sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus (2016)






Aloitin Hannu Mäkelän viisiosaisen muistelmasarjan väärästä päästä: luin ensimmäiseksi viimeisen. Nurinkurinen lukeminen ei ainakaan kaltaistani lukijaa kuitenkaan ollenkaan haittaa, omaelämäkerrallisen kerronnan kiinnostavuus kun on minusta muualla kuin sen mahdollisessa kronologisuudessa ja – niin – jos tarkkoja ollaan, niin tuon kronologisuuden mahdollisuuden voi tietysti itsessäänkin aika perustellusti kyseenalaistaa. Eihän ihminen kai pohjimmiltaan edes kykene muistelemaan elämäänsä suorana linjana alusta loppuun, vaan eri hetkien muistot kerrostuvat keskenään kaiken aikaa ja sävyttyvät myös nykyhetkellä ja tulevaisuudellakin. No niin, näköjään taas karkaan vähän harhapoluille heti alkuunsa tai ei, ei nyt niinkään, sillä taisihan tämä ajatus myös tuolla Mäkelän muistelmissa todentua. Mutta niin, lähinnä piti sanoa, että nurinkurin aloitin ja sillä hyvä. Niin ja juu, tietysti tähän tarttumiseen innoitti myös tämän keskeinen aiheisto, kirjailijaelämä.

Erilaisia muistelmia ja niiden lähisukulaisia on tietenkin kirjoitettu jo iät ja ajat, ja kirjailijan oma elämä ja kokemusmaailma ovat sekoittuneet fiktioonkin tavalla tai toisella likipitäen aina. Viime vuosina omaelämäkerrallisuus näyttää kuitenkin kokeneen jonkinlaisen uuden tulemisen ja nousun. Minua(kin) tämä ilmiö kiinnostaa ja kiehtoo niin kirjallisuusmaailman ilmiönä kuin kirjoittamisen tapana – sekä ennen että nyt. Erilaisilla kirjailijan omaan elämään perustuvilla kertomuksilla on tällä hetkellä selvästi tilausta ja kirjailijoilla myös halua ja tarvetta niitä kirjoittaa.

Onhan elämä ainoa minkä todella ihan itse omistan. Se kuuluu myös ammattiini: oma elämä on jokaisen kirjailijan aiheena, tahtoipa hän tai ei. Juuri siitä ja vain siitä toden asioita voi kukin ammentaa; sitä tutkien ja muiden elämiä siihen verraten. Omat kokemukset voi toki muuttaa vaikka tähtien sodiksi tai kertomuksiksi kivikaudesta; mutta ainoa tieto joka on varmaa, tulee itsestä. Jos ei tunne itseään, miten voi tietää muustakaan, siitä mitä ja miten toiset ihmiset ajattelevat, tuntevat, kokevat, tekevät ja käyttäytyvät.

Syystä tai toisesta omasta elämästä kirjoittamista on kuitenkin usein taidettu pitää jotenkin vähempiarvoisena, vähemmän ”oikeana” kirjoittamisena kuin fiktion kirjoittamista, ja ainakin omasta puolestani iloitsen kyllä suuresti, jos tällaisesta ajattelutavasta aletaan hiljalleen päästä. Myös omaelämakerrallinen kirjoittaminen voi olla kirjoittamista isolla koolla ja synnyttää osaltaan monella tavalla hienoa ja antoisaa luettavaa. Kiehtovaa esimerkiksi juuri muistelmissa on, että ne tarjoavat meille yhden kokemuksen eletystä elämästä – tietysti siinä mittakaavassa kuin se meille lukijoina kuuluu.

Vapaus alkaa tammikuussa 1987, kun Mäkelä aloittaa elämänsä vapaana kirjailijana – takana on työ kustantamossa, edessä vapaus ja vapauden ilot ja huolet. Päivät saa kirjoittaa, mutta kääntöpuolena on toimeentulon epävarmuus. Eikä vapaa taiteilijaelämä ole aina helppoa. Se on vapautta kaikessa sen kauneudessa mutta samalla kipeydessä. Kirjoittaminen, se tärkein, silti kantaa.

Mikään ei voita sitä tunnetta kun uskoo saaneensa edes lauseen pari sellaisiksi, että ne kehtaa tunnustaa omakseen tuon pienen hetken. Sitten se hetki aina katoaa eikä sitä iloa enää tavoita kun kirja on valmis. Mutta luovan työn vapaus on kirjoittaessa totta. Kaikki muu on sitten muuta.

