maanantai 10. huhtikuuta 2017

Uudessa kodissa





Uudessa kodissa on ikkunalaudat, joille voi mennä istumaan. 
Katselemaan maailmaa, ulkoista tai sisäistä. On ajan tuntua ja tarinoiden. Hyvä tuntu. 

On myös huone, joka on minun. Siellä on kirjoituspöytä ja kirjoja, lukulamppu ja -tuoli. 
Virginia hymyilee ja minä.

On ikkunoita, jotka odottavat verhoja. Lattioita, jotka mattoja. Ja nurkka, joka odottaa sopivaa kaappia. 
On elämää, joka on etsiytynyt paikalleen ja seassa sopivasti keskeneräisyyttä. 

Ja on se tärkein: oma, rakas perhe, jota ilman mikään koti ei ole koti.
 On rakkaiden ihmisten askeleet ja äänet. 

Ja hiljalleen, hetki hetkeltä, tästäkin kodista alkaa kirjoittua katkelma kertomusta, kappale yhteistä matkallaoloa. Ensimmäiset sanat katkelmasta on jo kirjoitettu, seuraavat odottavat hetkissä joita ei vielä näe. Minkälaisia hetkiä täällä elämme, minkälaisia sanoja niistä kudomme? Aika näyttää, mitä se antaa. Minkälaisia kukkia nupuista näissä huoneissa puhkeaa.
 

***

Kamarissa on muuttomyllerryksen vuoksi ollut hiljaista. Lämmittelen sormenpäitä pikkuhiljaa. 
Ehkä vielä joskus osaan taas kirjoittaa myös kirjajutun? Maltan?

Kaunista kevättä kaikille. En ole teitä unohtanut, vaikka hiljainen olen ollutkin. 
Ja vielä: kevättuulen lempeä tuulahdus ihanalle, valoisalle Kristalle ja lämmin osanottoni hänen läheisilleen
– sanoja ei tällaisien hetkien kohdalla koskaan ole, on vain hiljaisuus ja suru. 


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Naisten aakkoset: M




 

- Margaret Mitchellin upea eepos, jonka luin viimeksi pari vuotta sitten joulun aikaan -
 

Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella M ja mikäs sen mainiompaa, maaliskuussa kun jo ollaan. Maaliskuu merkitsee muuten myös naisten aakkosten vuosipäivää, sillä Tarukirjan Margit laittoi tämän mainion haasteen matkaan juuri viime vuoden maaliskuussa, naistenpäivänä. 
Ihan tälle päivälle juhlapäivä ei siis osu, mutta melkein :)

Minäkin, armoton haastenahjus, innostuin tästä hienosta haasteesta heti ja hurmoksissani pyöräytin A-naisistani hieman ruuhkaisenkin vastauslitanian – itseni tuntien kai arvelin, ettei minusta olisi pitkäjänteiseen haasteiluun tässäkään kohtaa ja latasin kirjoitukseeni siksi mahdollisimman monta ihanaa A-naista. Vaan kuinkas kävi, haastenahjus on kuin onkin mukana yhä vain! Aakkostelu on ollut todella hauskaa ja antoisaa, ja on ollut riemastuttavaa tällä tavoin nostella esille ihania, innoittavia naisia. Ja kyllä vaan, yhtä lailla antoisaa ja avartavaa on ollut lukea myös toisten aakkostelijoiden hienoja valintoja: välillä on tullut vastaan samoja naisia ja välillä ihan eri, ja kumpikin on ollut yhtä hauskaa. Niin että hehkutetaanpas tässä merkkipäivän kynnyksellä vielä sitäkin, että kyllä vaan nämä naisten aakkoset ovat jo moneen kertaan mitä innoittavimmin osoittaneet, miten valtavan paljon inspiroivia naisia tässä maailmassa on ollut ja yhä on! Kiitos siis jälleen kerran Margitille hienosta ideasta ja aakkosmatkustelu jatkukoon :) Ja nyt siis kamarin M-naisiin:


