lauantai 30. tammikuuta 2016

Hiljaisten hetkien aika





Kirjojen kamari hiljenee toistaiseksi. Tunnustelen, miltä tuntuu vapauttaa aikaa muuhun kirjoittamiseen ja elämään. Niin: kamari antaa paljon, mutta se myös ottaa. Se vaatii paitsi aikaa, myös sanoja ja ajatuksia. Minusta tuntuu, että haluan suunnata niitä nyt toisaalle.

Kiitos teille, jotka olette tähän asti lukeneet ja kommentoineet kirjoituksiani. Olette olleet ilo. Toivotan teille kaikille kauniita, valkenevia päiviä  ja runsaasti avartavia sanaelämyksiä ♥ Kamari heräilee aikanaan, sitten kun siltä tuntuu.

torstai 28. tammikuuta 2016

Ajatus kauneudesta






Mi kaunist' on, on iloks ikuiseksi.

John Keats


Minua viehättää runoilija John Keatsin rakkaus kauneuteen. Luettuani hänen kirjeitään olen taas palaillut myös runoihin: luen niitä vähän kerrallaan, sieltä täältä. Lukiessani huomaan jälleen, miten hänen runoissaan sykkii romantikon sydän ja sielu. Niiden sanat ansaitsevat hitautta, pysähtymistä, katseen nostamista. Sitä, että antaa sanojen mielessään kasvaa.


Ruusun kauneus ei ole ikuista, ei tietenkään. Mutta ajatus – ja toive – kauneudesta ehkä on. 
Minusta tuntuu, että maailmamme tarvitsee juuri sitä, uskoa ja luottamusta kauneuteen.


maanantai 25. tammikuuta 2016

Talvihetkiä ja pieniä mietteitä



Talvi. Paukkupakkanen vaihtunut lauhaan. Kylmään tottunut keho lämpenee kävellessä liikaa. Takana nuhaköhäviikko eikä kaikki aivan ohi vieläkään, pöpöpahalainen on kiusannut koko perheen. Ehkä siksikin mielessä hälyä ja pientä hermostumistakin, on niin paljon mitä pitäisi ja mitä tahtoisi tehdä eikä hidas ehdi määrättömästi. Haittaako se, ettei ehdi? Niin, ikuisuuskysymys, johon on aina sama lohdullinen vastaus, se joka ei kuitenkaan aina vakuuta: ei. Mutta toisaalta, eikö vain välillä teekin aika hyvää vetäytyä muutamaksi päiväksi parantelupesään, kääriä ympärille peitto ja perhe ja pehmeitä ajatuksia siitä ettei tarvitse tehdä yhtään mitään.






Hälystä ja pöpörönteistä huolimatta talvi on kaunis. Näen lunta ja tunnen sittenkin levollisuutta. Ja se, että pakkanen on paukkunut, on tehnyt talvesta oikean. Ensi viikolla onkin jo helmikuu. Se tietää jo kevättä. Ja runebergintorttuja. Laskiaispullia. Jotenkin minusta tuntuu, että minussakin on sittenkin pikkuisen kevätihmistä. Tekee mieli kukkia. Siivoamista. Auringonpisaroita. Lintujen laulua. Mutta ei lumi silti saa sulaa ennen maaliskuuta. Vielä on talven ja valkean ja pakkasen aika.

Päivien hetkiin mahtuu paljon, niin aina. Monenlaisia ajatuksia, tunnelmia, ailahteluja. Mielen vuoristoratojen vastapainoksi on onneksi myös arjen hyväätekevää käsinkosketeltavuutta. Pilkottavia porkkanoita ja tiskattavia lautasia. Pyykkejä. Tulitikun raapaisuja, valoa ja lämpöä. Ja niitä lukuisia rikkinäisiä villasukkia, joiden tilalle tarvitaan uusia. Saan olla sukkamummu. Sellaisenakin olen tosin vähän hitaanpuoleinen.
 
Illan hämyhetkissä voin ehkä kirjoittaa vielä vähän tai ainakin ajatella mitä kirjoittaisin. Tai lukea kirjaa joka on kesken. Tai jatkaa Downton Abbey -maratonia ja neuloa samalla sitä sukkaa. Kunhan vaan muistan mennä ajoissa nukkumaan, mitä sitten teenkin. Aamulla nukuttaa, aina, vaikka kuinka koen olevani aamuihminen. Mutta kun olen iltaihminen myös. Vuorokausi tarvitsee eri hetkensä niin kuin vuosi. Ja ihminen.

