Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (2021)

 

 

”Taide oli Elinille ykkönen, se jolle hän eli.”

 *

Salla Leponiemen hiljattain ilmestynyt Niin kauan kuin tunnen eläväni on runsas ja antoisa katsaus taiteilija Elin Danielson-Gambogin elämään ja taiteeseen.

Elämäkerran sivuille piirtyy kuva aikansa ahtaita rajoja vastaan kapinoineesta naisesta ja oman tiensä kulkijasta, joka ei piitannut yhteiskunnan porvarillisista arvoista ja normeista, vaan jolle oli tärkeintä tavoitella myös naisen oikeutta keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin. Hänen omalla kohdallaan se tarkoitti omistautumista taiteilijuudelle, ja vaikka elämän realiteetit pakottivat hänetkin kompromisseihin (kuten muotokuvien maalaamiseen toimeentulon vuoksi), sydämessään hän pysyi läpi elämänsä uskollisena taiteelleen ja omille näkemyksilleen.

Teoksessa näyttäytyy myös Danielson-Gambogin rakkauselämä, joka sekään ei aina ollut helppoa. Avioliitto italiaisen, kymmenkunta vuotta nuoremman Raffaello Gambogin kanssa oli kahden taiteilijan rakkautta ja kumppanuutta, mutta myös haasteita ja kriisejä, ja lopulta tässäkin liitossa nainen jousti ja venyi oman taiteilijuutensa kustannuksella. Toisaalta asiat eivät olleet yksinkertaisia, sillä mies sairasteli, ja Danielson-Gambogi koki, ettei hän voinut jättää puolisoaan yksin.

Danielson-Gambogin elämä ja taiteilijuus näyttääkin kovin samalta kuin monen muunkin naistaiteilijan: omasta taiteilijuudesta kiinnipitäminen oli hänellekin jatkuvaa tasapainoilua arjen ja elämän realiteettien asettamissa kehyksissä, mutta samalla se oli myös elinehto.

*

On kiehtovaa ja avartavaa lukea Leponiemen avauksia ja tulkintoja Danielson-Gambogin elämästä ja teoksista. Saan lukea teoksen sivuilta monesta tutusta ja rakkaasta maalauksesta ja löytää niistä sekä omia ajatuksiani että myös uusia näkökulmia, ja tuttujen teosten ohella löydän myös monia uusia. Erityisen antoisaa ja hieman kutkuttelevaakin on lukea lempiteoksestani Päättynyt aamiainen, sillä enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että maalauksen neitokaisella olisi krapula, vaikka ne lasit siinä ovatkin. Ja elämästä kertomisen kohdalla pidän erityisesti siitä, että Leponiemi usein myös kysyy ja pohtii sen sijaan että esittäisi valmiita vastauksia, joita ei aina ole.

Ja jos aika – tai paremminkin ajan henki – aikoinaan ehtikin Danielson-Gambogin taiteen edelle, kun nuorempi polvi ja uudet virtaukset alkoivat vallata taiteen kenttää, niin ainakin oma aikamme näkee kyllä hänen teostensa ajattoman puhuttelevuuden. Enpä voi olla kuin nyökyttelemättä tämän Leponiemen kiteytyksen äärellä:

”Elinin läsnäolo ja vilpittömyys, se että hän on pannut sydämensä työhönsä, saa maalaukset resonoimaan myös katsojassa.

Siksi ne tuntuvat kertovan niin paljon.”

Lämmin lukusuositus (nais)taiteilijoista, taidehistoriasta ja taiteilijaelämästä kiinnostuneille!

*

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus, 2021. 

 

 

Elin Danielson-Gambogi: Päättynyt aamiainen (1890)

 

Elin Danielson-Gambogin Päättynyt aamiainen (1890) on ehkäpä rakkain taidepostikorttini. Se on ensimmäisiä, joita olen itselleni ostanut, ja se on kulkenut mukanani yli puoli elämää. Aikoinaan se koristi jo ensimmäisen oman kotini seinää 1990-luvulla.

