaajan opas. 137 s. Avain 2015.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


perjantai 24. huhtikuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (2014/2015)



On kirjoja, joihin heti rakastuu. Jotka tulevat lähelle ja kiinni ja ihoon ja sieluun ja joiden kohdalla tuon tunteen syvyyden syyt saattaa jopa pystyä epämääräisesti selittämään. Sitten on kirjoja, joita katselee hieman etäältä, ihmettelee niiden viekoittelevia silmäyksiä ja hymyjä, tuntee vatsanpohjaan hiljalleen kertyvää perhosvärinää ja päätyy lopulta tilaan jossa rakkaus on ehkä. Jossa se selvästi tekee itseään tykö, mutta jossa jollakin merkillisellä tavalla kokee itsensä sen edessä epävarmaksi, ei oikein tiedä mitä sydän kaiken hälinän takana sanoo.

Ja kyllä, sellaiset kirjat ovat usein erityisen kiehtovia. Ne saavat ajattelemaan, pohtimaan kirjallisuuden olemusta ja hyvän ajatusta – kenties sekä kirjassa että ihmisessä. Sellaiset kirjat jättävät ehkä myös aivan omanlaisensa jäljen. Niitä miettii ja ihmettelee ehkä kauan, pohtii mikä niissä oikein pitää otteessaan. Mikä on se tenho ja taika, joka niissä kiehtoo. Mikä, kun samalla kuitenkin tietää lukeneensa vain ”melko tavanomaisen” kirjan (typerä määre, mutta parempaa ei nyt ole). Sellaisen, jossa kerrotaan ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista ja siitä kuinka ne eivät ole helppoja. Niin – sellaisiahan kirjat ovat: rakkautta, intohimoa, pettymystä, keskeneräisyyttä, kohtaamista ja kohtaamattomuutta, ajautumisia ja valintoja, väistämättömiä risteyksiä. Ehkä onkin niin, että ne ovat suuria juuri siksi: ne kertovat ihmisestä, ihmiselle. 



 Kiitos kirjastolle!


Tämä teos, Sadie Jonesin (s. 1967) juuri suomennettu Ehkä rakkaus oli totta (2015), on juuri sellainen viekoitteleva, värisyttelevään välitilaan jättävä kirja. Minulle. Tunnen halua rakastua, mutta jostakin syystä epäröin. En siksi, etteikö teos ansaitsisi rakkauttani, vaan pikemminkin siksi, että se hämmentää minua. Luke hämmentää. Leigh. Nina. Paul. Jones, joka heidät kaikki kertoo, jotenkin vaivattomasti ja pakottomasti ja – niin – ehkä kepeästikin mutta samalla silti niin ihanan painavasti. Rakastan heitä kaikkia mutta en sittenkään. En tiedä. Olen ymmälläni. Sydän on. Katson Lukea. Niin, toki muitakin mutta eniten Lukea. Ehkä siksi että hän on niin kaoottinen, niin kirkas, niin suora, niin vilpitön, niin rehellinen, niin vastustamaton. Ehkä haluaisin silittää poskea, mutta en tiedä antaisiko hän minun niin tehdä. Ehkä ei. Eikö? Suosikkihenkilöni on silti ehkä joku toinen. Ehkä.

Niin. On Englanti ja 1960- ja 1970-luku. Teatteri, jonka piireissä tehdään taidetta ja sitä toista samalla kun näyttelijöiden kohdalla työllisyysnäkymät olivat ikuisesti epävarmoja. On Luke, joka kirjoittaa. Nina, joka näyttelee. Paul, joka tuottaa. Ja Leigh, näyttämömestari. On nuoruutta ja aikuistumista ja hetkiä, joina astutaan elämän tärkeitä askeleita – niitä joita myöhemmin voi suhtautumistavasta riippuen kutsua joko sattumanvaraisiksi tai kohtalon johdattelemiksi. Kohtaamisia, oivalluksia, irtiottoja. Unelmia. Silmien sulkemisia. Suudelmia, intohimoja. Turvallisuudenkaipuuta ja halua pitäytyä totutussa. Valintoja ja ajautumisia.


Tiesin koko ajan, että tapaisin sinut vielä.

*****

Ja siinä, aivan lyhyessä hetkessä, oli rakkautta.


Ja niin – sitäkin kuinka heistä molemmista tuntui, että siihen pisteeseen asti he olivat vain odottaneet (mutta se on ehkä toinen tarina kuin se jota kaksi edeltävää sitaattia kantavat). Sitä, kuinka Nina ajattelee että Minä jätän sinut. Minä lähden. Mutta hän ei sanonut sitä. Sitä, kuinka Leigh veti henkeä ja sanoi sen mitä ei voi sanoa. Sitä, kuinka Paul ei esittänyt itselleen kysymyksiä, joihin tiesi jo vastaukset. Ja sitä, kuinka on ikään kuin he olisivat suudelleet, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Niin: rakkauksia, ehkä.

Ja kyllä, minä tahtoisin sanoa henkilöille kaikenlaista mutta en sittenkään. Ei pidä puuttua tarinaan jonka kuuluu mennä niin kuin kuuluu. Ihmisten virheille on syynsä. Ovatko ne edes virheitä? Mikä on virhe? Milloin ihminen oikeastaan tekee oikein ja milloin väärin? Milloin hän lakkaa olemasta kesken? Pitäisikö heti ymmärtää tehdä toisin? Entä jos sekin olisi väärin?

ja yrityksistään huolimatta, kaikesta päättäväisyydestään huolimatta hän ei tuntenut mitään muuta kuin menetystä: miten jokin arvokas hänen sydämessään särkyi, jokin mitä hän ei ollut osannut suojata.

Ja kirjoittaminen, oi niin – se kuinka hän kirjoitti runoja ja näytelmiä ja kätki niitä sänkynsä alle, piiloon omalta kriittiseltä katseeltaan (ja joissa aina riitti korjattavaa, muutettavaa, viimeisteltävää) ja kuinka haluaisin ainoastaan kirjoittaa, mutten tiedä miten päin kaikki kääntyy.

Voi Luke. Mitä on rakkaus, joka tukahduttaa juuri sen minkä vuoksi on se joka on? Joka vie kyvyn ja halun kirjoittaa? Joka saa uhraamaan liikaa? Joka lopulta kysyy oman epätoivotun kysymyksensä:

Mitä sinä olet, jos et kirjoita?

Onko se rakkautta ensinkään? Entä Mary, niin. Miksi hän kirjoittui sellaiseksi kuin kirjoittui? Etkö tiedä, etkö. (Kirjoittaminen on yhteys, Luke. Ikkuna.) Ja niin ero oli alkanut ennen kuin he olivat edes erkaantuneet toisistaan.

Ja Luke, muistatko: Jos hän pitäisi kiinni rehellisyydestä ja rohkeudesta, hän ei menettäisi kumpaakaan. Hän, sinä, niin. Et menettäisi elämän henkäystä, et työtä. Mutta mitä tapahtuu? Käykö niin, että päästät sittenkin irti juuri niistä? Rehellisyydestä ja rohkeudesta? Oletko varoitus? Valo? Enkeli? Ja lopulta, niin, saatko lopulta sittenkin kiinni siitä mikä sinulta pakeni?

