keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen (2015)






Pidän suitsukkeen tuoksusta kirkoissa.
Pidän sametista ja plyysistä.
Pidän lounaista puutarhassa.
Pidän Éric Satiesta. OSTA SATIEN KOKO TUOTANTO.
Pelkään lintuja (varsinkin puluja).
Kirjoita muistiin muitakin pelon aiheita.


Kirjakauppias ja naisen käsilaukku. Käsilaukussa punainen muistikirja ja Modianon romaani sekä hajuvesipullo, valokuvia, pesulakuitti ja avaimenperä, ei lompakkoa eikä kännykkää, ei nimeä. Niin: pieniin yksityiskohtiin kiteytyvä elämänhistoria, joka kaipaa ihmistä jolle se kuuluu.


Pelkään punamuurahaisia.
Pelkään kun katson pankkitilini tietoja ja klikkaan kohdasta ”Saldo”.
Pelkään jos puhelin soi varhain aamulla.
Pelkään mennä metroon silloin kun se on ahtamalla täynnä.
Pelkään aikaa joka kuluu.
Pelkään tuulettimia, ja tiedän kyllä miksi.


Ja niin, sattumuksia tai sitten kohtalo, tietenkin, ja sen saa ehkä jokainen (jälleen kerran) itse päättää. Yhtäällä sairaalavuode, verenpurkauma ja kooma, toisaalla yksinäisyyden motivoimia harrastelijatutkimuksia... Romanttisen tähtipölyn kehystämä hurmaava salapoliisileikki!


... ja iho kalpea, hän oli kaunis, satoi... kasvot olivat märät... hänellä on todella kaunis hymy, hän ei ole kovin pitkä, ja oikeassa suupielessä on kauneuspilkku, hän käyttää huulipunaa...


Tämä Antoine Laurainin ihastuttava teos tarttui kirjastosta käteeni ihan omia aikojaan (niin kirjat toisinaan tekevät, niin kuin me kaikki tiedämme) ja ihanaa niin, sillä se oli pian mitä parhainta seuraa vilttiin ja teekuppihöyryyn kääriytyneelle flunssavirujalle... Mutta ei, ei tarvitse olla nuhanenä teoksesta nauttiakseen. Hitunen romanttisuutta sen sijaan kyllä vaaditaan ja uskoa siihen, että elämässä saattaa tapahtua asioita, jotka kovasti muistuttavat vaaleanpunaisia ja (ihan oikeasti!) kultareunaisia pilviä.


Chloé nappasi viinilasin pöydältä ja otti kulauksen. Oletko rakastunut? hän kysyi oltuaan hetken hiljaa. Rakastunut keneen? vastasi Laurent ja nosti kattilankantta. Punaisen muistikirjan naiseen. Älä höpsi, haluan vain palauttaa laukun hänelle, tuo lautaset.


Oi kyllä: Punaisen muistikirjan nainen jättää mieleen tervetullutta ja terveellistä keveyttä, mielikuvan hellivästä tarinasta ja tekstistä, joka on kaunista, vaivatonta ja ihmiseen näkevää. Tämän enempää en tällä kertaa anna itseni kirjoittaa, sillä tämä on niitä kirjoja, joista ei pidä lörpötellä liikaa. Niitä, joista pitäisi osata sanoa vain ne muutamat taiten asetellut sanat jotka houkuttavat lukemaan mutta eivät kerro yhtään liikaa... Niinpä pyyhin pois myös viimeisen sitaatin, jonka tahtoisin tähän kirjoittaa. Toivon, että joku kiinnostuu. Sillä – niin – vaikka romanttinen kertomus on tietenkin tälläkin kertaa myös ennalta-arvattava, se on silti myös juuri niin ihanan ainutlaatuinen kuin romanttiset kertomukset kaikesta huolimatta ovat, ja siksi se pitää saada kokea ihan itse. Suosittelen lämpimästi romantikoille, jotka pitävät kauniisti kirjoitetuista ja sopivasti viisaistakin tarinoista ♥


