keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Kasvot




- Nuori Sigrid Undset,
kuvaaja tuntematon -


Kasvot ovat valtavan mielenkiintoisia. Nuoret kasvot, vanhat kasvot, keski-ikäiset kasvot. On kiehtovaa, miten ihmisen kasvot muuttuvat, kaiken aikaa, ja miten niissä kuitenkin pysyy juuri se sama ihminen. Ehkä kasvoissa tapahtuu sama kuin ihmisessä muutenkin: kerroksia tulee ajan mukana lisää, tarina jatkuu, kertyy.

Lapsen kasvoissa on aina elämän ihme. Uuden elämän puhtaus, tarinan alku. Pienen lapsen kasvot muuttuvat melkein koko ajan, ja silti niissä säilyy jotakin tunnistettavaa läpi kaikkien muutosten. Ihminen on läsnä kasvoissaan alusta asti. Koko matkan.

Nuoren ihmisen nuorissa kasvoissa on vielä tiettyä koskemattomuutta, tietymätöntä tulevaa. Unelmia, mahdollisuuksia, kirjoittamatonta kirjaa. Nuoruus on nuppuisuutta, myös kasvojen. Nuoren ihmisen kasvot ovat juuri koskemattomuudessaan kauniit. Ehkä niiden kauneus tulee ennen kaikkea mahdollisuuksista, mahdollisuuksien avaruudesta. Sivujen puhtaudesta.


- Tuntematon nainen, 
Hemmins & Howell, Old Swinton -


Hiljalleen kasvoissa alkaa näkyä eletty elämä. Kauneus muuttaa muotoaan. Kaunista ei ole enää siloisuus, vaan elämä. Se, miten kasvot kantavat kertynyttä kertomusta, kertomuksen iloja ja suruja.

Mitä on kasvojen kauneus, ylipäätään? Sanotaan, että se on tiettyä sopusuhtaisuutta, tasapainoisuutta. Ehkä se on kuitenkin vielä enemmän juuri sitä, miten kasvot kantavat elämää. Sitä, miten kasvot ovat ihmisen kuva ja miten ne aina kertovat jotakin juuri siitä ihmisestä, sen ihmisen tarinasta, jolle ne kuuluvat. Kasvot eivät, tietenkään, kerro meille itse tarinaa, mutta ne kertovat, että tarina on.


- Maria Jotuni, 1930,
kuvaaja tuntematon 


Vanhat kasvot ovat ehkä kasvoista kiehtovimpia. Niissä tarina on pisin. Ei valmis vieläkään, mutta pitkä. Vanhat, hymyilevät kasvot tekevät minut onnelliseksi. Ilahdun vanhasta ihmisestä joka tulee vastaan ja katsoo kohti, hymyilee. Tuntuu, että saan ripauksen aikaan kirjoittunutta tarinaa. Tarinaa, josta en ehkä koskaan saa tietää mitään, mutta joka silti hengittää minua kohti siinä hymyilevässä ihmisessä.

Joskus ajattelen, että on jotenkin väärin että monet meistä blogikirjoittajista kirjoittavat ilman kasvoja. Tai ei, ei väärin, mutta – no, jotenkin kasvotonta. Juuri niin minä kuitenkin itsekin teen: olen profiilikuvassani selin, kasvoni ovat piilossa. 


 - Tuntematon nainen,  
Arthur Debenham, Ryde, Isle of Wight -


Kasvot toisivat meidät ehkä lähemmäs toisiamme, näyttäisivät meille juuri sen ripauksen toistemme tarinaa. Sille, että kätkemme kasvomme, on kuitenkin varmasti monia syitä. Minulla yksi tärkeä syy on ehkä se, että haluan olla vähän katveessa, näkyä vain kirjoittamalla, sanoissa. Varmasti omalla kohdallani on kyse myös siitä, että olen vähän vanhanaikainen. Minulle ei ehkä ole luontevaa laittaa kasvojani nettiin. Tietenkin on myös niin, että kasvojemme suojeleminen tekee meistä vähemmän haavoittuvia. Joskus kuitenkin kaipaan täälläkin sitä, mitä kasvokkaiskontaktit antavat – kasvoja. Kasvot ovat niin kuin nimi, niistä tunnistaa ihmisen, yksilön.

