tiistai 29. maaliskuuta 2016

Historian tuulahduksia, toden ja sepitteen rajoja ja ihmisen kaipuuta



Ajan rajallisuus ja kirjoitusten (välttämätön) priorisointi toistensa yli saattaa toisinaan aiheuttaa sen surullisen murheen, että moni esille pääsemisen ansaitseva kirja palautuu kirjastoon, siirtyy takaisin hyllyyn tai vähintään hautautuu muiden kirjojen alle ennen kuin niistä ehtii ryhtyä kirjoittamaan. Kirjoituksen tekemiseen ei aina riitä aikaa eikä energiaa vaikka niin toivoisikin, eikä aina kai kerta kaikkiaan voi kirjoittaa.

Päätin, että viivähtelen hetken muutamissa viime kuukausina lukemissani teoksissa, joista kyllä olisi kirjoitettavaa kokonaisenkin kirjoituksen verran mutta joista en nyt kaiken muun keskellä ole ehtinyt kirjoittaa niin keskittyneesti kuin ne toki ansaitsisivat. Haluan kuitenkin jättää näistäkin teoksista kamarini seinälle edes pienen muistijäljen. Siispä: pieniä viivähdyksiä talven ja kevättalven lukukokemuksiini.



Kuvasta puuttuvat Hertta ja Akvarelleja Engelin kaupungista,
joita joku onnellinen kirjaston asiakas lukee kenties juuri nyt.



Heidi Köngäs: Hertta (2015)

Hertta ja Hertan aate. Politiikkaa ja intohimoa ja jotakin tärkeää, josta täytyy luopua. Muistan, miten Hertta oli ensin kiinnostanut minua, sitten ei kuitenkaan, sitten taas kyllä. Olin lukenut siitä muutamia arvioita, jotka kehystivät hieman ristiriitaisia odotuksiani. Kuinka kävisi? Veisikö Hertta minulta jalat alta vai jäisinkö tylsästi pystyyn? Ainekset hurmaantumiselle periaatteessa olivat: historia, aate, naisen palo. Mutta ei, vaikka tarina puhutteli, kerronta ei yltänyt koskettamaan niin paljon kuin olisin toivonut. Olisin tahtonut, että Hertta olisi palanut, liekehtinyt, hehkunut, ollut jotenkin elävämpi. Ehkä tahdoin epäreilusti liikaa? En tiedä. Niin tai näin, Hertta ei saanut minua liekkeihin vaikka niin ehkä toivoin, mutta se ansaitsee kuitenkin kiitoksen siitä, että se sai minut ajattelemaan historian lehtiä ja aatteiden arvoa ja sitä, kuinka ihmisen keskeneräisyys tahtoo näkyä kaikessa mitä hän tekee ja kuinka vaikeaa on tehdä kaikin puolin oikein, edes itselleen. Eipä ihan vähän sekään. Minun kohdallani sisältö toimi siis paremmin kuin muoto ja teki kyllä kirjasta ehdottomasti lukemisen arvoisen. Niin ja tietysti: mikä on totta ja mikä ei? No tuota, historiallinen romaani ei ole historiankirjoitusta, se on tulkintaa ja mahdollisuuksia, tutkiskelevaa leikittelyä sillä miten olisi voinut olla. ”Tosi” saa antaa periksi romaanin omalle maailmalle, jos kirjailija niin tahtoo. Ja miten lienee, tietääköhän sitä "totta" kaikistellen kukaan?


Helena Sinervo: Runoilijan talossa (2004)

Eeva-Liisa Manner, vuosi 1971. Talo, jonka katto on romahtanut. Lyhyitä lukuja, joiden alussa kerrotaan mitä niissä tapahtuu. Elämä, rakkaus, taide. Minäkertoja joka venyttelee elämäkerran olemusta tai ehkä paremminkin kirjailija joka leikkii omaelämäkerrallista kerrontaa jota se ei tietenkään ole. Aikoinaan tästä taisi nousta jonkinlainen kohukin, mietittiin miten kirjailija saa todellisesta henkilöstä kirjoittaa. Niin, eihän kukaan tietenkään oikeasti toisen ihmisen mieleen pääse. Kukaan ei voi olla mikään muu minä kuin se joka on. Olemme siis jälleen toden ja sepitteen rajoilla ja riitamailla, jos niin halutaan. Mutta toisaalta, kysyn taas että eikös kirjallisuuden ydin ole juuri se tutkiskeleva leikki. Todellisten henkilöiden kohdalla on tietysti myös niitä eettisiä ongelmia, ja nehän ne taisivat sen kohunkin keskiössä olla. Hankalaa, kyllä. Minulle tämä teos oli joka tapauksessa hieno. Eeva-Liisan ja Helenan ajatukset ja sanat sekoittuvat minussa varmasti toisiinsa, mutta Eeva-Liisa joka Helenan kirjoittamana minulle puhuu, sanoo paljon sellaista mistä pidän. Hänellä on kaunis ääni ja viisaita, syviä ajatuksia. Kirja on omani, selailen sitä juuri nyt ja koetan valita sitaattia. Mutta kas, päätän etten valitse mitään. Siksi, että ne olisivat vähän liiankin hyviä.