*****

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen. Suomennos Lotta Toivanen. Romaani, 190 s. WSOY, 2015. Ranskankielinen alkuteos La Femme au Carnet Rouge, 2014.


maanantai 5. joulukuuta 2016

Naisten aakkoset: J



Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella J, ja sehän sopiikin mitä mainioimmin jo joutuneeseen joulukuuhun. Tarukirjan Margit laittoi viime naistenpäivän tienoilla matkaan mainion idean, jota noudatellen täällä kamarissakin nousee noin kerran kuussa esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Oikeastaan tuntuu aika hurjalta, että aakkosissa ollaan jo näin pitkällä 
– melkein vuosi on jo aakkosteltu!




Maria Jotuni vuonna 1908, kuvaaja tuntematon.
Kuvalähde Wikimedia Commons.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Jane Austen. Koska Ms Elizabeth Bennett ja Mr Darcy, aah ♥ Tämä tuskin kaivannee sen suurempia selittelyjä :) No, toki maininnan ansaitsevat myös esimerkiksi neidot Elinor ja Marianne ja ylipäätään Janen lennokas ja lempeän ilkikurinenkin kynä. Ja tietenkin se, että Jane on kirjallisuushistorian tärkeimpiä merkkinaisia – niitä, jotka ovat raivanneet tietä myös tulevalle naiskirjailijuudelle. Ja näin joulunpyhien lähestyessä onkin (taas) mitä mainioin hetki vinkata, että jos joku ei jostakin syystä ole vielä nähnyt sitä BBC:n laatusarjaa Ylpeys ja ennakkoluulo, jossa Jennifer Ehle on mitä ihanin Elizabeth ja Colin Firth mitä hurmaavin Darcy, niin siinäpä olisi kerrassaan ihanaa joulukatseltavaa (ja jos onkin nähnyt, niin on silti). Ja Janen kirjoja vinkkaan jouluksi(kin) tietysti myös, niin, hmm, pitäisiköhän sitä itsekin tarttua taas johonkin ihanuuteen...


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Elisabeth Järnefelt. Myös tämä Äiti Järnefelt liittyy kyllä läheisesti juuri kirjallisuuteen, pitihän hän juuri kirjallista salonkia ja vaikutti merkittävästi muun muassa Juhani Ahon kirjoittamiseen (ja juu, kaikenlaista muutakin historia Elisabethista ja Juhanista kertoo, mutta enpäs nyt repostele tässä sitä, antaa heidän siellä historian havinoissa syleillä toisiaan meiltä salaa...). Äiti Järnefelt on kuitenkin paljon enemmän kuin ”vain” kirjallisuussalongin rouva – hän on syli, jonka helmoista ja lämmöstä on aikoinaan alkanut kokonainen katkelma suomalaista kulttuurihistoriaa. Hän oli myös maamme merkittäviä tolstoilaisia ja väkivallan vastustajia. Elisabeth on siis monella tavalla taiteen ja maailman valo ja toivo ♥ Elisabethiin voi tutustua lukemalla vaikkapa SuviSirkku Talaksen toimittaman Elisabeth Järnefeltin kirjeitä 1881–1929 tai hänen poikansa Arvidin hienon aikamatkateoksen Vanhempieni romaani.


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan samalla kertaa kysymykseen a ja b:

Maria Jotuni(i)n. Jotuni on Aino Kallaksen ja L. Onervan ohella vuosisadanvaihteen keskeisiä naiskirjailijoitamme, ja sellaisena (tietysti!) minua suuresti inspiroiva. Jotuni, Kallas ja Onerva etsivät ja tutkivat kaikki teoksissaan modernin naisidentiteetin mahdollisuutta ja myös naisen oikeutta olla omaehtoinen seksuaalinen subjekti. Jotunia pidetään – ansaitusti! – myös tärkeänä novellistina ja novellimuodon kehittäjänä. Olenkin itse lukenut etupäässä Jotunin novelleja (näitä ehkä tulossa novellihaasteeseen...), kun taas esimerkiksi Huojuva talo on kohdallani yhä vain antanut odottaa itseään. Näin Jotuni on siis sekä suursuosikkini että nainen, jonka tuotantoon haluan ehdottomasti tutustua entistä paremmin ja laajemmin ♥ Aivan ihana on muuten myös Leena Laulajaisen Jotunin lapsuus- ja nuoruusvuosista kertova Maria ja taikalyhty