Ja kyllä, tietenkin minua kiinnostaa lukea ennen kaikkea kirjoittamisesta. Siitä miten aiheet löytyvät ja kertomukset syntyvät, miten kirjailijan työ on myös jatkuvaa epävarmuutta, miten se on valoa ja paloa mutta myös sitä, että tehty työ ei aina juuri missään näy tai että se haukutaan kritiikeissä lyttyyn, miten kirjailijan ideat joskus ovat myös ajalleen vääriä, niin, miten vaikeaa kirjoittaminen ja kirjailijana oleminen toisaalta on, mutta miten se sittenkin on myös aitoa työn iloa.

Mikä tulee olemaan kulloisenkin työn alla olevan kirjan merkitys muille, sitä ei tekijä itse voi koskaan tietää. Mutta pelkkä työn ilo käsillä olevasta teoksesta saa riittää, se on puhdasta ja työn aikana suurimmillaan. Kun kirja valmistuu, se katoaa itseltä. Sitten on ryhdyttävä taas johonkin uuteen, koska mitään muuta ei kirjailija voi. Näin tuntuu käyvän aina hamaan loppuun saakka.

Ja minulle, L. Onervan ja Eino Leinon ihailijalle, on tietysti erityisen hienoa lukea Mäkelän työskentelystä Onerva-ja Leino-teostensa äärellä – siitä, miten hän on päätynyt kirjoittamaan muun muassa Mestarin, Nallen ja Mopen ja Onnen maan ja toimittamaan Onervan runoista uusia kokoelmia, muun muassa Liekkisydämen. Oi Onerva, oi Leino ja oi Onerva ja Leino.

Kirjallisuusalaa monesta näkökulmasta nähneenä Mäkelällä on asiantuntemusta ja kokemusta pohtia myös sen epäkohtia. Sen toki tällainen maallikompikin näkee, että esim. Finlandia-humussa on kyse koko lailla puhtaasti kaupan edistämisestä, mutta on silti mielenkiintoista lukea myös Mäkelän ajatuksia palkinnon ympäriltä – eikä vähiten siksi, että hän sen vuonna 1995 itsekin Mestarillaan voitti:

Tuona jouluna moni saa myös lahjapaketin, jonka sisällä on kirjani. Ei siksi että se on kiinnostava, vaan siksi että se on voittaja.

Niin, hienoisesta inhorealismistaan huolimatta tuossakin ajatuksessa on varmastikin totuuden siemen. Voittaja on helppo lahjapakettiin valita, ja vaikka osa ostajista varmasti valitsee kirjan aidosti sen kiinnostavuuden vuoksi, osa valitsee sen juuri siksi, että se sattuu olemaan se voittaja (mikä ei tietenkään merkitse, etteikö kirja voisi olla myös kiinnostava, mutta silti). Mikäpä siinä, on aina hyvä että kirjallisuus myy edes jollakin tavalla, mutta eihän se tietysti kirjallisuudelle noin niin kuin yleisesti ottaen ihan reilua ole, että humu ja myynti keskittyvät vain muutamiin esille nostettuihin teoksiin. (Ja ettei nyt tule väärinkäsityksiä, niin suon kyllä sen palkinnon kulloisellekin voittajalle. On periaatteessa hienoa, että kirjallisuutta palkitaan ja juhlitaan, mutta ilmeisesti jotenkin myötäsyntyisen kerettiläisenä en voi olla näkemättä myös palkintohumun epäkohtia.)

Finlandia-palkinnon ohella Mäkelä kritisoi muun muassa maamme kirjallisuuskritiikin tilaa – sitä, miten Helsingin Sanomien kriitikot kirjoittavat mitä kirjoittavat ja miten muut sitten näitä kirjoituksia myötäilevät. Itse en Helsingin Sanomia juuri lue, joten nimenomaisesti sen kritiikkejä vaikutuksineen en nyt tässä itse kommentoi, mutta yleisesti ottaen lienee kyllä juuri niin, että parempiakin aikoja on kirjallisuuskritiikkimme nähnyt. Kriitikkoja en tästä kuitenkaan yksinomaan syyttäisi, vaan ylipäätään maailmamme yleistä mentaliteettia. Kriitikot – samoin kuin esim. kustantajat – toimivat yhteisessä maailmassamme, jota kovasti ohjailee yksi taikasana: raha. Kriitikolla voi olla – ja varmasti usein on – myös aitoa paloa, mutta minkäs teet jos kukaan ei kritiikkejä osta tai jos kriitikki on ahdettava muutamaan sanaan tai jos sama kritiikki on annettava kertakorvauksella useampaan lehteen. Sitäkin kyllä tietysti näkee, että kritiikki on suunnilleen yhtä kuin juonireferaatti. Ja sitähän se tietysti ei ole. No niin, tämä tästä.

