keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (2021)

 


 

Taide oli Elinille ykkönen, se jolle hän eli.

 *

Salla Leponiemen hiljattain ilmestynyt Niin kauan kuin tunnen eläväni on runsas ja antoisa katsaus taiteilija Elin Danielson-Gambogin elämään ja taiteeseen.

Elämäkerran sivuille piirtyy kuva aikansa ahtaita rajoja vastaan kapinoineesta naisesta ja oman tiensä kulkijasta, joka ei piitannut yhteiskunnan porvarillisista arvoista ja normeista, vaan jolle oli tärkeintä tavoitella myös naisen oikeutta keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin. Hänen omalla kohdallaan se tarkoitti omistautumista taiteilijuudelle, ja vaikka elämän realiteetit pakottivat hänetkin kompromisseihin (kuten muotokuvien maalaamiseen toimeentulon vuoksi), sydämessään hän pysyi läpi elämänsä uskollisena taiteelleen ja omille näkemyksilleen.

Teoksessa näyttäytyy myös Danielson-Gambogin rakkauselämä, joka sekään ei aina ollut helppoa. Avioliitto italiaisen, kymmenkunta vuotta nuoremman Raffaello Gambogin kanssa oli kahden taiteilijan rakkautta ja kumppanuutta, mutta myös haasteita ja kriisejä, ja lopulta tässäkin liitossa nainen jousti ja venyi oman taiteilijuutensa kustannuksella. Toisaalta asiat eivät olleet yksinkertaisia, sillä mies sairasteli, ja Danielson-Gambogi koki, ettei hän voinut jättää puolisoaan yksin.

Danielson-Gambogin elämä ja taiteilijuus näyttääkin kovin samalta kuin monen muunkin naistaiteilijan: omasta taiteilijuudesta kiinnipitäminen oli hänellekin jatkuvaa tasapainoilua arjen ja elämän realiteettien asettamissa kehyksissä, mutta samalla se oli myös elinehto.

*

On kiehtovaa ja avartavaa lukea Leponiemen avauksia ja tulkintoja Danielson-Gambogin elämästä ja teoksista. Saan lukea teoksen sivuilta monesta tutusta ja rakkaasta maalauksesta ja löytää niistä sekä omia ajatuksiani että myös uusia näkökulmia, ja tuttujen teosten ohella löydän myös monia uusia. Erityisen antoisaa ja hieman kutkuttelevaakin on lukea lempiteoksestani Päättynyt aamiainen, sillä enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että maalauksen neitokaisella olisi krapula, vaikka ne lasit siinä ovatkin. Ja elämästä kertomisen kohdalla pidän erityisesti siitä, että Leponiemi usein myös kysyy ja pohtii sen sijaan että esittäisi valmiita vastauksia, joita ei aina ole.

Ja jos aika – tai paremminkin ajan henki – aikoinaan ehtikin Danielson-Gambogin taiteen edelle, kun nuorempi polvi ja uudet virtaukset alkoivat vallata taiteen kenttää, niin ainakin oma aikamme näkee kyllä hänen teostensa ajattoman puhuttelevuuden. Enpä voi olla kuin nyökyttelemättä tämän Leponiemen kiteytyksen äärellä:

Elinin läsnäolo ja vilpittömyys, se että hän on pannut sydämensä työhönsä, saa maalaukset resonoimaan myös katsojassa.

Siksi ne tuntuvat kertovan niin paljon.”

Lämmin lukusuositus (nais)taiteilijoista, taidehistoriasta ja taiteilijaelämästä kiinnostuneille!

*

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus, 2021. 

 

 

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Paperikasa

 


 

Tämä paperikasa on edelleen pöydälläni, vaikka sen sähköinen versio on jo aikaa sitten lähtenyt matkaan.

Käsikirjoitus, siis.

Tuntuu, että sen elämänprosessi on kesken, enkä siksi voi laittaa sitä vielä tuosta pois. Ja niinhän se onkin, kesken.

Odottelen kustantamoiden vastauksia enkä tiedä, vastaavatko ne lopulta ollenkaan. Aina vastauksia ei tule, useimmiten kuitenkin ainakin se standardimuotoinen: ”valitettavasti tarjoamanne käsikirjoitus ei mahdu kustannusohjelmaamme”.

Erilaisten hetkien erilaisista tunnetiloista riippuen ajattelen että

a) kukaan ei vastaa, koska käsikirjoitus on niin surkea, ettei siihen katsota tarpeelliseksi reagoida muuten kuin nauramalla kustantamon (etä)kahvitauolla ja painamalla sitten kiireesti räjäyttävää delete-nappia

tai että

b) niin kauan kuin vastausta (eli hylkäystä) ei kuulu, on toivoa että kustantamossa harkitaan ja puntaroidaan käsikirjoituksen mahdollisuuksia.

