perjantai 13. lokakuuta 2017

Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei...







Sain keväällä valmiiksi kaksi käsikirjoitusta, romaanikäsikirjoituksen ja lastenkirjakäsikirjoituksen. Tai ehkä ne olivat olleet melko valmiita jo hyvän aikaa, keväällä vain olin sitten valmis päästämään myös irti. 

Ikävä kyllä se ei sovellu julkaisuohjelmaamme.

Lähetin molemmat käsikirjoitukseni maailmalle, siinä keväällä ja alkukesästä, noin puoleenkymmeneen kustantamoon kummankin. Osittain kustantamot olivat samoja, osittain eri. Koetin valita niin, että voisin kuvitella kustantamoiden julkaisevan sellaista, mitä olen kirjoittanut. Mutu-tuntumaakin toki, väistämättä, eikä se välttämättä aina toimi.

Valitettavasti joudumme toteamaan, ettemme kuitenkaan voi sisällyttää sitä kustannusohjelmaamme.

Nyt, lokakuun puolivälissä, suurin osa kustantamoista on jo vastannut. Osa vastauksista tuli hyvinkin nopeasti, noin kuukauden jälkeen. Yksikään vastaus ei sentään tullut parin päivän päästä, kuten viime kierroksella muutama vuosi sitten. Rohkenen ajatella, että käsikirjoituksiini on vastauksen nyt lähettäneissä kustantamoissa sentään tutustuttu, jollakin tavalla ainakin. Osa vastauksista on puolestaan tullut aivan hiljattain, viimeisin tällä viikolla. Ja osa on siis vielä tulematta.

Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei sovi tällä hetkellä ohjelmaamme.

Koska olen hieman hidas sekä saamaan valmiiksi että päästämään irti, nämäkin käsikirjoitukseni ovat kulkeneet mukanani aika kauan. Niiden rinnalla on versonut myös uutta, mutta aina vaan olen palannut myös näihin. Ehkä ihan jo siksi, että nämä käsikirjoitukset ovat molemmat olleet minulle rakkaita, mutta myös siksi, että olen uskonut niihin ja edelleen siihen, mitä niistä voisi ehkä tulla.

On aika jännää tunnustella tunteitaan hylkäyskirjeiden edessä. Sitä voisi ajatella, että en osaa. Voisi hävettää. Turhauttaa. Tuntua siltä, että koko ajatus minusta ja kirjoittamisesta on haihattelua. Mutta minusta ei nyt tunnu siltä ollenkaan. Joskus kyllä tuntuu, ja ihan siis noin niin kuin ylipäätään, mutta ei juuri nyt. En tiedä pitäisikö tuntua, mutta ei tunnu. Voi tietysti olla, etten osaa, en ainakaan oikealla tavalla, ja että haihattelen vaan. Mutta se ei muuta sitä, että kirjoittaminen on minussa, minua. Siksi se ei voi olla kokonaan haihattelua. Toive kustannussopimuksesta voi sitä olla, mutta ei itse kirjoittaminen.

Edellisellä kerralla, silloin kun olin ensimmäistä kertaa lähettänyt käsikirjoitukseni maailmalle ja hylkäyskirjeitä alkoi tulla, minua kyllä myös vähän hävetti. Ajattelin, että mitä oikein kuvittelin. Että olin suuruudenhullu ja luulin itsestäni liikoja. Ehkä sitä sitten ajan mittaan oppii ajattelemaan toisin. Esimerkiksi siten, että kyse on ennen kaikkea oikeutetusta yrittämisestä. Siitä, että omiin sanoihinsa saa ihan oikeasti sen verran luottaa, että antaa itsensä antaa niille mahdollisuuden. Ja että jos käsikirjoitus ei sitten tulekaan valituksi yhtenä tuhannesta, se ei vielä välttämättä kerro mitään siitä, osaako vaiko ei. Tai siitä, mitä siitä omasta käsikirjoituksesta voisi tulla, jos se sen mahdollisuuden saisi. Eihän yksikään käsikirjoitus liene sellaisenaan valmis. Tai ehkä joku onkin, mutta luultavasti hyvin harva.

Emme valitettavasti ole voineet hyväksyä lähettämäänne käsikirjoitusta kustannusohjelmaamme.

