sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Kirja jota en missään tapauksessa halua lukea toista kertaa -käänteishaaste



Aino, joka sai minulta Kolme kirjaa -haasteen, keksi kääntää sen minulle nurinkurisena takaisin: minun pitäisi nyt kertoa kirjasta, jota en missään tapauksessa haluaisi lukea uudestaan...

Voih. Sanonpa, että Kolme kirjaa -haasteeseen vastatessani ajattelin hetken aikaa, että olisi paljon helpompaa valita kolme joita EN halua lukea uudelleen... Vaan nyt kun pitäisi valita yksi, niin eipäs se niin helppoa olekaan. Tässä iässä sitä tuntee omat lukumieltymyksensä ja -tarpeensa jo melko hyvin (ei aukottomasti, mutta melko hyvin!), ja sellaiset teokset, jotka eivät minua millään tavalla puhuttele/opeta/ajatteluta jätän tätä nykyä yleensä suosiolla kesken tai pitäydyn alun alkaenkin niistä erillään. Niinpä valtaosa myös kamariaikaisen lukemistoni teoksista on tosiaan sellaisia, jotka olen jo lukenut ja/tai haluaisin (tai ainakin voisin) lukea uudelleen.

Niin no – onhan tänne toki kirjoittunut muutama sellainenkin teos, joiden lukeminen ei ole osunut aivan ”otolliseen hetkeen”, mutta tuntuisi silti turhan hurjalta sanoa, etten missään tapauksessa halua lukea niitä uudestaan. Mistäs sen tietää jos joku kaunis päivä taas janoankin vaikka nimenomaan historiallista viihdettä? Retkotan jalat sohvannojalla ja ahmin korosteisia historiakehyksiä ja tuttuudessaan helliviä tarinoita aina yhtä sankarittarillisista neitosista? Never say never, ainakaan jos vähänkin tuntuu siltä että sen sanominen ei olisi täysin vakuuttunutta. Niin: yksikään kamarissani lukemistani teoksista ei siis ole ollut niin kamala koettelemus, etten missään tapauksessa koskaan ikinä missään milloinkaan voisi sitä vielä lukea. Ajankäytön optimoimiseksi en aivan kaikkia silti lukisi, mutta sehän onkin vähän eri asia.



Enimmäkseen kirjallisuus merkitsee minulle ruusuisia kohtaamisia...
(Niin: ruusuillakin on piikit, mutta niiden kauneus puhdistaa mahdolliset haavat.)



Suurin osa elämäni varrella lukemistani kirjoista on ylipäätään tavalla tai toisella tainnut sopia niille minuuksilleni, jotka niitä ovat lukeneet, enkä siksi halua totaalisesti julistautua niistäkään irti, vaikken niitä välttämättä uudelleen enää koskaan luekaan... Ja saattaapa olla niinkin, että olen onnellisesti unohtanut suurimman osan karmaisevimmista lukukokemuksistani – ehkä valikoiva muistini muistaa lähinnä ne hyvät kokemukset :) Jokunen muistiin tallentunut kauhistus minunkin lukuhistoriassani toki on, mm. pari kirjasarjaa, joihin en varmasti enää koske. Näitä en siis MISSÄÄN TAPAUKSESSA halua lukea uudestaan:

1) Ne Virginia Andrewsin Pimeyden kukat ym., joita luin joskus yläasteella (tähän sellainen pahoinvoiva hymiö). Angelikoja muistelen lämmöllä, näitä en! Kaikkea en näistä onneksi muista, liian paljon silti. Onneksi tulin jossain vaiheessa järkiini ja lopetin näiden lukemisen. Nämä olivat harha-askel, Angelikat sen sijaan keskeinen osa kasvuprosessia :) (Hmm. Pitäisiköhän joskus nostalgiamielessä lukea uudelleen myös joku Angelika? Sen ensimmäisen luinkin muistaakseni pariin kertaan jo silloin taannoin...) 

2) Margit Sandemon Noitamestari, jossa oli noin miljoona osaa ja jonka jollakin ihmeen vimmalla luin kai kokonaan, vaikka se alkoikin ärsyttää luultavasti ensimmäisestä niteestä alkaen. Luin näitä joskus vuosituhannen vaihteessa ja muistan yhä kuinka – noh, kirjallisesti kömpelö sarja oli. En edelleenkään ymmärrä, miksi oikeastaan luin koko sarjan. Ehkä sivuille oli sirolteltu jotakin hämäräperäistä, joka aiheutti addiktiota? Tai ehkä se oli sittenkin tarpeen, esimerkkinä siitä minkälaisesta kirjallisuudesta en erityisemmin pidä... Kokemus opettaa ;)

Kiitos Ainolle haasteesta!