*

Nyt luin käsikirjoitukseni pitkästä aikaa läpi, ja lukiessani tunteeni vaihtelivat tuskastuttavasta häpeästä ja tympääntymisestä jonkinlaiseen orastavaan rauhoittumiseen ja ymmärrykseen siitä, että vaikka se on edelleen ilmeisen keskeneräinen, sitä voi vielä hioa ja kirkastaa, voi kohdentaa esiin sen ytimen.

Ja lopulta, loppuun luettuani, ajattelin että en aio luovuttaa tämän kanssa. Jätän sen nyt hetkeksi hautumaan ja sitten palaan sen äärelle taas, alan karsia, tiivistää, kirkastaa.

Ja karsin ehkä paljon. Ehkä siitä aikanaan tulee ihan toisenlainen käsikirjoitus.

Etäisyys hälventää sokeutta omalle tekstille. ”Valmiiksi” saamisen euforiassa ei näe toisteisuutta ja turhaa rönsyilyä, kaikkea sitä mikä on liikaa ja turhaa täytettä ytimen ympärillä.

Jospa vielä saisin ytimen kirkkaampana esiin. Ja ehkä, kenties, tämän käsikirjoituksen elämänprosessi jatkuukin tavalla, jota en vielä tiedä.

 

 

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Elin Danielson-Gambogi: Päättynyt aamiainen (1890)

 


Elin Danielson-Gambogin Päättynyt aamiainen (1890) on ehkäpä rakkain taidepostikorttini. Se on ensimmäisiä, joita olen itselleni ostanut, ja se on kulkenut mukanani yli puoli elämää. Aikoinaan se koristi jo ensimmäisen oman kotini seinää 1990-luvulla.

Tuolloin, 19-20-vuotiaana, minulla ei tainnut vielä olla ”uuden naisen” käsitettä sanavarastossani, mutta varmastikin maalaus huokui minulle juuri naisen omaehtoisuuden mahdollisuutta. Samalla se puhui myös jonkinlaista lähelle tulevaa ajattomuutta, ja näin siinä myös itseäni (ja ehkäpä sekä todellista että toiveminääni) niin kuin lähimmäs tulevissa taideteoksissa usein nähdään.

Sen, että maalauksessa on taiteilijan pikkusisko Rosa Danielson, opin vasta paljon myöhemmin, ja minulle siinä oli pitkään vain kiehtova, vuosisadanvaihteen nuori nainen, joka oli samaan aikaan elämäntäyteinen ja uhmakas, ajallinen ja ajaton.

Sittemmin minulle ovat tulleet rakkaiksi myös monet muut Danielson-Gambogin teokset, mm. samanaikaisesti vahvat ja herkät omakuvat, lämmin ja kaunis Äiti ja lapsi ja jotenkin elämänrauhainen Auringon laskiessa. Danielson-Gambogin taide on ennen kaikkea elämää huokuvaa, ja se tuntuu kietovan katsojan hehkuunsa ja  syleilyynsä.

Se kaikkein rakkain teos taitaa kuitenkin edelleen olla juuri tämä, Päättynyt aamiainen. Korttini on jo aika lailla ajan patinoima ja reunoistaan rispaantunut, mutta patinakin vain vahvistaa sen tunnearvoa ja merkityksellisyyttä. 

*

Nyt luen parhaillaan Salla Leponiemen juuri ilmestynyttä Danielson-Gambogi -elämäkertaa Niin kauan kuin tunnen eläväni (Gummerus, 2021), ja tämä samainen rakas maalaus mainitaan myös heti sen alussa. On ihanaa nähdä teoksen sivuilla välähdyksiä tämän ehdottomiin lempitaiteilijoihini kuuluvan naisen elämästä ja taiteilijuudesta, ja tuntuu kummalliseltakin, että vaikka olen ihaillut hänen teoksiaan jo vuosikymmeniä, en ole tiennyt hänestä itsestään juuri mitään. 

Kirjoittelen kirjasta myöhemmin lisää. 

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti (2021)

 


 

”Siispä, teokseni täydellinen mainoslause on

Ravisteleva ja kipeän rehellinen omakohtainen romaani

punavuorelaisesta kuplasta ja luokkaeroista!

