sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Etsiskeleviä ajatuksia kielen kauneudesta




- Onko ”orkidea” kaunis, koska orkidea on? -



Kaunis, pehmeä päivä. Laskiaissunnuntai ja hiljainen lumisade. Ajattelen, että päivän kauneus tulee ehkä juuri tunnelmasta, siitä että on sunnuntai ja pehmeää ja lumihiutaleista. Ehkä ihan vähän ajattelen myös sitä, olisiko se kaunis, jos minulla ei olisi (juuri) noita sanoja: tunnelmaa, sunnuntaita, pehmeyttä ja lumihiutaleita – ja niin, itse kauneutta. Voiko kauneutta ylipäätään olla ilman kauneuden käsitettä, ideaa, jotakin millä ja minkä kautta siitä voidaan puhua? Ehkä voikin. Lumihiutaleen kauneuden voi varmasti nähdä ja tuntea sekin, jolla ei ole sille nimeä. Mutta minä en silti oikeasti tiedä, miten pitkälti juuri kieli määrittää kokemusmaailmaani, koska minulla nyt kuitenkin on nuo sanat, joilla voin myös kauneudenkokemukseni koettaa edes kalpeasti jäsentää.

No niin, oikeastaan minun ei pitänyt eksyä kielen ja mielen rajoihin, vaan koettaa vain aloittaa ”jollakin kauniilla”, vaikka nyt sitten talvisen sunnuntain tunnelmilla. Huomasin tässä tänään taas ajattelevani kielen kauneutta ja haluavani siitä nyt sitten ihan kirjoittaakin, ja arvelin kai, että se ”jokin kaunis” sopisi johdattelevaksi sillaksi itse aiheeseen. Varmaankin olen täällä kamarissanikin jo eri yhteyksissä tullut eri tavoin sanoneeksi, että arvostan kirjallisuudessa(kin) ”kaunista” kieltä ja kerrontaa (niin, en tiedä olenko, mutta niin luulen), ja aina välillä, kuten siis myös tänään, pysähdyn tätä kauneutta hieman enemmänkin pohdiskelemaan. Sitä siis, että mitä se oikein on, kielen kauneus? Mitä se merkitsee, että kieli on kaunista? Että jonkun kirjoittajan/kirjailijan kieli on? Miksi jonkun kieli on jonkun toisen kieltä kauniimpaa, vaikka se periaatteessa on ihan sama kieli vai – niin, vai onko se, kauniimpaa ja/tai sama?

Kielen kauneus – kuten monet muutkin asiat tässä maailmassa – tietenkin myös jakaa mielipiteitä. On lukijoita, jotka kokevat kauniin kielen omakseen ja toisia, jotka eivät. Sellaisiakin on, jotka kaunis kieli saa hieman kavahtamaan ja ehkä jopa vetäytymään ja välttelemään. Joskus olen kuullut puhuttavan myös siitä, että jonkun kirjailijan kieli on ”liian kaunista”. Ja tietysti: mitä se kauneus sitten kenellekin on? Kaikki tämä on, kuten erilaisuus yleensäkin, rikkautta ja keskustelun mahdollisuus.

Itse olen harvoin – jos koskaan – kohdannut kerrontaa, joka (minusta) olisi ollut liian kaunista. Rumaan kerrontaan olen sen sijaan törmännyt. Tuo on tosin rumasti sanottu, ja ihan jo siksi, että myös rumuudella voi olla – ja on – taiteenfilosofiankin näkökulmasta tärkeitä esteettisiä ja merkityksiä välittäviä tehtäviä. Ja juu, nyt kun ajattelen, niin joskus olen kyllä törmännyt myös sellaiseen kauniiseen kerrontaan, jossa kauneus on tuntunut hieman itsetarkoitukselliselta ja menettänyt siksi osan tenhovoimastaan, latistunut ehkä pelkäksi pintatason muovailuksi. Kyse ei (minusta) kuitenkaan ehkä silloinkaan ole liiasta kauneudesta vaan jollakin tavalla toimimattomasta kauneudesta. En tiedä. Voi olla, että nuo ovat osittain samakin asia.

Mutta niin. Onko ylipäätään olemassa mitään mittaria, jolla kieli (tai mikään muukaan) voidaan objektiivisesti määritellä ”kauniiksi”? Onko, kun kauneus on kuitenkin katsojan silmässä? Vai onko? Missä määrin kauniina pitämämme asiat ovat kauniita juuri meidän omissa silmissämme ja missä määrin siksi, että opimme arvostamaan kauniina nimenomaan tietyllä tavalla kauniita asioita ja olemuksia ja siis myös tietyllä tavalla kaunista kieltä?

Ehkä se, minkälaisia asioita ylipäätään pidämme kauniina, heijastuu myös henkilökohtaiseen kokemukseemme kielen kauneudesta? Ristiriitaistakin ehkä, koska juuri pohdin, onko kauneudentajumme edes pohjimmiltaan omaamme, mutta ei se mitään, tämän ei ole tarkoituskaan olla vastauksia tarjoava vaan pikemminkin kysyvä kirjoitus. Mutta niin, samalla tavalla kuin toinen pitää pelkistetystä kulmikkuudesta ja toinen koristeellisemmasta kaarevuudesta, näemme ehkä eri tavoin myös eri kirjoittajien erilaiset kielet. Ehkä on myös niin, että on erilaisia estetiikkoja, joista valita. Ja että kauneudentajumme on siten sekä omaamme että tarjolla olevista malleista opittua ja poimittua.

Ehkä se kielen kauneus itsessään on ennen kaikkea sen (koettua) harmoniaa, tasapainoa. Tai ehkä se on ennen kaikkea sen rytmiä. Tai ehkä harmonia ja rytmi liittyvät toisiinsa. Ehkä se on myös muodon sointumista sisältöön tai (ainakin joskus) päinvastoin juuri sitä, että se ei soinnu. Sitäkin ehkä siis, että sen harmonia sittenkin järkkyy.

Kauniin kielen yhteydessä puhutaan usein myös kirjoittajan runollisesta, lyyrisestä tyylistä. Minullekin kielen runollisuus merkitsee usein myös sen kauneutta, mutta ehkäpä tuo runollisuuden kauneus vaatii silti hieman tarkempaakin pohdintaa. Runollisuuden kun ehkä turhankin herkästi liittää lähinnä tiettyyn koristeellisuuteen, vaikka kyse on kenties sittenkin pikemminkin tiheydestä, kielen monikerroksisuudesta ja siitä, miten se voi avata mielessä monenlaisia ovia. Toisaalta: jos kieli on kovin tiheää, siitä voi tulla myös hämärää. Mutta entä hämärän kauneus?

Itsetarkoituksellista kielen kauneuden ei ehkä pidä olla. En tosin ole ihan varma tästäkään tai ehkä olen. Ehkä kielen kauneuden pitää olla ennen kaikkea luonnollista, sellaista että se ei tunnu tehdyltä vaan siltä että kielessä hengittää kirjoittajan oma, luonnollinen sanomisen tapa. Ehkä sen siis tosiaan erottaa – sen, välittääkö kieli jotakin kirjoittajalleen ominaisesta tavasta katsoa maailmaa ja samalla käyttää kieltä (niin, luulen että nuokin jollakin tavalla liittyvät yhteen) vai tuntuuko se pikemminkin joltakin tekemällä tehdyltä niin että työstäjän ja materiaalin välinen yhteys ei ihan toimi. Hmm, niin, ehkäpä osittain juuri tästä johtuen ajattelen, että kirjoittajan pitää kirjoittaa itselleen rehellisenä ja rehellisesti – että kun antaa itsensä hengittää sanoillaan omaan tapaansa (ja myös etsiä juuri sitä omaa tapaansa), tekstistä tulee varmimmin pakotonta. Ja niin, entä sitten se, entä pidämme ehkä herkästi kauniina juuri sellaista kieltä, jolla on jotakin yhteistä meidän oman kielemme ja oman maailmankatsomisen ja sanomisen tapamme kanssa?