En nyt siirrä tätä haastetta eteenpäin, mutta ken tahtoo muistella lukukarmeuksiaan 
niin napatkoon sen vapaasti :)



perjantai 24. heinäkuuta 2015

Kolme kirjaa -haaste



Kaisa Reetta ilahdutti minua Kolme kirjaa -haasteella. Haasteessa nimetään kolme kirjaa, joista on kirjoittanut blogiinsa ja jotka haluaisi lukea myös uudestaan. Tämä on hykerryttävä haaste, ja samalla kertaa sekä hyvin helppo että hyvin vaikea...

Minä olen niitä, jotka mielellään lukevat samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan – ja kyllä, myös uusien lukukokemusten kustannuksella, sillä vanhoihin lukukokemuksiin palaaminen vie tietenkin tilaa uusilta. Laskeskelin likimääräisesti, että noin kolmannes myös kamariini kirjoittamistani lukukokemuksista on uusintoja: kirja on ollut luvussa toisen kerran tai kolmannen tai... Olen myös juurikin tässä kesällä lukenut uudestaan muutamia teoksia, joista olen tänne kirjoittanut: Aino Kallaksen Kirstin, Minna Canthin Salakarin ja Fredrika Runebergin Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Uudelleenlukeminen on minulle mieleistä ja mielekästä, sillä se syventää kokemusta ja avaa katsetta. Parhaat kirjat eivät tyhjenny ensimmäisellä lukukerralla, eivät ehkä ikinä.

Ajattelin ensin, että huiputtaisin haasteessa hieman ja kehittelisin vaikka kolme kolmikkoa. Koska on kuitenkin mahdotonta nimetä tähän kaikkia niitä teoksia, jotka haluaisin lukea uudestaan (niitä on ihan totta valtaosa täällä(kin) lukemistani kirjoista – kaikkeen elämäni varrella lukemaani en toki tahdo palata, mutta aika paljon taidan silti lukea itselleni hyviä kirjoja :)), päätin olla kiltti ja pysyä siinä kolmessa.

Kriteerini ovat tänään nämä: 1) olen lukenut kirjan uudelleen jo siitä kamariin kirjoittaessani, 2) edelleen edelleen edelleen haluan lukea sen ainakin sata kertaa, 3) kyseessä on myös sielukirja, sydänkirja, sisarkirja, miten sen nyt sitten sanookin ja 4) jos joutuisin autiolle saarelle vain kolmen teoksen kanssa, juuri nämä olisivat erityisen vahvoilla valittavien joukossa. Myös näihin kriteereihin mahtuisi tietysti selvästi enemmän kuin kolme teosta – toivon siis, etten oikeasti koskaan joudu sinne meren eristämäksi: niin hienoja kuin nämä kolme ovatkin, surisin niitä poisjätettäviä kirjoja surkeasti kyynelehtien (tahtoisin mukaan myös ainakin Annat ja ja Edithit, pliis...).


Vaan enempää jaarittelematta, tässäpä nämä:


Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)


 

Siksi että:


Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut  ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.


 Ah Aino ja Ainon sanat!
Sudenmorsian on kirja joka tekee vahvaksi ja rohkeaksi: 
vaikka Aalon kohtalona on kohota tuuleen, 
hän puhaltaa lukijattareensa voimaa voimaa voimaa... 
Kallas on yksi ehdottomista sielukirjailijattaristani <3


**********


L. Onerva: Mirdja (1908)




Siksi että:


Ja elämän tahdon minä tuntea ja itseni.”


Voi vuosisadanvaihde ja uusi nainen! 
Myös Mirdjan kohtalo on lopulta karu,
mutta kaikessa karuudessaan hänen tarinansa on huikea tutkielma 
sata vuotta sitten eläneen naisen mahdollisuuksista.
Sydämeni sykkii Onervalle ja hänen Mirdjalleen aina ja ikuisesti <3


**********


Margaret Mitchell: Tuulen viemää (1936)





Siksi että:


”Mutta sinun sydäntäsi ja rakasta, häijyä, tunnotonta, itsepäistä sieluasi minä häneltä kadehdin. 
Hän ei välitä sielustasi, se narri, enkä minä välitä ruumiistasi.


ja että:


”Olen kyllästynyt siihen, etten milloinkaan saa olla luonnollinen enkä tehdä, mitä tahdon.”


ja että:


”Minun ei pidä ajatella sitä nyt. Ajattelen sitä toisen kerran, kun se on helpompaa.”


