lauantai 28. maaliskuuta 2015

John Williams: Stoner (1965/2015)

 
Nämä kasvot. Silmät, jotka ovat melkein kiinni. Harmaantuneeseen partaan kätkeytyvät huulet. Rypyt. Nenä, joka vielä hengittää ilmaa. Aavistus otsaa, jonka taakse ajatukset kätkeytyvät. 



 
Yhteys kuvan ja tarinan välillä on illuusio, mutta se ei vähennä sitä voimaa jolla nämä kasvot tätä tarinaa kantavat. Tai ei, ei tätä tarinaa, ei yksin. Tuntuu, että nämä kasvot kantavat kaikkia niitä tarinoita, jotka ihmisten loputtoman keskeneräisistä elämistä koostuvat, niistä joiden säikeet kiertyvät itsensä ja toistensa lomaan tavoilla jotka toisinaan tekevät myös kipeää. Niin – jos elämä on tie, siinä on aina myös risteyksiä ja kompastuskiviä, ja lopulta, jonakin päivänä, ihminen huomaa kävelleensä sen loppuun. Ja silloin, kaikista askelten epätasapainosta huolimatta, saattaa sittenkin tuntua siltä, että tie oli kulkemisen arvoinen. Että elämä oli hyvä. Että siinä oli rakkautta, joka vuoksi tie oli kuljettava juuri sellaisena kuin se oli.


*****


William Stoner, maatilan poika, lähtee yliopistoon opiskelemaan luonnontiedettä ja maataloustieteitä, mutta vaihtaa pian alansa filosofiaan, vanhan ajan historiaan ja – niin – englantilaiseen kirjallisuuteen. Taakse jää maailma, johon oli ehkä tarkoitus palata, ja edessä on uusi, sellainen jonka edessä ehkä väistämättä tuntee myös riittämättömyyttä. Mutta valinta,


Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner.
--- Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on.


Niin yksinkertaista se on. Ja minä huomaan miettiväni, perustuuko rakastuminen intuitoon ja olevani halukas vastaamaan että kyllä. Että kaikki puhdas rakkaus mikä ihmisessä herää, on sisäistä viisautta. Se, mitä rakkaudelle maailman jaloissa tapahtuu ja jää tapahtumatta, on tietysti kokonaan toinen asia. Mutta sisäinen viisaus ja rakkaus, niin. Luulen, että ne kulkevat käsi kädessä, jos niille antaa siihen mahdollisuuden. Ja tämä kirja täytyy lukea ennen kaikkea siksi – ymmärtääkseen rakkauden ja sydämen arvon.

Takakansiteksti kertoo, että Stoner julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965, mutta jostakin syystä se ei silloin herättänyt juurikaan huomiota. Vuonna 2006 – kun kirjailijan, John Williamsin, kuolemasta oli kulunut jo kaksitoista vuotta – teoksesta otettiin uusia painoksia, ja se alkoi lopultakin löytää lukijoita. Nyt, vuonna 2015, teos on myös minun käsissäni, suomeksi käännettynä. Minä luen sen vähäeleistä tarkkanäköisyyttä ja tunnen surunsekaista onnea.


Esipuheen kirjoittanut John McGahern sanoo:

Jos tällä romaanilla voi sanoa olevan teema, niin se on varmasti rakkaus, 
rakkauden monet ilmenemismuodot ja kaikki voimat, jotka sitä vastustavat.


Ja niin se on: Stonerin kantava teema on juuri rakkaus. Kysymys siitä, mitä kaikkea rakkaus on ja miksi se ei aina saa hengittää. Minun hengitykseni on tämän vastauksiaan yhä etsivän kysymyksen jäljiltä painavaa ja elämänhaluista, itsepintaista ja halutonta pysähtymään, kiivaasti omia rakkauksiaan kohti huutavaa. Mutta ei siitä sen enempää. Avataan tämä hieno teos, Stoner. Ajatellaan sitä että


rakkaudessa ei ollut kyse sen paremmin armosta kuin illuusiosta.

että 

Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja jota muokattiin 
hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä ja sydämellä.


Kohdataan Edith. Edith Elaine Botswick, tuleva rouva Stoner. Kaksikymmentävuotias nuori nainen, joka on pitkä ja sorja ja vaalea, yllään sinisestä läikehtivästä silkistä ommeltu puku. Jolla on herkkäpiirteiset kasvot ja sirot, lähes hauraat sormet. Joka soittaa pianoa ja jolla on taiteellisia taipumuksia ja jonka moraalinen kasvatus oli sekä kouluissa että kotona luonteeltaan negatiivista, tavoitteiltaan normatiivista ja lähes yksinomaan seksuaalista. Jolle opetettiin, että hänellä olisi velvollisuuksia miestään ja lapsiaan kohtaan ja että hänen olisi täytettävä ne. Ja joka – niin – joka jää Stonerille ehkä ikuisesti vieraaksi. 


William, minä yritän olla sinulle hyvä vaimo. --- Minä yritän.


Olisiko Edith voinut pyrkimyksessään onnistua? Olisiko kohtaamattomuuden ja vierauden tilalla voinut olla jotakin muuta? Olisiko Edith voinut olla toisenlainen ja avioliitto onnellinen? Olisiko siinä voinut olla enemmän rakkautta kuin vihaa? Kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatii pysähtymistä, halua astua kauas ja syvälle, sinne missä puhutaan paitsi yksilöistä myös yhteiskunnasta ja kasvatuksesta ja etsitään selityksiä kaikesta siitä missä ihminen kasvaa. Ja minusta tuntuu, että kaiken takana painaa valtava ahdistus, joka vain kätkeytyy julmuuteen. Että avioliiton solmivat toisinaan myös ihmiset, jotka eivät siinä voikaan onnistua. Että ihmisen sydän puhuu toisinaan myös merkillisesti, jotenkin väärin, tai että se ei silloin sydän olekaan vaan että ihminen jostakin muusta syystä päätyy elämässään surullisiin tilanteisiin. Mutta jonakin päivänä, paljon myöhemmin, kun vuosia on kulunut ja on tapahtunut jo paljon, on ehkä niin, että he olivat antaneet anteeksi kärsimyksen, jota olivat toisilleen aiheuttaneet, ja syventyivät miettimään, millaista heidän yhteinen elämänsä olisi voinut olla. Ja tuo mahdollisuuden muoto, olisi voinut olla, antaa heille ehkä lohdullisen hetken viivähtää tarinassa, joka – niin – olisi voinut korvata sen joka oli ollut. Minkä kaiken olisikaan pitänyt olla toisin, jotta tuo toinen tarina olisi voinut tulla todeksi.

