Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus (2016)

Aloitin Hannu Mäkelän viisiosaisen muistelmasarjan väärästä päästä: luin ensimmäiseksi viimeisen. Nurinkurinen lukeminen ei ainakaan kaltaistani lukijaa kuitenkaan ollenkaan haittaa, omaelämäkerrallisen kerronnan kiinnostavuus kun on minusta muualla kuin sen mahdollisessa kronologisuudessa ja – niin – jos tarkkoja ollaan, niin tuon kronologisuuden mahdollisuuden voi tietysti itsessäänkin aika perustellusti kyseenalaistaa. Eihän ihminen kai pohjimmiltaan edes kykene muistelemaan elämäänsä suorana linjana alusta loppuun, vaan eri hetkien muistot kerrostuvat keskenään kaiken aikaa ja sävyttyvät myös nykyhetkellä ja tulevaisuudellakin. No niin, näköjään taas karkaan vähän harhapoluille heti alkuunsa tai ei, ei nyt niinkään, sillä taisihan tämä ajatus myös tuolla Mäkelän muistelmissa todentua. Mutta niin, lähinnä piti sanoa, että nurinkurin aloitin ja sillä hyvä. Niin ja juu, tietysti tähän tarttumiseen innoitti myös tämän keskeinen aiheisto, kirjailijaelämä.

Erilaisia muistelmia ja niiden lähisukulaisia on tietenkin kirjoitettu jo iät ja ajat, ja kirjailijan oma elämä ja kokemusmaailma ovat sekoittuneet fiktioonkin tavalla tai toisella likipitäen aina. Viime vuosina omaelämäkerrallisuus näyttää kuitenkin kokeneen jonkinlaisen uuden tulemisen ja nousun. Minua(kin) tämä ilmiö kiinnostaa ja kiehtoo niin kirjallisuusmaailman ilmiönä kuin kirjoittamisen tapana – sekä ennen että nyt. Erilaisilla kirjailijan omaan elämään perustuvilla kertomuksilla on tällä hetkellä selvästi tilausta ja kirjailijoilla myös halua ja tarvetta niitä kirjoittaa.

Onhan elämä ainoa minkä todella ihan itse omistan. Se kuuluu myös ammattiini: oma elämä on jokaisen kirjailijan aiheena, tahtoipa hän tai ei. Juuri siitä ja vain siitä toden asioita voi kukin ammentaa; sitä tutkien ja muiden elämiä siihen verraten. Omat kokemukset voi toki muuttaa vaikka tähtien sodiksi tai kertomuksiksi kivikaudesta; mutta ainoa tieto joka on varmaa, tulee itsestä. Jos ei tunne itseään, miten voi tietää muustakaan, siitä mitä ja miten toiset ihmiset ajattelevat, tuntevat, kokevat, tekevät ja käyttäytyvät.

Syystä tai toisesta omasta elämästä kirjoittamista on kuitenkin usein taidettu pitää jotenkin vähempiarvoisena, vähemmän ”oikeana” kirjoittamisena kuin fiktion kirjoittamista, ja ainakin omasta puolestani iloitsen kyllä suuresti, jos tällaisesta ajattelutavasta aletaan hiljalleen päästä. Myös omaelämakerrallinen kirjoittaminen voi olla kirjoittamista isolla koolla ja synnyttää osaltaan monella tavalla hienoa ja antoisaa luettavaa. Kiehtovaa esimerkiksi juuri muistelmissa on, että ne tarjoavat meille yhden kokemuksen eletystä elämästä – tietysti siinä mittakaavassa kuin se meille lukijoina kuuluu.

Vapaus alkaa tammikuussa 1987, kun Mäkelä aloittaa elämänsä vapaana kirjailijana – takana on työ kustantamossa, edessä vapaus ja vapauden ilot ja huolet. Päivät saa kirjoittaa, mutta kääntöpuolena on toimeentulon epävarmuus. Eikä vapaa taiteilijaelämä ole aina helppoa. Se on vapautta kaikessa sen kauneudessa mutta samalla kipeydessä. Kirjoittaminen, se tärkein, silti kantaa.

Mikään ei voita sitä tunnetta kun uskoo saaneensa edes lauseen pari sellaisiksi, että ne kehtaa tunnustaa omakseen tuon pienen hetken. Sitten se hetki aina katoaa eikä sitä iloa enää tavoita kun kirja on valmis. Mutta luovan työn vapaus on kirjoittaessa totta. Kaikki muu on sitten muuta.

Ja kyllä, tietenkin minua kiinnostaa lukea ennen kaikkea kirjoittamisesta. Siitä miten aiheet löytyvät ja kertomukset syntyvät, miten kirjailijan työ on myös jatkuvaa epävarmuutta, miten se on valoa ja paloa mutta myös sitä, että tehty työ ei aina juuri missään näy tai että se haukutaan kritiikeissä lyttyyn, miten kirjailijan ideat joskus ovat myös ajalleen vääriä, niin, miten vaikeaa kirjoittaminen ja kirjailijana oleminen toisaalta on, mutta miten se sittenkin on myös aitoa työn iloa.

Mikä tulee olemaan kulloisenkin työn alla olevan kirjan merkitys muille, sitä ei tekijä itse voi koskaan tietää. Mutta pelkkä työn ilo käsillä olevasta teoksesta saa riittää, se on puhdasta ja työn aikana suurimmillaan. Kun kirja valmistuu, se katoaa itseltä. Sitten on ryhdyttävä taas johonkin uuteen, koska mitään muuta ei kirjailija voi. Näin tuntuu käyvän aina hamaan loppuun saakka.

Ja minulle, L. Onervan ja Eino Leinon ihailijalle, on tietysti erityisen hienoa lukea Mäkelän työskentelystä Onerva-ja Leino-teostensa äärellä – siitä, miten hän on päätynyt kirjoittamaan muun muassa Mestarin, Nallen ja Mopen ja Onnen maan ja toimittamaan Onervan runoista uusia kokoelmia, muun muassa Liekkisydämen. Oi Onerva, oi Leino ja oi Onerva ja Leino.

Kirjallisuusalaa monesta näkökulmasta nähneenä Mäkelällä on asiantuntemusta ja kokemusta pohtia myös sen epäkohtia. Sen toki tällainen maallikompikin näkee, että esim. Finlandia-humussa on kyse koko lailla puhtaasti kaupan edistämisestä, mutta on silti mielenkiintoista lukea myös Mäkelän ajatuksia palkinnon ympäriltä – eikä vähiten siksi, että hän sen vuonna 1995 itsekin Mestarillaan voitti:

Tuona jouluna moni saa myös lahjapaketin, jonka sisällä on kirjani. Ei siksi että se on kiinnostava, vaan siksi että se on voittaja.

Niin, hienoisesta inhorealismistaan huolimatta tuossakin ajatuksessa on varmastikin totuuden siemen. Voittaja on helppo lahjapakettiin valita, ja vaikka osa ostajista varmasti valitsee kirjan aidosti sen kiinnostavuuden vuoksi, osa valitsee sen juuri siksi, että se sattuu olemaan se voittaja (mikä ei tietenkään merkitse, etteikö kirja voisi olla myös kiinnostava, mutta silti). Mikäpä siinä, on aina hyvä että kirjallisuus myy edes jollakin tavalla, mutta eihän se tietysti kirjallisuudelle noin niin kuin yleisesti ottaen ihan reilua ole, että humu ja myynti keskittyvät vain muutamiin esille nostettuihin teoksiin. (Ja ettei nyt tule väärinkäsityksiä, niin suon kyllä sen palkinnon kulloisellekin voittajalle. On periaatteessa hienoa, että kirjallisuutta palkitaan ja juhlitaan, mutta ilmeisesti jotenkin myötäsyntyisen kerettiläisenä en voi olla näkemättä myös palkintohumun epäkohtia.)

Finlandia-palkinnon ohella Mäkelä kritisoi muun muassa maamme kirjallisuuskritiikin tilaa – sitä, miten Helsingin Sanomien kriitikot kirjoittavat mitä kirjoittavat ja miten muut sitten näitä kirjoituksia myötäilevät. Itse en Helsingin Sanomia juuri lue, joten nimenomaisesti sen kritiikkejä vaikutuksineen en nyt tässä itse kommentoi, mutta yleisesti ottaen lienee kyllä juuri niin, että parempiakin aikoja on kirjallisuuskritiikkimme nähnyt. Kriitikkoja en tästä kuitenkaan yksinomaan syyttäisi, vaan ylipäätään maailmamme yleistä mentaliteettia. Kriitikot – samoin kuin esim. kustantajat – toimivat yhteisessä maailmassamme, jota kovasti ohjailee yksi taikasana: raha. Kriitikolla voi olla – ja varmasti usein on – myös aitoa paloa, mutta minkäs teet jos kukaan ei kritiikkejä osta tai jos kriitikki on ahdettava muutamaan sanaan tai jos sama kritiikki on annettava kertakorvauksella useampaan lehteen. Sitäkin kyllä tietysti näkee, että kritiikki on suunnilleen yhtä kuin juonireferaatti. Ja sitähän se tietysti ei ole. No niin, tämä tästä.