On se aika jännää. Että ei näitä hetkiä silti tästä läheltä oikein näe. Ne näkee aina paremmin sitten kaukaa. Kuulee paremmin kaikki ne erikokoiset kuulumiset, jotka tekevät näistä päivistä juuri näitä.


perjantai 22. tammikuuta 2016

John Keats: Yön kirkas tähti – 99 viimeistä kirjettä



”Jos nyt kuolen”, olen sanonut itselleni, ”en ole jättänyt jälkeeni ainuttakaan kuolematonta teosta – en mitään, minkä ansiosta ystäväni voisivat olla ylpeitä muistostani – mutta olen rakastanut kauneuden periaatetta kaikessa olevassa, ja jos minulla olisi ollut aikaa, olisin tehnyt itseni muistamisen arvoiseksi.”





Kirjeissä, niin kuin päiväkirjoissa, on jotakin kumman tenhoavaa. Niitä saattaa lukea samalla kertaa sekä innostuneena ja ahnehtien että tietyn kiusallisen uteliaisuudentunteen vallassa. Oikeastihan kirjeet eivät tietenkään kuulu kenellekään muulle kuin kirjoittajalleen ja sille, jolle ne on kirjoitettu. Kuitenkin ne ovat usein myös niin tärkeitä dokumentteja kirjoittajastaan ja tätä ympäröivästä maailmasta, että olisi kerta kaikkiaan sääli, jos kaikki maailman kirjeet aina ja kaikkialla olisivat yksiselitteisesti salaisia. Ja niin – tietenkin – jos ja kun ne kerran on jo julkaistu, saa tämäkin lukijatar luonnollisesti vapauttaa itsensä inhimillistä tirkistelynhaluaan koskevasta epämukavuudesta ja perustella kurkistelujaan kauniisti rakkaudella kirjallisuuteen ja sen historiaan.

Kysy itseltäsi, rakkaimpani, etkö olekin julma, kun näin olet kietonut minut pauloihisi ja tuhonnut vapauteni. Tahdon, että myönnät tämän kirjeessä, joka sinun on viipymättä kirjoitettava, ja sinun tulee siinä lohduttaa minua kaikin keinoin – tee siitä kuin vahva unikkouute, josta saan juopua – kirjoita suloisia sanoja ja suutele niitä sen jälkeen, jotta saan koskettaa huulillani sinun huultesi koskettamaa. (Ah <3)

Niin: romantikkorunoilija John Keatsin (1795–1821) kirjeitä ystävilleen, sisaruksilleen ja rakastetulleen Fanny Brawnelle. Kirjeet ovat melkein kaksisataa vuotta vanhoja ja niitä lukiessani ajattelen, taas, kuinka vanhoissa sanoissa voikaan niin kiehtovasti olla sekä aikaa että ajattomuutta. Pientä puhdaslehtistä kirjaani pidellessäni ajattelen myös niitä kellastuneita, ehkä hapertuneitakin paperiarkkeja, joita nämä kirjeet oikeasti ovat – sitä, miten ihmeellistä olisikaan pitää kädessään aitoja, alkuperäisiä kirjeitä ja miten taianomaiselta ajan ja ajattomuuden yhteenkietoutuminen silloin ehkä tuntuisi.


Minä luen:

En tiedä, milloin saan kirjan valmiiksi. Minulla on muutama puolivalmis tarina, mutta 
koska en voi kirjoittaa vain tullakseni julkaistuksi, minun on pakko jättää ne 
mielikuvitukseni armoille ja antaa niiden edetä tai olla etenemättä.

Ja:

--- olen ollut hyvin saamaton. Mutta minun pitäisi olla ahkera ja ainakin pysytellä ahkeruuden mahdollistavan aineiston läheisyydessä. Ahkeruuskaan ei liene oikea sana, parempi olisi puhua kirjojeni parissa haaveilusta, tai oikeastaan muiden ihmisten kirjojen.

Ja:

Kunpa minulla olisi vaihtoehto, mutta ei ole, minusta ei ole mihinkään muuhun kuin kirjoittamiseen.


Ja kyllä, minä ajattelen aikaa ja sen kaaria tai sittenkin sen olemattomuutta.
Kirjoittamista siinä, ajassa.


