Kirjojen kamari heräilee - nyt myös Instagramissa

 

Alphonse Mucha: Le Printemps, 1897.

 

Pitkän horroksen jälkeen Kirjojen kamarissa aletaan taas heräillä.

Heräilemisen kunniaksi – tai ehkäpä vauhdittamiseksi – kamarini aktivoituu nyt myös Instagramin puolella, tunnuksella @kirjojenkamari. 

Instagram on minulle ihan uusi tuttavuus ja otan sitä vasta hiljalleen haltuun, mutta uusi kanava uusine mahdollisuuksineen innoittaa nyt kovasti. Tällä hetkellä sisältöä on vastaperustetulla ja -julkaistulla tililläni vasta hyppysellinen, mutta lisää siis tulee. 

Luvassa on, myös siellä Instagramin puolella, edelleen ajatuksia kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja elämäntuulista. Voi olla, että kamarin julkaisut painottuvatkin jatkossa Instagramiin, mutta tarkoitukseni on palailla takaisin myös tänne blogin puolelle. Katsotaan, millainen paketti tästä lähtee syntymään, uuden kevään ja uuden innostuksen siivittämänä...

Siispä: lämpimästi tervetuloa taas kamarissani piipahtelemaan, tuttuun tapaan täällä blogin puolella ja/tai siellä uudessa Instagram-kamarissa ♥ Olen valtavan iloinen, jos olet vielä kuulolla ♥ 

Kevään ja elämän valoa toivotellen, 

Kamarin Katja

 

 

Pitkästä aikaa

William Kay Blacklock: Summertime, 1914.

Hei. On kauan siitä, kun kirjoitin viimeksi. Kovin kauan. Kokonainen vuosi ja vähän ylikin. Ihanaa, jos siitä huolimatta olet vielä kuulolla.

Arvaat ehkä, että on vaikeaa kirjoittaa näin pitkän ajan jälkeen. En oikein tiedä, mitä sanoisin. Tuntuu, että välillemme kasvanut vuoden kokoinen aukko on valtava. On vaikeaa tarttua mihinkään, aloittaa mistään. Ja silti nyt haluan, tuntuu että on oikein koettaa sanoa jotakin, pysäyttää hiljaisuus.

En missään vaiheessa ole oikeastaan päättänyt olla enää kirjoittamatta. Päivät ovat vain kadonneet toistensa lomaan ja jatkoksi, kesä muuttunut syksyksi ja edelleen talveksi ja kevääksi ja taas uudeksi kesäksi. Viimeksi olen näköjään kirjoittanut jotakin juhannusruusuista ja niin voisin kirjoittaa nytkin, ne kukkivat taas ja ovat kohta jo lumena nurmella. Haluaisin, että aika hidastuisi, edes vähän.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Elämä on ollut täyteläistä ja kiireistäkin, on ollut hyviä asioita ja välillä raskaitakin, sellaisia joita elämässä tapaa olla. Kamarille ei ehkä vain ole ollut aikaa eikä tilaa.

Välillä olen miettinyt, annanko kamarin vain olla, annanko ajan sataa sen ylle. Välillä taas sitä, että en haluaisi kadota noin vain ja että ei se jotenkin ole oikeinkaan, kaikkien näiden vuosien jälkeen – että vaikka emme oikeastaan tunne toisiamme, olemme kuitenkin jollakin tavalla toisillemme olemassa, sinä ja minä. Ja sitten olen miettinyt, kirjoitanko ehkä jonkinlaisen jäähyväisviestin, päätänkö siis lopettaa kokonaan. Mutta sitten, toisaalta, olen miettinyt sitäkin, että tekisi sentään mieli kirjoittaa tänne vielä edes jotakin, edes joskus. Että en sittenkään haluaisi, että kamarini hiljenee kokonaan, nukahtaa menneisyydeksi. En, vaikka joskus asioille vain käy niin, väistämättäkin.

Ehkä on mahdollista aloittaa hiljalleen taas? Sana sanalta, tunnustellen.

Väkisinkin sitä kyllä tässäkin kohtaa taas ajattelee, miten äkkiä kokonainen vuosi katoaa. Miten totta se on, että vuosi vuodelta vuodet muistuttavat yhä enemmän silmänräpäystä.

Haluaisin osata sanoa jotakin enemmän, mutta en osaa. Ehkä en siis yritäkään kirjoittaa mitään kummempaa, ehkä yritän vain sanoa, että täällä olen, taas, ja että saattaa olla, että alan taas kirjoittaa tänne jotakin. Ja että olen iloinen, jos sinäkin olet, siellä.

Kirjojen kamari 4 vuotta

Syntymäpäiväkortti noin vuodelta 1895, 

Sockl & Nathan.

Kirjojen kamari täyttää tänään, 14.5.2018, neljä vuotta. Sen kunniaksi, rakkaat lukijat, Kirjojen kamari kirjain kirjaimelta:

Keväällä 2014 sain päähäni perustaa blogin. Tai no, päähäni ja päähäni. Ajatus ei oikeastaan ollut uusi, vaan sitä oli kypsytelty jo jonkin aikaa: muumiomentaliteetilla sitä piti tietysti vähän epäröidä ennen kuin tällaiseenkin nykyaikaiseen kouhotukseen ryhtyi (apua, netissä, minä, nooh...). Se, että tuli sitten perustettua juuri kirjallisuusblogi, oli ehkä kuitenkin vähän sattumaakin. Tai sitten silkkaa kohtaloa, tiedä häntä! Niin tai näin, tuona rohkaistumisen hetkenä juuri kirjallisuus taisi olla se, jonka saralla teki mieli blogikirjoittamista kokeilla, ja niin sitä sitten tuli tartuttua toimeen.   

Innostuin asiasta hyvin nopeasti. Muumio siis vatkaa, mutta tarpeeksi vatkattuaan intoilee kyllä. Oli ihanaa, kun blogini alkoi jo pian saada lukijoita ja kommentteja! Kirjablogitietämykseni oli aloittaessani koko lailla olematonta, enkä ollut valmiiksi sisällä oikein missään, mutta todella helppoa oli joukkoon solahtaa. Olen, edelleen, valtavan kiitollinen alkuaikojen lämpimästä vastaanotosta ja tiedostan oikein hyvin, että ilman sitä blogini taival olisi saattanut tyssätä alkuunsa. Blogikirjoittamiseen kuuluu olennaisesti ajatus toisille kirjoittamisesta, vaikka samalla kirjoittaisikin myös itselleen, ja siksi lukijan läsnäolo on tärkeää.

Rajojani mietin aina aika ajoin. Toistaiseksi kirjoitan edelleen pelkällä etunimellä ja selkäpuolikuvalla, mutta katsotaan nyt sitten, pitääkö tämä linja jatkossakin. Ei välttämättä. Muumio natisee kääreissään... Ja vatkaa :) Joskus se vatkaaminen sitten johonkin johtaakin, aina ei.

Joskus vanhat kirjoitukset vähän nolottavat. Toisaalta se, että ne roikkuvat tuolla mukana, auttaa terveellisesti ymmärtämään, että maailma pysyy kyllä pystyssä, vaikka olenkin kirjoittanut kaikenlaista hölmöä ja keskentekoista. Nolotus onkin onneksi puuskittaista ja ohimenevää, ja sitä seuraa yleensä ymmärrys siitä, että eipä sitä keskentekoinen ihminen muuhun kykenekään kuin keskentekoisuuteen. Sama keskentekoinen matka jatkuu siis myös tästä eteenpäin, mikä olkoon paitsi valitettavaa myös loputon mahdollisuus.

Opettavainen tämä kamaritaival on monin tavoin muutenkin ollut. Sitä on, ehkä, oppinut entistä paremmin sietämään juuri tuota omaa sietämätöntä keskeneräisyyttään ja epätäydellisyyttään – sekä kirjoittajana että ihmisenä! – ja ehkä jopa pitämäänkin juuri siitä. Uskon, että kaikki, mihin ihminen ryhtyy, opettaa hänelle aina myös häntä itseään ja toisia ihmisiä, ja niin siis tämäkin. Elämä on, onneksi, jatkuva oppimisen taival ja mahdollisuus.

Jotenkin tuntuu välillä myös siltä, että tämä pikkuinen kamari on minulle paljon isompi asia kuin se onkaan. Joskus olen jostakin lukenut jotakin sellaista, että blogista tulee helposti osa kirjoittajansa identiteettiä, ja kyllä vaan minullakin taitaa myös sellainen kamarin rouvan identiteetti olla. Toki tämä kamarin rouva on varmaan vähän valikoitunut puoli minusta (ja eivätkö kaikki eri identiteetit aina ole?), mutta on tämä rouva silti osaltaan myös aika totta.