No, vielä on jokunen kustantamo, joka ei ole vastannut. Molemmilla käsikirjoituksilla on vielä mahdollisuus. Ei tosin ole varmaa, vastaavatko kaikki kustantamot ollenkaan. Aina vastauksia ei tule. Mutta ainakin jonkin aikaa kaikki on silti vielä mahdollista, ja annan itseni ajatella niin, että joskus tarvitaan vain yksi kyllä. Vaikka niin, olisihan se kaksikin kyllää tietysti hyvä, kun on kaksi kirjoitustakin. No, en valittaisi siitä yhdestäkään. Hyppisin ilosta.

Ikävä kyllä on todettava, että emme voi tarjoutua sitä julkaisemaan.

Entä jos kustannussopimusta ei tule, nytkään? No, sitten sitä ei tule. Harkitsen, ehkä, mitä sitten näille käsikirjoituksille teen. Annanko niiden unohtua pöytälaatikkoon. Annanko niistä kasvaa jotakin muuta. Poiminko niistä jotakin johonkin toisaalle. Koetanko vielä valita toisia kustantamoita. Tai kokeilenko ehkä omakustannetta, vaikka markkinointi ei ole ollenkaan se minun juttuni. Olisihan se nyt kuitenkin kiva, että kirjaseni löytäisi edes jokusen lukijan. No, ainakin voisin sitten kaupitella muutaman kappaleen läheisilleni. Tai lahjoittaa. Ja saisinpa sitten kirjoitukseni ihan oikeissa kansissa omaan hyllyyni, sellaisena ihan oikean kirjan näköisenä. Riittäisikö se sitten? Tai toisaalta: onko se sitten ylipäätään se juttu, se että kirjoitukseni on kirjan näköinen? Olisiko se silloin erilainen kuin nippuna paperia? Jotenkin enemmän, oikeampi? Ehkä, mutta en silti millään lakkaa uskomasta myös siihen, että tärkeää on myös kirjoittaminen itsessään, riippumatta siitä mihin se ulkoisesti johtaa vai johtaako.

Ja kyllä, koko ajan kirjoitan myös uutta. Omaan, ehkä hieman hitaaseen tahtiini. Aikanaan, kun olen taas saanut jotakin valmiiksi ja olen lopulta myös valmis päästämään irti (niin, ne saattavat tosiaan olla kaksi eri asiaa), lähetän maailmalle ne uudetkin kirjoitukseni. Tuuleehan siellä, kyllä, ja välillä sattuu siipeen, mutta miten oppii lentämään, jos ei opettele?

Ja sitä paitsi:

Se ei valitettavasti valikoitunut kustannusohjelmaamme sen ilmeisistä ansioista huolimatta.

Niin – jos yksikin kustantamo sanoo näin, saa ehkä ajatella, ihan vähän, että on se sopimus sittenkin mahdollinen, vielä joskus. Jos ei juuri tämän käsikirjoituksen kohdalla tai sen toisen, niin ehkä vielä jonkun. Ja niin: miten paljon muutamalla pienellä sanalla, joiden kirjoittamiseen (tai sanomiseen, miten milloinkin) menee vain hetki aikaa, voikaan toiselle antaa. Minä annan ehkä itseni uskoa, että olen osannut ainakin jotakin. Ja kiitän mielessäni häntä, joka ehti nämä sanat minulle antaa.

Ajatus kustannussopimuksesta tuskin riittäisi kirjoittamiseni motivaatioksi yksin. Kirjoittamisen on oltava ennen kaikkea sisäisesti tärkeää, omaa. Ja niin sen varmasti kokee moni muukin. Mutta kyllä, ajatus siitä, että tekstin lähettää aikanaan maailmalle, siipiään kokeilemaan, tuo kirjoittamiseen yhden tärkeän tason, mahdollisuuden, lisää. Ja ei, en minä ollenkaan valittaisi, jos käsikirjoitukseni vielä joskus saisi olla se yksi tuhannesta. Jos se saisi lentää, jos sen siivet kantaisivat.

