torstai 30. kesäkuuta 2016

L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet (1915)




Niitä on niitä sellaisia, sielukirjoja, sydänkirjoja, sisarkirjoja. Kirjoja, jotka ovat kaikkein rakkaimpia, koskettavimpia, omimpia. Hienoja, ansiokkaita, puhuttelevia kirjoja on maailmassa tietenkin valtavasti ja hyvä niin, mutta niitä kaikkein erityisimpiä ei silti ole kuin muutama (tai niin, ehkä sentään hieman enemmän). Joskus joku uusikin kirjallinen kohtaaminen luo sillan sielusta sieluun, mutta ainakin minulla tällaiset kirjat ovat enimmäkseen jo kauan mukana kulkeneita ystäviä, kertomuksia joiden lomaan olen itsekin kerrostunut.


– Kaikki on muuttunut – tai muuttuu pian, sanoi Diana alakuloisesti. – Minusta tuntuu, ettei meillä koskaan enää tule olemaan samanlaista kuin ennen, Anna.
– Me olemme kai tulleet tienristeykseen, virkkoi Anna miettiväisenä. – Ja sitähän ei voi välttää. Luuletko, Diana, että on todella niin ihanaa olla aikuinen kuin me pieninä aina kuvittelimme?


L. M. Montgomeryn ihana Anna-sarja on tietenkin yksi rakkaimmista lukukokemuksistani ja erityisen rakas minulle on juuri tämä sarjan kolmas osa, Annan unelmavuodet. Hieman väsyneet kesäpäivät saivat taas hellivää silittelyä ihanan sielunsisareni seurasta – tästä rakkaasta nuoresta neidosta aikuistumisen kynnyksellä. Niin, ei kai liene ihme että Montgomeryn kirjat ovat niin monelle tärkeitä ja rakkaita: niissä, kuten klassikoissa ainakin, on ajattomuutta, josta lukija kerta toisensa jälkeen löytää myös itsensä. Eikö vain olekin joskus ollut se hetki, kun on tullut aika lähteä kotoa suureen maailmaan ja kun kaikesta entisestä, lapsuudesta ja varhaisesta nuoruudesta, on vähitellen kuin huomaamaattaan irtautunut ja asetellut itseään tulevaisuuden saappaisiin. Ja ne vuodet, juuri ne, miten tärkeitä ne ovatkaan, samaan aikaan kipeitä ja huumaavia. Niin: kenestä kerron, Annasta vai itsestäni, ja onko meillä tässä kohtaa edes kovinkaan suurta eroa.


– Ja niiden neljän vuoden kuluttua – mitä sitten?
– Sitten tie taaskin kääntyy, vastasi Anna kevyesti. – Mutkan taakse ei voi katsoa, eikä minulla ole siihen haluakaan. On parempi olla tietämättä mitään.


On aika kiehtovaakin ajatella, miten eri tavalla sitä lukee tätäkin kirjaa nyt kuin ensikerralla joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten. Mitä sitä silloin ajatteli aikuistumisesta, josta ei vielä mitään tiennyt. Mitä ajatteli mahdollisista korkeakouluvuosista ja rakkaudesta, mitä ja miten sitä haaveili. Jotakin siitä muistaakin, tietysti. Sitten sitä kasvoi, tuli nuoren neidon ikään ja ne vuodet olivat siinä. Ja nyt, nyt sitä lukee Annaa ja itseään, itseään ja Annaa. Ajattelee mutkiakin, joiden taakse on sittemmin astunut. Kaikkea sitä mitä elämä on mukanaan tuonut. Sitäkin, että mutkia on edessä yhä vielä eikä ollenkaan tiedä, mitä elämässä vielä joskus tapahtuu. No mutta, nyt minä jo karkaan irti unelmavuosista. Ainako minä olen tällainen, karkailen minne sattuu. Vaikka toisaalta, ehkä unelmavuodet ovat myös tässä ja nyt.

Mitä minä Annan unelmavuosista kertoisin? Eihän niistä tarvitse kertoa oikeastaan mitään. Niille, jotka Annan tuntevat, hänen tarinansa on jo tuttu. Niille, jotka eivät, on ehkä parasta jättää vapaus löytää ja hahmotella hänet itse, jos he hänen äärelleen tuntevat vetoa. Mutta niin, jos kuitenkin tämän verran: romanttinen neidonmieli, kirjoittaminen (ja kyllä, epäonnistumisen pelko ja sitten kuitenkin uusi päätös yrittää: [e]päonnistuminen olisi kauhean nöyryyttävää ja [e]n koskaan enää kirjoita kertomusta kunnes kuitenkin [s]en minä teen), omaksi itseksi kasvaminen, haaveet, kirkastumiset, rakkaus...


– --- Voi, silloin kaikki kirkastui minulle – silloin tiesin – mutta luulin sen olevan liian myöhäistä.
– Mutta eipäs ollutkaan, tyttöseni. Tämä päivä korvaa meille kaiken. Se on antanut meille elämämme kauneimman lahjan.
– Tänään on meidän onnemme syntymäpäivä, kuiskasi Anna.


Ja kerta toisensa jälkeen, tässä samassa kohtaa, minä itken onnen ja kerrosteni sekaisia kyyneleitä.


*****

(Jasmiinipensas avaa joka päivä uusia kukkia. 
En millään malttanut olla kuvaamatta tätäkin kirjaa sitä vasten.
Ei kai haittaa, että kuvat hieman toistavat itseään...)



tiistai 28. kesäkuuta 2016

...ja Eevaa... ja Eevaa... ja Eevaa






Sanokaa minulle yksi asia
jolla ihminen on hyödyttänyt luontoa.
Olisi kaunista hiutua sitä muistellen.
Nostaisin pääni pystympään,
korahtelisin uljaammin,
yrittäisin nähdä tässä kaikessa jotain suurenmoista.