Enää en, ainakaan aina, jahkaile kirjoitusteni kanssa ihan samalla tavalla kuin ennen, mikä on ihanan vapauttavaa. En tiedä, minkälaisena tämä muutos näyttäytyy sinulle, rakas lukija, tai näyttäytyykö se ylipäätään mitenkään, mutta minulle itselleni tekee ilmeisen hyvää käyttää kamariani myös enemmän sellaisena matalamman kynnyksen muistivihkona, johon voin tunnelmien mukaan piirrellä jokusen muistiinmerkinnän. Aiemmin sitä tuli istuttua kirjoitusten äärellä helposti tuntikausia, mikä ei silti välttämättä erityisemmin vähentänyt niiden keskentekoisuutta, vaan tarkoitti usein lähinnä tekstin hermostunutta tuijottamista ja sen miettimistä, voiko sen tosiaan julkaista. Toki tämä muutos liittyy varmasti myös sisältöjen muuttumiseen, ”kirjablogin” liukumiseen kohti jotakin muuta. Ainakin juuri nyt taidankin pitää juuri siitä, että voin jakaa täällä jonkin tunnelman, jonka sanoittamiseen ei mene samalla tavalla aikaa kuin kirjajuttujen kirjoittamiseen. Sitä aikaa jää sitten enemmän sille muullekin kirjoittamiselle. Välillä tulee varmaan kuitenkin edelleen kirjoitettua tännekin myös pitemmän kaavan mukaan, tuijotteluineen päivineen :)

Nykyään taidan ylipäätään kirjoittaa niitä ”oikeita” kirjajuttuja yhä vähemmän. Sisältäpäin on tosiaan vaikea sanoa, minkä verran kamarini ja/tai tapani kirjoittaa on vuosien varrella muuttunut vai onko, mutta yhä enemmän ja enemmän tämä tuntuu kyllä pikemminkin jonkinlaiselta tunnelma- kuin lukupäiväkirjalta. Tämän takia mietin välillä edelleen jonkinlaista alusta aloittamista, mutta katsotaan nyt sitten. Ehkä tämän voi ajatella myös niin, että siinä missä kirjablogeissa yleisesti ottaen tehdään tärkeää ja arvokasta kulttuurityötä kirjallisuuden ja lukemisen puolesta, niin täällä kamarin katveessa voidaan ehkä ihan hyvin lähinnä tunnelmoida ja miettiä yhä enemmän esim. tuota omaa kirjoittamista. Olkoon siis näin, ja muuttukoon suunta taas jatkossa jos on muuttakseen. Enkä toki aio niitä kirjajuttujakaan kokonaan unohtaa. Kirjat ja kirjallisuus ylipäätään on kirjoittamisen ohella edelleen yksi kamarikirjoitusteni punaisista langoista.

***

Kenties on myös niin – ja onkin – että blogi on vähän niin kuin ihminen itse: se kerrostuu, ja aiempien kerrosten päälle kertyy koko ajan uusia. Ajan mittaan blogi, niin kuin ihminenkin, väistämättä vähän muuttuukin, mutta myös ne aiemmat kerrokset ovat osa matkaa ja sellaisina tärkeitä. Ja aina on, kuitenkin, myös paljon sellaista mikä silti pysyy.

Aloittaessani en olisi arvannut, että kamarini ylipäätään on pystyssä vielä neljän vuoden päästä. Ja onhan täällä, kyllä, ollut välillä vähän sitä hiljaiseloakin, ja onpa ollut myös yritys aloittaa alusta toisaalla. Vähän ailahtelevainenkin olen siis välillä ollut (ja tulen varmaan jatkossakin olemaan), mutta täällä sitä vaan kuitenkin ollaan, edelleen.

Mitä tuonee sitten tuleva? Ainakin toistaiseksi kamarini jatkaa myös tästä eteenpäin. Muusta en tiedä, ja ei kai sitä voi kaikkea niin ennalta tietääkään. Pitää mennä tunteen mukaan vaan. Rakas, kovin rakas, paikka tästä on kyllä tullut. Huomasin sen myös silloin, kun vuosi sitten tosiaan yritin aloitella kokonaan uutta blogia: kaipasin takaisin ja palasin.

Aina välillä mietin (tietysti, mietiskelijä kun olen), mikä on tämän pienen kamarini ydin ja miksi täällä kirjoitan. Ja luulen – tai ei, tiedän – että ydin on kahtalainen. Kirjoitan yhtäältä itselleni, siksi että kirjoittaminen on minussa kiinni ja minun täytyy kirjoittaa. Toisaalta kirjoitan myös sinulle ja toivon, että kirjoituksillani on sinulle jotakin annettavaa. En kirjoita suuria, mutta kirjoitan pieniä, ja haluan kirjoittaa näitä pieniäni myös sinulle. Ehkä ydin onkin juuri siinä, että blogissa kirjoittaminen saa tilan, johon rakentuu myös se tärkeä kohtaamisen mahdollisuus: kamarini on minulle oma huone, jossa on myös ovi sinua varten.

Riemastuttaa viettää nelivuotispäivää! Tuntuu melkein blogikonkarilta, vaikka ei kyllä sittenkään, kaikkea muuta :) Mutta onhan se aika pitkä aika kumminkin, vaikka samalla kovin lyhyt. Neljään vuoteen on, tietysti, mahtunut monenlaista. On ollut ihan jo sitä elämää, ja jotakin siitä näkyy myös täällä vaikka kaikkea ei, ja niin lienee suunnilleen hyvä. On tullut kirjoitettua myös jokunen valmistunut (ja kustantamoiden hylkäämä) käsikirjoitus, ja olen ollut ja olen vilpittömästi ja lämpimästi kiitollinen kaikesta siitä kannustuksesta, jota kirjoittamiseni on teiltä lukijoiltani saanut, ja ylipäätään kaikesta kirjoittamiseen liittyvästä ajatustenvaihdosta. Se kaikki on, osaltaan, ollut tärkeä kirjoittamiseni voimavara.

Ihania olette te kaikki, jotka edelleen jaksatte mukanani kulkea, ja niin myös te uudetkin piipahtelijat, jotka aina silloin tällöin tänne löydätte. Kiitos teille kaikille! Arvostan sitä, että annatte aikaanne kamarilleni, ja iloitsen, edelleen, jokaisesta kommentistanne. Yksinäistä ja tylsää olisi täällä ilman teitä ♥ 

Vuoden vaihtuessa

Axel Ender: Nuori tyttö jäisellä järvellä

Vuoden viimeisenä päivänä maa peittyy hentoon valkeaan, ja aavistus pakkasta tekee ilmasta raikkaan. Hieman kaipaan vielä todempaa talvea, mutta muistan sitten, että on hyvä olla tyytyväinen siihen hyvään mitä on.

Vuosi 2017 on ollut monenkirjava. On ollut hyviä hetkiä ja hyviä kohtaamisia. Ja raskaita hetkiä ja raskaita kohtaamisia. On ollut asioita, jotka ovat onnistuneet, ja asioita, jotka ovat menneet mönkään. Välillä on tuntunut hyvältä, välillä vaikealta. Elämäntäyteinen vuosi siis, jälleen.

Kamarissakin vuosi 2017 on ollut ailahteleva. Välillä on ollut vilkkaampaa, välillä hiljaisempaa. Loppuvuosi on ollut taas hiljaisuuden aikaa. Se on sitä elämää, elämän tuulia. Tulevasta vuodesta en vielä tiedä, eikä tietysti tarvitsekaan tietää. On lupa edetä hetki kerrallaan, kaikessa. Kamariin ja ylipäätään blogikirjoitteluun liittyviä ajatuksia silti on. Osa ajatuksista on kenties hieman uskaliaita. Osa taas varovaisia, joskin samalla innostuneita pikku pohdiskeluja. Mukana kulkee myös orastava ajatus (jälleen) uudesta alusta, jonka aika ei ehkä kuitenkaan ole ainakaan ihan vielä. Mutta katsotaan. Mennään se hetki kerrallaan. Ja annetaan hetkien kypsyttää hedelmiään. Mietitään mitä halutaan ja tarvitaan ja milloin on minkäkin aika. Ja annetaan mennä sitten, jos siltä tuntuu. Jos taas ei tunnu, niin pysytään toistaiseksi paikallaan.

Osasyynä loppuvuoden hiljaisuuteeni on ollut myös levoton lukijuuteni. Olen koko kuluneen syksyn ollut melko huono lukija. Tällaista välillä on, ja ne elämän tuulet ne kai tässäkin puhaltelevat. Kirjoja on pitkin syksyä ja alkanutta talvea jäänyt lähinnä kesken. Sellaisia, joihin joskus vielä varmasti palaan, ja sellaisia, jotka todennäköisesti unohdan (ja osan olen tainnut unohtaa jo). Ainakin yksi todella hieno ja loppuunluettu teos tähänkin levottomaan loppuvuoteen on kuitenkin kuulunut: Charlotte Brontën Syrjästäkatsojan tarina. (Ja edelleen ihmettelen, toistuvasti, miten paljon minulla onkaan lukemattomia kirjoja – sellaisia, jotka minun olisi oikeastaan pitänyt lukea aikoja sitten. Toisaalta juuri tämä keskeneräisyys, matkanteko, tekee tästäkin rakkaasta harrastuksesta niin ehtymättömän. Onneksi ihmisen ei tarvitse olla valmis, tässäkään.)

Joulukuusen kimmeltävässä katveessa olen myös jatkanut kesällä aloittamaani Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukua. Sarjan myöhemmät osat silittelevät somasti romanttisuuteen ja nostalgisuuteen taipuvaista mieltäni (kohta ollaan Lauran häiden kynnyksellä!), vaikka myönnettäköön että – no, hmm, että myös tyttökirjojen lukeminen edellyttää kyllä juuri sitä oikeaa lukutuulta, juuri oikeanlaisia lukulaseja.

Vuosi 2017 on ollut minulle myös kahden maailmalle lähetetyn käsikirjoituksen vuosi. Kummallekaan ei ole löytynyt kustantajaa. Ehkä niin on tarkoitus. Tai sitten ei. Olen antanut niiden ja niitä koskevien ajatusteni levätä, keskittynyt sillä aikaa uusiin kirjoituksiin. Mitä näistä uusista syntyy vai syntyykö, sen(kin) näkee aikanaan.

Uuteen, alkavaan vuoteen siirryn toiveikkaana. Ehkä se johtuu lumesta, vaikkakin hennosta, ja aamun tulenkajoisesta auringonnoususta? Tai ihan vain siitä, että elämä on – tässä ja nyt ja juuri näin, juuri tässä kohtaa? En tiedä, mutta arvelen, että vuodesta 2018 tulee hyvä vuosi, mielenkiintoinen. Varmasti myös tulevaan vuoteen mahtuu ärtymystä ja väsymystä, sitä elämän koko kirjoa, mutta mörköjen sijaan maalailen uuteen tauluuni mieluummin mahdollisuuksia. Vähän ehkä sellaisia utuviivaisia, ei vielä kovin tarkkoja, mutta utuisuudessaankin silti vahvoja, todellisia, ihan oikeita piirroksia. 