Mäkelä pohtii teoksessaan myös kirjailijan oikeutta kirjoittaa toisista ihmisistä – aihetta, johon jokainen omaelämäkerturi tai omaa elämäänsä muuten kirjoittamisensa materiaalina käyttävä kirjailija tavalla tai toisella törmännee. Esim. Karl Ove Knausgårdin taistelot lähipiirinsä kanssa ovat tainneet aika lailla siellä Norjan puolella myös kuohautella. Mäkelä on ainakin tässä teoksessaan toisia kohtaan nähdäkseni hyvin diskreetti, eikä juuri tuo esiin esim. avioliittojensa mahdollisia ongelmakohtia. Vähän vaikeitakin kysymyksiä nämä aina ovat, mutta kyllähän se niin on, että toisten, tunnistettavien ihmisten yksityisasioilla repostelu ei varsinaisesti kuulu kirjailijan (eikä sitä myöten lukijankaan) oikeuksiin. Kuten Mäkelä sanoo, [i]tsensä saanee ristiinnaulita, muita ei.

Suosittelen Mäkelän teosta lämpimästi lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita kirjailijaelämästä, kirjoittamisesta, kirjallisuusmaailman kiemuroista ja – tietenkin – oman elämän kertomisesta sanoiksi. Mäkelän kerronta on soljuvaa ja helposti lähestyttävää ja Vapaus monella tavalla kiehtova kurkistus vapaaseen kirjailijaelämään kaikessa sen hyvässä ja pahassa. Itse taidan lukea Mäkelän muistelmista seuraavaksi nelosen, Otavan ajan, niin nurinkurisuuteni pysyy hyvässä järjestyksessä (ei vaan, oikeasti en malta odottaa mitä Mäkelä kustantamoajoistaan kertoo).

Lopuksi siteeraan teoksesta vielä yhden mielimietteeni:

Kirjailijalla on vain kaksi tehtävää: kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Pitää vain jatkaa kulkuaan eteenpäin sinne, minne nenä eli oma vaisto näyttää.

*****

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus. 447 s. Tammi, 2016.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016)

Maaliskuun yhdestoista päivä vuonna 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsenäni ja kävelen ulos mielenterveyspotilaana.

Näin alkaa Pauliina Vanhatalon teos Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016), jonka keskiössä nimensä mukaisesti on kirjoittajansa masennus, "keskivaikeaksi" diagnosoitu rimpuilu mielen alakuloisessa myllerryksessä. Ja sanon heti: pidän erittäin tärkeänä, että masennuksesta mielenterveyden kiputilana keskustellaan avoimesti ja ymmärrykseen pyrkien – juuri siten kuin Vanhatalo tässä hienossa ja rohkeassa teoksessaan tekee. Lisäksi sanon tämän: en ole itse koskaan ollut sen masentuneempi kuin tietynlaisen temperamentin omaava ihmisolento (tai ihmisolento ylipäätään) ehkä väkisinkin toisinaan on. Välillä synkistyttää, ja sehän on myös ihan vain elämää, varmaan enemmän tai vähemmän meillä kaikilla, vaikka kuinka katselisimme maailmaa valoisin silmin. Se, että onnistuu kiertämään ilottomuuden syöverit, ei kuitenkaan merkitse mitenkään suurempaa sisäistä vahvuutta kuin se, että tunnistaa ja tunnustaa mielensä väsymyksen ja tarpeensa saada ammattitaitoista apua. Ajattelen myös niin, ettei tässä maailman tuulten tuiverruksessa koskaan tiedä, kenen mieli ei enää jaksa, vaikka varmasti onkin asioita, jotka auttavat laittamaan masennukselle hanttiin.

- kiitos kirjastolle -

Niin. Miksi toiset masentuvat ja toiset eivät? Kenellä on riski masentua ja kenellä ei? Onko esimerkiksi introvertti väistämättä ekstroverttiä alttiimpi masentumaan? Niin tai näin, ainakin introverteillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka juuri heidän kohdallaan vahvistavat masentumisen mahdollisuutta. Lainaan tähän yhteenvetoa, jonka Vanhatalo on näistä ominaisuuksista kirjallisuuden pohjalta tehnyt ja joka varmaan osaltaan osuu oikeaan, vaikkei koko totuutta kerrokaan: 1) yritys olla toisenlainen kuin on, 2) jatkuva päänsisäinen ajatusvirta ja 3) liiallinen eristäytyminen.

Introverttiys on paketti, johon sisältyy paljon ja jota saajansa täytyy kantaa mukanaan kaikkine hyvineen (ja huonoineen).  Viime aikoina myös introversiosta (ja erityisherkkyydestä, joka siihen osittain vaikkei saumattomasti liittyy) on kirjoitettu ja puhuttu aika paljon, mikä sekin on erittäin hyvä, sillä keskustelu avaa introversion olemusta ja auttaa varmasti monia ymmärtämään itseään entistä paremmin. Introverteillä (samoin kuin ekstroverteillä) on omat kipupisteensä, mutta uskon, että oman ominaislaatunsa tunnistaminen, tunnustaminen ja arvostaminen auttaa ihmistä elämään itselleen hyvää elämää ja pitää siten maailmankin valoisampana. Ja eikö vain, että juuri ihmisten erilaisuus mahdollistaa sen, että maailma pysyy tasapainossa.

No niin. Koetan olla harhailematta liikaa (se jatkuva päänsisäinen ajatusvirta, pahoittelen) ja palaan Vanhataloon, vaikka tokihan tämä hienoinen harhailukin hänen kirjaansa liittyy. Vanhatalo on siis introvertti, kyllä. Lisäksi hän on nainen. Nainen, joka haluaa sekä menestyä työssään että olla hyvä äiti. Masennuksen taustalla lienee siis ainakin osaltaan sekä synnynnäisen temperamentin että aina vain yhtä ajankohtaisen naisen moninaisuuden aiheuttama kipuilu. Ja koska se ajatusvirtani ei vaan lakkaa, sanon vielä sen, että kyllä myös meissä tämän päivän naisissa vaikuttavat hyvin monet historiallisesti ja kulttuurisesti rakentuneet käsitykset naisena olemisesta ja niiden ohella kaikki se, mitä luonto on meille naisina antanut. Niin: olemme henkilökohtaisten halujemme ja toiveidemme, luonnollisten viettiemme ja vaistojemme ja monenlaisten sosiaalisesti määrittyneiden odotusten tiivistymiä. Ja samalla yksilöitä, tietenkin, omanlaisiamme kaikki. Toisinaan sitten kolahtelee, tai ehkäpä useinkin. Mutta kas, se siitä(kin). Palataan asiaan, Keskivaikean vuoden kertomuksiin.

Tarina viettelee. Se houkuttelee kirjoittamaan koko elämästä sairauskertomusta, vaikka todellisuus ei onneksi ole juoniromaani. Elämä on sallivampaa, jokainen aamu on sille uusi eikä osa armottomasti etenevää syyseuraussuhdetta.

Teos on siis kertomus masennuksesta, kyllä. Mutta se on myös kertomus paljosta muusta. Introverttiydestä ja herkkyydestä, perfektionismista ja syyllisyydentunteesta. Kykenemättömyydestä kohdata loputonta hälyä ja ihmisten virtaa. Syvästä haluttomuudesta soittaa puhelimella ventovieraille. Valtavasta, pakottavasta hiljaisuuden ja yksinolemisen tarpeesta. Rakkaudesta. Lapsista. Äitinä olemisesta ja riittämättömyydestä. Introverttikirjoista. Kirjoittamisesta.

Ja vielä: Vanhasta talosta. Tuiskahduksista ja kiitollisuuksista. Kustantajan järjestämästä mediakoulutuksesta (niin: [m]äärittele itsesi ja media-arvosi). Päänsisäisestä moitteesta itsestä itselle. Huikeasta opintomenestyksestä ja -tahdista. Toinen toistaan seuraavista ei-kiitos-kirjeistä ja lopulta siitäkin, joka on toisenlainen. Oman polun etsimisestä, tavoittelusta ja epäuskosta.

Ja juuri siksi, kaiken mainitsemani ansiosta, tämä on kerta kaikkiaan ihana kirja. Niin rohkea ja rehellinen. Tarpeellinen ja tervetullut. Ja myös niin hersyttelevän lämmin, sellainen oikeasti ihmisen ja elämän tuntuinen. Sellainen, että vaikka lukee masennuksesta, ei masennu vaan nauttii lahjakkaan kirjoittajan taidokkaasta kerronnasta ja huikeasta uskalluksesta. Sitä paitsi minusta on kovasti kiehtovaa lukea ihmisten kertomuksia itsestään. Sitä, miten ihminen itseään sanoittaa. Tarkkailee ja tutkiskelee. Kokee ja kertoo. Kyllä: jos antaisin pisteitä, antaisin monta.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille masentuneille ja introverteille ja kaikille niille jotka (oikeasti) haluavat ymmärtää masentuneita ja introverttejä vaikka eivät itse sellaisia olisi, ja kaikille äideille, isille, vaimoille, miehille, kirjoittajille ja kirjoittamisesta muuten kiinnostuneille ja ylipäätään kaikille, joissa on lämpöä lukea elämästä sellaisena kuin se on.