Tällaisia tänään. Toivotan samalla hyvää syyslomaa kaikille syyslomaa viettäville ja tunnelmallisia, hämyisensuloisia syyshetkiä myös kaikille muille


tiistai 10. lokakuuta 2017

Ajatuspolkuja suomalaisen kirjallisuuden päivänä






Tänään, 10.10., vietetään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Päivä onkin hulmuavat lippunsa ansainnut, sekä Kiven että kirjallisuutemme nimissä.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870) oli aikoinaan ensimmäinen suomenkielinen romaani tai ainakin ensimmäinen merkittävä. Ensimmäinen suomalainen romaani se ei sen sijaan ollut, sillä ennen Kiveä maassamme oli jo kirjoitettu monia ruotsinkielisiä teoksia. Ensimmäinen suomalainen romaani olikin Fredrika Wilhelmina Carstensin Murgrönan (1840, suom. Muratti vuonna 2007), hieman sentimentaalinen, kirjeromaanin muotoon kirjoitettu rakkauskertomus. 1800-luvun yhteiskunnallisista olosuhteista ja sääty-yhteiskunnan lainalaisuuksista johtuen romaanikirjallisuutemme syntyi juuri ruotsinkielisenä, mutta vuosisadan loppua kohti tapahtuvat muutokset johtivat lopulta siihen, että tilaa ja mahdollisuuksia alkoi vähitellen syntyä myös suomenkieliselle kirjoittamiselle ja kirjallisuudelle. Sydämellinen kiitokseni kaikille noiden aikojen uutterille edelläkävijöille, sekä suomen että ruotsin kielellä kirjoittaneille!

Kaikki suomalainen kirjallisuus ei tietenkään edelleenkään ole suomenkielistä ja hyvä niin. Suomalaisuus ei ole vain yksi, vaan se on monta, ja tässä moneudessa on myös suomalaisuuden rikkaus. Suomenkielisen kirjallisuuden rinnalla meillä on edelleen valtavan hienoa suomenruotsalaista kirjallisuutta, ja kirjallisuutemme kokonaiskuvaa rikastaa myös (valitettavan vähälle huomiolle tosin monin tavoin jäävä) saamenkielinen kirjallisuus. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme monipuolistuminen avaa varmasti ajan mittaan mahdollisuuksia myös yhä laajemmalle suomalaisen kirjallisuuden käsitteelle, ja onkin hyvä muistaa, tässäkin, ettei rakkaus omaan isänmaahan, kulttuuriperintöön ja äidinkieleen suinkaan tarkoita sulkeutumista ja sulkemista. Oikeastaan tuntuu siltä, että juuri rakkaus päinvastoin avaa. Se, mikä johtaa sulkeutumiseen ja sulkemiseen, on jotakin ihan muuta.

Itse olen niitä suomalaisia, jotka ovat kasvaneet juuri suomen kieli kehtonaan. Olen kasvanut hahmottamaan itseni ja toiset ihmiset, koko ihmisyyden ja maailman juuri tämän rakkaan kielen kautta. Siksi juuri tämä kieli ankkuroi minut maailmaan ja maailman minuun. Jos minulla olisi jokin toinen kieli, sekä minä että maailmani olisimme hieman toisenlaisia – alkaen ihan jo siitä, että esimerkiksi minun aamuni ei olisi aamu. Se olisi jotakin muuta, ehkä morning, morgon, mañana, Morgen, hommik tai утро, ja siksi siinä olisi myös ihan erilainen sointi, erilainen tuntu ja tunnelma. Nyt, tässä ja tällaisena, minun aamuni on pehmeä ja hieman pyöreä, aurinkoinen ja utuinen samaan aikaan. Siinä on jotakin, joka sekä avaa että kätkee, ja se on, juuri minulle, mitä parhain ja oikein sana aloittaa uusi huomen. Mutta niin: millä kielellä aamu sitten ikinä sanotaankin, se merkitsee tietenkin myös tiettyjä samoja asioita, mutta samalla siinä kuitenkin on juuri sen oman kielen tuntu ja sävy.

Koska oma kieleni on se, jonka sylissä olen kasvanut ja itseni ja maailman oppinut (tai paremminkin: jonka sylissä kaiken aikaa olen itseäni ja maailmaa oppimassa), on minulle ominta myös lukea juuri omalla kielelläni kirjoitettua kirjallisuutta. En lakkaa pohtimasta, ihailemasta ja hämmästelemästä, miten loputtoman kiehtovaa on, että kieli on samaan aikaan sekä jaettua että omaa ja että tämä yksi ja sama kieli voi taipua niin moneen rytmiin, tyyliin ja ääneen, niin moneen erilaiseen tapaan jäsentää tätä yhteistä maailmaa tällä yhteisellä kielellä. On huikeaa, että tällä yhdellä ja samalla, melko pienellä kielellä on syntynyt niin monien kirjallisuuksien kirjo. Ja aina vaan yhtä kiehtovaa on myös se, että meillä kaikilla yhteistä kieltämme puhuvilla ja kirjoittavilla on tämä yhteinen välineemme, mutta samalla meillä jokaisella on myös se ihan oma äänemme, jolla sitä käytämme. Ja  äänemme, niin, sekin lienee aina myös sekoitus toisia ääniä, samalla kertaa sekä omamme että monelta suunnalta lainattu.