Ja ei, en harrasta uudenvuodenlupauksia, mutta on askeleita, joita aion astua. Omaan tahtiini, pikkuhiljaa. Nähtäväksi jää, minkälaisia polkuja askeleista syntyy. Sen tiedän, että uutta ja vanhaa on hyvä olla juuri sopivassa suhteessa. Ja että ne uudet askeleet astutaan aina vanhojen jatkoksi.

Toivotan vuoteen 2018 valoa, iloa ja hyviä tuulia! Ja niitä omannäköisiä askeleita, itse kullekin ♥ Samalla kiitän lämpimästi teitä kaikkia, jotka olette pysyneet mukana tämänkin ailahtelevaisen kamarivuoteni, piipahdelleet ja kommentoineet ja myös lähteneet mukaani taannoisille etsiskelypoluilleni niiltä taas tänne kamariini kanssani palaillen. Kovin tyhjää olisi täällä kamarissani ilman teitä.

Lukupettymyksistä

 Ishibashi Kazunori: Runoja lukeva nainen, 1906.

Jos ja kun omat lukumakunsa ja -tarpeensa tuntee jotensakin hyvin, lukupettymyksiä tulee todennäköisesti suhteellisen harvoin. Myönteistä lukukokemusmaailmaa ruokkinee osaltaan myös lähtökohtaisesti arvostava asennoituminen kirjallisuuteen eli se, että kunnioittaa kirjailijan työtä ja työn tulosta (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisi valmis nielemään ihan mitä vaan). Aina joskus käy kuitenkin niin, että kirja jättää jälkeensä jonkinasteisen pettymyksen tunteen. Tuntuu, ehkä epämukavastikin, että no johan oli. Että olipas siinä – tuota – huonosti tai vähintään hieman kyseenalaisella otteella kirjoitettu kirja. Että eipä siinä osattu ihan sitä mitä oltaisiin voitu. Että onpa sitten tämmöinenkin julkaistu. Tai: että onpa sitten tämmöistäkin niin kovasti kehuttu.

Kuten monet kerrat ja viimeksi ihan hiljattain olen todennut, en yleensä lähde niitä kehnompia lukukokemuksiani täällä ruotimaan, koska haluan, että kamarini on ennen kaikkea kirjailon paikka. Tämä on kamarimatkani varrella melko pian kirkastunut ja minulle omantuntuinen linja. Harvoin silti olen täysin itsekritiikitön missään asiassa, enkä siis tässäkään. Tiedän, että tämä ei ole ainoa oikea tapa eikä välttämättä edes kaikkein hedelmällisin, mutta tämä on kuitenkin sellainen, joka ainakin toistaiseksi tuntuu sopivan minulle ja mielentasapainolleni parhaiten.

Tässäkään en siis aio yksilöidä niitä kirjoja, joihin olen joskus ollut pettynyt. Minusta se ei ole mitenkään tarpeen. Joku voi toki olla toista mieltä ja toivoa tiettyä konkretiaa, ja se hänelle sallittakoon, mutta täällä nyt kumminkin on tällainen linja kuin on. Mutta niin, nyt on kuitenkin sellainen olo, että tekeepä mieleni vähän pyöritellä näitä pettymyksiäni ihan noin niin kuin yleisellä tasolla. Ne nimittäin ovat, kyllä vain, aika mielenkiintoinen juttu.

Niin... lukutarpeidensa tuntemisesta ja tietystä lähtökohtaisesta hyväntahtoisuudesta huolimatta sitä tosiaan aina toisinaan kumminkin pettyy. Ainakin itse olen huomannut ensinnäkin sen, että se, että petyn kirjaan, tuntuu usein juontuvan ihan vain siitä, että olen odottanut siltä aivan liian paljon. Joko sen tematiikka, tekijä, mainoslauseet tai sen ympärille jo ehtinyt hehkutus ovat nostaneet odotukseni niin korkeiksi, että odotan kirjan lukemista ihan täpinöissäni, valmiina astumaan jonkinlaiseen kirjalliseen taivaaseen (ei niin, että aihe välttämättä olisi mitenkään taivaallinen, mutta siis, ymmärrätte, eikö niin). Olen toki nähtävästi tässäkin kohtaa pöhkö ja naiivi ja kaiken lisäksi ainakin toistaiseksi myös toistuvasti: yhä vain lataan kirjan lukemiseen odotuksia, joita mikään kirja ei voi täyttää, enkä opi, että kyseessä on kuitenkin ihan ”vain” kirja. (No, tämän suhteen elän toivossa. Tai sitten en. Toisaalta on jotakin somaakin siinä, että osaa vielä olla myös vähän naiivi. Ja sitä paitsi: kyllähän sitä kumminkin lukiessaan joskus sinne taivaaseenkin pääsee, ainakin melkein. Niin että antaa olla.)

Aika usein tunnistan myös nyreyteni tietyn epäreiluuden, sen että sillä ei aina ole oikeastaan mitään tekemistä itse kirjan kanssa, vaan johtuu nimenomaan minusta sen lukijana – minusta, minun elämänkokemuksistani ja arvoistani, minun intresseistäni, minun odotuksistani ja mieltymyksistäni, minun taajuuksistani (joko sillä hetkellä tai yleensä), ehkä myös siitä mitä ja miten itse kirjoitan. Pettymyksentunne ja sen monet vivahteet onkin kaiken kaikkiaan tosiaan aika kiinnostava juttu ja kuvastaa osaltaan selkeästi sitä, että teos on aina myös lukijansa luomus: kukin teos rakentuu kullekin lukijalle omalla tavallaan, ja lukukokemuksen ympärillä porisee melkoisen monimutkainen keitos. Pettymyskuohahdus, jonka kirja lukijaansa jättää, voi sekin siten olla kaikkea muuta kuin suoraviivainen osoitus kirjan kaunokirjallisista heikkouksista.

Aika mielenkiintoinen juttu on sekin, että toisinaan – ja itse asiassa aika usein – juuri nämä ”pettymykset” jäävät mieleen erityisen pitkäksi aikaa. Jokin näissä kirjoissa, niiden teemoissa, kerronnassa, jossakin, jää askarruttamaan ja saa ajatukset virkistävästi liikkeelle. Ja kyllä, joskus käy sitten niinkin, että ajatusvellonta päätyy lopulta siihen, että tietyn ajallisen etäisyyden takaa näen sittenkin kirjan arvon: ymmärrän, että se olikin oikeasti tosi tai vähintään aika hyvä, hyvin kirjoitettu ja hyvin teemoitettu, vaikka lukuhetkellä olinkin pettynyt ja/tai nyreä. Aina näin ei tietenkään käy, mutta joskus pettymys muuttuu tosiaan ehkä vähän hämmästyneeksikin innostukseksi ja arvostukseksi. Ja se, kyllä vaan, on myös aika kiinnostavaa. Kiinnostavaa on toisaalta sekin, jos pettymys pintaa pintansa.

Joskus juuri niistä pettymyksistä tulee siis syystä tai toisesta sittenkin niitä kaikkein mieleenpainuvimpia lukukokemuksia. Ne saavat ajattelemaan kirjallisuutta ja myös kirjoittamista monella tavalla, monesta näkökulmasta. On hyvinkin mielenkiintoista pohtia esimerkiksi sitä, miksi jotakin kirjaa hehkutetaan niin, mutta minä en saa siitä mitään erityistä: miksi se minulle on vain ”ihan tavallinen” kirja, ehkä jopa vähän huono, mikä minussa siis oikein on vikana vai onko. Tai sitä, miksi juuri tämä kirja – ja tällaisena – on ylittänyt julkaisukynnyksen: mikä tässä on vedonnut siihen kustantajaan, joka on päättänyt sen ohjelmaansa ottaa (ja juu, saatte halutessanne tulkita kateudeksi, mutta minulle tämä ei ole sitä vaan julkaisupolitiikasta kiinnostunutta pohdiskelua). Aina yhtä mielenkiintoinen kysymys on kaikessa laajuudessaan ja monikulmaisuudessaan myös se, mikä minua kirjassa pohjimmiltaan oikein häiritsee: miksi se ei ole minusta hyvä ja hyvin kirjoitettu, mikä siinä ärsyttää ja miksi, miksi se ei minusta käsittele teemaansa niin hyvin teema ansaitsisi, miksi se on minusta keskentekoinen tai esimerkiksi liian pintapuolinen, syventymätön.

Niin että näin(kin) se vaan on: pettymykset käynnistävät usein paljon monipolvisempia ja virkistävämpiä ajatuspolkuja kuin ne kirjat, jotka ovat olleet napakymppejä (käynnistävät niitä tietysti ne napakympitkin, mutta eri tavalla). Kumma juttu ja tosiaankin hyvin kiinnostava. Luulenpa, että onkin aika hedelmällistä lukea aina silloin tällöin sellainen oikein kunnon pettymys. Kaikkein hedelmällisimpiä ainakin minulle taitavat myös olla juuri ne teokset, joilta todella olen jotakin supermahtavaa odottanut ja joita lukiessani odotukseni ovat sitten oikein kunnolla lässähtäneet. Minulle tekee selvästi oikein hyvää, sekä lukijana että kirjoittajana, antaa tällaisten kokemusten jäädä vaivaamaan ja ihmetellä sitten aikanaan, mihin tulokseen sitä lopulta ehkä tuleekaan tultua. Oliko teos sittenkään lopulta ”pettymys”? Vai jotakin ihan muuta? Ehkä se olikin innoituksen ja uusien ajatusten lähde?