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Margaret Mitchell. Tietenkin ♥ Ah Tuulen viemää ja ihana, kamala Scarlett ♥ No juu, myönnetään, että toistan itseäni pahan kerran: Tuulen viemää on ollut aakkosissani esillä jo aiemminkin, sekä ihanan Vivien Leigh’n että kerrassaan mainion Hattie McDanielin kautta – molemmat siis aivan upeita näyttelijättäriä, jotka tekevät myös tarinan elokuvaversiosta unohtumattoman (ja oho, hups, saattaa kyllä olla että vielä kolmaskin näyttelijätär tuosta rakkaasta elokuvasta näille listoilleni tulee). Mutta niin tai näin, enhän minä mitenkään voi teoksen kirjoittajaakaan aakkosissani ohittaa! Ehkäpä kuitenkin tehdään nyt tällä kertaa niin, että jätän ne enemmät huokailut ja ryöpytykset väliin ja tyydyn vain toteamaan että oi minkä eepoksen Mitchell jälkeensä jättikään! (No, ihan vähän on kyllä silti pakko huokailla: Oh, Scarlett! Oh, Rhett! Oh, Gone with the Wind!) Niin ja juu, jos joku ei vielä tiennyt, niin Mitchelliltä on muuten postuumisti julkaistu myös pieni nuoruudenaikainen romanttinen kertomus Paratiisisaari, joka tuohon huikeaan pääteokseen verrattuna on toki monin tavoin köykäinen, mutta silti yksi askel hänen kirjailijanelämässään. Kertomuksen kanssa samoihin kansiin on kerätty myös valokuvia ja kirjeitä, joten kannattaa kyllä tuohonkin pikku teokseen tutustua jos Mitchell enemmänkin kiinnostaa. Ilmeisesti Mitchelliltä on julkaistu myös muita kirjallisia tuotoksia kertomuksista kirjeisiin, mutta näitä ei ole kai suomennettu.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. 
Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Madonna. Juu, kyllä vaan, ja eikös vaan olekin niin että Scarlettin krinoliinihelmoissa on mitä luontevinta tanssahdella Madonnan tahtiin :) Laulajattaren edesottamuksista viimeisten parinkymmenen vuoden aikana en kylläkään tiedä yhtään mitään, mutta sen sijaan olen hyvin vahvasti sitä sukupolvea, jonka jalat ja mieli alkavat väkisinkin iloisesti vipattaa, kun jostakin kantautuu korviin vaikka että but you made me feel / yeah, you made me feel / shiny and new… Tuo Madonnan vanhempi musiikki kaukaa 1980-luvulta ja 1990-luvun alkupuolelta kantaa mukanaan valtavan paljon muistoja ja rohkenen kyllä luulla, että niin se kantaa monelle muullekin... Selvästikin minulle tekee edelleen hyvää saada silloin tällöin pieni hyvänmielenannos aitoa Madonnaa – ja vaikka nyt sitten tosiaan tämä (no juu, tuo musiikkivideo on kyllä ehkä vähän liiankin kasarihersyvä :))


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): 
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? 
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen b:


Martta Wendelin. Kas niin, ja nyt se krinoliinihelma palaa sitten tanssilattioilta puhtoisten koti-idyllien ääreen :) Kyllä, Martta Wendelinin kuvat ovat minulle(kin) ennen kaikkea idyllejä, ja olen yksi niistä, joiden sydämeen hänen kaunis kuvamaailmansa on tehnyt pehmeän pesän. Olen jo vuosikausia ollut jokseenkin riippuvainen hänen kuviensa tarjoamasta kauneudesta ja siitä suloisesta, nostalgisesta yksinkertaisuudesta, jota niiden kuvaama maailma kerta toisensa jälkeen välittää. Uusi vuoteni ei siksi oikein ala ilman uutta Wendelin-kalenteria, mutta onneksi sellainen on aina seinälleni löytänyt. Kuten monet tietävät, Wendelin oli valtavan tuottelias kuvittaja ja taiteilija, joka uutterasti kuvitti kirjoja ja lehtien kansia ja jonka siveltimistä syntyi myös valtava määrä postikortteja (ne joulukortit <3). Juuri nämä ihanat, rakkaat kuvitukset jatkavat elämäänsä myös noissa jokavuotisissa kalentereissa.


