tiistai 14. helmikuuta 2017

"Luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon..."




Albert Edelfelt: Hyvät ystävät, 1881
(Kuvalähde Wikimedia Commons)


- Marilla, hän kysyi sitten, luuletko, että koskaan saan sydänystävää täällä Avonleassa?
- Saat mitä?
- Sydänystävää - oikein läheistä ystävää - sukulaissielua, jolle voi uskoa salaisimmat tunteensa. Sellaista ystävää olen ikävöinyt koko elämäni ajan. En ole koskaan uskaltanut toivoa, että löytäisin hänet. Mutta nyt on jo niin monta ihanaa unelmaani toteutunut, että ehkä tämänkin käy samoin. Luuletko?
- Diana Barry asuu Mäntymäessä, ja hän on jokseenkin sinun ikäisesi. Hän on hyvin herttainen tyttö. Ehkäpä saat hänestä leikkitoverin, kun hän palaa kotiin.

***

- Voi, Diana, sanoi Anna viimein ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, luuletko... luuletko että voit pitää minusta edes hiukan, niin paljon, että meistä voi tulla ystävät.
Diana nauroi. Diana nauroi aina ennen kuin sanoi jotain.
- Varmasti luulen, hän sanoi epäröimättä. - Olen hirveän iloinen, että sinä asut Vihervaarassa. Tulee oikein hauskaa, kun on joku jonka kanssa leikkiä. Täällä lähistöllä ei ole asunut yhtään tyttöä, ja sisareni ovat vielä pieniä.
- Vannotko olevasi minun ystäväni aina ja ikuisesti? kysyi Anna innokkaasti.
Diana näytti kauhistuneelta.
- Vannominen on hirveän rumaa, hän sanoi moittivasti.
- Äh, ei - ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. Vannomista on kahta lajia, tiedäthän.

[----]

- Ojennamme toisillemme kätemme, kas näin, sanoi Anna vakavasti. - Sen pitäisi oikeastaan tapahtua juoksevan veden yli. Kuvitellaan että tämä hiekkakäytävä on juokseva vesi. Nyt minä sanelen valan. Minä lupaan ja vannon juhlallisesti olevani uskollinen parhaalle ystävälleni Diana Barrylle niin kauan kuin aurinko ja kuu kiertävät rataansa. Sano nyt sinä samoin ja pane minun nimeni omasi tilalle.
Diana toisti valan hihittäen aluksi ja lopuksi. Sitten hän sanoi:
- Sinä olet metka tyttö, Anna. Olin kyllä kuullut ennenkin, että sinä olet merkillinen. Mutta luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon.


(L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, 1908. Suomennos Hilja Vesala.)


Oi Anna, Dianan tapaan minäkin tulin pitämään sinusta oikein paljon  ♥

Ja näin ystävänpäivänä on tietenkin oikein ihanaa muistaa myös rakkaita kirjallisia sukulaissielujaan
- niitä, jotka pysyvät aina mukana, hetkestä hetkeen...

Lämmin ystävänpäiväajatus rakkaalle Annalle ja kaikille kamariini piipahtaville! 



sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Helena Anhava: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)





Maailmaa voi katsoa mustavalkoisena kaavakuvana,
elämää ja ihmistä ei,
siihen tarvitaan vivahteita ja paljon tunnetta,
eläytyvää, ei opetettua,
»ei elämää kuin peltoa voi ylittää», sanoo Pasternak.
Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.


Aina, kun ryhdyn kirjoittamaan runoista, 
huomaan että haluaisin siteerata lukemani runot yksi toisensa jälkeen. 
 Niin käyn tälläkin kertaa: Helena Anhavan runot kokoelmassa 
Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)  
puhuisivat puolestaan niin paljon paremmin kuin minun mahdollinen puheeni niistä.


Itseään on turha lähteä pakoon,
se tulee mukana.


Voinhan minä tietysti sanoa, 
että Anhava kirjoittaa muun muassa 
yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta.


Se on se tunne
että ei kelpaa
ei mihinkään
eikä kenellekään.


Voin sanoa, 
että runoista välittyy usein myös suru ja luopuminen, 
elämän väistämätön rajallisuus.