 *

Pseudonyymi Natalia Kivikon Punavuoriefekti (Aviador, 2021) on railakas autofiktioparodia kirjailijasta, joka arvelee saavuttavansa mainetta ja mammonaa kirjoittamalla autofiktioromaanin – eletäänhän nyt ”höttöisen milleniaaliautofiktion” kulta-aikaa.

Autofiktio lajina ei juuri saa osakseen mairittelua, eivätkä myöskään omissa kuplissaan elävät ihmiset. Teos onkin mitä pirskahtelevin keitos autofiktiohuumalle irvailua ja samalla kaunistelemattomia pohdintoja luokkayhteiskunnasta ja punavuorelaisten ja lähiöihmisten erilaisista elämänmahdollisuuksista.

Hupaisinta on, että pseudonyymillä kirjoittaminen kääntää koko autofiktion käsitteen riemukkaasti päälaelleen – lajin ideaanhan kuuluu, että tirkistelynhaluinen lukija voi arvailla, mikä teoksessa onkaan totta ja mikä fiktiota. Lukiessani huomaan itsekin olevani uteliaisuuteni ansassa, vaikka pidän itseäni kirjallisuuden kirjallisuutena ottavana lukijana, jota faktan ja fiktion vuoropuhelu kiinnostaa lähinnä osana kirjoittamisen prosessia. Sillä kyllä vain: haluaisin tietää, kuka pseudonyymin taakse kätkeytyvä kirjailija on, ja tuntuu, että hän rikkoo autofiktion sopimusta kirjoittamalla salanimellä. Samalla ratkaisu on kuitenkin mitä mainioin ja ihan oikein uteliaalle lukijalle – ja niin, kenpä tietää, ehkä tämä onkin fiktiivistä autofiktiota? Ja mitä enemmän teosta mielessäni pyörittelen, sitä epäolennaisemmaksi kysymys kirjailijan henkilöllisyydestä muuttuu, ja tuntuukin vain hykerryttävältä olla lukijana osa tätä kutkuttelevaa kirjallista leikkiä.

Parodiana teos on vallaton ja tietysti monella tavalla kärjistäväkin, kuten lajityyppiin kuuluu. Tietyssä yliampuvuudessaankin (tai toisaalta juuri siinä) se on myös riemastuttavan hersyvää pohdiskelun ja iloittelun yhteistulitusta, jota on paikallaan lukea samantapainen pilke silmäkulmassa kuin se lienee kirjoitettukin.

*

 Natalia Kivikko: Punavuoriefekti. Aviador, 2021.

 

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Anna Järvinen: Uni viime yönä: (2021)

 


 

Vanhoja muistoja pitäisi lajitella, mutta miksi. Minähän voin asettaa ne mihin järjestykseen tahansa, jälkikäteisselitystä kaikki, vain jotta näkisi punaisen langan jonkin yhteyden logiikan joskin logiikka luultavasti menee yli horisonttini. Saatan nähdä erilaisia yhteyksiä sen mukaan miten lajittelen.

 ”Nyt ajattelen vain mitä tekisin loppuelämälläni.”

 ***

Anna Järvisen Uni viime yönä: on teos, josta sekä saan kiinni että en,

se on teos, jota alan lukea kiinnostuneena ja jota lukiessani kummastun, jotenkin lähestyn ja loittonen samaan aikaan,

se on teos, jota luen alusta vähän matkaa ja jonka aloitan alusta uudestaan, se on teos jonka luen loppuun ja jätän sitten pöydälle lepäämään, ja se on teos johon taas palaan, jota selailen, silmäilen, luen uudelleen,

ja lukiessani, selaillessani, silmäillessäni ajattelen, yhä uudelleen, että teos on valtavan kaunis, kuulas, runollinen, haikea, ja silti jotenkin etäinen, minulta pakeneva,

se on teos, joka on unia ja muistoja ja nykyhetkeä, katkelmia ja hämäriä rajoja, teos joka on oman tarinan etsimistä ja rakentumista, aikaa ja lapsuutta ja ikääntymistä, sivullisuutta ja ulkopuolisuutta, ja siten monia kysymyksiä jotka tulevat lähelle, mutta silti, niin, silti se on etäinen, enkä ehkä tiedä mistä tämä etäisyys johtuu (enkä sitäkään, onko se oikeastaan ongelma),

niin: se on teos, josta ehkä haluaisin saada enemmän kiinni ja johon haluaisin enemmän mennä, mutta johon en ehkä enempää pääse – jonka tarttumapinta on jotenkin utuista mutta joka kuitenkin on, jää leijailemaan mieleeni, etsimään ja kysymään

***

Anna Järvinen: Uni viime yönä:. Suomennos Raija Rintamäki. Teos & Förlaget, 2021.