Eeva. Olen yhä lukenut sinun koottuja runojasi, eteenpäin ja takaisinpäin. Panttaan kirjaa itselläni, en haluaisi viedä sitä takaisin kirjastoon. Ehkä minun kuitenkin lopulta täytyy. Selitän itselleni, että kirjan tarvitsevat luettavakseen myös niin monet muut. Ehkä minun on koetettava etsiä tämä omaksi. Minusta tuntuu, että tarvitsen sinun sanojasi aina aika ajoin. Ne tekevät minulle hyvää.


Hyvä Jumala.
Anna linnuille pesiä.
Anna lapsille hyviä isiä ja äitejä.
Anna yksinäisille vanhuksille joku
joka ottaa heidät syliin.


Minä istun sinun viereesi, ristin käteni ja rukoilen sinun kanssasi. Eikö runon tarkoitus olekin kohdata lukija ja tulla osaksi myös häntä? Sanat, niin – siltoja sielujen välillä.


Ei, ei, ei.
Ei sotaa!


Miten lujaa meidän pitäisi huutaa että he kuulisivat?


*****


Ennen kuolemaani
minä varmaan lopulta kelpaisin
myös elämälle.


Luulen, että sanoin sen sinulle jo. Tai ainakin sinusta. Että sinä sanot kaiken niin oikein. Sanon sen silti taas. Senkin, että runoistasi on taas vaikeaa kirjoittaa, koska oikeastaan ne kaikki olisivat siteeraamisen arvoisia. Minun sanani niiden välillä ovat vain tyhjää helinää. Täytettä, jota ripottelen väliin, että näyttäisi siltä että sanon itsekin jotakin.


Joka tapauksessa tämän hetken nimi on
kiitos.


Mietin miltä tuntuisi istahtaa kanssasi kesäiltaan ja juoda kupillinen teetä. Hengittää jasmiininkukkien tuoksua ja vaaleaa iltaa. Tiedätkö, oikeastaan olen tehnytkin juuri niin.


Sillä joka masentuu
on vielä unelmia.


Olen keskustellut kanssasi elämästä ja kuolemasta ja rakkaudesta, siitäkin kuinka ihminen kuuluu kukkaniityille ja metsien huminaan. Tiedän myös, että keskustelu jatkuu.


Minä pidän ihmisistä joilla on avoin mieli.
Ihmisistä jotka pystyvät sanomaan: Ai?
Niinkö? Vai niin. En tiennytkään.
Tuota en ole tullut ajatelleeksi.


Niin minäkin. Avoin mieli tekee ihmisestä avaran. Riisuu ihmisestä turhan tärkeyden ja halun olla aina oikeassa, tietää kaikki paremmin kuin muut. Ehkä on niinkin, että maailmaa kuljettavat eteenpäin vain avarat ihmiset, ne joilla on uskallusta ja kykyä nähdä omaa mieltään pidemmälle.


Kuolema. Luopuminen. Siitä sinä kirjoitat nyt paljon. Siitä kuinka


[e]räänä päivänä he ovat poissa
vastoin kaikkea aikaisempaa kokemustamme.


He, rakkaat. Ja silloin jäljellä ovat enää muistot. Enää. Niin paljon.


Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.


Ja lastenlapset kantavat heitä mukanaan, kukkina ja puina ja intohimoina. Kunnes heistäkin joskus tulee mummoja ja kukkia ja puita. Kunhan ovat ensin olleet intohimoisia.


Ja rakkaus.


Hetkien hetki:
rakkaus kohtaa rakkauden.

Tässä hetkessä on toivomme.
Maailman toivo.


Kiitos Eeva. Jälleen.


*****


Siteeratut runot ja runokatkelmat ovat Eeva Kilven kokoelmista Animalia (1987) ja Kiitos eilisestä (1996). Mukana on myös lainaus viimeisistä runoista vuosilta vuosilta 1996–2000. Nämä kokoelmat samoin kuin nämä ja nämä sisältyvät kaikki Eevan koottuihin runoihin, teokseen nimeltä Perhonen ylittää tien (WSOY, 2000). Suosittelen lämpimästi Eevan runoihin tutustumista, jos ne eivät jo tuttuja ole. Nämä runot ovat sieluhoitoa parhaimmillaan.


maanantai 27. kesäkuuta 2016

Kesämaanantai





Jasmiinipensaassa ensimmäiset nuput ovat avautuneet kukkaan, ne ovat tänä vuonna aikaisessa, ihastuttavat ja hämmästyttävät. Euroopan poliittisella taivaalla tuulee: EU ei ole ongelmaton, mutta onko ongelmatonta myöskään se, että se alkaa repeillä. Aamun lehti on täynnä alennusmyyntimainoksia, minua väsyttää ajatuskin mutta onneksi meillä ei tarvita mitään minkä perään pitäisi rientää. Räpsyttelen unihiekkaa silmistäni, otan lisää teetä ja herättelen itseäni juhannusviikonlopun jälkeiseen kesäarkeen, koetan lämmitellä ajatuksia suuntautumaan niihin askareisiin joihin niiden olisi taas keskityttävä.

Mietiskelen, että olisi kirjoja joista kirjoittaa ja että myöhemmin tällä viikolla niistä jostakin ehkä kirjoitankin. Pauliina Vanhatalon esikoisromaani toi kesäpäiviini pilviä jotka vangitsivat alleen, muistutti taas miten kipeää on olla nuori ja siitäkin miten ihminen aina vain on yhtäältä niin rakkaudentarpeinen ja toisaalta niin vallanhaluinen. Myös Volter Kilven rakastunut David huudahtelee minussa yksinpuhelujaan, asettelee itseään paikalleen vuosisadanvaihteen kirjallisessa maailmassa. Ja Eevaakin haluan siteerata vielä ja taas.

