torstai 21. syyskuuta 2017

Intohimoni: lanka






Kun kanervankirjava villasukka eräänä hyssyisenä syyshetkenä taas kutoutui jokusen rivin valmiimmaksi, muistin äkkiä, että Katja 2 c kirjoitti aikoinaan langasta aineen. Tämä nuori neitonen 1990-luvulta saa nyt piipahtaa kirjoituksellaan myös täällä kamarissani, ihan vaan sellaisena langanpehmeänä kevennyksenä. Tässäpä siis alkuperäisenä ja editoimattomana ja kaikkine hieman onnahtavine sanavalintoineenkin lukiotytön aine nimeltä Intohimoni: lanka.

Oikeastaan lanka ja minä löysimme toisemme vasta viime talvena, eikä se todellakaan ollut mikään suunniteltu ja tarkoituksenmukainen kohtaaminen. Minä, entinen virkkuukoukun ja sukkapuikon innokkain pannaan julistaja, huomasinkin yllättäen ajautuneeni aivan uudenlaiseen maailmaan, joka vei minut keskelle lankamerta ja mielihyvän pyörteitä.

Kauppojen lankaosastot ovat minulle nykyään mitä antoisimpia ajanviettopaikkoja. Ohikulkiessanikin käyn aina hypistelemässä kaikenlaisia keriä, värejä ja materiaaleja. Tarkastelen myös tietävänä valikoiman muutoksia ja pengon tarjouskoreja kuin paraskin asiantuntija. Minun ei tarvitse olla edes ostoaikeissa saadakseni sieltä jotain mukaani – minä ikään kuin varastan pussillisen hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä.

Lanka todellakin on yksi parhaista aistien virittäjistä. Paitsi että se näkyy ja tuntuu, se myös tuoksuu ja kuuluu ja varmaan maistuukin, joskaan ei kovin hyvälle. Lanka antaa suunnatonta esteettistä nautintoa. Se on kaunista, melkein kuin satua.

Langalla on myös äärettömästi erilaisia käyttötarkoituksia. Sitähän voi käyttää melkein mihin tahansa, perinteisten käsitöiden ohella vaikkapa ripustimeksi ja kissan leluiksi (vain pari esimerkkiä mainitakseni). Pelkkä langan keriminenkin on eräänlainen sovellutus – ja vieläpä miellyttävä.

Minulle lanka on harraste jo pelkästään lankana. Toisinaan minä ostan kerän tai pari, vien ne kotiini ja annan olla, kunnes tuntuu hyvältä tehdä niistä jotakin. Sanoisinpa, että lanka kehittää. Se avaa oven luovuuteen ja syvempään henkiseen hyvinvointiin tarjoamalla mahdollisuuksia luoda yhä hienompia ja erilaisempia väriyhdistelmiä ja kuviorakenteita. Lisäksi se rauhoittaa. Olo tuntuu aina niin hyvältä ja helpottuneelta, kun saa vain pitää lankaa kädessään vaikka ilman mitään erityistä tavoitettakin.

Lanka synnyttää tunteita. Se johdattaa väkisinkin iloon tai onneen tai mihin vain. Luonnollisesti se tekee joskus myös onnettomaksi. Kaikenlainen lanka ei aina tunnu oikealta. Mutta mikäpä tuntuisi?

Minulla on vielä pitkä matka kuljettavanani kohti täydellistä itseymmärryksentunnetta, mutta olen sentään saanut otetuksi ensimmäisen askeleen. Olenhan löytänyt pienen pätkän elämänlankaani.

Kas niin, kiitos Katja 2 c.

Tätä vanhaa kirjoitelmaani lukiessani mietin, taas kerran, että minkähän verran sitä oikeastaan tässä matkan varrella pohjimmiltaan muuttuu. Samantapaisista asioista sitä taitaa pitää aina vaan, kunhan on ne omat juttunsa löytänyt, vaikka toki sitä saattaa aina jotakin uuttakin löytää.