Aikaisemmat naisten aakkoseni:


A
B
C
D
E
F
G
H
I


PS. Toivotan tässä samalla myös oikein hyvää huomista itsenäisyyspäivää. Ensi vuonna maamme juhliikin komeita pyöreitä, mutta myös huomenna on hyvä päivä sytyttää päivänsankarille kynttilä. Toivotaan maallemme onnea, viisautta ja pitkää ikää.

torstai 1. joulukuuta 2016

Joulukuu ja hieman ajatusharhailua





Ensimmäinen päivä joulukuuta. Pieni pakkanen ja maassa jälleen hento valkea. Sääennuste näyttää sinisiä lukemia melkein kaikille tuleville päiville niin pitkälle kuin se yltää, on siis toiveikas mahdollisuus että joulussakin tuoksuu pakkanen, ehkä myös lumi. Se, joka toivoo, saa toivomisen ilon, eikö niin.

Aamuhämärissä avasin joulukalenterin, lumiseen Halosenniemeen tuli ensimmäinen joulunodotusrepeämä. Muistelin helteistä kesäpäivää, jona ostin postikorttikokoisen kalenterini Halosenniemen museokaupasta, sitä miten naurahtelinkin ostostani ja miten silti tiesin että sen aika olisi taas kovin pian. Nyt se on. Ja minussa on sekä se kesäpäivä että tämä joulukuun ensimmäinen. Jotenkin mukavaa, tuntuu ajalta, hyvällä tavalla.

Luen, mutta kirjoituksia luetusta syntyy hitaasti tai ei ollenkaan. Se ei haittaa, tietenkään. Kirjoitan muuta. Ja neulon. Pääasia, että sormenpäät pysyvät sopivasti liikkeessä, kutovat sanoja ja villasukkia.

Lukupinossa on paljon keskeneräistä ja odottavaa, tietenkin. Lueskelen muun muassa Riitta Konttisen hienoa teosta Onnellista asua maalla – Tuusulanjärven taiteilijayhteisö, Halosenniemeltä sekin. Kirjastosta hain Haahtelaa, tuli taas äkillinen Haahtela-tuuli. Mukaan tarttui paljon muutakin, niin aina.

Luin vahingossa myös kokoelman novelleja. Miten en ollenkaan ajatellut, että Knausgårdin Talvi-mietelmät olisivat novelleja? Ovatko ne? Kirjastoluokituksen mukaan kyllä. Jotenkin silti ajattelin että mietelmiä ja niin ajattelen kyllä vähän vieläkin. Novellin hankala määriteltävyys hämmentää ja kiehtoo. Saisinkohan aikaiseksi kirjoittaa niistä, saisin täytettä novellihaasteeseen. Ehkä.

Niin tai näin, nyt on joulukuu, joulun oma kuukausi. Kalenterivuosi keriytyy kohti loppuaan ja tekee hyvää kääriytyä yhä syvemmälle jouluhämyyn. Vihreässä jouluteessä maistuu mansikka ja ripaus kanelia ja kardemummaa, pihan jouluvalot ovat juuri sammuneet talvipäivän lyhyeksi valoisaksi ajaksi. Arvelen, että edessä on hyvä päivä.

torstai 24. marraskuuta 2016

Leppoisaa joulunodotusta lapsille (tai sitten aikuisille)