Keats kirjoittaa paljon juuri kirjoittamisesta ja rakkaudesta. Ehkä juuri siksi näillä kaksikymppisen nuorukaisen kirjeillä on hyvinkin paljon sanottavaa myös minulle, nelikymppiselle naiselle, vaikkeivät ne minulle olekaan. Minä olen vain ulkopuolinen katse, jonka takana kuitenkin piileksii eri ajassa elävän romantikon sydän. Sydän, joka sykkii rakkaudelle ja kirjoittamiselle.

Suomasi siunaus on niin voimallinen, ettei se katoa kehästä yhdessä vuorokaudessa – se on kuin pyhä Kalkki, joka kerran pyhitettynä on iäti pyhitetty. Suutelen nimeäsi ja sen jälkeen omaani, sinun huultesi koskettamaa – sinun huultesi! Miksi minun kaltaiseni kurja vanki edes puhuu sellaisesta? Luojan kiitos, vaikka huulesi tuottavat minulle koko universumin armaimman nautinnon, saan sen lisäksi vielä lohtua varmuudesta, että rakastat minua.

Oi kyllä, Keats rakasti Fannyaan, mutta tuntui silti pelkäävän avioitumista. Ehkä kyse oli siitäkin, ettei hänellä ollut juurikaan rahaa. Ja siitä, että terveys reistaili ja hän ehkä tiesi kuinka lopulta kävisi, vaikka koetti toivoa muuta. Toisinaan hän myös kirjoitti kaikenlaista kummallista, esimerkiksi veljelleen näin: Mielestäni rakastunut mies on säälittävin mahdollinen näky. Hassua kyllä, kun näen jonkun rassukan oikein riutuvan rakkaudesta, minun tekee mieli nauraa hänelle päin naamaa.


Ja kuitenkin hän itse rakasti Fannyaan niin, että kirjoitti viimeisinä kuukausinaan myös näin:

--- ajatus, että minun on jätettävä neiti Brawne, on kauheampaa kuin kauhu – pimeys valtaa minut...


Kaikilta näiltä kirjeiden riveiltä minä kurkistelija rohkenen lukea, että runoilija John Keats oli herkkä taiteilijasielu, jossa kenties oli myös ripaus narsismia, tiettyä vaateliaisuuttakin sekä suhteessa rakastettuunsa että siihen, kuinka hänen tuli saada kirjoittaa juuri sillä omalla tavallaan.  Välillä oli tosin pakko koettaa taipua myös lehtikirjoitteluun ja sen sellaiseen, ajatella että sitten kun minulla on varaa kirjoittaa runoja, kirjoitan runoja.

Niin – tiedämme, kuinka sitten kävi: Keats kuoli nuorena, mutta ennätti jäädä kirjallisuushistoriaan kauneutta palvoneena romantikkona. Tätäkin liian nuorena kuollutta runoilijaa ajatellessani tulen taas miettineeksi sitäkin, että herkillä sieluilla on ehkä usein myös jotenkin herkkä keho.

Lääkärini vakuuttaa, ettei minussa ole mitään muuta vikaa kuin hermostunut ärtyisyys ja koko järjestelmän yleinen heikkous, minkä on aiheuttanut viime vuosieni ahdistunut mielenlaatu ja liika innostus runouteen.

Todellakin: ahdistunut mielenlaatu ja liika innostus runouteen. Ehkäpä sitäkin, mutta myös jälleen yksi nuoren runoilijan keuhkotauti. Lopuksi siteeraan runoilijaa vielä kerran:


Tulen päivä päivältä vakuuttuneemmaksi että (ihmisen parhaan ystävän filosofin lisäksi) 
hyvä kirjoittaja on maailman aidoin asia.


Sanoisin, että ainakin hyvä kirjoittaja kykenee antamaan lukijalleen jotakin, 
joka voi olla ihmeen aitoa: sanojen ja maailmoiden ihmeellistä kohtaamista, ajasta aikaan.


**********


John Keats: Yön kirkas tähti – 99 viimeistä kirjettä.
Suomentanut Kaisa Sivenius. Teos 2010. 281 s.


perjantai 15. tammikuuta 2016

Virginia Woolf: Oma huone (1929)


Siksi pyydän teitä kirjoittamaan kaikenlaisia kirjoja, olemaan epäröimättä minkään aiheen kohdalla, miten tahansa vähäpätöisen tai laajan. Rehdisti tai kepulikonstein, te toivottavasti hankitte tarpeeksi rahaa matkustaaksenne ja ollaksenne joutilaana, pohtiaksenne maailman tulevaisuutta tai menneisyyttä, uneksiaksenne kirjojen päällä tai maleksiaksenne kadun kulmissa ja antaaksenne ajatustenne vanan kastua syvään virtaan.