Eikä tässä ole kaikki, rakkauksissa ja intohimoissa, teatteritaiteen karunkiehtovassa maailmassa. On paljon muutakin. Niin kuin vanhempia lastensa vierellä ja takana. Äitejä, jotka kertovat lapselleen mitä tyttö oli, mitä tämä ei ollut ja mitä tästä saattaisi tulla. Että sinä olet sitä mitä minä olisin voinut olla. Äitejä, joilla ei ollut ketään muuta kuin lapsensa. Äitejä, jotka katsovat kuinka mies on uskoton. Sen sellaista.
 
Niin. Kirjoittaminen on ajatusten etsimistä, joskus senkin mitä sydän sanoo. Ja kyllä, minun rakkauteni kypsyy kun minä kirjoitan, sillä nyt, kirjoittaessani, minun sydämeni avautuu, asettuu valmiiksi ottamaan tämän teoksen vastaan. Hämmennys hellittää. Oi kyllä: minä pidän Jonesin tavasta kirjoittaa. Pidän siitä, miten inhimillisiä ja ristiriitaisia hänen henkilönsä ovat, miten hyviä ja pahoja. Tekevät oikein ja väärin vai tekevätkö. Katson heitä, vielä ja vielä ja vielä. Ninaa, joka on kai kyvytön vapautumaan omasta vankilastaan. Leighiä ja Paulia, jotka luottavat siihen mikä on tuttua, turvallista. Lukea, joka ensin ehkä särkee sydämiä ja kohtaa sitten itse koko rakkauden raskaan haurauden. Kenelle voisi olla vihainen?

Ja pidän siitä, miten hän kirjoittaa samaan aikaan vaivattomasti ja taidokkaasti. Ei, hän ei juuri riko romaanikirjallisuuden konventioita, rymistele läpi raja-aitojen. Hän ei riehakoitse rakenteilla eikä leikittele kielellä – eikö, voi sanojen kömpelöä epätarkkuutta, eikö tarinan luominen ole aina leikki! Tarkoitan kai, ettei hän leiki kielellä siten että leikki itsessään kohoaisi keskiöön, ja ymmärrän itseäni suunnilleen. Jonesin teoksen keskiössä on tarina ja tarinan takana on ihmisyys. Hän näyttää henkilönsä lukijalle kaikessa näiden inhimillisessä keskeneräisyydessä, antaa lukijan tulkita heidän haparoivia, pyrähteleviä, jähmettyneitä mielenliikkeitään, osoittaa että ihminen on samaan aikaan sekä selitettävissä että selittämätön. Ja pitää lukijansa otteessaan ehkä juuri siksi. Eikä hän hukuta lukijaansa itsestäänselvyyksiin tai liikoihin selityksiin. Toisinaan hän myös hypähtää, jättää vähän sanomatta.  Niin, hänen teoksessaan on tiettyä vaatimatonta raikkautta, viisasta konstailemattomuutta joka usein päihittää tarkoituksellisen mahtipontisuuden. Thank you Jones!

Kyllä, minulle tämä teos oli merkillisellä tavalla hieno. Se avasi minussa uuden oven kohti jotakin jonne olen vasta matkalla. Sellaista lukeminen parhaimmillaan on, kirja kirjalta kirkastuvaa ajattelua. Joskus aikanaan tulen sen ehkä vielä tavoittamaan – oivalluksen, joka liittyy kirjallisuuden kiehtovaan olemukseen. Siihen, mitä oikeastaan merkitsee hyvä. Tai parempi. Tai sanotaanko: korkea. Ja jos antaisin teoksille tähtiä, niin tämä saisi niitä monta. Ihan jo siksi. Ja nyt se on siinä, kiinni ja lähellä ja iholla ja sielussa. Rakkautta!

Ja vielä: teoksen loppulauseet ovat loistavat. Ne jäävät vaatimaan selityksiä ja ajatusten liikeratoja – sitä että niiden äärelle pysähtyy. Niissä viipyiltyään voikin taas palata teoksen (suomenkieliseen) nimeen, siihen että ehkä rakkaus oli totta. Ajatella modaalisanojen merkillisiä merkityksiä.


PS. Teoksen luettuani tunsin vastustamatonta halua kuunnella tämän. Take it!


**********

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta. Romaani,  419 s. Otava 2015.
Suomentanut Marianna Kurtto.
Englanninkielinen alkuteos Fallout 2014. 


**********


Tästä teoksesta on kirjoitettu jo monessa blogissa. Oman ihanasti väreilevän kiinnostukseni 
tätä teosta kohtaan herätti Omppu, joka luki tämän jo ennen kuin se ilmestyi suomennettuna. 
Muista kirjoituksista eksyin ennen omaa lukukokemustani ja sen purkamista lukemaan 
myös Lumiomenan Katjan ja Kaisa Reetan kirjoitukset. Muut kirjoitukset löytää ystävämme google.


maanantai 20. huhtikuuta 2015

Lukuviikon ajatuksia lapsista ja kirjoista


Kuka minä olisin ilman kirjoja? Ilman Annaa, Emiliaa, Iristä, Lottaa, Lauraa, Saaraa? Ilman satuja prinsessoista ja keijukaisista ja haltiattarista ja kaikista muista ihanista olennoista? Ilman iltahämärissä kuunneltuja tarinoita ja lukutaitoa ja lapsuuden kirjastoreissuja ja ensimmäisiä liian pitkiksi venyneitä lukuiltoja ja kaikkia rakkaita kirjoja, joita olen lukenut lapsena, nuorena, nyt? Niin, en ainakaan minä. Ehkä en näitä kirjoja lukematta kirjoittaisi. Ehkä en tekisi asioita joita teen. Ehkä en haaveilisi asioista joista haaveilen. Ehkä en etsisi askeleilleni sitä suuntaa jota etsin. Ehkä en ajattelisi niin kuin ajattelen. 

Leikki, jossa riisuisin itseni kirjallisista kerroksistani, tuntuu mahdottomalta: miten paljon olenkaan kirjallisuudelle velkaa, miten merkittävän osan minuuttani. Varmasti meillä kaikilla kirjanystävillä on omat minuuskirjamme, ne joiden kannet kantavat paitsi kirjojen omia tarinoita myös kertomuksia siitä kuinka meistä on tullut juuri niitä ihmisiä joita nyt olemme.

Lukeminen ja minuuden rakentuminen jatkuu tietenkin läpi elämän. Myös aikuisena tulee toisinaan kohdanneeksi kirjoja, jotka jättävät poikkeuksellisen suuren jäljen, ehkä muuttavat jotakin mielessä ja sydämessä. Juuri lapsuuden ja nuoruuden lukukokemukset ovat kuitenkin usein kaikkein voimakkaimpia ja merkittävimpiä – ne ovat erityisellä tavalla uusia, avaavia, liikahduttavia. Minuus on vasta nupullaan ja siksi niin valmis ottamaan vastaan, janoamaan samaistumisia joiden kautta määritellä omaa olemassaoloaan. Varhaiset lukukokemukset luovat pohjan sekä tulevalle lukijuudelle että osaltaan myös juuri sille elämänmittaiselle identiteettityölle, jota me ihmiset suhteessa itseemme ja maailmaan kaiken aikaa teemme. Se, että saamme lapsena ja nuorena kuunnella ja lukea kirjoja, on ihmiseksi kasvamisen ihanaa rikkautta.