Ja mitä tähän omaan kirjallisuuteemme tulee, on se tietenkin vain pieni kaistale maailmankirjallisuuden kainalossa, ja on äärettömän tärkeää muistaa, ettei kirjallisuuttamme ilman maailmankirjallisuutta edes olisi. Kirjallisuus tarvitsee koko laajan avaruutensa kasvaakseen ja kukoistaakseen, ja myös tämä meidän kotoinen kirjallisuutemme kiinnittyy aina johonkin itseään laajempaan. Myös se sekä kerää itseensä että antaa itsestään, on erottamaton osa kirjallisuuden avaraa ja monipolkuista kokonaismaailmaa, ja varmasti myös sekä tietoisesti että tiedostamattaan.

Minulle juuri tämä oma kirjallisuutemme on kuitenkin se kaikkein rakkain. Erityisen rakasta minulle on vanha kirjallisuutemme ja ne syvät, kirjallisuuden historiaa henkivät henkäykset, joita se aikojen takaa minulle henkii, mutta iloitsen suuresti ja lämpimästi myös tämän päivän kirjallisuudestamme ja ennen kaikkea siitä, että sen monimuotoisuudesta riittää helmiä hyvin erilaisille lukijoille.

Ja ei, rakkauteni omaan kirjallisuutemme ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö rakasta voisi olla ja olisi myös muu kirjallisuus ja ettenkö myös muuta kirjallisuutta ja esimerkiksi sen kääntämistä arvostaisi, vaan ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että juuri suomalaisessa kirjallisuudessa on minulle koti. Tämän pienen maan ja pienen kielialueen lukijana minusta myös tuntuu, että minulla on kuin onkin lupa rakastaa kaikkein eniten juuri tätä omaa, kotoista kirjallisuuttamme. Joskus on tietenkin paikallaan myös lähteä kotoa pois, maailman avaruutta katsomaan, mutta ihaninta on sittenkin aina se paluu.

Toivotan oikein hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää – kaikessa sen rikkaudessa

perjantai 6. lokakuuta 2017

Lukemisen mahdottomuudesta ja mahdollisuuksista




– aina ei etene, nousee vaan –



Lukijan blokki ei iske niihin, jotka pitävät kirjallisuutta turhuutena tai viihteenä. Siitä kärsivät ne, joille kirjallisuus on henki ja elämä.

Näin kirjoittavat Tommi Melender ja Sinikka Vuola tuoreessa Parnassossa (5/2017), artikkelissaan ”Lukija horroksessa”. Aah, ajattelen minä, olen vapautettu!

Sillä kyllä vaan, aina aika ajoin se iskee: täydellinen kyvyttömyys lukea. Se, että haluaisin lukea, mutta en kuitenkaan halua. En pysty enkä kykene. On mahdotonta keskittyä. Janoan sanoja, mutta olen niitä täynnä. En pääse samalle aaltopituudelle minkään teoksen kanssa, vaan kaikki jäävät liian etäälle, värisevät epätahtiin. Katselen kaihoten kutsuvia selkämyksiä ja kansia, mutta en saa avatuksi mitään, en yhtään kirjaa. Tai jos saankin, en ainakaan pääse alkua pitemmälle.

Nyt taitaa sitten taas olla tällainen blokki. En ole muutamaan viikkoon saanut luetuksi loppuun kuin yhden kirjan. Kyseessä oli syksyn uutuusromaani, jolta siltäkin odotin kai enemmän kuin sain. En tiedä, johtuiko lukukokemuksen laihuus teoksesta vai minusta, tästä lukemiseni vaikeudesta. Voi olla, että se johtui molemmista. Mutta niin epäreiluksi en kyllä rupea, että ryhtyisin tämän enempää rääpimään laihaa kokemustani, johon kirja itse tuskin on ainoa syypää. Eikä se sitä paitsi ehkä oikeastaan edes ollut laiha. Kirjan luettuani aloin nimittäin taas miettiä muun muassa sitä, miten kirjat oikein valikoituvat kustannettaviksi. Enkä nyt siis niinkään siksi, että kirja olisi ollut erityisen huono (ei ollut), vaan ihan vaan siksi, että se nyt vaan on aika mielenkiintoinen juttu. Jaaha, taas harhapolku.