Ja Grace. Tytär, joka ei syntynyt rakkaudesta vaan jostakin joka oli sekoitus ahdistusta, vihaa ja pakottavaa, rajua raivoa – sekoitus, joka sai estyneen ja varautuneen Edithin iskemään kyntensä mieheensä kuin eläin. Grace, jota äiti käyttää vihansa ja ahdistuksensa välineenä, mutta jota hänkin ehkä isän ohella silti myös rakastaa, omalla keskeneräisellä tavallaan. Grace, joka on sellainen harvinainen ja suloinen ihminen jonka moraalinen luonne oli niin herkkä että sitä oli vaalittava ja suojeltava, jotta se voisi saavuttaa täyden mittansa. Grace joka sanoo että Ei sillä ole väliä isä. Ei yhtään. Jolle sillä ei ehkä oikeastikaan ole väliä, ei yhtään, ja joka siksi kantaa ympärillään oman elämänsä valtavaa ja surullista sivullisuuden kehrää.

Ja niin, Katherine. Ihana Katherine, joka heidän yhteisinä iltapäivinään --- oli kohtelias, ystävällinen ja hillitty ja jonka seurassa Stoner oli epätoivoisen varovainen, jottei vain paljastaisi tunteitaan millään helposti havaittavalla tavalla. Katherine, jolla on läpikuultava iho ja ryhti, tyyneys ja pidättyväisyys, joiden William oli luullut ilmentävän Katherinen olemusta, mutta jotka peittävätkin alleen lämmön, leikkisyyden ja huumorintajun, joiden voimakkuus perustui siihen että ne olivat kätkössä. Katherine, joka sanoo että vasta rakastuttuaan ihminen oivaltaa itsestään jotakin. Ja niin


William Stonerille selvisi neljäntenäkymmenentenäkolmantena elinvuotena se, mikä oli selvinnyt muille paljon nuorempana: että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan.

Ja

Päivä päivältä heitä pidättelevät suojakerrokset tipahtivat pois, niin että lopulta he olivat, kuten monet poikkeuksellisen ujot, avoimia toisilleen, suojattomia ja täysin vapautuneesti omia itsejään.


Mutta mitä maailma tekeekään ihmisille, jotka ovat omia itsejään, rakastavat aidosti ja puhtaasti? Maailma, jonka ahtaisiin rajoihin rakkaus ei mahdu. Maailma, joka kavahtaa rakkautta, koska se on jotakin liian kaunista.


 Mutta olisiko se sittenkään ollut totta? Se, että silloin 

kaikki menettäisi merkityksensä 
kaikki mitä olemme tehneet, kaikki millaisia olemme olleet.

että

meistä molemmista tulisi jotakin muuta, jotain muuta kuin oma itsemme.
Emme olisi enää yhtään mitään.


Ei, en tahtoisi uskoa niin. Tahtoisin, että olisi ollut mahdollista valita toisin ja että siitä toisesta valinnasta olisi sittenkin seurannut jotakin hyvää ja oikeaa. Mutta – niin, tämän tarinan maailmassa – minä en ehkä osaa uskoa muuhun kuin siihen mitä se sanoo. Että oli tapahduttava niin kuin tapahtui.


Ja sitten, niin, kohdataan myös se toinen rakkaus tai sama, niin se –

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi ---

ja se, miten ihanaa onkaan kokea

löytämisen riemua, joka syntyy siitä kun huomaa, että käsiteltävä aihe sijoitttuu jonkin paljon laajemman aiheen keskipisteeseen, ja vaistoaa voimakkaasti, että tämän aiheen tutkiminen todennäköisesti johtaa jonnekin vaikka on mahdotonta sanoa minne.

Ja vaikka ihmisen toisinaan valtaisikin

ymmärrys siitä, miten paljon oli asioita joita hän ei tiennyt ja kirjoja joita hän ei ollut lukenut, ja hänen tavoittelemansa seesteisyys särkyi hänen tiedostaessaan, kuinka vähän aikaa hänellä oli, kuinka paljon luettavaa, kuinka paljon opittavaa

niin silti, silti 

– kuten kirjailija itse on vanhoilla päivillään sanonut,
näin kertoo teokseen kirjoitettu esipuhe –


Kaiken perusta on se, että rakastaa sitä mitä tekee.
Jos rakastaa jotain asiaa, sitä oppii ymmärtämään.


Ja vaikka tuo ymmärrys lopulta jäisikin vajaaksi niin kuin se väistämättä jää, se on silti rakkauden lapsi ja siksi lähtökohta kaikelle hyvälle ja kauniille, mitä ihmisessä voi olla. Ja niin, ehkä onkin niin, että elämä jää väistämättä kesken. Että jonakin päivänä huomaa kysyvänsä itseltään:


Mitä sinä odotit?


Että elämä on väistämättä täynnä keskeneräisyyksiä, kompromisseja ja toteutumattomia mahdollisuuksia. Loputonta tietämättömyyttä. Ja kuitenkin, niin – kuitenkin se on samalla niin kokonainen. Sellainen, että lopulta saattaa äkkiä huomata ajattelevansa myös niin, että


Hän oli oma itsensä ja tiesi, mikä hän oli ollut.


Ehkä siihen kirkkauteen on sittenkin hyvä jäädä, jatkaa matkaa. Unohtaa kaikki mitä tapahtui ja jäi tapahtumatta. Avata kirja vielä kerran ja tuntea kuinka se vanha innostus, joka oli kuin pelkoa, vangitsi hänet siinä missä hän makasi. Ajatella vielä hetki myös onnea, sitä kuinka se kulkee ohikiitävissä hetkissä ja on samaan aikaan sekä hauras että vahva. Ja sitten, niin, mitä jää jäljelle, eikö mitään, vai sittenkin jotakin – sivuille heijastunut aurinko ja kumahdus joka kuului kun kirja putosi.


*****


Kun lopulta suljen kirjan, huomaan keskelle rintakehää kertyneen puristavan painon. Tunne, joka minut täyttää, on samaan aikaan lohtua ja lohduttomuutta, uskoa ja epäuskoa, kaihoa ja menetyksen hyväksymistä. Olen täynnä myös hahmoaan hakevia kysymyksiä, jotka eivät ehkä kiteydy sanoiksi vielä. Tiedän kuitenkin jo, että ne kiertävät elämää, rakkautta ja onnea. Kaiken surullista turhuutta ja sittenkin tarkoituksellisuutta, jotakin eletyn elämän kokoista. Sitäkin, että lopulta kaikki on ohi. Ja niin, kaikkein surullisinta on, että rakkaus ei ehkä aina riitä. Että maailmaa pyörittävät mahdit, joille puhdas sydän ei merkitse mitään. Mutta päällimmäiseksi jää ehkä kuitenkin tämä:


Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa,  joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän!


Ja siksi minä sanon, että tämä teos jättää jäljen. Että tämä on minun. Minun sillä tavalla kuin toisen kirjoittaman kirjan voi omakseen ottaa, nöyryydellä ja kiitollisuudella. Siksi, että tässä on intohimoa ja rakkautta kaikessa sen hiljaisessa suuruudessa. Intohimoa, jonka polte on kuumaa silloinkin kun sitä ei ehkä tunne, ja rakkautta, joka pitää hengissä siihen asti kunnes aika koittaa.