Onko kielen kauneus sitten sanoissa itsessään vai niiden merkityksissä? Onko se siinä, miten sanat kutoutuvat toisiinsa, vai siinä, mitä syntynyt kudelma kantaa? Voiko sanoja ja niiden merkityksiä ylipäätään erottaa? Onko kielen kauneus ehkä jotakin, joka syntyy juuri siitä, miten sanat ja niiden merkitykset syleilevät toisiaan?

Ehkä se todellinen kauneus on pohjimmiltaan syvyyttä? Sitä, että pinta (kielen muoto) onnistuu näyttämään myös sen, mitä sen alla on ja mitä kirjoittaja (tai puhuja) pyrkii kielellään sanomaan (ehkä jäsennyksen ihmisyydestä, maailmasta, ylipäätään inhimillisestä kokemustodellisuudesta tai niin, ainakin pyrkimyksen etsiä, löytää ja ymmärtää niistä jotakin)?

Ainakaan ei riitä, että vain kirjoittaa ”kauniisti”. Ei tietenkään. Autereiset auringonlaskut ja lumihiutalehahtuvat eivät kielen tasolla tarjoa itsessään mitään. Tai ehkä tarjoavatkin, ovathan ne tavallaan myös säveliä ja/tai kuvia ja kantavat kyllä myös sitä mitä sanovat. Niin, en sentään halua puhua itseäni vastaan ja kieltää sitä, että ainakin itse rakastan myös sanojen kauneutta sinänsä (kauneutta, joka kyllä sekin syntyy myös juuri muodon ja merkityksen yhteydestä: lumi on minulle sanana kaunis, koska lumi on, ja niin myös kauneus, rakkaus ja niin moni muu). Sanojen takana pitää silti olla myös jotakin, johon tarttua. Pitää olla tuntu siitä, että sanat hengittävät, että ne eivät ole vain kaunista pintaa jonka alla ei ole mitään, ei sydäntä eikä virtaavaa elämänverta. Pitää, koska sanat ovat olemassa juuri merkitysten välittämistä, avaamista ja mahdollistamista varten.

Merkitseekö kauneuden vaaliminen ja sen arvostaminen sitten rumuuden kieltämistä? Ei. Se merkitsee nimenomaan kauneuden vaalimista ja arvostamista. Ei sitä, että kaikki kuviteltaisiin kauniiksi. Kaikki ei (tietenkään) ole. Ja sitä paitsi: minustakin pitää silti olla myös sitä rosoa, koska niin elämässäkin on. Omaan estetiikkaani sisältyy kuitenkin olennaisesti ajatus siitä, että maailmassa, jossa on niin paljon rumaa, tarvitaan juuri kauneutta ja siksi myös ”kauniisti” kirjoittavia kirjailijoita. Tarvitaan, koska kauneus antaa ihmiselle paitsi lohtua myös voimaa. Ja kauneuden moneus, niin, sehän juuri mahdollistaa myös lohdun ja voiman mahdollisuuksien monistumisen.

Kaunista sunnuntai-iltaa!

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hetki hetkeltä




Eilen oli kaunis päivä. Paistoi aurinko. Kävelin ja ajattelin ihmisen taipumusta olla ahne, haluta kaikki mulle heti nyt. Sitä, miten sitä niin mielellään tahtoisi kaiken olevan kerralla kohdallaan. Ja sitä, että ei kaikki tietenkään ole, eihän elämä niin mene.

Sitäkin ajattelin, miten sitä sitten välillä (tai ehkä usein) lohduttautuu sillä että sitten kun. Että sitten kun tämä asia on näin ja tuo asia noin, niin sitten on elämä paremmin, valmiimmin, vähemmän kesken. Mutta eihän elämä mene niinkään. Aina on jotakin kesken, enemmän tai vähemmän, ja myös sitten kun. Vaikka tämä asia onkin sitten ehkä näin ja tuo noin, niin varmasti on taas jotakin muuta joka on vuorostaan kesken ja levällään. On, koska niin ihminenkin on, kesken ja levällään, ja koska ihmisen elämässä on aina tuulisuutta, milloin hänestä itsestään ja milloin kaikesta muusta johtuen. Välillä tuulee kevyemmin ja välillä painavammin, ja jos tyyntä joskus onkin, sen taitaa huomata vasta jälkeenpäin.

Ajattelin myös sitä, että kaikkea ei voi saada. Että on pakko tehdä valintoja. Pakko ja mahdollisuus. Sitä, että jos haluan valita tämän, niin hyväksyn sen, että en voi valita tuota. Ja sitäkin, tietenkin, että kaikkea ei ihminen tietenkään voi itse valita. Että myös omasta tahdostamme riippumattomat olosuhteet sanelevat elämässämme osansa, mutta silloinkin voi ehkä valita ainakin sen, miten niihin olosuhteisiin suhtautuu. Ja kyllä, on tietenkin olosuhteita ja olosuhteita, mutta ajattelin nyt lähinnä niitä, jotka eivät ole ihan niin raskaita kuin jotkut toiset. 

Niin, aina on asioita, jotka ovat kesken. Niitä oli eilen ja niitä on myös tänään, varmasti huomennakin. Mutta joskus tulee silti hetkiä, joina vähäksi aikaa kirkastuu se, että sitähän elämä juuri on, askellusta hetkestä hetkeen, ja että juuri sitä sen pitää ollakin. Ja että oikeastaan juuri siinä, itse matkallaolossa, on myös tiettyä lohdullisuutta, jotakin joka vapauttaa sekä tahtomasta kaiken nyt heti että uskottelemasta itselleen että elämä on sitten kun. Niin, nythän se on, juuri nyt, kaikessa kiehtovassa ja joskus kipeässäkin keskeneräisyydessään. Tai ehkä on jopa niin, että myös keskeneräinen voi olla omalla tavallaan valmista.

Tällaisia vain tällä kertaa, eilisessä auringonpaisteessa virinneitä keskeneräisiä ajatuksia, jotka vielä tänäänkin, kertyvien lumisadepilvien alla, halusivat hetken verran aikaa ja tilaa. Huomaan kyllä, että epäröin hieman ennen kuin painan julkaise-nappia, ehkä mietin mikä tällaistenkin itseään etsiskelevien ajatusten arvo on. Lopulta päätän, että niiden merkitys on askeleiden kaltainen, että nekin vievät osaltaan matkalla eteenpäin. Minne, sitä ei kai tarvitse tietää. Ehkä riittää kun näkee, että kaunista on myös tänään (oi on, on luvattu melkein pyryä) ja askeleita joita astua.


tiistai 14. helmikuuta 2017

"Luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon..."




Albert Edelfelt: Hyvät ystävät, 1881
(Kuvalähde Wikimedia Commons)


- Marilla, hän kysyi sitten, luuletko, että koskaan saan sydänystävää täällä Avonleassa?
- Saat mitä?
- Sydänystävää - oikein läheistä ystävää - sukulaissielua, jolle voi uskoa salaisimmat tunteensa. Sellaista ystävää olen ikävöinyt koko elämäni ajan. En ole koskaan uskaltanut toivoa, että löytäisin hänet. Mutta nyt on jo niin monta ihanaa unelmaani toteutunut, että ehkä tämänkin käy samoin. Luuletko?
- Diana Barry asuu Mäntymäessä, ja hän on jokseenkin sinun ikäisesi. Hän on hyvin herttainen tyttö. Ehkäpä saat hänestä leikkitoverin, kun hän palaa kotiin.

***

- Voi, Diana, sanoi Anna viimein ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, luuletko... luuletko että voit pitää minusta edes hiukan, niin paljon, että meistä voi tulla ystävät.
Diana nauroi. Diana nauroi aina ennen kuin sanoi jotain.
- Varmasti luulen, hän sanoi epäröimättä. - Olen hirveän iloinen, että sinä asut Vihervaarassa. Tulee oikein hauskaa, kun on joku jonka kanssa leikkiä. Täällä lähistöllä ei ole asunut yhtään tyttöä, ja sisareni ovat vielä pieniä.
- Vannotko olevasi minun ystäväni aina ja ikuisesti? kysyi Anna innokkaasti.
Diana näytti kauhistuneelta.
- Vannominen on hirveän rumaa, hän sanoi moittivasti.
- Äh, ei - ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. Vannomista on kahta lajia, tiedäthän.