Palaan vielä hetkeksi siihen myönteisyys- ja kirjailolinjaani. Tätäkin kirjoittaessani huomaan nimittäin linjani heikkoudet. Jos kirjoittaisin myös niistä pettymyksistä, saattaisin – ainakin sen tietyn ajallisen etäisyyden myötä – saada aikaan ihan kelpoja ja ainakin itselleni hedelmällisiä pohdintoja siitä miksi ja miksi ei. Luulen kuitenkin, että sen yksilöidymmän pettymyskuohunnan pidän toistaiseksi edelleen omanani ja pyörittelen lukupettymyksiäni tarpeen tullen ihan vain tällä tavalla ympäripyöreästi. Mutta, muistakaa te kanssakirjoittajatkin: tervettä, hyvässä hengessä kirjoitettua kritiikkiä, joka sisältää hyvin perusteltuja huomioita myös siitä, mikä ei oikein tunnu toimivan, on myös kamarin rouvasta oikein antoisaa ja raikasta lukea. Ilkeilyä ja pahantahtoista lyttäämistä edelleenkään ei, mutta sehän onkin kokonaan toinen juttu.

Kirjablogi(e)n merkityksistä (huoh)

Ikuisuusaihe kirjablogien ja ammattikritiikin suhteesta ja blogikirjoittajien mutuhuttuilusta ja sananvapaudestakin on taas viime aikoina tainnut olla kovasti pinnalla, vaikka minä täällä pienen ja ajastaan aina jäljessä olevan kamarini katveessa olenkin ollut siitä aika autuaasti ulkona. Luettuani Kaisa Reetan ja Ompun aihetta käsittelevät kirjoitukset alkoi kuitenkin sen verran ajatteluttaa, että päätinpä minäkin ottaa keskusteluun oman pienen (ööh, paisuneen) puheenvuoroni verran osaa. Kaisa Reetta ja Omppu kirjoittivat kyllä aiheista jo niin hyvin ja käynnistivät niistä myös niin vilkkaat keskustelut, että tämä nyt on enää tämmöistä piiperrystä asian tiimoilta, mutta kun en nyt näköjään malta olla työntämättä lusikkaani soppaan, niin tässäpä sitten vielä jokunen miete asiasta tai ainakin sen vierestä.

Keskustelu kirjablogien ja ammattikritiikin suhteesta on oikeastaan vähän älytön, vaikka tottapa sitä sitten myös tarvitaan. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi niiden muka on niin vaikeaa mahtua samaan maailmaan. Luultavasti olen vaihteeksi tyhmä ja yksinkertainen, mutta olkoon sitten niin. Minusta kuitenkin molempia tarvitaan ja molemmille on paikkansa, eivätkä ne ole mitenkään toisensa poissulkevia vaan päinvastoin toisiaan täydentäviä. Mutuhuttuilu taas taitaa olla ihan jo myötäsyntyinen inhimillinen ominaisuus, joka toisinaan varmasti johtaa kauniisti sanoen merkillisiin ratkaisuihin ja käsityksiin mutta jolla esimerkiksi kirjakeskustelun puolella on kyllä oma perusteltu paikkansa; meneehän se nyt kumminkin juuri niin, että lukija lukee kirjan ja kokee sen juuri sillä omalla tavallaan. Sananvapaus taas on kimurantimpi juttu, johon paneutuminen vaatisi vähintään esseekokoelman verran tilaa, joten siihen en nyt enempää tässä mene. Tyydyn toteamaan vain sen, että oma näkemykseni sivistyneestä sananvapaudesta on kuta kuinkin se, että se on myönteinen mahdollisuus ilmaista oma mielipiteensä hyvässä, rakentavassa ja kanssaihmisiä kunnioittavassa hengessä.

Ammattikritiikkiin en myöskään tässä enempää puutu, vaan pyörittelen mietteitäni ihan vain näin blogikirjoittajan ja -kirjoittamisen kokemusvinkkelistä. Oma blogini on verraten pieni, melko marginaalinen (kirja)blogi, ja kokemukseni blogikirjoittajana perustuu siis vain ja ainoastaan tällaisessa pikkuisessa kamarissa kirjoitteluun. Oma blogini myös luonnollisesti edustaa vain yhdenlaista blogikirjoittamisen tapaa. Toki kirjoitukseni ovat keskenään erilaisia (ja eritasoisia!), mutta jonkinlainen yleislinja täällä silti lienee.

Lukijana olen sen sijaan lukenut tietysti hyvin monenlaisia blogeja, joista tässä nyt tuumiskelen siis ennen kaikkea niitä kirjoihin keskittyviä. Kirjablogien kirjo onkin hyvin laaja ja hyvä niin. Läheskään kaikkia kirjablogeja en edes tiedä (niitä kuuluu olevan noin pari sataa), mutta muutamia niistä, jotka tiedän, voisin luonnehtia vaikkapa sanoilla räväkkä, raikas, kuulas, seesteinen, pirskahteleva, analyyttinen – mukaan mahtuu siis monenlaisia, eri tavalla hienoja ja myönteisinä näyttäytyviä tapoja kirjoista ja kirjallisuudesta kirjoittaa. Jatketaan tällä raikkaan monenkirjavalla linjalla. Jokainen blogi on omanlaisensa, ja siinä on – kuten monet kerrat onkin ansaitusti todettu – juuri se blogimaailman rikkaus. Jokainen kirjoittaja saa olla omanlaisensa, ja monenkirjavuus mahdollistaa luettavaa myös monenlaisille lukijoille.

Itse olen alusta alkaen miettinyt, vaihtelevassa määrin, myös sitä, mitä ja miksi tänne kamariini oikein kirjoitan – mitä nämä kirjoitukseni siis oikein ovat. Olen sitä ihmistyyppiä, jolla yleisestikin ottaen on vahvahkoa taipumusta ja tarvetta merkityksenetsintään, joten myös blogin merkitysten pohtiminen lienee aika luonteva ja väistämätönkin osa tätä pakettia, joka on parasta sekä hyvässä että pahassa vaan kestää (välillä vatkaaminen rassaa, välillä vahvistaa ;)). Varsinaista kirjoitusta aiheesta ei ole tainnut tänne syntyä, mutta aina aika ajoin olen aihetta varmaankin sivunnut. Täällä myös pohdiskelin jonkin verran suhdettani esim. juuri ammattikritiikkiin ja sitä, että minulle tämä kamarikirjoittaminen näyttäytyy lähinnä mahdollisuutena viedä eteenpäin kirjallisuuden ilosanomaa.

Ristivetoa on omalla kohdallani aika ajoin aiheuttanut myös se, että välillä tuntuu, ettei Kirjojen kamari edes ole ”oikeasti” kirjablogi ja että oikeastaan en halua sen sellainen olevankaan (tarkoittaen siis, että täällä keskityttäisiin tiukasti vain kirjoihin). Myllerrys on aiheuttanut myös yrityksen aloittaa alusta toisaalla, mutta täällä sitä vaan ollaan ja kirjoitetaan mitä ja miten kirjoitetaan. Näin saa nyt sitten ollakin, ja tuulien mukaan mennään. Kirjabloggaajaksi en itseäni tarkkaan ottaen oikeastaan edes miellä, mutta kylläkin blogikirjoittajaksi, joka kirjoittaa (myös, ehkä jopa enimmäkseen) kirjoista ja kirjallisuudesta. (Myös ihan vaan bloggaajaksi minun on muuten vaikeaa itseäni ajatella, koska se ei ole suomea; blogikirjoittajakin on vain piirun verran parempi.)

Mutta niin: alusta alkaen minulle on ollut aika lailla selvää, että (kirjoista) kirjoittamiseni ei millään tavalla rinnastu (ammatti)kritiikkiin. Tämä on selvää ihan jo siksi, että kamarissa on alusta asti ollut esillä paljon myös minulle rakasta ja läheistä vanhaa kirjallisuutta, enkä koe kirjoittavani kirjallisuudesta ”ajan hermolla”. Uutuuksiakin toki luen, ja niitäkin täällä siis vilahtelee, mutta niidenkään kohdalla en todellakaan ajattele kirjoittavani ammattimaista kritiikkiä vaan ihan vain yksittäisen lukijan henkilökohtaisia lukukokemuksia, jotka sitten kirjoituksina saavat vaihtelevia ja vaihtelevanlaatuisia muotoja. En myöskään anna lukemilleni kirjoille tähtiä tms., ja luulen, että tapani käsitellä kirjoja on ehkä ylipäätään pikemminkin tutkiskeleva, pohdiskeleva ja/tai elämyksellinen kuin ammattikriitikon tavalla kriittinen. Arvostelukappaleita taas olen matkan varrella pyytänyt ehkä kämmenellisen tai kaksi, mutta kovin omalta ei ole tuntunut sekään, ja ainakin nyt toistaiseksi kirjoitan vain kirjoista, jotka ovat (elämän varrella) itse ostettuja, lahjaksi saatuja tai kirjastosta lainattuja. Tämä tapa tuntuu juuri minulle oikeimmalta, omimmalta ja vapaimmalta. Jokainen toimii näissäkin kohdin omalla tavallaan, ja oikein hyvä niin.