Tuolloin, 19-20-vuotiaana, minulla ei tainnut vielä olla ”uuden naisen” käsitettä sanavarastossani, mutta varmastikin maalaus huokui minulle juuri naisen omaehtoisuuden mahdollisuutta. Samalla se puhui myös jonkinlaista lähelle tulevaa ajattomuutta, ja näin siinä myös itseäni (ja ehkäpä sekä todellista että toiveminääni) niin kuin lähimmäs tulevissa taideteoksissa usein nähdään.

Sen, että maalauksessa on taiteilijan pikkusisko Rosa Danielson, opin vasta paljon myöhemmin, ja minulle siinä oli pitkään vain kiehtova, vuosisadanvaihteen nuori nainen, joka oli samaan aikaan elämäntäyteinen ja uhmakas, ajallinen ja ajaton.

Sittemmin minulle ovat tulleet rakkaiksi myös monet muut Danielson-Gambogin teokset, mm. samanaikaisesti vahvat ja herkät omakuvat, lämmin ja kaunis Äiti ja lapsi ja jotenkin elämänrauhainen Auringon laskiessa. Danielson-Gambogin taide on ennen kaikkea elämää huokuvaa, ja se tuntuu kietovan katsojan hehkuunsa ja  syleilyynsä.

Se kaikkein rakkain teos taitaa kuitenkin edelleen olla juuri tämä, Päättynyt aamiainen. Korttini on jo aika lailla ajan patinoima ja reunoistaan rispaantunut, mutta patinakin vain vahvistaa sen tunnearvoa ja merkityksellisyyttä. 

*

Nyt luen parhaillaan Salla Leponiemen juuri ilmestynyttä Danielson-Gambogi -elämäkertaa Niin kauan kuin tunnen eläväni (Gummerus, 2021), ja tämä samainen rakas maalaus mainitaan myös heti sen alussa. On ihanaa nähdä teoksen sivuilla välähdyksiä tämän ehdottomiin lempitaiteilijoihini kuuluvan naisen elämästä ja taiteilijuudesta, ja tuntuu kummalliseltakin, että vaikka olen ihaillut hänen teoksiaan jo vuosikymmeniä, en ole tiennyt hänestä itsestään juuri mitään. 

Kirjoittelen kirjasta myöhemmin lisää. 

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002)

Virginie katsoo minua kasvot käsivarsiaan vasten. Huulilla on nuoren naisen pehmeän kujeileva hymy, silmissä surumielisyys jossa kimmeltää elämänkokoinen tarina. En kai koskaan väsy häntä katselemaan. Häntä ja hänen tarinaansa, jonka melkein voin hänen silmistään lukea, mutta en sittenkään.

Mitä jää jäljelle ihmisestä, josta tiedämme hädin tuskin etunimen ja joitakin kasvonpiirteitä? Täytyyhän jotain jäädä.

Anna Kortelaisen Virginie! (2002) on oikeastaan niitä kirjoja, joista en melkein tahtoisi kirjoittaa mitään tai joista tahtoisin kirjoittaa vain itselleni. Mutta niin, taas keskustelen itseni kanssa, hieman kiukuttelenkin, sellainen olen, ja kysyn kumpi on oikein, sekö että pitää kirjan itsellään vai että nostaa sen esiin sillä pienellä areenalla, jossa sen sentään voi tehdä.

Miksi joidenkin ihmisten tarinat tallentuvat takuuvarmasti tuleville polville ja joidenkin tarinoita ei enää koskaan pysty lopullisesti selvittämään?

Milloin se oli, kun sain tietää että ihanasta, kauniista Virginiestä on kirjoitettu kirja? Joitakin vuosia sitten ehkä. En muista enää. En varmaankaan vielä silloin, kun kirja julkaistiin, sillä minulla oli silloin muuta ajateltavaa ja tieto kirjan julkaisemisesta on luultavasti mennyt minulta ohi. Muistan vain, että joskus pari vuotta sitten kohtasin kirjan sattumalta antikvariaatissa ja keräsin sen lumoutuneena mukaani. Tiesin, että tämä olisi niitä kirjoja, joista voisin sydän pakahtuneena sanoa että minun. Ja niin voinkin.