Kun se jolta sait elämän
on kivulla lähtenyt,
on kuin keinu pysähtyisi,
maailma humahtaisi kuulumattomiin.


Voin sanoa, 
että runoissa on aforistisia tiivistymiä...


Mitä elämä enemmän kysyy
kuin näyttelijänlahjakkuutta.


...ja että niissä hengittää humaanisuus ja herkkyyden puolustus.


Tämä on niin harhautunut laji
että kun muoti määrää
se telkeää tunteensakin komeroon
kuin suippokärkisen kengän.


Voin sanoa, 
että runoissa on
syvää ymmärrystä ja tarkkanäköisyyttä...


Joskus epäilen että ne ne vasta häiriintyneitä ovat jotka eivät koskaan suistu kiskoiltaan.


...ja vaikka senkin, että Anhava puolustaa rohkealla viisaudella 
myös äitiyden viettiä, äidin ja lapsen suhdetta.


Juuri kun aloimme päästä omistavista vanhemmista, 
tulivat nämä napakat naiset jotka tahtovat omistaa toistenkin lapset.

Nainen vapautetaan lapsen orjuudesta todistamalla että äidin ja lapsen välillä ei ole mitään suhdetta. 
Ainahan muutama jesuiitta yhden vietin kuristaa.


Mutta mitäpä minä mitään oikeastaan sanomaan, 
Anhavan runot riittävät kyllä puhumaan puolestaan. 
Silti minä tietysti sanon, vähän jotakin, sinne siteerausten lomaan taas, 
sillä en kai minä voi pelkistä siteerauksistakaan kirjoitustani koostaa.


Kun on oikein onneton
tai oikein onnellinen
ei tarvitse mitään.


Ja toivon, tietenkin, että joku muukin löytää Anhavan runot jos ei ole jo löytänyt. 

Siinä kai se juuri on, tämä runoistakin kirjoittaminen: 
toiveessa, että omalla pienellä ja haparoivalla kirjoituksella voi sittenkin 
olla edes pieni merkitys.


*****


Kirjailijoita, joiden tuotantoon tulee tarttuneeksi merkillisen myöhään, riittää ainakin omalla kohdallani varmasti elämäni ääriin asti. Myös Helena Anhava on ollut minulle tällainen: olen tietenkin tiennyt hänestä ja ehkä myös arvellut, että hänellä voisi olla minullekin sanottavaa, mutta silti tartuin hänen teoksiinsa vasta aivan hiljattain. Nyt kuluvan talven mittaan olen kuitenkin lukenut häneltä useampiakin runokokoelmia ja huomannut, että hänen runoissaan on hiljaista viisautta, juuri sitä sellaista jota tämä maailma niin kipeästi tarvitsee. Anhavan runoissa toteutuu myös se vaivattomuuden ja syvyyden liitto, jota runoudessa suuresti arvostan ja josta kovasti pidän. Anhavan tuotantoon tutustumiseni siis myös jatkuu ja varmasti muun muassa novellienkin puolella. Kamariin tallennettavaksi valikoitui tällä erää tämä, Anhavan esikoiskokoelma, josta luin viidennen, vuoden 1977, painoksen. 


torstai 9. helmikuuta 2017

Haastevastaus: Yhdessä parempi maailma


 


Kaunista ja syvällisen mietteliästä katveita-blogia kirjoittava kaimani haastoi pohtimaan mahdollisuuksiamme toimia paremman maailman puolesta. Tämä on todella hieno ja tärkeä avaus, johon minäkin soisin mahdollisimman monen tarttuvan. Tartuthan siis sinäkin ♥

Päätin, että itse vastaan tähän haasteeseen äitinä. Kuten kaimanikin sanoo, erityisen tärkeitä askeleet kohti parempaa maailmaa ovat siellä, missä on lapsia ja nuoria. Onhan maailmamme tulevaisuus juuri lapsissa, uusissa sukupolvissa, ja viisaiksi, luontoa kunnioittaviksi ja sydämeltään avariksi aikuisiksi kasvavat lapset ovat paras ja samalla ainoakin toivo, mitä meillä on.