Aikaisemmat naisten aakkoseni:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
 L



sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Etsiskeleviä ajatuksia kielen kauneudesta




- Onko ”orkidea” kaunis, koska orkidea on? -



Kaunis, pehmeä päivä. Laskiaissunnuntai ja hiljainen lumisade. Ajattelen, että päivän kauneus tulee ehkä juuri tunnelmasta, siitä että on sunnuntai ja pehmeää ja lumihiutaleista. Ehkä ihan vähän ajattelen myös sitä, olisiko se kaunis, jos minulla ei olisi (juuri) noita sanoja: tunnelmaa, sunnuntaita, pehmeyttä ja lumihiutaleita – ja niin, itse kauneutta. Voiko kauneutta ylipäätään olla ilman kauneuden käsitettä, ideaa, jotakin millä ja minkä kautta siitä voidaan puhua? Ehkä voikin. Lumihiutaleen kauneuden voi varmasti nähdä ja tuntea sekin, jolla ei ole sille nimeä. Mutta minä en silti oikeasti tiedä, miten pitkälti juuri kieli määrittää kokemusmaailmaani, koska minulla nyt kuitenkin on nuo sanat, joilla voin myös kauneudenkokemukseni koettaa edes kalpeasti jäsentää.

No niin, oikeastaan minun ei pitänyt eksyä kielen ja mielen rajoihin, vaan koettaa vain aloittaa ”jollakin kauniilla”, vaikka nyt sitten talvisen sunnuntain tunnelmilla. Huomasin tässä tänään taas ajattelevani kielen kauneutta ja haluavani siitä nyt sitten ihan kirjoittaakin, ja arvelin kai, että se ”jokin kaunis” sopisi johdattelevaksi sillaksi itse aiheeseen. Varmaankin olen täällä kamarissanikin jo eri yhteyksissä tullut eri tavoin sanoneeksi, että arvostan kirjallisuudessa(kin) ”kaunista” kieltä ja kerrontaa (niin, en tiedä olenko, mutta niin luulen), ja aina välillä, kuten siis myös tänään, pysähdyn tätä kauneutta hieman enemmänkin pohdiskelemaan. Sitä siis, että mitä se oikein on, kielen kauneus? Mitä se merkitsee, että kieli on kaunista? Että jonkun kirjoittajan/kirjailijan kieli on? Miksi jonkun kieli on jonkun toisen kieltä kauniimpaa, vaikka se periaatteessa on ihan sama kieli vai – niin, vai onko se, kauniimpaa ja/tai sama?

Kielen kauneus – kuten monet muutkin asiat tässä maailmassa – tietenkin myös jakaa mielipiteitä. On lukijoita, jotka kokevat kauniin kielen omakseen ja toisia, jotka eivät. Sellaisiakin on, jotka kaunis kieli saa hieman kavahtamaan ja ehkä jopa vetäytymään ja välttelemään. Joskus olen kuullut puhuttavan myös siitä, että jonkun kirjailijan kieli on ”liian kaunista”. Ja tietysti: mitä se kauneus sitten kenellekin on? Kaikki tämä on, kuten erilaisuus yleensäkin, rikkautta ja keskustelun mahdollisuus.

Itse olen harvoin – jos koskaan – kohdannut kerrontaa, joka (minusta) olisi ollut liian kaunista. Rumaan kerrontaan olen sen sijaan törmännyt. Tuo on tosin rumasti sanottu, ja ihan jo siksi, että myös rumuudella voi olla – ja on – taiteenfilosofiankin näkökulmasta tärkeitä esteettisiä ja merkityksiä välittäviä tehtäviä. Ja juu, nyt kun ajattelen, niin joskus olen kyllä törmännyt myös sellaiseen kauniiseen kerrontaan, jossa kauneus on tuntunut hieman itsetarkoitukselliselta ja menettänyt siksi osan tenhovoimastaan, latistunut ehkä pelkäksi pintatason muovailuksi. Kyse ei (minusta) kuitenkaan ehkä silloinkaan ole liiasta kauneudesta vaan jollakin tavalla toimimattomasta kauneudesta. En tiedä. Voi olla, että nuo ovat osittain samakin asia.

Mutta niin. Onko ylipäätään olemassa mitään mittaria, jolla kieli (tai mikään muukaan) voidaan objektiivisesti määritellä ”kauniiksi”? Onko, kun kauneus on kuitenkin katsojan silmässä? Vai onko? Missä määrin kauniina pitämämme asiat ovat kauniita juuri meidän omissa silmissämme ja missä määrin siksi, että opimme arvostamaan kauniina nimenomaan tietyllä tavalla kauniita asioita ja olemuksia ja siis myös tietyllä tavalla kaunista kieltä?