Kestää kauan ennen kuin silmät kuivuvat. Mutta kun jälleen näen, katson taas kasvoja, jotka kantavat mukanaan kokonaisen elämän. Ehkä ajattelen sitä, miten pieniä ja suuria ihminen ja hänen elämänsä ovat. Sitä, että intohimo ja rakkaus ovat syitä olla olemassa, elää koko ihmisen kokoinen elämä. On kirjoja, joiden vaikutus kestää, ja tämä on juuri niitä: kysymykset ja vastaukset jatkavat itsensä ja toistensa etsimistä vielä kauan sen jälkeen, kun olen painanut kirjoitelmaani viimeisen pisteen.


***************

John Williams: Stoner. 306 s. Bazar 2015. Englanninkielinen alkuteos Stoner vuodelta 1965. Suomentanut Ilkka Rekiaro.


PS. Stoneria on ehditty lukea kirjablogeissa jo paljon.
Kirjasta ovat kirjoittaneet mm. 



lauantai 21. maaliskuuta 2015

D. H. Lawrence: Lady Chatterley (noin 1925–1926)


Kirjallisuuden maailma on aina yhtä kiehtova ja mielenkiintoinen. Sitä saattaa arvella niinkin, että lukee uudelleen jotakin aiemmin lukemaansa, mutta tulee sittenkin lukeneeksi jotakin muuta. Niin: tämä kaunisselkämyksinen antikvariaattilöytö, Lady Chatterley (kirjoitettu noin vuosina 1925–1926, julkaistu New Yorkissa 1944 ja suomennettu ja ilmeisesti myös hieman ”siistitty” 1950), joka on jo jonkin aikaa odotellut hyllyssäni, olikin eri teos kuin se Lady Chatterleyn rakastaja (1928, suomennettu 1961), jonka joskus vuosia, melkeinpä vuosikymmeniä sitten olen lukenut. Tuo aikaisemmin lukemani teos oli mielessäni enää henkilöiden pääpiirteinä ja rakkauden aisti-ilon häiveinä, ja nyt halusin hakeutua takaisin sen äärelle ennen kaikkea siksi, että saisin hellitellä sitä sisäistä kirjallisuudentutkijaani, jota suuresti kiinnostavat vanhemman kirjallisuuden tavat kuvata eroottisuutta ja intohimoisia naisia. Suurin syy tarttua tähän teokseen juuri nyt oli kuitenkin se, että tämä punainen selkämys puhalsi minulle ihanaa punaista sateenkaarituulta – niin, tämä teos saa siis aloittaa askellukseni kohti sateenkaaren päätä (kiitos Ompulle ihanan inspiroivasta haasteesta, joka ohjaa katselemaan kirjahyllyään riemastuttavan värikkäästä näkökulmasta!).



K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1950.


Tehdessäni taannoin tämän ihastuttavan löydön, huomasin kyllä heti ensilehdellä kirjoituksen ”Tekijän »Lady Chatterleyn rakastaja» -romaanin ensimmäinen laitos”. Pieniä tiukusia tuo kirjoitus ehkä mielessäni jo helisytteli, mutta tunnustan auliisti, etten suinkaan tiennyt Lady Chatterley -käsikirjoituksia julkaistun peräti kolmin kappalein. Nyt, lueskeltuani tämän laitoksen siihen liitettyine esipuheineen ja seikkailtuani Internetin ihmemaassa, olen kuitenkin jälleen hitusen viisaampi. Se teos, jonka aiemmin olin lukenut, lienee siis ollut versioista viimeisin ja samalla juuri se, joka Iso-Britanniassa julkaistiin sensuroimattomana vasta vuonna 1960 ja Suomessa vuonna 1961, kun taas tämä oli nyt se ensimmäinen. Aika kiehtovaakin tämä tietysti on: harvoinpa sitä saa tilaisuuden lukea samasta tarinasta useamman erilaisen version. Niin niin, aion toki lukea uudestaan sen viimeisimmänkin ja ehkäpä etsiä käsiini myös keskimmäisen, joka on julkaistu suomeksi nimellä John Thomas ja Lady Jane (1927, suomennos 1974).

Mielipiteet siitä, mikä versioista on ”paras”, varmasti vaihtelevat. Lawrencen vaimo, Frieda Lawrence, joka on kirjoittanut esipuheen tähän miehensä jo kuoltua julkaistuun ensimmäiseen laitokseen, pitää parhaana juuri tätä – hän sanoo, että »Ensimmäisen Lady Chatterleyn» Lawrence loi juuri sellaisena kuin se välittömimmin kumpusi hänen omasta sisimmästään. Romaanin kolmannessa toisinnossa hän osaltaan otti huomioon myös aikalaistensa käsityskannan. Myös Esther Forbes, jonka selostus erään käsikirjoituksen vaiheista seuraa rouva Lawrencen esipuhetta, pitää tätä versiota parhaimpana: ensin julkaistussa versiossa Lawrence on Forbesin mukaan pingoittunut ja teennäinen, mutta tässä hän on runoilija. Mm. Constance on Forbesin mukaan tässä todella elävä ihminen, kun taas toisissa laitoksissa hän ritisee liitoksissaan. Myös Cliffordia ja Parkinia (josta myöhemmin tulee Mellors) Lawrence on Forbesin mukaan kohdellut tulevissa toisinnoissa kaltoin, so. pilannut alun perin hyvin rakennetut henkilöt. Ylipäätään Lawrence on peukaloinnillaan tärvellyt erinomaisen romaanin ja noiden kahden myöhemmän luonnoksen ällöttävän, riettaan ilmapiirin sijasta ensi versiossa on raikas, luonnontuore sävy. Omasta puolestani en toisintojen paremmuuteen voi toistaiseksi ottaa kantaa, koska en muista viimeisintä versiota riittävän hyvin ja keskimmäistä en ole koskaan lukenut. Tyydyn toteamaan, että ainakin tässä versiossa on kyllä ansionsa ja tämä olisi ehkä hyvinkin kelvannut myös tällaisenaan.

Lady Chatterley on tunnetusti yksi eroottisen kirjallisuuden airueista – ja niin, omana aikanaan kirja (se Lady Chatterleyn rakastaja) oli niin siveetön, että Lawrencen täytyi julkaista se Firenzessä: kotimaassa sitä ei voitu kansiin saattaa. Nykylukijaa tämä ”siveettömyys” tietysti hörähdyttelee: meidän aikamme on jo kohdannut niin paljon kaikenlaista ronskia, että Lady Chatterleyn uskaliaimmatkin kohtaukset tuntuvat ehkä kesyiltä ja – niin – näitä uskaliaita kohtauksia on ainakin tässä versiossa varsin vähän (ehkä niitä siinä riettaassa versiossa onkin sitten enemmän ja hurjempia). Uskallusta näissäkin kuitenkin on – etenkin kun muistaa, että tämä on tosiaan 1920-luvulta. Tässä vuoden 1950 suomennoksessa on myös siveästi siistitty eräitä sanoja turvautumalla kirjaimia korvaaviin viivoihin: sana ei jää ymmärtämättä, mutta sitä ole voitu painaa. Ja niin, mistäpä tietää, mitä on ehkä jätetty kokonaan pois – tämän selvittämiseksi pitäisi luonnollisesti lukea englanninkielinen alkuperäisteos.