Niin: Oh, Rhett! Oh, Scarlett!
Ja ne Scarlettin heilahtavat krinoliinihelmat!
Scarlett on isosiskoni, jonka tapasin ensi kerran kolmetoistavuotiaana 
– meissä molemmissa on virheemme mutta voi, olemme erottamattomat <3


 **********


Tämä haaste on tainnut mennä jo aika monelle, enkä ole aivan perillä sen kaikista kulkureiteistä...

Mutta kamarista haaste singahtaa nyt




Valintojanne odotellen :)
 




maanantai 20. heinäkuuta 2015

Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti (1840/2007)




Kirjeideni tarkoitus, hyvä Emilia, ei ole kuvailla vain itseäni, mistä tulisi pian aivan liian väsyttävää ja yksipuolista, vaan välittää sinulle tunteita, ajatuksia, vaikutelmia ja myös epämukavuuksia, joita olen tässä arkisessa ympäristössäni vuoroin kokenut. Älä kuitenkaan odota mitään romaanien kaltaisia seikkailuja, mitään epätosia olettamuksia, mitään salaisia harharetkiä ja labyrinttejä tässä mutkikkaassa mutta aivan liian vähän salaperäisessä arkielämässä, ja ennen kaikkea, älä edes arkielämän kuvauksia. Heitä mieluummin kirjeeni, jo tämä ensimmäinen, kamarissasi iloisesti räiskyvään takkatuleen!

Ensimmäinen suomalainen romaani oli tämä: Fredrika Wilhelmina Carstensin (1808–1888) vuonna 1840 ilmestynyt Murgrönan. Muiden varhaisten naiskirjailijoittemme tapaan tämäkin kirjailijatar on ensimmäisyydestään huolimatta jäänyt pitkäksi aikaa kirjallisuushistorian hämärään, ja tämä hänen ainoaksi romaanikseen jäänyt teos on suomennettukin vasta nyt uudella vuosituhannella. Eeva-Liisa Järvisen hieno suomennos vuodelta 2007 kantaa alkuperäisnimelle uskollisesti nimeä Muratti ja on Mari Siipolan käsissä saanut myös hyvin kauniit kannet:




Vuonna 2007 ilmestynyt kauniskantinen suomennos.

- kiitos kirjastolle -


Huom! Kirjoitus sisältää lukukokemuksen mahdollisesti pilaavia juonipaljastuksia, 
joten suosittelen pakenemaan paikalta, jos suunnittelet tämän lukemista 
etkä ole pikemmin tunnelma- ja tutkiskelu- kuin tarinavetoinen lukija :)


Ensimmäinen romaanimme on kirjeromaanin muotoon kirjoitettu romanssi: 32-vuotiaan säätyläisnaisen toisille säätyläisnaisille kirjoittama rakkauskertomus. Orpo Matilda-neito matkustaa seuraneidiksi tukholmalaiselle vapaaherrattarelle ja kirjoittaa näkemästään ja kokemastaan kirjeitä ystävälleen Emilialle. Kirjeet ovat hyvin runsaita ja tarkkoja, eikä Matilda kirjoita vain itsestään – kuten hän heti alussa lupaakin – vaan myös toisista ihmisistä joiden parissa liikkuu ja kaikesta sellaisesta mitä näissä seurapiireissä tapahtuu. Keskeistä sisältöä kirjeissä on tietenkin myös rakkaus ja lisäksi se neitojen välinen tiivis ystävyys, joka niihin kirjoittuu: myös Matildan ja Emilian ystävyys näyttäytyy kirjeissä hyvin läheisenä ja lämpimänä, mutta heidän ystävyytensä sijasta niissä korostuu kuitenkin ennen kaikkea Matildan ja ihanan, enkelimäisen Rosan ystävyys, sillä Matilda kirjoittaa Emilialle hyvin paljon tästä uudesta ystävättärestään, jonka hän tapaa jo matkalla uuden kasvattiäitinsä luo. Emilia jääkin kirjeiden vastaanottajana lukijalle lopulta etäiseksi, mutta herkästä ja kauniista Rosasta tule Matildan rinnalla hyvin tuttu.