No. Kesken on kyllä monia kirjoja ja on ollut jo kauan. Osa on tainnut keikkua keskeneräisten pinossa kesästä asti, loppukesästä ainakin, en enää varmaksi muista mitä olen milloinkin aloittanut. Kirjojen keskenjättäminen noin niin kuin ylipäätään on minusta tätä nykyä erittäin sallittua (nuorempana olin ehkä kiltimpi ja toista mieltä, nyt olen sitten kai tuhma tai ainakin ajastani tarkka), mutta tässä parhaillaan keikkuvassa keskeneräisten ja/tai lukuvuoroaan odottavien kirjojen pinossa (josta tuossa kuvassa näkyy vain murto-osa) ei ihan oikeasti ole mitään järkeä, koska kaikki nuo odottelevat kirjat ovat kuitenkin sellaisia, jotka vielä haluan ja aion lukea ihan kokonaan. Sellaisiakin on, jotka odottavat pinossa hartaasti odotettua uusintalukua ja ihmettelevät, miksi niitä nyt oikein tällä tavalla kartellaan.

Tämä kuluva viikko on nyt sitten taas oikein lukublokin huipentuma, sillä en ole tällä viikolla tainnut kirjoja edes availla. Siis ollenkaan. No jaa, katselin kyllä paria valokuvakirjaa, mutta jotenkin sitä ei nyt minusta lasketa. Eli olen tässä taas vain katsellut niitä selkämyksiä ja kansia, mutta yhtään kirjaa en ole saanut edes kunnolla avatuksi. Niin että on sitten taas tämmöiset viikot. Tämmöiset, että luen levottomasti, jos ollenkaan.

No niin, tietenkään tämä ei ole mitenkään uutta. Blokki on koettu monet kerrat, ja aina se on mennyt aikanaan ohi. Tiedän jo, ettei kirjallisuus katoa minulta minnekään, vaikka joskus menisi muutama viikko (tai, öö, kuukausi) niin etten kykene lukemaan yhtään mitään (no, mitään on toki ehkä turhan kärjistynyt ilmaisu, sillä luen kyllä aina jotain, kuten nyt vaikka Parnasson artikkelin lukijan blokista, mutta niin, en kirjoja enkä ainakaan kaunokirjallisuutta). Tiedän, että kirjallisuus tulee kyllä takaisin tai että se oikeastaan onkin tässä, yhä ja kaiken aikaa, vaikka en juuri nyt saa siihen oikein otetta. Tiedän, että ehkä jo huomenna jokin kirja vie minut taas ihanasti mennessään. Tai jos ei vielä huomenna, niin sitä seuraavana päivänä tai sitä. Tai no, joskus ainakin.

Selvää on tietenkin sekin, että välillä sitä vaan on kaikkea muuta. Sitä elämää, esimerkiksi. Mieli ehkä liian täynnä. Tai sitten ei vaan yksinkertaisesti ole lukutuulella. Ei, vaikka kuinka olisi lukutoukkien kuningatarkuntaa. Saattaa olla, että neulotuttaa enemmän. Tai ihan vaan mietiskelyttää. Mitä nyt sitten milloinkin. Ja joskus saattaa ehkä olla, kyllä vaan, blokissa ihan vaan siksi, että tarjolla olevien kirjojen runsaudenpula hengästyttää niin, ettei kerta kaikkiaan tiedä, mitä sitä juuri nyt sitten haluaisi eniten lukea.

Ja ei, blokki ei minulla(kaan) liity siihen, että kirjoitan. Joskus kirjoittamisessa on toki vaiheita, jolloin mieli on prosessista niin täysi, että lukemiseen on vaikeaa keskittyä, mutta se on sitten hieman erilainen ilmiö. Enkä muuten edes ole niitä kirjoittajia, jotka karttelevat lukemista vaikutteiden pelossa. Minun kirjoittamistani lukeminen päinvastoin ravitsee, vaikka toki omat rakenteilla olevat tekstini saattavat monin tavoin vaikuttaa siihen, mitä milloinkin luen. Kaikenlainen luettava ei aina sovi kaikenlaisen kirjoittamisen viereen. Mutta lukeminen itsessään sen sijaan sopii. Itse asiassa se pitää kirjoittamista kädestä.