Virginie on esimerkki juuri sellaisesta naisesta, joka huolestutti 1800-luvun lopun naiskeskusteluun osallistuneita: hän pakenee määrittely-yrityksiä.

Voin, koska kirja kertoo naisesta vuosisadanvaihteen Pariisissa. Koska se kertoo suomalaisen taiteen kultakaudesta. Koska se kertoo rakkaudesta, sen monista kasvoista. Koska se sekoittaa toisiinsa elämän, taiteen ja tutkimuksen, matkustaa taiteen kertomien tarinoiden, menneisyyden hämärän todellisuuden ja nykyisyyden tulkintapyrkimysten välillä.

Mikrohistorian täytyy uskaltaa käyttää sanoja, jotka ilmaisevat tiedon ja elämän epävarmuutta:  ”ehkä”, ”sanotaan”, ”luulen”.

Kyllä, juuri niin! Ja eikö se oikeastaan olekin kaikkein rohkeinta, se että rohkenee ilmaista kaiken epävarmuuden? Niin, Virginie! on mikrohistoriaa. Sitä historiaa, joka antaa äänen tavallisten ihmisten elämälle. Eikä nyt takerruta tavallisuuden problematiikkaan, vaan otetaan käsite määritelmänä kaikille niille ihmisille, jotka jäävät historiankirjojen ikuistamien suurmiesten (ja joskus harvoin -naistenkin) varjoon. Mikrohistoria on myös sitä historiaa, jota kirjoittaessaan [h]istorioitsija ei ole se joka tietää, vaan se joka kysyy. Ja jo se yksin saa minut sitä rakastamaan, sillä kysyminen on aina vastaamista tärkeämpää ja syvempää: kysyminen kertoo, että ihminen on kylliksi nöyrä ymmärtääkseen ettei tiedä. Mikrohistoriaa kirjoittaessaan tutkija voi tuoda esiin juuri sen, että myös hän itse on oman aikansa ja inhimillisen rajoittuneisuutensa vanki. Että hänellä on polku, jota hän voi kulkea, mutta jonka taivaltaminen ei välttämättä takaa mitään muuta kuin hyviä arveluita, mahdollisuuksia. Lopullista totuutta ei ole eikä voi olla, ja juuri se tekee yhä uusista kysymyksistä niin tärkeitä. 

 

Anna Kortelainen kertoo Virginielle yhden mahdollisen tarinan, jossa mahdollisuuksia on monta. Minä luen mitä hän kertoo ja katselen Virginietäni, mietin mikä Kortelaisen kertomassa tarinassa on totta ja miten paljon voimme todesta tietää, sitäkin mitä totuus ylipäätään on. Ajattelen myös rakkautta, tietenkin. Juuri sitä, miten rakkaudellakin on aina useammat kasvot. Sitäkin, pitäisikö minun olla vihainen Edelfeltille, jonka teoksia olen vähäisellä kuvataiteen ymmärrykselläni ja palavalla sydämelläni aina ihaillut. Ei kai, ei sittenkään. Ja kyllä, kuitenkin. Mutta jos hän ei olisi maalannut rakastajatartaan, Virginien tarinaa ei olisi senkään vertaa kuin se nyt on. Hän ikuisti sinut Virginie, vaikka – niin, vaikka.

Kun lopetan kirjan, olen huumaantunut ja hurmaantunut, molempia yhtä paljon. Siksi, että jälleen yksi vuosisadanvaihteen naiskohtalo hengittää minussa. Siksi, että minusta tuntuu että minulle avautuu hiljalleen kokonainen uusi maailma ja että juuri tämä kirja on osaltaan raottanut ovea. Siksi, että minusta tuntuu, että minussa kasvaa jotakin. Että jokin, joka on jo jonkin aikaa ollut versolla, on juuri kasvattanut itselleen uuden nupun. Siksi, että kirjat jotka ovat itselle oikeita ja tärkeitä ja tarpeellisia, tulevat kyllä lopulta vastaan, etsittyinä tai sattumalta. Siksi, että haluan tietää enemmän, ymmärtää enemmän. Kysyä enemmän.