Tällä viikolla 20.–26.4. vietetään jälleen Lukukeskuksen vuosittain järjestämää Lukuviikkoa, jonka tarkoituksena on innostaa lapsia ja nuoria lukemaan. Viikkoa vietetään kouluissa, kirjastoissa ja – kyllä vain – myös blogistaniassa. Ompun ideoiman tempauksen innoittamana minäkin päätin sanoa muutaman sanasen lastenkirjallisuuden ja tämän tärkeän viikon kunniaksi. Lastenkirjallisuuden ja lapsille lukemisen puolesta on toki hyvä puhua joka viikko ja joka päivä, mutta myös erityinen teemaviikko on tässäkin tarpeen: parhaimmillaan se aloittaa ehkä jotakin uutta ja ainakin se palauttaa mieleen kuinka tärkeää lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistäminen on.





Niin: kirjallisuus opettaa lapselle häntä itseään ja maailmaa joka häntä ympäröi. Se antaa sanoja, hahmoja, kehyksiä. Se ruokkii ja ravitsee, antaa kielelle rikkautta ja mielikuvitukselle tuulta. Se antaa ihmisyyksiä, olemuksia, olemassaolon tapoja.
 
Kirjallinen maailma avautuu lapselle ääneen lukemisen kautta. Joku isompi – vanhempi, isovanhempi, isompi sisarus tai joku muu läheinen – ottaa lapsen lähelleen ja lukee, avaa lapselle kirjan maailman. Jo hyvin pieni lapsi kuuntelee tarinaa ja keskittyy katsomaan ja koskettamaan kuvia, keräämään itseensä kirjan lumoa. Tutun äänen ja kuvan rinnakkaisuus on lapselle kiehtovaa, ja hetkestä voi nauttia vaikkei luettua vielä aivan ymmärtäisikään – tärkeää on itse hetki, kirja ja yhdessäolo. Toisinaan kirjaa tekee ehkä mieli myös maistaa: miltä maistuu kiiltävä kansi, miltä rapiseva kosketuskirja. Entä miltä tuntuu, kun kirjaa selaa. Kova kirja tuntuu erilaiselta kuin pehmeälehtinen. On ihanaa, kun sivu kääntyy, omien sormien liikkeestä.

Useimmat lapset uskoakseni pitävät kirjoista. Tarvitaan vain aikuisia, jotka lukevat. Jotka ehtivät. Jotka tahtovat. Jotka kuuntelevat – sillä kyllä, myös lapsen pitää saada valita. Pieni kuvakirja ei vie kauaa, ehkä vain muutaman minuutin, mutta se antaa lapselle tärkeän hetken. Kaksi kuvakirjaa antavat jo kaksi hetkeä. Ja loru mahtuu mihin vain, vaikka sinne missä vaatteet etsivät oikeaa paikkaa tai hammasharja pyydystää pikkuisia vilistäviä peikkoja tai niin, missä syli täyttyy ihanasta ja lämpimästä lapsenpehmeydestä. Vähitellen tulee sitten niidenkin kirjojen aika, joiden väliin laitetaan kirjanmerkki: tästä jatketaan. Yhteinen iltakirja rauhoittaa parhaimmillaan molemmat, sekä lapsen että aikuisen. Kirjahetket ovat juuri niitä hienoja pieniä tuokioita, joista kasvaa suuria.

Yhdessä lukeminen on jakamista, yhteistä askellusta tarinan maailmaan. Kaikki se, mitä tarinassa tapahtuu, koetaan yhdessä – seikkailut, salaisuudet, tunteet, oikeat ja väärät. Se on myös läheisyyttä, sitä että lapsi ja aikuinen saavat tuntea toisensa vierellään. Kehon ja mielen kokonaisvaltaista kohtaamista.

Hyvä lastenkirjallisuus on lempeän arkista, riemukkaan hassuttelevaa ja syvällisen viisasta – usein kaikkea samaan aikaan. Toisinaan se kertoo lapselle ihmisestä ja maailmasta kääntämällä kaiken myös ylösalaisin. Kielellä saa ja pitää leikkiä, kertoa hassuja tarinoita ja keksiä vaikka ikiomia uusia sanoja. Rallattaa ja riimitellä, sanoa hullutuksia. Maailman oppiminen on iloa, ja riemastunut nauru kirjan äärellä on naurujen aatelia. Toisaalta kirjan äärellä voi tuntea myös surua. Surun kohtaaminen voi tuntua raskaalta mutta joskus sekin on hyväksi: kirja näyttää turvallisesti myös sen kuinka maailmaan kuuluu surujakin ja antaa samalla mahdollisuuden keskustella. 

Tarinan äärellä hiljennytään, mutta sopivassa määrin lapsen on myös hyvä antaa keskeyttää ja kysyä. Joskus tulee sellaisia sanoja ja tilanteita, joita lapsi ei ymmärrä mutta jotka hän tahtoo oppia. Silloin kysyminen on paikallaan. Tarpeellisten kysymysten esittäminen on eri asia kuin jatkuva, rauhaton keskeyttäminen. Lasta saa ja tuleekin ohjata rauhalliseen kuuntelemiseen, mutta samalla on hyvä antaa tilaa myös niille tärkeille kysymyksille. Yksi kirjojen suurimpia rikkauksia onkin juuri se, että ne avaavat ovia keskustelulle. Aikuisen tehtävänä on myös se, keskustelu. Toisinaan tarvitaan myös toistoa. Loputtomat määrät saman kirjan toistamista kerta toisensa jälkeen – niin kauan, että lapsi on käsitellyt tarinan maailman. Joskus aikuista uuvuttaa, mutta kannattaa jaksaa. Jonakin päivänä lapsi on tarinan kanssa valmis ja on seuraavan tarinan aika.
 
Aikanaan lapsi oppii lukemaan myös itse, jokainen omaan tahtiinsa, ja lukemisesta tulee ehkä omalta tuntuva, mieleinen puuha. Silloinkin tärkeintä on ilo ja mahdollisuus, se että lapsi saa tunnustella ja tutustua, etsiä itselleen sopivaa tapaa olla kirjojen lukija ja ystävä. Se, että ei tarjota liian vaikeaa liian varhain eikä liian yksinkertaista silloin, kun lapsi kaipaa jo mutkikkaampaa. Tarkoituksenmukaisia ovat sopivasti mitoitetut uudet askeleet, jotka saavat hahmottua lapsen oman yksilöllisyyden mukaan. Lapset kehittyvät kaikessa omaan tahtiinsa, myös lukijoina. Rohkaisu, lapsen omanlaisen lukijuuden tukeminen ja lempeä kannustaminen eteenpäin ovat uskoakseni parhaita keinoja ylläpitää lukemisen iloa. Lukemisen tulee olla lapselle iloinen asia. Jotakin sellaista mistä nauttii niin että sitä tahtoo lisää.

Myös yhteisten lukuhetkien tärkeys säilyy vielä pitkään sen jälkeen, kun lapsi viihtyy kirjojen maailmoissa myös yksin. Jakamisen ja läheisyyden tarve ei pääty lukutaitoon. Eikä kaikista tietenkään tule lukutoukkia. Mutta lapsuudessa annettu malli antaa mahdollisuuden. Lapsi, joka on saanut astua tarinoiden taikaan, viihtyy siellä todennäköisemmin myös isona. Ovet, jotka kerran on avattu, on helppo avata yhä uudelleen. Yhteiset lukuhetket kantavat tulevaan ja valavat lapsiin rakkautta kirjallisuutta kohtaan. Toki elämässä voi tulla – ja tulee – sellaisiakin hetkiä, joina ei ole tarinoiden aika – joina on niin paljon muuta, ettei kirjojen syli houkuttele. Mutta kerran kylvetty rakkaus pysyy elinvoimaisena silloinkin, kun se lepää.