Ehkä se, minkälaisia asioita ylipäätään pidämme kauniina, heijastuu myös henkilökohtaiseen kokemukseemme kielen kauneudesta? Ristiriitaistakin ehkä, koska juuri pohdin, onko kauneudentajumme edes pohjimmiltaan omaamme, mutta ei se mitään, tämän ei ole tarkoituskaan olla vastauksia tarjoava vaan pikemminkin kysyvä kirjoitus. Mutta niin, samalla tavalla kuin toinen pitää pelkistetystä kulmikkuudesta ja toinen koristeellisemmasta kaarevuudesta, näemme ehkä eri tavoin myös eri kirjoittajien erilaiset kielet. Ehkä on myös niin, että on erilaisia estetiikkoja, joista valita. Ja että kauneudentajumme on siten sekä omaamme että tarjolla olevista malleista opittua ja poimittua.

Ehkä se kielen kauneus itsessään on ennen kaikkea sen (koettua) harmoniaa, tasapainoa. Tai ehkä se on ennen kaikkea sen rytmiä. Tai ehkä harmonia ja rytmi liittyvät toisiinsa. Ehkä se on myös muodon sointumista sisältöön tai (ainakin joskus) päinvastoin juuri sitä, että se ei soinnu. Sitäkin ehkä siis, että sen harmonia sittenkin järkkyy.

Kauniin kielen yhteydessä puhutaan usein myös kirjoittajan runollisesta, lyyrisestä tyylistä. Minullekin kielen runollisuus merkitsee usein myös sen kauneutta, mutta ehkäpä tuo runollisuuden kauneus vaatii silti hieman tarkempaakin pohdintaa. Runollisuuden kun ehkä turhankin herkästi liittää lähinnä tiettyyn koristeellisuuteen, vaikka kyse on kenties sittenkin pikemminkin tiheydestä, kielen monikerroksisuudesta ja siitä, miten se voi avata mielessä monenlaisia ovia. Toisaalta: jos kieli on kovin tiheää, siitä voi tulla myös hämärää. Mutta entä hämärän kauneus?

Itsetarkoituksellista kielen kauneuden ei ehkä pidä olla. En tosin ole ihan varma tästäkään tai ehkä olen. Ehkä kielen kauneuden pitää olla ennen kaikkea luonnollista, sellaista että se ei tunnu tehdyltä vaan siltä että kielessä hengittää kirjoittajan oma, luonnollinen sanomisen tapa. Ehkä sen siis tosiaan erottaa – sen, välittääkö kieli jotakin kirjoittajalleen ominaisesta tavasta katsoa maailmaa ja samalla käyttää kieltä (niin, luulen että nuokin jollakin tavalla liittyvät yhteen) vai tuntuuko se pikemminkin joltakin tekemällä tehdyltä niin että työstäjän ja materiaalin välinen yhteys ei ihan toimi. Hmm, niin, ehkäpä osittain juuri tästä johtuen ajattelen, että kirjoittajan pitää kirjoittaa itselleen rehellisenä ja rehellisesti – että kun antaa itsensä hengittää sanoillaan omaan tapaansa (ja myös etsiä juuri sitä omaa tapaansa), tekstistä tulee varmimmin pakotonta. Ja niin, entä sitten se, entä pidämme ehkä herkästi kauniina juuri sellaista kieltä, jolla on jotakin yhteistä meidän oman kielemme ja oman maailmankatsomisen ja sanomisen tapamme kanssa?

Onko kielen kauneus sitten sanoissa itsessään vai niiden merkityksissä? Onko se siinä, miten sanat kutoutuvat toisiinsa, vai siinä, mitä syntynyt kudelma kantaa? Voiko sanoja ja niiden merkityksiä ylipäätään erottaa? Onko kielen kauneus ehkä jotakin, joka syntyy juuri siitä, miten sanat ja niiden merkitykset syleilevät toisiaan?

Ehkä se todellinen kauneus on pohjimmiltaan syvyyttä? Sitä, että pinta (kielen muoto) onnistuu näyttämään myös sen, mitä sen alla on ja mitä kirjoittaja (tai puhuja) pyrkii kielellään sanomaan (ehkä jäsennyksen ihmisyydestä, maailmasta, ylipäätään inhimillisestä kokemustodellisuudesta tai niin, ainakin pyrkimyksen etsiä, löytää ja ymmärtää niistä jotakin)?