Ja lopuksi vielä lempisitaattini:

Suurin valta ihmisellä on oman elämänsä kertojana ja tulkitsijana, ja sen aion pitää itselläni, mitä tahansa sitten tapahtuukin.

Juuri näin!


**********


Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta. 236 s. S&S, 2016.

**********

PS. Senhän me kaikki tiedämme, että aina on ihmisiä, jotka elävät toisten elämän paremmin kuin nämä itse. Ihmisiä, jotka ihastuksekseen kokevat itsensä onnistuneemmiksi ja paremmiksi, kun huomaavat toisessa jotakin omasta mielestään epäkelpoa ja moitittavaa. Varmasti on siis ihmisiä, jotka mesovat ja puhisevat tästäkin teoksesta ja sen kirjoittajasta. Mutta uskon – ja toivon – että enemmän on niitä, jotka pitävät teosta tärkeänä puheenvuorona, jossa yksi rohkea kirjoittaja uskaltaa antaa nimen ja kasvot monille sellaisille asioille, joista ei aina rohjeta puhua. Kyllä vain, introverteissä on toisinaan merkillistä rohkeutta.

Arvid Järnefelt: Heräämiseni (1894)

Jälleen kerran se tapahtuu: luen kirjavanhusta yli sadan vuoden takaa ja, vaikka jo tiedän, tunnen pysähdyttävää hämmennystä siitä miten vähän ihminen aikojen kuluessa muuttuu tai niin – oppii. Vai kuinka:

Se ei ole mikään logiikka, ei mikään järjen välttämättömyys, eikä mikään jumalallinen maailmanjärjestys, että meidän keskellämme täytyy vallita eriarvoisuus. Se on yksinkertaisesti vaan meille edullista, että niin on. Meille on edullista, että me olemme ylempänä niitä, jotka ovat meitä alempana.

- kirjaston aarteita -

Kun katselen mielessäni katunäkymää sata vuotta sitten ja nyt, näen toki kuinka moni asia on toisin: jugendpuvut ovat vaihtuneet toisenlaisiin hepeniin, hevoskärryt autoihin ja busseihin, päivänvarjot ja kävelykepit mobiililaitteisiin ja muihin nykypäivän välttämättömyyksiin tai ainakin symboleihin joilla kuulutaan joukkoon tai ollaan ehkä hieman parempia tai sitten toisenlaisia, toisia tai kenties vaihtoehtoisia. Ehkä me, tämän päivän ihmiset, olemme myös monella tapaa vapaampia tekemään yksilöllisiä valintoja kuin ihmiset olivat silloin (vai olemmeko ja jos, niin missä määrin, niin, siinäpä kysymys). Ihminen itsessään, kaiken ulkonaisensa alla, on kuitenkin aina vain niin ihmeen sama: yhtä halukas luomaan itsestään toisille edullista kuvaa ja – niin, parempiosaiseksi osuttuaan – myös ylläpitämään niitä mekanismeja, jotka mahdollistavat hänen oman yltäkylläisen mukavuutensa. Voi niin, mikä onkaan tämä olento nimeltä ihminen.

Sillä salaten sisäisen itseni, joka ei kelvannut kenenkään rakastettavaksi, minä koetan luoda semmoisen tekokuvan itsestäni, jonka luulen kelpaavan. Ja niin minulla jo on kaksi miellettä itsestäni: se teeskentelemätön, mitä minä olen itseni ja Jumalan edessä, ja se valheellinen, mitä luulen olevani ihmisten edessä.

Kuva, niin. Se on tämän teoksen ydin. Se, miten ihminen läpi elämänsä luo ja pyrkii ylläpitämään itsestään tietynlaista, ihailemisen arvoiseksi kokemaansa kuvaa ja miten ihminen lopulta on tämän kuvansa orja. Samalla se, kuva, on myös syy siihen miksi minä, uuden vuosituhannen myöhäinen lukija, tätä teosta luen. Kyllä, tietenkin: tämä on myös mielenkiintoinen kulttuurihistoriallinen matka sinne henkiseen kotiini, vuosisadanvaihteeseen (ajatella, se on sellainenkin maailma jossa itsesaastutuksestaan ahdistunut nuorimies lukee opuksia joissa asiaa käsitellään: kristillinen opus pitää sitä pahana, lääketieteellinen luonnollisena, ja kas, jälkimmäisessä sanotaan niinkin, että jos ihmiset saisivat vapaasti toteuttaa luonnollisia tarpeitaan, ei tarvittaisi prostituution kaltaisia ongelmallisia järjestelmiä, hmmm) ja niin, tämä on myös askel kohti tolstoilaisuutta, johon minua jo hyvän aikaa on ajatushistoriallisena ilmiönä kiinnostanut paremmin perehtyä. Mutta se kuva, niin, olen lukenut että Heräämiseni käsittelee nimenomaan ihmisen halua luoda itsestään todellisesta minästään erillinen, mahdollisimman edustava kuva ja kätkeä hauras pelkkyytensä tämän kuvan alle. Ja se, juuri se, on minut tämän teoksen äärelle tuonut, sillä se, ihmisen ja hänen kuvansa suhde, on niitä kiperiä kysymyksiä, jotka minua aina toisinaan niin pohdituttavat.

Huomattava on, että minä tähän aikaan, samalla kun kaksinaisuuteni näin kasvoi, tulin yhä tietoisemmaksi siitä, että minä ja minun kuvani olivat eri asioita.

ja

--- minä olen pelkkä mitättömyys, jos minä en ole sitä, mitä kuvani on! Elämä on petos; kaikki on sulaa tyhjyyttä; minä lytistyn olemattomaksi omien silmieni edessä!

Niin että kyllä: Järnefeltin teos on kaikkinensa hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättelevä – eikä vähiten siksi, että se on kirjoitettu vuonna 1894, yli satakaksikymmentä vuotta sitten. Kysymys kuvasta ei kuitenkaan ole lopulta yksinkertainen, eipä tietenkään: minun ajatukseni kiemurtelevat, kinastelevat ja menevät solmuun. Kyselevät itseltään, mihin kohtaan lopulta voidaan vetää ihmisen todellisen itsen ja hänen itsestään rakentamansa kuvan raja? Sitäkin, että mitä jos ei muuta oikeastaan olekaan kuin kuvia, ihmisen haparoivia yrityksiä tavoittaa se ihmeellinen ”itse”, jonka ainutlaatuisuutta hän toivoo mukanaan kantavan ja jonka hän koettaa sekä itselleen että toisille juuri kuvana välittää? Mitä muuta meillä lopulta edes on kuin kuvia? Mikä, voi mikä, on se aito, todellinen itse, joka ei enää ole ensinkään kuvaa vaan puhdasta, paljasta pelkkyyttä? Niin, tietenkin: Järnefeltille se on ihminen Jumalan lapsena. Entä minulle, voi niin, entä minulle! Ehkä, niin, ehkä se on vain ihminen ihmisenä, tuntevana ja kipuilevana ja keskeneräisenä olentona, elämänä ja arvona, kenties myös jonkin jumalallisen kämmenellä hämmentyneenä itseään ja kaltaisiaan etsivänä harhailijana. (Anteeksi Arvid, olen melko varma että sekoitan ajatuksiasi omiin eksyileviin mietelmiini ihmisen minuudesta ja sosiaalisesti rakentuvasta identiteetistä. Mutta eikö juuri se lopulta olekin kirjallisuuden tarkoitus, ajatusten lento, karkailukin.)

Järnefeltin ajattelussa heijastuu tolstoilaisuus ja samalla kristinuskon rakkaudenoppi – se, jonka mukaan ihmisen on rakastettava lähimmäistään niin kuin veljeään ja Jumalaa yli kaiken. Yhteiskuntamme rakenteet perustuvat kuitenkin rakkauden sijasta kilpailuun ja keinotekoiseen eriarvoisuuteen, mikä juuri herättää myös ihmisen tarpeen luoda itsestään kuvia ja asettaa itsensä niin usein muita ylemmäs. Murheellista tässä on – sekä Järnefeltistä että minusta – että yhteiskunta, jossa korkeat asemat perustuvat ulkonaiseen menestymiseen ja valtaan, erottaa ihmiset aidosta lähimmäisenrakkaudesta ja samalla myös tästä elämäntäyteisestä nykyhetkestä. Menestyksen ja vallan sokaisema ihminen elää vain kuvanaan, ylentää itsensä suhteessa toisiin ja asettelee elämänsä punaisen langan kaukaiseen tulevaisuuteen, sillä [s]iellä minä kerran tulen rakastetuksi, sitä minä rakennan, sitä varten elän. Ja siellä, tulevaisuudessa, on ehkä myös paljon rahaa, jolla ostaa tavaraa ja samalla onni... Ja kuitenkin: Ihmiselämä ei ole muuta kuin alituista nykyisyyttä. Entisyys on jo eletty, tulevaisuus on vielä elämättä. Ainoastaan nykyisyydessä on itse elämä. Nykyisyydessä, ja siinä pelkkyydessä jonka kuva kätkee.