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)

Akvarelleja. Vuosi 1816. Nyt vasta huomaan, että siitä on tasan kaksisataa vuotta! Niin, Johan Carl Ludvig Engel Helsinkiä piirtämässä. Suunnitellut kuusi vuotta, jotka hiljalleen kasvavat elämänmittaiseksi viipymiseksi niin että lopulta on jo vuosi 1840. Elämäntehtävä ja elämä. Runolliset fragmentit. Niin: päiväkirja. Ei kun yöpäiväkirja. Historia, tässäkin, mutta myös se sepite. Voi niin. Ja koska pidän erityisen paljon juuri katkelmista, siitä miten elämäntarina kulkee hetkissä joiden välille usein jää paljonkin tyhjää, tämä teos ihastuttaa minua suuresti. Niinpä tämä on myös teos, johon varmasti palaan. Ja voi, tähän tahtoisin kyllä sitaatin, ehdottomasti, mutta sitä ei nyt ole, koska kirja on jo aikaa sitten palautunut kirjastoon. Niin ja se tosi, taas? Riemastuttavaa! Todellisuutta, varmastikin. Ja kirjailijan kekseliäisyyttä, tietenkin niin. Tahtoisin, että minulla olisi tämä myös nyt.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)

Toimittaja, joka eräänä päivänä jättää päivätyönsä ja lähtee Japaniin tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen jäljille. Teos, joka syntyy tutkimusretkistä hovinaisen elämään ja maailmaan ja samalla niihin omiinkin. Tulkintoja ja ajatusten kyseleväisiä liikeratoja, tietenkin. Ja kirsikankukkia, teetä, ajattomuutta. Ennen kaikkea ihana osoitus siitä, että myös näin voi kirjoittaa, lajeja sujuvasti sekoitellen, ja tehdä sen niin että se toimii. Ihanaa on sekin, että tällaiselle teokselle löytyy varmasti monenlaisia oikeita lukijoita: niitä, jotka innostuvat Japanista, historiasta, kirjallisuudentutkimuksesta, ylipäätään tutkimuksesta, tarinoista, omakohtaisuudesta ja/tai uskalluksesta tehdä toisin ja itselle oikein. Minua hymyilyttää ja hykerryttää ja ajattelenpa sitäkin, että toisinaan kirjat todellakin odottavat juuri sitä oikeaa lukuhetkeä. Siispä, asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: Kirjat, jotka vievät mukanaan. Se, että voi tehdä toisin. Se, että voi tehdä niin kuin hyvältä tuntuu (niin, kyllä voi, vaikka vähän hävettäisikin ja arveluttaisi). Se, että juuri se saattaa myös olla se oikea vaihtoehto. (Ja Mia, arvaa mitä? Taidan liimailla vähän niitä post it -lappuja sinne tänne, eihän sitä koskaan tiedä millainen voima niissä on ;))


Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa (2015)

Kaipuu. Ihmisen kurkottelu kohti jotakin, jossa kaikki on paremmin. Pyrkimys ymmärtää onnea ja yritys tavoitella sitä. Johanna Venhon kerronta on kaunista, viisasta ja vaivatonta, ja aion ehdottomasti lukea myös Syntysanat (2011), joka on minulla edelleen lukematta. Ihana kirja, joka jää mieleeni hetkinä, joina istuin kynttilähämärissä sinä viikonloppuna kun meillä riehui vatsatauti, työpöytäni oli kaaosta täynnä ja nukuimme katkonaisesti viritellyillä petipaikoilla. Siis: viikonloppu oli hieman raskas, kirja ei, se oli osa levollisempia hämäränhetkiä ja tarjosi lukuelämyksen, joka sai ajattelemaan myös kirjoittamista. Luulisin, että muistan ainakin jonkin aikaa myös Kaarinan ja Oton, äidin ja pojan, ja vuosikymmenen jona sekä Venho että minä että Otto olemme syntyneet ja joka siksi kulkee meissä mukana aivan erityisellä tavalla. Entä se onni, niin. Kaukana jossain onnenmaa. Siellä se onni on, jossakin, odottaa. Tai ehkä sen ymmärtää, jos siitä kirjoittaa.


lauantai 26. maaliskuuta 2016

Sieluni hymyt -haaste



Kulunut viikko on ollut huonojen uutisten viikko. Samalla se on kuitenkin ollut – ja on – myös pääsiäisen ja kevään ja ilon ja toivon viikko. Onneksi niin.

Ilo ja toivo ovat asioita, joista minusta on tärkeää pitää kiinni. Vaikka maailma ympärillämme on niin usein arvaamaton ja paha, siinä on myös paljon hyvää ja kaunista ja vaalimisen arvoista. Ajattelen, että kyky iloita ylläpitää maailman hyvää ja että toivo kantaa mukanaan myös lupausta paremmasta. 






Ihanasti sattui niin, että sain juuri tähän pääsiäisen aikaan pohdiskeltavakseni myös ihastuttavan, onnenhehkuisen haasteen: Pearl Clover blogista Iltatähden syttyessä haastoi minut listaamaan niitä pieniä ja suuria asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Idean tähän listaamiseen hän oli saanut yhdessä ystävänsä kanssa, ja lopulta siitä oli syntynyt haaste nimeltä Sieluni hymyt. Haaste kuuluu näin:

Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen.

Kirjoita siis niin viisi kuin sataviisi asiaa – ainahan näitä voi lisäillä jälkikäteen – ja laita vaikka huoneesi seinälle. :)

Pearl Clover oli juuri pari päivää sitten kommentoinut myös edellistä kirjoitustani sanoen: ”Minäkin toivon, että hyvä kestäisi ja voittaisi lopulta pahan <3 Ehkä se jonakin päivänä onnistuu. Mutta ainakin voi itse vaikuttaa siihen omilla teoillaan ja tuoda maailmaan lisää hyvyyttä, ehkä saada hiukan pahuutta katoamaan.” Ajattelin tätä kommenttia lukiessani, että juuri tällaisissa ihanissa, viisaissa nuorissa on toivo maailmamme paremmasta tulevaisuudesta. Ja jotenkin tämä ihana haastekin lämmitti aika lailla juuri tämän viikon huonojen uutisten jälkeen: vaikka maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa, siinä on myös valtavan paljon pientä ja suurta onnea ja myös ihmisiä, jotka sen huomaavat.