Me kaikki tiedämme, että maailma on kaikessa kauneudessaankin monella tavalla vaikea paikka ja että ihmiskunnan pimeät puolet näyttäytyvät toistuvasti myös lapsille. Uutisotsikot kertovat omaa karua tarinaansa, ja myös lasten oma maailma on joskus surullisen julma, aikuistenkin maailman kovia arvoja ikävästi heijasteleva peili. Äitinä toivon, että maailmasta tulisi kasvaville lapsillemme parempi paikka elää ja että maapallomme kauneus ja elinvoima säilyisivät niin heille kuin myös tuleville sukupolville.

Oma muistilistani pienistä, tärkeistä askeleista itselleni ja samalla kaikille muillekin tämänkaltaiset mietteet omikseen kokeville vanhemmille ja/tai kaikille lasten ja nuorten parissa työskenteleville on  tämäntapainen:

Kerro lapselle, että luonnon hyvinvointi on myös ihmisen hyvinvointia. Kerro, että jokainen pienikin teko luonnon puolesta on hyvä teko. Kerro, että ilmastonmuutos ja muut luonnon tasapainoa heikentävät asiat ovat totta, mutta yhdessä ihmiset voivat tehdä luonnon hyväksi paljon.

Kerro, että me kaikki voimme antaa omastamme sille, jolla on vähemmän. Kerro, että onnellisempi on se, joka ei tavoittele vain omaa etuaan ja voittoaan, vaan ymmärtää empatian ja ihmisten tasavertaisuuden arvon.

Kerro, että ihmiset tarvitsevat toisiaan ja että kukaan ei jaksa yksin. Kerro, että rakkaus ja ystävyys ovat tärkeintä maailmassa. Kerro, että toisia ihmisiä pitää kohdella hyvin, mutta ei niin, että antaa toisten kävellä päältään. Kerro, että toisia ei saa kiusata, ei mistään. Kerro, että ketään ei saa jättää yksin. Kerro, että kaikkien kanssa ei voi olla sydänystävä, mutta kaikkia pitää arvostaa ja kunnioittaa.

Kerro, että hyvillä ja lämpimillä sanoilla saadaan aikaan paljon hyvää. Kerro, että hyvät sanat ja hymy eivät maksa mitään. Kerro, että onnistumisista kannattaa iloita, sekä omista että toisten.

Kerro, että onnellisen elämän avain ei ole siinä mitä omistaa vaan siinä mitä tekee. Kerro, että kenenkään arvoa ei mitata siinä, minkälaisia tavaroita hänellä on. Kerro, että kohtuullisuus riittää.

Kerro, että vaikka uutiset ovat usein huonoja, maailmassa on myös valtavan paljon hyvää. Kerro, että terroristien teot eivät kerro mitään niistä kaikista ihmisistä, jotka tulevat samoilta seuduilta kuin ne jotka tekevät väärin. Kerro, että ihmiset ovat aina yksilöitä ja että joukkojen leimaaminen yksittäisten yksilöiden vuoksi on aina väärin. Kerro, että on ihana asia, jos lapsella on mahdollisuus tutustua toisista kulttuureista tuleviin ihmisiin ja saada heistä ystäviä.

Kerro, että ihmiset ajattelevat asioista eri tavalla. Kerro, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä ja myös oikeus niihin. Kerro silti sekin, että olisi tärkeää, etteivät ihmiset loukkaisi tai pahoinpitelisi mielipiteillään toisia ihmisiä, kohtelisi väärin mitään muutakaan elävää eivätkä tuhoaisi mielipiteidensä kautta planeettaa jolla elämme.

Kerro, että asioista voi ja pitää keskustella. Kerro, että hyvään keskusteluun kuuluu kyky kuunnella toista. Kerro, että siihen kuuluu myös se, että sinua itseäsikin kuunnellaan.

Kerro, että ihminen tarvitsee myös omaa rauhaa ja että ihmisellä on oikeus hiljaisuuteen. Kerro, että ei ole itsekkyyttä kerätä voimia myös hiljaisuudessa, keskittyä lepoon ja itselle tärkeisiin asioihin.

Kerro, että jokainen voi tehdä vähän ja että jokainen voi välittää paremman maailman sanomaa omalla tavallaan. Kerro, että toiset ovat valmiimpia julkiseen vaikuttamiseen ja toiset hiljaisempiin arjen tekoihin. Kerro, että kaikki tavat ovat hyviä ja oikeita. Kerro, että kun saa olla omanlaisensa, pystyy tekemään parhaansa omalla tavallaan. Kerro, että ihmiskunnan rikkaus on juuri erilaisuudessa ja että kaikkia erilaisia ihmisiä tarvitaan.