Tietenkin: tolstoilaisuus oli yläluokkainen ilmiö. Järnefelt, parempiosainen joka halusi kuvastaan irrottautuakseen oppia suutarintyötä, tiedosti kyllä oman asemansa ja sen hyvän, mitä oli ilman omaa ansiotaan osakseen saanut:

Minä tiedän kumminkin, ettei tämä suurempi tieto ja taito suinkaan perustu siihen, että olisin ollut heitä henkisesti etevämpi, vaan yksistään siihen, että vanhemmillani on ollut varoja minua kouluttaa, jota vastoin heillä ei ole ollut mitään varoja siihen tarkoitukseen käytettävänä. Minulla itselläni ei siis ole ollut mitään osaa tässä näyteltävänä.

Sopiipa näitä ajatella myös tänään – aikana, jona yhä on ihmisiä, joiden mielestä muun muassa köyhyys ja syrjäytyminen ovat yksilön omaa syytä. Jona niin paljon puhutaan siitä, että kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet eikä huomata, millaista sanahelinää se liian usein on. Miten murheellista onkaan että ne, jotka pitävät käsissään valtaa, eivät useinkaan aidosti halua nähdä, mitä heidän ajattelunsa maailmallemme tekee.

Toisin sanoen: minä tiesin niin selvästi kuin omin silmin näin, että pyrin yhteiskunnalliseen asemaan rahan ja personallisen [sic] hyvinvoinnin vuoksi; mutta minä tahdoin kuvailla ja kuvailinkin, että pyrin sinne jalomielisyydestä.

Niin, Järnefeltin tolstoilainen ajattelu nojautuu kristinuskon opetuksiin rakkaudesta. Minulle tämän ajan yksilönä ja omien ajatusrakennelmieni mielivaltaisena kokoajana viittaukset kristillisiin opinkappaleisiin ovat lähinnä tämän sadan vuoden takana eläneen pohdiskelijan ajatusten kehys. Ajattelen monesta asiasta samoin kuin hän, mutta sanoitan ajatukseni hieman toisin. En sano, että Te ette voi palvella yhtaikaa Jumalata ja mammonata, mutta sanon, että rahan valta ei voi koskaan merkitä hyvää ihmisen ja luonnon hyvinvoinnille ja henkisille arvoille. En sano ihan sitäkään, että Isä meidän, lähestyköön sinun valtakuntasi, mutta voi kyllä, sanon että tulkoon jo pian se aika, jona rakkaus voittaa vihan ja ihmisen halun hallita toista.

Ja se kuva taas, niin – ken onkaan sen kahleista vapaa? En tiedä. Ymmärrän, tai ainakin luulen ymmärtäväni, mitä Järnefelt kuvallaan tarkoittaa: se on valhe, keinotekoinen rakennelma, ihmisen todellisen minän, Jumalan lapsen, ympärillä. Minulle kuvan käsite merkitsee kuitenkin myös jotakin muuta, ihmisen etsiskeleviä pyrkimyksiä tavoittaa se jokin jonka hän voisi kokea omaksi itsekseen. Onko se jokin sitten totta vai pelkkää toiveajattelua omasta yksilöllisyydestämme jolla koetamme paljautemme peittää... Ei, en pääse solmusta. Ehkä on niinkin, että ihminen on väistämättä kahlehdittu identiteettinsä sosiaaliseen määräytyvyyteen ja siihen, että vasta toisten katseet vahvistavat sen millainen hän on. Voiko itseä edes olla ilman toista, jos ei ole ketään keneen verrata, ei ketään keneen samaistua tai ketään kenestä erottua, ei ketään joka kertoo että niin, sellainen sinä olet? Ja niin, entä se, että ihminen saattaa kyllä luoda kuvaa itsestään myös itselleen ja hyvin usein tekeekin juuri niin.

En tiedä, en mitään. Mutta voi miten paljon ihminen pelkkyyttään pelkää. Ajasta aikaan, aina. Muistetaan silti, että [i]hminen sisältää aina enemmän ja syvempiä elämän arvoituksia, kuin mitä toiset voivat hänessä nähdä. Kiitos Arvid, olen saanut ajatuksilleni tuulta.

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5 (2015)

Kyllä, olen jälleen omaelämäkerrallisen tekstin äärellä: olen lukenut Mathias Rosenlundin hiljattain ilmestyneen teoksen Kuohukuja 5 (2015). Lukiessani olen ajatellut, taas, että tässä ajassa todella on tarve kirjoittaa ja lukea toden hahmoon hakeutuvia tarinoita. Ehkä kyse ei kuitenkaan ole tunnustamisesta sinänsä, vaan pikemminkin ihmisen tarpeesta tehdä todellisuudesta todellisuudenmuotoinen kertomus. Niin: olen huomannut mieleni etsiytyvän jälleen myös tuttuun ajatukseen ihmisen pyrkimyksestä merkityksellistää elämäänsä ja etsiä elämänpolulleen syitä ja selityksiä. Elämä kaikessa kaoottisuudessaan on kai koetettava jäsentää koherentiksi edes kertomuksen tasolla, asetella se muotoon jossa ehkä, kenties, näkyy jonkinlainen jäsennys.

Ja kyllä: olen käynyt teoksen ja itseni kanssa myös loputonta keskustelua tästä keskeneräisestä maailmasta, jossa ihminen niin usein joutuu vastakkain itseään ja omaa tahtoaan suurempien mahtien kanssa. Tarkennettakoon, että en ole ajatellut Jumalaa, en isolla enkä pienellä, vaan markkinavoimia, kaikkea tätä yhteiskunnallista jakautumista ja eriarvoisuutta, syrjäyttämistä.

- kiitos kirjastolle -

Kuohukuja 5 on Rosenlundin edellisen teoksen tapaan ennen kaikkea tärkeä poliittinen puheenvuoro. Jo Vaskivuorentie 20 osoitti, että Rosenlundilla on rohkeutta käsitellä asioita, jotka tälläkin hetkellä koskettavat liian monia yhteiskunnalliseen marginaaliin sysättyjä yksilöitä, ja sama rohkeus jatkuu myös tässä erilaisin painotuksin. Vaskivuorentiessä olivat keskiössä köyhyys, köyhän unelmat ja kirjoittamisen voima, tässä korostuu ehkä enemmänkin sivistyksen jano ja kysymys luokkaretkien mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. Teoksena Kuohukuja 5 on edeltäjäänsä verrattuna eheämpi ja viimeistellympi, sillä muistelen Vaskivuorentiessä olleen enemmän mm. päiväkirjamaista toisteisuutta, joka siihen toisaalta sopi. Tässä on kuitenkin pikkuveljestä kertovassa osuudessa myös tiettyä kirjailijaeettistä ongelmallisuutta, joka ainakin minua askarruttaa: uskoisin, että Rosenlundilla olisi ollut sanottavaa ilman pikkuveljen tuskiakin, mutta toisaalta ymmärrän tämänkin osuuden motiivit ja sen, että pikkuveljen tarinan kertominen on tuntunut tärkeältä paitsi yksilöllisellä myös yhteiskunnallisella tasolla. Mutta etiikka, niin, siihen liittyvät kysymykset on kai kunkin kirjailijan henkilökohtaisesti ratkaistava. Minä sanon vain, että minua askarruttaa.

Temaattisesti Rosenlundin kertomuksen keskiössä on toiseus: hän on työläisperheen lapsi akateemisessa maailmassa, omaa elämäänsä ja sivistystä kohti kiihkeästi pyrkivä ihminen. Sivistys, kirjallisuus, on Rosenlundille se kallis aarre, jota hän tavoittelee ja vaalii. Lukijan, joka jakaa käsityksen sivistyksen ja kirjallisuuden merkittävyydestä, on häntä tietenkin helppo ymmärtää. (Ja kyllä, lukijassa herää myös väistämätön halu kirjoittaa sulkeisiin: Päättäjät. Mahdollistakaa sivistys. Ihmisen perustoimeentulo. Ihmisarvo. Se, että jokainen ihminen voi kokea elämänsä omaksi ja mielekkääksi. Sillä tiedättekö, se ei loppujen lopuksi edes maksa juuri mitään vaan lähinnä tuottaa.)

Olen elänyt pitkiä aikoja köyhyydessä sitä valitsematta, mutta ehkä olen sitten ylläpitänyt sitä, koska päätin paneutua kirjallisuuden ja kirjoittamisen opintoihin. Olen kuitenkin voittanut, koska pidän elämänvalintojani suunnattoman arvokkaina.

Niin Mathias, juuri niin: olet voittanut.

