Tuskin mitään.
Vain puhelimen pirinä hiljaisessa huoneessa. Kadonnut osoitekirja, jonka joku
on löytänyt. Tapaaminen, kysymyksiä nimestä. Se, ettei muista. Joku vanha
tapaus, josta toinen tahtoo tietää.
- kiitos kirjastolle -
Jean Daragane on kirjailija, joka on elänyt jo
vuosikymmeniä. Kirjailija, joka joskus kauan sitten kirjoitti esikoisromaanin
nimeltä Kesän pimeys. Nyt mies
nimeltä Gilles Ottolini puhuu siitä, sanoo että romaanissa on mainittu sama nimi
kuin osoitekirjassa. Daragane ei oikein muista koko kirjaa, ei tuota mainittua
nimeä, ei sisältöäkään. Niin: elämään mahtuu hetkiä, jotka eksyvät toistensa alle.
Chantal Grippay. Nainen Gilles Ottolinin vierellä. Nainen
joka soittaa ja tahtoo tavata kahden. Joka antaa Daraganelle papereita, valokuvankin. Jonka naulakossa riippuu musta
satiinileninki. Muistojen hämärä häly, josta löytyy joku toinen, jonka nimi on myös ollut Chantal. Vaikka niin, tämä
Chantal, tässä, on oikeastaan Joséphine. Sellainen ihminen on: olento, joka voi vaihtaa nimensä.
Illalla – tai yöllä – mies lukee saamiaan papereita, liian tiheitä ykkösen rivivälillä kirjoitettuja sivuja. Tuntuu kuin olisi sukeltanut sekavaan, sakeaan sotkuun. Sivut ovat pelkkä luonnostelma, jotka kätkivät olennaisen. Vastaan tulee kuitenkin etäisesti tuttuja nimiä, sellaisia joiden kantajat kuuluvat kauas kaukaisuuteen. Myös muuan Annie Astrand, jonka ympärille piirtyy punainen ympyrä. Ja valokuvan lapsi.
Romaaniin, esikoiseen, kirjoittunut kappale
todellisuutta, etsintäkuulutus. Kerrostuneita muistikuvia eri ajoilta. Ohikulkevia ihmisiä,
joiden merkitys kasvaa merkillisen suureksi. Kysymys siitä onko muisto totta,
voiko omaan muistoon luottaa tai toisen. Ja se, ettei pidä koskaan laskea sen varaan, että kukaan osaisi vastata meidän
kysymyksiimme. Se, että ihminen ehkä todella unohtaa elämänsä häiritsevät
yksityiskohdat. (Ajattele: Mitä kaikkea muistat? Mitä kaikkea et? Mitä luulet, kertooko muistisi oikein? )
Mitä kaikkea tapahtuu ja tapahtui? Mieleni etsii tarinan juonia, kutoo
sen antamia sanoja toisiinsa ja etsii kertomukselle koherenssia. Mahdollisuudet
kurkistelevat nurkan takana, katsovat kujeilevasti kunnes eksyvät näille
kulmille. Niin Modiano tekee: kertoo jättämällä kertomatta, antaa häivähdyksiä niin kuin se hämärä kokoelma jota kutsumme nimellä muisti. Mikään ei ole varmaa.
PS. Kun olen lukenut kirjan loppuun, palaan alkuun. Luen
kaiken uudelleen. Luettuani olen yhä eksynyt, minäkin. Koetan kirjoittaa, se on vaikeampaa kuin aikoihin. Minulla on edelleen vain ne mahdollisuuksien kujeilevat katseet. Hyvä, ihmettelevä hämmennys.
*********
Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla. Romaani, 136 s. WSOY 2015.
Ranskankielinen alkuteos Pour que tu ne perdes pas dans le quartier, 2014.
Suomennos Lotta Toivanen.