Seurapiirielämän kuvailu tuntuu paikoin vähän liiankin perusteelliselta, mutta omana aikanaan sen lienee ollut tarkoitus – niin kuin myös esipuheen kirjoittanut Heidi Grönstrand toteaa – ennen kaikkea arvostella ylimpien yhteiskuntaluokkien pröystäilevää ja pintapuolista elämää ja vahvistaa keskiluokan puhtaampia ihanteita. Tämän päivän lukijalle nämä pitkät ja perusteelliset kuvailut välittävät tarkkanäköisesti myös aitoa ajankuvaa: kirjeissä liikutaan seurapiirisalongeissa ja tanssisaleissa, mutta aikansa keskiluokkaiseksi ihannekuvaksi asettuva Matilda ei niistä tietenkään niinkään innostu vaan puhuu mieluummin rehellisyyden, huomaavaisuuden ja sydämen sivistyksen puolesta:

Voi Emilia, minä en lainkaan ymmärrä näitä ihmisiä, jotka löytävät nautintonsa vain ja ainoastaan huvituksesta toiseen siirtymisestä! He ajattelevat vain tanssiaisia, kahvikutsuja, juhlapäivällisiä, illallisia ja helyjä. Minun aikani on myös viimeksi kuluneen viikon aikana mennyt täysin näissä sieluttomissa kokoontumisissa ---

Aidon romanssin tapaan teos on tietenkin tulvillaan romanttista rakkautta ja – luonnollisesti – myös kyyneleitä ja vastoinkäymisiä ennen ah-niin-onnellista loppua. Ja Matilda tosiaan on – tietenkin – aikansa ihanneneito: hyveellinen, puhtoinen, sivistynyt. Hän ei maailman turhuuksissa turmellu, vaan pysyy hyveilleen uskollisena, ja lopussa kuuliainen sankaritar saa arvatenkin palkinnon kaikesta kärsimyksestään...


Kyllä, minä rakastan häntä todellakin koko sielustani,
kaikesta sydämestäni minä rakastan häntä ---


2000-luvun lukijatar ei kylläkään voi olla kiinnittämättä huomiota kaikkeen siihen ohjailuun, jolle tämä puhtoinen sankaritar alistetaan. Vapaaherratar, jonka seuraneitinä Matilda teoksessa toimii, on rakastettava ja hyväntahtoinen, mutta haluaa myös ohjailla suojattinsa elämää ja asettaa tämän nykylukijattaren silmin hieman arveluttaviin uskollisuuskokeisiin. Mukana salailevassa juonessa on myös rakastettu. Matildan roolina onkin olla ennen kaikkea hyveellinen tytär ja hiljaa ja tahtomatta rakastava neito, jonka elämä on tyystin toisten käsissä. Se, että hän lopulta saa rakastamansa miehen, on palkinto juuri siitä että hän on osoittanut paitsi puhtoisuutta myös tahdotonta tottelevaisuutta. Niin: Matildan naiseus on juuri sitä 1800-luvun vaatimatonta naiseutta, joka ei tahdo eikä vaadi. Kuuliaisuus kasvattiäidille saa ohittaa myös romanttisesta rakkaudesta riutuvan sydämen äänen.

Kuinka voisinkaan, Emilia, kuinka voisin kynänvedoin kuvailla rajattoman tuskani! Et voi aavistaa, millaista piinaa koen, kuinka olen joutunut kokemaan kärsimyksen kaikessa kauhistuttavassa laajudessaan, vaikka hetki sitten olin onnellisin ihmislapsi auringon alla! – Etkö näe, kuinka sumein, itkettynein silmin kuljen morsiamena, joka on kihlattu murheelle, ja hänelle, jota silmäni eivät milloinkaan ole nähneet ja jota en koskaan voi rakastaa. Kuitenkin sydämeni kuuluu iäti hänelle, jonka nimeä en enää uskalla ääneen lausua ja jonka muistoa on rikos ajatella.


Niinpä niin – romanssin kaavat tunteva saattaa kyllä arvata kuinka lopulta käy:
ei se murheellinen kihlaus niin murheellinen olekaan.