Olen tähdännyt ylöspäin, eteenpäin, kohti omaa paikkaani kirjallisuudessa, josta on tullut minulle elämän kokoinen. Olen yrittänyt tehdä elämästä kirjallisuutta ja kirjallisuudesta elämää.

Ja tässä sitä on: kirjallisuutta.

Selvää ja surullista on, että luokkayhteiskunnan aika ei ole ohi, vaan sen mekanismit ovat päinvastoin entistä monimutkaisemmat. Kaiken aikaa näemme, että vallanpitäjien intressit repivät kuiluja myös yhä syvemmiksi: toiset saavat menestyä, toiset syrjäytyä, ja syrjäytettyjä kohdellaan alemman tason kansalaisina, jotka ovat laiskuuttaan valinneet osansa itse. Toisinaan tämä kaikki todella hirvittää.

Minut valtasi uusi ajatus, joka osoittautuisi vähitellen aivan yhtä voimalliseksi kuin minua aiemmin vainonneet alemmuuden ja sivistymättömyyden tunteet:

mitä merkitsee se, että minä sivistyksen ja kirjallisuuden kautta

olen luonut itselleni kokonaisen maailman, joka partaterän tavoin

leikkaa minut irti taustastani, kahdesta veljestäni ja vanhemmistani?

Rosenlundin kokemus toiseudestaan on hyvin vahva – ensin suhteessa akateemiseen maailmaan, sitten suhteessa läheisiinsä. Tuntuu surulliseltakin, että se on hänelle niin vaikeaa. Ja siltä, että ihmisen kokemus on ehkä aina monien tekijöiden summa: lapsuuden, temperamentin, ympäristön, senkin mitä toiset meistä kutsuvat sattumaksi ja toiset kohtaloksi. Mutta se, ihmisen kokemus, on joka tapauksessa ihmiselle todellinen.

Rosenlundin teokset, molemmat, ovat yhteiskunnallisesti rohkeita ja tärkeitä: ne näyttävät, miten erilaisia ovat samassa yhteiskunnassa elävien yksilöiden todellisuudet. Näiden todellisuuksien valtavasta erilaisuudesta kertovat osaltaan myös ne käsittämättömät sanat, joita Rosenlund esikoisteoksensa myötä sai. Taivasteltiin esimerkiksi sitä, että hän opiskelee kirjallisuutta eikä jotakin järkevämpää. Köyhä ei kai saisi tavoitella eikä toivoa mitään. Sellaisiakin ne kai ovat, tämän yhteiskunnan luokat: erilaisia itsemääräämisoikeuksia.

Toivon, että edes joku tämän teoksen myötä havahtuu huomaamaan, että maailmamme ei ole valmis. Että se pieni ihminen siellä elämässään silti yrittää. Pyrkii antamaan elämälleen raamit, kulkemaan jotakin kohti. Siinä on resurssi, jota tässä maailmassa pitäisi vaalia. 

Vaikeneminen on kuolemista. Kirjoittaminen taas on teko elämän puolesta.

Jatka niitä Mathias, tekoja elämän puolesta.

 

**********

 

PS. Kuuntele myös Mathias Rosenlundin ja Taru Torikan keskustelu.

**********

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5. 153 s.

Suomentanut Taija Mård. Schildts & Söderströms 2015.

Pepi Reinikainen: Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat (2007)

Minä synnyn marraskuisena iltapäivänä, jona sataa lunta. On se hetki, kun alkaa juuri hämärtää, ja jossakin palaa ehkä pieni tuikkiva adventtikynttilä. Nimen saan heti joulunpyhien jälkeen, samana päivänä kun täytän kuukauden. Nimi kantaa mukanaan syntymäni vuosikymmentä ja itäistä naapurimaata, myös ”alati puhtautta” ja haaveellisuutta kuten paljon myöhemmin postikortista luen. Maailmassa on talvi, mutta minun elämässäni on juuri alkanut varhaiskevät. Lumi, joulu ja hämärä jäävät minuun sieluntiloina ja mielenmaisemina, jonakin jota kannan mukanani aina. Ne kaikki merkitsevät minulle ehkä yhä kuin syntymää, alkua, rauhaa. Sitä, että minä olen. Että elämä on hellä ja hyvä.

Luulen, että tästä tulee kirjoitus, joka karkaa siitä kirjasta josta se kertoo. Tämä on kuitenkin luettava kirjan ansioksi: arvelen, että Pepi Reinikaisen teos Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat (2007) on liikahduttavin kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Olen lukenut useita erinomaisia kirjoja, mutta tästä tekee erityisen juuri se, että tämä saattaa merkitä Käännettä ja Oivallusta – hetkeä, jona tulen äkkiä huomanneeksi, että itsestään kirjoittaminen on sittenkin tärkeää, ehkä jopa tärkeintä. Ei, en tule luopumaan muista kirjoittamiseen liittyvistä ajatuksistani ja tahdoistani enkä myöskään täyttämään kamariani kertomuksilla (vain) itsestäni, mutta muiden ajatusteni ja tahtojeni rinnalle on nyt kohoamassa uusi: kyllä, haluan kirjoittaa myös omaelämäkertaa – itselleni, lapsilleni, lapsenlapsilleni, lapsenlapsenlapsilleni. En tiedä milloin sen lopulta teen, mutta tiedän että teen sen joskus (tämäkin, niin kuin kaikki kirjoittaminen, tarvitsee ja ansaitsee aikaa, ja vaikka minulla sitä on, sitä myös kuluu). Juuri tämän kirkastuneen ajatuksen kunniaksi annan tänään itselleni luvan eksyä itseeni. Se, että teen sitä kaiken aikaa, on tietenkin selvää – kirjoittuuhan kamariini kaiken aikaa myös muistoja, tunnelmia, sen sellaista – mutta tänään teen sen vielä selvemmin, omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ja elämää kantavien tarinoiden tähden. Siksi, että me kaikki olemme ja kannamme tarinoita.

Kun täytän seitsemän, olen käynyt koulua jo koko syksyn. Koulussa on punakantiset pulpetit, ja niiden kannessa sellainen syvennys johon saa laittaa kynän. Minulla on heppareppu ja rannekello ja kaulassa ikioma avain. Siistien kirjainten kirjoittaminen on välillä vaikeaa, kynäni vastustaa viivoja mutta tahtoisin että osaisin tehdä kaunista. Aapisessa on Anni ja Esa ja pupu ja siili, ja yksi lähellä istuva poika on matikantehtävissä tosi nopea (en muista kasvoja enkä nimeä, muistan vain orastavan ajatuksen ihmisten kiehtovasta erilaisuudesta). Uskontotunnilla piirretään enkeli, ehkä ennen Mikkelinpäivää, ja joulukuuksi luokan seinälle tehdään suuret joulukuuset, joihin jokaisena päivänä liimataan yksi jouluinen kuva. Jonakin ihanana päivänä luen mummun jo aiemmin antamasta Satuaapisesta Sika Sippurahäntää ihan itse (oikeasti tarinan nimi on Porsas Urhea, mutta minä taidan sanoa sitä Sika Sippurahännäksi). Ja sitten: päivä, jona ensimmäinen kesäloma alkaa, maistuu auringolta ja tuulelta ja liian kylmältä vedeltä, sitruunalimsalta jonka pullossa on musta etiketti ja se sellainen hassu korkki.

Me merkityksellistämme itseämme tarinoilla. Kerromme itsestämme itsellemme ja myös toisillemme. En tiedä, olisimmeko ilman tarinoita edes olemassa. Minäkin olen aina kertonut tarinaa itsestäni, itselleni ja toisillekin, etsinyt ehkä samalla elämäni kaarta ja tarkoituksia. Kuitenkaan en kai koskaan ole vakavissani ajatellut kirjoittaa erityistä omaelämäkertaa (niin kuin täälläkin jo sanoin) – en ennen kuin nyt. Ja nyt mietin miksi en: olisihan myös omaelämäkerran kirjoittaminen kirjoittavalle ihmiselle mitä luontaisin pyrkimys ja valinta. Ehkä olen ajatellut, että on jotenkin arvokkaampaa kirjoittaa jotakin muuta, käyttää aika fiktioihin ja muuhun ”oikeaan”. Että oman minuuden prosessointiin riittävät kyllä päiväkirja ja ne sisäiset ja joskus jaetutkin tarinat. En tiedä. Mikä on sanojen paino ja arvo? Mistä on tärkeintä kirjoittaa? Sen tiedän, että kaikki kirjoittaminen jäsentää ihmisyyttä ja maailmaa oma ihmisyys ja maailma mukaanlukien. Ja että kaikki sanat, joilla on annettavaa lukijalleen – vaikka vain sille samalle, joka ne on myös kirjoittanut – on jokin tehtävä, tarkoitus.