No, laiskistunut kyllä vähän olen: nykyisin olen jokseenkin haluton luomaan kirjoneulekuvioita ja keskityn niiden sijaan yksinkertaisempiin neuleisiin, joita neuloessani voin rauhassa unohtua ajatuksiini ilman että luomukseni lähtee kulkemaan omia teitään. Helpot pitsikuviot sopivat oikein hyvin, toisinaan myös vähemmän vaateliaat palmikot. Viime aikoina olen silkkaa laiskuuttani – ei kun hups, siis meditaationhaluani – tehnyt lopulta myönnytyksen myös valmiiksi monenkirjaville langoille, joita vielä jokunen vuosi sitten olin taipuvainen pitämään huijauksena. Niin ja juu, tarkennettakoon nyt vielä tämäkin, ettei kukaan vaan saa aikaansaavuudestani väärää käsitystä: olen erikoistunut neulomisharrastuksessani ennen kaikkea villasukkiin, eli nutut ja muut suuremmat luomukset ovat muutamaa yksittäistapausta lukuun ottamatta pysytelleet toistaiseksi (hartaan) suunnitteluasteen puolella...

Niin ja sehän on tietenkin selvää, että neulominen tukee myös kirjoittamista. Omakohtaisen, kokemusperäisen tiedon nojalla vakuutan, että käsillätekemisen konkretia puhdistaa ja rauhoittaa mieltä ja tekee siksi tilaa myös uusille ajatuksille, yhteyksille ja oivalluksille. Eläköön lanka!


maanantai 18. syyskuuta 2017

Syyskuisia hajamietteitä






 Grigoriy Myasoyedov: Syysaamu.



Syyskuu askeltaa eteenpäin. Välillä paistaa kuulas aurinko, välillä taivas peittyy harmaankirjavaan pilvivaippaan. Aina joskus ropisee sade. Syksyn monet kasvot ovat kauniita jokainen.

Illat hämärtyvät yhä varhemmin. Sytytän kynttilöitä iltaan ja aamuun. Omenapiirakka maistuu juuri siltä miltä aina, syksyltä. Ja ulkona on jo viileää, saa laittaa huivin kaulaan.

Neulon villasukkia, saan ne valmiiksi, aloitan toiset. Taikalanka tekee sukista kirjavia ihan itsestään ja luumunpunaisen, vaaleanpunaisen ja kanervanpunaisen liitto silittää sormenpäitä. Näistä ei vielä tule joululahjoja, mutta niitäkin huomaan jo salavihkaa ajattelevani. Niin siinä aina käy. Syksy on aina myös matkaa jouluun.

Kirjapinot huojuvat, on paljon mitä aion ja halua lukea, mutta juuri nyt käsiini tuntuu taas päätyvän erityisesti tyttökirjoja. Ehkä on taas hetki, jona tarvitsen niiden pehmeyttä, sitä tiettyä hellivää yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta, vaikka eihän elämä yksinkertaista ja mutkatonta tyttökirjoissakaan tietenkään aina ole. Mutta on niissä se ajattelutapa, tämankaltainen:

Kaarina hymähti. Jos hän oli ollut hyvä, oli se Päivättären silmälasien ansio. Miten isä olikaan sanonut? Näe hyvää ja kaunista siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa.
Ehkä se olikin elämän salaisuus.

(Anni Swan: Kaarinan kesäloma, 1918.)

Ehkäpä on niinkin, että juuri tyttökirjat ovat osaltaan niitä Päivättären silmälaseja? Ovat ne, niin luulen. Tyttökirjat ottavat syliin ja halaavat. Muistuttavat, että hyvää ja kaunista on maailma täynnä, jos ei sitä muuten satu muistamaan. Ja vaikka muistaisikin, tekee aika ajoin hyvää vielä kertaalleen muistuttaa itselleen, mistä elämässä ehkä on kysymys. Niin: on hyvä ymmärtää, taas, että se elämän salaisuus on ehkä juuri siinä, että osaa nähdä maailman kauniina, vaikka se ei aina siltä tunnu.