Niin: Virginia Woolf, Oma huone. Ilmestynyt alun perin vuonna 1929 (englanninkielinen alkuteos A Room of One's Own) ja merkinnyt samalla tärkeää askelta feministiselle kirjallisuudentutkimukselle, vaikkei Woolf itse akateemisesti oppinut tutkija ollutkaan. Kirjailijattarena ja tarkkanäköisenä havainnoitsijana hänellä oli kuitenkin kykyä nostaa esille monia keskeisiä kysymyksiä kirjoittamisen ulkoisista reunaehdoista – siitä, että voidakseen kirjoittaa naisella (ja yksilöllä yleensä) on oltava ennen kaikkea omaa rahaa ja omaa tilaa.



- kiitos kirjastolle -



Suomeksi Oma huone ilmestyi melkoisella viiveellä, vasta vuonna 1980, Kirsti Simonsuuren suomentamana. Kuten Simonsuuri alkusanoissaan sanoo, teoksen ajankohtaisuus ei silloin ollut kuitenkaan vielä haihtunut, eikä se ole sitä vieläkään, sillä – Simonsuuren sanoja lainaten – sen ideat ja viisaus ylittävät tietyn kulttuurin ja ajankohdan rajat.

Woolf kirjoittaa:

Miksi toinen sukupuoli oli niin vauras ja toinen niin köyhä? Mitä vaikutuksia köyhyydellä on kirjallisuuteen? Minkälaiset olosuhteet ovat välttämättömiä taideteosten luomiseen? 

Niin: miksi, mitä, minkälaiset. Teosta lukiessani huomaan, kuinka minut läpäisee monitasoinen, useisiin ajallisiin kehyksiin kontekstoituva problematiikka. Pohdin aikoja, jolloin naisen oli vielä mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa kirjoittaa. Aikoja, joita kehystivät ne konventionaaliset käsitykset, joiden mukaisesti naisen tuli olla vain ja ainoastaan äiti. Joina naisella ei juuri nähty olevan kykyjä taiteilijuuteen. Joina naisen elämänkokemus rajoittui lähinnä siihen, mitä kodilla oli tarjota. Joina mahdollisuudet jakautuivat epätasaisesti yksinkertaisesti siksi, että toinen oli mies ja toinen nainen. Tai siksi, että kahdesta ihmisestä toisella oli enemmän rahaa. 

Ja kyllä, pohdin myös aikoja, joina monikaan kirjallista uraa tavoitteleva tuskin on niin hattarainen, että luulottelee mahdollisilla tuotoksillaan rikastuvansa. Aikoja, joina kovin moni kirjailija ja taiteilija yleensäkin koettanee elää jota kuinkin pyhällä hengellä. Aikoja, joina on ihmisiä jotka sanovat, että ei yhteiskunnan kuulu taiteen tekemistä kustantaa. Aikoja, joihin silti jo toivoisi enemmän ymmärrystä. Sillä kyllä: teoksessa puhutaan sukupuolesta, mutta samalla myös taiteen tekemisen ehdoista laajemminkin – kysymyksestä, joka tuntuu olevan ikuisesti niin surullisen ajankohtainen.

Teoksen ydin, "oma huone", näyttäytyy Woolfin tekstissä sekä mahdollisuuksien monitasoisena vertauskuvana että konkreettisina kirjoittamisen ehtoina. Se merkitsee vapautta ja riippumattomuutta, mahdollisuutta olla oma itsensä ja vastata tekemisistään itselleen. Ja kyllä, se merkitsee myös hyvin kirjaimellisesti sitä, että naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa. 

Mitä jos Shakespearella olisi ollut sisar? 

Jospa kuvittelisin kun kerran tosiasioita on niin vaikea löytää, mitä olisi tapahtunut, jos Shakespearella olisi ollut ihmeellisen lahjakas sisar, Judith esimerkiksi. --- Sisar oli yhtä seikkailunhaluinen, mielikuvitukseltaan yhtä rikas, yhtä innokas näkemään maailmaa kuin hänkin. Mutta sisarta ei lähetetty kouluun. 