Tarinan lähtötilanne on, että Lady Chatterleyn eli Constancen aviomies, Clifford, on haavoittunut sodassa pian häiden jälkeen ja halvaantunut pyörätuolipotilaaksi. Ajatus kulkee, mutta alaruumis ei. Ja Clifford tiesi, että hänen vaimossaan piili voimakas fyysillinen pyyde. Siitä hän oli liiankin tietoinen. Niinpä hän päätyy sanomaan Constancelle – ehkä kuitenkin vain teoreettisena mahdollisuutena – että ota itsellesi rakastaja, jos sitä tarvitset! Kun Constance sitten näkee miehen ruumiin, joka oli jumalainen, kun se ilmestyksen lailla kohosi hänen eteensä piirtyen valkeana pimeyttä vasten, tapahtumat alkavat edetä kohti kiihkeää mutta haastavaa intohimosuhdetta: Constance antaa itsensä miehensä metsänvartijan, Parkinin, syliin, ja näiden erilaisia maailmoita edustavien rakastavaisten suhde riepotteloituu alusta alkaen myös kysymyksissä yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Tarina etenee niin, että Cliffordin alkujaan teoreettisesta ajatuksesta muovautuu Constancelle ”lupa” tulla raskaaksi, ja sopimukseen kuuluu, että Clifford tunnustaa lapsen omakseen. Sitä, kuka lapsen oikea isä on, Constancen ei tarvitse kertoa. Niin: Clifford haluaa itselleen perillisen, siinä hänen motiivinsa. Anna minulle poika, Connie! Muuta en sinulta pyydä! Sillä – niin Clifford sanoo – vastaisuudessa on kaikkein tärkeintä oleva taistelu omistusoikeudesta, oikeudesta omistaa jotakin polvesta polveen. Constance toteuttaa aviorikostaan siis miehensä suostumuksella, ja lopulta tämä Cliffordin tunteeton tapa suhtautua vaimonsa uskottomuuteen ja vieraan miehen lapseen näyttäytyy hänen mielessään kylmänä ja luonnottomana.

Constancen oma motiivi on kaiketi puhdas intohimo ja elämänhalu, se että hän tarvitsee kosketusta ja hullaantuu Parkinin vartaloon (vartaloon, ei kasvoihin tai olemukseen). Constance tarvitsee Parkinin kehon kiihkeää elämänvoimaa, mutta tietää, ettei voisi kuitenkaan elää tämän kanssa: työmiehen vaimoksi hänestä ei ollut. Intohimon yllä leijuukin alusta asti jo mainittu yhteiskunnallisten asemien erilaisuus – se, että toinen on lady ja toinen työläinen. Fyysinen vetovoima on vangitsevaa, mutta samalla suhdetta painostaa molemminpuolinen tietämys elämäntapojen erilaisuudesta. Constance halveksii rakastajaansa samalla kun janoaa tätä ja ajattelee että sivistyksellisesti ja henkisesti Parkin auttamattomasti kuului toiseen vieraaseen ihmisrotuun. Parkin on siis oikeassa sanoessaan, ettei Constance kunnioita häntä. Molemmat myös ymmärtävät, ettei toisesta ole elämään toisen elämää. Niin kuin Parkin sanoo: Sinä et ole mikään tavallinen nainen eikä sinusta semmoista ikinä tulekaan. Yhtä vähän kuin minusta gentlemannia.

Niin – Lady Chatterley on intohimoromaani, mutta samalla se on myös yhteiskunnallinen ja eettisesti pohdiskeleva romaani. Yläluokkaisen Ladyn ja metsänvartijan välillä vallitseva kiihkeä eroottinen vetovoima ja toisaalta yhteiskunnallinen eriarvoisuus rakentaa teokseen voimakasta ja hienoakin kysymyksenasettelua siitä, missä määrin yhteiskunnallinen status ihmistä itselleen ja toisille määrittää. Voisi oikeastaan ajatella niinkin, että Lady Chatterley on – ainakin tässä versiossaan – jopa enemmän yhteiskunnallinen kuin ”eroottinen” romaani. Myös Esther Forbes toteaa, että tämä on jyrkin vedoin hahmoteltu tutkielma luokkaeroavaisuuksien tuottamista ristiriidoista, kun taas se toinen, Lady Chatterleyn rakastaja, on ennen kaikkea tutkielma sukupuolivietistä.

Ainakin minulle myös tämä on kuitenkin molempia: teos, joka tutkii sekä yhteiskunnan (keinotekoisia) raja-asetelmia että ihmisen luonnollisia viettejä. Olennaista on, että Parkinille Constance on metsävaimo, luonnollisten viettiensä hengetär, ja Cliffordille taas ”sivistyksen” kuva. Constancen ristiriita onkin juuri se, että nuo kaksi miestä hänen elämässään – Clifford ja Parkin – olivat kuin kaksi puolikasta, jotka vasta yhteenliitettyinä muodostivat kokonaisuuden. Hän ei tahtonut jättää Cliffordia. Edustihan tämä yhteiskunnallisesti parasta, mitä ihmiskunta minkään maan rajoissa oli kyennyt luomaan. ----- Niin, mutta rakastajana Parkin taas oli yläpuolella kaikkia muita. Lopulta Constancen on kuitenkin valittava – joko hakeuduttava Parkinin luo tai jäätävä Cliffordin tukahduttavaan taloon. Viime kädessä kysymys on valinnasta elämän ja kuoleman välillä ja ehkä myös siitä, minne veri vetää. Symboliikka on vahvaa: talo, Wragby, edustaa pysähtyneisyyttä ja kuolemaa, metsä ja vapaus elämää. Se, mitä lopulta tapahtuu, jää aavistuksen verran auki, mutta Constancen mielenkuohussa tekemä päätös vaikuttaa vahvalta. Lukija saa lopulta ratkaista, pitääkö Constancen päätös ja mitä se mukanaan tuo.

Lady Chatterleyn rakastajaa on – näin muistelen – kritisoitu mm. siitä, miten se alistaa naisen miehen valtaan. Lawrencella on – kyllä! – jokseenkin yltiöpäinen ihastus miesvartaloon ja sen elementteihin, kun taas naisen ihanuus jää hänen sanoissaan huomattavasti vähemmälle. Selvää on sekin, että Lawrencen kertojanäänessä nainen täydentyy nimenomaan miehen sylissä, mikä – vaikka onkin myös totta – kaipaisi rinnalleen toista, vastavuoroista totuutta. Tässä kohtaa teoksen tässäkin versiossa on huomauttamista, mutta 346 sivuun mahtuu myös paljon ansiokasta ja puhuttelevaa. Parhaimmillaan teoksessa on syvää pohdintaa ja ripaus runollisuuttakin.