Ja kuten siis aiemminkin todettua, haluan kirjoittaa kirjoista ennen kaikkea myönteisessä valossa. Tämä merkitsee samalla sitä, että kirjoitan lähinnä kirjoista, joista tavalla tai toisella pidän (ja juu, ”pitäminen” ei välttämättä ole yksiselitteinen käsite, mutta kelvatkoon nyt kuitenkin). Tätä (ja samalla minua) pidetään tämän takia ehkä myös kaunistelevana ja epärehellisenä mielistelijänä, ehkä myös ärsyttävänä ja naiivina ja tyhmänä, ja sille en tietenkään voi mitään. Minulle on tärkeintä olla rehellinen ennen kaikkea itselleni ja tiedän, että minulle on ominta kirjoittaa valitsemallani linjalla (joka toki saa kaiken aikaa muotoutua ja muotoutuukin). Kaikki lukukokemukseni eivät tietenkään ole kultakimpaleita, mutta jätän yleensä kirjoittamatta niistä kirjoista, jotka eivät ole minua innoittaneet (sikäli kun olen edes lukenut ne loppuun). Kun en muutenkaan kaikista lukemistani kirjoista kirjoita, niin miksipä kirjoittaisin niistä, joista en oikeastaan edes halua kirjoittaa. Sallin itselleni amatöörin vapaudet suunnata tekemisiäni rakastamaani suuntaan.

Mitä siihen kirjoitusten laatuun sitten tulee, niin sanotaan nyt täältä kamarin taholta vaikka niin, että koska kyseessä on teema, joka (minullekin) on muutenkin tärkeä – kirjallisuus ja kirjoittaminen – niin pyörittelen sitä toki siinä mielessä vakavissani, että koetan kirjoitusteni kirjoittamiseen aina jollain tavalla paneutua. Lopputulos kuitenkin vaihtelee, eikä tässä mitenkään itsekritiikistä(kään) vapaita olla, mutta en voi enkä halua ajatella, että minun pitäisi täällä kirjoittaessani täyttää esimerkiksi tietyt, ammattimaiseen kritiikkiin vertautuvat kriteerit (kurkkaa myös ne Ompun ja Kaisa Reetan kirjoitukset, jos et ole jo kurkannut). Ihan noin niin kuin omasta puolestani sanon myös sen, että sen verran on tuo perfektionismipeikkokin tuttu seuralainen, että jos ja kun sitä onnistun aina välillä vähän sivummalle tuuppimaan, niin se on kuulkaas juhlan paikka. Blogikirjoittaminen onkin ollut sen harjoittelemiselle oikein oivallinen areena, ja samalla harjoittelun linjalla aion myös jatkaa, joten anteeksi vaan, jos tämä amatööritaso ei sitten kaikkia miellytä.

Ja niin, ehkäpä yksi aika keskeinen kysymys tässä keskustelussa on myös se, kenelle koen täällä kirjoittavani. Oma pieni kamarini on tosiaan niin marginaalinen osa kirjallisuuskeskustelua ja edes kirjablogikenttää, että en oikein usko tällä olevan kovinkaan laaja-alaista vaikutusta (vaikka heh, mistäs sen tietysti ikinä tietää). Luultavasti kirjoitankin täällä yhtäältä ihan vain itselleni, omia ajatuksiani tutkiskellakseni ja tallentaakseni, mutta toisaalta toki myös sille pienelle, minulle tärkeälle lukijajoukolle, joka piipahduksillaan minua aina ilahduttaa. Selvää on, että lukija on tietenkin läsnä kaikkien kirjoitusteni mahdollisena vastaanottajana, koska tämä kerran on julkinen blogi.

Jos lukijoilla ja vuorovaikutuksella ei olisi mitään merkitystä, voisin yhtä hyvin kirjoittaa pöytälaatikkoon tai pitää blogini yksityisenä. Pidän kuitenkin siitä ajatuksesta, että täällä voin omalla pienellä tavallani esittää pieniä puheenvuoroja kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta (ja niin, välillä vähän siitä kaikesta muustakin) ja käydä näistä aiheista myös pieniä, virkistäviä keskusteluja. Ja kyllä, tottakai olen ilahtunut myös siitä, kun joskus olen huomannut kirjailijankin löytäneen kirjoitukseni ja ilahtuneen puolestaan siitä. Ajattelen ennen kaikkea niin, että myös minun pienellä kirjoituksellani voi aina silloin tällöin olla jollekin, ehkäpä ihan ”vain” yksittäisellekin lukijalle jotakin annettavaa. Osan lukijoista tiedän, kaikkia en, ja sekin tietysti kuuluu blogikirjoittamisen (ja ylipäätään julkisen kirjoittamisen) luonteeseen. Suurempaan humuun tämä pieni kirjoittelu ei tähtää, enkä oikein osaa ajatella, että tämä voisi koitua kenenkään uhkaksi, harmiksi tai mielipahaksi. Valtaa en kaipaa, en edes suurta näkyvyyttä. Kunhan vaan vähän puuhastelen sitä mistä pidän: luen, kirjoitan, pohdiskelen ja pyörittelen. Ja minulla on hyvä näin. 

Retrospektiivistä metahuttua

 

Muutin tässä kamariin taas palaillessani kirjoitusteni fonttikokoa hieman isommaksi, sillä kyllä vaan tuo näkökin vuosien mittaan sen verran tihrustuu, että kivempi on katsella vähän suurempia kirjaimia. Suurentamismuutoksen myötä tekstien asetteluissa tapahtui sitten tietysti kaikenlaista kummaa (mitäs käytän keskitystä ym. hankalaa), ja tuli tarve käydä vanhoja kirjoituksia läpi, koska niin, voihan olla, että joku piipahtelija taas joskus eksyy lukemaan jotakin ikivanhaa kirjoitusta, eikä sitten ole ollenkaan kivaa, jos rivit menevät miten sattuu. Huooh, ajattelin ensin, kamala homma, mutta pian puuha alkoi tuntua myös hauskalta aikamatkalta kamarini muutamavuotiseen historiaan ja oikeastaan myös aika sopivalta askareelta näin palaamisen hetkinä. Tietenkään en kirjoituksiani jaksanut juuri läpi lukea, eikä sille toki näin asetteluja korjatessa ollut tarvettakaan, mutta jo ihan vaan tuo kirjoitusten selaaminen taaksepäin toimi tosiaan aika hauskana – joskin paikoin myös vähän nolostuttavana – retrospektiona kamariini kertyneisiin kirjoituksiin ja hetkiin.

Monenlaisia tunteita tämä selailu herätteli: iloa, lämpöä, kaihoa ja niin, vähän sellaista hienoista häpeääkin tai jos nyt ei ihan häpeää, niin sellaista puolipunastunutta puhahtelua ainakin.

Iloa ja lämpöä herättivät muun muassa muistot siitä, miten mukavaa ja tärkeääkin monia näistä kirjoituksista on ollut kirjoitella sekä se, miten kovasti sitä onkaan aina ilahtunut kaikista ihanista, kauniista, keskustelevista kommenteista, joita te lukijat olette tänne piipahdellessanne jättäneet. Kyllä vaan (blogi)kirjoittamisen sokeri ja kaneli ja kardemumma on juuri tuo yhteyden mahdollisuus, jos se kirjoittaminen itsessään onkin sitten vaikka se kohoava pullataikina. Paremmalta maistuu paistunut pulla, kun on sokeria ja kanelia ja kardemummaa mukana.

Vastaan tuli myös monia erilaisia blogeissa kiertäneitä tunnustuksia ja/tai haasteita, jotka ovat täällä kamarissakin ihanasti lämmittäneet ja/tai toimineet ainakin näin kirjoittajan näkökulmasta hauskoina kevennyksinä. Lukuhaasteiden suhteen olen surkea nahjus, mutta nuo muut kiertävät haasteet ovat tosiaan moneen kertaan piristäneet ja ilahduttaneet. Viime vuonna naistenpäivän tienoilla tartuin myös Tarukirjan Margitin matkaanlaittamaan, kerrassaan mainioon Naisten aakkoset -haasteeseen, jota aion tänne nyt taas palailtuani jatkaa, vaikka ihan jokaista aakkosta en varmaan onnistukaan täyttämään (miksi lienee, mutta monet loppupään aakkoset ovat paljon vaikeampia kuin alkupään).

Ja niin, ehkä sitä väistämättäkin taaksepäin silmäillessään tuntee tässäkin kohtaa myös tiettyä kaihoa. Vuodet vierivät ja hetkiä jää taakse, koko ajan, eikä seuraava hetki koskaan ole ihan samanlainen kuin edellinen. Hyväkin niin, tietenkin, mutta hetkien kiitävyys on silti aina myös haikeaa. Näihin noin kolmeen vuoteen, joina olen täällä (vaikkakin välillä epätahtisesti) kirjoitellut, on tietenkin mahtunut paljon ja monenlaista niin lukemisen, kirjoittamisen kuin muunkin elämän saralla. Jotakin jää aina väistämättä taakse, mutta samalla on sitten koko avoin tulevaisuus edessä.

Ja se hienoinen häpeä, niin, tai ainakin nyt sitten se hento punastelu... Hohhoijaa. Kirjoittaminen on, kuten todettua, ollut mukavaa ja tärkeää, mutta varmasti on myös tullut kirjoitettua monia sellaisia kirjoituksia, jotka hyvin voisi luutia kokonaan pois ilman että maailmankaikkeuden informaatiotulva siinä mitään menettäisi, mutta olkoot nyt mukana taipaleen askeleina. Luultavasti tuollaisia kirjoituksia syntyy sitä paitsi edelleen, eipä siitä kai mihinkään pääse jos kerran kirjoittaa. Ja juu, ainakin jokuset hihkumiset, koruilut ja kömpelyydet samoin kuin jos jonkinlaiset joutavat lörpöttelyt ja jaarittelut olisin varmaan voinut jättää väliin, mutta haa, näinpä sitä, omia kirjoituksiaan pienen ajallisen etäisyyden takaa silmäillessään, tunnistaa joskus kyllä aika kirkkaastikin omat kirjoittajan perisyntinsä. Otetaanpas siis punastelut oppimisen kannalta, vaikka niin, saattaa tietysti olla jokseenkin turhaa toiveajattelua luulla, että näistä armaista synneistään irti pääsisi ;) Mutta mitäpä sitä siitäkään, eikös syntinen ihminen ole sentään ihmisempi kuin synnitön.