 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -



On asioita, joille en taida koskaan kasvaa liian isoksi, ja yksi sellainen ovat myös lasten joulukirjat (ja, kuten tiedämme, monet hyvät lastenkirjat puhuttelevatkin kyllä myös aikuista lukijaa). Niin, tiedättehän, kaikki ne ihanat, kauniit ja hauskat kuvakirjat täynnä rakasta joulua ja sen iloista, tunnelmientäyteistä odotusta... Voikohan joulu tullakaan, jos ei ollenkaan kurkkaa esimerkiksi Petterin ja Lotan jouluun tai Kesäkummun ja Melukylän lasten jouluvalmisteluihin tai varmista, että tonttu erinäisten kommellusten jälkeen saa taas tärkeän aattoillan ateriansa Sven Nordqvistin mainiossa Joulupuurossa? No niin, toki voi, mutta kyllä nämä kurkistukset silti joulunalusaikaan kuuluvat siinä missä piparkakkujen tuoksukin.

Niin. Onpa tuo tainnut täällä kamarissakin jo kerran jos toisenkin esille tulla, että lukeudun niihin niin kutsuttuihin jouluihmisiin, joissa joulu kulkee mukana läpi vuoden ja jotka mielellään antavat jouluajan myös kasvaa, alkaa hiljalleen jo syyshyssyn syleilyssä. Vähän niin kuin huomaamatta syyshyssy vaihtuukin myös jouluhyssyksi. Kaikenlainen pehmeä ja tunnelmallinen joulupuuhailu on minusta ihanaa, mutta siitä ajatuksesta, että joulu merkitsisi myös jonkinlaista suorittamista ja stressiä, en pidä yhtään. Joulu ja suorittaminen eivät minusta kerta kaikkiaan sovi yhteen. Jouluun liittyy tietysti meilläkin kaikenlaista puuhastelua korttiaskarteluista keittiöhyörinään ja pakettien käärimisiin, ja myös joulusiivous on meillä tärkeä siirtymäriitti, joka tuo joulun tullessaan. Tärkeää kuitenkin on, että kaikki puuhastelu on mukavaa ja että myös joulusiivous mitoitetaan voimien ja kulloistenkin tuulien mukaan. Joulu tulee tekemisen ja tunnelmoinnin sopivassa tasapainossa, ei pakkomielteiden ja ahdistuksen kurimuksessa.

Ehkä juuri tästä johtuen – yhtäältä joulupuuhaihastuksestani ja toisaalta joulustressikammostani – myös joulukirjamieltymykseni ovat juuri sellaiset kuin ovat. Ja niin, tietenkin suosittelen näitä kirjarakkauksiani mielelläni myös muille, yhä uudestaan ja uudestaan :) Rakkaimpia ja tärkeimpiä tunnelmointikirjojani ovat Astrid Lindgrenin iki-ihana Joulukertomuksia ja nämä muut vanhan ajan joulua ihanasti henkivät ihanuudet. Myös Pappilan Marja joulu on aina vain yhtä ihana. Ihanaa näissä kirjoissa on tietenkin se, että niissä havisee menneiden aikojen hellivä estetiikka, mutta myös se, että tekeminen ja tunnelmat kietoutuvat niissä usein tiiviisti yhteen ja kaikki on yhtä suloista piparkakuntuoksua ja somien joulusalaisuuksien sipitystä ja supatusta...  

Entisajan lumoa tarjoilevien kertomusten (ja kuvien, ah Ilon!) ohella pidän paljon myös sellaisista joulukirjoista, joissa joulu tulee ennen kaikkea ilman suurempaa vaivaa ja ahdistusta, sillä tavalla pehmeästi ja leppoisasti, tepsuttelee tupaan vaikka kaikki olisi vähän niin ja näin. Samalla korostuu usein sekin, että joulun ei tarvitse merkitä hillitöntä kulutusjuhlaa. Näissäkin kirjoissa jouluun toki valmistaudutaan, mutta ne välittävät silti juuri sitä ajatusta, että joulu tulee ilman stressiä ja ahdistusta ja suuria rahavuoria.