Ainakaan ei riitä, että vain kirjoittaa ”kauniisti”. Ei tietenkään. Autereiset auringonlaskut ja lumihiutalehahtuvat eivät kielen tasolla tarjoa itsessään mitään. Tai ehkä tarjoavatkin, ovathan ne tavallaan myös säveliä ja/tai kuvia ja kantavat kyllä myös sitä mitä sanovat. Niin, en sentään halua puhua itseäni vastaan ja kieltää sitä, että ainakin itse rakastan myös sanojen kauneutta sinänsä (kauneutta, joka kyllä sekin syntyy myös juuri muodon ja merkityksen yhteydestä: lumi on minulle sanana kaunis, koska lumi on, ja niin myös kauneus, rakkaus ja niin moni muu). Sanojen takana pitää silti olla myös jotakin, johon tarttua. Pitää olla tuntu siitä, että sanat hengittävät, että ne eivät ole vain kaunista pintaa jonka alla ei ole mitään, ei sydäntä eikä virtaavaa elämänverta. Pitää, koska sanat ovat olemassa juuri merkitysten välittämistä, avaamista ja mahdollistamista varten.

Merkitseekö kauneuden vaaliminen ja sen arvostaminen sitten rumuuden kieltämistä? Ei. Se merkitsee nimenomaan kauneuden vaalimista ja arvostamista. Ei sitä, että kaikki kuviteltaisiin kauniiksi. Kaikki ei (tietenkään) ole. Ja sitä paitsi: minustakin pitää silti olla myös sitä rosoa, koska niin elämässäkin on. Omaan estetiikkaani sisältyy kuitenkin olennaisesti ajatus siitä, että maailmassa, jossa on niin paljon rumaa, tarvitaan juuri kauneutta ja siksi myös ”kauniisti” kirjoittavia kirjailijoita. Tarvitaan, koska kauneus antaa ihmiselle paitsi lohtua myös voimaa. Ja kauneuden moneus, niin, sehän juuri mahdollistaa myös lohdun ja voiman mahdollisuuksien monistumisen.

Kaunista sunnuntai-iltaa!

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hetki hetkeltä




Eilen oli kaunis päivä. Paistoi aurinko. Kävelin ja ajattelin ihmisen taipumusta olla ahne, haluta kaikki mulle heti nyt. Sitä, miten sitä niin mielellään tahtoisi kaiken olevan kerralla kohdallaan. Ja sitä, että ei kaikki tietenkään ole, eihän elämä niin mene.

Sitäkin ajattelin, miten sitä sitten välillä (tai ehkä usein) lohduttautuu sillä että sitten kun. Että sitten kun tämä asia on näin ja tuo asia noin, niin sitten on elämä paremmin, valmiimmin, vähemmän kesken. Mutta eihän elämä mene niinkään. Aina on jotakin kesken, enemmän tai vähemmän, ja myös sitten kun. Vaikka tämä asia onkin sitten ehkä näin ja tuo noin, niin varmasti on taas jotakin muuta joka on vuorostaan kesken ja levällään. On, koska niin ihminenkin on, kesken ja levällään, ja koska ihmisen elämässä on aina tuulisuutta, milloin hänestä itsestään ja milloin kaikesta muusta johtuen. Välillä tuulee kevyemmin ja välillä painavammin, ja jos tyyntä joskus onkin, sen taitaa huomata vasta jälkeenpäin.

Ajattelin myös sitä, että kaikkea ei voi saada. Että on pakko tehdä valintoja. Pakko ja mahdollisuus. Sitä, että jos haluan valita tämän, niin hyväksyn sen, että en voi valita tuota. Ja sitäkin, tietenkin, että kaikkea ei ihminen tietenkään voi itse valita. Että myös omasta tahdostamme riippumattomat olosuhteet sanelevat elämässämme osansa, mutta silloinkin voi ehkä valita ainakin sen, miten niihin olosuhteisiin suhtautuu. Ja kyllä, on tietenkin olosuhteita ja olosuhteita, mutta ajattelin nyt lähinnä niitä, jotka eivät ole ihan niin raskaita kuin jotkut toiset. 