Neljätoistavuotiaana minulla on Intian Basaarista ostettu hame, musta ja pitkä ja helmasta hapsuinen. Hienompaa ja oikeampaa vaatekappaletta ei voisi olla. Iltaisin kuljen ystävän kanssa pitkiä kävelylenkkejä ja parannan maailmaa pahuudelta ja katastrofeilta. Parasta musiikkia soittavat pitkätukkapojat, se muu on pinnallista hömppää (vaikka sitä onkin kiva tanssia diskossa). Osaan itsekin äristä mutta siitä menee ääni käheäksi, syön kurkkupastilleja ja toivon että se auttaa (ei auta, joten ehkä lopetan). Etsin itseäni: ostan maihinnousukengät ja haaveilen Scarlettin krinoliinihelmoista. Kirjoitan romaania pojasta, jolla on ongelmia. Romaani ei koskaan valmistu, vaikka sillä on hyvin vaikuttava alku: ”Sinä aamuna olivat puiden oksat varisten painosta raskaat.” Ehkä se ei valmistu juuri siksi: en kykene tavoittamaan samaa taiteellista tasoa enää tarinan edetessä. Päiväkirjoihin riittää kyllä kirjoitettavaa, alkava täysi kevät kuohuu.

Olen kirjoittamisen opinnoissani parhaillaan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen äärellä, ja olen lukenut tämän teoksen osana kyseistä opintojaksoa. Merete Mazzarellan teos Elämä sanoiksi osui sattumoisin (tai ehkä alitajuisesti tiedostaen!) tämän jakson alle ja viritteli jo ajatuksia oikeaan suuntaan. Huomaan, että ajatus omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta tuntuu yllättäen yhä kiehtovammalta ja kyllä, myös tärkeämmältä. Siltä, että itsensä kirjoittaminen itselleen on ehkä myös kaiken lähtökohta, ponnahduslauta. Ja ei, kyse ei ole itseihailusta, vaan ihmisyydestä ja kertymisestä: yksityisestä ja yleisestä, tarinoiden ainutlaatuisuudesta ja rinnastumisesta. Ja eihän omaelämäkertaa ehkä ole edes tarkoitettu toisten luettavaksi, ainakaan useampien kuin muutamien läheisten. Omelämäkerta on tärkeä ennen kaikkea kirjoittajalle itselleen, oman elämän ymmärtämiseksi, mutta se saattaa olla äärettömän arvokas myös läheisille, sukupolvien ketjulle – onhan se kertomus siitä kaikesta, mitä sukupolvi toisensa jälkeen mukanaan kantaa. Niin kuin Reinikainen tähdentää, oma elämäntarina alkaa jo ennen itseä: koko meidän elämämme on yhtä kertyvää tarinaa ja me kannamme mukanamme monia, monia kertomuksia, sekä tietoisia että tiedostamattomia.

Myös teoksessa Kirjoittamisen taide ja taito on hieno artikkeli omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta – niin, ehkäpä minun ajatuksiani alkoi ihanasti tuuletella jo se: Päivi Kosonen ravistelee teoksessa omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen liitettyjä kielteisiä ja väheksyviä käsityksiä ja sanoo, että myös tällainen kirjoittaminen omaa taiteellisia tavoitteita. Hän muistuttaa, että myöskään omaelämäkertaansa kirjoittava kirjoittaja ei ainoastaan merkitse muistiin, vaan myös etsii oikeaa tapaa ilmaista se, mitä tahtoo sanoa. Reinikainen tähdentää kyllä kirjassaan myös sitä, että omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kohdalla ei tule tarkertua muotoon vaan keskittyä sisältöön, etenkin alkuvaiheessa. Tämäkin näkemys on erittäin oikea, mutta ei sulje pois sitä, että kirjoittajalla voi olla sanojensa asettelussa myös taiteellisia pyrkimyksiä – vaikkapa vain itseään varten.

Kaksikymmentäyksivuotiaana minä opiskelen toista vuotta suomen kieltä ja kirjallisuutta ja haaveilen kirjoittamisesta, johon en uskalla ryhtyä koska pelkään epätäydellisyyttä. Lukiovuosina kirjoittajuuttani ravitsivat äidinkielen aineet, joiden vapaita rajoja nytkin ehkä kaipaan – yliopistossa sellaisia ei enää kirjoiteta, on vain esseitä, sen sellaisia, eikä niiden ehkä sovi karata taiteellisiksi. Omaehtoisesti en osaa tarttua, en tohdi. Sitäpaitsi minulla taitaa olla korulausetauti. Täydellisyydentarvetauti. Keijukaistauti (taudin kuva on epämääräinen, mutta merkitsee suunnilleen taipumusta kirjoittaa aina ohi arkihavaintojen). Mutta lähteväthän ne (lähtevätkö?), kun en kirjoita kuin jokseenkin asiallisia opintokirjoituksia ja satunnaisesti päiväkirjaa, vaikka ei kai sitä edes lasketa. Kuitenkin haaveilen kirjoittavani ainakin erään onnellisen kirjan, sitten joskus kun osaan. Kirjalle olisi jo onnellinen nimikin.

Reinikainen kertoo, että elämänkaarikirjoitus perustuu pitkälti elämänkaaripsykologiaan ja käsityksiin ihmisen eri elämänvaiheista erityisteemoineen ja tehtävineen. Hän on kehitellyt elämänkaarikirjoituksen useiden vuosien työkokemuksella, työskenneltyään satojen kirjoittavien naisten ja miesten kanssa. Elämä jaksottuu elämänkaarikirjoituksessa vuodenaikoihin ja edelleen seitsemän vuoden jaksoihin: kevääseen, kesään, syksyyn ja talveen lukeutuu kuhunkin neljä seitsenvuotisjaksoa. Ja niin, on jaotteluita ja kaavoja, jotka tuntuvat kankeilta ja keinotekoisilta, mutta tämä ei ole sellainen: ainakin minusta tuntuu, että elämäni soljahtelee melko somasti näihin seitsenvuotisjaksoihin. Ja ei, ei minun(kaan) elämäni toista niiden ”kaavaa” sellaisenaan, mutta jokaisen jakson ytimessä on jotakin hyvin syvää ja totta. Ennen kaikkea jaksot ovat pohtimisen ja kirjoittamisen apuvälineitä.

Kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, kun kevät päättyy ja kesä alkaa, olen maisteri, vaimo ja äiti. Olen nuori aikuinen ja kyllä, onnellinen. Työnnän vauvaa vaunuissa ja luen hänelle jo kirjoja, keskityn hetkeen samalla kun toivon sen jatkuvan kauan. En kaipaa töihin, juuri nyt haluan olla ennen kaikkea äiti. Silti ajattelen, että jatkan opintojani kunhan vauva vähän kasvaa: opiskelen kotiäitiyden ohella kirjastonhoitajaksi. Perhe ja kirjat, niin, niiden keskellä haluan elää. Tulevaisuus on kaukainen mutta kirkas ja valoisa. Saattaa olla, että jossakin mieleni syvyyksissä haaveilen yhä myös (monenlaisesta) kirjoittamisesta, mutta en ole varma uskallanko sitä edes itselleni tunnustaa – tuskin riittäisin itselleni.

Niin: olen ensimmäisessä inventaariovaiheessa, siinä jossa puntaroidaan tähän asti koettua ja mietitään tuleviin vuosiin kohdistuvia toiveita ja mahdollisuuksia. Reinikainen kertoo, että nelikymppiset ja sitä nuoremmat kirjoittajat tuntevat tarvetta käydä läpi elämänsä käännekohtia ja selvitellä tulevan kohtaamista, pohtia unelmien ja tavoitteiden toteuttamista. Kuusikymppiset ja sitä vanhemmat sen sijaan haluavat kirjoittaa tarinansa lapsilleen ja lapsenlapsilleen. (Olenko kesäni keskellä jotenkin varhaissyksyinenkin, kun ajattelen jo myös lapsia ja lapsenlapsia?)

”Elämänkaarikirjoitus on kokemuksellista totuutta”, sanoo Reinikainen. Voisikohan sitä paremmin sanoakaan? Totuus saa olla henkilökohtaisesti värittynyttäkin, kunhan kirjoittaja on itseään kohtaan rehellinen.  Ja kyllä, on hyvä huomata ettei elämänkaarikirjoitus ehkä kerrokaan lopullisia totuuksia eletystä elämästä, vaan auttaa hahmottamaan lähinnä tällä hetkellä rakentuvan tulkinnan menneestä. Kirjoittamisen merkitys on ennen kaikkea siinä, että se avaa uusia näkökulmia, antaa menneen tarkasteluun nykyhetken ymmärryksen. Ikä ja uudet kokemukset tulevat kuitenkin vielä muokkamaan näitä nyt, kirjoittamishetkellä, rakentuvia tulkintoja. Mitä ajattelenkaan, kun kohtaan syksyn? Talven?