On niitäkin, jotka kasvonsa näyttävät. Siinä on jotakin rehellistä. Toisaalta jotakin rehellistä, eri tavalla vain, on myös siinä, että kasvojaan ei näytä.  Ei ole yhtä oikeaa tapaa eikä yhtä oikeaa rehellisyyttä. On niin monia asioita, joilla on merkitystä, painoa. Se pitää muistaa, ymmärtää.



- L. Onerva, 1907, 
kuvaaja tuntematon -


Muistatteko takavuosien kirjeystävät? Ehkä maailmalta asti? Minulla oli kirjeystäviä ainakin Saksasta, Englannista, Japanista, Tansaniasta. Nyt muistelen, miten paljon todellisemmaksi se toinen ihminen, toinen nuori tyttö, tulikaan, kun sai hänestä kuvan, sai nähdä hänen kasvonsa. Välimatka jotenkin lyheni, toinen tuli lähemmäs.

Tämä pohdiskelu saa minut melkein kääntämään profiilikuvani toisinpäin. Ei ehkä kuitenkaan, ei ainakaan vielä. Jokin siinä sittenkin arveluttaa. Ehkä juuri tuo kaikki, mitä jo pohdin. Jotenkin silti ajattelen, että ainakin osittain me olisimme toisillemme tutut, jos näkisimme toisemme. Ehkä ajatus on lapsellinen, keskentekoinen. Mutta: yllättyisimmekö toistemme kasvoista? Vai tuntuisivatko ne tutuilta, juuri oikeilta kasvoilta sille toiselle ihmiselle?

- Tuntematon nainen, 
J. S. Hazard, Clapham, London -


Kasvoilla ja sanoilla ei ehkä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Silti, kun ajattelen vaikka Aino Kallaksen, L. Onervan tai Edith Södergranin kasvoja, en osaa edes kuvitella, että heidän sanansa olisi kirjoittanut jonkun toisen näköinen ihminen. Tietenkin on myös niin, että kun on kuva, kasvot, niin niihin kiinnittyy, ehkä kiintyykin.

On myös kirjailijoita, joiden kasvot eivät ole minulle läheisiä, vaikka heidän tekstinsä ovat minulle hienoa kirjallisuutta. On sellaisiakin kirjailijoita ja ylipäätään taiteilijoita, joiden kohdalla ei ole edes olennaista, miltä he näyttävät. Sanat riittävät. Taide.

Mutta sitten on niitä, joiden kasvot antavat taiteelle lisää syvyyttä. Joiden kasvot tuovat taiteen ympärille ihmisen, eletyn elämän. Joiden kohdalla olen onnellinen siitä, että minulla on kasvot. Joiden kasvoja saatan katsella kauan. Ja yhä uudestaan.


- Aino Kallas 1920-luvulla,
kuvaaja tuntematon  -


Elämään, ylipäätään, mahtuu paljon kasvoja. Toiset muistaa kirkkaammin, toiset hämärämmin. On myös kasvojen joukkoja, kasvoja jotka kuuluvat yhteen. Kasvoissa on valtavasti tarinoita, hetkiä, elettyä elämää – sekä niiden, joille ne kuuluvat, että sen, joka ne muistaa.

Kasvot ovat ikkuna. Joskus ehkä suljettu, joskus avoin, joskus raollaan. Kasvoissa on silmät ja suu. Kasvojen kautta ihminen kohtaa toisen, näkee toisen, puhuu toiselle. Katselemalla ja kuuntelemalla ihminen ottaa toisen ihmisen vastaan. Tai jättää ottamatta.

Voi, tietenkin, ojentaa myös käden. Antaa halauksen. Ottaa syliin. Mutta silloinkin kasvot kertovat paljon. Ja ajattele: suudelma.


- Tuntematon nainen, 
T. Peers, Manchester -


Huoneessa, jossa olen, on useita kuvia kasvoista. Katsettani kääntämällä näen kasvoja elämäni kertomuksesta. Kaikki nämä kasvot ovat minulle tärkeitä. Haluan, että ne ovat koko ajan lähellä, niiden tarinat. Sekä itsenään että osana minua, minun tarinaani.

Ehkä minä jonakin päivänä annan kamarin rouvalle kasvot. Ehkä en. En tiedä. Ehkä se ei lopulta ole olennaista, tärkeää, eikä olekaan. Mutta kasvot, ylipäätään. Ne ovat olennaisia, tärkeitä. Ikkunoita tarinoihin. 