Kirjoitan myös. Meneillään on useampia erilaisia prosesseja. Välillä mietin, pitäisikö niitä olla kerrallaan vain yksi. Ehkä myös pelkään, että olen yhtäkkiä kyvytön pitkäjänteiseen keskittymiseen? En kai sentään. Ja toisaalta ajattelen kyllä niinkin, että on hyvä, että prosesseja on useita. Jos yksi ei kulje, kulkee toinen. Ja luultavasti eri prosessit lopulta tukevat toisiaan, tavalla tai toisella, sen sijaan että tulisivat toistensa tielle. Hmm, huomaan, että puhun prosesseista mieluummin kuin käsikirjoituksista. Siksi kai, etteivät ne oikeastaan vielä olekaan käsikirjoituksia vaan vasta matkantekoa.

En tiedä, mikä minkäkin prosessin, matkan, lopputulema lopulta on. Onneksi ei tarvitsekaan tietää. Riittää, että kirjoitan.

Syyskuuta on jäljellä enää pari viikkoa. Tai vielä. Taidan olla vähän sanaantakertumistuulella. Korjasin jo, että saa laittaa huivin kaulaan. Ensin kirjoitin että pitää, mutta eihän se mene ollenkaan niin. On ihan eri asia kummin sanoo.

Joka tapauksessa syyskuu on hyväkuu. Ja sen jälkeen tulee monta hyväkuuta lisää.


perjantai 8. syyskuuta 2017

Olen kiitollinen...






Kirjasähkökäyrän ihana, lämpöinen Mai ojensi minulle kiitollisuushaasteen. Kiitos Maille tästä hienosta, kauniista ja tärkeästä haasteesta ♥

Kiitollisuus on aihe, jota meistä jokaisen on aika ajoin hyvä pohtia. Kovin helposti me pidämme elämämme tärkeitä peruspilareita itsestäänselvyyksinä ja rutisemme loppujen lopuksi melko pienistä harmeista niin että se kiitollisuus herkästi unohtuu. Myös onnellisuus kulkenee kuitenkin käsi kädessä juuri kiitollisuuden kanssa – sen, että osaa kokea arvokkaaksi kaiken sen hyvän, mitä elämässä on.

On ihanaa huomata, että kiitollisuuden aiheita löytää valtavasti, kun vain avaa niille mielensä. Elämä on tulvillaan kiitollisuuden arvoisia asioita, suuria ja pieniä. Tähän en nyt kaikkia kiitollisuuden aiheitani yritäkään listata, vaan kirjaan niistä vain muutaman erityisen tärkeän.

Olen kiitollinen rakkaudesta. Puolisostani ja lapsistani. Siitä, että minulla on tämä rakas perhe ja että saan olla vaimo ja äiti.

Olen kiitollinen elämästä ja mahdollisuudesta kasvaa ja kypsyä koko elämäni ajan. Toivon, että saan elää vanhaksi, sillä haluaisin aikanaan tulla harmaaksi, pehmeäksi mummuksi, joka ehkä on jo ymmärtänyt jotakin tärkeää tästä matkasta, jota elämäksi kutsumme. Nelikymppisenä on vielä väistämättä raakile, mutta on ihanaa olla tällä matkalla.

Olen kiitollinen siitä, että saan olla osa sukupolvien jatkumoa ja ajan virtaa. Olen kiitollinen vanhemmistani, isovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan, koko siitä jatkumosta, jonka osa nyt itse olen, ja edelleen siitä, että lasteni kautta elämä ja aika taas jatkuvat. Kiitollisuus jatkuu myös puolisoni suvun puolelle. On tarvittu valtavan monta elämää, että olemme nyt tässä, me kaksi ja lapsemme.

Olen kiitollinen ihmisistä, joissa on lämpöä. Jokainen ihminen, myös yksin viihtyvä, tarvitsee toisten ihmisten lämpöä, sillä yksin tässä maailmassa tulee nopeasti kylmä. Olen kiitollinen kaikista kohtaamistani ihmisistä, joissa on aitoa lämpöä ja valoa ja kykyä säteillä niitä toisille, antaa toisille omasta lämmöstään ja valostaan. Sellaiset ihmiset ovat kultaa, ja heitä voi olla paitsi ystävissämme ja läheisissämme myös satunnaisissa ohikulkijoissa, jotka elämässämme piipahtavat. Ja kyllä, lämpöä ja valoa säteilee myös täällä blogimaailmassa.