Mäkelä pohtii teoksessaan myös kirjailijan oikeutta kirjoittaa toisista ihmisistä – aihetta, johon jokainen omaelämäkerturi tai omaa elämäänsä muuten kirjoittamisensa materiaalina käyttävä kirjailija tavalla tai toisella törmännee. Esim. Karl Ove Knausgårdin taistelot lähipiirinsä kanssa ovat tainneet aika lailla siellä Norjan puolella myös kuohautella. Mäkelä on ainakin tässä teoksessaan toisia kohtaan nähdäkseni hyvin diskreetti, eikä juuri tuo esiin esim. avioliittojensa mahdollisia ongelmakohtia. Vähän vaikeitakin kysymyksiä nämä aina ovat, mutta kyllähän se niin on, että toisten, tunnistettavien ihmisten yksityisasioilla repostelu ei varsinaisesti kuulu kirjailijan (eikä sitä myöten lukijankaan) oikeuksiin. Kuten Mäkelä sanoo, [i]tsensä saanee ristiinnaulita, muita ei.

Suosittelen Mäkelän teosta lämpimästi lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita kirjailijaelämästä, kirjoittamisesta, kirjallisuusmaailman kiemuroista ja – tietenkin – oman elämän kertomisesta sanoiksi. Mäkelän kerronta on soljuvaa ja helposti lähestyttävää ja Vapaus monella tavalla kiehtova kurkistus vapaaseen kirjailijaelämään kaikessa sen hyvässä ja pahassa. Itse taidan lukea Mäkelän muistelmista seuraavaksi nelosen, Otavan ajan, niin nurinkurisuuteni pysyy hyvässä järjestyksessä (ei vaan, oikeasti en malta odottaa mitä Mäkelä kustantamoajoistaan kertoo).

Lopuksi siteeraan teoksesta vielä yhden mielimietteeni:

Kirjailijalla on vain kaksi tehtävää: kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Pitää vain jatkaa kulkuaan eteenpäin sinne, minne nenä eli oma vaisto näyttää.

*****

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus. 447 s. Tammi, 2016.


perjantai 13. tammikuuta 2017

Minä ja mörkö





Mörönruokaa? 
(Olisin laittanut kuvan möröstäkin, mutta sitä on vähän vaikea napata kameraan. 
No, sellainen irvistelevä peikko se.)




MÖRKÖ: Tervepä terve.
MINÄ: Ei taas. Oikeesti. Voitko mennä samantien. Mulla on just niin hyvä vire.
MÖRKÖ: Kjäh, kjäh, kjäh.
MINÄ: Eikö me olla tästä jo puhuttu. Että annat mun olla ja kirjoittaa rauhassa.
MÖRKÖ: Et kai sä nyt tosissasi luule että annan?
MINÄ: Mä en nyt jaksa sua, oikeesti mä en jaksa. Mä haluan kirjoittaa. Mee muualle. Sä oot käyny täällä jo ihan riittävän monta kertaa.
MÖRKÖ: Kjäh, kjäh. Parasta jaksaa vaan, mä en nimittäin mene minnekään. Täällä on katsos NIIN lokoisaa. Ja jos sä kerran haluat kirjoittaa, niin sehän jo kertoo että mä olen ollut liian kauan poissa. No, mitäs sinä taas oikein luulottelet?
[hiljaisuus]