- Kirjailijatarkuvat ja tuntemattomat naiset
Wikimedia Commons -


maanantai 12. helmikuuta 2018

Naisten aakkoset: T



 


Ellen Thesleff 1910-luvulla.


Tarukirjan Margitin ideoima naisten aakkoset -haaste
jatkuu kamarissani kirjaimella T.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Tove Jansson. Tovea ei – tietenkään! – voi tässä haasteessa mitenkään ohittaa. Monet, minä mukaan lukien, tuntevat Toven tuotannosta ennen kaikkea muumit, mutta on hän toki kirjoittanut myös paljon muuta. Muumi-kirjoissa on aina viehättävää, viisasta monikerroksisuutta ja iätöntä elämänymmärrystä, mikä tekee niistä ajattomia ja yhä uusia lukukertoja kestäviä. Omia lemppareitani ovat erityisesti Muumilaakson marraskuu, Taikatalvi ja Vaarallinen juhannus.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Emma Thompson. Mittavan uran sekä näyttelijättärenä että käsikirjoittajana tehnyt Thompson on minulle ennen kaikkea – kas vain – elokuvan Järki ja tunteet (1995) Elinor. Kuten olen ehkä jo tuhannesti kertonutkin, olen kovin huonosti aikaani seuraava tapaus myös elokuvapuolella, ja siksi nämä mielenpainuvimmat roolihenkilöt tuppaavat olemaan vähän tuolta muinaisuuden puolelta. Muistanpa Thompsonin uralta silti ainakin yhden tuoreemmankin tapauksen: rouva Pannulla elokuvassa Kaunotar ja hirviö (2017) on oikein onnistuneesti valittu ääni :)


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen a:

Ellen Thesleffiin. Vaikka Thesleff vuosisadanvaihteen taiteilijana kuuluu aikaan, jossa henkinen kotini sijaitsee, en toistaiseksi tunne hänen tuotantoaan kovinkaan laajasti. Thesleff-tietämyksen puutteellisuuksia on kuitenkin onneksi helppo ryhtyä paikkailemaan esimerkiksi Hanna-Reetta Schreckin hiljattain ilmestyneellä Thesleff-elämäkerralla Minä maalaan kuin jumala (2017). Pitikin itse asiassa tuo teos jo syksyllä lukea, mutta niin vaan hautautui senkin lukeminen muun elämän alle... No, onneksi nämä historiaan kirjoittuneet elämäntarinat odottavat, uskollisesti ja hoputtamatta :)


***

Lopuksi vielä pientä ilmoitusasiaa aakkosteluni tiimoilta:

Tuumiskelin, että tiuhennan tahtia loppua kohti niin että saan aakkoseni kuta kuinkin kasaan maaliskuiseen naistenpäivään mennessä. Aakkosteluahan on nyt jatkunut pian kaksi vuotta, vuoden 2016 naistenpäivästä alkaen, ja eipä voi kuin ihmetellä, tältäkin osin, miten äkkiä yksi kaksivuotinen tuosta vaan vierähtää... Mutta niin, kamarin aakkoskirjoituksia ilmestyy siis näillä näkymin nyt noin kerran viikossa niin kauan kuin ilmestyy – tässä vaiheessa voin jo tunnustaa, että hatara ja vetoinen pääni kerta kaikkiaan kieltäytyy yhteistyöstä aakkosten loppupään suhteen ja että en jaksa ryhtyä siitä sen kanssa suuremmin riitelemään. Jokunen aakkonen on kamarissakin kuitenkin siis vielä luvassa...



Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 
O
P
R
 S 


 

perjantai 9. helmikuuta 2018

Ajatuksia, ihan vain



Claude Monet: La Pie, 1868–1869.



Hyvät asiat ovat pitäneet minua toisaalla ja kamarini taas hieman hiljaisena. On elämässä toki huonojakin – tai niin, niitä joita ei aina jaksaisi – mutta eniten on juuri nyt (tai nytkin) hyvää. Ei mitään mullistavaa, tätä elämää vain. Tai ehkäpä mullistavaa onkin juuri se: tämä oma, rakas, joskus niin vaikea ja joskus niin ihanan keveä elämä.

Olen iloinen siitä, että on oikea talvi. Lumi. Pakkanen. Talvi ei ole talvi ilman lunta ja pakkasta. Eihän?