Tietenkin huomasin myös sen, minkä (myös) toki muutenkin hyvin tiedän: tuulisen ja vähän oikuttelevan bloggaajanolemukseni. Jo useamman kerran olen kertonut kamarini hiljenevän ainakin toistaiseksi tai sitten taukoja on tullut omia aikojaan, ja nyt sitten oli tuokin yritys aloittaa ihan uutta. Ehkä bloggaajanpäässäni on jonkinlainen epävakaa virtanappi? Tietysti on myös niin, että elämä on eri hetkinä hieman erilaista ja eri asiat ovat eri hetkinä eri tavalla keskiössä, ja ihan vaan sitten niinkin, että aina ei blogikaan yksinkertaisesti jaksa innostaa. Mutta harrastuksen äärellä kun nyt kumminkin ollaan, niin ehkäpä sitä saa juuri näin tuulinen ollakin – pitää taukoja tarvittaessa ja poikkeilla vaikka vähän sivupoluillekin ja palata sitten aikanaan taas uudella innolla jos siltä tuntuu. Niin että jos nyt ei sentään rakkaasta harrastuksestaan migreeniä repisi, sitä sorttia kun riittää välillä ihan riittämiin muutenkin.

Tällainen retrospektiivinen katsaus siis tällä kertaa – ja juu, tuli nyt sitten taas tätä metahuttua, mutta on tällä kai ainakin hyvä vähän sormenpäitään lämmitellä jos nyt muuten sitä joutavaa jaarittelua taas onkin :) Ja nyt sitten eteenpäin taas, askel kerrallaan!

PS. Huomasin muuten sellaisenkin jutun, että jos vaihdan selainta, niin kaikki kivat hymyni muuttuvat ties miksi ihme kenkuroiksi. Huooh, tähänkin. Mutta siis: jos näet täällä kamarikirjoitusten lomassa kaiken maailman kummallisia kenkuroita, niin siinä kohtaa on todennäköisesti sinulle hymy :)

Paluu, sittenkin

Paul Hoecker: Abend, 1897.

Elokuu jo, kesä karannut käsistä ja arki palannut. Vielä on silti lämpöä, päivien valoa, mustikoita metsissä. Pidän öistä, jotka pimenevät. Kynttilöistä, jotka syttyvät. Syksystä, joka alkaa. Syysihminen olen, aina. Vaikka vuodenaikaihminen myös, ehkä yhä enemmän.

Viimeksi kun tänne kirjoitin, keväällä, tein lähtöä. Kaipasin jotakin. Mitä? Puhdasta paperia, uusien valkeiden sivujen hälyttömyyttä? Niin, jotakin sellaista. Hupsua, toisaalta, niin ajattelin jo silloin ja niin ajattelen nyt. Kaikki kulkee kuitenkin mukana. Sitä kerrostuu vaan. Uudet vihkot ja kertomukset kirjoitetaan aina entisten jatkoksi, joka tapauksessa. 

Joskus täytyy kai silti etsiä, sitä epämääräistä jotakin. Ehkä on myös niin, ihan oikeasti, että joskus täytyy lähteä voidakseen taas palata. Tänään arvelen, että palaan. Että kesänmittainen katkos riittää, sittenkin. Että alan kirjoittaa kamariini taas, omaan epätahtiseen tahtiini, välillä enemmän, välillä vähemmän. Huomenna olen ehkä samaa mieltä.

Käsivarapiirrokseni saavat nyt siis ehkä vuorostaan odottaa. Eivät ehkä kadota, mutta odottaa. Voi olla, että niidenkin aika tulee taas. Jollakin tavalla, joskus. Nyt otan niistä ehkä jotakin mukaan tänne. Ehkä, niin, mahdollisuuksien sana.

Ehkä en löytänyt uusilta valkeilta sivuilta sitä mitä etsin? Ehkä löysin jotakin muuta? Tai ehkä kaikki on edelleen kadoksissa? En tiedä, en. Haittaako se? Ehkä ei. Ehkä jälleen kerran riittää että etsii, hetki kerrallaan. Tai ettei etsikään, on vain. Löytyy sitten jos on löytyäkseen, mitä se sitten onkin. Etsimistä, löytämistä, hengittämistä, kirjoittaminen ja elämä, eikö niin.

Sen tiedän, että kaipaan sittenkin kamariani ja että kamarini kaipaa minua. Että tässä hiljaisessa huoneessa on surumielisyyttä, alakuloa, ja että se kaipaa askeleita, hengitystä. Täytyy ehkä tuulettaa, tomuttaa, istahtaa sitten ja keittää kupillinen teetä, tunnustella lattiaa jalkojen alla, paluuta. Ehkä olen ollut vain pienellä matkalla ja on taas kotiinpaluun aika. Verhot lepattavat, tee höyryää, ajattelen että olen ehkä ihminen joka joskus, tai usein, vähän eksyy, harhailee. Mutta toisaalta: miten voisi löytää perille – tai niin, takaisin – jos ei osaisi myös eksyä, mennä harhaan?

Sinulle, joka juuri nyt piipahdit sisään kamarini avoimesta ovesta, toivotan kaunista alkavaa syksyä. Syksy, eikö niin, sekä avaa että käpertää, juuri sopivassa suhteessa ♥

Uutta kohti eli kiitos ja tervetuloa

 

Joskus tekee mieli karistaa pölyt jaloista. Tai käsistä. Laittaa vanhat kannet kiinni ja avata uudet. Tuntuu siltä, että on hyvä aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä, avata ihan uusi valkea vihko ja katsoa mitä siihen kirjoittuu. Minulla on nyt sellainen olo. Tai on ollut jo pitempäänkin, mutta asioita hitaahkosti prosessoivana taidan tarvita kaikelle tietyn käsittely- ja toimeenpanoajan :) Nyt, uuden kevään myötä, olen valmis ymmärtämään, että aika tosiaan tulee joskus täyteen. Että joskus on aika luopua ja tehdä tilaa uudelle.

Kuten jo usein olen sanonut, tämä pieni kamarini on ollut minulle monella tavalla rakas ja tärkeä kirjoittamisen paikka. Luopumiseen liittyy siksi myös haikeutta ja kaihoa, mutta minusta tuntuu nyt kuitenkin eniten juuri siltä, että minun on jo aika mennä eteenpäin, aloittaa uutta. Kaipaan uutta valkeaa paperia, alusta aloittamisen tuntua. Niinpä annan kamarini ainakin toistaiseksi uinahtaa ja siirryn näiden kamarikirjoitusteni sijaan piirtelemään käsivarapiirroksia.

Ajatus uudesta blogista on kypsynyt hiljakseen ja on edelleenkin vasta nupullaan. Luulisin, että sen on tarkoitus toimia ainakin sellaisena tarkemmin määrittelemättömänä luonnostelmien ja muistiinmerkintöjen paikkana – paikkana, jossa kirjoitusteni sisältöä liiaksi rajaamatta voin piirrellä ihan vain sattumanvaraisia hahmotelmia sen mukaan kuin milloinkin tuntuu. Kirjallisuudesta toki sielläkin kirjoitan, tavalla ja/tai toisella, ja ehkä kirjoittamisestakin (mihinkäs sitä kissa karvoistaan ja kirjaihminen kirjoistaan ja kirjoitelmistaan), mutta sivut saavat olla avoimet myös kaikille muille mietteille. Uusi blogini saa siis etsiä profiiliaan omaan tahtiinsa tai olla vaikka profiloitumatta ollenkaan, olla vaikka vain sellainen sekalaisten mielenliikahdusten hautomo. (Toisaalta saattaa olla niinkin, että uusi blogi tulee olemaan hyvinkin samantapainen kuin vanha, ja että se palvelee lähinnä tarvettani hengittää hetken aikaa uuden, puhtaan vihkosen viekoittelevaa tuoksua :))

En siis taida osata sanoa, minkälaisia hahmotelmia tuohon uuteen luonnoslehtiööni lopulta piirtelen, mutta jos kaikesta tästä epämääräisyydestä huolimatta tuntuu, että haluat seurata mukana, olet mitä lämpimimmin tervetullut luonnostelmiani seurailemaan. Täällä ne siis ovat, käsivarapiirrokseni. Joka tapauksessa kiitän sinua tähän astisesta, olet lukijanani ollut minulle ilo ja yksi tärkeä syy näitä kirjoituksiani kirjoitella ♥ Vaan nyt, kevättuulta päin!

PS. Kamarinikaan ei ainakaan toistaiseksi häviä minnekään, vaan pidän ovet vielä auki sekä itseäni että muita mahdollisia piipahtelijoita varten. Katsotaan sitten, tuleeko aikanaan halu tänne palata tai toisaalta haihduttaa nämä sivut tuuleen (tai ainakin jonnekin yksityisten arkistojen pölyisiin hämäriin) :)

Kiitos hyvästä keskustelusta ja pieni kirjoittajahenkinen loppukevennys ja/tai sivupolku vielä

Täällä kamarissa on viime päivinä keskusteltu oikein antoisasti kirjojen moittimisesta ja vähän kirjoista kirjoittamisesta ylipäänsäkin. Kiitos vielä kaikille osanottajille hyvästä keskustelusta ja kaikista hyvistä huomioista – oli tosi kivaa, että niin moni keskusteluun osallistui ja että keskustelusta kehkeytyi niin rakentava ja raikas. Monenlaisia näkökulmia nousi kommentoijien ansiosta esiin, ja kokonaisuudesta tuli kommenttien myötä varmasti kaikille antoisampaa ja rikkaampaa luettavaa kuin oma purkaukseni olisi yksin ollut. Ja kirjoitusta ja keskustelua saa toki kommentoida edelleen, jos siltä tuntuu, ja asian tiimoilta on muuten vaihdettu ajatuksia myös kirjailoa säteilevän Kristan Lukutoukan kulttuuriblogissa, kuten moni teistä toki on varmaan jo huomannutkin.