Tälle päivälle on luvattu sateista. Olo on kummallinen, samaan aikaan levollinen ja levoton, uninen ja toiminnanhaluinen. Pian on heinäkuu ja tuntuu siltä että aika kiirehtii mutta etenee kuitenkin juuri siihen tahtiin kuin sen pitääkin, kuljettaa elämää mukanaan.


torstai 23. kesäkuuta 2016

Aalon lumoa ja juhannuksen taikaa






Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.


(Aino Kallas: Sudenmorsian, 1928)


*****


Aalo, Aalo, piikaiseni Aalo. Sellainen oli sinun juhannusyösi, Metsän Hengen syleilemä. Kerta toisensa jälkeen sinun tarinasi on minulle suuri ja runsas. Mikä merkitysten tiivistymä ja avaruus sinä oletkaan.


*****


Aalon juhannusyön tunnelmista toivotan kaikille kamarissa viivähtäville 
taianomaista juhannusjuhlaa!



sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

12 tietokirjaa riippukeinuun




 Thomas Kennington: Lady reading by a window, noin 1900.



Sain Katveita -blogia kirjoittavalta kaimaltani haasteen listata kesän kunniaksi 12 tietokirjaa riippukeinuun. Kiitos kaimani hienosta haasteesta, joka on hetken joutunut odottamaan vuoroaan. Nyt on tämän aika! Siispä, pitemmittä puheitta, tässä kamarin suosituksia riippukeinutietokirjoiksi:


Markku Valkonen: Kultakausi (1989)

Kyllä, olen taiteemme kultakauden lumoissa. Tunnustan auliisti, että en ole mikään kuvataiteen asiantuntija, mutta sitäkin suuremmin nautin taideteosten estetiikasta ja tarinoista juuri siten kuin ne minun sieluani koskettavat. Ja kas vain, eniten minua koskettaa juuri tämä 1800- ja 1900-lukujen taitteen kuvataide. Kultakauden ihanat teoskuvat vievät kiehtovalle taidematkalle siihen hurmaavan riipaisevaan aikaan, jona muun muassa Helene Schjerfbeck, Albert Edelfelt, Elin Danielson-Gambogi, Maria Wiik, Magnus Enckell, Akseli Gallen-Kallela, Ellen Thesleff ja Hugo Simberg taideteoksiaan loihtivat.


Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta (2014)

Kyllä, lisää vuosisadanvaihteen kuvataidetta, nyt erityisesti naistaiteilijoiden elämää ja teoksia: Riitta Konttisen Taiteilijatoveruutta kertoo neljän taiteilijattaren – Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Helena Westermarckin ja Maria Wiikin – elämästä, työstä ja ystävyydestä. Harmittelen edelleen, että samanniminen näyttely pari vuotta takaperin jäi minulta vierailematta (tyypillistä, kotikissa mikä kotikissa), mutta onneksi myös tämä ihana kirja tarjoaa antoisan riippukeinu- tai nojatuolimatkan näiden kiehtovien ja inspiroivien naistaiteilijoiden elämään.


Juhani Salokannel ja Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää (2005)

Aikamatka Tuusulanjärven taiteilijamaisemiin kuului viime kesän ihaniin lukuhetkiini, ja suosittelen vastaavaa reissua lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa 1800- ja 1900-luvun taitteen (öhm, en kai nyt ole jotenkin yksipuolinen...) taiteilijaelämä luonnon helmassa. Teos muistuttaa osaltaan, että pyrkimys vaihtoehtoiseen elämäntapaan ei ole vain meidän aikamme marginaalinen ilmiö, vaan että aina on ollut ihmisiä, joissa on elänyt kaipuu luonnon ja rauhan äärelle... Viivähtäminen Aholassa, Ainolassa, Suvirannassa, Halosenniemellä ja muissa Tuusulanjärven taloissa tekee siksikin hyvää. Ja kyllä, tämä jos mikä sopii täydellisesti juuri riippukeinumatkailuun! Tuusulanjärven taiteilijaelämästä voit lukea lisää täältä.


Pirjo Lyytikäinen: Narkissos ja sfinksi – Minä ja toinen vuosisadanvaihteen kirjallisuudessa (1997)

No niin, tässä tämä ajanjakso lukeekin sitten jo teoksen nimessä... Mutta niin: vuosisadanvaihde, symbolismi ja dekadenssi ja kirjallisuuden paradoksaaliset Narkissokset... Eino Leinon, L. Onervan, Volter Kilven, Johannes Linnankosken, Joel Lehtosen ja muutamien muidenkin kiehtovat teokset... Se kuinka ”dekadenssi on symbolistin uskonpuutetta ja symbolismi dekadentin paratiisiunelma” mutta kuinka jossakin kuiskailee myös se romanttisempi juonne ja unelma viattomuudesta... Monen monta lisäpistettä annan teosta elävöittävästä ja ajan kirjallisuuden ja kuvataiteen toisiinsa kytkevästä taidekuvituksesta.

