Aamulla pimeä tahtoo pitää silmiä kiinni. Silti, kun
lopulta herää kynttilähämärään aamuteelle, tuntuu että elää taas vuoden
ihanimpia hetkiä. Rakastan koko vuodenkiertoa, mutta tämä aika syksystä jouluun
on silti se rakkain, aina vain, enkä väsy sitä toistamaan. On hellivää tehdä
pesä syyspehmeään, polttaa kynttilää, pidellä käsissä lämmintä teekuppia.
Aamulehdessä kerrotaan, että Jane Austenin Lady Susanista on tehty elokuva. Jopas
sattui, ajattelen, miten tulinkin lukeneeksi sen juuri kesällä (postuumisti
julkaistu kirjenovelli/pienoisromaani, joka sisältyy teokseen Jane Austen: Uskollinen ystävänne – kootut kertomukset, 2007).
Minä, joka käyn elokuvissa vain harvoin, haluan mennä taas (niin, vastahan
olin). Ei Jane Austenin teoksesta tehtyä elokuvaa voi jättää näkemättä. Hetken
aikaa ihmettelen, miksi elokuvan nimi on Love
and Friendship, sitten muistan että se taitaa olla Austenin toisen
kirjenovellin nimi, tarkistan ja niin on, mutta ihmettelen silti. Ehkä tästä toisestakin
novellista on otettu jotakin mukaan? Niin tai näin, Lady Susan ei ole mikään
ihastuttava ihminen vaan pikemminkin ihmishirviö, joka häikäilemättä pyörittää
toisia ihmisiä miten tahtoo. Mietin, miten ikävää on, että Lady Susanin
käyttäytyminen tosiaan vastaa nykyajan arvoja, kuten lehdessä sanotaan.
Illalla lukaisin pari Anni Polvan Tiinaa. Ehkä tässä
neljänkymmenen tienoilla tosiaan elää jonkinlaista inventaarioikää ja tekee
mieli kurkistella lapsuusmaisemiinkin myös näin kirjallisuuden kautta. Lukiessani
ymmärsin, miksi Tiinasta ei koskaan tullut sellaista sielunsisarta kuin Annasta,
Runotytöstä ja Iris-rukasta: Tiina on liian toimelias ja tarmokas, hänestä puuttuu se sellainen pehmeä haaveksivaisuus, se tietty runollisuuskin. Silti
muistan, että lapsena tavallaan ihailinkin Tiinaa, kaikkea sitä toimeliaisuutta ja rohkeutta, ja etenkin hänen rehellistä
sydäntään. Ja sitä sydäntä ihailen edelleen. Ja ymmärrän kyllä senkin, miksi
Tiinat sopivat niin hyvin ahmimisikäisen lukutarpeisiin: niissä tapahtui paljon
ja ne olivat helppoja luettavia (oikeastaan tuo ”ahmimisikä” on kyllä sana,
josta en erityisemmin pidä, mutta olkoon nyt, minulla on kai nyt (tai taas)
joku semantiikkakriisi). Huomiota kirjoissa kiinnitti, että Tiinahan on ihan
isän tyttö: isä on se joka ymmärtää ja näkee tytössä hyvän, äiti se joka sättii
ja säännöstelee. Hienointa ja puhuttelevinta Tiinoissa on näin aikuisiällä luettuina ehkä se, että niissä
tuodaan hyvin rohkeasti esiin yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Sitä, joka ei
valitettavasti tunnu jäävän historiaan.
Huomaan, että sormenpäät pysähtyvät, mieli. Mietin, miten
tässä näin kävi: sekä Austen-elokuvasta että Tiina-kirjoista kertovat kappaleet
päättyvät maailman kovuuteen, vaikka tarkoitus oli kirjoittaa vain jotakin
pehmeään syysaamuun sopivaa. Ehkä on niin, että kun aloittaa, ei tiedä miten
lopettaa. Ja niin, että se juuri tekee kirjoittamisesta ylipäätään aika
merkillistä, toisinaan myös pysähdyttävää.