Lapsi tarvitsee ruokaa, lämpöä ja rakkautta. Ja tarinoita. Näillä eväillä pieni ihminen ponnistaa jo pitkälle. Isoksi ihmiseksi, jolla on sydän ja ymmärrystä, kykyä nähdä maailmassa sekä itsensä että toiset. Sellaiseksi, joka jonakin päivänä miettii ehkä sitäkin, mitkä kirjat tekivätkään hänestä juuri hänet.

 
Toivotan hyviä lukupäiviä sekä pienille että isoille lukijoille! 


Lopuksi kiitän vielä Omppua Lukuviikon esiinnostamisesta 
– osallistun kirjoituksellani siis blogimaailman lukuviikkotempaukseen,
joihin liittyvistä kirjoituksista hän kerää linkkejä tänne.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna (1994)


On aika joulun alla, ehkä pari vuotta sitten. Kuljeskelen kirpputorilla vailla varsinaisia tarpeita niin kuin tapani toisinaan on, avoimena mahdollisille kohtaamisille. Eräässä pöydässä huomaan tutun keltaisen selkämyksen: oi, Anna, Hanna ja Johanna. Olen lukenut kirjan jo ainakin kahteen kertaan, mutta tässä on jotakin sellaista että uskon lukevani sen vielä ja vielä. Kirja maksaa pienen kolikon verran ja pian siitä tulee minun. Kotona kirja odottelee aikansa ennen kuin sen vuoro yllättäen eräänä kevätpäivänä tulee: se on noussut esille eräässä mielenkiintoisessa keskustelussa ja minä tunnen äkillistä halua lukea sen juuri nyt.





Kun edellisen kerran luin tätä Marianne Fredrikssonin (1927–2007) teosta, olin paljon nuorempi. Minulla ei ollut vielä lapsia eikä sitä kerroksellisuutta mitä äitiys mukanaan tuo. Kuitenkin pidin kirjasta suuresti, se puhutteli minua juuri siksi että se on sellainen kuin se on: sukupolviromaani kolmesta naisesta, isoäidistä, äidistä ja tyttärestä. Nyttemmin, äitiyden ja vuosien myötä, sukupolvien ketjusta ja kaikista niistä kertymistä joita kannamme mukanamme, on tullut minulle yhä tärkeämpi teema, jota usein pohdin.

Annan, Hannan ja Johannan keskiössä on keski-ikäinen Anna, jossa äidin elämän lähetessä loppuaan herää tarve etsiä sukupolvien kerroksia: sitä elämää, jota hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat eläneet ja jota hänkin siksi mukanaan kantaa. Alkaa matka 1870-luvulla syntyneen isoäidin, Hannan, ja 1900-luvun alussa syntyneen äidin, Johannan, elämään ja mieleen. Kuka olikaan se ihminen, joka oli äiti? Kuka se, joka oli isoäiti?

Mitä minä oikeastaan tiedän?
Mitä ihminen voi tietää vanhemmistaan? Tai lapsistaan?

Äiti on jo kadottanut sanat eikä kysyä enää voi. Matka on siksi tehtävä toisin: on koetettava tavoittaa toinen ihminen omasta mielestään, etsiydyttävä lisäksi niihin lähteisiin joita ehkä on. Anna kurkistelee kirkonkirjoihin, kansatieteellisiin teoksiin ja vanhoihin lehtileikkeisiin. Lukee tarinoita ihmisistä, tavallisista ja poikkeuksellisista. Avaa kirstun, jossa on isoäidin jäämistö: papereita, perunkirjoja, testamenttikopioita, syntymä- ja kuolinilmoituksia, kirjeitä. Eikä matka näihin kerroksiin ole aina helppo, se on kipeitäkin muistoja ja oivalluksia ja samalla kertaa sekä yhteyksien tavoittamista että välttämätöntä rajantekoa itsen ja toisen välille.

Niin, on kolme naista, kolme naisen elämää. On muuttuva aika ja ajan ketju.
On maaseutu ja kaupunki, Taalainmaa, Göteborg ja Tukholma.

Hanna, isoäiti, on syntynyt aikaan, jossa kuukautisten alkaminen, naiseksi kasvamisen tärkeä kynnys, kohdataan toteamalla: Nyt sun täytyy käsittää, että tämä on vaarallista. Elä ikänä laske ketään miestä kahta kyynäränmittaa lähemmäs. Mutta mitä kun mies tuleekin väkisin? Kun kolmetoistavuotias tyttö synnyttää äpärän ja saa kantaakseen huoran leiman? Onko ihme, jos Hannan Jumala on epäoikeudenmukainen ja kova?

Hannalle käy kuitenkin myös hyvin. Hän saa miehen, joka antaa hänelle kodin myllärinvaimona ja ottaa omakseen myös hänen poikansa. Hannasta ei tule helppoa vaimoa, sillä hän on oman aikansa ja kaiken itsessään kantamansa vanki: Nainen, joka ei itke kuin ilosta. Nainen, joka ei tohdi katsoa peiliin. Nainen, joka ei anna miehensä nähdä itseään alasti kuin kerran ja silloinkin ehkä hieman vahingossa. Nainen, joka ajattelee että satujen kertominen ei tuo leipää pöytään. Nainen, josta ei ole olemaan uudenaikainen eikä päästämään irti. Nainen, joka on yksi sukupuuttoon kuolevan sukupolven viimeisistä edustajista ja joka kysyy:

Mihin sitä ihminen sitte uskoo, jos kaikki vanha onkin väärin?

Ehkä liian helppo ei ole myöskään John, Hannan mies. Hannan ja Johnin avioliittoa lukiessani tulin ajatelleeksi, kuinka toisenlainen se olisi voinut olla, jos asiat olisivat olleet toisin. Tai jos aika olisi ollut. Mahdollisuudet onneen olisivat saattaneet olla suuret, mutta ehkä onni ei nyt ollutkaan se, jota edes lähdettiin tavoittelemaan. Ehkä onnea tärkeämpää oli se, ettei ollut juuri moittimistakaan.

Hannan lapsista nuorin on poikien jälkeen kivuliaasti syntynyt Johanna – harvinaisen kaunis lapsi, pikku ressukka. Tyttären synnyttyä Hanna suree sitä, että lapsi on tyttö ja sitä kauheaa kohtaloa, joka kaikkea hameväkeä odotti. Ehkä Hannalla ei kerta kaikkiaan ole naisena olemisen iloa ja tyttären syntymä merkitsee hänelle siksi vain uutta kärsimyksentäyteistä elämää.

Pienestä Johannasta kasvaa isän tyttö. Aurinkoinen ja etevä lapsi, joka osaa katsoa sinivuokkoja ja perhosia ja josta myöhemmin tulee sosialisti ja sekä uskonnollinen ihminen että jumalankieltäjä. Läheinen tulee Johannalle myös Annasta, perheen kanssa asuvasta vanhasta lapsenpäästäjästä, joka opettaa hänelle naisten töitä ja kertoo tarinoita ja jonka mukaan hän aikanaan nimeää oman tyttärensä. Äidin osaksi jää vain antaa tytölle huutia ja opettaa hänet tottelemaan. Läheistä suhdetta ei äidin ja tyttären välille koskaan rakennu.