 **********

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina.

316 s. Tammi 2002.

PS. Ja mitä tutkimuksen tekemiseen tai ylipäätään luovan työn innoittavuuteen tulee, niin tiedämmehän, että [o]lotila muistuttaa kovasti rakastuneisuutta.

L. Onerva: Valvottu yö – Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon

”Pyydän hartaasti, että vaivautuisit tulemaan tänne minua tervehtimään. Kuten jo aikaisemmin olen kirjoittanut, riippuu elämäni, elämäntyöni, vapauteni ja kotini omaaminen nyt suurimmaksi osaksi sinun hyväntahtoisuudestasi. ”

Oi Onerva! Sinä ja sinun valvottu yösi! Kaikki nämä anovat kirjeet (miehellesi, niin – vaikka voi, eivät ne kaikki koskaan päässeet perille) ja kaikki ne loputtomat omakuvat, ne useilla kielillä kirjoitetut runot, jopa käännökset – sellaista se oli, sinun mielisairaala-aikasi: vapaudenkaipuuta ja työtä täynnä.

Löysin tämän teoksen, sairaala-aikaiseen kuvataiteeseesi keskittyvän Valvotun yön (2004), aivan sattumalta. Kuljeskelin kirjastossa ja sitten, niin, kohtasin sen – sellaistahan toisinaan sattuu, ihania sattumanvaraisia kohtaamisia. Toki tiesin sen jo, vankeutesi: sen, että sinut suljettiin Nikkilän mielisairaalaan melkein seitsemäksi vuodeksi, juuri sinut eikä miestäsi. Ja kyllä, tiesin senkin, että olit paitsi runoilija ja kirjailija myös kuvataiteilija, totta kai, sen verran olen jo askeleissasi kulkenut, vaikka niin monet niistä ovatkin minulta yhä tutkimatta... Mutta oi, minä ehdin, ehdinhän, vähitellen...

Kiitos kirjastolle!

Tämä teos on koottu kymmenisen vuotta sitten, vuonna 2004 – pian sen jälkeen kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle jättämäsi arkistot oli saatu avata ja oli syntynyt myös ajatus akvarellitöistäsi koostuvasta taidenäyttelystä Helsingin kaupungin taidemuseossa. Teos on siis syntynyt näyttelyn rinnalla, ja sen ovat kirjoittaneet ja koonneet Hannu Mäkelä ja Berndt Arell.

Arell kirjoittaa lukijalle osoitetuissa alkusanoissaan: ”Hän [sinä] on tänään epäilemättä ajankohtainen, yhä hän on ainutkertainen ja edustava esimerkki uusiutumisesta ja taistelusta sen puolesta, mikä on toisenlaista ja poikkeavaa. Ja oikeudesta olla sitä itse.” Oi niin, sellainen sinä olit: rohkea ja erilainen! Ja Arell jatkaa: ”Hän maksoi erilaisuudestaan korkea hinnan, jopa liian korkean, mutta selvisi prosessista voittajana.” Kyllä Onerva, sinä selvisit!