Esimerkiksi Maikki Harjanteen Mintun joulukirjassa (1989) nuuhkitaan lämminhenkisen boheemiin Minttu-henkeen juuri sopivasti, onko matoissa pölyä – jos ei ole, niin turha siivota. Ihanaa on myös se, miten yksinkertaisesti joulu ja joulun tunnelmat kirjassa syntyvät: laatikollisesta omenia, palasta kartonkia ja kerroksesta punaista maalia, itsekeitetyistä karamelleista ja keittiön kattoon ripustetuista piparkakkusydämistä. Ja äidin paras joululahja on tietysti se, että ehtii vähän loikoillakin, kun kaikki tekevät puuhista osansa.


 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -


Ja Sven Nordqvistin aina yhtä mainiossa teoksessa Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita (1988) ukko Pesonen teloo jalkansa pahaksi onneksi juuri aatonaattona, kun kaikki on vielä tekemättä: kuusi hakematta ja kaupassa käymättä. Mutta kylläpä vain ukolle ja kissalle silti tulee kuin tuleekin joulu. Kissa siivoaa (juu, ainakin sinnepäin), ja muutama piparikin saadaan jäljelle jääneestä taikinapalasta loihdittua. Kissaa kyllä tietysti harmittaa, kun kotoa löytyy vain perunoita ja porkkanoita ja sardiineja ja kinkut ja lipeäkalat ja joulumakkarat uhkaavat jäädä kokonaan saamatta. Mutta kuinkas käy? Naapurinpoika osuu aattona paikalle, ja sana Pesosen kipeästä jalasta lähtee nopeasti kiertämään... Eikä aikaakaan, kun ukolla ja Pesosella on kuin onkin notkuva joulupöytä ja jouluilo ylimmillään. Kuusikin on tehty ihan itse pitkästä rimasta ja aiemmin metsästä haetuista havuista, ja kyllä sitä kelpaa ihastella vaikka se on ehkä koristeltukin vähän miten sattuu. Ja yhdet pienet lahjatkin ukolla ja kissalla on aattoiltana toisilleen antaa. Nordqvistin ihana kirja näyttää juuri sen, että joulu voi hyvinkin olla myös sellainen vähän mitenkuten rakennettu ja samalla senkin, että joulumieli on ihan oikeaa hyväntahtoisuutta ja että siellä, missä sitä oikeaa joulumieltä on, on kyllä aina myös ihan oikea joulu.


- Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita -


Ja vielä: Tove Janssonin kertomuskokoelmaan Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962) sisältyy myös viisas kertomus Joulukuusi. Muumithan nukkuvat tunnetusti talviunta eivätkä siksikään tiedä joulusta mitään. Mutta kuinkas nyt käy: kiireinen ja kiukkuinen Hemuli herättää muumit makeilta uniltaan, koska joulu tulee aivan minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäisenä Hemulin tiuskintaan herää Muumipeikko, joka tietysti pelästyy: mikä se sellainen kamala joulu on, jota varten pitää niin kovasti ja kiireesti valmistautua. Hemulilta, tämän tädiltä ja Kampsulta uniltaan kiskotut muumiparat keräilevät kaikenlaisia kummallisia tiedonmurusia ja saavat tietää, että joulua varten tarvitaan kuusi, joka täytyy myös pukea, ja tietysti ruokaa niin että äiti jo kysyy huolestuneena [m]ahtaakahon joulu olla hyvin nälkäinen ja lahjoja, niin, [j]oka vuosi aina vain yhä enemmän ja enemmän lahjoja! Muumeja mokoma vaatelias joulu ihan tosissaan hirvittää, mutta eipä se sitten niin kovin vihainen taida ollakaan... Ainakaan mitään kamalaa ei sittenkään tapahdu. Pikku Nyyti siellä vain sukulaisineen iloitsee muumien laittamasta joulusta, ja vaikka joulun merkitys ei ehkä muumeille ihan valkenekaan, ymmärtävät he kuitenkin jotakin aika olennaista, mitä muutamat muut ehkä eivät...