[----]

- Ojennamme toisillemme kätemme, kas näin, sanoi Anna vakavasti. - Sen pitäisi oikeastaan tapahtua juoksevan veden yli. Kuvitellaan että tämä hiekkakäytävä on juokseva vesi. Nyt minä sanelen valan. Minä lupaan ja vannon juhlallisesti olevani uskollinen parhaalle ystävälleni Diana Barrylle niin kauan kuin aurinko ja kuu kiertävät rataansa. Sano nyt sinä samoin ja pane minun nimeni omasi tilalle.
Diana toisti valan hihittäen aluksi ja lopuksi. Sitten hän sanoi:
- Sinä olet metka tyttö, Anna. Olin kyllä kuullut ennenkin, että sinä olet merkillinen. Mutta luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon.


(L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, 1908. Suomennos Hilja Vesala.)


Oi Anna, Dianan tapaan minäkin tulin pitämään sinusta oikein paljon  ♥

Ja näin ystävänpäivänä on tietenkin oikein ihanaa muistaa myös rakkaita kirjallisia sukulaissielujaan
- niitä, jotka pysyvät aina mukana, hetkestä hetkeen...

Lämmin ystävänpäiväajatus rakkaalle Annalle ja kaikille kamariini piipahtaville! 



sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Helena Anhava: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)





Maailmaa voi katsoa mustavalkoisena kaavakuvana,
elämää ja ihmistä ei,
siihen tarvitaan vivahteita ja paljon tunnetta,
eläytyvää, ei opetettua,
»ei elämää kuin peltoa voi ylittää», sanoo Pasternak.
Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.


Aina, kun ryhdyn kirjoittamaan runoista, 
huomaan että haluaisin siteerata lukemani runot yksi toisensa jälkeen. 
 Niin käyn tälläkin kertaa: Helena Anhavan runot kokoelmassa 
Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)  
puhuisivat puolestaan niin paljon paremmin kuin minun mahdollinen puheeni niistä.


Itseään on turha lähteä pakoon,
se tulee mukana.


Voinhan minä tietysti sanoa, 
että Anhava kirjoittaa muun muassa 
yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta.


Se on se tunne
että ei kelpaa
ei mihinkään
eikä kenellekään.


Voin sanoa, 
että runoista välittyy usein myös suru ja luopuminen, 
elämän väistämätön rajallisuus.


Kun se jolta sait elämän
on kivulla lähtenyt,
on kuin keinu pysähtyisi,
maailma humahtaisi kuulumattomiin.


Voin sanoa, 
että runoissa on aforistisia tiivistymiä...


Mitä elämä enemmän kysyy
kuin näyttelijänlahjakkuutta.


...ja että niissä hengittää humaanisuus ja herkkyyden puolustus.


Tämä on niin harhautunut laji
että kun muoti määrää
se telkeää tunteensakin komeroon
kuin suippokärkisen kengän.


Voin sanoa, 
että runoissa on
syvää ymmärrystä ja tarkkanäköisyyttä...


Joskus epäilen että ne ne vasta häiriintyneitä ovat jotka eivät koskaan suistu kiskoiltaan.


...ja vaikka senkin, että Anhava puolustaa rohkealla viisaudella 
myös äitiyden viettiä, äidin ja lapsen suhdetta.


Juuri kun aloimme päästä omistavista vanhemmista, 
tulivat nämä napakat naiset jotka tahtovat omistaa toistenkin lapset.

Nainen vapautetaan lapsen orjuudesta todistamalla että äidin ja lapsen välillä ei ole mitään suhdetta. 
Ainahan muutama jesuiitta yhden vietin kuristaa.


Mutta mitäpä minä mitään oikeastaan sanomaan, 
Anhavan runot riittävät kyllä puhumaan puolestaan. 
Silti minä tietysti sanon, vähän jotakin, sinne siteerausten lomaan taas, 
sillä en kai minä voi pelkistä siteerauksistakaan kirjoitustani koostaa.


Kun on oikein onneton
tai oikein onnellinen
ei tarvitse mitään.


Ja toivon, tietenkin, että joku muukin löytää Anhavan runot jos ei ole jo löytänyt. 

Siinä kai se juuri on, tämä runoistakin kirjoittaminen: 
toiveessa, että omalla pienellä ja haparoivalla kirjoituksella voi sittenkin 
olla edes pieni merkitys.


*****


Kirjailijoita, joiden tuotantoon tulee tarttuneeksi merkillisen myöhään, riittää ainakin omalla kohdallani varmasti elämäni ääriin asti. Myös Helena Anhava on ollut minulle tällainen: olen tietenkin tiennyt hänestä ja ehkä myös arvellut, että hänellä voisi olla minullekin sanottavaa, mutta silti tartuin hänen teoksiinsa vasta aivan hiljattain. Nyt kuluvan talven mittaan olen kuitenkin lukenut häneltä useampiakin runokokoelmia ja huomannut, että hänen runoissaan on hiljaista viisautta, juuri sitä sellaista jota tämä maailma niin kipeästi tarvitsee. Anhavan runoissa toteutuu myös se vaivattomuuden ja syvyyden liitto, jota runoudessa suuresti arvostan ja josta kovasti pidän. Anhavan tuotantoon tutustumiseni siis myös jatkuu ja varmasti muun muassa novellienkin puolella. Kamariin tallennettavaksi valikoitui tällä erää tämä, Anhavan esikoiskokoelma, josta luin viidennen, vuoden 1977, painoksen. 


torstai 9. helmikuuta 2017

Haastevastaus: Yhdessä parempi maailma


 


Kaunista ja syvällisen mietteliästä katveita-blogia kirjoittava kaimani haastoi pohtimaan mahdollisuuksiamme toimia paremman maailman puolesta. Tämä on todella hieno ja tärkeä avaus, johon minäkin soisin mahdollisimman monen tarttuvan. Tartuthan siis sinäkin ♥

Päätin, että itse vastaan tähän haasteeseen äitinä. Kuten kaimanikin sanoo, erityisen tärkeitä askeleet kohti parempaa maailmaa ovat siellä, missä on lapsia ja nuoria. Onhan maailmamme tulevaisuus juuri lapsissa, uusissa sukupolvissa, ja viisaiksi, luontoa kunnioittaviksi ja sydämeltään avariksi aikuisiksi kasvavat lapset ovat paras ja samalla ainoakin toivo, mitä meillä on.

Me kaikki tiedämme, että maailma on kaikessa kauneudessaankin monella tavalla vaikea paikka ja että ihmiskunnan pimeät puolet näyttäytyvät toistuvasti myös lapsille. Uutisotsikot kertovat omaa karua tarinaansa, ja myös lasten oma maailma on joskus surullisen julma, aikuistenkin maailman kovia arvoja ikävästi heijasteleva peili. Äitinä toivon, että maailmasta tulisi kasvaville lapsillemme parempi paikka elää ja että maapallomme kauneus ja elinvoima säilyisivät niin heille kuin myös tuleville sukupolville.

Oma muistilistani pienistä, tärkeistä askeleista itselleni ja samalla kaikille muillekin tämänkaltaiset mietteet omikseen kokeville vanhemmille ja/tai kaikille lasten ja nuorten parissa työskenteleville on  tämäntapainen:

Kerro lapselle, että luonnon hyvinvointi on myös ihmisen hyvinvointia. Kerro, että jokainen pienikin teko luonnon puolesta on hyvä teko. Kerro, että ilmastonmuutos ja muut luonnon tasapainoa heikentävät asiat ovat totta, mutta yhdessä ihmiset voivat tehdä luonnon hyväksi paljon.

Kerro, että me kaikki voimme antaa omastamme sille, jolla on vähemmän. Kerro, että onnellisempi on se, joka ei tavoittele vain omaa etuaan ja voittoaan, vaan ymmärtää empatian ja ihmisten tasavertaisuuden arvon.