MÖRKÖ: No, kerro nyt kaverille. [kurkkii olkapään yli] JAAHAS. Et kai sinä nyt TUOTA enää aio jatkaa. Siis oikeesti. Mieti nyt hei! Eikö tuo nyt ole ihan selvä juttu jo, että tuo nyt ainakin on sormiharjoitelma. Siis ihan peetä.
[hiljaisuus]
MÖRKÖ: Ja mikä se TUO on. Ei ole totta.
[hiljaisuus]
MÖRKÖ: Ja kai sinä nyt tajuat, että tuota ei ainakaan jaksa kukaan lukea. Pälä pälä pälä pälä.
[hiljaisuus]
MÖRKÖ: Ja hei, mikä tuo nyt muka on, ei kai nyt se ainakaan – siis hei, anna olla. Ihan kuin sinä muka olisit joku pro. Tajua nyt, että tämä maailma tursuaa sua parempia kirjoittajia, jotka ansaitsee tommoset aiheet paljon paremmin kuin tollanen ihme vanapii.
[hiljaisuus]
MÖRKÖ: Ja kai sinä nyt ainakin tämän blogikirjoittamisen lopetat. Häh? Mieti nyt miten monta typeryyttä sinä tännekin olet jo päästellyt. Mä en kestä. Kerta kaikkiaan en.
[hiljaisuus]

MINÄ: Sun on nyt sitten näköjään pakko teilata KAIKKI tällä kertaa.
MÖRKÖ: No katsos kun en ole hetkeen käynyt. [hymyilee maireasti]
MINÄ: Olisit pysynyt poissa vaan. Onko sulla oikeesti joku kello jonka mukaan sä kuljet että et varmasti anna olla rauhassa liian pitkään?
MÖRKÖ: Mä olen luontaisesti ahkera.
MINÄ: [huokaisen] Todella.
MÖRKÖ: Hyväksy nyt vaan että olet oikeasti tyhmä. Ja huono. Mä en ole oikeastaan ikinä tajunnut, mikä saa sut luulemaan että osaisit kirjoittaa.
MINÄ: Etpä niin. Se kyllä tiedetään jo liiankin hyvin.
MÖRKÖ: Ei näillä räpellyksillä kuule maailmalla pärjätä.
MINÄ: Enhän minä nyt mitään maailmaa tavoittelekaan. Kunhan nyt –
MÖRKÖ: Eikä sulla mitään oikeaa sanottavaakaan ole. Kunhan pöliset.
MINÄ: On mulla! SIITÄ sä et ainakaan tiedä mitään.
MÖRKÖ: No ainakaan et osaa sitä sanoa. Kuvittelet vaan olevasi joku taiteilijatar. Kirjailijatar. Pah. [Räkätystä] Kirjoitat pelkkää sontaa.
MINÄ: MIKSI sun pitää aina tulla siihen pullistelemaan?
MÖRKÖ: Minä olen TERVEELLINEN.
MINÄ: Enpä tiedä.
MÖRKÖ: Ei pidä luulla itsestään liikoja.
MINÄ: Niin kuin minä nyt sitten luulisin.
MÖRKÖ: Luulet jos kuvittelet että jotakin osaat.
MINÄ: Minä en kuvittele mitään. Minä etsin.
MÖRKÖ: Ei kannata kuule. Et sinä mitään löydä. Muuta kuin sontakasoja. Kjäh kjäh kjäh.
MINÄ: Ja sinäkö sitten olet aina oikeassa! Ainako kaikki on sontaa, jos sinä niin sanot!
MÖRKÖ: Tietysti.
MINÄ: Mitäpä jos en sinua usko.
MÖRKÖ: [ällistyneenä] Et usko?
MINÄ: Niin. Ainakaan kokonaan.
MÖRKÖ: Tietysti uskot. Ainahan sinä uskot.
MINÄ: Vaan jos en usko enää.
[hiljaisuus]