On aika ihanaa huomata sekin, että kun istahtaa hetkeksi ja antaa ajatusten virrata vapaasti onnen suuntaan, 105 onnellista asiaa tulee mieleen hyvin nopeasti ja vaivattomasti. Taitaa kyllä olla niinkin, että myös onni on asia, johon toiset uskovat ja toiset eivät. Toisille se taitaa myös olla lähinnä jotakin, joka odottaa jossakin toisaalla. Tai jotakin, joka on vain toiveikas harha, joka saa ihmisen juoksemaan turhien unikuvien perässä. No, minä taidan olla niitä jotka uskovat myös onneen. Sellaiseen, joka on sekä tässä ja nyt että myös menneessä ja tulevassa. Sellaiseen, joka on sekä pientä että suurta. Joka on sekä todellisuutta että unelmia. Joka on sekä ihmisessä itsessään että maailmassa hänen ympärillään, sittenkin. Sellaiseen, jota ei voi ostaa mutta joka tulee omaksemme hyvin auliisti, jos vain huomaamme siihen tarttua.

Tänään, lankalauantaina, minut tekevät onnelliseksi muun muassa seuraavat 105 asiaa:

1. Se, että saan olla äiti.
2. Se, että saan olla vaimo.
3. Se, että saan olla tytär.
4. Se, että minulla on tytär.
5. Se, että minulla on poika.
6. Se, että minulla on ihana mies.
7. Se, että ihana mieheni on myös ihana isi.
8. Se, että saan olla minä.
9. Se, että minussa elää sukupolvien perintö.
10. Se, että minussa elää ehkä myös ripaus tulevaa.
11. Se, että saan kirjoittaa.
12. Se, että aina on mahdollista oppia uutta.
13. Se, että tulevaisuus on monia hyviä mahdollisuuksia täynnä.
14. Se, että kaikesta kipuilustani ja maailmantuskasta huolimatta kykenen olemaan myös idealistinen optimisti.
15. Se, että oma nykyisyyteni on hyvä juuri tällaisena kuin se on.
16. Se, että oma menneisyyteni on hyvä juuri sellaisena kuin se on.
17. Se, että hyllyssäni on kirjoja, joihin haluan palata aina uudelleen.
18. Se, että hyllyssäni on kirjoja, joita en ole lukenut vielä koskaan.
19. Se, että minulla on sanoja.
20. Se, että minulla on vanhempani.
21. Se, että minulla on kaikki sisarukseni.
22. Se, että minulla on rakkaat ystäväni.
23. Se, että rakkaat läheiseni ovat juuri sellaisia kuin ovat – ja että he ovat.
24. Se, että maailmassa on ihan oikeita hyviä haltiattaria.
25. Se, että minulla on muistoni.
26. Se, että minulla on päiväkirja.
27. Se, että minulla on tyhjiä vihkoja ja muistikirjoja.
28. Se, että minulla on vihkoja ja muistikirjoja, joihin on kirjoitettu.
29. Se, että toisinaan saan kaunista palautetta.
30. Se, että toisinaan saan myös rakentavaa palautetta, joka auttaa sekä kehittymään että huomaamaan omia vahvuuksia.
31. Kirjat, jotka avartavat maailmaa.
32. Kirjat, jotka omalla olemassaolollaan osoittavat, että monenlainen kirjoittaminen on hyvää ja mahdollista.
33. Lääkärit, jotka kykenevät parantamaan.
34. Ihmiset, jotka ovat oikealla alalla.
35. Unelmat.
36. Pöydillä kukkivat tulppaanit ja helmililjat.
37. Lasteni viisaat sanat, jotka osoittavat että he osaavat arvostaa hyvää ja ajatella itsenäisesti.
38. Se, että minulla on ollut aikaa.
39. Se, että ystävien kanssa maailma parantuu, ainakin hetkeksi.
40. Se, että meillä on vuodenajat.
41. Se, että minussa tuulee kesä mummun laiturilla ja varpaissani liplattaa järven sininen vesi.
42. Se, että minussa keinuu mummon keinutuoli ja kirjat joita siinä luen.
43. Se, että olen juuri lukenut Pauliina Vanhatalon rohkean teoksen Keskivaikea vuosi.
44. Se, että minulla on kauniita postikortteja.
45. Se, että sain tämän ihanan haasteen, joka niin hyvin sopii pääsiäisenaikaiseen mietiskelyyn.
46. Se, että on olemassa ihmisiä, jotka kykenevät näkemään myös muita totuuksia kuin omansa.
47. Se, että on olemassa ihmisiä, joilla on rohkeutta puolustaa hyvää ja vastustaa pahaa.
48. Nuoret, jotka näkevät maailmassa kauneutta ja uskovat hyvän voimaan.
49. Se, että työpöytäni on juuri nyt melko siisti.
50. Se, että minulla on suklaakätkö, josta pääsiäispupu löytää piilotettavaa.
51. Se, että peiliin katsominen on loppujen lopuksi aika mukavaa.
52. Se, että saan rakastaa ja että minua rakastetaan.
53. Se, että elämä opettaa, ihan oikeasti, eikä aina vain kyyniseksi.
54. Se, että on yhä enemmän ihmisiä joilla on halua elää kohtuullisemmin ja kyseenalaistaa kulutuskeskeinen elämäntapa.
55. Se, että minulla on monta alkua ja aihelmaa, joista saattaa kasvaa kirja, ainakin minulle.
56. Se, että toisinaan uskallan.
57. Se, että tiedän etten tiedä ja että osaan sen toisinaan myös sanoa.
58. Se, että lähelläni on ihmisiä, jotka tietävät ja osaavat sen myös.
59. Se, että olen onnellinen keväästä.
60. Se, että saimme kummitytön askarteleman hienon pääsiäiskortin.
61. Se, että minulla on hyvä valikoima hyvää teetä.
62. Se, että minulla on koti.
63. Se, että minulla on rakkautta.
64. Se, että minulla lämmintä.
65. Se, että minulla on ruokaa joka päivä.
66. Se, että on ihmisiä, joille olen tärkeä.
67. Se, että minussa on kerroksia.
68. Se, että saan suukkoja ja halauksia joka päivä.
69. Se, että minua rakastetaan sellaisena kuin olen.
70. Se, että saan kävellä.
71. Se, että minun ei tarvitse olla valmis.
72. Se, että osaan neuloa villasukkia ja että ne, jotka niitä saavat, ilahtuvat.
73. Se, että minussa on hymyä.
74. Se, että toisinaan kaduilla tulee vastaan ihmisiä, jotka hymyilevät omille ajatuksilleen, vastaantulijalle tai maailmalle.
75. Se, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät teeskentele olevansa jotakin muuta kuin ovat.
76. Se, että on ihmisiä joissa on lämpöä.
77. Se, että puheessani kuuluu vielä entisten kotiseutujen paino.
78. Se, että siskoni kävi kylässä.
79. Se, että lapseni osaavat kysyä ja keskustella.
80. Se, että lapseni osaavat ottaa huomioon myös toisten ihmisten tunteet ja ajatukset.
81. Se, että maailmassa on toimeliaita ihmisiä, jotka saavat asioita aikaiseksi.
82. Se, että lapsillani on ystäviä, pieniä ja isoja.
83. Se, että kun katselen ympärilleni, näen kauneutta.
84. Se, että lähelläni on ihmisiä, joissa on valoa vaikeuksista huolimatta.
85. Se, että maailmassa on pyyteettömiä ja hyväsydämisiä ihmisiä.
86. Se, että on ihmisiä jotka kykenevät kohtaamaan toisensa tasavertaisina.
87. Se, että on ihmisiä jotka ovat valmiita antamaan omastaan niille joilla on vähemmän.
88. Se, että on ihmisiä jotka ymmärtävät että herkkyys ei ole vika vaan voimavara.
89. Se, että parempi tulevaisuus ei ole mahdoton vaan mahdollinen.
90. Se, että on ihmisiä, joissa pyrkimys hyvään voittaa omaneduntavoittelun.
91. Se, että on ihmisiä, jotka osaavat kiittää toisia.
92. Se, että on ihmisiä jotka tavoittelevat hyvää niin hyvin kuin voivat ja antavat itselleen anteeksi, etteivät voi pelastaa koko maailmaa.
93. Se, että pääsiäisenä saa olla aamuhidas eikä kenelläkään ole kiire.
94. Se, että maailmassa on ihmisiä, joiden kanssa tuntee yhteenkuuluvuutta.
95. Se, että myös tänään minulla on aikaa tärkeille asioille.
96. Se, että ihminen saa kertoa oman kertomuksensa sellaisena kuin se hänelle on.
97. Se, että ympärilläni on valokuvia rakkaista ihmisistä.
98. Se, että minulla on mummun pihalta vuosia sitten löytynyt neliapila ja näen sen myös nyt.
99. Se, että minua odottaa ihan ikioma Mignon-muna.
100. Se, että minulla on hiljaisuutta.
101. Se, että minulla on naurua.
102. Se, että maailmassa on erilaisia ihmisiä jotka osaavat erilaisia asioita ja mahdollistavat sen, että maailma toimii ja että siitä voi vielä joskus tulla myös paljon parempi.
103. Se, että saan jatkaa tätä matkaa joka on oma elämäni.
104. Se, että riitän juuri niin epätäydellisenä kuin olen.
105. Se, että ymmärrykseni siitä, että olen aika onnellinen ihminen, on taas ihanasti vahvistunut.