Vähän vielä itsekin tähän aiheeseen palaan tai ainakin sen sivuraiteille, tällä kertaa vähän niin kuin harrastajakirjoittelijan näkökulmasta. Monet meistä kirjabloggaajista kirjoittavat itsekin myös muuta kuin näitä blogikirjoituksia, ja sehän onkin juuri oikein, sillä kyllä täällä blogimaailmassa kirjoittamisen lahjat ja ilo monin tavoin kukoistavat. Ja kuten monet kerrat todettua, lukeminen on tietenkin kirjoittajan parhaita kouluja, sillä lukemalla paljon ja monenlaista kirjallisuutta kirjoittaja pääsee peremmälle kirjallisuuden maailmaan ja oppii ymmärtämään erilaisia kirjoittamisen tapoja ja mahdollisuuksia sekä erilaisia kirjallisuuksia. Myös luetusta kirjoittaminen on tietenkin mitä mainioin mahdollisuus oppia muutenkin paremmaksi kirjoittajaksi, koska kaikki kirjoittaminen opettaa kirjoittamisesta jotakin, hiljalleen ainakin.

Myös Mika Waltarin leppoisa, hilpeässä hengessä kirjoitettu klassikkokirjanen Aiotko kirjalijaksi? (ensipainos 1935) sisältää oikein hauskoja huomioita lukemisen merkityksestä kirjoittajalle, enkä nyt millään malta olla siteeraamatta niistä muutamia tuon antoisan, kirjoista kirjoittamista koskevan keskustelumme loppukevennykseksi ja/tai pieneksi sivupoluksi. Tässäpä siis vielä vähän Waltarin mietteitä aiheesta lukeminen ja kirjoittaminen, pilke silmäkulmassa poimittuina vaikka tietysti pikkuisen vakavissaankin siteerattuina (lihavoidut kohdat ovat Waltarin omia korostuksia):

Lue mahdollisimman paljon! Mutta lue oikealla tavalla. Ajattele aina lukemaasi. Luettuasi jonkun kirjan tee ajatuksissasi siitä yhteenveto. Jos olet tarmokas, voit kirjoittaa yhteenvetosi lyhyesti muistiin. Se on hyvää harjoitusta.

Kas niin, huomaamme heti, että kirjabloggaaminen on mitä mainiointa ”oikealla tavalla lukemista” ja samalla ”hyvää harjoitusta” – ja kyllä vain, kaikissa muodoissaan, sillä kaikkeen kirjoista kirjoittamiseen liittyy väistämättä myös luetun ajattelemista. Ja kirjoista kirjoittajina saamme tietenkin myös kunnian kantaa tuota arvonimeä ”tarmokas” (mikä ainakin tällaista hitaampaa ihmistä hersyvästi naurattaa). Waltarin aikaan tällaista kanavaa kuin meillä ei tietenkään vielä ollut, joten me olemmekin erityisen onnekkaita: meillä on mahdollisuus sekä kirjoittaa lukemastamme julkisesti, mikä tuo kirjoittamiseen omat säväyttävät sivumausteensa, että myös keskustella lukemastamme ajatuksia vaihdellen. Mahtavaa!

Älä lue vain hyviä kirjoja, lue myös huonoja, sillä huonosta kirjasta voit oppia monesti enemmänkin kuin hyvästä kirjasta. Huonosta kirjasta opit sen, miten ei pidä kirjoittaa, ja usein myös, miksi ei pidä kirjoittaa juuri noin.

Tämäkin Waltarin oppi on oikein hyvä, eikö vain? Kuten jo siellä aiemmassa kirjoituksessani totesin, minulle sattuu lukuhuteja aika harvoin, mutta silloin kun sattuu, ne opettavat minulle kyllä jotakin sekä itsestäni lukijana että siitä, miten en halua kirjoittaa. Sen verran kerettiläinen Waltarin oppeihin nähden kuitenkin olen, että tarkoituksella en viitsi huonoja kirjoja vaivautua lukemaan. Mieluummin valitsen luettavani houkuttelevien kirjojen alati keikkuvasta pinosta ja uskon, että opettaa se sekin, joskin sen myönteisemmän kautta.

Mutta palatkaamme asiaan! Siis luetpa mitä hyvänsä, kirjaa, aikakauslehteä, lukemistoa, ajattele aina, mikä siinä on mielestäsi parasta, mikä sivu tai artikkeli on sinusta onnistunut ja miksi, mikä epäonnistunut ja miksi. – Ja ala sitten pohtia, miten sinä olisit tuosta aiheesta kirjoittanut. Ja jos pääset jyvälle ja innostut, kirjoita samasta aiheesta uusi ja parempi juttu.

Myös tämä kamarin lukijatar miettii tästä eteenkinpäin, mikä luetussa on parasta ja onnistunutta ja miksi ja mikä vähemmän onnistunutta ja miksi. Mutta jos kirja on hänestä kehno, hän ei kirjoita siitä, vaikka se varmasti opettavaista olisikin. Sen sijaan hän koettaa kyllä ihan jo kirjoittamisharrastuksensa vuoksi painaa mieleensä toisen kirjoittajan erheet. Jos kirja taas on hänestä hyvä ja herättää hänessä halua kirjoittaa jotakin myönteistä, ehkä jopa hurmioitunutta, hän kirjoittaa siitä kyllä, sillä omalla, usein sangen subjektiivisella mikälie tavallaan, jos vaan muuten muulta elämältään ehtii ja tahtoo. Saattaa tosin hyvinkin olla, että kirjoitus karkaakin siitä, mikä kirjassa on parasta ja onnistuneinta ja mikä ei, ja päätyy tallentamaan lähinnä lukijattaren lennähteleviä mielenliikkeitä irroten näin aika kauaksikin varsinaisesta kirja-arviosta. Hiljalleen tämäkin lukijatar siis ehkä tosiaan myös oppii kirjoittamisestaan jotakin. Esimerkiksi sen, että taitaakin olla oikeastaan niin, että täällä kamarissa ei ylipäätään juuri kirjoiteta arvioita vaan pikemminkin pohdintoja ja kokemuksia. Kyllä vaan, nyt se tuokin ajatus taas oikein kirkastui, ja tästäkin se muuten juuri omalla kohdallani johtuu se eronteko ammattikritiikkiin. (Ja juu, kaiken aikaa tämä rouvanen koettaa kyllä oppia myös paremmaksi kirjoittajaksi samalla kun itsepintaisesti kirjoittaa mitä ja miten sattuu.)

Mutta niin, todettakoon siis vielä kerran, että näin siis täällä, ja sielläkin juuri sillä omalla tavalla, eikös vaan? Vaan nyt taitaa tämä itsereflektio kyllä vähäksi aikaa tässä kamarissa riittää – vaikka, ööh, taitaa se kirjoista kirjoittaminenkin olla aina jossain määrin myös itsereflektiota, oman minän, lukijuuden ja mielenliikkeiden tutkimista... No, ehkä se on vaan ihmisyyttä, se että on oman elämänsä kokeva subjekti. Nyt lopetan, ettette te lukijaparat ihan pyörry tämänkin ryöpytyksen alle. Ja seuraavaksi kamarissa jotain ihan muuta.

Lukemisiin ja kirjoittamisiin ♥

Kirjojen moittimisesta ja hups, vähän tästä kirjoista kirjoittamisesta yleensäkin

Ishikawa Kazunori: Lady Reading Poetry, 1906

(Kuvalähde Wikimedia Commons)

Luin hiljattain tuoreehkon romaanin, jossa oli hyvät ainekset älykkääseen, syvälliseen ja monikerroksiseen kertomukseen. Teos ei kuitenkaan vienyt mennessään, se tuntui jotenkin keskentekoiselta, luonnosmaiselta, siltä että se olisi ehkä pitänyt vielä kirjoittaa uudestaan ennen kuin se olisi ollut valmis. Päädyin lukemaan kirjan hieman harppoen ja ylimalkaisesti, halusin nähdä miten se sulkeutuu mutta en jaksanut lukea sitä kokonaan. Olen lukenut saman kirjailijan teoksia aiemminkin täysin vakuuttumatta, joten sinänsä tämä ei ollut yllätys. Teoksen aihepiiri veti kuitenkin puoleensa, teki mieli nähdä miten sitä on kirjassa käsitelty. No, joidenkin kirjailijoiden tekstien kanssa sitä vaan on samalla aaltopituudella ja joidenkin ei, eipä siinä sen kummempaa. Ja tämähän ei tietenkään tee kirjailijasta huonoa kirjoittajaa eikä minusta huonoa lukijaa. Tässä kyseisessä tapauksessa olisin silti toivonut, että kirjalla olisi ollut mahdollisuus kypsyä enemmän sellaiseksi kuin se olisi voinut olla. Luonnosmaisuus voi joskus toimiakin, mutta tässä tapauksessa se ei nyt minulle toiminut, tekstistä puuttui tietty intensiteetti ja kypsyys.

Oli selvää, että en tästä kyseisestä teoksesta tänne kamariini kirjoittaisi. No, tuon verran nyt kuitenkin kirjoitin. Muun muassa ajankäytön priorisoimiseksi jätän välillä kirjoittamatta hienoistakin lukuelämyksistä, mutta etenkin ne vähemmän innoittaneet jätän yleensä enempiä ajattelematta tänne tallentelematta. Koska tunnistankin ”omat” kirjani yleensä melko hyvin, lukuhuteja sattuu minulle melko harvoin, ja luen enimmäkseen kirjoja, joilla koen olevan juuri minulle tavalla tai toisella jotakin annettavaa. Miksi oikeastaan edes lukisin kirjoja, jotka eivät kiinnosta, kun kiinnostaviakin riittää? Etenkin kun myös niille kirjoille, jotka eivät ole juuri minua varten, riittää kyllä varmasti muita, innostuneempia lukijoita. Ja juu, oman mukavuusalueen ylittäminen on toki toisinaan suotavaa, mutta se on minusta vähän eri juttu. Ja niin, aina ei tietysti vaan voi ennalta tietää, ettei juuri se tietty kirja sittenkään ihan oma olekaan. No, sekin opettaa.