Eikä 

Shakespearen kaltainen nero --- synny työtätekevien, kouluakäymättömien, orjuutettujen ihmisten joukossa. ----- Silti jonkinlaista neroutta on täytynyt olla olemassa naisten keskuudessa niin kuin sitä on täytynyt olla olemassa työläisten keskuudessa. Niin: kysymys on aina ollut ennen kaikkea erilaisista mahdollisuuksista. Siitä, kenen lahjat ovat saaneet säkenöidä.

On kuitenkin hyvä muistaa se, että on 

järjetöntä syyttää jotain luokkaa tai sukupuolta sellaisenaan. Suuret ihmisjoukot eivät koskaan ole vastuussa tekemisistään. Niitä ohjaavat vaistot, jotka eivät ole heidän hallinnassaan. 

Ja todellakin – myös se, että 

Olisi tuhatkertaisesti vahinko, jos naiset kirjoittaisivat samalla tavoin kuin miehet tai eläisivät niin kuin miehet tai näyttäisivät samalta kuin miehet, sillä jos kaksi sukupuolta on liian vähän kun ajatellaan maailman laajuutta ja moninaisuutta, kuinka tulisimme toimeen vain yhdellä? Eikö kasvatuksen tulisi tuoda esiin ja vahvistaa pikemminkin eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiä? 

ja että 

Täytyy tapahtua jotakin mielensisäistä yhteistoimintaa miehen ja naisen välillä ennen kuin taiteellinen luominen voi toteutua. Jonkinlaisen vastakohtien avioliiton on saatava täyttymyksensä. Mielen on oltava kokonaisuudessaan aivan avoin jotta aistisimme täydellisen ehjänä kokemustaan välittävän kirjailijan. 

Vastakohtien avioliitto, niin. Tasapaino. Maailmassa ja ihmisen mielessä. Rohkeus olla oma monitasoinen itsensä ja ymmärrys erilaisuuden rikkaudesta. Kirjoittakaa naiset. Ja miehet.

Ja: 

Niin kauan kuin kirjoitat sitä mitä haluat kirjoittaa, vain se merkitsee jotain; eikä kukaan voi sanoa, merkitseekö se vuosien ajan vai vain muutaman tunnin. Mutta hiuskarvankaan uhraaminen näkökentästäsi, vivahteenkaan sen väristä, nöyristelläksesi jotakin Rehtoria hopeamaljakko kädessään tai jotakin professoria mittakeppi hihassaan, on kaikkein halpamaisinta petturuutta, ja rikkauden ja siveyden uhraaminen, joiden sanottiin olevan suurimpia inhimillisiä onnettomuuksia, on sen rinnalla pelkkä kirpunpurema.


tiistai 5. tammikuuta 2016

Arvid Järnefelt: Heräämiseni (1894)


Jälleen kerran se tapahtuu: luen kirjavanhusta yli sadan vuoden takaa ja, vaikka jo tiedän, tunnen pysähdyttävää hämmennystä siitä miten vähän ihminen aikojen kuluessa muuttuu tai niin – oppii. Vai kuinka:


Se ei ole mikään logiikka, ei mikään järjen välttämättömyys, eikä mikään jumalallinen maailmanjärjestys, että meidän keskellämme täytyy vallita eriarvoisuus. Se on yksinkertaisesti vaan meille edullista, että niin on. Meille on edullista, että me olemme ylempänä niitä, jotka ovat meitä alempana.


- kirjaston aarteita -


Kun katselen mielessäni katunäkymää sata vuotta sitten ja nyt, näen toki kuinka moni asia on toisin: jugendpuvut ovat vaihtuneet toisenlaisiin hepeniin, hevoskärryt autoihin ja busseihin, päivänvarjot ja kävelykepit mobiililaitteisiin ja muihin nykypäivän välttämättömyyksiin tai ainakin symboleihin joilla kuulutaan joukkoon tai ollaan ehkä hieman parempia tai sitten toisenlaisia, toisia tai kenties vaihtoehtoisia. Ehkä me, tämän päivän ihmiset, olemme myös monella tapaa vapaampia tekemään yksilöllisiä valintoja kuin ihmiset olivat silloin (vai olemmeko ja jos, niin missä määrin, niin, siinäpä kysymys). Ihminen itsessään, kaiken ulkonaisensa alla, on kuitenkin aina vain niin ihmeen sama: yhtä halukas luomaan itsestään toisille edullista kuvaa ja – niin, parempiosaiseksi osuttuaan – myös ylläpitämään niitä mekanismeja, jotka mahdollistavat hänen oman yltäkylläisen mukavuutensa. Voi niin, mikä onkaan tämä olento nimeltä ihminen.