MÖRKÖ: No hyvänen aika. Sittenhän sinä hyviä äkkiä HÄPEÄT.
MINÄ: Niin kai. Mutta enpä tiedä onko häpeä pahempi kuin sinä.
MÖRKÖ: Häpeä on kuule hirveä. Oikeesti. Ei kannata. Usko mua vaan. Se ei ole mikään pikku mörkö se. Se on hirviö! Jos sä ikinä päästät noita räpellyksiäsi mihinkään, niin sä et nuku enää ikinä.
[hiljaisuus]
MÖRKÖ: KUULITKO!
MINÄ: Kuulin.
MÖRKÖ: No?
MINÄ: Mitä no?
MÖRKÖ: Aiotko jatkaa?
MINÄ: Mitäs luulet? Hemmetin mörkö!
MÖRKÖ: Et kai ole tosissasi? Jatkat vaan tuota pelleilyä? Entä se hirviö?
MINÄ: Olen. Ja kyllä. Ja turha pelotella hirviöllä, kyllä minä sen ilmankin tunnen. Ja yönunet viet kyllä välillä sinäkin. Yhtä kamalia olette.  Yritätte aina vaan estää ihmistä tekemästä sitä mikä on ihmiselle omaa ja tärkeää.  Mene muualle nyt. Sinusta on ollut harmia jo ihan riittävän kauan.
MÖRKÖ: Harmia? Kamala? Minähän ole ystävä. Ystävä!
MINÄ: Ihme ystävä. Et kannusta yhtään. Teilaat vaan. Mutta kuule, jos opit olemaan kunnolla, niin saat käydä silloin tällöin.
MÖRKÖ: Kunnolla?
MINÄ: Niin. Sillä tavalla että kerrot mikä on oikeasti pielessä mutta kerrot myös sen mikä on hyvää.
MÖRKÖ: Hyvää?
MINÄ: Niin.

MÖRKÖ: [näyttää epäluuloiselta]
MINÄ: Ihan helppo juttu. Oikeat ystävät ovat sitä varten, että osaavat sanoa sekä että. Jos sä vaan latistat, niin sä olet pelkkä mörkö.
MÖRKÖ: Musta tuntuu että sä viisastelet.
MINÄ: Musta ei. No niin, menepäs nyt. Mä haluaisin vielä vähän kirjoittaa. Mulla on näitä kesken tässä.
MÖRKÖ: [mulkoilee ja levittelee sieraimiaan]
MINÄ: Niin niin, menes nyt.
MÖRKÖ: No menen menen menen. Kiittämätön ketale. Mutta kyllä minä taas tulen. Et sinä minusta pääse! Et niin kauan kuin jotakin räpellät.
MINÄ: Muistat vaan mitä sanoin. Jos olet nätisti ensi kerralla, niin voin vaikka keittää teetä. Voidaan oikeasti keskustella. Tiedoksi vaan, että mä en anna sun voittaa mua enää. Mä aion kirjoittaa vaikka sä kävisit puhisemassa mitä. Ja kuuntelen kyllä, jos sulla on jotakin oikeesti rakentavaa sanottavaa.

[Mörkö menee. Mulkoilee matkalla vielä taakseen. Pysähtyy välillä ja raapii päätään: mikä tolla nyt oli, sen piti syöksyä epätoivon alhoon ja uskoa että se ei osaa. Mörkö irvistelee. "Nätisti." "Teetä." Ihme mielistelyä, mörkö puhisee, en varmasti lankea. Ja mitä se oikein läpisi siitäkin että pitäisi muka sanoa mikä on hyvää. Pah. Hyvää! En kai minä nyt ole kehuskeluja varten. Minä!]

MINÄ: Psst, mörkö – mieti nyt. Vanhakin peikko voi oppia uusia temppuja. Ja mulla on aika hyvä teevalikoima.

 *****
 
Myöhemmin, MÖRKÖ pesässään:

Ei ole totta. Siis ei kai se nyt TÄTÄ aio julkaista. Että mä en kestä. Että se on tyhmä. Helkkarin hoopo. Luulee kai että joku tämänkin haluaa lukea. Ei hyvää päivää. Eikä se edes miettinyt yhtään. Ei ainakaan paljon. Olis nyt voinut. Kyllä sitä kohta hävettää. Mikä sillä nyt oikein on. Eikö se muista millanen se on. Hirviö tulee, se on varma se. Sen kyllä sanon, että nukkua en sen anna. En minä eikä hirviö. En tod.



keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Niina Hakalahti: Lumilinna (2016)




Kuka minä oikein olen ja mitä minun pitää nyt tehdä, ne ovat kysymykset, joihin en tiedä vastausta.