Tässä sitä on, minun elämäni onnea, sadanviiden ihanan onnen verran, eikä tässä ole edes kaikki. Päätin lopettaa sataanviiteen. Sellaistakin onnea on, minkä pidän itselläni, tietenkin. Aika monet niistä tärkeimmistä isoista ja pienistä onnenaiheista tässä kuitenkin on, muutamat varmaan vähän toisin sanoin useampaankin kertaan. Ihana onni, pieni ja suuri!

Tämä on niin ihana ja onnentunnetta hehkuva haaste, että toivoisin mahdollisimman monen tähän tarttuvan. Toivoisin, että saisin lukea ainakin Kaisa Reetan, Ompun, Saran, Main, Lumiomenan Katjan ja Leena Lumin listoja onnellisista asioista. Haaste on vapaasti napattavissa myös kaikille muille, ilahdun jokaisesta joka siihen tarttuu. Ja kuten Pearl Clover sanoi, onnenasioiden lukumäärä saa olla viisi tai sataviisi tai ihan mitä vaan :)


Kiitos vielä Pearl Cloverille ihanasta haasteesta!
Olette onnenlähettiläitä, sinä ja ystäväsi ♥


Toivotan tämän haastevastaukseni myötä myös
onnellista lankalauantaita ja toivorikkaita pääsiäispäiviä kaikille!

Maailma ei ole valmis, mutta vaalitaan kaikkea sitä onnea joka meillä on.



keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Pääsiäisen alla, eilisen jälkeen






Eilen, aamulla, hahmottelin kirjoitustani pääsiäistä varten ja kirjoitin näin: pääsiäinen on aikaa, jona uskosta ja uskonnosta riippumatta voi hiljentyä ja pysähtyä suurten kysymysten äärelle. Aikaa, jona voi kysyä sitäkin, miksi ihmisessä on se hirvittävä tarve aiheuttaa kärsimystä toiselle, nähdä toinen niin vääränä että oma mielivalta riittää syyksi hänet tappaa. Tiedämme, että tämä on todellisuutta myös nyt, kaiken aikaa.