Sillä salaten sisäisen itseni, joka ei kelvannut kenenkään rakastettavaksi, minä koetan luoda semmoisen tekokuvan itsestäni, jonka luulen kelpaavan. Ja niin minulla jo on kaksi miellettä itsestäni: 
se teeskentelemätön, mitä minä olen itseni ja Jumalan edessä, ja se valheellinen, 
mitä luulen olevani ihmisten edessä.


Kuva, niin. Se on tämän teoksen ydin. Se, miten ihminen läpi elämänsä luo ja pyrkii ylläpitämään itsestään tietynlaista, ihailemisen arvoiseksi kokemaansa kuvaa ja miten ihminen lopulta on tämän kuvansa orja. Samalla se, kuva, on myös syy siihen miksi minä, uuden vuosituhannen myöhäinen lukija, tätä teosta luen. Kyllä, tietenkin: tämä on myös mielenkiintoinen kulttuurihistoriallinen matka sinne henkiseen kotiini, vuosisadanvaihteeseen (ajatella, se on sellainenkin maailma jossa itsesaastutuksestaan ahdistunut nuorimies lukee opuksia joissa asiaa käsitellään: kristillinen opus pitää sitä pahana, lääketieteellinen luonnollisena, ja kas, jälkimmäisessä sanotaan niinkin, että jos ihmiset saisivat vapaasti toteuttaa luonnollisia tarpeitaan, ei tarvittaisi prostituution kaltaisia ongelmallisia järjestelmiä, hmmm) ja niin, tämä on myös askel kohti tolstoilaisuutta, johon minua jo hyvän aikaa on ajatushistoriallisena ilmiönä kiinnostanut paremmin perehtyä. Mutta se kuva, niin, olen lukenut että Heräämiseni käsittelee nimenomaan ihmisen halua luoda itsestään todellisesta minästään erillinen, mahdollisimman edustava kuva ja kätkeä hauras pelkkyytensä tämän kuvan alle. Ja se, juuri se, on minut tämän teoksen äärelle tuonut, sillä se, ihmisen ja hänen kuvansa suhde, on niitä kiperiä kysymyksiä, jotka minua aina toisinaan niin pohdituttavat.


Huomattava on, että minä tähän aikaan, samalla kun kaksinaisuuteni näin kasvoi, tulin yhä tietoisemmaksi siitä, että minä ja minun kuvani olivat eri asioita.

ja

--- minä olen pelkkä mitättömyys, jos minä en ole sitä, mitä kuvani on! Elämä on petos; kaikki on sulaa tyhjyyttä; minä lytistyn olemattomaksi omien silmieni edessä!


Niin että kyllä: Järnefeltin teos on kaikkinensa hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättelevä – eikä vähiten siksi, että se on kirjoitettu vuonna 1894, yli satakaksikymmentä vuotta sitten. Kysymys kuvasta ei kuitenkaan ole lopulta yksinkertainen, eipä tietenkään: minun ajatukseni kiemurtelevat, kinastelevat ja menevät solmuun. Kyselevät itseltään, mihin kohtaan lopulta voidaan vetää ihmisen todellisen itsen ja hänen itsestään rakentamansa kuvan raja? Sitäkin, että mitä jos ei muuta oikeastaan olekaan kuin kuvia, ihmisen haparoivia yrityksiä tavoittaa se ihmeellinen ”itse”, jonka ainutlaatuisuutta hän toivoo mukanaan kantavan ja jonka hän koettaa sekä itselleen että toisille juuri kuvana välittää? Mitä muuta meillä lopulta edes on kuin kuvia? Mikä, voi mikä, on se aito, todellinen itse, joka ei enää ole ensinkään kuvaa vaan puhdasta, paljasta pelkkyyttä? Niin, tietenkin: Järnefeltille se on ihminen Jumalan lapsena. Entä minulle, voi niin, entä minulle! Ehkä, niin, ehkä se on vain ihminen ihmisenä, tuntevana ja kipuilevana ja keskeneräisenä olentona, elämänä ja arvona, kenties myös jonkin jumalallisen kämmenellä hämmentyneenä itseään ja kaltaisiaan etsivänä harhailijana. (Anteeksi Arvid, olen melko varma että sekoitan ajatuksiasi omiin eksyileviin mietelmiini ihmisen minuudesta ja sosiaalisesti rakentuvasta identiteetistä. Mutta eikö juuri se lopulta olekin kirjallisuuden tarkoitus, ajatusten lento, karkailukin.)