Mutta niin, varmasti saan lukiessani kaiken aikaa myös niitä vaikutteita, ja yhtä vaikutteiden sinfoniaahan koko kirjoittaminen ylipäätään onkin. Lukeminen takaakin terveellisesti myös sen, ettei unohda kirjoittajalle tarpeellista nöyryyttä ja ymmärrystä siitä, että jokaisen sanan, jonka kirjoittaa, kirjoittaa aina kaiken jo kirjoitetun jatkoksi. Ainutlaatuisuutta ei tälläkään saralla ole olemassakaan, ja on aikamoista suuruudenhulluutta kuvitella kirjoittavansa jotakin ennennäkemätöntä. Lukekaa vaikka tuosta Parnassosta, mitä Melenderkin tästä sanoo.

No, maistiaisiksi siteerattakoon Melenderiltä vaikka tämä:Iloitsen aina, kun löydän kirjan, jota lukiessa tekee heti mieli ruveta kirjoittamaan. Ja kyllä vaan, niin minäkin! Onneksi niitä innoittavia kirjoja sentään riittää. Vaikka lukeminen on välillä mahdotonta, on se kuitenkin enimmäkseen mahdollisuuksia täynnä.

Joo. Ehkäpä tämä minunkin blokkini jo tässä viikonvaihteessa taas vähän hellittää. Ja jos ei vielä hellitä, niin sitten ei. Kyllä se siitä, aikanaan. Ihan jo siksi, että kirjallisuus kumminkin on se henki ja elämä. 

PS. Ja mitä tuohon Melenderin ja Vuolan artikkeliin tulee, niin tässä on siitä luonnollisesti vain raapaisu. Kannattaa lukea kokonaan. Tuskinpa olemme ainoita, joita blokit ajoittain kiusaavat.


tiistai 3. lokakuuta 2017

Lokakuu

 


Lokakuu on alkanut utuisena ja pehmeärajaisena. Pieninä ja suurina pisaroina ja tuulena, jossa on jo eri tuntu. Kynttilähämyisinä aamuina ja iltoina ja hissuttelevina villasukkavarpaina. Hymyinä, joissa on iloa syvenevästä syksystä, hiljalleen lähestyvästä joulusta ja kaikista pehmeistä ajatuksista, joilla on pitkät pumpuliset helmat.

Välillä tekee mieli mennä vähän eteenpäin, kai sitä ajattelee että hetken verran tuonnempana on jotakin vielä oikeampaa, mutta ehkä sitä sittenkin on mieluiten juuri tässä ja tietää, että kaikki tapahtuu kyllä aikanaan. Kyllä, niin se on: elämä samoin kuin muutkin rakenteilla olevat kertomukset kutoutuvat kyllä omaan tahtiinsa, hetki kerrallaan.

Tekee mieli myös leipoa piparkakkuja, mutta ei ehkä sittenkään ihan vielä. Ja ehkä jo pian löydän kaupasta glögiä... On hassu olo tai ehkä sittenkin vain sellainen tavanomaisen lokakuinen, sellainen että jouluttaa ja syksyttää samaan aikaan. Että tekee jo mieli joulun tuoksuja ja makuja ja silti nimenomaan niin, että on vasta lokakuu, tämä hetki.

Niin, vuodesta on jäljellä viimeinen neljännes. Ihanaa, rakasta aikaa: villasukkaista askellusta pehmeässä syyshyssyssä, koko ajan hiljalleen joulua kohti.

Toivotan lempeää lokakuuta kaikille kamarissa piipahtelijoille, pehmeitä hetkiä ja mielialoja ♥ Lokakuu, eikö vain, on kynttilöiden, höyryävien kuppien ja hellivien syysunien suloista aikaa... Aikaa, jona voi käpertyä viltin alle hyvien kirjojen tai ihan vaan omien mielenliikahdustensa kanssa ja niin, pysähtyä hetkeen tai rientää haaveiden mukaan, ihan sen mukaan miten milloinkin oikealta tuntuu.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Naisten aakkoset: P






  Walter Cranen Prinsessa Ruusunen -kuvitusta vuodelta 1911.