No mutta, miksi siis tämäkin itsereflektiivinen kirjoitus? Siksi kai, että tuon kyseisen kirjan luettuani ja todettuani, etten siitä välittäisi tänne kirjoittaa, huomasin taas pohdiskelevani sitä, mitä tämä kamarikirjoittaminen minulle kirjallisuudesta kirjoittajana oikeastaan merkitsee. Mitä koen tänne kirjoittavani? Miksi? Miksi haluan kirjoittaa mieluummin hienoista lukuelämyksistä kuin vähän huonoista? Olenko jotenkin huono, kun olen tällainen? Kykenemätön esittämään kriittisiä (niin, älykkäitä!) mielipiteitä ja samalla myös oikeasti osallistumaan kirjallisuuskeskusteluun? Olenko vain tyhjäpäinen hihkuja, ah ja oi? Olisinko huono kriitikko? Minkälainen oikeastaan on ”hyvä” kriitikko? Entä ”hyvä” kirjabloggaaja? Haluanko olla jotenkin ”hyvä” vaiko vaan sellainen kuin olen?

Pätevän kirjallisuuskriitikon osaamiseen kuuluu minusta kyky lukea tekstiä nimenomaan kriittisesti eli kyky löytää tekstin vahvuudet ja heikkoudet sekä muodon että sisällön tasolta ja kyetä nämä heikkoudet ja vahvuudet myös perustellusti kritiikissään esittämään. Edelleen kriitikon on hyvä ymmärtää kirjallisuuden ilmiöitä yhtä teosta laajemmin ja kyetä sijoittamaan teokset myös niitä itseään laajempiin kirjallisiin konteksteihin. Täydelliseen objektiivisuuteen en usko, mutta ammattikriitikolta odotan jossain määrin myös kykyä tarkastella teoksia omia henkilökohtaisia mieltymyksiään avarammissa kehyksissä. Asiantuntevat kritiikot ansaitsevat ehdottomasti asemansa kirjallisuuden kentällä, ja enemmänkin soisi nimenomaan sitä asiantuntevaa kritiikkiä täällä vaalittavan.

Bloggaajalle ei – toisin kuin ammattikriitikolle – ole varsinaisia osaamisvaatimuksia, vaikka tietokonetta nyt varmaan on hyvä osata vähäsen käyttää :) Blogikirjoitukset saavat nekin olla juuri niin monimuotoisia kuin ne ovat. Ammattikritiikiltä odottaa ja toivoo laajaa ammatillista asiantuntemusta, blogikirjoitukselta enemmänkin henkilökohtaista, yksilöllistä lukukokemusta. Monen kirjabloggaajan kirjoituksista välittyy toki myös se laaja asiantuntemus, mutta ainakin itse koen, että täällä blogimaailmassa korostuu ja pitääkin korostua juuri henkilökohtaisuuden merkitys ja arvo: meidän ei tarvitse (yrittää) olla objektiivisia, vaan saamme olla nimenomaan subjektiivisia ja pyöriä mielin määrin sen ikioman lukunapamme ympärillä. Erinomaisen rikastuttavaa on sekin, että blogikirjoitus voi ja saa olla yhtäältä hihkuva ja haltioitunut ja toisaalta hyvinkin analyyttinen ja ammattimainen – ja mikä parasta, vaikka molempia samaan aikaan. Muoto samoin kuin merkkimäärät ovat täällä täysin vapaat, bloggaaja saa itse päättää mitä ja miten ja miten paljon kirjoittaa. Aika hyvä paketti!

Me ”diletantit” kirjoitamme blogejamme myös eri syistä kuin ammattikriitikot kritiikkejään: meille tämä on harrastus josta ei irtoa leipää eikä leivänpäällistä, eikä meidän harrastelijoina myöskään tarvitse olla millään tavalla kirjallisuusalan ammattilaisia. Kokonaan toinen asia on, että osa kirjabloggaajista kyllä on myös vähintäänkin lähellä ammattilaista, ja on sellaisiakin kirjabloggaajia, joita bloggaaminen tavalla tai toisella tukee myös ammatillisesti. Ennen kaikkea täällä kukoistaa kuitenkin lukemisen ja luetusta kirjoittamisen vapaa ilo. Siksikään ammattilaisuudella ei täällä kirjablogimaailmassa ole oikeastaan väliä: lukijoina olemme kaikki täysin samanarvoisia riippumatta siitä, mitä me muuten elämässämme teemme. Erilaiset taustat ja persoonallisuudet luovat kirjablogimaailmaan rikkautta ja lukukokemusten ja niiden sanallistamisen moninaisuutta. Ja menköön nyt sitten vaikka vähän kirjablogihehkutukseksikin, mutta kyllä vaan tämä on kaikin puolin mahtava mahdollisuus lisätä kirjallisuuskeskustelua ja – nyt tuo oma lehmä tuolla ojassa iloisesti mölähtää – ennen kaikkea sitä kirjallisuuden ilosanomaa.

Niin. Syy siihen, etten juuri välitä täällä kamarissani kirjallisuutta moittia, lienee pitkälti siinä, että minulle tämä kamarini on ennen kaikkea paikka rakastaa kirjallisuutta. ENKÄ tarkoita sitä, etteikö myös ärhäkämmin kritisoiva lukija kirjallisuutta rakastaisi, vaan sitä, että juuri minulle ja juuri täällä kamarissa on ominta on kirjoittaa lukukokemuksista, joihin liittyy ennen kaikkea iloa ja innostusta, ehkäpä haltioitumista ja hurmioitumistakin, ja joista voin siis kirjoittaa myönteisesti (ja huom, iloa älköön tässä sekoitettako siihen, että kirjallisuuden pitäisi olla ”iloista”). Ja korostettakoon nyt vielä sitäkin, että tämä on siis juuri minulle omantuntuinen linja, eikä ärhäkämpikään ote toisten kirjoituksissa minua ollenkaan häiritse – päinvastoin pidänkin siitä, että saan lukea myös rakentavia ja perusteltuja näkemyksiä siitä, miksi jokin juttu ei jossakin kirjassa toimi. Arvostan suuresti perusteltua kriittisyyttä niin kritiikeissä kuin blogikirjoituksissakin, ja niinkin se vaan on, että kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten ja että kaikki kirjat eivät ihan oikeasti toimi, ja on virkistävää, että joku sen osaa rakentavasti tuoda myös esiin. Koska minulle itselleni tulee moittimisesta kumminkin pikemminkin paha kuin hyvä mieli, annan sen omalta osaltani enimmäkseen olla, ja keskityn täällä niihin minulle hienoihin ja hyviin lukukokemuksiin (ja niin, attribuutit ”hieno” ja ”hyvä” voivat tietenkin perustua hyvin erilaisiin asioihin). Urputan ne mahdolliset urputtamiseni sitten muualla.

Niin että. Entä se ”hyvä” kirjabloggaaja? Taidan ajatella niin, että minusta jokainen kirjabloggaaja on lähtökohtaisesti hyvä, sillä yleensä kirjabloggaaja rakastaa ja arvostaa kirjallisuutta ja haluaa jakaa kirjallisuuden iloa ja hurmiota eteenpäin sillä omalla, omantuntuisella tavallaan. Jokainen kirjabloggaaja kohottelee kirjallisuutta esiin ja tarjoaa omat yksilölliset lukukokemuksensa myös toisten lukijoiden luettavaksi. Ja siinä missä ammattikritiikkiin liittyy ja pitääkin liittyä tiettyjä pätevyysvaatimuksia ja -odotuksia, me harrastelijat saamme olla juuri sellaisia kuin olemme. Varmasti myös kirjablogien lukijoilla on omia mieltymyksiään ja eri lukijat pitävät tietenkin erilaisista blogeista, mutta tässähän onkin kysymys nimenomaan ruohonjuuritason kulttuurityön moneudesta. Ja juuri tässä ruohonjuuritason moninaisessa vapaudessamme saamme vapaasti valita myös sen, miten kilttejä tai ärhäköitä kirjoittajia olemme. Minä valitsen sen, että hehkutan enemmän ja moitin vähemmän. 

Kas niin. Tämä itsereflektiona alkanut ja aika nopeasti käsistä karannut, vähän päätön ja hännätönkin purkaus sulkeutukoon nyt toteamuksella, että minä nyt olen tällainen ja tällaisena aion pysyä niin kauan kuin tämä tällaisyys omalta tuntuu. Ja oikeus muuttumiseen pidetään tietysti itsellä – itsensä kun on hyvä jossain määrin tuntea mutta on silti parasta olla sanomatta ”ei koskaan” ;) Tuon alussa esille ottamani teoksen palautan pian kirjastoon ja toivon että sen löytää seuraavaksi lukija, joka saa siitä enemmän irti. Minua odottavat onneksi monet muut kirjat, jotka taas todennäköisemmin innoittavat ja hurmaavat. Vaan kas, tuosta teoksesta se tämäkin purkaus nyt liikkeelle lähti... Eipä tiedä ei, minkälaisia ryöpäytyksiä mikäkin kirja lukijassaan lopulta aiheuttaa.

Lukuiloa kaikille ja sitä ärhäkkyyttäkin kullekin omantuntuisissa määrin! Jatketaan kirjallisuuden rakastavaa ruotimista, kukin omalla tavallamme!