Olen kiitollinen kirjoittamisesta. Siitä, että olen palannut kirjoittamisen äärelle ja siitä, että sitä jatkan. Siitäkin, että ymmärrän, ettei kirjoittamisen merkitys ole kiinni kustannussopimuksista vaan tärkeintä on itse kirjoittaminen, matka jonka se antaa.

Olen kiitollinen unelmista. Unelmat ovat tulevaisuususkoa, ja se, ken jaksaa unelmoida, jaksaa myös toivoa. Toivon, etten ikinä lakkaa unelmoimasta. Jos lakkaisin, en ehkä enää edes olisi minä.

Olen kiitollinen terveydestä, jokapäiväisestä leivästä ja siitä, että lapseni saavat käydä koulua. Olen kiitollinen myös siitä, että elän maassa, jossa ajoittaisista surullisista tapahtumista huolimatta on rauhallista. Toivon, etten koskaan ala pitää näitä asioita liiaksi itsestäänselvyyksinä ja/tai tule sokeaksi sille, etteivät asiat kaikilla ja kaikkialla ole yhtä hyvin.

Juuri nyt olen kiitollinen myös syksystä. Vuosi vuodelta minusta tulee ehkä yhä enemmän vuodenaikaihminen, mutta erityisesti syysihminen olen silti aina. Rakastan kuulaiden päivien valoa ja värejä, sadepäivien uneliasta hämärää ja syysiltojen pehmeyttä. Kiitollinen olen myös luonnosta kaikkinensa, elämämme suuresta sylistä, ja toivon, että meillä on ymmärrystä vaalia sen monimuotoisuutta ja elinvoimaa.

Kiitollinen olen myös siitä, että ymmärrän listani vajaaksi. Monet tärkeimmät asiat tässä ovat, mutta eivät suinkaan kaikki, joista olen kiitollinen. Elämä on hyvää täynnä, se pitää vain nähdä.

Haastan kiitollisuushaasteeseen vuorostani Pearl Cloverin, Tiian ja Elinan – teidän ajatuksianne kiitollisuudesta olisi ihanaa kuulla ♥


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Nimentö ja muita sanahurmureita





Riittävän hourupää kun on, saattaa hyvinkin viettää kauniin syysiltahetken höyryvän teekupin ja E. N. Setälän alkeisopetusta varten kirjoittaman Suomen kielen oppikirjan äärellä. Ei kun oho, eihän tässä tietenkään hourupäisyydestä ole kysymys, vaan armaan äidinkielemme hartaasta rakastamisesta ♥

No, niin tai näin, minulla on nähtävästi taipumusta viihtyä tämän rakkaan äidinkielemme vanhojen sanahurmureiden äärellä. Ja samalla sitten kyllä myös vähän surkutella eräiden omaperäisten sanojemme ehkä väistämätöntäkin katoavaisuutta...

No niin, tietenkin, ymmärtäähän sen toki toisaalta, että on yksinkertaisempaa puhua esimerkiksi nominatiivista kuin nimennöstä, mutta toisaalta taas – niin, miten niin se oikeastaan on yksinkertaisempaa? Ovathan nämä kotoperäiset sanamme sentään aika ymmärrettäviä noihin vaikeisiin venkuroihin verrattuina. Omannonkin oivaltaa oikein komeasti, kun taas genetiiviä on ainakin silloin pikkuisena lettipäänä varmasti joutunut vähän suuhunsa asettelemaan ja sen merkitystä ihmettelemään. Entäpä sitten nämä, mikä mahtava logiikka: ulko-olento, ulkoeronto, ulkotulento? Tai nämä, eivätkö olekin kerrassaan mainioita: vajanto, seuranto, keinonto? Mutta niin vaan meidän pitää väännellä kieliparkojamme sanomaan adessiivi, ablatiivi, allatiivi ja abessiivi, komitatiivi, instruktiivi. Ihme, että nuo sanahirviöt on lapsena oppinutkin. Adessiivi ja abessiivikin ovat varmasti kerran jos toisenkin menneet sekaisin, kun taas ulko-olento ja vajanto olisivat mitä mutkattomimman erilaiset. Ja hei, oikeasti: vajanto, seuranto, keinonto, maistelkaa nyt, maistuu ihanasti suomelta!