Elämä muuttuu, kun John kuolee. Johanna on kahdeksan ja hänen aikansa jakautuu kahdeksi: aikaan isän kanssa ja isän jälkeen. Mylly vaihtuu kaupunkiin, toiseen maailmaan. Paikkaan, jossa on juokseva vesi ja äidillä työpaikka ja tyttärellä kaupunkivaatteet. Se on myös maailma, jossa oma itse suhteessa toisiin on määriteltävä uudestaan: Hannalle se on paikka, jossa kukaan ei enää tiedä, että tämä ihminen tässä on Hanna Augustintytär Bråtenista, ja Johannalle paikka, jossa hän lukee ja puhuu väärin ja jossa hän lopulta päättää, että hänestä tulisi sivistynyt ja koulutettu ihminen, erilainen kuin alkukantainen äiti.

Niin Johannasta kasvaa kaupunkilainen, väistämättä toisenlainen kuin äidistä. Hänestä tulee röyhkeä ja uppiniskainen tytär, joka haukkui äitiään tyhmäksi ja sivistymättömäksi, pilkkasi hänen puhetapaansa ja huusi, että hänen pitäisi unohtaa taikauskoiset hömpötykset ja ruveta ajattelemaan. Ja alussa Hanna yritti puolustautua. Sanoilla. Mutta Johannalla oli paljon enemmän sanoja kuin hänellä ja paljon selkeämmät ajatukset. Sanoja, niin: Anna, Hanna ja Johanna on myös kertomus siitä, kun sanoja ei ole, ei tarpeeksi. Sekä tässä kohdassa että monessa muussa.

Kun Johannan kuukautiset alkavat, ei äidin evästys ole tämän omaa nuoruutta parempi. Hanna sanoo että nyt se vasta kurjuus alkoi ja että nyt tytär voitaisiin häpäistä milloin hyvänsä. Voi mikä askel kohti naiseutta, jälleen kerran. Mutta Johanna lukee myös Selma Lagerlöfiä ja oppii, että rakkaus oli mahtava voima, vastustamaton, tuskallisempi ja suloisempi kuin olin osannut kuvitellakaan. Niin alkaa haaveilu omasta prinssistä. Rakkauden kaipuu on kuitenkin samalla henkiinjäämisviettiä, pakkoa saada mies myös turvatun toimeentulon takia. Ja niin osuu kohdalle Arne.

Kun Johanna kertoo Arnesta äidille, äiti kysyy:

-          Tykkäätkös sinä siitä?
-          Kyllä minä luulen niin.
-          Ei se alussa niin tärkeetä ole. Jos se on hyvä mies niin kyllä siihen vuosien mittaan kiintyy.

Sellaista on Hannan realistinen romantiikka. Ja ei, ei Johannankaan avioliitosta turhan helppoa tule. Mutta on siinä hyvääkin. On talo ja puutarha ja turvallisuutta. Ja vaikka Arne on kimpaantuva, osaa hän vaikean paikan tullen olla myös ihmeen vakaa. Kaikkein raskainta on ehkä se, että kotirouva on kokonaan vailla omia tuloja: asemassa, jossa on helppoa ottaa kantaaksen marttyyrin viitta – tuntea itsensä piiaksi ja syyttää siitä toista.

Johannalle syntyy vain yksi tytär, Anna. Tämä tytär elää jälleen erilaisessa maailmassa kuin isoäiti ja äiti häntä ennen: hänen äidillään on tämä yksi ainoa lapsi ja loputtomasti aikaa sen palvomiseen, ja ympäröivässä maailmassa kansankoti kasvaa kohti hyvinvointia. Anna saa käydä koulua, sivistyä. Samalla sivistys antaa hänelle kuitenkin myös askeleen kohti porvarien maailmaa, irti vanhemmistaan ja juuristaan. Mutta ei Annankaan elämästä tule kivuton tai helppo. Onko siis niin, että meidän naisten olemuksessa jotain sellaista, jota emme halua nähdä emmekä tunnustaa? Entä kumpi onkaan onnellisempi: se, joka on sitä mieltä, että elämän kuuluukin tehdä kipeää, vai se, joka ajattelee, että elämästä pitäisi pystyä nauttimaan?


*****

Keskeisinä teemoina Annassa, Hannassa ja Johannassa ovat mm. naisten kasvavat odotukset rakkaudesta sekä muuttuva seksuaalisuus. Hanna, 1800-luvun loppupuolen maalaisneito, ei ehkä rakkautta osannut odottaakaan, mutta jo Johannan nuoruudessa rakkaus on noussut hallitsevaan asemaan myös tavallisen kansan keskuudessa. Johanna etsii jo sitä oikeaa, mutta hän ei silti ollut mitenkään romanttinen eikä sen takia myöskään läheskään niin vaativainen kuin seuraavien sukupolvien naiset. Annan sukupolvelle rakkaus oli sen sijaan jo tosiseikka, josta ei voinut neuvotella. Voi sitä raukkaa, johon se ei iskenyt. Heillä oli lisäksi toinenkin vaatimus: seksuaalinen täyttymys.

Ja niin, seksuaalisuus. Kun lapsena raiskattu Hanna pelkää naisen aviollisia velvollisuuksia, on äidistä sentään vähän lohduttamaan: Elä nyt noin pelästyneeltä näytä. Semmosta vaimoväen tarttee tehdä ja jonkin ajan päästä siihen tottuu. --- Pitää vaan pistää silmät kiinni ja olla vetelänä. Johannalle, Hannan tyttärelle, miehen kosketus ei ole vastenmielistä, mutta ei nautinnollistakaan. Hän ajattelee: Yksi omituinen piirre, joka oli omituinen minulle ja monille muille sukupolveni naisille, oli se ettei rakastumisella ollut mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Mutta Annan sukupolvi kaipaa jo suorastaan pakkomielteenomaisesti suurta intohimoa. Mielessään hän sanookin nyt isoäidilleen, että sinä Hanna et olisi ymmärtänyt sellaisesta rakkaudesta mitään. Sinun aikoinasi rakkaus ei ollut vielä tunkeutunut yläluokan piireistä maalaistupiin.

Niin muuttuu maailma, ja ehkä sittenkin myös ihminen, monella tavalla, vaikka toisinaan tuntuu että ihminen on ajasta aikaan pohjimmiltaan sama. Ehkä tämäkin samuus on niitä asioita, jotka ovat samaan aikaan sekä totta että harhaa.

Kaiken kaikkiaan Anna, Hanna ja Johanna on viisas teos, jossa on syviä havaintoja elämästä. Se herättää lukijassaan monia tärkeitä kysymyksiä: Synnymmekö sellaisiksi kuin olemme vai tekevätkö aika ja elämä meistä sellaisia kuin olemme? Mitä merkitsee olla hyvä äiti? Entä hyvä tytär? Ja tytär kantaa äitiään mukanaan, mutta entä poika? Entä millaista on, kun omat lapset tekevät äidistään pilaa koko hänen elämänsä ajan? Ja niin, miten monella tavalla me kannammekaan mukanamme kaikkea, joka on tapahtunut paljon ennen meitä ja miten paljon siirrämme eteenpäin, tahallaan tai tahtomattamme? Ja toisaalta: millaiseksi oma aikamme, muuttuva maailma ympärillämme, meidät tekee? Ja niin, myös ripaus elämän merkillistä kiertokulkua, sielujen liikettä, sopii tähän teokseen paremmin kuin hyvin ja antaa oman kiehtovan kysymyksensä.

