L. M. Montgomery: Sininen linna (1926)

Rakkaus! Kuinka polttavaa, kiduttavaa, kuvaamattoman suloista se olikaan 

– tämä ruumiin ja sielun hurmio!

Toisinaan tarvitsee jotakin sinistä. Sellaista erityisen hellää hellimishoitoa, joka antaa tuuditella itseään jossakin hyvin lempeässä ja pehmeässä. Silloin on hyvä palata vaikkapa L. M. Montgomeryn (1874-1942) Siniseen linnaan (1926), jonka jo ennestään tietää ihanaksi hyväilijäksi – sellaiseksi, jonka suojissa saa tuntea sadunkaltaista syleilyä. Niin, ajoittain kyllä ajattelen, että olen hieman yksitoikkoinen lukija, joka lukee liian paljon samoja vanhoja rakkauksiaan. Ihmekös siis, etten ennätä juuri minkään uuden lukukokemuksen äärelle. Mutta toisaalta: tunnelmointi tutussa maailmassa tekee niin hyvää. Eikä tunnelmavetoista lukijaa yhtään haittaa, vaikka kertomus olisikin läpeensä tuttu ja kaikki juonenkäänteet jo moneen kertaan koettuja – ei, koska hän tunnelmoi. Ja niin, oikeastaan juuri se tuttuus onkin keskeinen osa hellivää elämystä.

Ihana antikvariaattilöytö, Kariston painos vuodelta 1978.

Kun ensimmäinen kerran astuin Siniseen linnaan, olin nuori neito. En enää pieni niin kuin Annojen ja Runotyttöjen aikaan, mutta nuori. Niin, se taisi olla aika tarkalleen puoli elämää sitten. Ja oi, toki olen viivähdellyt linnassa myös sen jälkeen – onhan tämä juuri niitä kirjoja, joihin tuntee vetoa tietynlaisina hetkinä. Ehkä sellaisina, joina kaipaa lohtua ja lupauksia. Sellaisina, joina mielessä värisee. Luulen, että tällä kertaa tarvitsin tämän siksi, että joulu oli loppumaisillaan, pehmeä hämyverho halkeili. Sininen linna sai tehtäväkseen silittää ja hoitaa, näyttää maisemia joissa maailma on kaunis ja hyvä. Voi, niin, Sininen linna on ihan oikea Rakkausromaani: romaani rakkaudesta, niin ihanasta ja romanttisesta. Sellaisesta jota ei melkein ole olemassa mutta on, koska ihmisillä on sydämet ja ehkä myös lempeät kohtalottaret.

Teos kertoo Valancy Stirlingistä, naisesta jonka elämä on ahdasta ja ankeaa, kunnes eräänä päivänä tapahtuu jotakin jonka myötä kaikki muuttuu. Kun tarina alkaa, Valancy on juuri kaksikymmentäyhdeksän vuotta täyttänyt vanhapiika – yksi niistä, joiden ei kaiketi ollut onnistunut saada miestä. Elämä on tyhjää, koti ruma ja sukulaiset rasittavia. Ja Valancy-parka on toki aikuinen, mutta edelleen äitinsä ja sukunsa ankaran komennon alla. Hänellä ei koskaan ole ollut vapautta tehdä pienintäkään omaa päätöstä ja ehkä juuri siksi elämä on tehnyt hänestä myös pelokkaan: hän pelkää äitiään ja kaikkea, jopa tukkalaitteensa muuttamista, koska toiset eivät sitä hyväksyisi. Valancy on onnettoman elämänsä onneton vanki.

Kaiken tämän surullisen ankeuden vastapainoksi Valancylla on kuitenkin Sininen linnansa, unelmien unimaja, jossa hän saa elää ihanaa elämää keskellä kaikkea ihmeellistä ja kaunista. Sinisessä linnassaan Valancy on suloinen ja suloista on myös kaikki muu. Hän on vaeltanut tässä lohdullisessa linnassaan lapsesta asti, mutta nyt, kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana, hän on kuitenkin äkkiä turhautunut ja pettynyt myös siihen: Mutta tänä aamuna Valancy ei voinut uskoa omistavansa Sinistä linnaa. Hän ei kykenisi milloinkaan löytämään sitä jälleen. Hän oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias ja naimaton eikä herättänyt kenessäkään kiinnostusta. Mitä tekemistä hänellä siis oli Sinisen linnan keijukaismaisen linnanherrattaren kanssa? Hän poistaisi sellaiset lapselliset mielettömyydet elämästään ainaiseksi ja katselisi todellisuutta suoraan kasvoihin.

Todellisuutta hän sitten katseleekin, mutta toisenlaisena kuin on ehkä odottanut: Valancy saa kuulla, että hänellä vakava sydäntauti ja korkeintaan vuosi elinaikaa. Uutisia seuraavan unettoman yön jälkeen hän tekee kuitenkin hämmästyttävän huomion: hän, joka oli elämänsä pelännyt melkein kaikkea, ei pelännyt kuolemaa. Ajatus kuolemasta ei vangitse vaan vapauttaa ja herättää Valancyssa halun tehdä elämästään lopultakin omansa, sellaisen kuin hän itse tahtoo. Valancy ei pelkää kuolemaa, mutta tahtoo elää jäljellä olevan aikansa itselleen oikein – ja niin, olihan silti kohtuutonta, että hänen täytyi kuolla, kun hän ei ollut koskaan elänytkään.