Alkusanojen jälkeen teos jatkuu Mäkelän kirjoittamalla lyhyehköllä mutta pääkohdat esittelevällä elämänkaariosuudella (niin, hänen juuri – saman henkilön, joka on mm. toimittanut sen kokoelman ennen julkaisemattomista runoistasi ja lisäksi sen oi-niin-runsaan runovalikoimasi ja niin, kirjoittanut myös yhteiselämäkerran sinusta ja Eino Leinosta). Tässä Mäkelä kertoo hieman äidistäsi, isästäsi ja opinnoistasi (niin: yliopisto ja estetiikkaa ja taidehistoriaa! tupakkaa ja ääneen lausuttuja ajatuksia! oi sinä kummallinen, moderni nainen!) ja edelleen avioliitoistasi, kirjallisista ensiaskeleistasi (oi Mirdja!) ja niitä seuranneesta ammattikirjailijuudesta, Leinostakin. Ja kyllä, myös ongelmista avioliitossasi Leevi Madetojan kanssa, alkoholista, 1940-luvusta ja mielisairaalasta. Siitäkin, kuinka pakkohoidon vankeus opetti sinulle taas myös työrytmin (oliko se siis myös hyvä?): kuinka sinä vankeudessasi kirjoitit, maalasit, piirsit.

Sinä kirjoitit mm. näin:

Ma elän satulinnassa,

en houruin vankilassa,

ma harhaan haavetarhassa,

ihmeen ihanassa.

Niin: sinä kohosit vankeutesi ylle.

Ja ei, en jaksa käsittää sitä. Että sinua pidettiin siellä, vankina. Ehkä sinun mielesi olikin herkkä, järkkynytkin, mutta oliko sittenkään oikein sulkea sinut sinne? Ei, minä ajattelen että ei. Enhän tiedä, en, mutta niin ajattelen. Tai ehkä minä sittenkin myös tiedän. Se tuntuu niin väärältä, kohtuuttomalta, epäoikeudenmukaiselta, rikolliselta – se, että sinua kohdeltiin niin kuin sinulla ei olisi ollut omaa tahtoa, ei oikeutta olla vapaa ja määrätä itsestäsi. Mutta se työ, kirjoittaminen ja kuvataide, se niistä vuosista ainakin jäi. Sinä pysyit elinvoimaisena, selvisit!

 - viivähdys nuoruudessa -

Mäkelän jälkeen teoksessa kirjoittaa taas Arell. Myös hän pohtii avioliittoasi Madetojan kanssa ja mielisairaalassa viettämiäsi vuosia. Ja kyllä, hän pohtii myös aina niin huikeaa Mirdjaa, joka hänen kirjoituksessaan saa kiehtovan ja hämmentävän merkityksen ennen kaikkea itseään toteuttavana ennustuksena, oman elämänkohtalosi järkyttävänä visiona. Arell kirjoittaa teoksestasi mm. näin: ”Yhtäläisyydet L. Onervan oman elämänkohtalon kanssa kanssa ovat ällistyttävät. On riipaisevaa todeta, että hän on näin selvästi kyennyt ennakoimaan oman kohtalonsa. Pienimpiä yksityiskohtia myöten hän on ennakoinut, tosin kirjallisessa muodossa, millaiseksi hänen elämänsä muodostuisi yli 30 vuotta myöhemmin.”

Niin, sinähän tiedät, että minä olen aina niin halukas tekemään eron romaanihenkilön ja kirjoittajan välille, tähdentämään että fiktion kirjoittaja ei koskaan kirjoita (ainakaan ainoastaan) itsestään – ei silloinkaan, kun kyseessä on avainromaani tai selkeästi omaelämäkerrallinen teos, jollaisina Mirdjaakin pidetään ja jollaisina se toki näyttäytyykin. Suhde kertojan ja kerrotun välillä ei koskaan ole aivan yksioikoinen (ja senhän sinä tiedät, eikö niin), ja juuri se tekeekin kertomuksen kerroksista osaltaan niin kiehtovia. Mutta tuo, taiteen kyky ennustaa, voi niin, sehän onkin aivan eri asia tai ainakin saman asian erilainen ulottuvuus... Olen törmännyt ajatukseen toisaallakin, ja se on minusta niin äärettömän kiehtova – merkki siitä, kuinka alitajunta puhuu syntyvän taiteen kautta, kertoo ehkä joskus myös tulevaa, omaa tai yleistä. Ei, aina taiteessa kerrottu ei välttämättä kulje yksi yhteen tulevan todellisuuden kanssa, mutta kuitenkin, jotakin alitajunta ehkä sittenkin tietää. Voi Onerva, saisinpa puhua tästä kanssasi! Kuunnella sinua! Kysyä mitä ajattelet. Mutta Mirdja, niin – Arellin ajatus ennustuksesta on pysähdyttävä, kirkastavakin.