Kolmekymmentäviisivuotiaana olen juuri, hieman ennen syntymäpäivääni, saanut kirjastonhoitajan opinnot valmiiksi. Lapsia on jo hyvän aikaa ollut kaksi, ja olen antanut alkukesäni heille: opinnot ovat edenneet hitaasti lasten kasvaessa. Huomaan olevani oikeanikäinen ja edelleen onnellinen. Olen myös aloittanut sen ”oikean” kirjoittamisen, lopultakin, ja päätän jatkaa: nyt en tahdo enää pelätä epätäydellisyyttä, koska – niin – muutakaan täydellisyyttä kuin epätäydellisyys ei ole. Tekeleet ovat mitä ovat, mutta kestän sen ainakin hetkittäin. Osa jää kesken mutta osa ehkä kypsyy (ja jää silti kesken: alan ehkä ymmärtää myös sen, että kesken jää väistämättä kaikki, myös valmis).

Reinikainen sanoo, että keskikesä on haasteiden aikaa: omat rajat tulevat vastaan, lapset kuohuvat ehkä jo murrosikäänsä, tulee tarve yksilöityä ja itsenäistyä ja erikoistua, ehkä jopa kriisi. Samalla se on kuitenkin jakso, joka antaa uusia mahdollisuuksia elämän syvenemiseen: ikä mahdollistaa jo aiempaa syvemmän kehittymisen ihmisenä ja henkiseltä elämältään rikkaana yksilönä. Ehkä juuri siksi, näiden henkisesti rikkaiden mahdollisuuksien vuoksi, tämä ikä tuntuu minusta niin hyvältä ja oikealta. Vähät siitä, että hiuksissa on jo harmaata. Että kasvoilla ja kaulassa näkyvät jo elämän kurtut. Että kämmenselätkin kurtistuvat. Pinnan alla on kuitenkin rikkaampaa ja hehkeämpää kuin koskaan. Luulen myös, että sama suuntaus jatkuu. Elämä ei ole haahkanuntuvavuode, mutta se on silti hyvä ja oikea – silloinkin, kun siinä käännähtely särkee selkää.

Niin: on yhä keskikesä. Tuntuu oikealta hetkeltä, siltä että astelen niissä vuosissa jotka juuri nyt ovat minulle oikeat ja hyvät. Uusia kirjastonhoitajia ei juuri tarvita ainakaan täälläpäin, mutta ehkä silläkin on tarkoitus (optimistinen fatalisti uskoo uupumatta elämän tarkoituksenmukaiseen kulkuun). Minun päiväni täyttyvät perheestä, kirjoista ja kirjoittamisesta, satunnaisista etätöistä ja opinnoista, kaikenlaisista ajatuksista ja mielenliikahduksista, kenties kirkastuvista suunnitelmista. Nopeampi ihminen olisi varmasti saanut näillä saroilla aikaan jo enemmänkin, mutta minä taidan olla luontaisesti hidasliikkeinen, sellainen pitkään kypsyttelevä. Olen monet kerrat ajatellut että hitaus on vika, mutta nyt arvelen jo, että se saattaa sittenkin olla myös hyve. Että maailma tarvitsee sekä nopeita että hitaita ja että on hyvä rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on. Silitellä itseään vaikka sillä, että kirjoittaa itsestään pienen lempeän tarinan. Ja kyllä, elämä on yhä kesken niin kuin kaikki kirjoituksetkin ja niin se tulee ehkä aina olemaan, niin kauan kuin sitä jatkuu, mutta ehkä kaiken kiehtova rikkaus onkin juuri siinä, keskeneräisyydessä. Täyteen kesään on vielä muutama vuosi aikaa. En tiedä mitä ajattelen, kun täytän neljäkymmentäkaksi, mutta uskoisin, että kaikki on edelleen hyvin. Että elämäni kaari on hellä ja hyvä, yhä. Että sinä päivänä sataa ehkä myös lunta. Sataisikohan, jos oikein toivon. Mutta ei, ehkä en lennähdä niin kauas vielä, onhan kesän keskikohta vasta. Toivon kuitenkin, että aikanaan saan kohdata sekä hehkuvan syksyn että hyvän ja kirkkaan talven, kaikki ne avautuvat vastaukset.

Suosittelen tätä teosta lämpimästi ja sydämellisesti kaikille, jotka haluavat pohtia omaa elämäänsä ja sen tarinoita – riippumatta siitä, tahtooko elämästään myös kirjoittaa. Tekee hyvää pysähtyä jo menneiden vuodenaikojen hetkiin ja ehkä myös viivähtää hetki ajatuksessa tulevista. Juuri tähän pysähtelyyn teos antaa konkreettisia apuvälineitä, eikä kyse ole kirjoittamisen paperinmakuisesta kuivaharjoittelusta vaan aidosti tärkeiden asioiden pohtimisesta ja – jos niin haluaa – myös näistä asioista kirjoittamisesta. Minä lainasin tämän kirjastosta, mutta aion etsiä kirjan myös omaan hyllyyni: toivon, että minulla riittää kesää, syksyä ja talvea, joina voin tähän yhä uudestaan palata. Tämän lukeminen teki todella, todella hyvää.

”Paras tae tulevaisuuden suhteen olisi elää mahdollisimman rikkaasti tämä päivä, tämä hetki – menneisyyden kokemuksia hyödyntäen.”

Näin kiteyttää Pepi Reinikainen.
Minä kiitän häntä erittäin hienosta ja viisaasta kirjasta.

[Myöhempi tarkennus:]

Mitä sanoinkaan siitä, että kaikki jää aina kesken. Tästä jäi puuttumaan lukuohje: Kursivoidut katkelmat, jotka kirjoituksissani yleensä ovat lainauksia luetusta kirjasta, ovat tällä kertaa otteita orastavasta omaelämäkerrastani (jota ei tämän enempää tai valmiimpaa vielä juurikaan ole). Vapautan siis kirjan kirjoittajan näistä hahmotelmista ja hullutuksista. Pepi Reinikaiselta suoraan lainatut lauseet ovat paitsi kursivoituja myös sitaateissa.

********************

Pepi Reinikainen: Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat. 236 s.
Kirjapaja 2007.

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi (2013)

 

Kirja-ale. Olen ollut aivan muilla asioilla ja poikennut kirjakauppaan puolivahingossa, vaikka tottahan mukana on myös toinen puoli tahallista tarkoitusta: tiedänhän minä, että on tämä aika. Kirjoja on kirjakaupassa paljon, tietenkin. Aleosastolla (joka taitaa olla ainoa, jonne itseni nyt päästän) on kuitenkin merkillisen vähän sellaista mitä oikeastaan välttämättä tahtoisin. Itsetuntemuksen ja kohtuullisen tahtomisen riemu hivelee kylkiluita: osaanko todellakin tahtoa vain itselleni tarkoituksenmukaisinta. Oi, onhan ihanaa, jos osaan kohdistaa tahdon... (Niin, mainittakoon silti, että noin yleisesti ottaen tarkoituksenmukaisuus saattaa olla käsitteenä varsin avara ja että tahdon kohdistaminen kulkee kyllä myös käsi kädessä kukkaron köykäisyyden ja kirjahyllyn rajallisen tilan kanssa.)

Ei tätä, ei tätä, ei ehkä tätäkään, ei vaikka... Hetkinen: Merete Mazzarella, Elämä sanoiksi. Muistan sen toisen, Silloin en koskaan ole yksin, ja sen kuinka sen äärellä joskus viihdyin. Tämän takakansi lupaa kokemuksia ja vinkkejä elämäntarinan kertomisesta yksien kansien väliin. Kertoo, että kirjoittaminen auttaa ymmärtämään, mitä itselle on tapahtunut. Sanoo senkin, että tässä on innostava ideakirja jokaiselle, joka tahtoo kertoa jotain tärkeätä itsestään. Punnitsen lukemaani hetken: En ole ajatellut kirjoittaa omaelämäkertaa. En ainakaan vakavissani. Enkä ainakaan vielä. Kai. Vaikka toisaalta... No, ehkä joskus isona sitten, lapsille, onhan se hauska ajatus. Tai miksei vähän jo nytkin, itselleni, onhan se aika hauska ajatus sekin. No en tiedä... Mutta onhan kirjoittaminen kai aina myös itsetutkiskelua, jollakin tavalla. Innostava ideakirja? Ei kai harjoituksia?

Selailen kirjaa hieman. Harjoituksia ei näy. Ensimmäisellä sivulla Mazzarella kirjoittaa: Toivon ja uskon teoksen voivan kiinnostaa myös niitä, jotka haluavat toistaiseksi vain pohtia elämäänsä: tarkastella sitä, koettaa ymmärtää sitä. Ja kas, siinä se – kukapa ei haluaisi? Tulen myös ajatelleeksi, taas, että kaikki kirjoittaminen on oikeastaan sukua keskenään. Ja että kirjoittamisesta lukeminen ravitsee aina paitsi kirjoittamista myös lukemista. Kyllä: tarkoituksenmukaista, minulle. Kassalla ei ole jonoa, kirja on pian minun.

Kotona kirja odottaa aikansa, mutta ei kauan. Ärhäkän talviviruksen riepottelemana kaipaan jotakin mukavaa mutta samalla ajatuksekasta. Huomaan onnekseni kurkata pöydälle kasaantuneiden papereiden alle ja sielläpä pilkottaa tämä punainen selkämys, Elämä sanoiksi. Niin alkaa lempeään tahtiin etenevä lukumatka: Nojatuoli, kirja ja lyijykynä. Ja teetä, teetä ja teetä. (Ja tietenkin nenäliinoja, nenäliinoja ja nenäliinoja – mutta ei sentään kyyneleitä, vaan nuhanenää varten.)