Tässä ihanassa valkeudessa on jäljittelemätöntä puhtautta, levollisuutta. Lumen alla maa lepää, kerää voimiaan uuteen elämään. Mikä ihana kiertokulku. Koskaan en väsy vuodenaikoihin, vuodenkiertoon. Jos joku vuodenaika puuttuu, vuosi ei ole kokonainen, eheä. Jos talvi ei ole talvi, sitä tuntee itsekin jäävänsä jotenkin välitilaan.

Valoakin riittää jo pidempään. Olen hämäräinen, mutta pidän siitä silti, lisääntyvästä valosta. En kaipaa vielä kevättä, mutta minulla on hyvä juuri tässä hetkessä, nyt. Talvessa, lumessa, pitenevässä päivässä, iltojen yhä viipyilevässä hämyssä.

Tänään ostin kaupasta tulppaaneita. Nuput ovat vielä unisia, muutaman päivän päästä ne avautuvat. Siinäkin asia, johon en väsy koskaan ja jonka symbolisuus ei koskaan lakkaa minua koskettamasta: Nuput, niiden avautuminen. Yhä uudet, puhkeavat kukat.

Olen ajatellut viime päivinä onnea. Sitä, että joskus onnea on ehkä ihan vain se, että huomaa ettei juuri nyt kaipaa mitään eikä minnekään. Että tässä hetkessä on kaikki. Ihan kaikki.

Samalla sitä ymmärtää, tietenkin, että tulee taas niitäkin hetkiä, joina kaipaa taas. Ihminen on kai rakennettu kaipaamaan. Odottamaan. Tahtomaan. Joskus siitä seuraa hyvää, joskus ei.

Voisi olla hyvä, monella tavalla, jos ihminen osaisi pysähtyä enemmän. Jos ihminen osaisi olla kaipaamatta, odottamatta, tahtomatta. Toisaalta: on myös hyvää kaipausta, hyvää odottamista, hyvää tahtomista. Ehkä on hyvä ymmärtää myös se.

Huomaan, taas, että ajatukseni onnistuvat harvoin olemaan täysin yksimielisiä itsensä kanssa. Toisinaan, kun ajattelen ajatuksen, tai etenkin kun kirjoitan sen, huomaan etten ehkä olekaan ihan sitä mieltä. Ehkä sekin on hyvä, sittenkin. Ei niin herkästi erehdy uskomaan yhteen totuuteen. Ehkä on hyvä ymmärtää, että ajatukset harvoin ovat erehtymättömiä.

Mutta niin: juuri nyt on hyvä näin, tässä. Alkava viikonloppu kuiskaa jo ihanaa, hellivää hiljaisuutta, lepoa ja rauhoittumista, laskiaispullia. Hengitän rauhaa, lumen ja kynttilöiden valoa. Ehkä luen myös eteenpäin Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa ja pysähtelen kirjan ajatuksiin, sellaisiin kuin tämä: Mitään ei kannata sanoa, mikä ei tule sydämestä.

Tällaisia tänään, ajatuksia, ihan vain. 

Talvivaloa, sinulle ♥


torstai 18. tammikuuta 2018

Kirjoittamisesta ja perfektionismista



  

 Heinrich Vogeler: Die Erwartung (Träume II), 1912.


Joskus kolmentoista tietämissä kirjoitin melkoista saippuaoopperaa teinien rakkaussuhteista, ja ystäväni luki käsikirjoitusta sivu kerrallaan sitä mukaa kuin minä kirjoitin. Ne olivat hauskoja hetkiä: kirjoittamisen iloa ja välitön lukijakosketus. Ei ollut tietoakaan perfektionismista ja lamaannuttavasta itsekritiikistä. Ei ollut aavistustakaan siitä, että se, mitä kirjoittaa, voisi hävettää.

Vuotta myöhemmin oli jo toisin. Halusin kirjoittaa hienon ja taiteellisen romaanin, ja siinäpä se yritelmä tulikin sitten tuhoontuomittua – ”hieno” ja ”taiteellinen” kun tuppaavat väkisinkin nostamaan riman aika ikävän korkealle. Olin neljätoista ja perfektionismipeikon puraisema.

Peikko tuli ja jäi. Miten lienee, onko se niin että siinä neljäntoista tietämissä sitä alkaa olla se ihminen, joka tulee aina olemaan? Tai no, aina ja aina, mutta niin, että niillä main sitä alkaa olla se peruspersoonallisuus kasassa?