 
Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja (2013)

Riippukeinumatkailun aatelia tämäkin! Haltiakuusen alla on ihana, kaunis, hurmaava teos, jossa nimensä mukaisesti matkataan suomalaisissa kirjailijakodeissa... Juhani Ahon lapsuudenkoti Iisalmessa ja Ahola siellä Tuusulanjärvellä, Minna Canthin salonki Kuopion korttelimuseossa, Aino Kallaksen kesäpaikka Hiidenmaan Kassarissa, Eino Leino -talo Kajaanin Paltaniemellä, Runebergien kotitalo Porvoossa ja niin edelleen ja niin edelleen... Ei taida tarvita juuri arvailla, miksi ainakin Kamarin rouva tälläkin matkalla niin viihtyy...


 Niels Frederik Schiøttz-Jensen: A lady reading in the garden, noin 1894.



Anna Kortelainen: Eri kivaa! Onerva – Kaupungin naiset 1910 (2010)

Ja kun on palaillut Haltiakuusen alta, voi pienen hengähdyshetken jälkeen matkata vaikka L. Onervan mukana 1800- ja 1900-lukujen taitteen Helsinkiin... Anna Kortelaisen Eri kivaa! tarjoilee ihanan elämyksellisen aikamatkan modernin helsingittären maailmaan... Kerrassaan kiehtova kirja, joka kertoo millaista oli elää Onervana Onervan aikaan: opiskella, tehdä työtä, istua kahvilossa ja kirmata kulttuuririennoissa, kärsiä jatkuvasta rahapulasta ja elää salavuoteudessa... Tämänkin teoksen ansioita on myös runsas ja monipuolinen kuvitus. Täällä lörpöttelen kirjasta (ja sen vierestä) enemmänkin.


Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002)

Anna Kortelainen taas, kyllä... Mutta voi miten voikin jokin (tieto)kirja tehdä pesänsä sieluun ja sydämeen, avata ovia ja ikkunoita, sykähdyttää ja syleillä. Kortelaisen matka Albert Edelfeltin rakastajattaren jalanjäljille on kertakaikkisen kiehtova sekoitus elämää, taidetta ja tutkimusta ja tärkeä puheenvuoro historian unohtamien elämänkohtaloiden puolesta. Tässä teoksessaan Kortelainen matkustaa taiteen kertomien tarinoiden, menneisyyden hämärän todellisuuden ja nykyisyyden tulkintapyrkimysten välillä, eikä lukija voi muuta kuin lumoutua siitä miten hän matkaansa tekee ja miten hän sen kirjoittaa. Virginiestä voit lukea enemmän täältä.
 

Minna Maijala: Herkkä, hellä hehkuvainen – Minna Canth (2014)

Jos Minna Maijalan pari vuotta sitten ilmestynyt Canth-elämäkerta on vielä lukematta, siihenkin voisi tarttua vaikka näinä kesäisinä päivinä... Elämäkerta näyttää paitsi yhteiskunnallisesti ja psykologisesti tarkkanäköisen myös herkän, hellän ja hehkuvaisen taiteilijattaren ja laajentaa sitä kuvaa, jota aikaisemmat elämäkerrat ovat Minnasta tarjoilleet. Minna oli vääryyksien näyttäjä, mutta myös paljon muuta. Ihana, inspiroiva Minna! Kirjoitukseni tästä hienosta teoksesta oli Kamarini ensimmäisiä.


Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti (2014)

Tämä teos oli ja on itselleni sekä kiehtova että vaikea, koska minulla (kuten varmasti kaikilla muillakin Edithin runoihin syvästi ihastuneilla) on oma Edithini, jonka näen ja ymmärrän omalla tavallani. Suosittelen teosta kuitenkin lämpimästi, sillä samanaikaisesti kiehtova ja vaikea teos voi olla hyvinkin antoisa kokemus... Teos sopii oikein hyvin paitsi Edithin ihailijoille ja ihailijattarille, myös kaikille yleisemmin kirjailija/runoilija/taiteilijaelämäkerroista kiinnostuneille – ja myös sinne riippukeinuun. Tämä (kuten Maijalan Canth-teos tuossa yllä) saattaa herättää hyvinkin monia ajatuksia ja antoisaa mielensisäistä keskustelua siitä, miten ihmisen elämä voidaan tulkita ja kertoa. Edith-fanin vuodatus löytyy täältä.


Virginia Woolf: Oma huone (1929)

Ja oi kyllä, tämä Virginia Woolfin klassikkoteos sopii jokaiselle, joka on kiinnostunut siitä mitä kirjoittamisen mahdollisuus edellyttää: voidakseen kirjoittaa jokaisella naisella (ja yksilöllä ylipäätään) on oltava omaa rahaa ja omaa tilaa ja vapautta olla oma itsensä. Woolfin ”oma huone” on sekä todellinen että metaforinen tila, jonka jokainen kirjoittaja sukupuolestaan riippumatta tarvitsee. Woolf puhuu myös sen puolesta, että kirjoittajan on oltava rehellinen itselleen, kirjoitettava juuri siten kuin haluaa kirjoittaa, ketään kumartelematta, ja muistuttaa, että [n]iin kauan kuin kirjoitat sitä mitä haluat kirjoittaa, vain se merkitsee jotain; eikä kukaan voi sanoa, merkitseekö se vuosien ajan vai vain muutaman tunnin. Tästä tärkeästä teoksesta voit lukea lisää täältä.


 Albert Edelfelt: Kesä, 1883.



Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (2015)

Louisa May Alcottin ihanat Pikku naiset, Lucy Maud Montgomeryn hurmaavat ja rakkaat Annat ja Runotytöt, Laura Ingalls Wilderin ihastuttava Pieni talo preerialla, Merri Vikin hupaisan hauskat Lotat... Jos olet kasvanut tyttökirjojen ihanissa maailmoissa astellen, tämä teos sopii riippukeinuusi kerrassaan täydellisesti! Kapina ja kaipuu tarjoaa sekä kiehtovaa elämäkertatietoa näistä ihanista kirjailijattarista että lukijoiden kokemuksia heidän rakkaista luomuksistaan. Eniten pidän siitä, että teos näyttää miten nämä sielunsisaret voivat olla meille kaikille ikiomia ja silti meidän kaikkien yhteisiä. Lisää teoksesta täällä.

