”Avaan taivaansinisen oven ja astun uuteen kotiimme. Tunne on
huikaiseva. Olen aina sanonut, etten tahdo omistaa mitään, kaikkein vähiten
vanhaa taloa ja kaikkea sen mukanaan tuomaa vaivaa ja vastuuta. Olen yhtä aikaa
iloinen ja kauhusta kankea.”
Andreas Dienertin ihanat kuvat!
"Vanhan talon uusi elämä" on Katarina Gäddnäsin samannimisessä teoksessa aivan erityisen tenhoava: Gäddnäsin koti on hänelle paitsi uusi myös vanha – se on sekä hänen mummolansa että lapsuudenkotinsa, ja nyt myös hänen oman perheensä koti. Se, että hän on päätynyt asumaan juuri tähän taloon, on siis vähintäänkin suvun johdatusta ellei sitten peräti kohtalon.
Vanhat talot ja niiden tuhannet tarinat kiehtovat
minua loputtomasti! En usko koskaan väsyväni lumoutumaan
siitä tarinoiden suunnattomasta syvyydestä, jota nämä henkevyyttään
humisevat talovanhukset itsessään kantavat. Siksipä toisinaan
lepuuttelenkin mieltäni myös tällaisissa
ihanissa teoksissa, joissa vanhojen talojen seesteiset, ajan kerroksia huokuvat kuvat saavat mieleni hyväksi ja levolliseksi. Aiemmin tänä
vuonna
ihailin mm. Pia Maria Montosen ja Niclas Wariuksen teosta Rakkaat vanhat talot (2014), josta Maria hiljattain kirjoitti:
muistan, että kirjan kuvien äärellä viihtyivät niin silmät kuin mieli. Tämä
Gäddnäsin kaunis kirja Vanhan talon uusi
elämä (2010) löytyi jonakin suloisena suvipäivänä kirjastosta,
jonka ehtymättömyyttä en
koskaan väsy kiittämään: on ihanaa kohdata kiehtovia kirjoja, jotka
suorastaan
syöksyvät syliini sulostuttaakseen elämäni toki muutenkin suloisia
hetkiä. Ja voi, onkin ihanaa helliä kauneudenjanoista mieltään
tällaisten kirjojen kiehtovissa kuvaelmissa: ne ovat kuin tunnelmallisia tarinoita, jotka antavat viipyillä lempeänsuloisissa maailmoissaan.
Vanhan talon uusi
elämä onkin ennen kaikkea tarina. Se kertoo vanhan talon kunnostamisesta,
mutta myös hetkistä, joita talo on sulkenut syliinsä ennen ja nyt. Teoksesta
tekeekin erityisen antoisan se, että Gäddnäs todella antaa omastaan, ja myös
muuta kuin vain kauniita kuvia: kokonaisen tarinan, omia muistojaan ja
nykyisyyttään, ja myös sitä ettei kaikki ole aina täydellistä. Sanoisinpa, että
tässä on suloinen sisustuskirja parhaimmillaan – kirja joka osoittaa, ettei
kodin laittaminen ole vain remontin ja tavaroiden pyörittelyä, vaan myös aivan
oikeita tarinoita ja muistoja, elämän ihanuutta mutta myös realiteettien tuomaa
rosoa. Vanhan talon asuttaminen on ihanaa, mutta myös rahapulaa ja vääriäkin
valintoja. Ja niin, toisinaan talo näkee uuden myötä myös jotakin, joka loppuu.
Teoksen maailma on myös ihanan tervehenkinen. Gäddnäs
kirjoittaa mm. näin: ”Minusta vaalein
värein maalatut puulelut ovat tavattoman kauniita, mutta lapseni ovat aina
pitäneet kammottavista muovidinosauruksista ja barbienukeista enemmän kuin
minun tarjoamistani ’kauniista’ leluista.” Minustakin lasten pitää saada sopivassa määrin valita mieleistään, vaikka kauneuskäsitykset eivät silloin valitettavasti aina aivan kohtaa... Ovathan he
sentään kokonaisia pieniä ihmisiä, ikiomia ihania persoonallisuuksiaan, eivätkä vanhempiensa mieltymysten jatkeita. Mutta niin, sen verran siloittelua kirjan kuvituksessa kyllä on, että
niitä muovidinosauruksia ei juuri näy. Tämä annettakoon kuitenkin hyvillä mielin
anteeksi.
Gäddnäsin
ajatukset ovat mukavan pohdiskelevia –
on ihanaa lukea kaunista kirjaa, joka yltää pintaa syvemmälle.
Mukana on myös mukava ripaus asiantuntijatietoa vanhan talon kunnostamisesta
sekä pieniä, antoisia piipahduksia historiaan.
Gäddnäs on ammatiltaan toimittaja ja kirjailija, ja se
myös mukavasti näkyy: hänen kielensä on soljuvaa ja paikoin hyvin kaunista,
sellaista mitä kauniiden kuvien rinnalla on teekupposen äärellä ihanaa lukea.
Tämä onkin mitä parhain teehetkikirja – juuri sellainen suloinen selailtava,
jossa silmä lepää ja ajatus seestyy. Suosittelen kaikille vanhojen talojen uskollisille
ystäville!
********************
Katarina Gäddnäs: Vanhan talon uusi elämä. Valokuvat
Andreas Dienert, ulkoasu Eva-Jo Hancock. Suomentanut Leena Nilsson. 192 s. Schildts
2010.