Kerro, että ihmiset tarvitsevat toisiaan ja että kukaan ei jaksa yksin. Kerro, että rakkaus ja ystävyys ovat tärkeintä maailmassa. Kerro, että toisia ihmisiä pitää kohdella hyvin, mutta ei niin, että antaa toisten kävellä päältään. Kerro, että toisia ei saa kiusata, ei mistään. Kerro, että ketään ei saa jättää yksin. Kerro, että kaikkien kanssa ei voi olla sydänystävä, mutta kaikkia pitää arvostaa ja kunnioittaa.

Kerro, että hyvillä ja lämpimillä sanoilla saadaan aikaan paljon hyvää. Kerro, että hyvät sanat ja hymy eivät maksa mitään. Kerro, että onnistumisista kannattaa iloita, sekä omista että toisten.

Kerro, että onnellisen elämän avain ei ole siinä mitä omistaa vaan siinä mitä tekee. Kerro, että kenenkään arvoa ei mitata siinä, minkälaisia tavaroita hänellä on. Kerro, että kohtuullisuus riittää.

Kerro, että vaikka uutiset ovat usein huonoja, maailmassa on myös valtavan paljon hyvää. Kerro, että terroristien teot eivät kerro mitään niistä kaikista ihmisistä, jotka tulevat samoilta seuduilta kuin ne jotka tekevät väärin. Kerro, että ihmiset ovat aina yksilöitä ja että joukkojen leimaaminen yksittäisten yksilöiden vuoksi on aina väärin. Kerro, että on ihana asia, jos lapsella on mahdollisuus tutustua toisista kulttuureista tuleviin ihmisiin ja saada heistä ystäviä.

Kerro, että ihmiset ajattelevat asioista eri tavalla. Kerro, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä ja myös oikeus niihin. Kerro silti sekin, että olisi tärkeää, etteivät ihmiset loukkaisi tai pahoinpitelisi mielipiteillään toisia ihmisiä, kohtelisi väärin mitään muutakaan elävää eivätkä tuhoaisi mielipiteidensä kautta planeettaa jolla elämme.

Kerro, että asioista voi ja pitää keskustella. Kerro, että hyvään keskusteluun kuuluu kyky kuunnella toista. Kerro, että siihen kuuluu myös se, että sinua itseäsikin kuunnellaan.

Kerro, että ihminen tarvitsee myös omaa rauhaa ja että ihmisellä on oikeus hiljaisuuteen. Kerro, että ei ole itsekkyyttä kerätä voimia myös hiljaisuudessa, keskittyä lepoon ja itselle tärkeisiin asioihin.

Kerro, että jokainen voi tehdä vähän ja että jokainen voi välittää paremman maailman sanomaa omalla tavallaan. Kerro, että toiset ovat valmiimpia julkiseen vaikuttamiseen ja toiset hiljaisempiin arjen tekoihin. Kerro, että kaikki tavat ovat hyviä ja oikeita. Kerro, että kun saa olla omanlaisensa, pystyy tekemään parhaansa omalla tavallaan. Kerro, että ihmiskunnan rikkaus on juuri erilaisuudessa ja että kaikkia erilaisia ihmisiä tarvitaan.

Kerro, että on hyvä olla rohkea juuri sillä tavalla, joka tuntuu omalta. Kerro, että usein on suurempaa rohkeutta kuunnella itseään kuin mennä joukon mukana. Kerro, että rohkeita voidaan silti olla myös yhdessä.

Kerro tämä kaikki lapselle sopivalla tavalla, sopivankokoisin askelin, ja ole valmis myös pohtimaan yhdessä, vastaamaan parhaasi mukaan kun lapsi kysyy. Kerro niin, että kaikessa korostuu toivo ja valo epätoivon ja pimeän sijaan. Lapsi ei tarvitse maailmantuskaa, vaan maailmaniloa.

Ja ennen kaikkea: näytä tämä kaikki parhaasi mukaan myös siinä, mitä itse teet. Ole itsellesi armollinen ja hyväksy rajallisuutesi, mutta pyri olemaan niin hyvä esimerkki ja muistamaan omat opetuksesi niin hyvin kuin juuri nyt voit. Pidä itsestäsi huolta että jaksat, tee kauniita asioita. Parempi maailma alkaa pienistä ajatuksista, pienistä teoista, halusta nähdä maailmassa valoa ja hyvän mahdollisuuksia, uskosta siihen että se kaikkein pieninkin on tärkeää.

Ja vielä se tärkein: Ota lapsi syliin. Rakasta.


***


Kaimani kysyy haasteessaan näin: Miten elää tällaisessa maailmassa? Miten säilyttää mielenrauha ja elämänilo, näky toivosta? Jos maailma on tällainen, mikä on tärkeää tässä maailmassa? Kysymykset ovat suuria, mutta vastaan niihin parhaani mukaan: Elä siten kuin sinusta on oikein, olet ainoa jonka elämän voit elää. Puhu ja toimi tärkeiden asioiden puolesta omalla tavallasi. Luota uusiin sukupolviin ja siihen, että hyvän on mahdollista kasvaa. Katsele, miten aurinko nousee ja laskee, joka päivä. Muista, että tärkeää tässä maailmassa on ennen kaikkea toivo, rakkaus ja luottamus. 

Kiitos kaimalleni hienosta ja tärkeästä haasteesta! Ja sanon vielä: toivoisin, että tähän tarttuisi mahdollisimman moni, myös juuri sinä. Tartuthan siis – siksi että haluat ♥ Alkuperäisen haasteen näet täältä. Parempaa maailmaa kohti, yhdessä eikö niin, pienin ja suurin askelin ♥


keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kiitos hyvästä keskustelusta ja pieni kirjoittajahenkinen loppukevennys ja/tai sivupolku vielä




Täällä kamarissa on viime päivinä keskusteltu oikein antoisasti kirjojen moittimisesta ja vähän kirjoista kirjoittamisesta ylipäänsäkin. Kiitos vielä kaikille osanottajille hyvästä keskustelusta ja kaikista hyvistä huomioista – oli tosi kivaa, että niin moni keskusteluun osallistui ja että keskustelusta kehkeytyi niin rakentava ja raikas. Monenlaisia näkökulmia nousi kommentoijien ansiosta esiin, ja kokonaisuudesta tuli kommenttien myötä varmasti kaikille antoisampaa ja rikkaampaa luettavaa kuin oma purkaukseni olisi yksin ollut. Ja kirjoitusta ja keskustelua saa toki kommentoida edelleen, jos siltä tuntuu, ja asian tiimoilta on muuten vaihdettu ajatuksia myös kirjailoa säteilevän Kristan Lukutoukan kulttuuriblogissa, kuten moni teistä toki on varmaan jo huomannutkin.

Vähän vielä itsekin tähän aiheeseen palaan tai ainakin sen sivuraiteille, tällä kertaa vähän niin kuin harrastajakirjoittelijan näkökulmasta. Monet meistä kirjabloggaajista kirjoittavat itsekin myös muuta kuin näitä blogikirjoituksia, ja sehän onkin juuri oikein, sillä kyllä täällä blogimaailmassa kirjoittamisen lahjat ja ilo monin tavoin kukoistavat. Ja kuten monet kerrat todettua, lukeminen on tietenkin kirjoittajan parhaita kouluja, sillä lukemalla paljon ja monenlaista kirjallisuutta kirjoittaja pääsee peremmälle kirjallisuuden maailmaan ja oppii ymmärtämään erilaisia kirjoittamisen tapoja ja mahdollisuuksia sekä erilaisia kirjallisuuksia. Myös luetusta kirjoittaminen on tietenkin mitä mainioin mahdollisuus oppia muutenkin paremmaksi kirjoittajaksi, koska kaikki kirjoittaminen opettaa kirjoittamisesta jotakin, hiljalleen ainakin.