Niin. Oman aikansa kuohahtelevassa vastaanotossa tästä tuskin osattiin ennustaa kirjaa, joka kestäisi aikaa. Tänä päivänä on kuitenkin ilmeistä, että Lady Chatterley (ja/tai Lady Chatterleyn rakastaja, mutta tämän kirjoituksen puitteissa puhun ennen kaikkea nyt lukemastani Lady Chatterleystä) on paitsi aikansa sensaatio myös ajan virrassa elävä klassikko. Teoksen kysymyksenasettelussa on paljon sellaista, mikä on aina ajankohtaista. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus vaatii huomiotamme yhä ja niin, luonnon ja sivistyksen ristiveto on sekin ihmisessä ehkä ikuista. Mihin me kuulummekaan: taloihinko vai metsiin vai jonnekin niiden välille?


PS. Pääkolmikon ohella teoksessa on myös useita mielenkiintoisia sivuhenkilöitä, jotka eivät tämän kirjoitelman rajoihin mahtuneet. Yksi näistä henkilöistä sanoo mm. näin: Todellisuudessa ei sitä eroa [yhteiskuntaluokkien välillä] ole! Todellisuudessa me ollaan samanarvoisia. Silleen, että ihan samat tunteet meillä on kaikilla. Niin: rakkaus ja viha ja kaikki niiden johdannaiset.


torstai 19. maaliskuuta 2015

Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja


Sikseen hän sitten jättikin omat huolensa, ja katseli ylös siintävään korkeuteen, jossa taivaan kynttilät kirkkaasti paloivat. Ketkä onnelliset siellä mahtoivat olla niiden luona? Ja ketkä nykyisistä ihmisistä sinne pääsisivät? Tokkohan piioista yksikään? Mutta herrasväki varmaan kaikki. Tiettyähän se, ne kun olivat niin verrattoman paljon parempia täälläkin. (Novellista Lapsenpiika, 1887.)


Niin – miltähän olisi tuntunut, jos olisi sattunut olemaan 1800-luvun loppupuolen herrasväkeä, niitä verrattoman paljon parempia ihmisiä, ja lukemaan piikaansa taas läksytettyään Keski-Suomea, jossa Minna Canth (1844–1897) kirjoitti näitä viiltäviä ajatuksiaan. Millaista olisi ollut herätä vastentahtoisesti huomaamaan, että omassa yltäkylläisyydessä ja ylemmyydessä on ehkä sittenkin jotakin vikaa. Että oli tullut ehkä hyvinkin perusteettomasti asettaneeksi itsensä alempiaan paremmaksi, luulotellut että yhteiskunnallinen asema ja varakkuus kohottavat ihmisen toisten yli. Tiedä häntä, mutta toivoisin toki, että minua olisi vähintään hävettänyt – että olisin ymmärtänyt lukemani merkityksen. Huomautettakoon kuitenkin, että yhtä lailla – tai paljon todennäköisemmin – olisin itse saattanut olla juuri se parjattu pikkupiika, jolla ei ehkä olisi ollut edes lukutaitoa rauhallisesta lukuhetkestä puhumattakaan.




WSOY 1998, antikvariaattilöytö.
Kannen kuva: Maria Wiik, Ullakkokamarissa. 1889.


Canth-matkani, jonka viime vuonna lukemani uusi elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (2014) ihanasti innoitti taas aloittamaan, on luonnollisesti erittäin kesken: kaikki nämä matkani poukkoilevat ja harhailevat, mutta juuri siinä on toisaalta myös niiden viehätys. Nyt tahdoin lähestyvän merkkipäivän kunniaksi kuitenkin lukea pitkästä aikaa jotakin tältä suurelta realistiltamme, ja tämä kauniskantinen novellikokoelma Laulaja ja muita novelleja tuntui sopivan tähän hetkeen mitä parhaimmin. Kokoelma on koottu vuonna 1998 Anne Helttusen ja Tuula Uus-Halilan toimittamana, ja sen takakansi muistuttaa, että Canth kirjoitti näytelmiensä ohella myös lukuisia novelleja, joita ilmestyi sanoma- ja aikakauslehdissä koko hänen kirjailijanuransa ajan. Kokoelman novellit ovat vuosilta 1887–1895 ja ne ovat ilmestyneet mm. Uudessa Kuvalehdessä, Keski-Suomessa ja Valvojassa. Ja kyllä, niin kuin mielelleni taipuvaista on, se kurkottelee jälleen kohti kiehtovia kysymyksiä siitä, miltä aikalaislukijoista mahtoi näiden novellien äärellä tuntua. (Oi niin, toivoisinkin aikamatkailun mahdollisuutta ihan jo siitä (suuresta!) syystä, että pääsisin menneiden aikojen lukijoiden mieleen... Ajatella, jos olisi sellainen vempain joka aidosti mahdollistaisi maailman tarkastelemisen esim. 1800-luvun lopun ihmisen ajatuksista käsin – päästäisi mieleen! Vaan onhan sentään mielikuvitus. No niin, taas harhapolku. Pahoittelen.)

Koskettavin kokoelman kaikista hienoista novelleista on jo kirjoitukseni alkuun siteeraamani Lapsenpiika, joka kertoo kolmetoistavuotiaasta Emmi-piiasta. Emmin jalkoja kolottaa, ja hän miettii olisiko hän milloinkaan maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua tarpeeksi asti? Pienen Lilli-vauvan äiti toruu ja moittii ja kääntää kylkeään, sillä pienet piiat ovat koneita vaikka rouvat eivät. Kun yliväsyneelle piikapololle sattuu vahinko, jossa ei onneksi käy hullummin, tuohtunut mamma päättää heti hankkia lapselleen paremman hoitajan. Kun Emmi sitten joutuu lähtemään ja saa seuraavan pestinsä huonoon paikkaan, hän toteaa vain:


Mistä niitä parhaita paikkoja kaikille riittää. Muutamat saavat tyytyä huonompiin ja kiittää onneaan, etteivät mieron tielle joutuneet.


Sellainen on kolmetoistavuotiaan lapsenpiian, Emmin, elämänkäsitys.