Ja minkähän takia enää ei puhuta ääntiöistä ja kerakkeista? Kuka sen päätti, että vokaalit ja konsonantit sopivat tarkoitukseen paremmin? Entä sen, että on parempi puhua osoittavien asemojen sijaan demonstratiivipronomineista? Oi voi! Mikä moninkertainen menetysten kauhistus!

Ja aah, entäpä nämä: kestämä, kertoma, päättymä, entispäättymä? Miten hienot, kotoperäiset nimet meillä aikamuodoillekin olisi, mutta niin me vaan puhumme mielikuvituksettomasti preesensistä, imperfektistä, perfektistä ja pluskvamperfektistä. Niin – mielikuvituksettomasti ja kovin, kovin konstikkaasti. Kestämän, kertoman, päättymän ja entispäättymän vivahteet ymmärtää heti!

No niin, sulkeisiinhan se tuo Setäläkin nämä kotoperäiset sanahurmurit kyllä sijoittaa. Vierasperäiset hienoudet menevät siis jo hänellä edelle, mutta mainitseepa hän nämäkin sentään. Mutta kuunnelkaas nyt vielä näitäkin, on näissä Setälän aikaisissa koukerosanoissakin sentään sitä jotakin: konjunktsioni, interjektsioni, prepositsioni, potentsiaali, konditsionaali. Oi niitä aikoja!

No juu, ajat muuttuvat ja kielikin siinä samalla. Minkäpä sille mahtaa. Jotakin aina katoaa ja uutta tulee tilalle. Mutta ovat nämä vanhat kirjaset kyllä kiehtovaa aikamatkailua myös tähän armaaseen suomen kieleen.

Ja muuten, vielä: jotakin kovin söpöä on myös siinä, miten Setälä opastaa pikku koululaisia kirjoittamaan kansanmurteiden sijaan yleiskieltä ja sanoo, että ”[p]araiten sitä oppii lukemalla hyviä suomalaisia kirjoja sekä koettamalla kirjoittaa suomea niin, kuin niissä kirjoitetaan”. Söpöä se on paitsi tuon herttaisen lukemaan kannustamisen vuoksi myös siksi, että opastuksen takaa kuuluu juuri se murteiden rikkaus, joka koululaisten puheissa on monivivahteisena soinut. Van eipä mittään, on se hyvä, että vielähi osataan ees jollaen laella sitä ommoa kieltä puhhuo, vaekka kyllä se tämä muuttoliike sitähi rikkaotta alas ajjaa. Nii ja parempihan se kyllä onnii sitä ylleiskieltä kirjotuksissaan käötteä kun sillä laella kumminnii paremmin ymmärrettään mitä kukahi meille millonnii tahtoo sannoa. Van sen minä silti sanon, että pittää sitä aenahi välillä myös oekeen rakkaovella veännellä, ettei juuret unohu. (Kyllä vaan, minulle ne rakkaimmat kielet ovat kaenuu, savo ja suomi ♥)

***

Setälän Suomen kielen oppikirjan ensimmäinen painos on ilmeisesti vuodelta 1900. Oma kappaleeni, noin euron kirpputorilöytö, on kahdestoista painos, hämmästyttävän siisti kirjanen vuodelta 1928.


maanantai 4. syyskuuta 2017

Naisten aakkoset: O





L. Onerva vuonna 1907.


Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella O.
Tuttuun tapaan tässä Tarukirjan Margitin ideoimassa haasteessa nostetaan esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, ja kamarissa ovat tänään siis vuorossa Oivalliset O-naiset.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