Niina Hakalahti, ”tamperelainen kirjailija ja kirjallisuuden sekatyönainen”, valloitti minut kertojanlahjoillaan jo vuosia sitten. Kun aikoinaan ensi kerran löysin hänen teoksensa, elin lukijana sellaista aikaa, jona kaipasin ennen kaikkea jonkinlaista keveän ja syvän syleilyä: en mitään liian raskasta, mutta en myöskään mitään liian köykäistä. Hakalahden teokset, Hengenahdistusta (2004), Uimataito (2008) ja Aavasaksa (2010) vastasivat tähän lukutarpeeseeni täydellisesti, ja olen niiden lukemisesta asti alati ihaillut sitä, miten hän osaakin kirjoittaa niin taitavasti, ihan oikeasti keveästi ja syvästi samaan aikaan, siten että teksti on jotenkin niin vaivatonta vaikka elämä aina ei. Viimeisin, Sydänystävä (2014), ei minua samalla tavalla sykähdyttänyt, mutta näin jälkikäteen ajatellen luulen, että hienoinen vastahankani johtui ennen kaikkea senhetkisistä lukutuulistani ja siitä mitä olin juuri sitä ennen lukenut, siis ihan vain siitä, että aina lukuhetki ei vain ole se oikea.

Nyt, Lumilinnaa (2016) lukiessani, nautin jälleen kerran suuresti Hakalahden tarinankertojan taidoista, ehkä kuitenkin myös vähän eri tavalla kuin ennen. Jotenkin syvemmissä vesissä tässä ollaan, ja keveän ja syvän liitto tuntuu siksi nyt jotenkin väärältä ilmaisulta, jonka tilalle en oikein löydä oikeaa. Meret ja aallot vyöryvät ja suuret kysymykset niiden alla.

Ja kyllä, jälleen nautin myös Hakalahden lempeästä ihmiskuvauksesta – siitä, miten ihmiset ovat ehkä aina ja väistämättäkin vähän repaleita, mutta sellaisina myös niin kovin ymmärrettäviä, inhimillisiä. Tälläkin kertaa Hakalahden tarina on myös hyvin elämänmakuinen ja -tuntuinen: Lumilinna kertoo elämästä elämänä, sen kaikessa kipeydessä ja samalla hieman kauneudessakin. Eivätkä tarinassa kasvavat kysymykset oikeimmasta mahdollisesta tavasta elää ja toimia ole tälläkään kertaa yksinkertaisia vastauksista puhumattakaan. Tulee taas mieleen se Aavasaksan Seppokin, joka vähän ylikiltissä kärjistyneisyydessäänkin kertoo meille ehkä myös jotakin hyvin olennaista onnesta ja hyvästä elämästä. 
 
Niin, Lumilinna on kertomus Samista. Ja vähän Veerastakin. Ja ehkä muutamasta muustakin. Mutta ennen kaikkea Samista. Samista ja siitä kuka Sami on. Ja tämän kertomuksensa kehyksissä se kysyy ennen kaikkea sitä, onko ihmisellä oikeus kertoa itsestään sellaista tarinaa kuin itse haluaa ja jos on, niin mitä siitä ihmiselle ehkä seuraa. Samalla se myös muistuttaa, että jokaisella meistä on ne omat salaisuutensa ja maatuska-kerroksensa, monta elämää päällekkäin, osa piilossa toisten alla.

Onko ihmisen identiteetti ylipäätään totta vai sepitettä? Siinäpä kysymys, jota muun muassa monet tutkijat ja taiteilijat monilla erilaisilla aloilla ovat moneen kertaan pyöritelleet ja yhä pyörittelevät. Ja kysymys, jota ehkä myös moni meistä ylipäätäänkin tahollaan miettii. Sen ehkä tiedämme, kukin kohdallamme, että jokainen meistä rakentaa identiteettiään omalla tavallaan: pukeudumme tietyllä tavalla, puhumme tietyllä tavalla, kerromme itsestämme tietynlaisia asioita, tietynlaista kertomusta, pyrimme samaistumaan johonkin ja erkanemaan jostakin. Joskus sitä miettiikin, että tämä maailma on kaiken kaikkiaan melkoinen identiteettipelien kenttä, ja niin, sen tämäkin teos osaltaan oivallisesti osoittaa. Mitä kaikkea haluammekaan itsestämme toisaalta peittää ja toisaalta totena kertoa?

Syviä kysymyksiä siis. Ja samalla Hakalahden tarina pitää otteessaan niin, että ainakaan minä en malttanut laskea kirjaa käsistäni... Mutta niin, vaikka kunnon yöunet ovatkin aina kultaa, hyvä kirja lienee yksi parhaista syistä niistä välillä vähän joustaa.