Toinen erityisen hieno novelli on Ompelija (1894), joka on monikerroksinen kertomus rakkauden oikullisuudesta ja petollisuudesta, naisen sinisilmäisyydestä ja vaihtoehdottomuudesta, ihmisten sydämettömästä itsekkyydestä ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Rakkaus on hurjaa, kyllä: Koko maailma ikäänkuin hävisi kauvas pois, syvällä sielunpohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi häntä [Ailia] rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja pyysi häntä omakseen. Ja sitten – sitten! Niin – sitten kun Ossin huulet koskettivat hänen huuliaan – taivaan herra! Veri syöksi semmoisella vauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen paikkaan! Mutta entäs kun se taas toisena hetkenä kääntääkin katseensa pois: Martha, mikä onneton sattuma sinut toi tänne? Ajattelin vähitellen sinua valmistaa, ja nyt se tuli näin äkkiarvaamatta. Niin, Martha sopii kyllä uuden rakkauden tieltä hylätä, vaikka tämä sanookin että sinä tulet pian isäksi. Mies, Ossi, on rauhassa saanut käyttää hyväkseen köyhän ompelijattaren rakkautta ennen astumistaan avioon, mutta ompelijatar, Martha, joutuu yksin kantamaan paitsi menetyn rakkauden tuskan myös kaiken häpeän: Häpeä häntä odotti ja ihmisten tuomio, puute ja avuttomuus. Eikä yhtään ainoata ystävää, joka olisi säälinyt ja lohduttanut! Kyllä: novellissa kaikuu painava varoituksen sana siveyden vaalimisen puolesta, mutta myös kiivas kritiikki ajan yhteiskunnallisia epäkohtia ja kaksinaismoralismia vastaan. On totta, että Martha oli hetkellisen onnen tähden uhrannut tulevaisuutensa, koko elämänsä, mutta hänen erheensä ei suinkaan tee tyhjäksi sitä surullista vääryyttä, että hän lopulta laskeutuu Vedenemon pohjattomaan valtakuntaan, kun taas Ossi viettää pian kihlajaisia suloinen Aili-morsian rinnallaan, eikä Marthaa enää muisteta kuin salaperäisenä, kiehtovana tarinana naisesta jonka Vedenemo otti.

Näiden kahden taidonnäytteen rinnalla kokoelmassa on myös viisi muuta naiseutta ja naisen elämää hienosti tutkivaa novellia. Niminovellissa Laulaja (1895) kerrotaan Kirstistä, jonka elämä on jäänyt kodin seinien ja maailmalla menestyvän kasvattiveljen varjoon, ja novellissa ”Vanha piika” (1891) äänen saa Saara, joka ei kelpuuttanut ketään ja jäi siksi ilman ja yksin. Novellin Epäluulo (1891) Elli on puolestaan esimerkki hysteriaan taipuvaisesta naisesta, jonka mieli ei järkytyksen äärellä pysy kasassa – niin: realismille ominaiseen tapaan Canth tutki mielenkiinnolla naisen psyykettä ja antoi henkilöidensä välillä ajautua äärimmäisiinkin tekoihin. Elli epäilee aviomiestään rikoksesta (syystäkö vai syyttä, sen saa lukija ratkaista) ja ajautuu tuskissaan epätoivoon, joka ajaa hänetkin kuolemaan. Kuolemat ovat dramaattisia ratkaisuja, ehkä liiallisiakin, mutta ne kuvaavat osuvasti järkyttyneiden naisten henkistä epätasapainoa ja kipeästi koettua vaihtoehdottomuutta.

Novelli Eräs Puijolla käynti (1891) ei ole samalla tavalla lohduton kuin moni muu kokoelman novelleista, vaikka siinäkin tunteet vyöryilevät ja kyyneleet virtaavat. Tämän novellin keskiössä on kysymyksiä siitä, miten tärkeää on mukautua yleiseen mielipiteeseen ja edelleen siitä, mikä siinä lienee ollutkaan, että heitä tyttöjä niin kovalla pidettiin? On pöyristyttävää, että kaksi nuorta tyttöä menee yksinään Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola. (Kerrottakoon varmuuden vuoksi, että Puijo on jotakin niin kamalaa kuin Kuopion näköalapaikka: sinne nämä kuohuttavat seitsemäntoistavuotiaat tytöt rohkenivat siis metsien läpi kulkea...) Tämä poikkeama "yleisestä mielipiteestä" aiheuttaa ilon ja innostuksen sijasta lopulta suunnatonta surua ja häpeää, vaikka tytöt on vain nähty (ehkä jopa ilman kenkiä mutta silti: vain nähty).

Erityisen onnellisia eivät nämä(kään) Canthin naiskohtalot siis juuri ole. Kaksi kokoelman novelleista päättyy siihen, että päähenkilö hukuttautuu, ja voineeko pitää kovin onnellisena myöskään morsianta, jonka sulhanen on juuri ajanut entisen rakastajattarensa epätoivoiseen tekoonsa? Morsian ei tätä toki tiedä, mutta ehkäpä juuri se tekeekin tilanteesta niin traagisen. On kuolemaa, yksinäisyyttä, osattomuutta. Häpeää, hyväksikäyttöä, lohduttomuutta. Niin: Canthin sanoja ansaitsevat ennen kaikkea onnettomat naiset ja ihmisten itsekäs kovasydämisyys. Ja kyllä, kuten kokoelman esipuheen kirjoittanut Leena Kirstinä sanoo: Canthia kiinnostaa tyttöys ja naiseus. Hän tutkii naisena olemisen muotoja, mahdollisuuksia ja rajoituksia. Nykylukija voi kysyä itseltään, mitä muutoksia on tapahtunut sadassa vuodessa. Omasta puolestani en voi kuin suositella lukemaan Canthia, ensimmäisen kerran tai yhä uudestaan, ja kysymään kaiken muun ohella myös, tai erityisesti, juuri tuota: mikä onkaan muuttunut ja mikä ei – ja miksi?
 
Kokoelman päättää – lohdullisesti – muita toiveikkaampi novelli Kodista pois (1893), josta Canth kirjoitti myöhemmin myös näytelmäversion (Kotoa pois, 1895). Novellin nuori Fanny on oikeastaan ainoa kokoelman nainen, jonka edessä tulevaisuus aukeaa avarana ja toiveikkaana. Fannyssa on ihailtavaa rohkeutta olla täyttämättä ympäristön odotuksia: hän ei tahdo vaimoksi vaan opettajaksi ja seuraa valitsemaansa tietä vanhempiensa vastustuksesta huolimatta. Fanny on eräänlainen nykynaiseuden airut – neito, joka valitsee itse. Novelli – ja kokoelma – päättyy Fannyn toiveikkaaseen suuntautumiseen kohti tulevaa:


Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa 
kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus.

 
Ja ah, hyvä niin: olkoon tulevaisuus ollut Fannylle suotuisa ja myötätuulinen. Minun on näistä suloisen lempeistä tunnelmista huolimatta kuitenkin palattava vielä hetkeksi Lapsenpiian armottomaan tarkkanäköisyyteen. Samaa tarkkanäköisyyttä on toki myös muissa kokoelman novelleissa, kuten myös novellissa Kodista pois, jossa Canth ilkikurisesti piikittelee mm. ihmisten ulkokultaisuutta ja pintapuolisuutta. Mutta tässä vielä pienen Emmin mietteitä ja kysymyksiä: 


Kuule Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin pahoja, me piiat?
Etkö sinä tiedä? 
En.
 Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamulla tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.
 