Parasta teoksessa on tämän onnellisesti päättyvän romanssijuonen rinnalla kulkeva toinen rakkauskertomus. Omalla tahollaan rakastaa myös Emilia, mutta kerronnan keskiöön nousee Matildan rakkauden rinnalla Rosan rakastuminen. Rosan kertomus on Matildan kertomusta mielenkiintoisempi, sillä siihen nivoutuu sulhasen viettien myötä eräitä miehisiä (ja kenties naisellisiakin) paheita – niin, hyväilyjä ja tuhlailevia suudelmia... Morsian pysyy kyllä puhtaana ja koskemattomana, mutta vieteille löytyy toinen kohde. Kun siveä, puhdas, enkelimäinen Rosa saa tietää sulhasensa harharetkistä, on järkytys suuri: avioliitosta tulee mahdoton, eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin hidas riutuminen kohti kuolemaa. Mielenkiintoista tämä on siksi, että se kertoo paljon sekä 1800-luvun puolivälissä vallinneesta ajattelusta että ajan kirjallisesta estetiikasta, jonka mukaisesti naisen oli romaanin lopussa joko mentävä naimisiin tai kuoltava*. Matildan ja Rosan kohtalot toistuivat sittemmin esim. Fredrika Runebergin romaanissa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, jossa Margareta saa rakastamansa miehen, mutta Cecilia kuolee menetettyään kunnioituksensa sulhastaan kohtaan. Kuolema onkin omalla tavallaan myös naisen hiljainen vastalause. Rosan rakkauskertomus päättyy siis Matildan onnellisen avioliittolopun vastaisesti morsiamen murheelliseen kuolemaan. Myös romaanin nimi, Muratti, kantaa siten mukanaan monitasoisuutta: se viittaa toisaalta morsiusseppeleeseen ja toisaalta kuolinkruunuun.

Niin – tästä se siis alkoi, sekä kirjallisuutemme että naiskirjallisuutemme [edit: romaanikirjallisuuden osalta siis]! Muratti on – luonnollisesti – oman aikansa tuote: se on romanssi, sentimentaalinen ja viihteellinenkin, ja välittää myös aikansa ihannekuvia kuuliaisesta, hyveellisestä naisesta. Etenkin (kirjallisuus)historiallisena matkana tämä onkin hyvin mielenkiintoinen piipahdus 1800-luvun puolivälin säätyläisnaisen elämään, ja tällaisista matkoista kiinnostuneen kannattaakin tutustua teokseen sekä kirjallisuutemme ensiaskeleena ja esimerkkinä kyseisen ajan kirjallisesta estetiikasta että tuon jo historian kerroksiin tallentuneen ajan kuvana. Jos lisäksi pitää yltiöromanttisista rakkauskertomuksista ja osaa asettaa nöyrän päähenkilöneidon osaksi aikansa kontekstia hänen tahdottomuudestaan tuohtumatta, lukuelämys voi olla oikein soma. Rinnakkaiskertomuksen onnettomasta lopusta ja naisen ohjailtavuudesta huolimatta teos on ennen kaikkea romanttisen rakkauden ja neitojen välisen sydänystävyyden ylistys, jossa kenties on mukana myös ripaus Jane Austenia.

Itse en tällaista läpeensä puhtoista sankaritarta uudemmassa kirjallisuudessa oikein jaksa (roso antaa henkilölle aitoutta ja kiinnostavuutta), mutta tätä ensimmäistä sankaritartamme katselen hänen puhtoisuudestaan huolimatta hyväntahtoisesti, ennen kaikkea ensimmäisen romaanikirjailijattaremme luomuksena ja oman aikansa ihanteiden kontekstissa. (Ja niin – saattaa olla, että samalla henkäisen myös helpotuksesta, etten kaikesta vanhan ajan rakkaudestani huolimatta elänyt silloin vaan nyt...)

Kiitän lämpimästi suomentajaa ja kustantajaa teoksen saattamisesta myös suomenkielisen lukijakunnan saataville! Varhainen naiskirjallisuutemme voi löytää lukijansa vain, jos teokset lopultakin pääsevät kurkottelemaan pölyisten aarrekammioiden kätköistä päivänvaloon, ja tällä saralla taitaisi kyllä olla enemmänkin puuhaa!


***************


Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti. Romaani, 340 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Murgrönan ilmestyi vuonna 1840,
tämä Eeva-Liisa Järvisen suomennos Faros-kustannuksen julkaisemana vuonna 2007. 



***************


*Varhaisen kirjallisuuden konventionaalisista loppuratkaisuista kirjoittaa mm. 
Kati Launis tutkimuksessaan Kerrotut naiset. Suomen ensimmäiset naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä. SKS 2005.


***************


Kirjankansibingosta ruksin tällä ruudun kasvi.




tiistai 14. heinäkuuta 2015

Aila Meriluoto: Miehen muotoinen aukko (2005)




 Minulla on perhonen kämmenen sisällä,
se räpyttelee.
Avaanko lämpöni, en tahtoisi.
Mene. Jää minuun.


Runo. Poissaolo. Kaipuu.