Muistan lukeneeni jostakin kerran, että on olemassa hetki, jonka elettyään nainen voisi olla onnellinen koko elämänsä ajan. Minä en ole milloinkaan löytänyt hetkeäni, en milloinkaan, en milloinkaan. Enkä sitä koskaan löydä. Jos minulla vain olisi ollut tuo hetki, olisin halukas kuolemaan.

Niin, Valancy ei tiedä mitään rakkaudesta. Ja juuri

Se hetki, jolloin nainen huomaa, ettei hänellä ole mitään, minkä puolesta kannattaa elää, ei rakkautta, velvollisuutta, tarkoitusta eikä toivoa, on hänelle katkera kuin kuolema.

 

Mutta oi, koska kyseessä on rakkausromaani, kaikki kyllä muuttuu. Eihän rakkausromaania voisi ilman rakkautta ollakaan – rakkautta, jota ei voi tukahduttaa eikä kieltää ja ja jonka myötä vanhat asiat haihtuivat, ja kaikki tuli uudeksi. Pian tapahtuu jotakin sellaista, että

Hän ei ollut enää mitätön pieni vanhapiika Valancy Stirling, vaan nainen, täynnä rakkautta ja sen takia rikas ja merkittävä – hän oli saanut arvon omissa silmissään. Elämä ei ollut enää tyhjää ja mitätöntä, eikä kuolema voinut petoksella viedä häneltä mitään. Rakkaus oli poistanut hänen viimeisenkin pelkonsa.

Rakkauden myötä Valancylle alkaa uusi elämä, jossa jokainen päivä on iloista seikkailua. Ja ehkäpä eräänä päivänä myös hänen Sininen linnansa onkin totta. Matkan varrelle tarvitaan kuitenkin myös sopiva määrä salaisuuksia ja väärinkäsityksiä, ehkä myös hämmennystä kuoleman kysymysten äärellä – käänteitä, jotka tekevät matkasta tämän ihanan tarinan.

**********

Valancy on aito montgomeryläinen sankaritar: ei kaunis, mutta keijukaismainen metsän hengetär. Sellainen, joka kuuluu metsiin ja jonka ei koskaan pitäisi niistä lähteä. Hän on ilkamoiva ja kiehtova, ja hänessä on jotakin villiä ja etäistä ja kesytöntä – jotakin, joka on sittenkin suurempaa kuin kaikki tavanomainen ”kauneus”. Ja oi, tietenkin hänellä on mielikuvituksensa, sinisten linnojen suloiset sylit. Valancy rakastaa myös kirjoja, ja sylissä kehrää kissa – niin Montgomeryä tämäkin.

Sininen linna on kuin kepeä satu. Se tarjoilee eheyttäviä unelmia, hyvän ja kauniin voittoa, sitä että jokainen voi lopulta olla oman elämänsä ihana hengetär. Mutta se on myös syvää pohdiskelua rakkaudesta, naisena olemisesta ja yhteisöllisistä normeista. Ja kyllä, myös siitä, että sinä rakastat minua, se on orjuutta, mutta toisaalta juuri siinä on kaikki vapaus, mitä voimme toivoa, vapaus valita itse vankilamme. Ehkä rakkauden vanki on sittenkin onnellinen vanki. Tärkeintä on olla rohkea, rakastaa ja elää niin kuin oikealta tuntuu. Sillä melkein kaikki paha on saanut alkunsa siitä tosiasiasta, että pelkäämme jotakin. Pelko tuottaa vain pahaa, mutta rohkeus hyvää ja kaunista. 

Ja niin, Sininen linna on myös puheenvuoro yksinkertaisen, ulkoisesti vaatimattoman mutta sisäisesti rikkaan elämän puolesta. Siitä, että aineellisesti liian rikas elämä ehkä köyhdyttäisi henkisen. Valancy viihtyy parhaiten juuri omassa pienessä tuvassaan, sillä pieni tupa on oikeampi linna kuin suuri. Liian suuri talo omistaisi minut – valtaisi minut ruumiineni ja sieluineni. Pidän talosta, jota voin rakastaa ja hyväillä ja vallita. Mutta kukapa meistä ei tarvitsisi myös kaunista turhuutta! Saattaa olla, että Montgomery onkin antanut Valancylle myös ripauksen omaa esteettistä turhamaisuuttaan: kaunis puku saa iloiseksi myös Valancyn, ja kerran hän sortuu ostamaan eräät korkeakorkoiset kohtalonkengät... 

Tiedän, että tämä teos on rakas myös monelle muulle. Ja oi, onhan tämä toki sellaista sydämen lempeää värinää ja mielen lepoa, suloista viivähtämistä siniutuisten linnojen hellässä sylissä. Tämä kirja sopiikin mitä parhaiten juuri sellaiseen hetkeen, jona tahtoo astua pumpulinpehmeisiin pilviin. Hetkeen, jona on avoin unelmille ja niiden toteutumiselle, romanttiselle retkelle kohti ihanaa rakkautta ja sitä, kuinka rujo ruusupensas eräänä päivänä onkin täynnä suuria, tulipunaisia, samettisia kukkia, tuoksuvia, hehkuvia, ihmeellisiä.

Toivotan tämä teoksen myötä kaikille ihania sinisiä linnoja! Kukoistakoon niissä linnoissa onni ja mahdollisuus elää oman elämänsä valtiaana tai valtiattarena! Kuten Cissy, eräs kirjan henkilöistä, Valancylle sanoo: Jokaisella on luullakseni Sininen linnansa. Niin minäkin luulen, ja niin pitää ollakin: siniset linnat tekevät ihmisestä vahvemman. Ja niin, kukapa tietää – ehkä ne jonakin päivänä todellakin tulevat myös todeksi, näkyvät läpi sinipunertavan sumun...