Niin: Miltä olisikaan tuntunut olla se herrasväen rouva, joka olisi tämän novellin vuonna 1887 lukenut. Mitä olisi tullut sanottua niille naapuruston hienoille rouville, jotka olisivat tulleet aamupäiväkahville. Miltä olisi tuntunut kuulua niihin yleviin rouviin, jotka itse eivät milloinkaan erehtyneet. Ja niin, kuinka se – erehtyminen – olisi ollut mahdollistakaan, he kun olivat niin ylen viisaita ja niin paljon korkeammalla muita tavallisia ihmisiä. Olisiko tullut yhteisvoimin suutahdettua tähän tympeään Canthiin, joka jälleen kerran oli järkyttänyt kunnon kansalaisen mielenrauhaa, ja unohdettua sen jälkeen koko kirjoitus, keskityttyä pikkurillin oikeaan asentoon ja notkuvan kahvipöydän antimiin.

Entä miltä tuntuu olla alkaneen 2000-luvun lukija, joka huomaa että vaikka moni asia on nykymaailmassa paremmin kuin toistasataa vuotta sitten, ovat ne tietyiltä osin yhä tuskallisen samankaltaisia. Eriarvoisuus ei ole kadonnut maailmasta minnekään. Globaalissa mittakaavassa ihmisten eriarvoisuus on hirvittävää ja nykyään näyttää valitettavan todennäköiseltä, että myös omassa ”hyvinvointiyhteiskunnassamme” tapahtuu surullisia käänteitä, jotka johtavat yhteiskunnan yhä voimakkaampaan eriarvoistumiseen. Ehkä on niinkin, että olemme oman onnemme seppiä, mutta vain hyvinvoivassa yhteiskunnassa asuu hyvinvoivia ihmisiä, joilla on voimia takoa myös sitä onnea.

Tämä päivä, Minna Canthin päivä, ei suotta ole myös tasa-arvon päivä. Canth teki hienon ja tärkeän elämäntyön ohjatessaan aikansa ihmisiä huomaamaan yhteiskunnan kipeitä epäkohtia. Samalla, kun hänen teoksensa kantavat vahvasti omaa aikaansa, ne ovat monella tavalla myös murheellisen ajattomia: maailma ei ole tasa-arvoinen vieläkään, yli sata vuotta Canthin jälkeen. Minna Canthin kaltaisten rohkeiden kirjailijoiden tarve ei siis valitettavasti ole historiaa. Lepatelkoon hänen kunniakseen tänään kohotettu lippu ymmärrystä myös oman aikamme ihmisten mieliin ja innoittakoon hänen tuotantonsa yhä uusia kirjoittajia katsomaan elämää silmiin sielläkin, missä se ei näytä kauniilta. Maailma tarvitsee niitä, jotka uskaltavat kertoa.


Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!



perjantai 13. maaliskuuta 2015

”On kaunis totta, tosi kaunist' on”





On kaunis totta, tosi kaunist' on.
Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.

John Keats


Tällaisena päivänä, jona kevät paistaa,
sydäntä ja sielua kihelmöi.
Tekee mieli ottaa tanssivia askeleita,
tuulettaa kasvoja valossa.

Ja muistaa, että vaikka
maailmassa on paljon pahaa ja väärää,
on ihmisen hyvä uskoa siihen,
että oikea lopulta voittaa.

Ehkä se, miten kaunis maailma on,
riippuu myös meistä itsestämme.
Olkaamme siis kauniita -
itsellemme ja toisillemme!

♥♥♥
 
Toivotan hyviä viikonlopun hetkiä,
kevätvaloa ja sanojen suloista lumoa!



tiistai 10. maaliskuuta 2015

Joel Haahtela: Perhoskerääjä (2006)


Toisinaan, kun luen oikein hyvää kirjaa, tulen ajatelleeksi kuinka merkillisiä sanat ovat. Kuinka kiehtovaa on, että ne matkaavat kirjoittajalta lukijalle – kiteytyvät ensin kirjoittajansa mielensisäisten matkojen tiivistyminä ja tavoittavat aikanaan myös lukijan, joka nojatuolissaan istuen kerää ne itseensä, hengittää niitä teensä höyryssä, astelee askeleissa joita kirjoittaja on aiemmin ottanut. Ja niin: kuinka on mahdollista, että sanat ovat niin kauniita, niin pehmeitä ja niin suuria, sellaisia että ne sanovat


Rakkaus ei voi koskaan olla erehdys.

Ei, ei voi. Miten mikään niin kaunis voisikaan olla väärin?


Ja kyllä, merkillistä on sekin, kuinka kirjailijat joskus joutuvat odottamaan hetkeään, sitä että heidät löytää, niin kuin minä Haahtelan. Olen löytänyt hänen teoksensa vasta verraten myöhään: luin Naiset katsovat vastavaloon (2000) ehkä noin vuosi tai kaksi sitten ja Tähtikirkkaan, lumivalkean (2013) viime syksynä. Tämä, Perhoskerääjä (2006), on nyt kolmas teos jonka häneltä luin. Halusin tarkoituksella odottaa, antaa ajan kulua tuon ihanan tähtikirkkauden jälkeen, sillä minusta nämä teokset ansaitsevat ympärilleen tilaa ja avaruutta. Mutta nyt oli jälleen Haahtelan aika, ja niin minä luin tämän seuraavan teoksen, tarinan perhoskerääjästä ja paljosta muusta, ja sain kerätä siitä nämäkin sanat:


Yksinäisyys on tila rakkauden ja tyhjyyden välissä.

Niin: sen melkein kuulee, yksinäisyyden.




Hetkittäin mietin sitäkin, miksi olen löytänyt Haahtelan sanojen luo vasta nyt, vaikka häneltä on ilmestynyt kirjoja jo vuodesta 1999 – yli viisitoista vuotta. Missä minä olen ollut, kun en hänen kirjojensa äärellä? Ehkä se ei kuitenkaan ole tärkeää. Minä olen hidas ja viiveinen, mutta tärkeää on ehkä sittenkin vain tämä hetki, nyt. Se, että myöhemminkin ehtii. Ja niin, sekin että


Ihminen ei katoa. Hänen jälkensä on ikuinen.


Sillä vaikka se ei – eikö? – ehkä liitykään juuri tähän lukemisen ja kirjoittamisen hetkeen, se liittyy kuitenkin tähän kirjaan ja kaikkeen siihen mitä se antaa. Näihin väristyksiin ja mielessä leijaileviin ajatuksiin, kirjoittaviin sormenpäihin jotka niitä koettavat sanoiksi purkaa. Sormenpäät, niin. Ja tämä hetki, kyllä. Jälki, joka joskus jää. Joskus, nyt, hetki hetkeltä. Ehkä ihmisen elämä on tiivistyvää hengitystä ja ehkä jäljet jäävät juuri siitä. Voi, harhailen... Mutta sehän johtuu vain tästä, kirjasta jonka olen lukenut. Kyllä, hienoin kirja on juuri sellainen, joka puhaltaa ajatuksille tuulta.