 
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)

Mia Kankimäen matkasta tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen hovinaisen maailmaan muotoutuu kerta kaikkiaan valloittava kirja, joka vähät välittää genrekaavoista ja rakentuu omalla tavallaan tietoa, omakohtaisuutta ja aina niin innoittavaa uskallusta juuri sopivasti yhdistellen. Tämä teos tarjoaa varmasti antoisan matkan monenlaisille lukijoille, ja niinpä suosittelen teosta sydämellisesti kaikille niille, jotka innostuvat Japanista, historiasta, kirjallisuudentutkimuksesta, ylipäätään tutkimuksesta, tarinoista, omakohtaisuudesta ja/tai uskalluksesta tehdä toisin ja itselle oikein. Varaa matkaevääksi myös runsaasti hyvää teetä :) Täällä on teoksesta muutama sanaa lisää.


Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016)

Keväällä ilmestynyt Keskivaikea vuosi oli ensimmäinen teos, jonka Pauliina Vanhatalolta luin, mutta ei todellakaan viimeinen: masennusmuistiinpanot käynnistivät minussa Vanhatalo-vyöryn, jonka myötä luin häneltä kevään mittaan myös useamman kaunokirjallisen teoksen. Keskivaikea vuosi on hieno ja tärkeä puheenvuoro masennuksesta, mutta myös introversiosta ja ihan vain omana itsenä olemisesta, sellaisena kuin on. Aiheestaan huolimatta teos ei ole ollenkaan masentava vaan ennen kaikkea ihastuttava – rohkea, rehellinen, ihmisyydentäyteinen ja -tuntuinen – ja siksi suosittelen sitä lämpimästi myös sinne riippukeinuun. Tästä hienosta teoksesta voit lukea myös täältä.   


Kirsi Vainio-Korhonen ja Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat – suomalaisen rakkauden historiaa (2015)

Ja vielä sokerina pohjalla: Oletko kenties kiinnostunut rakkaudesta ja rakkauden historiasta? Menneiden vuosisatojen rakkaustarinoista? Siitä, perustuiko avioliitto entisinäkin aikoina myös johon muuhun kuin vain sukujen keskinäisiin sopimuksiin? Siitäkin, mitä mieltä 1700-luvun tiedemiehet olivat haluttomista naisista ja saman ajan säädylliset naiset alushousuista? Jos, niin Lemmen ilot ja sydämen salat sopii riippukeinuusi kuin mansikka makeanraikkaaseen kesäkakkuun. Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen teos suomalaisen rakkauden historiasta on kerrassaan mainio ja mukavalukuinen aikamatka lemmen iloihin ja sydämen saloihin. Lisää teoksesta voit lukea täältä.



(Ja jos nyt jotenkin näyttää siltä, että tässä oli enemmän kuin kaksitoista kirjaa, niin se johtuu joko siitä, että kirjat laskeneella oli vain lyhyt matikka tai sitten siitä, että valitseminen ja etenkin poisvalitseminen on hänelle toisinaan kovin vaikeaa :))


Tähän haasteeseen voivat kaikki halukkaat tarttua Katveita -blogissa, mutta esittäisin myös oman vienon pyyntöni, että Omppu, Kaisa Reetta, Paula ja Jaana listaisivat omia riippukeinutietokirjojaan, jos sopiva hetki sattuu kohdalle osumaan... Lämpimästi kannustan myös kaikkia muita haasteen nappaamaan :)


*********

Kuvat Wikimedia Commons.



perjantai 17. kesäkuuta 2016

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002)






Virginie katsoo minua kasvot käsivarsiaan vasten. Huulilla on nuoren naisen pehmeän kujeileva hymy, silmissä surumielisyys jossa kimmeltää elämänkokoinen tarina. En kai koskaan väsy häntä katselemaan. Häntä ja hänen tarinaansa, jonka melkein voin hänen silmistään lukea, mutta en sittenkään.


Mitä jää jäljelle ihmisestä, josta tiedämme hädin tuskin etunimen ja joitakin kasvonpiirteitä?
 Täytyyhän jotain jäädä.


Anna Kortelaisen Virginie! (2002) on oikeastaan niitä kirjoja, joista en melkein tahtoisi kirjoittaa mitään tai joista tahtoisin kirjoittaa vain itselleni. Mutta niin, taas keskustelen itseni kanssa, hieman kiukuttelenkin, sellainen olen, ja kysyn kumpi on oikein, sekö että pitää kirjan itsellään vai että nostaa sen esiin sillä pienellä areenalla, jossa sen sentään voi tehdä.


Miksi joidenkin ihmisten tarinat tallentuvat takuuvarmasti tuleville polville ja joidenkin tarinoita ei enää koskaan pysty lopullisesti selvittämään?


Milloin se oli, kun sain tietää että ihanasta, kauniista Virginiestä on kirjoitettu kirja? Joitakin vuosia sitten ehkä. En muista enää. En varmaankaan vielä silloin, kun kirja julkaistiin, sillä minulla oli silloin muuta ajateltavaa ja tieto kirjan julkaisemisesta on luultavasti mennyt minulta ohi. Muistan vain, että joskus pari vuotta sitten kohtasin kirjan sattumalta antikvariaatissa ja keräsin sen lumoutuneena mukaani. Tiesin, että tämä olisi niitä kirjoja, joista voisin sydän pakahtuneena sanoa että minun. Ja niin voinkin.