Kerro, että on hyvä olla rohkea juuri sillä tavalla, joka tuntuu omalta. Kerro, että usein on suurempaa rohkeutta kuunnella itseään kuin mennä joukon mukana. Kerro, että rohkeita voidaan silti olla myös yhdessä.

Kerro tämä kaikki lapselle sopivalla tavalla, sopivankokoisin askelin, ja ole valmis myös pohtimaan yhdessä, vastaamaan parhaasi mukaan kun lapsi kysyy. Kerro niin, että kaikessa korostuu toivo ja valo epätoivon ja pimeän sijaan. Lapsi ei tarvitse maailmantuskaa, vaan maailmaniloa.

Ja ennen kaikkea: näytä tämä kaikki parhaasi mukaan myös siinä, mitä itse teet. Ole itsellesi armollinen ja hyväksy rajallisuutesi, mutta pyri olemaan niin hyvä esimerkki ja muistamaan omat opetuksesi niin hyvin kuin juuri nyt voit. Pidä itsestäsi huolta että jaksat, tee kauniita asioita. Parempi maailma alkaa pienistä ajatuksista, pienistä teoista, halusta nähdä maailmassa valoa ja hyvän mahdollisuuksia, uskosta siihen että se kaikkein pieninkin on tärkeää.

Ja vielä se tärkein: Ota lapsi syliin. Rakasta.


***


Kaimani kysyy haasteessaan näin: Miten elää tällaisessa maailmassa? Miten säilyttää mielenrauha ja elämänilo, näky toivosta? Jos maailma on tällainen, mikä on tärkeää tässä maailmassa? Kysymykset ovat suuria, mutta vastaan niihin parhaani mukaan: Elä siten kuin sinusta on oikein, olet ainoa jonka elämän voit elää. Puhu ja toimi tärkeiden asioiden puolesta omalla tavallasi. Luota uusiin sukupolviin ja siihen, että hyvän on mahdollista kasvaa. Katsele, miten aurinko nousee ja laskee, joka päivä. Muista, että tärkeää tässä maailmassa on ennen kaikkea toivo, rakkaus ja luottamus. 

Kiitos kaimalleni hienosta ja tärkeästä haasteesta! Ja sanon vielä: toivoisin, että tähän tarttuisi mahdollisimman moni, myös juuri sinä. Tartuthan siis – siksi että haluat ♥ Alkuperäisen haasteen näet täältä. Parempaa maailmaa kohti, yhdessä eikö niin, pienin ja suurin askelin ♥


keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kiitos hyvästä keskustelusta ja pieni kirjoittajahenkinen loppukevennys ja/tai sivupolku vielä




Täällä kamarissa on viime päivinä keskusteltu oikein antoisasti kirjojen moittimisesta ja vähän kirjoista kirjoittamisesta ylipäänsäkin. Kiitos vielä kaikille osanottajille hyvästä keskustelusta ja kaikista hyvistä huomioista – oli tosi kivaa, että niin moni keskusteluun osallistui ja että keskustelusta kehkeytyi niin rakentava ja raikas. Monenlaisia näkökulmia nousi kommentoijien ansiosta esiin, ja kokonaisuudesta tuli kommenttien myötä varmasti kaikille antoisampaa ja rikkaampaa luettavaa kuin oma purkaukseni olisi yksin ollut. Ja kirjoitusta ja keskustelua saa toki kommentoida edelleen, jos siltä tuntuu, ja asian tiimoilta on muuten vaihdettu ajatuksia myös kirjailoa säteilevän Kristan Lukutoukan kulttuuriblogissa, kuten moni teistä toki on varmaan jo huomannutkin.