Ja vielä tämä: pidän suuresti myös siitä miten Hakalahti lopettaa tarinansa. Mutta eipä siitä nyt sen enempää.
 

*****


Niina Hakalahti: Lumilinna. Romaani, 223 s. Karisto, 2016. Suosittelen lukijoille, jotka lukevat mielellään vaivatonta mutta suuria kysymyksiä sisältävää kirjallisuutta.




sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Torsti Lehtinen: Sanojen avaruus – Opas luovaan kirjoittamiseen (2015)






Aloita mistä hyvänsä, kunhan aloitat, ja tee valmiiksi kuva kerrallaan. Niin valokuvaaja ja kuvataiteilijakin tekevät. Vasta kun valmiita kuvia on tarpeeksi, he ryhtyvät miettimään, mihin järjestykseen kuvat albumiin pannaan tai taidenäyttelyyn ripustetaan. Kirjoittaja voi menetellä aivan samoin. Valmiiksi kirjoitetuista kuvista syntyy vähitellen sarjoja, jotka asettuvat luontevasti albumiin ja alkavat kertoa tarinaansa.

Ensiksi: Jaksan huonosti kirjoittamisoppaita, joissa keskitytään listaamaan kaikenmaailman harjoituksia, joiden innoittamina sitten ryhtyisin kirjoittamistani harjaannuttamaan. Vika ei varmastikaan ole oppaiden, jotka hyvinkin ja myös hyvällä menestyksellä saattavat innoittaa monia muita kirjoittajia. Minä vaan nähtävästi räpeltelen ja harjoittelen mieluiten omalla tavallani.

Rakkautta kieleen, kirjailijalle välttämätöntä intohimoa, ei kukaan ulkopuolinen voi istuttaa kenenkään sieluun. Taiteellista lahjakkuutta ei voi opettaa. Sen toteuttamisen esteitä voi jonkin verran raivata.

Toiseksi: Sellaisia kirjoittamisoppaita, tai paremminkin kirjoittamisen matkaseuralaisia, joissa kirjoittamista pohditaan sen prosesseihin ja myös kirjoittajan omiin maailman katsomisen ja kirjoittamisen tapoihin syventyen, jaksan sen sijaan erinomaisesti. Sellaisia matkaseuralaisia suorastaan rakastan, ja rakastan silläkin uhalla, että tulen taas käyttäneeksi jonkinlaista ylisanaa.

Viattoman lapsenomainen usko omiin kykyihin on parempi kuin puolioppineen kumartelu joka suuntaan. Lapsenuskoa parempi on ymmärrys, että omia kykyjään voi epäillä, mutta että ratkaisut on kuitenkin tehtävä itse, yksin.

Niin – ehkä onkin niin, että haluan kirjoittamista käsitteleviltä kirjoilta ennen kaikkea jonkinlaista vertaistukea, mahdollisuutta peilata omia kirjoittamista ja kirjoittamisen prosesseja koskevia ajatuksiani toisten, minua usein paljonkin kokeneempien kirjoittajien ajatuksiin. Haluan pohdiskella, ihmetellä, oppia myös ajattelun kautta. Niin, haluan ajatusravintoa, en sormiharjoituksia, sillä sormiharjoituksista käyvät kyllä nuo kirjoitelmat ja kokeilevat katkelmat, joita omaa kirjoittamistani etsiskellen ja tutkiskellen hiljakseen kyhäilen. 

Elämän tarkoitusta etsivä ihminen ei voi perustaa valintojaan ulkokohtaiseen varmuuteen, hänellä on oppaanaan vain kaipauksensa ja sisäinen, subjektiivinen vapautensa, jota hän voi käyttää oikein tai väärin.

Ja kolmanneksi: Tällainen juuri oikean aaltopituuden omaava kirjoittamisen matkaseuralainen on minulle muun muassa – ja erityisesti – juuri lukemani Torsti Lehtisen Sanojen avaruus – Opas luovaan kirjoittamiseen. Teoksen on julkaissut  ensi kerran Päätalo-instituutti vuonna 2000, sitten Kirjapaja vuonna 2003 ja viimeisimmäksi Arktinen Banaani vuonna 2015. Itse luin teoksen uusimman painoksen, jonka kirjaston palautushylly minulle eräänä päivänä ystävällisesti ja ajattelevaisesti ojensi. Miksi lienee, mutta eipä ollut tullut vastaani aiemmin.