– Missään tapauksessa minä en enää pelkää joulua, sanoi Muumipeikko. – Hemuli ja Kampsu ja täti ovat varmaankin käsittäneet koko jutun jollakin tavoin väärin.

Siltä minustakin tuntuu – että Hemuli ja Kampsu ja täti tosiaan ovat käsittäneet koko jutun väärin. Ei joulun pidä olla läkähtynyttä ja kiukkuista paikasta toiseen juoksemista vaan iloista ja onnellista ja rauhallista odottamista, kullekin omimmalla tavalla. Yksi tekee enemmän, toinen vähemmän, mutta olennaisinta lienee se, että tekee juuri sitä mikä itselle sen joulun tuo ja että tekee tekemisensä ennen kaikkea ahdistumatta.

Siispä: ensimmäisen adventtiviikonlopun lähestyessä ja joulun hiljalleen yhä lähemmäksi hiipiessä toivotan teille kaikille lukijoilleni oikein leppoisaa ja tunnelmallista joulunodotusta!


*****


PS. Leppoisan joulunodotuksen bonusvinkit:

Jos et jaksa siivota, tee niinkuin Barbi Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn Urpon ja Turpon joulussa: kuljeskele huoneissa ja suihkuttele ilmaan pesuainetta. Kuten Barbi sanoo: Talvella on pimeää. Kukaan ei näe, onko täällä siivottu vai ei. --- Tärkeintä on puhdas ja raikas tuoksu.

Toisen vinkkikuningattaren tarjoavat Martat Martan joulukirjassa:
Siivoa komero, jos aiot viettää siellä joulun.

Kannattaa muistaa :)


maanantai 21. marraskuuta 2016

Juhani Aho: Rauhan erakko (1916)





Sota on alkujuuri kaikkeen kurjuuteen, kaikkeen sosiaaliseen hätään, joka ei koskaan katoa ja joka saa epätoivoon kaikki ihmisystävät ja maailmanparantajat. Jos on ollut jossain maassa joitain vuosikymmeniä kestänyt rauhan aika, on ihme nähdä, miten kaikki kasvaa ja versoo.

Juhani Ahon Rauhan erakko on teos, jonka olemassaolosta en ennen viime kesää tainnut tietää mitään (että sitä voikin olla tietämättömyyttä täynnä!). Onneksi kävi kuitenkin niin, että Tuusulanjärvellä vieraillessamme löysin Aholan myyntihyllystä tämän ntamon vuonna 2013 julkaiseman viehättävän näköispainoksen. Katselin hetken aikaa kannen Madonna-kuvaa, äitiä ja lasta, ja lukaisin takakansitekstin, joka kertoi että teos on ”fiktiivinen meditaatio ja essee maailmanrauhan mahdollisuudesta syttyvän maailmansodan varjossa”. Ahon, kauniin kannen, meditaation ja maailmanrauhan mahdollisuuden liitto ei juuri jättänyt epäilystä siitä, etteikö tämä kirja olisi minulle.

Koko maailmahan tuntee, iloitsee ja rakastaa samalla tavalla, paljoa enemmän kuin ajattelee ja toimii. Jos maailmanveljeyden ja tuhatvuotisen valtakunnan toteutumisen avainta on, niin ehkä se on juuri siinä. Siinä, miten tunnetaan yhteisesti, ja ehkä siinäkin, miten yhteisesti uskotaan. Tunneveljeys, uskonveljeys, maailmanveljeys.