Virginie on esimerkki juuri sellaisesta naisesta, joka huolestutti 1800-luvun lopun naiskeskusteluun osallistuneita: hän pakenee määrittely-yrityksiä.


Voin, koska kirja kertoo naisesta vuosisadanvaihteen Pariisissa. Koska se kertoo suomalaisen taiteen kultakaudesta. Koska se kertoo rakkaudesta, sen monista kasvoista. Koska se sekoittaa toisiinsa elämän, taiteen ja tutkimuksen, matkustaa taiteen kertomien tarinoiden, menneisyyden hämärän todellisuuden ja nykyisyyden tulkintapyrkimysten välillä.


Mikrohistorian täytyy uskaltaa käyttää sanoja, jotka ilmaisevat tiedon ja elämän epävarmuutta:
 ”ehkä”, ”sanotaan”, ”luulen”.


Kyllä, juuri niin! Ja eikö se oikeastaan olekin kaikkein rohkeinta, se että rohkenee ilmaista kaiken epävarmuuden? Niin, Virginie! on mikrohistoriaa. Sitä historiaa, joka antaa äänen tavallisten ihmisten elämälle. Eikä nyt takerruta tavallisuuden problematiikkaan, vaan otetaan käsite määritelmänä kaikille niille ihmisille, jotka jäävät historiankirjojen ikuistamien suurmiesten (ja joskus harvoin -naistenkin) varjoon. Mikrohistoria on myös sitä historiaa, jota kirjoittaessaan [h]istorioitsija ei ole se joka tietää, vaan se joka kysyy. Ja jo se yksin saa minut sitä rakastamaan, sillä kysyminen on aina vastaamista tärkeämpää ja syvempää: kysyminen kertoo, että ihminen on kylliksi nöyrä ymmärtääkseen ettei tiedä. Mikrohistoriaa kirjoittaessaan tutkija voi tuoda esiin juuri sen, että myös hän itse on oman aikansa ja inhimillisen rajoittuneisuutensa vanki. Että hänellä on polku, jota hän voi kulkea, mutta jonka taivaltaminen ei välttämättä takaa mitään muuta kuin hyviä arveluita, mahdollisuuksia. Lopullista totuutta ei ole eikä voi olla, ja juuri se tekee yhä uusista kysymyksistä niin tärkeitä. 
 
Anna Kortelainen kertoo Virginielle yhden mahdollisen tarinan, jossa mahdollisuuksia on monta. Minä luen mitä hän kertoo ja katselen Virginietäni, mietin mikä Kortelaisen kertomassa tarinassa on totta ja miten paljon voimme todesta tietää, sitäkin mitä totuus ylipäätään on. Ajattelen myös rakkautta, tietenkin. Juuri sitä, miten rakkaudellakin on aina useammat kasvot. Sitäkin, pitäisikö minun olla vihainen Edelfeltille, jonka teoksia olen vähäisellä kuvataiteen ymmärrykselläni ja palavalla sydämelläni aina ihaillut. Ei kai, ei sittenkään. Ja kyllä, kuitenkin. Mutta jos hän ei olisi maalannut rakastajatartaan, Virginien tarinaa ei olisi senkään vertaa kuin se nyt on. Hän ikuisti sinut Virginie, vaikka – niin, vaikka.

Kun lopetan kirjan, olen huumaantunut ja hurmaantunut, molempia yhtä paljon. Siksi, että jälleen yksi vuosisadanvaihteen naiskohtalo hengittää minussa. Siksi, että minusta tuntuu että minulle avautuu hiljalleen kokonainen uusi maailma ja että juuri tämä kirja on osaltaan raottanut ovea. Siksi, että minusta tuntuu, että minussa kasvaa jotakin. Että jokin, joka on jo jonkin aikaa ollut versolla, on juuri kasvattanut itselleen uuden nupun. Siksi, että kirjat jotka ovat itselle oikeita ja tärkeitä ja tarpeellisia, tulevat kyllä lopulta vastaan, etsittyinä tai sattumalta. Siksi, että haluan tietää enemmän, ymmärtää enemmän. Kysyä enemmän.


 **********

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina.
316 s. Tammi 2002.


PS. Ja mitä tutkimuksen tekemiseen tai ylipäätään luovan työn innoittavuuteen tulee, 
niin tiedämmehän, että [o]lotila muistuttaa kovasti rakastuneisuutta.


lauantai 11. kesäkuuta 2016

Runoilijuuden problematiikkaa







Kuzma Petrov-Vodkin: Anna Ahmatova, 1922.
Kuvalähde Wikimedia Commons.




Menettää sanojen tuoreus, tunteen
yksinkertaisuus
kuin taiteilija menettäisi näkönsä,
näyttelijä äänensä ja eleensä,
kaunis nainen kauneutensa.

Vaan älä yrittää säilyttää itselläsi
lahjaa jonka taivas antoi haltuusi:
meidät on tuomittu tuhlaamaan,
ei säästämään – tiedämme.

Mene siis yksin ja paranna sokeita,
kuullaksesi epäilyn raskaalla hetkellä
oppilaitten pilkan ja vahingonilon,
väkijoukon välinpitämättömän hälyn.


Anna Ahmatova 1915,
suomennos Marja-Leena Mikkola.


**********


Runoilija: lahjallaan siunattu ja tuomittu. 


keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Oh, Miss Matty!







On kerrassaan miellyttävää syödä päivällistä poikamiehen seurassa
Matty-neiti sanoi, kun asetuimme istumaan konttorihuoneeseen. Toivottavasti tämä ei ole sopimatonta; niin monet miellyttävät asiat ovat sopimattomia!