Luulen, että suunnilleen niin se ainakin minulla on. Neljätoistavuotiaana olin kiinnostunut koko lailla niistä asioista, joista olen kiinnostunut myös nyt. Orastaa alkoivat myös ne arvot, jotka edelleen ovat minulle tärkeitä. No, Anthraxia en enää kuuntele. Enkä käytä maihinnousukenkiä. Enkä kyllä taida Pimeyden kukkiakaan enää ikinä lukea. Mutta noin niin kuin yleensä. Pidin kirjoittamisesta, kirjallisuudesta. Siitä en, että luontoa riistetään. Ja halusin pukeutua helmoihin, en housuihin. Kaikki tuo pätee edelleen.

(Jaarittelet sivurönsyjä, huomauttaa peikko, ja on oikeassa. Palaan asiaan.)

Niin: peikko tuli ja jäi. Kirjoittamiseni ei loppunut vielä neljätoistavuotiaana, mutta jossain vaiheessa, nuoressa aikuisuudessa, kävi sitten myös niin. Kesti kauan, ennen kuin aloin taas kirjoittaa. Liian kauan, voisin myös sanoa, mutta en sano. Tämän matkan on ehkä kuulunut mennä juuri näin.

Olen elämäni varrella miettinyt perfektionismia paljon. Kai sitä väkisinkin miettii, kun peikonrönttäle roikkuu itsepintaisesti mukana.

Ehkä on hyvä sanoa: en ole mikään täydellisyyden ilmentymä todellakaan, en millään tavalla enkä missään. Olen epätäydellinen, rosoinen ja säröinen, teen virheitä ja erehdyn. Olen epätäydellinen, olen ihminen. Kaikki, mitä teen, on epätäydellistä. Niin: perfektionistikaan ei koskaan saa aikaan mitään täydellistä.

Tiedän myös, että täydellistä ei tulekaan, ei ikinä. Ja mitenpä tulisikaan, epätäydellisen ihmisen tekemisistä.

No, sen perfektionistikin siis ymmärtää. Kaikki on loputtoman ja väistämättömän epätäydellistä. Paitsi ehkä omenankukka, juuri puhjennut ruusu, vastasatanut lumi. Ihminen tai ihmisen tekemiset eivät sellaiseen täydellisyyteen yllä.

Perfektionistin kurimus onkin aika kamala: sitä haluaa täydellisyyttä ja silti tietää, että sitä ei ole eikä tule. Hullunkurinen yhtälö, oikeastaan.

Minua perfektionismi on toisinaan estänyt. Toisaalta se on ehkä joskus johtanut myös hyvään. On ollut onnistumisiakin, juuri siksi että olen vaatinut itseltäni paljon.

Parhaimmillaan perfektionistipeikko on ehkä vähän niin kuin kannustava valmentaja. Vähän sellainen vaativakin, hyvällä tavalla. Se piiskaa tekemään parhaansa. Tietysti sitä sitten joutuu, taas kerran, kohtaamaan oman keskeneräisyytensä ja sen, että täydellistä ei kumminkaan tule, ei mistään. Mutta silti. Ainakin sitä on yrittänyt, tehnyt niin hyvin kuin on voinut. Ja toisinaan sitä sittenkin ymmärtää, että se riittää. Juuri se.

Pahimmillaan peikonrönttäle istuu tukkeeksi kaiken luovuuden ja toimintatarmon päälle. Heiluttelee karvakinttujaan ja irvistelee. Määrää, että mitään ei tehdä, koska mikään ei kuitenkaan onnistu. Ja niin sitä ei sitten tehdä. Ollaan tekemättä. Uskotaan peikkoa ja sitä että ei osata. Että ei kannata. Ei kannata, koska tulos on väistämättä epätäydellinen, riittämätön. Ihan niin kuin koko epätäydellinen, riittämätön, kamala itse.

Minulla on tuon peikon kanssa vähän opettelemista, edelleen. Tai paremminkin: minulla on tuolle peikolle vähän opettamista, edelleen. Mutta luulen, että kyllä se tästä, pikku hiljaa.