Ja niin, myös sairaalassa sinä kirjoitit. Tämä teos ei kuitenkaan koostu niinkään kirjoituksistasi, vaikka niitäkin sivuilla vilahtelee (useilla kielillä, kyllä, sillä sinä osasit monia!). Keskiössä on juuri kuvataide – maalaukset ja piirrokset, joita vankeutesi aikana teit. Mäkelä sanoo näistä teoksista näin: ”Niistä löytyy liioitellun isosilmäinen nainen, joka sadoista ja taas sadoista kuvista katsoo meitä kysyvästi, väliin myös nunnaksi puettuna. Näistä kuvista voisi ajatella, että Onerva ehkä koki Nikkilän ajan myös jonkinlaisena rangaistuksena entisen elämänsä mahdollisista synneistä.” Koitko? Niin, emme me tiedä etkä sinä kerro. Mutta tiedätkö – minä luulen, ettet sinä niin kovin syntinen ollut. Sinä olit vain edellä aikaasi, niin kuin suuret taiteilijat usein ovat. Tai ei, en tiedä onko se edes edellä olemista vai sittenkin jonkinlaista ajattomuutta, sielun alistumattomuutta ajan ja paikan kahleisiin.

- oma kuva / karmeliitti-nunnana -

Mutta maalaukset, niin. Niitä pohtii myös Mäkelä, mutta matkalle kuviisi vie ennen kaikkea Arell, joka kulkee teoksissasi ja etsii ja tutkii niiden olemusta. On kerta toisensa jälkeen toistuvia omakuvia, tuijottavia silmiä. Fantastisia kuvia ja naturalistisia. Joskus nunnan asusteita. Kärsimystä. Syytöstä. Dame sans merci ja sanojen monet merkitykset ja säteet. Välillä myös paperin täydeltä ihmiskasvoja. Sairaala-aiheita (voi niin, vapaus sen panssarilasisen ikkunan takana!). Kohtaamisia, toisen ihmisen kaipuuta. Karhu, joka polkee jalkoihinsa koko ihmiskunnan. Ja niin, lyijykynäpiirroksia ajalta jälkeen sairaalan: piirtämisesi jatkui loppuelämän.

Mäkelä kirjoittaa: ”L. Onerva on ehkä ollut vangittu, mutta aina sisimmässään vapaa. Taide parantaa. Jokainen joka haluaa taiteen avulla ruveta hahmottamaan itseä ja ympäröivää maailmaa, on jo tiellä kohti parempaa, sillä kyse on myös oman elämän vähittäisestä ottamisesta haltuun.” Minä lisäisin tähän vielä sen, että olkoon sinun muistosi voimaannuttava esikuva kaikille, jotka tahtovat tarttua omaan elämäänsä, tehdä siitä itsensä näköisen. Oi kyllä, sinusta on ihanteeksi, on!

Lopulta Madetoja kuoli, mutta sinun elämäsi jatkui. Sinä pääsit vapaaksi ja elit vielä kauan. Piirsit ja kirjoitit. Ja kyllä, sinä elit rohkean ja itsesi näköisen elämän, kokonaan! Tämäkin teos on jälleen yksi osoitus juuri siitä – on, sillä sinua ei lopulta nujertanut edes vankeus. Kiitos Onerva! Olet minulle taiteilijattarista rakkaimpia, ikuisesti ♥

**********

L. Onerva: Valvottu yö. Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon. 126 s. 

Minerva Kustannus 2004.

**********

PS. Tämä teos piirtää myös ensimmäisen ruksini Jonnan vastustamattomaan kirjankansibingoon: merkintä tulee kohtaan piirroskuva.