Ei, Matty-neiti, ei se varmastikaan ole ollenkaan sopimatonta...
Sovitaan niin, että se on ainoastaan miellyttävää.


Pienessä Cranfordin kaupungissa 1800-luvun alkupuolella eletään omalla hyväksikatsotulla tavalla, ehkä vähän hassusti ja vanhanaikaisesti mutta samalla myös somasti ja viehättävästi. Siellä asuu naisia, niin, kyllä vain, sanotaanpa niinkin että se on amatsonien valtakunta. Asukaskuntaan kuuluvat muun muassa neiti Deborah Jenkyns ja neiti Pole, rouvat Forrester ja Jamieson, ja voi niin, ihanista ihanin Matty: epäitsekäs ja mutkaton, vähän arka mutta aina yhtä kultainen.


ja mitä astronomiaan tuli, hän oli yksityisessä, luottamuksellisessa keskustelussa kertonut minulle, ettei hän ikinä voinut oikein uskoa, että maa liikkui lakkaamatta, ja ettei hän halunnutkaan siihen uskoa, sillä sellaisen ajatteleminenkin teki hänet väsyneeksi ja pyöröpäiseksi.


Kuule Matty, tiedätkö että nykymaailmassakin on kaikenlaista joka saa ihmisen pään pyörälle... Joskus minusta tuntuu, että minun pääni on pyörällä kaiken aikaa. Ehkä juuri siksi hakeudunkin niin mielelläni ajassa taaksepäin... (Arvaa mikä minulla silti on? Tietokone! Uskotko että se siirtää tietoa ihan itsestään? Ne puhuvat kai jostain biteistä ja kilotavuista, en minä oikein tiedä...)


ja pieni määrä herkkäuskoisuutta on suureksi avuksi elämässä – se on parempaa kuin ainainen epäileminen ja vaikeuksien ja ikävyyksien hakeminen kaikkialta.


Voi niin, Matty-neiti. On varmasti parempi uskoa herkemmin hyvään ja olla luottavainen kuin aina vain epäillä. Ei niin, että antaa kävellä päältään, mutta niin että uskaltaa eikä aina ajattele toisista pahaa.


mutta minua rasittaa kovasti kuvitella, mitä tekisin, jos se tai tämä asia tapahtuisi; ja luulenkin, että mieluummin odotan ja katson, mitä tapahtuu; ja olen aivan varma, että saan silloin avun ja osaan päättää, kunhan en vain huolehdi ja hätäile liikaa etukäteen.


Kyllä sinä olet sitten viisas. Voi kun minäkin olisin. Päätän että olen. Opettelen. Yritän. Kerään mieleeni nämäkin sanasi ja muistutan niillä itseäni aina kun taas turhaan hermoilen.


– en tarkoita, että minun elämäni on ollut murheellinen,
se on vain ollut niin erilainen kuin odotin.


Ja miten sinä tuonkin sanot niin hienosti. Kyllä vaan tämä elämä on jännää. Mutta mukavaa myös, eikö vain. Ei sitä aina tiedä, mitä se tullessaan tuo, mutta kyllä on sentään hienoa että saa elää. Olen muuten tässä hiljattain lukenut taas Eeva Kilpeä – niin, et tunne häntä, hän on runoilija täältä ajan takaa – ja hän sanoo niin hienosti, että elämä on erikoinen kokemus. Kyllä vain. Luulen, että sinä olisit ymmärtänyt mitä hän tarkoittaa.


Mary, joka sinusta – ja niin, teistä muistakin – minulle kertoi, sanoo lopuksi että


Me kaikki rakastamme Matty-neitiä, ja jotenkin minusta tuntuu, että olemme parempia ihmisiä, 
kun Matty-neiti on lähellä.


Ja sellainen sinä kyllä ihan oikeasti olet. Ihana ja herttainen, valat uskoa siihen että maailmassa on ihmisiä joissa sykkii lämmin ja hyväntahtoinen sydän.


PS. Tiedätkö, kun luen sinusta, saat kaiken aikaa Judi Denchin kasvot... Ei, et tunne häntäkään, hän on näyttelijätär ja täältä minun ajastani hänkin. En tiedä, mitä itse ajattelisit, mutta minusta hänen kasvonsa ovat sinulle koko lailla oikeat...


**********


Niin: Elizabeth Gaskellin Cranfordin naiset (1851–1853) on ihan oikea hyvänmielen kirja. Ei voi olla tulematta hyvä mieli, kun näistä naisista lukee. Juu, he ovat kovin tarkkoja siitä miten sopii käyttäytyä ja ehkä he ovat meistä vähän hassujakin, mutta samalla he ovat kerta kaikkiaan valloittavia, Matty-neiti etenkin. Suosittelen teosta lämpimästi vaikka kesäisen lempeään päivään. Somasti hellivä on myös teoksen (ja Gaskellin muun tuotannon) pohjalta tehty tv-sarja.



maanantai 6. kesäkuuta 2016

Naisten aakkoset: D




Naisten aakkoset jatkuu taas, tänään kirjaimella D. 

Naisten aakkosissa etsitään siis naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, 
ja idean on laittanut matkaan Tarukirjan Margit



Elin Danielson-Gambogi: Omakuva, 1899.
(Kuvalähde Wikimedia Commons.) 


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?