Minä istun kesäillassa ja luen runoista hetkiä,
joissa on muisto ja tyhjyys - sellaisia kuten tämä:


Tottakai sinä istut siinä
sohvalla kuten ennenkin.
Sinut vain näkee niin lyhyesti.
Pari sekuntia ja katoat.


ja tämä:
 

Ei puhuta enää.
Muutetaan pois.
Muutetaan ennen kuin hän muuttaa,
hänen jälkensä unohtuvat,
hänen kuoppansa täyttyy.
Hän itse kuluu pois.


ja tämä:


Ei kukaan sano enää: Olet kaunis.
Hän sanoi.
Kaikille minun uurteilleni, harmaalle tukalleni, unohtaville aivoilleni:
olet kaunis.

 
(ja niin, minä mietin, taas, onko se runojen rikkomista jos kerää niistä vain muutaman säkeen,
mutta kokonaisiakaan ei kai aina saa, ja sitäpaitsi: ehkä katkelma tuoksuu juuri siltä kuin runo on)


ja tämä:


En tuntenut elämääsi,
keskinäisemme oli liian tiheä,
siihen ei mahtunut historiaa.

 
ja tämä:


Eniten vihloo se mitä ei ole.
Askelten puuttuminen.
Kuulumaton ääni.
Sammunut hymy.


ja tämä:


Itseänihän minä etsin.
 

Myöhemmin kirjoitan runoista nopeasti muutaman rivin,
menen takaisin päivän askareisiin ja hälyyn,
ajattelen: tässä tämä on, juuri nyt, elämä.


Emme me mitään tienneet. Elimme vain.


Ja minun karkailevat ajatukseni hälvenevät tähän kesäiseen päivään,
mutta jotakin niistä silti jää: elämän ja sen rajojen tuntu.


Äkkiä otat syliisi,
liki, täydesti.
On hyvä olla.
On henkeäsalpaavan hyvä olla.
Siinähän sinä olet.
Tässä.


***************


Aila Meriluoto: Miehen muotoinen aukko. Runoja, 74 s. WSOY 2005.



maanantai 6. heinäkuuta 2015

Eino Leinon päivä ja pieniä kesähetkiä






 
En ilman ma lempeä elää voi,
mun äitini oli niin hellä.
Minä halajan lempeä, lämpöä, oi,
ja lemmessä lämmitellä.

Minut vihurit vieraille rannoille toi.
Vilu täällä on värjötellä.
Vain virret kolkot mun korvaani soi,
suru kun oli sydämellä.

Olen lapsi ma heleän heinäkuun,
minä kaipaan kaunista säätä.
En kestä ma ivaa ilkkuvan suun,

en karsahan katseen jäätä.
Minä rakastan laulua laakson puun,
en tunturin tuulispäätä.


Eino Leino: Heinäkuun lapsi (1924)


Oi Leino! Voiko tällaisten runojen äärellä muuta tehdä kuin hengähdellä,
ajatella mikä ihana lahja maailmalle tämän heinäkuun lapsen runous onkaan...


**********


Kamarissa vietetään kesää:


Nautitaan siitä että maailma on vihreä muttei liian kuuma, 
heilutellaan paljaita varpaita ja
ihaillaan ihanasti hehkuvia kesäkukkia,
syödään suven ensimmäisiä mansikoita ja iltapäiväjäätelöitä, 
ja kyllä, ajatellaan - jälleen kerran -
että kesä koostuu asioista, jotka ovat pieniä mutta sittenkin suuria.


Luetaan myös opintokirjallisuutta ja hahmotellaan esseetä,
ehditään hetkittäin ikuisesti keskeneräisen käsikirjoituksen äärelle,
rakennellaan kiehtovia visioita tulevista kirjallisista puuhailuista,
ja niin, koetaan - tavalliseen tapaan  -
sekä euforiaa että epäuskoa, innostuneisuutta että turhautumista, 
hurmosta että pelkoa siitä, että kaikki onkin vain harhaa.


Kaiken keskellä silitellään keskeneräisten ja aloittamattomien kirjojen kertyviä pinoja
ja ajatellaan, etteivät ne onneksi minnekään katoa.


Ja niin, ehkä riemuitaan myös siitä kuinka lukemisen eri kerrokset, 
viihtyminen ja oppiminen, niin usein kietoutuvat kiehtovasti toisiinsa.


Ah kesä ja kirjallisuuden lukemattomat maailmat!


**********



Lämmin kesäinen ajatus ja 
kaunista Einon Leinon ja runon ja suven päivää!