Pian sen jälkeen kuulin uutiset. Nyt tuntuu, että kirjoitukseni ei ole valmis sellaisena kuin se jo oli. Ei, koska eilisen tapahtumat ravistelevat ja kaikki tämä ihmisen surullinen, hirveä pimeä. Sekin, että kirjoitin tätä kirjoitusta juuri eilen, melkein samalla hetkellä kun kaikki tapahtui. Se, että minun nyt täytyy kirjoittaa tähän nämä muutamat rivit lisää. Viipyä kärsimyksessä kauemmin kuin olin aikonut. Tarkoitukseni oli päästä nopeammin iloon ja lempeässä kevättuulessa keinahteleviin viimeisiin riveihin. Tällaista elämä on, tekee välillä hyvät tarkoitukset niin tyhjiksi.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tämä: Lapsena pitkäperjantain kertomus ahdisti minua. Nyt ymmärrän jo miksi: siksi, että se kertoo ihmisen pahuuden olevan niin suurta, että se mahdollistaa toisen ihmisen ristiinnaulitsemisen, hitaan, kiduttavan, turhan kuoleman. Kyllä, ajattelen ennen kaikkea ihmisen tekoa toiselle ihmiselle. Siksi sanon myös turhan.

Ja nyt, eilisen hirvittävien tapahtumien jälkeen, kirjoitan tämän: Ajattelen myös sitä, miksi ihminen ei ikinä, koskaan, milloinkaan opi. Miksi ihminen haluaa viedä toiselta hengen. Miksi ihminen ei näe, ei ymmärrä, että kaikessa erilaisuudessamme me olemme sittenkin niin samanlaisia, ihmisiä kaikki, ja että jos me kohtaisimme toisemme vihan sijasta rakkaudella ja avarakatseisuudella, me kaikki mahtuisimme tähän maailmaan.

Mutta ei, minä ravistelen harteiltani tämän painon, palaan siihen miten kirjoitukseni piti jatkua. Palaan, vaikka tiedän että se jää, tämäkin, painaa luottamustani ihmiseen taas enemmän kumaraan. Ei, ei, ei, minun pitää nousta pystyyn ja uskoa! Miten muuten jaksan, miten. Miten koko maailma jaksaa, jos emme usko että vielä joskus koittaa päivä, jona pahoja tekoja ei enää tapahdu.

Niin, näin minun piti jatkaa: Ja kuitenkin pääsiäinen on ilon juhla. Se on ajan katkelma, johon mahtuu sekä kärsimys että riemu. Onko se elämän ja ihmisenä olemisen kuva?

Ja näin: Riemu on silti se, joka pääsiäisenä voittaa. Toivon, että se voittaa myös ihmisessä ja elämässä. Että kaikki se hyvä, mikä ihmisessä pyrkii tukehtumaan pahan alle, on lopulta aina vahvempaa, ja että se herää kuolleista, yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Nyt huomaan, surukseni, että toiveeni todella on yhä uusien ihmishenkien kokoinen. Ymmärrykseni siitä, että vain hyvä ylläpitää elämää, paha tuhoaa, vahvistuu taas. Ja minä toistan toiveeni, vielä ja vielä ja vielä.

Minun piti jatkaa myös näin: Nykymaailmaan ei oikein tahdo hiljaisuutta mahtua. Joskus tuntuu, että maailma melkein pelkää sitä, pysähtymistä ja hiljentymistä. Minua pelottaa enemmän se, mitä tapahtuu jos ainoa oikea tapa olla on kiire ja häly, jatkuva, sokea liike. Toivon, että pääsiäisen aikaan mahtuu jokaiselle edes pieni hiljaisuuden hetki.

Nyt minusta melkein tuntuu, että pieni toiveeni hiljaisuudesta on kovin mitätön ja merkityksetön. Että kaiken tämän pahuuden keskellä se ei merkitse juuri mitään. Pelkoni siitä, ettei hiljaisuudelle ole tilaa, on taas saanut rinnalleen vielä suuremman, liian suuren, pelon ihmismielen pimeästä arvaamattomuudesta. Mutta ei, tiedän että myös toiveeni hiljaisuudesta on tärkeä ja toivon sitä yhä. Mutta jos saan, toivon myös tämän, vielä kerran: että ihmisestä tulisi hyvä. 

Ja sitten, niin, viimeiseksi kappaleeksi olin ajatellut tämän: Oma pääsiäiseni on ihmisen mielettömyydessä hetkittäin viivähtäviä ajatuksia ja haparoivia, etsiskeleviä vastauksia, joita koetan lapsilleni näiden päivien kertomuksista muotoilla, mutta se on myös hersyvää kevätiloa ja pehmeää lepoa, kukkaan puhkeamistaan odottavia helmililjan nuppuja ja kaksinkertainen kimppu tulppaaneita, pieniä vehreiksi kasvavia ohraruohoja, lasten askartelemia virpomisoksia ja keltaisia tipuja, hieman liian paljon suklaata ja runsaasti onnellisuutta rakkaasta perheestäni ja siitä, että kenelläkään ei ole kiire minnekään. Tietenkin se on myös kirjoja ja kirjoittamista, ehkäpä myös joku ihan oikea kirjajuttu tänne kamariin, jos sellainen tuuli tulee.