Myös Mika Waltarin leppoisa, hilpeässä hengessä kirjoitettu klassikkokirjanen Aiotko kirjalijaksi? (ensipainos 1935) sisältää oikein hauskoja huomioita lukemisen merkityksestä kirjoittajalle, enkä nyt millään malta olla siteeraamatta niistä muutamia tuon antoisan, kirjoista kirjoittamista koskevan keskustelumme loppukevennykseksi ja/tai pieneksi sivupoluksi. Tässäpä siis vielä vähän Waltarin mietteitä aiheesta lukeminen ja kirjoittaminen, pilke silmäkulmassa poimittuina vaikka tietysti pikkuisen vakavissaankin siteerattuina (lihavoidut kohdat ovat Waltarin omia korostuksia):

Lue mahdollisimman paljon! Mutta lue oikealla tavalla. Ajattele aina lukemaasi. Luettuasi jonkun kirjan tee ajatuksissasi siitä yhteenveto. Jos olet tarmokas, voit kirjoittaa yhteenvetosi lyhyesti muistiin. Se on hyvää harjoitusta.

Kas niin, huomaamme heti, että kirjabloggaaminen on mitä mainiointa ”oikealla tavalla lukemista” ja samalla ”hyvää harjoitusta” – ja kyllä vain, kaikissa muodoissaan, sillä kaikkeen kirjoista kirjoittamiseen liittyy väistämättä myös luetun ajattelemista. Ja kirjoista kirjoittajina saamme tietenkin myös kunnian kantaa tuota arvonimeä ”tarmokas” (mikä ainakin tällaista hitaampaa ihmistä hersyvästi naurattaa). Waltarin aikaan tällaista kanavaa kuin meillä ei tietenkään vielä ollut, joten me olemmekin erityisen onnekkaita: meillä on mahdollisuus sekä kirjoittaa lukemastamme julkisesti, mikä tuo kirjoittamiseen omat säväyttävät sivumausteensa, että myös keskustella lukemastamme ajatuksia vaihdellen. Mahtavaa!

Älä lue vain hyviä kirjoja, lue myös huonoja, sillä huonosta kirjasta voit oppia monesti enemmänkin kuin hyvästä kirjasta. Huonosta kirjasta opit sen, miten ei pidä kirjoittaa, ja usein myös, miksi ei pidä kirjoittaa juuri noin.

Tämäkin Waltarin oppi on oikein hyvä, eikö vain? Kuten jo siellä aiemmassa kirjoituksessani totesin, minulle sattuu lukuhuteja aika harvoin, mutta silloin kun sattuu, ne opettavat minulle kyllä jotakin sekä itsestäni lukijana että siitä, miten en halua kirjoittaa. Sen verran kerettiläinen Waltarin oppeihin nähden kuitenkin olen, että tarkoituksella en viitsi huonoja kirjoja vaivautua lukemaan. Mieluummin valitsen luettavani houkuttelevien kirjojen alati keikkuvasta pinosta ja uskon, että opettaa se sekin, joskin sen myönteisemmän kautta.

Mutta palatkaamme asiaan! Siis luetpa mitä hyvänsä, kirjaa, aikakauslehteä, lukemistoa, ajattele aina, mikä siinä on mielestäsi parasta, mikä sivu tai artikkeli on sinusta onnistunut ja miksi, mikä epäonnistunut ja miksi. – Ja ala sitten pohtia, miten sinä olisit tuosta aiheesta kirjoittanut. Ja jos pääset jyvälle ja innostut, kirjoita samasta aiheesta uusi ja parempi juttu.

Myös tämä kamarin lukijatar miettii tästä eteenkinpäin, mikä luetussa on parasta ja onnistunutta ja miksi ja mikä vähemmän onnistunutta ja miksi. Mutta jos kirja on hänestä kehno, hän ei kirjoita siitä, vaikka se varmasti opettavaista olisikin. Sen sijaan hän koettaa kyllä ihan jo kirjoittamisharrastuksensa vuoksi painaa mieleensä toisen kirjoittajan erheet. Jos kirja taas on hänestä hyvä ja herättää hänessä halua kirjoittaa jotakin myönteistä, ehkä jopa hurmioitunutta, hän kirjoittaa siitä kyllä, sillä omalla, usein sangen subjektiivisella mikälie tavallaan, jos vaan muuten muulta elämältään ehtii ja tahtoo. Saattaa tosin hyvinkin olla, että kirjoitus karkaakin siitä, mikä kirjassa on parasta ja onnistuneinta ja mikä ei, ja päätyy tallentamaan lähinnä lukijattaren lennähteleviä mielenliikkeitä irroten näin aika kauaksikin varsinaisesta kirja-arviosta. Hiljalleen tämäkin lukijatar siis ehkä tosiaan myös oppii kirjoittamisestaan jotakin. Esimerkiksi sen, että taitaakin olla oikeastaan niin, että täällä kamarissa ei ylipäätään juuri kirjoiteta arvioita vaan pikemminkin pohdintoja ja kokemuksia. Kyllä vaan, nyt se tuokin ajatus taas oikein kirkastui, ja tästäkin se muuten juuri omalla kohdallani johtuu se eronteko ammattikritiikkiin. (Ja juu, kaiken aikaa tämä rouvanen koettaa kyllä oppia myös paremmaksi kirjoittajaksi samalla kun itsepintaisesti kirjoittaa mitä ja miten sattuu.)

Mutta niin, todettakoon siis vielä kerran, että näin siis täällä, ja sielläkin juuri sillä omalla tavalla, eikös vaan? Vaan nyt taitaa tämä itsereflektio kyllä vähäksi aikaa tässä kamarissa riittää – vaikka, ööh, taitaa se kirjoista kirjoittaminenkin olla aina jossain määrin myös itsereflektiota, oman minän, lukijuuden ja mielenliikkeiden tutkimista... No, ehkä se on vaan ihmisyyttä, se että on oman elämänsä kokeva subjekti. Nyt lopetan, ettette te lukijaparat ihan pyörry tämänkin ryöpytyksen alle. Ja seuraavaksi kamarissa jotain ihan muuta.

Lukemisiin ja kirjoittamisiin



sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia (1861)






»Mitä minä olen rikkonut, älä rankaise minua noin. Älä tuomitse minua pimeyteen, tuomitse minut mihin tahansa muuhun, kun et vain ota pois sielun ja sydämen sanoja.» (Kolme Ruotsiin muuttanutta)

Rakas Fredrika. Tänään vietetään sinun miehesi, kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin päivää. Mutta tiedätkö, minä olen päättänyt että tämä päivä saa olla sinunkin päiväsi. Sinun, joka olit muun muassa ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin kirjoittaja, ja myös juuri se, joka teillä hoiti niin huushollin, lapset kuin miehensä vieraat ja kärsi päälle myös miehensä juoksut. Mitä olisi herra Runeberg mahtanut ollakaan ilman sinua? Ja mitä kaikkea olitkaan sinä itse, Fredrika! Sinusta jos kenestä on malliksi ja esimerkiksi myös meille kaikille täällä ajan takana – meille, jotka haluamme kirjoittaa tai ylipäätään tehdä sitä mitä omanamme ja juuri meille itsellemme tärkeänä pidämme. Sinä näytät, että sillä, jolla on tahtoa, on kyllä myös aikaa ja mahdollisuuksia.

Mies sanoo: ’Minun olet, minä olen kuninkaasi ja herrasi, valosi, elämäsi. Katso kuinka hyvä olen, kun en halveksi vähäpätöistä. Minä olen voimasi ja väkevyytesi. Mitä voisit ilman minua? Et tarvitse mitään maailmassa muuten kuin minun kauttani. Tottele, se on velvollisuutesi, kumarru tomuun jalkani edessä, olet orjattareni, se on kunniasi.’ (Elan kysymykset)

Tänä vuonna halusin tässä merkkipäivänne alla lukea kertomuskokoelmasi Piirroksia ja unelmia. Olet jo aiemmin ihastuttanut minua juuri sillä historiallisella romaanillasi Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä – niin, sillä Suomen ensimmäisellä! – sekä viime vuonna näihin aikoihin lukemallani Kynäni tarinalla. On huikeaa ajatella sinua siellä ajassasi, sitä miten ja mitä olet kaikkien askareidesi keskellä myös kirjoittanut, usein silloin kun et enää jaksanut edes ommella niin kuin kynäsi tarinassa kerrot. Mikä tahto sinulla onkaan ollut! Mikä kirjallinen tietämys ja osaaminen! Ja mikä tallenne onkaan esimerkiksi juuri tuo kynäsi tarina – siinä olet jättänyt jälkipolville omakohtaisen kokemuksesi siitä, millaisia olivat 1800-luvun naista kehystävät kirjoittamisen ehdot ja mahdollisuudet.