Olen kumminkin vasta nelisenkymmentä. Kun olen kahdeksankymmentä, me ehkä istumme peikon kanssa keinutuoleissa ja juomme sopuisasti iltapäiväteetä, mietimme että tähän sitä on yhdessä tultu. Ei tullut täydellistä, mutta tuli elämä. Ajatella. Kokonainen elämä. Ja tulihan kirjoitettua muutama kirjoitelmakin. Epätäydellisiä nekin, kyllä, mutta kirjoitelmia. Ihan omia.

Kokonaan en ehkä tahdokaan peikkoa pois häätää. Arvelen, että sillä on kyllä myös paikkansa ja tehtävänsä. Joskus se voi ehkä olla jopa suojelusenkeli. Mutta kirjoittamisen iloa ja paloa se rontti ei enää koskaan saa minulta viedä.

Tämän olen ehkä joskus jo sanonutkin, mutta sanon taas: tämä pieni kamarini on ollut peikon ojentamisen kannalta oivallinen paikka ja mahdollisuus. Keskeneräisyydensietokykyni on varmasti vähitellen kasvanut. Monet kirjoitukseni joutaisivat kyllä tarkalleen ottaen jorpakkoon, mutta annan niiden kuitenkin olla. Ne ovat terveellisiä muistutuksia siitä, että maailma pysyy kummasti pystyssä minun ja tekeleideni keskentekoisuudesta huolimatta.

Se, mitä tässä ehkä eniten halua sanoa, on, että kirjoittaminen on aina ennen kaikkea mahdollisuus. Se on ilo. Voimavara. Matka. Ja että peikkojen ei saa antaa sellaista mahdollisuutta, iloa, voimavaraa, matkaa, lyntätä.

Ehkä haluan sanoa myös sen, että perfektionismi merkitsee toisaalta myös rakkautta, paloa, intohimoa. Sitä, että haluaa tehdä parhaansa juuri siksi, että on itselleen tärkeiden asioiden äärellä. Niinhän se on aina: asioilla on kaksi puolta, ainakin.

Ja ei, en minä(kään) ole koskaan ollut perfektionisti kaikessa. Niissä asioissa vain, jotka ovat olleet tärkeitä. Ikinä en ole tähdännyt mestarihiihtäjäksi. Itse asiassa en osaa hiihtää oikeastaan ollenkaan. Mutta kirjoittaminen on rakasta, sanat. Minulla on ollut opettelemista siinä, että olen antanut epätäydellisen itseni taas kajota kirjoittamiseen, sanoihin. Olen onnellinen, että olen lopulta antanut, oppinut.

Elämä opettaa. Minun tärkein oppini on varmasti äitiys. Äitinä sitä huomaa, koko ajan, oman raakileisuutensa, sen että matkalla tässä vasta ollaan, koko ajan elämää oppimassa.

Niillä on myös yhteys, äitiydellä ja kirjoittamisella. Aino Kallas koki niin. Minä koen niin. Moni muukin kokee niin. Sekä äitiys että kirjoittaminen ovat luovaa voimaa.

Minusta piti tulla äiti, ennen kuin uskalsin palata kirjoittamisen äärelle. Luulen, että se on tärkeä osa elämäni kaarta. Miten suuri lahja nuo lapset ovatkaan. Niin: opettivat äitinsä rohkenemaan. Ei ihan pieni oppi.

Äitiys on opettanut minulle armollisuutta itseäni ja epätäydellisyyttäni kohtaan. Olen oppinut, että ihminen voi olla riittävän hyvä siinä mitä tekee, niillä kyvyillä ja taidoilla joita hänellä juuri sillä elämänsä hetkellä on. Ja että ihminen voi myös oppia ja kasvaa, koko ajan.

Todennäköistä on, että en pääse perfektionismista koskaan. Kun tuo luonteenlaatu on mitä on, niin se sitten on mitä on. Perfektionismipeikko kuuluu pakettiin, halusin tai en. Mutta kuten sanottu, kyllä se saa mukana kulkea. Mutta kuitenkin niin, että se saa vähitellen myös oppia yhä paremmille tavoille. Niin, että se ei latista eikä lannista vaan ehkä rohkaisee, kannustaa yrittämään.

Kirjoitan – ja julkaisen – tämän kirjoituksen, koska tiedän, etten ole ainoa. Koska tiedän, että riittämättömyydenpelko estää monia kirjoittamasta. Ja koska tiedän, että siellä peikon itsepintaisen irvistelyn takana odottaa vapauttava ja vahvistava, ihana kirjoittamisen ilo.