Ja vielä: Anna, Hanna ja Johanna on hieno kertomus kolmesta naisesta ajan ketjussa, kolmesta yksilöllisestä elämästä. Samalla se on kuitenkin myös laajempi kuvaus siitä suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka maailmassamme on 1800-1900-lukujen taitteesta alkaen tapahtunut. Tietyt kuilut äitien ja tyttärien välillä ovat näissä murroksissa olleet ehkä väistämättömiä, maailman muuttumisen halkaisemia railoja. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut vielä Annan jälkeen? Niin, tämä ei ehkä enää kuulu teokseen, mutta ajatus lennähtää mieleen väistämättä: maailma ei ole edelleenkään valmis. Ehkä tärkeintä on kuitenkin huomio siitä, että

vain hirviöt selviytyvät elämästä syyllistymättä.


Kiitos Marianne Fredrikssonin hengelle siellä jossakin, kirjasi oli minulle elämys jälleen kerran.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Keskeneräisiä ajatuksia kirjallisuuksista



Prologi:

Neljän- tai viidentoista ikäinen yläastetyttö istuu äidinkielentunnilla ja lukee Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Hän pitää itseään taiteellisena kirjallisuusihmisenä, koska viihtyy kirjojen äärellä ja ainakin jollakin tasolla haaveilee myös kirjailijan urasta. Seitsemän veljeksen lukeminen on kuitenkin jotenkin vaikeaa. Saattaa olla, että häntä välillä naurattaa (että kirja on jossakin kohdassa hauska). Ehkä hän myös orastavasti ymmärtää teoksen kirjallisuushistoriallisen arvon (opettaja on luultavasti kertonut, että kyseessä on Ensimmäinen Suomenkielinen Romaani). Mutta melko varmasti hän lukisi mieluummin Angelikaa: Angelikalla on ihanat hiukset ja hepenet ja hänelle tapahtuu kaikenlaista jännittävää, koska hän on kaunis. Veljekset sen sijaan ovat vähän sellaisia juntturoita ja joutuvat pöljyyksissään kivelle härkälaumaa pakoon (onkohan se juuri se kohta, jossa naurattaa?). Siitä omasta romaanista tulee kuitenkin aikanaan Ehdottoman Vakavasti Otettava (eikö Angelika ole?). Joku Todella Traaginen. Tai ehkä siitä tulee sellainen kuin Tuulen viemää.


Blogimaailmassamme on viime aikoina kukoistanut ihanan runsas ja raikas keskustelu, jossa on tutkiskeltu ja tuuleteltu viihde- ja korkeakirjallisuuden sekä lukuromaanin käsitteitä ja poikettu myös monenlaisille kiehtoville sivupoluille. Keskustelun käynnisti Leena Lumi, ja sitä ovat jatkaneet Marjatta, Omppu ja Kaisa Reetta, joiden kaikkien blogeissa aihe on virittänyt rikasta keskustelua. Syy siihen, että tämä paljon pyöritelty aihe kimmahti nyt myös kamariini, on siinä että Kaisa Reetta niin kauniisti pyysi minuakin tästä kirjoittamaan. Epäröin alkuun tarttua aiheeseen, koska 1) en usko, että osaan sanoa tästä mitään erityisen uutta ja koska 2) kaikki mitä tästä sanon, tuntuu myös menevän jotenkin väärin – olen loputtomassa solmussa. Päätin kuitenkin kuitata epäröintini toteamalla että 1) toisinaan myös toistava pyörittely on tarpeen ja että 2) ajattelun keskeneräisyys on ikuisuustila, josta on mahdotonta kasvaa pois.



Kukkia kirjallisuudelle!


Aihetta toisten blogeissa kommentoidessani päädyin vähitellen huomaamaan, että näiden(kin) käsitteiden pyörittely haastaa minut melkoiseen semanttiseen koitokseen. Ylipäätään koen sanojen merkitykset toisinaan hämmentäviksi likiarvoiksi, joiden sisältö on riippuvaista kulloisestakin käyttäjästään ja lisäksi käyttäjänsä kulloisestakin puhetuulesta. Erilaisissa keskusteluissa on myös erilaisia aaltopituuksia ja sanat saattavat saada hyvinkin erilaisia ja keskenään ristiriitaisiakin sivumerkityksiä. Kaikessa tässä tuiverruksessa kielenkäyttäjien käsitteet sitten kohtaavat tai eivät kohtaa. Lisäksi toiset sanat ovat toisille selvästi toisia latautuneempia, mihin vaikuttaa mm. käyttäjän ”viattomuus” vs. ”turmeltuneisuus” suhteessa käytettäviin sanoihin. Se, missä yhteyksissä ja millä tavoin sanoja on tottunut käyttämään, kulkee niissä luonnollisesti mukana – samoin kuin kaikki ne kerrokset, joita ne ovat matkan varrella ympärilleen kerineet.

Minä esimerkiksi sanon rakastavani kirjallisuutta. Yksi hihkaisee oitis samanmielisyytensä, toinen ajattelee että käytän rakastaa-sanaa väärin ja mahtipontisesti. Mutta rakastaminen on kaikesta konstikkuudestaan huolimatta tässä yhteydessä melko mutkaton ja huoleton sana. Toisin on viihteen ja korkeakirjallisuuden laita, eikä lukuromaanikaan taida olla helpoimmasta päästä. Näiden kohdalla astutaan keitokseen, joka kuplii erilaisia sivumerkityksiä ja mahdollisia arvo(ttamis)latauksia. Liikumme näistä(kin) käsitteistä puhuessamme hyvin mielenkiintoisella ja hankalallakin semanttisella kentällä, jossa merkitysten yhteisyys on vain osittaista.

Minulle viihde- ja korkeakirjallisuus ovat ennen kaikkea käsitteellisiä työvälineitä puhua erilaisista kirjallisuuksista ja niiden erilaisista funktioista. Periaatteessa nämä työvälineet ovat myös jokseenkin vailla arvolatausta, mutta tunnustan silti, että niihin liittyy myös henkilökohtainen ja hetkisidonnainen arvoasetelma, joka perustuu siihen, mitä erilaisista kirjallisuuksista ja niiden tehtävistä ja merkityksistä kulloinkin ajattelen sekä yleisesti että yksityisesti. Mielipiteeni ja näkemykseni näiden käsitteiden sisällöistä ja sisältöjen arvosta ovat siis jossain määrin myös vaihdelleet ja kyllä, ne vaihtelevat yhä. En ole ajatuksineni ollenkaan valmis.

Niin. Toisaalta olen sitä vahvasti mieltä, että se ”parempi” kirjallisuus, jota paremman termin puuttuessa kutsumme toisinaan korkeakirjallisuudeksi, on sanataiteellisesti ja siksi muutenkin kirjallisuutena arvokkaampaa kuin se ns. viihde, joka tuotetaan lähinnä huvittelua (juu, huono sana mutta saa kelvata) varten vailla aitoja taiteellisia tavoitteita. Toisaalta tuhahtelen tuolle elitistille, joka minussa mokomia näkemyksiä esittää ja tähdennän hänelle sitä, että erilaisten kirjallisuuksien arvostaminen on kirjallisuuden laaja-alaisuuden ja sen erilaisten funktioiden arvostamista. Muistuttelen hänelle myös sitä, että arvottaessaan kirjallisuutta tällä tavoin hän unohtaa ne merkitykset, joita viihdekirjallisuudella on erilaisina elämänhetkinä ollut myös hänelle itselleen. Missä se raja sitä paitsi loppujen lopuksi menee? Missä on se kohta, jossa viihde alkaa ja korkea loppuu? Lukeeko tuo elitisti itse sitä paitsi ensinkään mitään oikeasti korkeaa (vaikka luonnollisesti hän pitää lukuvalintojaan vähintään laadukkaina) vai tärkeileekö hän vain?