Vapaa on Wainahée, vapaa kuin merimetso taivaalla, kuin meren aalto, kuin tuuli lehvästössä. Vapaa on Wainahée, häntä ei ole valeltu vedellä, hänen sielunsa ei ole sidottu, hänen saarensa jumala ei sano: sinun tulee olla miehelle alamainen. Wainahéen ei tarvitse olla tottelevainen kuin orja. (Tongatabun nainen)

Nämä, piirrokset ja unelmat, ovat lyhyitä kertomuksia, ”satuparaabeleja” kuten suomentajasi Tyyni Tuulio niitä teoksen esipuheessa kutsuu. Tuulio kertoo, että sinä ja Johan Ludvig valitsitte teoksen kertomukset aikaisemmin julkaistuista ja julkaisemattomistakin kertomuksista, yhdessä. Senkin Tuulio kertoo, että myös Johan Ludvig oli valintaa tehdessänne sitä mieltä, että nämä sinun kertomuksesi piti julkaista kaikki – oli, vaikka mukaan tuli näin sellaistakin, missä näkyi juuri hänen itsensä sinulle aiheuttamat surut ja murheet. Kunnia hänelle siitä, toteamme sekä Tuulio että minä.

Alhejdi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle. Kuinka voisit pyytää että minä aina rakastaisin vain yhtä. Rakkauskin on kukka, älä pyydä kukkaa olemaan yhtä katoamaton kuin kivi, eihän se silloin olisi kaunis. Mutta myös Alhejdi on Salikille rakas. (Salik Sardar Khanin puoliso)

Ja miten nerokas sinä näissäkin kertomuksissasi olet: teoksessa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä etäännytät oman aikasi kipeät kysymykset historiaan, nyt siirrät ne ja samalla myös oman elämäsi surut ja murheet usein kaukaisiin maihin, käsittelet niitä esimerkiksi itämaisten ja intiaaninaisten kautta. Omassa yhteisössäsikin silti viivähtelet ja näytät esimerkiksi sen, miten kirjoittaviin tai muuta omaa ansiotyötä tavoitteleviin naisiin siellä suhtaudutaan. Rohkea sinä olet, monin tavoin!

’Mitä minä kuulen, vai hankkimaan leipääsi? Sen sinä, hitto vieköön, myös jätät tekemättä. Sinun pitää mennä naimisiin ja tulla kunnon vaimoksi ja hoitaa taloutesi ja lapsesi eikä ansaita leipää.’ (Särmäkuvia naisen elämästä)

Kyllä, pohdit kertomuksissasi paljon juuri naiseutta ja naisen asemaa. Kertomustesi naisia kohdellaan usein väärin, miesten asettamalla pakolla ja mielivallalla, mutta aina näissä naisissa on sydämen rohkeutta, lujuutta valita vaikka kuolema ennemmin kuin se mielivalta jolla heidät koetetaan toisten tahtoon pakottaa. Sydämeltään rohkeina naisesi ovat aina uskollisia itselleen ja niille joita rakastavat. Ja kas vain, osaatpa sinä veikistelynkin, pilke silmäkulmassa kirjoittelun:

»Me puhumme eräästä hullutuksesta, jota yksi ja toinen meillä on ruvennut ajamaan, nimittäin että miehellä olisi sama oikeus kuin naisella ammentaa tiedon lähteistä ja pyrkiä sivistykseen.» (Maailma ylösalaisin)

Aina nämä sinun piirroksesi ja unelmasi eivät ehkä ole kaunokirjallisesti ”eheitä” ja ”valmiita” kertomuksia – niissä on luultavasti juuri ajanpuutteesta johtuvaa keskeneräisyyttä, joka sellaisena kertoo kuitenkin sekin omaa tarinaansa ja on omalla tavallaan oikeastaan myös viehättävää, yksi kuva siitä mitä kirjoittaminen on. Kertomuksesi ovat kuitenkin taidokkaita ja mukana on aitoja helmiä, sellaisia kuin ”Salik Sardar Khanin puoliso”. Kukkasymboliikkaa, eksotiikkaa... Kyllä sinun kynäsi lentää ja huomaa!

Ja köynnös kasvoi ja sysäsi hienoja lankojaan ja kiinnitti itsensä niillä puuhun ja kietoutui sen ympärille ja kehittyi yhä rikkaammaksi ja hiipi yhä lähemmäksi. Ja tämäkin puu oli rosoinen ja pahkainen siellä täällä, mutta köynnökseni hiipi vapaina, pehmeinä aaltoina kasvuun ja kiinnitti lankansa juuri näihin epätasaisuuksiin ja puhkesi juuri siinä kauneimpiin kukkiinsa. (Köynnöskasvi)

Fredrika, sinä olet klassikko ja teoksesi klassikkoteoksia. Niin kuin tiedät, klassikosta tekee klassikon juuri se, että se se sekä kantaa että kestää aikaa, kertoo jotakin omasta ajastaan ja kykenee samalla puhuttelemaan yhä uusia lukijoita. Nämäkin kertomuksesi ovat juuri sellaisia: ne kantavat mukanaan sinun omaa aikaasi, sen kysymyksiä ja kipuja, mutta niin kuin aikaa kestävissä kertomuksissa aina, näissäkin on myös ajattomuutta ja kykyä koskettaa lukijaa myös täällä kaukana 2000-luvulla.

Nainen, hoida taloutesi, keitä ruokasi, ei emännällä ole aikaa runollisiin pyrkimyksiin. (Särmäkuvia naisen elämästä)

Niin, näinkin sinä kirjoitat, Fredrika. Ja samalla näytät, omassa elämässäsi, että emännällä on kuin onkin aikaa, jos sitä ottaa. Toki maailma on muuttunut monin tavoin, eikä esimerkiksi kirjoittavaan naiseen täällä suhtauduta samoin kuin sinun aikanasi, mutta yksi on samaa – se, että ihminen voi etsiä hetkiä ja mahdollisuuksia sille, mikä on itselle tärkeää. Kiitos sinulle Fredrika ja lämmin tervehdys sinne ajan tuolle puolen ♥



*****


Tässä Fredrikalle kirjoittamani kirjeen lomassa toivotan myös oikein hyvää Runebergin päivää kaikille teille, jotka kamariini satutte piipahtamaan – ja niin, sekä Johan Ludvigin että Fredrikan! Minä menen pian juhlistamaan juhlapäivää tuolla kuvan herkullisella tortulla, jonka näppäränä keittiöhengettärenä nappasin suoraan lähikaupan leivoskaapista :)


*****


Fredrika Runebergin Piirroksia ja unelmia ilmestyi alun perin vuonna 1861 nimellä  
Teckningar och Drömmar. Painos, jonka itse luin, on Tyyni Tuulion suomennos vuodelta 1982.
 

Ja jopas sattui, nämä Fredrikan satuparaabelithan sopivat oikein mukavasti myös
Ompun novellihaasteeseen. Saan neljäkymmentä novellia lisää!