Taide ja runous ovat olemassaolon ylistystä. Luova asenne alkaa sen ymmärtämisestä, että elämää ei voi ymmärtää. Sitä täytyy elää ja kuunnella kuin musiikkia.

Ja kyllä, myös Sanojen avaruus sisältää ”harjoituksia”, mutta myös niissä korostuu pohtiminen, ei mekaaninen kirjoittamaan patistelu. Ne ovat sellaisia kuin tämä:

Täydellisyyttä on kahdenlaista: sellaista, johon ei voi lisätä mitään, ja sellaista, mistä ei voi mitään poistaa. Kumpaa täydellisyyttä kirjoittajana mieluummin tavoittelet?

Ja tämä:

Minkälaista palautetta toivoisit mieluiten kirjoistasi saavasi? Ilahduttaisiko sinua enemmän tieto, että kirjojasi pidetään taitavasti kirjoitettuina, vaiko se, että ne koskettavat sisällöltään lukijaa? Voiko sisältöä ja muotoa eli kielellistä toteutusta arvioida toisistaan riippumatta?

Ja tällaiset harjoitukset inspiroivat kyllä minuakin. Ne saavat ajatukset liikkeelle ja siksi ehkä jopa sormenpäät.

Niin, Sanojen avaruuden [p]yrkimyksenä on rohkaista itse kutakin katsomaan maailmaa omalla ainutlaatuisella tavallaan ja kertomaan kokemuksestaan omalla kielellään, ja tässä pyrkimyksessään se kyllä onnistuu. Täydestä kirjoittajan sydämestäni suosittelen näihin sanojen avaruuksiin astumista kaikille pohdiskeleville kirjoittajille. Minäkin tulen varmasti lukemaan tämän vielä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Mutta nyt on ehkä aika mennä jo jatkamaan sitä aloittamistani. Tekemään valmiiksi omia kuviani yksi kerrallaan ja luottamaan siihen, että ne vielä asettuvat toistensa lomaan – kokonaisuudeksi ja albumiksi, jolla on tarina kerrottavanaan.


*****


Torsti Lehtinen: Sanojen avaruus – Opas luovaan kirjoittamiseen. 190 s. Arktinen banaani, 2015.


*****


PS. Sangviinikko, koleerikko, flegmaatikko, melankolikko? Kyllä vain, Hippokrateen opit toteutuvat kenties myös kirjoittajatemperamenteissa. Lue Sanojen avaruus ja ehkä löydät omasi :)

 

torstai 5. tammikuuta 2017

Loppiaisaattona




Alkanut vuosi on tuonut mukanaan lumen ja pakkasen. Vuoden ensimmäisenä päivänä satoi hennon valkean, toisena lunta tuli lisää, kolmantenakin. Hyvä enne, niin uskon. Nyt päivien pakkasaurinko on kirkas, melkein sokaiseva, mutta illaksi maailma piiloutuu lumen pehmentämään pimeään...

Talvinen maailma tuntuu hyvältä, oikealta, omalta. Ja miten merkillinen ihmisen mieli onkaan: usein, nytkin, se melkein unohtaa että joulu oli musta, jos lumen sataa pian joulun jälkeen. Ehkä on hyväkin niin – muisti saa kehystyä uuden, puhtaan lumen taikavaipalla.

Pian on taas aika viedä kuusi pois. Kerätä koristeet laatikkoon. Aina siihen liittyy surua. Mutta myös luottamusta uudesta joulusta. Ehkä sekin on yksi elämän kuva, menneen ja tulevan samanaikaisuus, tässä hetkessä, nyt.

Ja amaryllis kukkii, ihana valkea kuningatar. Maa valkea ja kukka, eikö ole valkea silloin koko maailma, mieli puhdas ottamaan vastaan tulevan. On hyvä mennä hiljalleen arkea kohti.

Hyvää loppiaisviikonloppua ja kauniita tammikuun päiviä toivotellen,


Kamarin Katja


PS. Tänään sopisi mitä mainioimmin lukea vaikka Shakespearea, mutta minä taidan tänä loppiaisaattona jatkaa kuitenkin Hannu Mäkelän muistelmia :)