Nyt lisään, että kyllä, se on kaikkea tätä, myös ihanaa iloa, mutta myös näitä pieniä ja suuria toiveita, elämän kokoisia, koko ajan. Ja tiedän, että etsiskeleviä vastauksia tarvitsen yhä lisää, vastauksia jotka kertoisivat miten elää ja kasvaa keskellä tätä kaunista mutta myös niin mieletöntä maailmaa.


Hyvää pääsiäistä teille, rakkaat lukijat.

Toivokaamme, että hyvä ja kaunis vielä joskus voittaa.


lauantai 19. maaliskuuta 2016

Taiteilijatar Minna Canth: Agnes (1892)






Minna Canth 19.3.1844 - 12.5.1897.

Kuva Wikimedia Commons,
alkuperäisotos todennäköisesti Victor Barsokevitschin ateljee.


*****


Aloitan päivänsankaritarkirjoitukseni siteeraamalla hieman Helle Kannilaa:

 
Minna Canth kuuluu Suomen kulttuurihistorian merkittävimpiin, monipuolisimmin ja voimakkaimmin vaikuttaneisiin persoonallisuuksiin. Monia on jälkeenpäin häneen verrattu, mutta aina vain joltakin puolelta. Ei ole toista, joka hänen laillaan yhtaikaa olisi ollut uusia uria uria aukova kaunokirjailija, ulkomaisten kulttuurivirtausten välittäjä ja huomattava yhteiskunnallinen reformaattori, hoitipa hän sen ohella suurta kauppaliikettä ja seitsemän lapsen perhettä. Aika ajoin tämä monipuolisuus on ollut Minna Canthin jälkimaineelle suorastaan haitaksi, varsinkin on kirjailija ja taiteilija pyrkinyt jäämään sosiaalisen uudistajan varjoon. Mutta mitä pitemmästä perspektiivistä hänen elämäntyötään kokonaisuutena tarkastelee, sitä selvemmäksi käy, että hän kuitenkin ennen muuta oli kirjailija ja että hänen merkitystään Suomen kansalliskirjallisuuden eräässä kehitysvaiheessa tuskin voi yliarvioida. Minna Canthin parhailla teoksilla on myös muu kuin historiallinen arvo, niillä on edelleen jokaiselle lukijalle paljon annettavaa ja näyttämöllä esitettyinä hänen draamansa tenhoavat jatkuvasti.


Siteeraus on peräisin Minna Canthin vuonna 1957 ilmestyneiden Valittujen teosten esipuheesta.
Ja enpä voi näiden Kannilan sanojen äärellä muuta kuin nyökytellä: Minna Canth on kirjailijatar, jonka muisto ja luomisvoima kantaa aina tähän päivään asti, ehkäpä myös pitkälle tulevaan. Ja kyllä, lämmittää ihanasti ajatella, että kirjastohengetär Kannila ajatteli näin jo tuolloin taannoin!

Kuten myös Minna Maijalan pari vuotta sitten ilmestyneestä uudesta elämäkerrasta Herkkä, hellä,  hehkuvainen (2014) muistamme, Canthia on perinteisesti haluttu ahtaa vain naisasianaisen ja yhteiskunnallisen kannanottajan muottiin, vaikka hän oli todellisuudessa myös paljon muuta:
muun muassa ihmismielen tarkkanäköinen havainnoija ja – kyllä vain – ihan oikea herkkäsieluinen taiteilijatar. Hän oli nainen, jossa taide, tarkkanäköisyys ja rohkeus kohtasivat.


*****


Tänä vuonna päätin juhlistaa Canthin lähestyvää merkkipäivää avaamalla Valitut teokset sivulta 309, josta alkaa kertomus nimeltä Agnes (1892). Niin annoin itseni matkata aikaan, jossa Canth istui salonkinsa nurkkauksessa ja kirjoitti 1800-luvun naistaiteilijan palolla (oi, kyllä vain, minä olin siellä, näin hetkittäin miettiväisiksi kurtistuvat kulmat ja taas lentävän kynän, senkin miten joku sitten tuli ja kirjoittaminen taas hetkeksi taukosi). Ja jo ensimmäisiä rivejä lukiessani ajattelin, taas, mikä sanataiteilija Canth olikaan – sekä omana aikanaan että yhä vielä. Agnesin kerronta on hyvin kaunista ja sisältö ihmismielen kokoista.


***** 


Minä sanon sinulle, mitä meillä on yhteistä. Näes, – me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja molemmat tulemme ennen pitkää vajoomaan alas syvyyteen. 
Eroitus on vain siinä, että minä sen tiedän, sinä et.

Mitä Agnesissa siis tapahtuu? Kerronko? Hieman vain? Vaikka vain sen, että on nuoruudenaikaiset koulutoverit, kaksi tyttöä, ja myöhempi aikuisuus. Sen, että on kovin erilaiset elämät: toinen maailmaa nähnyt kaunotar, toinen kotoinen pumpulimekkoinen äiti. Ja tiedättehän:

Ei kukaan voi olla salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla.
Joko toinen, taikka toinen.

Sen, että toisella on maailmannaisen viileys, toisella (lapsekas?) kyky tuntea. 
Senkin, että kohtaaminen tuo mukanaan ehkä väistämättömiä mielialoja ja juonenkäänteitä.

Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät. Intohimo – kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen palvelijoita vaan, 
jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa.

Entä kerronta? Niin, sanojen soljuvuutta ja ajatonta ihmisenä olemista.
Taidokkaasti aseteltu minäkertoja, jonka läpi kaikki välittyy, myös kaikki se minkä toinen sanoi.
Taiteilijattaren sanoja ja niin tarkkoja havaintoja ihmismielen kuohuista.

Agnes ja Liisi. Liisi ja Agnes. Kaksi naista: niin erilaista, niin ajatonta.