Tässä vielä kamarin novellihaastenovellit tähän asti:

Karl Ove Knausgård: Talvi. 63 kpl.
Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia, 40 kpl

Tähän mennessä yhteensä 105 kpl.




perjantai 3. helmikuuta 2017

Kirjojen moittimisesta ja hups, vähän tästä kirjoista kirjoittamisesta yleensäkin





Ishikawa Kazunori: Lady Reading Poetry, 1906
(Kuvalähde Wikimedia Commons)



Luin hiljattain tuoreehkon romaanin, jossa oli hyvät ainekset älykkääseen, syvälliseen ja monikerroksiseen kertomukseen. Teos ei kuitenkaan vienyt mennessään, se tuntui jotenkin keskentekoiselta, luonnosmaiselta, siltä että se olisi ehkä pitänyt vielä kirjoittaa uudestaan ennen kuin se olisi ollut valmis. Päädyin lukemaan kirjan hieman harppoen ja ylimalkaisesti, halusin nähdä miten se sulkeutuu mutta en jaksanut lukea sitä kokonaan. Olen lukenut saman kirjailijan teoksia aiemminkin täysin vakuuttumatta, joten sinänsä tämä ei ollut yllätys. Teoksen aihepiiri veti kuitenkin puoleensa, teki mieli nähdä miten sitä on kirjassa käsitelty. No, joidenkin kirjailijoiden tekstien kanssa sitä vaan on samalla aaltopituudella ja joidenkin ei, eipä siinä sen kummempaa. Ja tämähän ei tietenkään tee kirjailijasta huonoa kirjoittajaa eikä minusta huonoa lukijaa. Tässä kyseisessä tapauksessa olisin silti toivonut, että kirjalla olisi ollut mahdollisuus kypsyä enemmän sellaiseksi kuin se olisi voinut olla. Luonnosmaisuus voi joskus toimiakin, mutta tässä tapauksessa se ei nyt minulle toiminut, tekstistä puuttui tietty intensiteetti ja kypsyys.

Oli selvää, että en tästä kyseisestä teoksesta tänne kamariini kirjoittaisi. No, tuon verran nyt kuitenkin kirjoitin. Muun muassa ajankäytön priorisoimiseksi jätän välillä kirjoittamatta hienoistakin lukuelämyksistä, mutta etenkin ne vähemmän innoittaneet jätän yleensä enempiä ajattelematta tänne tallentelematta. Koska tunnistankin ”omat” kirjani yleensä melko hyvin, lukuhuteja sattuu minulle melko harvoin, ja luen enimmäkseen kirjoja, joilla koen olevan juuri minulle tavalla tai toisella jotakin annettavaa. Miksi oikeastaan edes lukisin kirjoja, jotka eivät kiinnosta, kun kiinnostaviakin riittää? Etenkin kun myös niille kirjoille, jotka eivät ole juuri minua varten, riittää kyllä varmasti muita, innostuneempia lukijoita. Ja juu, oman mukavuusalueen ylittäminen on toki toisinaan suotavaa, mutta se on minusta vähän eri juttu. Ja niin, aina ei tietysti vaan voi ennalta tietää, ettei juuri se tietty kirja sittenkään ihan oma olekaan. No, sekin opettaa.

No mutta, miksi siis tämäkin itsereflektiivinen kirjoitus? Siksi kai, että tuon kyseisen kirjan luettuani ja todettuani, etten siitä välittäisi tänne kirjoittaa, huomasin taas pohdiskelevani sitä, mitä tämä kamarikirjoittaminen minulle kirjallisuudesta kirjoittajana oikeastaan merkitsee. Mitä koen tänne kirjoittavani? Miksi? Miksi haluan kirjoittaa mieluummin hienoista lukuelämyksistä kuin vähän huonoista? Olenko jotenkin huono, kun olen tällainen? Kykenemätön esittämään kriittisiä (niin, älykkäitä!) mielipiteitä ja samalla myös oikeasti osallistumaan kirjallisuuskeskusteluun? Olenko vain tyhjäpäinen hihkuja, ah ja oi? Olisinko huono kriitikko? Minkälainen oikeastaan on ”hyvä” kriitikko? Entä ”hyvä” kirjabloggaaja? Haluanko olla jotenkin ”hyvä” vaiko vaan sellainen kuin olen?

Pätevän kirjallisuuskriitikon osaamiseen kuuluu minusta kyky lukea tekstiä nimenomaan kriittisesti eli kyky löytää tekstin vahvuudet ja heikkoudet sekä muodon että sisällön tasolta ja kyetä nämä heikkoudet ja vahvuudet myös perustellusti kritiikissään esittämään. Edelleen kriitikon on hyvä ymmärtää kirjallisuuden ilmiöitä yhtä teosta laajemmin ja kyetä sijoittamaan teokset myös niitä itseään laajempiin kirjallisiin konteksteihin. Täydelliseen objektiivisuuteen en usko, mutta ammattikriitikolta odotan jossain määrin myös kykyä tarkastella teoksia omia henkilökohtaisia mieltymyksiään avarammissa kehyksissä. Asiantuntevat kritiikot ansaitsevat ehdottomasti asemansa kirjallisuuden kentällä, ja enemmänkin soisi nimenomaan sitä asiantuntevaa kritiikkiä täällä vaalittavan.

Bloggaajalle ei – toisin kuin ammattikriitikolle – ole varsinaisia osaamisvaatimuksia, vaikka tietokonetta nyt varmaan on hyvä osata vähäsen käyttää :) Blogikirjoitukset saavat nekin olla juuri niin monimuotoisia kuin ne ovat. Ammattikritiikiltä odottaa ja toivoo laajaa ammatillista asiantuntemusta, blogikirjoitukselta enemmänkin henkilökohtaista, yksilöllistä lukukokemusta. Monen kirjabloggaajan kirjoituksista välittyy toki myös se laaja asiantuntemus, mutta ainakin itse koen, että täällä blogimaailmassa korostuu ja pitääkin korostua juuri henkilökohtaisuuden merkitys ja arvo: meidän ei tarvitse (yrittää) olla objektiivisia, vaan saamme olla nimenomaan subjektiivisia ja pyöriä mielin määrin sen ikioman lukunapamme ympärillä. Erinomaisen rikastuttavaa on sekin, että blogikirjoitus voi ja saa olla yhtäältä hihkuva ja haltioitunut ja toisaalta hyvinkin analyyttinen ja ammattimainen – ja mikä parasta, vaikka molempia samaan aikaan. Muoto samoin kuin merkkimäärät ovat täällä täysin vapaat, bloggaaja saa itse päättää mitä ja miten ja miten paljon kirjoittaa. Aika hyvä paketti!

Me ”diletantit” kirjoitamme blogejamme myös eri syistä kuin ammattikriitikot kritiikkejään: meille tämä on harrastus josta ei irtoa leipää eikä leivänpäällistä, eikä meidän harrastelijoina myöskään tarvitse olla millään tavalla kirjallisuusalan ammattilaisia. Kokonaan toinen asia on, että osa kirjabloggaajista kyllä on myös vähintäänkin lähellä ammattilaista, ja on sellaisiakin kirjabloggaajia, joita bloggaaminen tavalla tai toisella tukee myös ammatillisesti. Ennen kaikkea täällä kukoistaa kuitenkin lukemisen ja luetusta kirjoittamisen vapaa ilo. Siksikään ammattilaisuudella ei täällä kirjablogimaailmassa ole oikeastaan väliä: lukijoina olemme kaikki täysin samanarvoisia riippumatta siitä, mitä me muuten elämässämme teemme. Erilaiset taustat ja persoonallisuudet luovat kirjablogimaailmaan rikkautta ja lukukokemusten ja niiden sanallistamisen moninaisuutta. Ja menköön nyt sitten vaikka vähän kirjablogihehkutukseksikin, mutta kyllä vaan tämä on kaikin puolin mahtava mahdollisuus lisätä kirjallisuuskeskustelua ja – nyt tuo oma lehmä tuolla ojassa iloisesti mölähtää – ennen kaikkea sitä kirjallisuuden ilosanomaa.