Järnefeltin ajattelussa heijastuu tolstoilaisuus ja samalla kristinuskon rakkaudenoppi – se, jonka mukaan ihmisen on rakastettava lähimmäistään niin kuin veljeään ja Jumalaa yli kaiken. Yhteiskuntamme rakenteet perustuvat kuitenkin rakkauden sijasta kilpailuun ja keinotekoiseen eriarvoisuuteen, mikä juuri herättää myös ihmisen tarpeen luoda itsestään kuvia ja asettaa itsensä niin usein muita ylemmäs. Murheellista tässä on – sekä Järnefeltistä että minusta – että yhteiskunta, jossa korkeat asemat perustuvat ulkonaiseen menestymiseen ja valtaan, erottaa ihmiset aidosta lähimmäisenrakkaudesta ja samalla myös tästä elämäntäyteisestä nykyhetkestä. Menestyksen ja vallan sokaisema ihminen elää vain kuvanaan, ylentää itsensä suhteessa toisiin ja asettelee elämänsä punaisen langan kaukaiseen tulevaisuuteen, sillä [s]iellä minä kerran tulen rakastetuksi, sitä minä rakennan, sitä varten elän. Ja siellä, tulevaisuudessa, on ehkä myös paljon rahaa, jolla ostaa tavaraa ja samalla onni... Ja kuitenkin: Ihmiselämä ei ole muuta kuin alituista nykyisyyttä. Entisyys on jo eletty, tulevaisuus on vielä elämättä. Ainoastaan nykyisyydessä on itse elämä. Nykyisyydessä, ja siinä pelkkyydessä jonka kuva kätkee.

Tietenkin: tolstoilaisuus oli yläluokkainen ilmiö. Järnefelt, parempiosainen joka halusi kuvastaan irrottautuakseen oppia suutarintyötä, tiedosti kyllä oman asemansa ja sen hyvän, mitä oli ilman omaa ansiotaan osakseen saanut:


Minä tiedän kumminkin, ettei tämä suurempi tieto ja taito suinkaan perustu siihen, että olisin ollut heitä henkisesti etevämpi, vaan yksistään siihen, että vanhemmillani on ollut varoja minua kouluttaa,
 jota vastoin heillä ei ole ollut mitään varoja siihen tarkoitukseen käytettävänä. 
Minulla itselläni ei siis ole ollut mitään osaa tässä näyteltävänä.


Sopiipa näitä ajatella myös tänään – aikana, jona yhä on ihmisiä, joiden mielestä muun muassa köyhyys ja syrjäytyminen ovat yksilön omaa syytä. Jona niin paljon puhutaan siitä, että kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet eikä huomata, millaista sanahelinää se liian usein on. Miten murheellista onkaan että ne, jotka pitävät käsissään valtaa, eivät useinkaan aidosti halua nähdä, mitä heidän ajattelunsa maailmallemme tekee.


Toisin sanoen: minä tiesin niin selvästi kuin omin silmin näin, että pyrin yhteiskunnalliseen asemaan rahan ja personallisen [sic] hyvinvoinnin vuoksi; mutta minä tahdoin kuvailla ja kuvailinkin, 
että pyrin sinne jalomielisyydestä.


Niin, Järnefeltin tolstoilainen ajattelu nojautuu kristinuskon opetuksiin rakkaudesta. Minulle tämän ajan yksilönä ja omien ajatusrakennelmieni mielivaltaisena kokoajana viittaukset kristillisiin opinkappaleisiin ovat lähinnä tämän sadan vuoden takana eläneen pohdiskelijan ajatusten kehys. Ajattelen monesta asiasta samoin kuin hän, mutta sanoitan ajatukseni hieman toisin. En sano, että Te ette voi palvella yhtaikaa Jumalata ja mammonata, mutta sanon, että rahan valta ei voi koskaan merkitä hyvää ihmisen ja luonnon hyvinvoinnille ja henkisille arvoille. En sano ihan sitäkään, että Isä meidän, lähestyköön sinun valtakuntasi, mutta voi kyllä, sanon että tulkoon jo pian se aika, jona rakkaus voittaa vihan ja ihmisen halun hallita toista.