Kun sivulla kymmenen lukee: Minä puolestani en ymmärrä tämäntyyppisiä kaavamaisia kirjoitusharjoituksia: ”Ajattele keltaista väriä. Kirjoita siitä sitten viiden minuutin ajan.” En kerta kaikkiaan tajua, miksi pitäisi kirjoittaa pelkän kirjoittamisen vuoksi, se tuntuu kuivaharjoittelulta., mieleni hypähtelee riemusta vaikka kehoparkani onkin nuutunut ja voimaton. En nimittäin minäkään ymmärrä. Eikö harjoituksillakin voi olla joku mieli? Eikö voi kirjoittaa aina vähän niin kuin tarkoituksella, sanoakseen jotakin itselleen oikeasti tärkeää? Niin no tietysti, jos se keltainen väri on... Voihan se olla, jollekin.

Ja kun käännän sivua, löydän tämän: Monet ehdotukseni ja neuvoni ovat kuitenkin niin yleisiä, että niistä voi olla apua myös sille, joka ei halua kirjoittaa elämäntarinaansa vaan fiktiota. Osa voi kiinnostaa sellaistakin joka mieluummin lukee kuin kirjoittaa: otan esille eri kirjailijoiden työtapoja, pohdin mitä muistaminen tarkoittaa ja käsittelen kirjailijan vastuuta suhteessa niihin lähimmäisiinsä, joista hän kirjoittaa. Ja taas saa mieleni hypähdellä, muistella mitä siellä kaupassa ajattelinkaan.

Kun luen kirjaa eteenpäin, huomaan että Mazzarellan esittämät ajatukset sopivat kyllä myös fiktion kirjoittajalle tai jopa minkä tahansa kirjoittajalle. Aika yleispäteviä mietteitä ovat esimerkiksi nämä:

Jos haluaa kirjoittaa, on tärkeätä uskaltaa kohdata ambivalenssi: se mikä on yhtä aikaa hyvää ja pahaa, rumaa ja kaunista, luotaantyöntävää ja houkuttelevaa. Se mitä rakastaa ja vihaa.

Aloittaa voi oikeastaan mistä tahansa ja mielellään siitä mikä eniten polttelee, eli juuri siitä minkä takia tuntuu tähdelliseltä kirjoittaa. --- Ensin tekstin täytyy saada virrata.

Ei pidä pelätä että kirjoittaa huonosti. --- on ajateltava, että huonokin teksti on aina parempi kuin ei tekstiä ollenkaan. Huono teksti on lähtökohta, mutta jos teksti puuttuu, ei ole mitään. --- oikeastaan ei voi tietää mitä ajattelee ennen kuin alkaa kirjoittaa, sillä kirjoittaessaan ajattelee.

Ja

Niin paradoksaaliselta kuin tämä saattaa kuulostaakin, juuri henkilökohtaisesta tulee yleispätevää. Se joka kirjoittaessaan tietoisesti tavoittelee yleispätevyyttä vaikuttaa herkästi vain – persoonattomalta.

Niin, ei ehkä mitään uutta. Mutta tarpeellista palauttaa aika ajoin mieleen. On hyvä muistaa esimerkiksi se, että antaa virrata vaan. Että aloittaa, taas ja taas ja taas. Ja niin, tuo kirjoittamisen ja ajattelemisen suhde, se on sitten kiehtova, aina vain. Ja henkilökohtainen ja yleispätevä. Ambivalenssi, niin. Tuo huonouden pelko.

Luen myös muistista ja totuudesta, omaelämäkertojen kenties epävakaasta totuudesta ja elämänsymboleista. Siitäkin, kuinka Mazzarella sanoo: Me kaikki olemme jotain ja meillä on oikeus kertoa mitä olemme. Sitten muistankin taas, että itse asiassa juuri ne todelliset tarinat ovat aika kiehtovia. Ne sellaiset pienet elämät, jotka ovat suuria juuri siksi että ne ovat pieniä. Ja olemmehan me kaikki tarinoita täynnä, ja ainakin omaa elämäntarinaa voi käyttää pohdiskelun välineenä päästäkseen elämässä eteenpäin.

Minä kirjoitan itseäni päiväkirjoihin. Ehkä minä joskus mummuna kokoankin niistä koherentin tarinan? Tai sitten epäkoherentin? Sekoittelen, lisään muitakin muistoja ja kenties taiteellisia totuuksia. Noudatan sitä nykyään jo hyväksyttyä kaksoissopimusta, jonka mukaan ”minä puhun totta mutta minä myös valehtelen, kertomuksen päähenkilö on minä mutta ei kuitenkaan minä”. Aah, aika kiehtovaa: kirjoittaa itsestään sellainen tarina kuin tahtoo. Ja muistaa muistelmiaan kirjoittaessaan ehkä myös tämä:

Kyllä, kielellä täytyy saada leikkiä kun kirjoittaa elämästään, täytyy saada irrotella, täytyy saada esiintyä mieleisessään roolissa. Niin teki Edith Södergran.

Oi ihana Edith! Ja oi kaikki nämä pulppuilevat ajatukset, joita tämäkin pieni katkelma herättää: kirjoittaminen ja roolit, minuus ja kirjoittava minä, oma elämä ja kaikki se ihana, kiehtova leikki...

Mazzarellan tapa kirjoittaa on hallitun poukkoileva – hän antaa ajatuksensa kulkea vapaasti mutta silti liikaa eksymättä. Ehkäpä koetan oppiakin tästä jotakin: minun ajatukseni harhailee, ja aika usein se taitaa myös eksyä. Mitä merkitystä esimerkiksi sillä viruksella oli tämän teoksen kannalta? Tai edes kirja-alella? Niin: ei yhtään mitään, paitsi minulle. Ehkäpä tässäkin on ripaus juuri siitä, miten elämä tulee sanoiksi. Siitä, että elämä ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen. Siitä, että voi kirjoittaa paitsi menneisyydestään myös nykyisyydestään.

Ja ah:

Tämä kirja tuskin tekee kenestäkään kirjailijaa. Kirjoittaakseen ei tarvitse tulla kirjailijaksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että sanoilla amatööri ja diletantti on turhan huono kaiku, sillä etymologisesti ne viittaavat jonkin sellaisen tekemiseen, mitä rakastaa ja mistä nauttii. Aina voi tulla paremmaksi siinä, mitä rakastaa ja mistä nauttii.

Tämä amatööri ja diletantti hypähtelee rakkaudessaan!

Melkein parantunut keho jaksaa sekin ehkä jo hypähtää mielen mukana.

Ja ei, tämä ei totisesti ole niitä harjoituksia. Jokusen ajatuksenlennon voi toki kirjoittamisensa vauhdittajaksi poimia, jos niin tahtoo. Mutta nekin ovat jotakin muuta kuin niitä keltaiseen väriin kohdistuvia viisiminuuttisia. Ennen kaikkea tämä teos on polveileva retki – yksi kirjan pituinen essee, jossa elämä, kirjallisuus ja kirjoittaminen kulkevat rönsyilevän rehevänä kolmikkona. Tähdennän siis vielä, että minulle tämä oli tarkoituksenmukainen kirja, kenties käsitteen kaikissa merkityksissä.

Ja vielä yksi riemastuttava lainaus:

Ihminen voi tosiaan sekä elää että kirjoittaa.

Mikä ihana rikkaus!

Itse asiassa oman elämäntarinan kirjoittaminen – ihan vain itselle –  voisikin olla aika kiehtovaa. Onhan niitä, tarinoita. Niin, kenpä tietää,
ehkä aloitan sittenkin jo pian.

Ainakin jatkan itseni tallentamista päiväkirjoihin, sekä tämänhetkistä että myöhempää itseäni varten.Miksipä ei myös mennyttä? Vai onko sellaista... Onko vain yksi ja sama, läikehtivä minuus? Kas, ajatus karkaa taas...

********************

PS. Mazzarella sanoo myös tämän: Viime vuosina minua on suuresti inspiroinut myös blogimuoto ja sen antamat mahdollisuudet yhdistellä suurta ja pientä, koettua ja ajateltua. Hmm, minuakin on tainnut viime aikoina suuresti inspiroida tämä sama asia. Lukijana ja kirjoittajana.

PS2. Ja niin, menin kyllä vielä toiseenkin kirjakauppaan, jossa myös oli ale. Sielläkin tein ostoksen. Mutta vain yhden! Oi ihanuus: menneiden aikojen lumo ja eletyt elämät! Kirjeitä! Tarkoituksenmukaista, kyllä! Niistä lisää aikanaan.

********************

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi. Ruotsinkielinen alkuteos Att berätta sig själv. Suomentanut Raija Rintamäki. 219 s. Tammi 2013.