Niin. Syy siihen, etten juuri välitä täällä kamarissani kirjallisuutta moittia, lienee pitkälti siinä, että minulle tämä kamarini on ennen kaikkea paikka rakastaa kirjallisuutta. ENKÄ tarkoita sitä, etteikö myös ärhäkämmin kritisoiva lukija kirjallisuutta rakastaisi, vaan sitä, että juuri minulle ja juuri täällä kamarissa on ominta on kirjoittaa lukukokemuksista, joihin liittyy ennen kaikkea iloa ja innostusta, ehkäpä haltioitumista ja hurmioitumistakin, ja joista voin siis kirjoittaa myönteisesti (ja huom, iloa älköön tässä sekoitettako siihen, että kirjallisuuden pitäisi olla ”iloista”). Ja korostettakoon nyt vielä sitäkin, että tämä on siis juuri minulle omantuntuinen linja, eikä ärhäkämpikään ote toisten kirjoituksissa minua ollenkaan häiritse – päinvastoin pidänkin siitä, että saan lukea myös rakentavia ja perusteltuja näkemyksiä siitä, miksi jokin juttu ei jossakin kirjassa toimi. Arvostan suuresti perusteltua kriittisyyttä niin kritiikeissä kuin blogikirjoituksissakin, ja niinkin se vaan on, että kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten ja että kaikki kirjat eivät ihan oikeasti toimi, ja on virkistävää, että joku sen osaa rakentavasti tuoda myös esiin. Koska minulle itselleni tulee moittimisesta kumminkin pikemminkin paha kuin hyvä mieli, annan sen omalta osaltani enimmäkseen olla, ja keskityn täällä niihin minulle hienoihin ja hyviin lukukokemuksiin (ja niin, attribuutit ”hieno” ja ”hyvä” voivat tietenkin perustua hyvin erilaisiin asioihin). Urputan ne mahdolliset urputtamiseni sitten muualla.

Niin että. Entä se ”hyvä” kirjabloggaaja? Taidan ajatella niin, että minusta jokainen kirjabloggaaja on lähtökohtaisesti hyvä, sillä yleensä kirjabloggaaja rakastaa ja arvostaa kirjallisuutta ja haluaa jakaa kirjallisuuden iloa ja hurmiota eteenpäin sillä omalla, omantuntuisella tavallaan. Jokainen kirjabloggaaja kohottelee kirjallisuutta esiin ja tarjoaa omat yksilölliset lukukokemuksensa myös toisten lukijoiden luettavaksi. Ja siinä missä ammattikritiikkiin liittyy ja pitääkin liittyä tiettyjä pätevyysvaatimuksia ja -odotuksia, me harrastelijat saamme olla juuri sellaisia kuin olemme. Varmasti myös kirjablogien lukijoilla on omia mieltymyksiään ja eri lukijat pitävät tietenkin erilaisista blogeista, mutta tässähän onkin kysymys nimenomaan ruohonjuuritason kulttuurityön moneudesta. Ja juuri tässä ruohonjuuritason moninaisessa vapaudessamme saamme vapaasti valita myös sen, miten kilttejä tai ärhäköitä kirjoittajia olemme. Minä valitsen sen, että hehkutan enemmän ja moitin vähemmän. 

Kas niin. Tämä itsereflektiona alkanut ja aika nopeasti käsistä karannut, vähän päätön ja hännätönkin purkaus sulkeutukoon nyt toteamuksella, että minä nyt olen tällainen ja tällaisena aion pysyä niin kauan kuin tämä tällaisyys omalta tuntuu. Ja oikeus muuttumiseen pidetään tietysti itsellä – itsensä kun on hyvä jossain määrin tuntea mutta on silti parasta olla sanomatta ”ei koskaan” ;) Tuon alussa esille ottamani teoksen palautan pian kirjastoon ja toivon että sen löytää seuraavaksi lukija, joka saa siitä enemmän irti. Minua odottavat onneksi monet muut kirjat, jotka taas todennäköisemmin innoittavat ja hurmaavat. Vaan kas, tuosta teoksesta se tämäkin purkaus nyt liikkeelle lähti... Eipä tiedä ei, minkälaisia ryöpäytyksiä mikäkin kirja lukijassaan lopulta aiheuttaa.

Lukuiloa kaikille ja sitä ärhäkkyyttäkin kullekin omantuntuisissa määrin! Jatketaan kirjallisuuden rakastavaa ruotimista, kukin omalla tavallamme!

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Naisten aakkoset: L





Oh, Rhett!
Eli ihana Vivien Leigh Clark Gablen käsivarsilla
(Kuva Wikimedia Commons) 



Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella L, ja kuten kaikki varmasti tietävätkin, tässä Tarukirjan Margitin matkaanlaittamassa haasteessa nostetaan esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Monen muun kirjaimen tapaan myös tähän löytyi hyvin nopeasti itsestäänselvät vastaukset, vaikka pientä ruuhkaakin tietysti taas oli, näitä ihania, inspiroivia naisia kun riittää. Onneksi aina voi kuitenkin vaikka vähän taktikoida ja siirtää jotakin tuonne tuleviin kirjaimiin :)

Mutta niin, tällaisia lumoavia L-naisia siis täällä kamarissa:


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Lucy Maud Montgomery. Ja jälleen kerran täytyy tietenkin sanoa että tietenkin ♥ Eipä olisi Katjakaan ihan Katja ilman Lucyn ihania Annoja ja Runotyttöjä. Ja kyllä, ah ja oi, Annat ja Runotytöt ovat myös juuri niitä tyttökirjaihanuuksia, joille en ikinä kasva liian isoksi. Kerroksia tulee kaiken aikaa lisää niin lukijana kuin ihmisenä ylipäätään, mutta tuolla kaikkien kerrosteni alla ja lomassa olen aina vaan myös se ikuinen tyttökirjatyttö. Ja kaltaisiani kyllä riittää muitakin runsain määrin, onhan Montgomery hurmannut kirjoillaan tyttösen jos toisenkin sukupolvesta toiseen ja Annasta ja Emiliasta tullut monelle muullekin juuri niitä kaikkein tärkeimpiä sielunsisaria, joiden kanssa on osaltaan kasvettu juuri siksi omaksi minäksi. Tuottelias Lucy kirjoitti toki paljon muutakin kuin Annat ja Runotytöt, mutta juuri nämä kirjat ja neitoset ovat minulle ja monelle muullekin ne rakkaimmat. Lämmin kiitos Lucylle näistä ihanista sisarista, joiden seurassa kaikki me tyttökirjatytöt saamme lumoutua yhtä uudestaan ♥


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Vivien Leigh eli iki-ihanan Tuulen viemää -elokuvan iki-ihana Scarlett ♥ Leigh näytteli urallaan muissakin elokuvissa (muun muassa Sumujen sillassa) ja myös teatterissa, mutta minulle hän merkitsee ennen kaikkea rakasta Scarlettia. Leigh on Scarlettiksi niin täydellinen valinta, että on mahdotonta hänelle kenenkään toisen kasvoja ajatellakaan – miten mainio keikistelijä hän onkaan, juuri niin ihanan raivostuttava kuin pitääkin, ja miten sydäntäsärkevä sitten lopulta... Ensimmäisen kerran koinkin Tuulen viemään juuri elokuvana ja ah mikä kokemus se olikaan: olin kolmetoistavuotias ja orastavana romantikkona tietysti kerrasta myyty Scarlettin ja Rhettin repivän riipivälle rakkaustarinalle (ja niin, tietysti myös Scarlettin krinoliinihelmoille :)). Kirjankin luin sitten jo hyvin pian ja kyllä, tämäkin on niitä tapauksia, joissa tämä ”väärä” järjestys ei yhtään haitannut – minusta on mitä oikeinta, että Scarlettilla ja Rhettillä on mielessäni juuri Vivien Leigh’n ja Clark Gablen kasvot.


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen b:


Ikuisen tyttökirjatytön tärkeisiin kirjailijanimiin lukeutuu Lucy Maud Montgomeryn ohella tietenkin myös Louisa May Alcott. Myös Alcottin tuotanto on melko laaja, mutta minulle tärkeimpiä hänen teoksistaan ovat aina olleet Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme. Nämä teokset luinkin hellimishoitona taas viime syksynä ja innostuin (vaihteeksi) pohdiskelemaan tyttökirjallisuuden lukemisen kerroksellisuutta. Myös Louisan pikku naiset – Jo, Meg, Beth ja Amy – ovat Annan ja Emilian ohella rakkaita tyttökirjasiskojani, joiden hellään seuraan aina aika ajoin kaipaan. Taitaa olla niin, että tässä monella tavalla kovassa maailmassa kaipaa välillä jotakin hellivän pehmeää, eikä tyttökirjoja parempaa lääkettä silloin juuri ole: niiden suloinen, ehkä vähän ruusunpunainenkin nostalgia silittelee lämpimästi maailman tuulissa tuivertuvaista lukijaa ♥
  

Aikaisemmat naisten aakkoseni:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K