(Ja niin, ehkä myös hieman ennalta-arvattavuutta. Mutta vain siksi, että uuden vuosituhannen lukija on lukenut jo liian monta kertomusta ollakseen helppo yllätettävä. Ja sitä paitsi, ehkä hänkin yllättyy silti...)


*****


Rakas Minna!

Tervehdys sinulle sinne pilvien päälle. Toivottavasti sinulla on siellä kupillinen hyvää kahvia ja reilu palanen makeaa kakkua. Näet kai, että täällä alhaalla liehuu sinun kunniaksesi lippu.
Ajattele miten kiehtovaa on, että maailma muistaa sinut yhä.
On ihmisiä, joiden henki elää läpi vaihtuvan ajan, ja sinä olet yksi niistä.

Ja tiedätkö, minä luulen että sinä olet – edelleen – aika monelle myös tärkeä esikuva: olit kirjoittava nainen jo silloin, kun sellaisia ei vielä juuri ollut (tai kun heistä ei ainakaan vielä juuri tiedetty, ehkä pöytälaatikoita sentään silloinkin oli, ainakin toisilla...).

Ja kuule, minä täällä en taidakaan laittaa Valittuja teoksiasi vielä takaisin hyllyyn,
vaan viipyilen vielä niiden sivuilla. Saattaa olla, että päivän mittaan minäkin vielä myös kirjoitan.
Siksi, että tahdon, ja siksi, että on sinun päiväsi.

Kiitos sinulle, tienraivaajatar ♥




keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Nuoren runoilijattaren ajatus runojen kirjoittamisesta







Minä olen huomannut, että runoihini voin panna semmoista, mitä en koskaan ole tuntenut, niihin voin panna semmoista, mitä en ole koskaan nähnyt, semmoista, mitä vain kuvittelen. Enkä minä voi niitä kirjoittaa milloin hyvänsä. Mutta toisinaan (tai varsin usein) minun täytyy kirjoittaa. Jotain sisässäni ikäänkuin tahtoo tulla esiin. Enkä minä voi sitä ilmituoda muuten kuin runoissani.


Saima Harmaja päiväkirjassaan 13.6.1925, 12-vuotiaana.

Miten varhain heräävätkään jotkut runoilijasielut!

Toivotan runollisia kevään päiviä ♥




sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Sunnuntaina







Viikonloppu: Maaliskuun utuista valoa ja herkänvaaleita tulppaaneita. Kaoottinen työpöytä, toivottuja välttämättömyyksiä joille nyt on annettava aikaa ja niiden rinnalla orastavia hahmotelmia joiden hajanaisuudessa kuultaa päivä jona ne ovat valmiita kirjoituksia. Tietoisuutta ajan kulumisesta ja samalla siitä, että se minkä verran sitä on, riittää. Kaduilla ihmisiä jotka hymyilevät ja toisia jotka eivät, tuulahduksia onnesta ja kiitollisuudesta ja riemua siitä että saan olla juuri minä, tässä elämässä joka minulla on. Illalla hetki kynttilähämyä ja lasillinen kirsikkaviiniä, avaria ajatuksia ja mahdollisuuksien kutittelevaa tuntua. Kirja joka kertoo ihmisen kaipuusta, niin pienestä ja suuresta, ja saa taas ajattelemaan sitä mitä kirjoittaminen oikeastaan aina on. Ehkä myös jonkinlaisia kiteytyviä oivalluksia ja oppimiskokemuksia, yhä kasvavaa ymmärrystä siitä että elämä on askellusta, hetkestä toiseen, ja että toisinaan askeleiden merkitys kirkastuu toisenlaisena kuin alun perin luuli. Kaiken keskellä lasten aaltoilevaa vatsatautia, viriteltyjä nukkumisjärjestelyjä ja silmäluomissa painavaa univelkaväsymystä. Jälleen kerran myös hämmästystä siitä, että vaikka nämä päivät kiirehtivät eteenpäin, niihin mahtuu sittenkin niin ihmeen paljon, tämä kokonainen elämä, myös tänään.


torstai 10. maaliskuuta 2016

Naisten aakkoset: A



Tarukirjan Margit käynnisti toissapäiväisen naistenpäivän kunniaksi riemastuttavan Naisten aakkoset -sarjahaasteen, jossa edetään aakkonen kerrallaan kysymyksiin vastaillen. Idea innosti minua niin, että päätin vastata ainakin tähän aloittavaan A:han ihan täällä kamarini puolella. Tietysti innostustani lisäsi myös se, että mieleeni tuli heti hyvin kirkkaita vastauksia, vähän liiaksikin asti :) Saattaa hyvinkin olla, että ihan jokaisen kirjaimen kohdalla ei tällaista valoelämystä tule...



Kuva Wikimedia Commons.




Haaste kuuluu näin:

Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella ensimmäisellä kerralla A:lla. Kysymyksiä on kolme:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.