Vähän vielä itsekin tähän aiheeseen palaan tai ainakin sen sivuraiteille, tällä kertaa vähän niin kuin harrastajakirjoittelijan näkökulmasta. Monet meistä kirjabloggaajista kirjoittavat itsekin myös muuta kuin näitä blogikirjoituksia, ja sehän onkin juuri oikein, sillä kyllä täällä blogimaailmassa kirjoittamisen lahjat ja ilo monin tavoin kukoistavat. Ja kuten monet kerrat todettua, lukeminen on tietenkin kirjoittajan parhaita kouluja, sillä lukemalla paljon ja monenlaista kirjallisuutta kirjoittaja pääsee peremmälle kirjallisuuden maailmaan ja oppii ymmärtämään erilaisia kirjoittamisen tapoja ja mahdollisuuksia sekä erilaisia kirjallisuuksia. Myös luetusta kirjoittaminen on tietenkin mitä mainioin mahdollisuus oppia muutenkin paremmaksi kirjoittajaksi, koska kaikki kirjoittaminen opettaa kirjoittamisesta jotakin, hiljalleen ainakin.

Myös Mika Waltarin leppoisa, hilpeässä hengessä kirjoitettu klassikkokirjanen Aiotko kirjalijaksi? (ensipainos 1935) sisältää oikein hauskoja huomioita lukemisen merkityksestä kirjoittajalle, enkä nyt millään malta olla siteeraamatta niistä muutamia tuon antoisan, kirjoista kirjoittamista koskevan keskustelumme loppukevennykseksi ja/tai pieneksi sivupoluksi. Tässäpä siis vielä vähän Waltarin mietteitä aiheesta lukeminen ja kirjoittaminen, pilke silmäkulmassa poimittuina vaikka tietysti pikkuisen vakavissaankin siteerattuina (lihavoidut kohdat ovat Waltarin omia korostuksia):

Lue mahdollisimman paljon! Mutta lue oikealla tavalla. Ajattele aina lukemaasi. Luettuasi jonkun kirjan tee ajatuksissasi siitä yhteenveto. Jos olet tarmokas, voit kirjoittaa yhteenvetosi lyhyesti muistiin. Se on hyvää harjoitusta.

Kas niin, huomaamme heti, että kirjabloggaaminen on mitä mainiointa ”oikealla tavalla lukemista” ja samalla ”hyvää harjoitusta” – ja kyllä vain, kaikissa muodoissaan, sillä kaikkeen kirjoista kirjoittamiseen liittyy väistämättä myös luetun ajattelemista. Ja kirjoista kirjoittajina saamme tietenkin myös kunnian kantaa tuota arvonimeä ”tarmokas” (mikä ainakin tällaista hitaampaa ihmistä hersyvästi naurattaa). Waltarin aikaan tällaista kanavaa kuin meillä ei tietenkään vielä ollut, joten me olemmekin erityisen onnekkaita: meillä on mahdollisuus sekä kirjoittaa lukemastamme julkisesti, mikä tuo kirjoittamiseen omat säväyttävät sivumausteensa, että myös keskustella lukemastamme ajatuksia vaihdellen. Mahtavaa!

Älä lue vain hyviä kirjoja, lue myös huonoja, sillä huonosta kirjasta voit oppia monesti enemmänkin kuin hyvästä kirjasta. Huonosta kirjasta opit sen, miten ei pidä kirjoittaa, ja usein myös, miksi ei pidä kirjoittaa juuri noin.

Tämäkin Waltarin oppi on oikein hyvä, eikö vain? Kuten jo siellä aiemmassa kirjoituksessani totesin, minulle sattuu lukuhuteja aika harvoin, mutta silloin kun sattuu, ne opettavat minulle kyllä jotakin sekä itsestäni lukijana että siitä, miten en halua kirjoittaa. Sen verran kerettiläinen Waltarin oppeihin nähden kuitenkin olen, että tarkoituksella en viitsi huonoja kirjoja vaivautua lukemaan. Mieluummin valitsen luettavani houkuttelevien kirjojen alati keikkuvasta pinosta ja uskon, että opettaa se sekin, joskin sen myönteisemmän kautta.

Mutta palatkaamme asiaan! Siis luetpa mitä hyvänsä, kirjaa, aikakauslehteä, lukemistoa, ajattele aina, mikä siinä on mielestäsi parasta, mikä sivu tai artikkeli on sinusta onnistunut ja miksi, mikä epäonnistunut ja miksi. – Ja ala sitten pohtia, miten sinä olisit tuosta aiheesta kirjoittanut. Ja jos pääset jyvälle ja innostut, kirjoita samasta aiheesta uusi ja parempi juttu.