Oma kirjoittamisen iloni ei ehkä ikinä enää ole ihan sellaista kuin se oli kolmetoistavuotiaana. Ei ihan niin vapaata, kahleetonta, vailla itselle asetettuja odotuksia. Vaikka mistäs sen ikinä tietää. Voihan olla, että kaari vielä joskus sulkeutuu. En tiedä, tietenkään. Juuri nyt nautin siitä ilosta ja vapaudesta, mitä minulla on nyt, tässä. Peikko pomppii mukana, mutta siihen on ehkä oppinut jotenkin suhtautumaan. Välillä sitä onnistuu jopa tuuppaamaan vähän sivummalle.

Juuri nyt matkani on tämän hetken kohdalla. Ihmisenä, kirjoittajana. Toivon, ja uskon, että minulla on molempina vielä paljon mahdollisuuksia kasvaa. Kunhan vain muistan, että sitä täydellisyyttä ei ole. Ja että täydellisyyden sijaan on kuitenkin jotakin muuta, ehkä vielä parempaa: ilo. On ilo olla ihminen, ilo kirjoittaa. Ja se riittää. Riittää hyvin. Oikeastaan se on aika paljon.

(Liian pitkä, sanoo peikko, ja edelleen sinä rönsyilet ja jaarittelet liikaa. Ymmärrät kai, että tämä on lähinnä luonnos. Tiedän, minä vastaan. Ja ymmärrän. Mutta tämä on kirjoitus epätäydellisyyden sietämisestä. Tämän kuuluukin olla epätäydellinen.)

lauantai 13. tammikuuta 2018

Naisten aakkoset: S



  

Selma Lagerlöf, 1909.

Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella S. Tuttuun tapaan tässä Tarukirjan Margitin ideoimassa haasteessa nostetaan esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, ja kamarissa ovat tänään siis vuorossa sykähdyttelevät S-naiset.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Sirpa Kähkönen. Kuopio-sarja on minulle tärkeä ihan jo kotiseutukaihon nimissä, mutta samalla se edustaa myös todella hienoa historiallisten romaanien sarjaa. Joskus vielä aion koko lukea sarjan uudelleen ♥


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Maggie Smith. Tiedättehän, se aivan mainio professori McGarmiwa (vaikka minä en kyllä olekaan kaikkia Harry Pottereita sen paremmin katsellut kuin lukenutkaan, koska hui, liian jänniksi menivät noin kolmannen osan kohdalla) ja myös se kerta kaikkiaan loistava leskikreivitär Crawley historian havinasta nauttiville täsmätuotetussa tv-sarjassa Downton Abbey. Smithin ei tarvitse kuin silmiään pyöräyttää, niin paljon tulee sanotuksi. Todella taiturimainen näyttelijätär, jolla onkin melkoisen mittava ja huikea ura.


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Tällä kertaa vastaan molempiin kysymyksiin. 
Siispä ensin kysymys a:

Selma Lagerlöfiin. Kummallista kyllä, olen tainnut lukea häneltä vain Jerusalemin (1901–1902)... No, katselin tietysti joskus kaukaisella 1980-luvulla myös Peukaloisen retkiä, mutta sitä ei nyt voi minusta oikein laskea. No mutta, tämä taitaa taas olla näitä koottuja kummallisuuksia, joiden oikomiseen on onneksi koko loppuelämä aikaa...

Ja sitten kysymys b:

Pakkohan tässä haasteessa on nimittäin mainita myös rakas Runotyttö eli Emilia Byrd Starr! Olen aina tainnut samaistua (hmm, tai kiinnittyä) enemmän Annaan kuin Emiliaan, mutta toisaalta saattaa hyvinkin olla niin, ettei tässä(kään) oikeastaan tarvitse olla joko-tai vaan voi ja saa olla myös sekä-että. Tämä on muuten aika jännä juttu: toiset ovat vahvasti sitä mieltä, että molempia, Annaa ja Emiliaa, ei voi kokea yhtä lailla omakseen. Minä taidan olla eri mieltä: kyllä voi. Ihminen kun voi kumminkin olla – ja on – aika monenkirjava paketti. Ja onhan myös niin, että he ovat lähtöisin yhden ja saman kirjailijattaren kynästä...



Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:
A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 
O
P
R