Niin, aina on asioita, jotka ovat kesken. Niitä oli eilen ja niitä on myös tänään, varmasti huomennakin. Mutta joskus tulee silti hetkiä, joina vähäksi aikaa kirkastuu se, että sitähän elämä juuri on, askellusta hetkestä hetkeen, ja että juuri sitä sen pitää ollakin. Ja että oikeastaan juuri siinä, itse matkallaolossa, on myös tiettyä lohdullisuutta, jotakin joka vapauttaa sekä tahtomasta kaiken nyt heti että uskottelemasta itselleen että elämä on sitten kun. Niin, nythän se on, juuri nyt, kaikessa kiehtovassa ja joskus kipeässäkin keskeneräisyydessään. Tai ehkä on jopa niin, että myös keskeneräinen voi olla omalla tavallaan valmista.

Tällaisia vain tällä kertaa, eilisessä auringonpaisteessa virinneitä keskeneräisiä ajatuksia, jotka vielä tänäänkin, kertyvien lumisadepilvien alla, halusivat hetken verran aikaa ja tilaa. Huomaan kyllä, että epäröin hieman ennen kuin painan julkaise-nappia, ehkä mietin mikä tällaistenkin itseään etsiskelevien ajatusten arvo on. Lopulta päätän, että niiden merkitys on askeleiden kaltainen, että nekin vievät osaltaan matkalla eteenpäin. Minne, sitä ei kai tarvitse tietää. Ehkä riittää kun näkee, että kaunista on myös tänään (oi on, on luvattu melkein pyryä) ja askeleita joita astua.


tiistai 14. helmikuuta 2017

"Luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon..."




Albert Edelfelt: Hyvät ystävät, 1881
(Kuvalähde Wikimedia Commons)


- Marilla, hän kysyi sitten, luuletko, että koskaan saan sydänystävää täällä Avonleassa?
- Saat mitä?
- Sydänystävää - oikein läheistä ystävää - sukulaissielua, jolle voi uskoa salaisimmat tunteensa. Sellaista ystävää olen ikävöinyt koko elämäni ajan. En ole koskaan uskaltanut toivoa, että löytäisin hänet. Mutta nyt on jo niin monta ihanaa unelmaani toteutunut, että ehkä tämänkin käy samoin. Luuletko?
- Diana Barry asuu Mäntymäessä, ja hän on jokseenkin sinun ikäisesi. Hän on hyvin herttainen tyttö. Ehkäpä saat hänestä leikkitoverin, kun hän palaa kotiin.

***

- Voi, Diana, sanoi Anna viimein ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, luuletko... luuletko että voit pitää minusta edes hiukan, niin paljon, että meistä voi tulla ystävät.
Diana nauroi. Diana nauroi aina ennen kuin sanoi jotain.
- Varmasti luulen, hän sanoi epäröimättä. - Olen hirveän iloinen, että sinä asut Vihervaarassa. Tulee oikein hauskaa, kun on joku jonka kanssa leikkiä. Täällä lähistöllä ei ole asunut yhtään tyttöä, ja sisareni ovat vielä pieniä.
- Vannotko olevasi minun ystäväni aina ja ikuisesti? kysyi Anna innokkaasti.
Diana näytti kauhistuneelta.
- Vannominen on hirveän rumaa, hän sanoi moittivasti.
- Äh, ei - ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. Vannomista on kahta lajia, tiedäthän.

[----]

- Ojennamme toisillemme kätemme, kas näin, sanoi Anna vakavasti. - Sen pitäisi oikeastaan tapahtua juoksevan veden yli. Kuvitellaan että tämä hiekkakäytävä on juokseva vesi. Nyt minä sanelen valan. Minä lupaan ja vannon juhlallisesti olevani uskollinen parhaalle ystävälleni Diana Barrylle niin kauan kuin aurinko ja kuu kiertävät rataansa. Sano nyt sinä samoin ja pane minun nimeni omasi tilalle.
Diana toisti valan hihittäen aluksi ja lopuksi. Sitten hän sanoi:
- Sinä olet metka tyttö, Anna. Olin kyllä kuullut ennenkin, että sinä olet merkillinen. Mutta luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon.


(L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, 1908. Suomennos Hilja Vesala.)


Oi Anna, Dianan tapaan minäkin tulin pitämään sinusta oikein paljon  ♥

Ja näin ystävänpäivänä on tietenkin oikein ihanaa muistaa myös rakkaita kirjallisia sukulaissielujaan
- niitä, jotka pysyvät aina mukana, hetkestä hetkeen...

Lämmin ystävänpäiväajatus rakkaalle Annalle ja kaikille kamariini piipahtaville!