Myös tämä kamarin lukijatar miettii tästä eteenkinpäin, mikä luetussa on parasta ja onnistunutta ja miksi ja mikä vähemmän onnistunutta ja miksi. Mutta jos kirja on hänestä kehno, hän ei kirjoita siitä, vaikka se varmasti opettavaista olisikin. Sen sijaan hän koettaa kyllä ihan jo kirjoittamisharrastuksensa vuoksi painaa mieleensä toisen kirjoittajan erheet. Jos kirja taas on hänestä hyvä ja herättää hänessä halua kirjoittaa jotakin myönteistä, ehkä jopa hurmioitunutta, hän kirjoittaa siitä kyllä, sillä omalla, usein sangen subjektiivisella mikälie tavallaan, jos vaan muuten muulta elämältään ehtii ja tahtoo. Saattaa tosin hyvinkin olla, että kirjoitus karkaakin siitä, mikä kirjassa on parasta ja onnistuneinta ja mikä ei, ja päätyy tallentamaan lähinnä lukijattaren lennähteleviä mielenliikkeitä irroten näin aika kauaksikin varsinaisesta kirja-arviosta. Hiljalleen tämäkin lukijatar siis ehkä tosiaan myös oppii kirjoittamisestaan jotakin. Esimerkiksi sen, että taitaakin olla oikeastaan niin, että täällä kamarissa ei ylipäätään juuri kirjoiteta arvioita vaan pikemminkin pohdintoja ja kokemuksia. Kyllä vaan, nyt se tuokin ajatus taas oikein kirkastui, ja tästäkin se muuten juuri omalla kohdallani johtuu se eronteko ammattikritiikkiin. (Ja juu, kaiken aikaa tämä rouvanen koettaa kyllä oppia myös paremmaksi kirjoittajaksi samalla kun itsepintaisesti kirjoittaa mitä ja miten sattuu.)

Mutta niin, todettakoon siis vielä kerran, että näin siis täällä, ja sielläkin juuri sillä omalla tavalla, eikös vaan? Vaan nyt taitaa tämä itsereflektio kyllä vähäksi aikaa tässä kamarissa riittää – vaikka, ööh, taitaa se kirjoista kirjoittaminenkin olla aina jossain määrin myös itsereflektiota, oman minän, lukijuuden ja mielenliikkeiden tutkimista... No, ehkä se on vaan ihmisyyttä, se että on oman elämänsä kokeva subjekti. Nyt lopetan, ettette te lukijaparat ihan pyörry tämänkin ryöpytyksen alle. Ja seuraavaksi kamarissa jotain ihan muuta.

Lukemisiin ja kirjoittamisiin



sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia (1861)






»Mitä minä olen rikkonut, älä rankaise minua noin. Älä tuomitse minua pimeyteen, tuomitse minut mihin tahansa muuhun, kun et vain ota pois sielun ja sydämen sanoja.» (Kolme Ruotsiin muuttanutta)

Rakas Fredrika. Tänään vietetään sinun miehesi, kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin päivää. Mutta tiedätkö, minä olen päättänyt että tämä päivä saa olla sinunkin päiväsi. Sinun, joka olit muun muassa ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin kirjoittaja, ja myös juuri se, joka teillä hoiti niin huushollin, lapset kuin miehensä vieraat ja kärsi päälle myös miehensä juoksut. Mitä olisi herra Runeberg mahtanut ollakaan ilman sinua? Ja mitä kaikkea olitkaan sinä itse, Fredrika! Sinusta jos kenestä on malliksi ja esimerkiksi myös meille kaikille täällä ajan takana – meille, jotka haluamme kirjoittaa tai ylipäätään tehdä sitä mitä omanamme ja juuri meille itsellemme tärkeänä pidämme. Sinä näytät, että sillä, jolla on tahtoa, on kyllä myös aikaa ja mahdollisuuksia.