L. Onerva. Tietenkin! Onerva oli muun muassa Aino Kallaksen ja Maria Jotunin ohella niitä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa uransa aloittaneita naiskirjailijoita, jotka tutkivat tuotannossaan modernin naisidentiteetin mahdollisuutta. Onervan esikoisromaani Mirdja (1908) on vavahduttava ja alati puhutteleva teos naisen pyrkimyksestä etsiä uutta, yksilöllistä identiteettiä ja edelleen siitä kipeästä pirstaloitumisesta, johon se saattaa johtaa. Mirdja myös lienee Onervan teoksista tunnetuin, mutta unohtaa ei kannata myöskään hänen toista romaaniaan Inari (1913) laajasta runo- ja novellituotannosta puhumattakaan. Jos et jo ole tutustunut Onervan tuotantoon, tutustu! Tutustuminen kannattaa ainakin siinä tapauksessa, että olet kiinnostunut vuosisadanvaihteen naiseutta käsittelevistä keskusteluista ja pohdinnoista, mutta näiden kysymysten ohella Onervan tuotanto antaa toki paljon muutakin ajattelemisen aihetta. Ja tietenkin Onervan teokset ovat ylipäätään myös yksi tärkeä, näköaloja avaava ikkuna vuosisadanvaihteen kirjallisuuteen ja kirjallisiin virtauksiin.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Olivia de Havilland eli rakkaan Tuulen viemää -elokuvan Miss Melly. Ja kyllä, tietenkin myös tämä näyttelijätär jätti kasvonsa muuallekin elokuvahistoriaan, mutta minulle hän on nimenomaan Tuulen viemään Melly. Täytynee nyt silti ehkä tunnustaa, että nuoruudessani tämä hyveellinen Melly-neiti taisi ärsyttää minua suuresti, mutta tottapa hänen sitten tietynlaisena vastapainona pitikin ärsyttää, jotta saatoin rauhassa ihailla ja rakastaa ihanaa, kamalaa Scarlettia. Vanhemmiten olen kuitenkin alkanut pitää yhä enemmän myös hyvästä, hiljaisesta ja viisaasta Miss Mellystä (tai niin, rouva Wilkesistä, kuten hänestä tietysti pitäisi enimmäkseen puhua), ja näen hänet nyt varmasti paljon nuoruusaikojani syvemmin tärkeänä osana Scarlettia ympäröivän henkilögallerian kokonaisuutta – ja jos totta puhutaan, niin Scarlettiinhan sitä pitäisi oikeastaan paljon enemmän ärsyyntyä ;) Mutta niin, Tuulen viemään näyttelijäkaarti oli, kuten tämänkin haasteen puitteissa on jo jokuseen kertaan tullut todettua, kertakaikkisen onnistuneesti koottu. En osaa edes kuvitella, että Miss Mellykään näyttäisi joltakin toiselta kuin juuri Olivia de Havillandilta.


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen a:

Hagar Olssoniin. Ajatella, etten ole ollenkaan lukenut tämän Edith Södergranille hyvin tärkeän henkilön tuotantoa... No, ne Olssonin toimittamat ja kommentoimat Edithin kirjeet olen sentään lukenut. En tätä loputonta lukemattomuuttani jaksa enää oikein hävetäkään (muuta en kai ehtisi tekemäänkään kuin häpeämään, jos sillä linjalla keikkuisin), mutta pidän toki tätä(kin) hivenen häiritsevänä sivistysaukkona, joka on vielä jonakin päivänä koetettava paikata. Ja tavoitteitahan on ihmisellä oltava, eikös juu :)

Ja oho, hups, ihan vahingossa vastaan myös kysymykseen b:

Juu juu, kyllä kyllä, toistan itseäni nyt ihan hirveästi ja olen hehkuttanut tätä sankaritarta jo ties missä (niin, täällä aakkosissakin hän on ollut esillä jo sekä Vivien Leigh’n että Margaret Mitchellin kautta ja tulipa nyt tuossa ylläkin hänet taas sivumennen mainittua), mutta jos nyt sitten vielä kerran, ihan vaan vaivihkaa, niin että kukaan ei melkein edes huomaa, naputtelen tähän tuon ihanan, kamalan ja ah-niin-rakkaan Scarlett O’Haran. No niin, ja nyt sitten pakenen kipin kapin paikalta ja säästän teidät, rakkaat lukijat, tällä kertaa kaikilta ylenpalttisilta vuodatuksilta, hihkumisilta ja muilta epämääräisiltä muisteloilta ja purkauksilta.


Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N