Ja se kuva taas, niin – ken onkaan sen kahleista vapaa? En tiedä. Ymmärrän, tai ainakin luulen ymmärtäväni, mitä Järnefelt kuvallaan tarkoittaa: se on valhe, keinotekoinen rakennelma, ihmisen todellisen minän, Jumalan lapsen, ympärillä. Minulle kuvan käsite merkitsee kuitenkin myös jotakin muuta, ihmisen etsiskeleviä pyrkimyksiä tavoittaa se jokin jonka hän voisi kokea omaksi itsekseen. Onko se jokin sitten totta vai pelkkää toiveajattelua omasta yksilöllisyydestämme jolla koetamme paljautemme peittää... Ei, en pääse solmusta. Ehkä on niinkin, että ihminen on väistämättä kahlehdittu identiteettinsä sosiaaliseen määräytyvyyteen ja siihen, että vasta toisten katseet vahvistavat sen millainen hän on. Voiko itseä edes olla ilman toista, jos ei ole ketään keneen verrata, ei ketään keneen samaistua tai ketään kenestä erottua, ei ketään joka kertoo että niin, sellainen sinä olet? Ja niin, entä se, että ihminen saattaa kyllä luoda kuvaa itsestään myös itselleen ja hyvin usein tekeekin juuri niin.

En tiedä, en mitään. Mutta voi miten paljon ihminen pelkkyyttään pelkää. Ajasta aikaan, aina. Muistetaan silti, että [i]hminen sisältää aina enemmän ja syvempiä elämän arvoituksia, kuin mitä toiset voivat hänessä nähdä. Kiitos Arvid, olen saanut ajatuksilleni tuulta.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Vuoden vaihtuessa



Vuoden ensimmäinen päivä. Pieni pakkanen ja maassa hento kerros valkeaa, seinällä uusi kalenteri jossa tammikuun lumilapset tuovat mukanaan tulppaanien ja kielojen hellivän hehkun. Kaunista.






- myös joulun kukka kukoistaa vielä -


Vuoden vaihtumisen kohta sijoittuu omassa vuodenkierrossani ehkä pikemminkin syksyyn kuin joulu- ja tammikuun taitteeseen. Ehkä ihminen yhä kantaa mukanaan sitä ikiaikaista kiertoa, jossa hänen elämänsä erottamattomasti kytkeytyy luonnon elämään ja kiertoon. Ja hyvä niin, yhtä me olemme, vaikka aina emme sitä muista.

Uusi merkkipäivä tuntuu tässä kohtaa myös tulevan aivan liian pian. Mieleni ei ennätä mukaan uuden kynnykselle vaan viipyilee vielä rakkaassa joulussa. Toki koen kuitenkin hienovireistä uusien tuulien puhallusta: vanha kalenterivuosi jää taakse ja edessä on uusi, puhdas, täyttymätön vuosi, jonka päivistä ei vielä tiedä. Arvaamattoman maailman kehyksissä meillä kaikilla on ehkä pelkojakin ja epävarmuutta, mutta myös toiveita ja haaveita, mahdollisuuksia.

Aamulla heräillessäni ajattelin myös uudenvuodenlupauksia, sitä miten ihmiset näin vuoden vaihtuessa haluavat ryhtyä tekemään jotakin toisin. Usein nämä lupaukset perustuvat siihen, että ajattelemme itsessämme olevan jotakin vikaa, jonka tarmokkailla lupauksillamme pyrimme korjaamaan. Ehkä näitä pontevia mutta monesti myös liian vaativia lupauksia tarkoituksenmukaisempaa olisi kuitenkin pysähtyä pohtimaan, mitä voisimme aiemmin kokemamme pohjalta itsestämme, elämästämme ja maailmasta oppia. Sitäkin, mitä toivoisimme oppivamme tulevaisuudessa, ehkä jo vuotena joka nyt alkaa. Ja niin, ehkä olisi hyvä muistaa sekin, että emme elämämme varrella välttämättä toimi tai valitse niinkään oikein tai väärin vaan lähinnä oppiaksemme, tehdäksemme tätä matkaa itseemme ja elämäämme.


**********


Kamarissa on ollut uneliasta. Olen nukkunut joulu-unia. Hengitellyt. Mietiskellyt. Lukenutkin, kyllä. Katsellut kuusta ja vähän Downton Abbeyakin. Ajatuksiani, näkymiä joita ne availevat. En ehkä jaksa herätä aivan vielä. Avaan silmäni kuitenkin hetkeksi ja toivotan alkavaan vuoteen runsaasti hyviä hetkiä, joissa kiteytyy elämän kauneus <3