Rauhan erakko on kertomus matkaavasta ikämiehestä, nuorista rauhankongressilaisista, erakosta, madonnasta. Se on mietelmä, tutkielma ja keskustelu rauhan mahdollisuudesta ja siitä, miten hauraita ihmisten puheet voivat ehkä hetkellisestä vilpittömyydestään ja hyväätarkoittavuudestaan huolimatta olla ja miten vaikeaa ihmisen usein on tehdä myös teoissaan se hyvä, mistä hän sanojensa tasolla ehkä kiihkeästikin puhuu. Se on myös surullinen esitys siitä, mitä sodan jaloissa tehdään sellaiselle yksilölle, joka eettisistä syistä kieltäytyy toisia tappamasta. Siitäkin, miten vaikeaa uskostaan hyvään, rauhaan, on joskus pitää kiinni, mutta miten sellainen usko silti on niin välttämätöntä. On, sillä

[s]e ei toteudu, jos ei siihen kukaan usko... sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo.

Rauhan erakko on myös essee, kyllä. Aho antaa tekstinsä ja samalla lukijansa etsiä ja miettiä, kysyä. Hänen henkilönsä pohtivat, keskustelevat, antavat etsinnän polveilla. Keskustelujen ja mietelmien edetessä nyökkään monessa kohtaa, esimerkiksi siinä miten paljon hyvää sotavarustuksiin käytetyillä rahoilla voitaisiin yhteiskunnassa tehdä. Joidenkin yksityiskohtien kohdalla myös hämmennyn – kuten siinä, miten Aho antaa yhden henkilöistään todeta, että ihmisen ainoa todellinen vihollinen on luonto. Väitän kiireesti vastaan, sanon että ihminen ei ole mitään ilman luontoa ja että ihmisten tulee rakastaa ja kunnioittaa paitsi toisiaan myös sitä, lakata sotimasta sekä toisiaan että luontoa vastaan. Niin, keskustelen tekstin ja sen keskustelijoiden mukana. Kysyn. Ja etsin. Rauhaa...

Mikä se lopulta järjestää ja hallitsee maailmaa? Valta ja voima, oma etu ja itsekkäisyys.

Niin. Aho kirjoitti Rauhan erakon sata vuotta sitten, vuonna 1916. Minä, joka luen sitä nyt, vuonna 2016, mietin miten ajattomia sen ajatukset ovatkaan. Surenkin sitä, tätä ajattomuutta. Mietin (taas) miksi ihmiskunta ei opi. Toivon, että silti oppii. Mietin, miksi ihmiset kaiken aikaa tuhlaavat varojaan ja voimiaan tuhoamiseen säilyttämisen ja hyvän edistämisen sijasta. Ja toivon, että jonakin päivänä on toisin.
 
Sillä eihän se semmoinen koskaan toteudu. Ei ihmiskunta ole koskaan todenteolla tahtonut rauhaa. Se ei ole päässyt siihen siksi, että se ei ole siihen pyrkinyt.

Silti me kysymme, rauhan erakko ja minä, että entä jos me kaikki, yksi kerrallaan, päätämme vakaasti uskoa? Onko rauhan maailma silloin mahdollinen? Ja niin, me sanomme, erakko ja minä, että

Ei mikään toteudu, jos siihen ei usko. Kaikki toteutuu, kun siihen uskoo.

Ja kovasti koetamme siihen uskoa, uskon voimaan.


*****

PS. Rauhan erakko joutui ilmestyessään sensuroitavaksi. Tämä näköispainos noudattaa ensipainoksessa julkaistua tekstiä, mutta sisältää erillisenä liitteenä ne katkelmat, jotka siitä sensuurin myötä poistettiin. Sensuuri pyyhki pois muun muassa seuraavaa: Ihmistä ei saa vie[d]ä väkisin teurastettavaksi ja teurastamaan minkään asian, minkään aatteen hyväksi, olivatpa ne kuinka suuria tahansa. Ja seuraavaa: Jos aluksi edes lakattaisiin rukoilemasta menestystä aseille, siunausta valtakuntien sotajoukoille mailla ja merillä. Eihän Kristus ole missään siunannut aseita, ei missään puhunut sodan puolesta. Ajatella, että sellaista ei saanut sanoa. Saahan nyt?