Tähän hankalarajaiseen välimaastoon on aseteltu mm. lukuromaanin käsitettä. Minulle tämä käsite ei ole koskaan ollut erityisen merkittävä, enkä ole sitä oikein oppinut käyttämään, vaikka luulenkin ymmärtäväni mitä se suunnilleen tarkoittaa: kepeähkölukuista kirjallista teosta, johon on upotettu jokunen tarinallinen ja/tai temaattinen syvyys, mikä tekee siitä sisällöllisesti viihdettä painavampaa mutta pitää sen edelleen nimenomaan mutkattomana ja pikemmin tarinavetoisena kuin (sana)taiteellisesti merkittävänä. Olen kohdannut käsitteen aikanaan juuri tässä merkityksessä ja muistan yhä, kuinka tunsin hetkellistä riemua sanasta joka ratkaisisi yhden kirjallisuuksista puhumisen ongelmakohdan. En kuitenkaan voi mitään sille, että lukuromaani on minusta jotenkin keinotekoinen ja hullunkurinen käsite: eikös kaikkia romaaneita nimenomaan lueta? Toki ymmärrän, että tässä on kyse ennen kaikkea jonkinlaisesta helpohkosta luettavuudesta, mutta  rutisen silti. En suuresti, mutta hitusen. Loppujen lopuksi koko sana on minulle kuitenkin melko yhdentekevä, enkä lähde sitä tässä enempää tutkimaan, ”täyttämään” tai arvottamaan. Vaan kenpä tietää, ehkäpä joskus opin itsekin tätä käsitettä sujuvasti käyttämään. Nyt tuntuu, että olen tarpeeksi solmussa jo viihteen ja erityisesti korkeakirjallisuuden kanssa.

Niin, nämäkin käsitteet, viihde ja korkeakirjallisuus, ovat ongelmallisia, mutta käytän niitä toisinaan silti – siksi, että toinen on olevinaan nimi lähinnä ajanvietefunktioita omaavalle kirjallisuudelle ja toinen taas sille kirjallisuudelle, jonka funktiot ovat ns. syvemmät ja monipuolisemmat. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän minua kuitenkin tympii. Viihteestä tuntuu tulevan jotenkin poissuljettu kategoria, jotakin joka ei ole korkeaa, ja korkeasta taas jotakin ylivoimaisesti parempaa ja hienompaa, ja hankalinta on, että tämä on samaan aikaan sekä oikein että väärin.

Mitä nämä merkilliset käsitteet sitten sisältävät? Minulle korkeakirjallisuus merkitsee kaiketi yleiskäsitettä ajatuksia aktivoivalle ja monikerroksiselle kirjallisuudelle, joka avautuu pintamerkityksiään laajemmalle ja syvemmälle. Tällaisessa kirjallisuudessa on selkeästi sanataiteellisia rikkauksia, kuten kielen, rakenteiden ja sisältöjen syvyyttä. Kaikki korkeakirjallisuudeksi ymmärtämäni kirjallisuus ei kuitenkaan ole välttämättä ”vaikeaa” (ehkä jo siitä syystä, että haluan itsekin kokea lukevani ennen kaikkea korkeakirjallisuutta!), vaikka usein siihen tuntuu tällainenkin sivuvivahde liittyvän. Luultavasti käytän käsitettä omalta osaltani melko hämärästi ja hivenen huolimattomastikin. Mielenkiintoista muuten on, että Yrjö Hosiaisluoman 1071-sivuinen Kirjallisuuden sanakirja (2003) ei sisällä mokomaa hakusanaa ollenkaan. Tämä kertoo minusta jotakin melko tärkeää: sellaista ”lajia” kuin korkeakirjallisuus ei ole olemassakaan. Koko sana on semanttisesti epäselvä ja vaikeasti määriteltävä ja ehkä lopulta jopa epäolennainen. Mainittakoon, että myöskään lukuromaania sanakirja ei mainitse.

Viihdekirjallisuus rinnakkaiskäsitteineen (mm. kioskikirjallisuus, harlekiiniromanssi ja naistenromaani (!)*) sanakirjassa sen sijaan on ja sen määritelmä kuuluu koko lailla sellaisena kuin olen itsekin sen tahtonut ymmärtää: ”Lähinnä ajanvietteeksi tarkoitettu helppolukuinen, enimmäkseen kaavamainen ja pinnallinen kaunokirjallisuus; populaarikirjallisuus; ajanvietekirjallisuus. --- Viihdekirjallisuutta tuotetaan yleensä teollisesti suurina painoksina ja jokseenkin yksinomaisesti kaupallisin tavoittein. Kliseiset juonikaavat ja henkilöhahmot ovat ominaisia esim. rakkausviihteelle.” Viihdekirjallisuus voidaan siis ymmärtää yhdeksi kirjallisuuden alalajiksi (joka edelleen sisältää mm. seikkailuromaaneja, romanttisia rakkausromaaneja, dekkareita ja tieteiskirjallisuutta), kun taas korkeakirjallisuus on ehkä lopulta melko tyhjä käsite – kaikista siihen latautuneista merkityksistä huolimatta. Viihdekirjallisuusmääritelmän lopussa lukee kuitenkin vielä tämä: ”Tiukka rajanveto matalan ja korkean välillä on kuitenkin vaikeaa, ja esim. kulttuurintutkimuksen piirissä sitä ei edes haluta tehdä.” Ihmekös siis, että mekin olemme näiden rajanvetojen äärellä hieman hämmentyneitä? Ainakin minä. Näennäisesti helppoa, mutta sittenkin niin tuskastuttavan vaikeaa. Toki ”tyylipuhtaimman” viihteen aina tunnistaa, mutta mitä sitten kun siirrytään tästä ääripäästä pois? Kuka päättää korkean kehykset?

Vielä mutkikkaammaksi menee, jos otamme mukaan populaarikirjallisuuden (tai populaarikulttuurin) käsitteen. Em. sanakirjasiteeraus rinnastaa viihdekirjallisuuden myös populaarikirjallisuuteen, mutta ainakin minulle nämä käsitteet ovat jossain määrin erisisältöisiä: etenkin populaarikulttuuri on hyvin avararajainen määre, jonka kehyksiin mahtuu hyvin monenlaisia kulttuuri-ilmiöitä. Sellaisiakin, jotka ovat oikeastaan melko korkeita.


Välinäytös:

Kaksikymmentä täyttänyt Suomen kirjallisuuden sivuaineopiskelija lukee suomalaisia ja ulkomaisiakin klassikoita. On kirjoja, joihin hän rakastuu, ja kirjoja, joiden äärellä hän kokee hämmennystä (nämä korkeat kirjat ovat toisinaan niin raskaita: on kurjuutta ja niin paljon kaikkea ikävää). Myös se Seitsemän veljestä tulee luettua uudestaan. Nyt hän pitää siitä. (Pitääkö? Onko asian ytimessä ollenkaan ”pitäminen”? Ehkä on ennemminkin niin, että hän saa siitä jotakin. Että se aktivoi ajattelua. Että hän osaa jotenkin asettaa sen 1800-luvun maisemiin ja iloitsee tästä orastavasta kyvystään.) Puolenkymmentä vuotta myöhemmin hän ahmii hillittömästi Kaari Utriota: hänellä on valtava historiallisen viihteen jano. Hän lukee Utrion keskiaikaromaaneita niin paljon, että hänelle tulee ähky (olisi saattanut olla hyvä pysyä kohtuudessa). Sitten tulee ehkä taas muutamien klassikoiden ja niiden ”parempien” kirjojen vuoro. Ja sitten, kolmenkymmenen tietämissä, hänellä on kaksi pientä lasta: hän on onnellinen mutta myös väsynyt äiti. Hän on lukenut läjäpäin Kaksplussia ja vielä läjäpäisemmin kuvakirjoja, mutta kaipaa jo Oikeita Aikuisten Kirjoja. Hän lukee ahnaasti Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita ja viihtyy. On ihanaa heittää jalat sohvan selkänojalle ja lukea historian siipien havisuttamaa Tarinaa.