Ja tässä ovat vastaukseni:

1. Aino Kallas. Tietenkin! Vielä on teoksia lukemattakin, mutta kirja kirjalta luen häneltä kaiken. Ihailen Kallaksen luomisvoimaa, tavoitteellisuutta, rohkeutta, omaleimaisuutta. Lisäksi minua inspiroi se, kuinka Kallaksen sanat kantavat mukanaan ikiaikaisia kysymyksiä naisen moneudesta, siitä että meissä naisissa on aina sekä päivä että yö.
2. Adele. Olen nykymusiikin suhteen ihan pihalla, mutta Adele on yksi niistä harvoista laulajattarista, jotka ovat löytäneet luokseni ja myös herättäneet ihastukseni. Miksikö? No siksi! Mikä upea, lahjakas nuori nainen! En juuri seuraile (nyky)julkimoiden yksityiselämää, mutta myös se vähä, mitä olen Adelesta kuullut, on minusta aika ihastuttavaa. Eikä ihan vähän ole sekään, että häntä kuunnellessani kerrokseni kivasti liikahtelevat.
3. a) Tähän minun on pakko antaa kaksi nimeä, pahoittelen kurittomuuttani: Astrid Lindgreniin ja Anni Swaniin. Astrid on lastenkirjallisuuden kiistämätön kuningatar ja yksi ikisuosikeistani, mutta henkilönä en tiedä hänestä juuri mitään. Asia onneksi korjaantuu aivan pian, sillä lukupinossani on parhaillaan Jens Andersenin kirjoittama tuore elämäkerta. Anni Swan taas kulkee mukanani ennen kaikkea Iris rukkansa kautta, mutta haluaisin nyt isona lukea myös hänen satujaan sekä hänestä joitakin vuosia sitten kirjoitetun elämäkerran. b) Ehdottomasti Vihervaaran Annan! Ihan siksi, että olen niitä tyttöjä, jotka eivät ilman Annaa varmaan olisi ihan sellaisia kuin ovat... Anna vaikuttaa ihanasti lukemattomissa ihailijattarissaan! (Ja eikö niin, että myös fiktiivinen neitonen käy ;))


Napatkaas muutkin Margitilta tämä mainio hauskuus :)



tiistai 8. maaliskuuta 2016

Naistenpäivän ajatuksia





Tänään, naistenpäivänä, minä ajattelen millaista on ollut ja on olla nainen. (Ja ei, en vain tänään.) Ajattelen erilaisia aikoja ja paikkoja, sitä mitä toisaalta luonto ja toisaalta ympäröivä kulttuuri naisena olemiselle merkitsee. Ajattelen mahdollisuuksia ja vaatimuksia, rajoja ja rajattomuutta, omaehtoisuutta ja välttämättömyyttä. Sitä, mitä meiltä naisilta odotetaan ja mitä me itse odotamme itseltämme ja maailmalta. Sitä, että minulla on hyvä olla naiseudessani, mutta maailma ei silti ole valmis, ei täällä eikä toisaalla. Ja sitä, että minäkin, tässä ja nyt, tunnen miten minussa vaikuttavat ajan kertymät ja sekä luonnon että kulttuurimme lait. Miten me kaikki olemme monien kerrosten tiivistymiä ja miten jo siksi on niin ymmärrettävää, että meissä on myös monta tahtoa.


Kaunista naistenpäivää <3



lauantai 5. maaliskuuta 2016

Heräämisiä


Ulkona kuiskailee jo kevät, minussakin kaikki se sumuinen valo ja ehkä jo salaa heräilevä maa. Kenties minunkin on hiljalleen aika herätä ja avata kamarin ikkuna, tuulettaa pöytäliinasta pölyt ja silmistä unipisarat.





Kuukauden uniaika on tehnyt hyvää vaikka ei, en ole vain nukkunut: olen myös lukenut, opiskellut, kirjoitellut, ajatellut, pysähdellyt. Ihmetellyt miten paljon aikani on kasvanut ilman kamaria ja toisaalta kuitenkin kaipaillutkin sitä – ja teitä, joita olen ajatellut lämmöllä. Olen pohtinut, pohtija kun olen, mitä blogikirjoittaminen kirjoittamisteni joukossa minulle oikeastaan merkitsee. Tunnistanut – taas – että kyllä: kamari on minulle sekä hälyä että iloa, ja vähän kummastellutkin tätä kaiken keinahtelevuutta. Ja niin, olen myös arvellut, että moni muukin miettinee aika ajoin näitä blogipuuhastelujen syvyyksiä ja merkityksiä. Sitä, miksi haluaa kirjoittaa ja kuitenkin välillä levätä.

Sitäkin olen miettinyt, olisiko ehkä hyvä muuttaa kamariani hieman, antaa enemmän tilaa ihan vain tunnelmille ja vapaasti kulkeville ajatuksille ja kutistaa lukukokemukset toisinaan (tai useinkin) vaikka vain sitaattiin. Huomaan, että minussa on toisinaan ehkä liian täyttä kyetäkseni kirjoittamaan kirjoista siten kuin olen tähän asti enimmäkseen kirjoittanut, mutta kuitenkin myös sellainen kummallinen kutina joka selvästi saa kaipaamaan kamariinkin kirjoittamista, vaikka sitten vähänkin. Ehkä siis availen silmiäni hiljalleen ja ehkä myös annan kamarin jatkaa rakentumistaan omalla painollaan ja tahdillaan, katsoa kuinka se kenties kerää seinilleen erilaisten hetkien erilaisia kerroksia. (Ja eikö vain että siellä, missä on kirjoja, on aina myös tunnelmia ja niitä omia aikojaan virtailevia mielenliikahduksia?)

Olen lukenut tauon aikana paljon. Uutta ja vanhaa, ensikertoja ja toisintoja. Ja huomannut, että lukemiseni hahmottuvat nyt(kin) tietynlaisiksi tuuliksi: on historian tuulahduksia, toden ja sepitteen toisiinsa kietoutumisia ja kaipuuta parempaan maailmaan. On myös ollut kummallistakin lukea ilman että luetusta on aikonut kirjoittaa mitään. Jotenkin se on tuntunut samaan aikaan sekä vapauttavalta että kaihoisalta: toisaalta on ollut ihanaa pitää kokemukset ihan vain ominaan, toisaalta taas surullista olla jakamatta hienojen teosten herättämiä ajatuksia. Ehkä poimin kokemuksista muutaman, joista kevään mittaan kirjoitan.


Kevätkeijuja luoksenne toivotellen,

Kamarin Katja