Nyt täytyy sanoa, että oli kumman hankalaa löytää D-kirjailija, joka ansaitsisi suosikkini arvonimen. Aloin jo olla hyvin epäluuloinen kirjallisuudentuntemukseni suhteen (mikä onkin toki paikallaan, kirjallisuudentuntemukseni ON loputtoman keskeneräistä) ja arvelin sitten lohdullisesti niinkin, että en varmaan ole vielä kohdannutkaan sitä kirjailijatarta, joka voisi olla se ikioma D:ni. Mutta löytyihän tuolta mielen sopukoista lopulta yksi: Dodie Smith! En tosin ole lukenut häneltä muuta kuin Linnanneidon lokikirjan, mutta sen lukeminen osui aikanaan niin oikeaan hetkeen, että muistelen tuota teosta suurella lämmöllä. Melkeinpä kirjan uusintaluku voisi kuulua kesän lukusuunnitelmiinikin, mutta katsotaan...



2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. 
Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?


Elin Danielson-Gambogi, yksi 1800- ja 1900-lukujen taitteen naistaiteilijoista. Eräs hänen maalauksistaan on kulkenut postikorttikoossa mukanani jo puoli elämää ja tehnyt hänestä minulle jo yksinään tärkeän. Taiteilijattaren elämää en juuri tunne, mutta katselen ihastellen hänen taideteoksiaan aina kun niitä jossakin kohdalleni osuu.


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): 
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? 
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? 
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.


Tällä kertaa vastaan kysymykseen b:


b) Prinsessa Dianan! Siksi, että olin pienenä täysin ihanan Diana-prinsessan lumoissa. No, pikkuinen tyttö ei tietenkään juuri prinsessan todellisuudesta tiennyt, hän näki vain kauniit kasvot ja ihanan häälaahuksen, ja niin piti ollakin. Prinsessan elämäntarina ei tainnut turhan onnellinen olla, mutta olen antanut itseni kantaa häntä mukanani ennen kaikkea lapsuuden ihanana satuna, joka oli melkein totta... Muistan, kuinka sain äidin ja hoitotädin poikkeusluvalla katsella television häälähetystä, vaikka oli päiväuniaika. Pettymys oli tosin lopulta suuri, sillä nukahdin kumminkin jo häiden alkumetreillä ja heräilin vasta kun häät olivat jo ohi. Onneksi lehdistä sai leikata kuvia ja ihailla sitten niistä sitä ihanaa oikeaa prinsessaa. Minulla oli myös rakas ja kaunis paperinukke, joka oli nimeltään Diana. Lämmin ajatus sinulle prinsessa,
sinne missä ikinä oletkin




lauantai 4. kesäkuuta 2016

Ja Eevaa... ja Eevaa... ja Eevaa...






 Tänä aamuna olen päättänyt olla kirjoittamatta
ja istuttaa ruusun.


Kyllä, luen edelleen Eeva Kilpeä. Minulla on kirjastosta lainassa ne kootut runot, teos 
Perhonen ylittää tien (2000), jossa on Eevan runoja vuosilta 1972–2000.


Muisti ja haaveet: omaisuutta ajassa.


Näissä Eevan runoissa on se vika, että niitä tekee mieli siteerata yksi toisensa perään. Ne tekee mieli tatuoida sieluun. Tai ei, ne tatuoituvat sinne ihan itsestään. Olen täynnä sanoja. 
Eevan ja minun ja Eevan ja minun.


On vain yksi periaate: epätäydellisyys.
Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.


Rakastan näiden runojen konstailematonta syvyyttä. Sitä, miten asiat voi sanoa juuri näin. Suutun aina (usein) kun muistan jostakin lukeneeni, että Eevaa ei juuri ole arvostettu koska hänen runonsa ovat helppoja. Helppoja! Elämää ne ovat! Ihmisenä olemista! Mikä siinä on helppoa, elämässä, ihmisyydessä? Onko niin, että runo joka on kirkas, ei kelpaa?


Pysyvä intohimo minussa.
Juuri näin olen halunnut elää.
Ei hukattua hetkeä, täysi tunne seurana,
olen tässä, olen nyt, en toivo mitään.


Jos, niin minä säädän runoille omat sääntöni ja arvostukseni. Minulle Eevan runot puhuvat suurta: niin, elämää ja ihmisyyttä. Elämän kunnioittamista. Runoissa puhuu ääni, joka kanssa oma ihmisyyteni tanssii.


Entäpä jos meistä vähitellen tulee toistemme
pelkojen tai unelmien kaltaisia?

On siis tärkeää unelmoida,
etteivät pelot toteudu.


Eikö sekin ole tarkkanäköistä ja viisasta? Unelmoidaan! Siitä, että meistä ja maailmasta tulee hyviä ja kauniita! Ei pelätä. Eikö niin.


Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: - Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.


Ja jokainen kiitävä hetki on osa elämää, kokemusta. Kaikessa lyhyydessäkin elämään mahtuu niin paljon. Niin sanon myös itselleni kaikkina niinä hetkinä, joina ehkä ajattelen että aika ei riitä, elämä ei, että tahtoisin sitä lisää. Todellisuudessa ihminen ehtii juuri sen mitä pitää. Kun vain tarttuu ja osaa myös olla itselleen armollinen. Kiitos Eeva.


Elämä vastaa aina: tahdon.


Niin sille on vastattava myös takaisin. On mentävä elämän kanssa naimisiin. 
Rakastettava myötä- ja vastoinkäymisissä. Tahdon.


*****


Nämä runot ja runokatkelmat ovat kokoelmista Terveisin (1976) ja Ennen kuolemaa (1982). Kootut runot jatkuvat vielä. Eeva jatkuu, minä, matka, elämä, runous. Siteeraan Eevaa vielä ja vielä.


PS. Ajatustesi puhtautta varjele
ja mikäli mahdollista myös
kalenterisi koskemattomuutta.
Itsevarmuuden hetkellä ole erityisen varovainen
sillä silloin sinua ei suojele ujous eikä arkuus.