Miten näistä kirjallisen kulttuurin erilaisista sisällöistä sitten pitäisi puhua? Voisiko viihteen ja korkeakirjallisuuden hankalista ja jotenkin ikävän rajoittuneista käsitteistä luopua? Minä en tiedä. Tuntuu, että tämänkaltaisia käsitteitä tarvitaan juuri keskustelemisen välineinä, mutta on tuskastuttavan hankalaa, kun käsitteet ovat niin mutkikkaita ja vaikeasti määriteltäviä. Niihin tuntuu väkisinkin sisältyvän myös tiettyä arvolatautunutta rajantekoa, vaikka sitä ei haluaisikaan tehdä: ”korkea” viittaa väistämättä jonnekin korkelle, ylemmäs, parempaan. Onko se sitten väärin? Saako tällainen arvoasetelma olla, tahallinen tai tahaton? Vai kuuluuko valveutuneen nykyihmisen ajatella avarasti niin, että että kaikki on samanarvoista? Että jokainen ihmisen luomus omaa itseisarvon ihan niin kuin ihmisen elämä ja arvottajien puuhastelu on nirsoilevaa tärkeilyä?

Itse ajattelen jotenkin niin, että sen ns. korkeakirjallisuuden korkeus perustuu ennen kaikkea taiteellisiin arvoihin. Hankalasti askellettavalla maaperällä ollaan edelleen, mutta ainakin minut tämä ajatus vapauttaa mm. niistä vaikeuksista, jotka liittyvät yksinomaan funktioiden tai esim. kirjailijoiden työn arvottamiseen. En pidä esim. kirjallisuuden ”ajanvietekäyttöä”, lepäämistä tai eskapismia sinänsä tyhjänpäiväisinä funktioina tai vähättele viihdekirjailijoiden työpanosta, vaan keskityn teoksen taiteellisiin ominaisuuksiin. Ja juuri näiden ominaisuuksien punnitseminen on minusta perusteltua ja perustelee myös kirjallisuuden jakamisen useiksi erilaisiksi kirjallisuuksiksi.

Minusta tuntuu kaiken tämän pyörittelyn jälkeen myös siltä, että voisin korvata korkeakirjallisuuden käsitteen sanataiteella (ja niin olen joissakin yhteyksissä ehkä toisinaan jo tehnytkin). Olen kerännyt tämän sanan luultavasti kirjoittamisen puolelta, mutta minusta se sopisi myös kirjallisuuskeskusteluun. Onhan kirjoittamisen lopputuote parhaimmillaan juuri taidetta, siis sanataideteos, ja keskeistä on myös kokemus taiteen äärellä olemisesta. Sanataide on myös sisällöllisesti avararajaisempi käsite kuin korkeakirjallisuus, vaikka toki myös taiteen käsitteessä on samankaltaisia ongelmia kuin ”korkeassa”. Missä menee taiteen raja? Niin, ehkäpä jokaisen yksilöllisen kokijan yksilöllisessä mielessä ja sydämessä.

Ajattelen tämän niinkin, että kaikki omista lempikirjailijoistani eivät välttämättä kirjoita varsinaisesti korkeaa kirjallisuutta (eivätkö?), mutta sanataidetta he kirjoittavat. Ja kyllä, hyvä sanataide on myös korkeaa siinä mielessä, että se kohottaa ajatuksia, antaa niiden lennähdellä. Taide vetoaa kokijassaan sekä älyyn että tunteisiin ja puhuttelee ihmisessä myös eettisiä ja moraalisia tasoja: se on kokonaisvaltainen esteettinen elämys, joka tuntuu sielussa ja sydämessä (niin, esteettinen vaikka ei aina välttämättä kaunis). Toisaalta myös se ns. viihde kyllä toisinaan koskettaa ja herättää ihan oikeita ajatuksiakin. Parhaimmillaan se on siis hyvin lähellä taiteellista elämystä. Hiljattain kyynelehdin uuden Cinderella-elokuvan näytöksessä ja puhuin jälkeenpäin hienosta taiteellisesta elämyksestä, vaikka mieleni kiukutteli väliin rahahuttua.

Mihin siis päädyn? Entistä mutkikkaampaan solmuun. Tarvitaanko rajanvetoa ja arvottamista? Tarvitaan ja ei tarvita. Olen monta ja siksi myös montaa mieltä: on mahdotonta valita yhtä (oikeaa) mielipidettä. Vetäydyn siis lohduttelemaan itseäni sillä, että ehkäpä juuri sisäinen erimielisyys on kehittymiskelpoisen ajattelun äiti ja että keskenään ristiriitaisetkaan näkemykset eivät aina merkitse moninaamaisuutta vaan ainoastaan sitä, että asiat eivät ole mustavalkoisia.


Epilogi:

Kolmekymmentäkahdeksanvuotias lukijatar varaa kirjaston varastosta pölyisiä, hauraita kirjoja. Juuri nyt lukemista suuntaa kiinnostus kirjallisuushistoriaan ja entisaikojen kirjailijoiden askeleihin. Myös uusissa kirjoissa on kuitenkin paljon houkuttelevaa, niissä hyvissä (tahallisen epämääräisen attribuutit ovat toisinaan riemastuttavia). Kirjallisuuden lukemisesta on tullut jonkinlainen sopuisa sekoitus happea, haasteita ja hurmosta. Se on samaan aikaan tutkivaa opinhalua ja tunteellista hekumointia. Halua hengittää, ajatella ja hurmioitua. Saattaa olla, että kirjojen kategorisoiminen korkean ja matalan akseleille ei omassa lukemistossa olekaan erityisen olennaista, vaikka se ns. viihdekirjallisuus tuntuu juuri nyt liian tyhjältä. Lukeminen kehystyy ehkä aivan toisenlaisilla määreillä ja merkityksillä. Ja niin, sen Seitsemän veljestä voisi muuten lukea taas uudestaan, tunnustella miltä se tällä elämän hetkellä tuntuu.


PS. Tänään on sopivasti Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä. Ehkäpä näin kirjakielemme esi-isän kunniaksi voimme keskittyä iloitsemaan ennen kaikkea siitä, että meillä on kieli jolla myös lukea ja kirjoittaa – monenlaista.


 ********************

*Pakko marmattaa, että tässä kohtaa tunnen syvää suuttumusta: aina yhtä pyörryttävä Tuulen viemää määritellään sanakirjassa naistenromaaniksi. Ja naistenromaanihan on siis laji, joka on ”naisille suunnattu romanttinen, enimmäkseen kliseinen ja taiteelliselta tasoltaan vaatimaton kirjallisuuden muoto”. Grrr. Minulle Tuulen viemää on kylläkin kokonaisvaltainen taide-elämys. Polveni tärisevät, sydämeni sykkii ja ajatukseni riemuitsevat. Silläkin uhalla, että olen täysi höntti. Ehkä kaikki rajanvedot todella ovat yksinomaan yksilöllisiä ja perustuvat mitä mielivaltaisimpiin näkemyksiin?