Naisten aakkosissa on kamarissani tänään vuorossa P.
Tuttuun tapaan tässä Tarukirjan Margitin ideoimassa haasteessa nostetaan
esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella,
ja nytpä siis pitemmittä puheitta suoraan asiaan eli mitä parhaimpiin P-naisiin.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Paula Havaste. Olen joskus taannoin lukenut myös Havasteen historiallisia romaaneja, joista silloin pidinkin kovasti. Nyt lukutuuleni ovat toistaiseksi puhallelleet näiden romaanien ohi, mutta jos ne taas jonakin päivänä kääntyvät, saatan jatkaa siitä mihin silloin joskus jäin. Tässä nostan Havasteen kuitenkin esille ennen kaikkea hänen kertakaikkisen valloittavien Henkka-kirjojensa vuoksi. Henkka maalla ja Henkka koulussa ovat ehdottomasti uudemman lastenkirjallisuutemme aatelia, ja meilläkin on näitä kirjoja jokunen vuosi takaperin luettu lukemattoman monta kertaa. Henkat ovat aivan ihania, valokuvin kuvitettuja kirjoja lapsen arkisesta elämästä ♥


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Pernilla August. Tapani mukaan olen sama muumio kuin aina ennenkin, ja suosikkinäyttelijättären nimeäminen perustuu joskus iät ja ajat sitten lähtemättömät jäljet jättäneisiin katselukokemuksiin... Mutta minkäs sitä muumio kääreilleen mahtaa ja toisaalta, kyllä se vaan niinkin on, että ne nuoruudenkokemukset ovat monesti eri tavalla voimakkaita kuin tuoreemmat. No mutta, höpötykset seis. Pernilla August on näytellyt muun muassa Ingmar Bergman -filmatisoinneissa Fanny ja Alexander ja Hyvä tahto sekä Selma Lagerlöfin romaaniin perustuvassa elokuvassa Jerusalem, jotka kaikki ovat olleet minulle nuoruudessani tärkeitä elämyksiä. Voi että, pitäisikin päästä taas pitkästä aikaa niitä katselemaan...


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kaksi kertaa kysymykseen b:

1) Pakkohan tähän nyt on vastata niin, että Satujen Prinsessat. Ja juu, prinsessasatujen välittämiä maailmankuvia ja sukupuolistereotypioita voidaan tietysti monellakin tavalla myös kritisoida, mutta jotenkin silti tuntuu, että joitakin asioita pitää tässä maailmassa saada vaalia ihan vaan satuina. Ei minustakaan tämän vinksahtaneempaa tullut, vaikka kasvoin prinsessasadut tyynyn alla – vaikka niin, tietysti se vinksahtaneisuus riippuu varmasti myös arvioijasta :) Mutta niin tai näin, olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen tyttö ansaitsee ikioman prinsessavaiheensa, jos sen vaan omakseen kokee. Enkä nyt tarkoita kimalletta ja rihkamaa, vaan ennen kaikkea lupaa leikkiä, haaveilla ja tutkiskella omaa ihanaa tyttöyttään.

2) Prinsessojen kaveriksi – tai vastapainoksi, miten vaan – vastaan tähän myös Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun.  Siinä missä prinsessat ovat ihania hempeydessään ja hepenissään, Pepissä on terveellistä ja tervetullutta anarkiaa. Prinsessojen tapaan tytöt (ja lapset ylipäätään) ansaitsevat mallikseen myös tämän mainion Pepin, jota kesakot eivät kiusaa vaan ilahduttavat ja joka ylipäätään tekee asiat juuri niin päin kuin itsestä oikealta tuntuu. Peppi tekee terveellisen selväksi, että kaikki ennakko-oletukset eivät tässä maailmassa suinkaan ole minkään arvoisia, vaikka myönnettäköön, ettei ainakaan meillä ole toistaiseksi saanut leipoa piparkakkuja lattialla...

Mutta juu, kyllä vaan jutun juju on juuri siinä, että saa kasvaa ihan omaksi itsekseen itseään erilaisiin roolimalleihin peilaillen. Vaikka sitten vähän Prinsessaiseksi Peppi Pitkätossuksi tai sitten Peppi Pitkätossuiseksi Prinsessaksi.

***

Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 
O