Mies sanoo: ’Minun olet, minä olen kuninkaasi ja herrasi, valosi, elämäsi. Katso kuinka hyvä olen, kun en halveksi vähäpätöistä. Minä olen voimasi ja väkevyytesi. Mitä voisit ilman minua? Et tarvitse mitään maailmassa muuten kuin minun kauttani. Tottele, se on velvollisuutesi, kumarru tomuun jalkani edessä, olet orjattareni, se on kunniasi.’ (Elan kysymykset)

Tänä vuonna halusin tässä merkkipäivänne alla lukea kertomuskokoelmasi Piirroksia ja unelmia. Olet jo aiemmin ihastuttanut minua juuri sillä historiallisella romaanillasi Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä – niin, sillä Suomen ensimmäisellä! – sekä viime vuonna näihin aikoihin lukemallani Kynäni tarinalla. On huikeaa ajatella sinua siellä ajassasi, sitä miten ja mitä olet kaikkien askareidesi keskellä myös kirjoittanut, usein silloin kun et enää jaksanut edes ommella niin kuin kynäsi tarinassa kerrot. Mikä tahto sinulla onkaan ollut! Mikä kirjallinen tietämys ja osaaminen! Ja mikä tallenne onkaan esimerkiksi juuri tuo kynäsi tarina – siinä olet jättänyt jälkipolville omakohtaisen kokemuksesi siitä, millaisia olivat 1800-luvun naista kehystävät kirjoittamisen ehdot ja mahdollisuudet.

Vapaa on Wainahée, vapaa kuin merimetso taivaalla, kuin meren aalto, kuin tuuli lehvästössä. Vapaa on Wainahée, häntä ei ole valeltu vedellä, hänen sielunsa ei ole sidottu, hänen saarensa jumala ei sano: sinun tulee olla miehelle alamainen. Wainahéen ei tarvitse olla tottelevainen kuin orja. (Tongatabun nainen)

Nämä, piirrokset ja unelmat, ovat lyhyitä kertomuksia, ”satuparaabeleja” kuten suomentajasi Tyyni Tuulio niitä teoksen esipuheessa kutsuu. Tuulio kertoo, että sinä ja Johan Ludvig valitsitte teoksen kertomukset aikaisemmin julkaistuista ja julkaisemattomistakin kertomuksista, yhdessä. Senkin Tuulio kertoo, että myös Johan Ludvig oli valintaa tehdessänne sitä mieltä, että nämä sinun kertomuksesi piti julkaista kaikki – oli, vaikka mukaan tuli näin sellaistakin, missä näkyi juuri hänen itsensä sinulle aiheuttamat surut ja murheet. Kunnia hänelle siitä, toteamme sekä Tuulio että minä.

Alhejdi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle. Kuinka voisit pyytää että minä aina rakastaisin vain yhtä. Rakkauskin on kukka, älä pyydä kukkaa olemaan yhtä katoamaton kuin kivi, eihän se silloin olisi kaunis. Mutta myös Alhejdi on Salikille rakas. (Salik Sardar Khanin puoliso)

Ja miten nerokas sinä näissäkin kertomuksissasi olet: teoksessa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä etäännytät oman aikasi kipeät kysymykset historiaan, nyt siirrät ne ja samalla myös oman elämäsi surut ja murheet usein kaukaisiin maihin, käsittelet niitä esimerkiksi itämaisten ja intiaaninaisten kautta. Omassa yhteisössäsikin silti viivähtelet ja näytät esimerkiksi sen, miten kirjoittaviin tai muuta omaa ansiotyötä tavoitteleviin naisiin siellä suhtaudutaan. Rohkea sinä olet, monin tavoin!

’Mitä minä kuulen, vai hankkimaan leipääsi? Sen sinä, hitto vieköön, myös jätät tekemättä. Sinun pitää mennä naimisiin ja tulla kunnon vaimoksi ja hoitaa taloutesi ja lapsesi eikä ansaita leipää.’ (Särmäkuvia naisen elämästä)

Kyllä, pohdit kertomuksissasi paljon juuri naiseutta ja naisen asemaa. Kertomustesi naisia kohdellaan usein väärin, miesten asettamalla pakolla ja mielivallalla, mutta aina näissä naisissa on sydämen rohkeutta, lujuutta valita vaikka kuolema ennemmin kuin se mielivalta jolla heidät koetetaan toisten tahtoon pakottaa. Sydämeltään rohkeina naisesi ovat aina uskollisia itselleen ja niille joita rakastavat. Ja kas vain, osaatpa sinä veikistelynkin, pilke silmäkulmassa kirjoittelun:

»Me puhumme eräästä hullutuksesta, jota yksi ja toinen meillä on ruvennut ajamaan, nimittäin että miehellä olisi sama oikeus kuin naisella ammentaa tiedon lähteistä ja pyrkiä sivistykseen.» (Maailma ylösalaisin)

Aina nämä sinun piirroksesi ja unelmasi eivät ehkä ole kaunokirjallisesti ”eheitä” ja ”valmiita” kertomuksia – niissä on luultavasti juuri ajanpuutteesta johtuvaa keskeneräisyyttä, joka sellaisena kertoo kuitenkin sekin omaa tarinaansa ja on omalla tavallaan oikeastaan myös viehättävää, yksi kuva siitä mitä kirjoittaminen on. Kertomuksesi ovat kuitenkin taidokkaita ja mukana on aitoja helmiä, sellaisia kuin ”Salik Sardar Khanin puoliso”. Kukkasymboliikkaa, eksotiikkaa... Kyllä sinun kynäsi lentää ja huomaa!

Ja köynnös kasvoi ja sysäsi hienoja lankojaan ja kiinnitti itsensä niillä puuhun ja kietoutui sen ympärille ja kehittyi yhä rikkaammaksi ja hiipi yhä lähemmäksi. Ja tämäkin puu oli rosoinen ja pahkainen siellä täällä, mutta köynnökseni hiipi vapaina, pehmeinä aaltoina kasvuun ja kiinnitti lankansa juuri näihin epätasaisuuksiin ja puhkesi juuri siinä kauneimpiin kukkiinsa. (Köynnöskasvi)

Fredrika, sinä olet klassikko ja teoksesi klassikkoteoksia. Niin kuin tiedät, klassikosta tekee klassikon juuri se, että se se sekä kantaa että kestää aikaa, kertoo jotakin omasta ajastaan ja kykenee samalla puhuttelemaan yhä uusia lukijoita. Nämäkin kertomuksesi ovat juuri sellaisia: ne kantavat mukanaan sinun omaa aikaasi, sen kysymyksiä ja kipuja, mutta niin kuin aikaa kestävissä kertomuksissa aina, näissäkin on myös ajattomuutta ja kykyä koskettaa lukijaa myös täällä kaukana 2000-luvulla.

Nainen, hoida taloutesi, keitä ruokasi, ei emännällä ole aikaa runollisiin pyrkimyksiin. (Särmäkuvia naisen elämästä)

Niin, näinkin sinä kirjoitat, Fredrika. Ja samalla näytät, omassa elämässäsi, että emännällä on kuin onkin aikaa, jos sitä ottaa. Toki maailma on muuttunut monin tavoin, eikä esimerkiksi kirjoittavaan naiseen täällä suhtauduta samoin kuin sinun aikanasi, mutta yksi on samaa – se, että ihminen voi etsiä hetkiä ja mahdollisuuksia sille, mikä on itselle tärkeää. Kiitos sinulle Fredrika ja lämmin tervehdys sinne ajan tuolle puolen ♥



*****


Tässä Fredrikalle kirjoittamani kirjeen lomassa toivotan myös oikein hyvää Runebergin päivää kaikille teille, jotka kamariini satutte piipahtamaan – ja niin, sekä Johan Ludvigin että Fredrikan! Minä menen pian juhlistamaan juhlapäivää tuolla kuvan herkullisella tortulla, jonka näppäränä keittiöhengettärenä nappasin suoraan lähikaupan leivoskaapista :)


*****


Fredrika Runebergin Piirroksia ja unelmia ilmestyi alun perin vuonna 1861 nimellä  
Teckningar och Drömmar. Painos, jonka itse luin, on Tyyni Tuulion suomennos vuodelta 1982.
 

Ja jopas sattui, nämä Fredrikan satuparaabelithan sopivat oikein mukavasti myös
Ompun novellihaasteeseen. Saan neljäkymmentä novellia lisää!

Tässä vielä kamarin novellihaastenovellit tähän asti:

Karl Ove Knausgård: Talvi. 63 kpl.
Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia, 40 kpl

Tähän mennessä yhteensä 105 kpl.