Perhoskerääjän sivuilla havisevat Henri, Anna, Eeva ja kertoja, mies jolla ei ole nimeä. Tai on, mutta sitä ei kerrota. Siksikö, että hänen elämänsä lepattaa tuulessa niin kuin meidän kaikkien? En tiedä, mutta miehen nimettömyys on kiehtovaa ja jotenkin ehkä myös välttämätöntä. Ehkä mietin hänelle nimeä mielessäni tai sitten en. Ehkä hänen tehtävänsä onkin olla ennen kaikkea se joka kertoo toisista, ihminen joka kerää ja kerii toisten tarinoita mutta samalla myös omaansa.

Teoksen tarina alkaa, kun kertoja saa kuulla saaneensa perinnön mieheltä nimeltä Henri Ruzicka. Hän ei muista miestä koskaan tavanneensa ja epäilee, että kyseessä on virhe, erehdys. Niin ei kuitenkaan ole, vaan mies on todella halunnut jättää omaisuutensa juuri hänelle: Henri Ruzickan talo, tontti ja pankkitilillä oleva rahasumma kuuluvat nyt hänelle. Ja niin, perhoset.

Kun tämä kaikki tapahtuu, on kevät vuonna 1991 – vuosikymmenten taitteessa jossa jotakin oli juuri muuttunut, kirjoittunut jälleen palanen eurooppalaista historiaa. Ja tuon kevään takana on kauan, vuosikymmeniä: Henri Ruzicka on kuollessaan ollut jo vanha mies ja hauras, melkein läpikuultava on myös Anna. Mies itse – kertoja – on vähän yli kolmenkymmenen ja ehkä suunnilleen samanikäinen on myös Eeva. Eeva, joka on mutta josta ei paljoa kerrota. Ehkä se johtuu siitä, että hän sai hienon työtilaisuuden ja lähti. Tai ehkä kysymys oli yksinkertaisesti vain ajasta, en tiennyt.

Niin. Tuo kevät ja sen mukanaan tuoma perintö aloittavat kertojan elämässä matkan, joka vie hänet paitsi Eurooppaan – Saksaan, Garda-järvelle ja Kreetalle – myös menneisyyteen ja ihmisen ja olemassaolon syvyyksiin. Kysymyksiin siitä, mistä ihmisen elämäntarina rakentuu ja onko näillä


tarinoilla lainkaan loppuja,
vaiko ainoastaan lukemattomia uusia aloituksia?


Sitä ihmisen elämä on: tarinaa. Tarinaa, joka jää ehkä aina avoimeksi, selittämättä. Ja onko niinkin kuin meillä kaikilla olisi kaksi mahdollista elämää. Niin, että jäämme silti ikuisesti tietämättömiksi siitä toisesta. Itsestämme ja toisistamme.

Ja mitä merkitystä ihmisillä on toisilleen, sillä että he kohtaavat? Voiko ihminen tuntea sen, jonka kanssa hän elää? Entä sen, jonka kanssa oma aika on kulkenut rinta rinnan vain hetken? Sen, jota hän ei ole ehkä koskaan tavannut? Voiko toisen tarinasta saada kiinni? Vai onko niin, että meillä kaikilla on aina myös toinen elämä, josta toiset eivät tiedä mitään? Niin, että ihmiset pysyvät toisilleen aina vieraina, tavoittamattomina? Niinkin, että emme tiedä kokonaan ehkä edes omaakaan tarinaamme?

Ja mikä merkitys onkaan sattumalla, sillä että toinen osuu kohdalle, juuri tietyllä hetkellä? Perustuuko ihmisten kohtaaminen sattumaan vai kohtalon tarkoituksiin? Niin, tämä on loputtoman kiehtova kysymys, johon ei kai koskaan voi antaa kuin mahdollisia vastauksia. Ehkä ihmiset kuitenkin toisinaan saattavat olla toistensa suojelusenkeleitä, puhaltaa perhosen siipiin elämää ja myötätuulta. Mutta onko Anna oikeassa:


Mutta kummallisiin sattumiin hän ei uskonut, pikemminkin sattumiin, jotka kirjoittivat itse itsensä, tai siihen, että asiat tulivat tietyllä hetkellä todennäköisiksi. Ja jos uskoi niin, Anna sanoi, sattumien tapahtumista oli mahdollista edesauttaa lisäämällä tapahtumien todennäköisyyttä, ja siihen oli tunnetusti monia keinoja.


En tiedä. Ajattelen sitä kauan, sattumaa ja todennäköisyyksiä ja kohtaloakin. Sitä, ovatko ne kaikki lopulta yksi ja sama. Mieleni kerää kysymyksiä, hapuilee niiden kautta vastauksia kohti. Kyllä: rakastan kirjoja, jotka antavat kysymyksiä. Ne ovat ehkä tärkeämpiä kuin vastaukset, koska vastauksetkin ovat lopulta aina keskeneräisiä ja niiden totuus korkeintaan mahdollista. Kysymykset tunnustavat tietämättömyytensä, sen että ne voi esittää kerta toisensa jälkeen yhtä tärkeinä ja olennaisina. Juuri siksi ne ovat niin elinvoimaisia, ikuisia ja loputtomia ja pitävät vireänä myös ihmisen joka niitä kysyy. Niin, ehkä ihminen on kysyjäksi luotu, etsijäksi. Kysymään sitäkin


--- mikä oikeastaan oli todellista? Oliko todellisuus sillä hetkellä kun se tapahtui, vai nyt seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin kun Anna Prinz yritti muistella unohtunutta päivää, joka oli kerrottu hänelle yhtenä tuulisena yönä, oliko todellisuus syntynyt Henrille hänen vangitessaan perhosen, vai myöhemmin kun asiat olivat alkaneet hakea muotoa ja selitystä hänen mielessään ja unissaan, oliko todellisuus vasta nyt kun kirjoitin näitä sanoja, vai oliko todellisuus jonkinlainen yhteenlausuma kaikesta nähdystä ja kuullusta, alati muuntuva, ikuisesti virtaava, jokaisena päivänä uuden muotonsa hakeva ---


**********


Yksi hienoimpia elementtejä Haahtelan teoksissa on niiden tunnelma, jota hienovireiset yksityiskohdat kantavat. Se, kuinka pöydällä oli epämääräinen kasa avattuja kirjoja, joiden sivut olivat alkaneet hitaasti peittyä pölyyn ja kun tuulenpuuska oli mennyt ohitse, tuolin karmille jääneen villatakin hiha heilui hiljaa. Kuinka iltapäivän valossa kaikki näytti hauraalta. Kuinka teelehdet tuoksuivat ja kupin reunassa oli särö.

Toinen on se, kuinka hän saa pieniin kirjoihinsa mahtumaan niin suuria. Tämäkin kevyt kirjanen kantaa itsessään niin paljon, perhosenkeveän ihmiselämän valtavaa painoa. Ja niin, taustalla on aika, se josta tulee historiaa ja jonka töytäisyissä ihminen aina elää.

Pidän suuresti myös siitä, kuinka Haahtela kerii tarinaansa, annostelee sitä lukijalleen pikkuhiljaa. Ja siitä, että tarinan säikeet saavat osin jäädä kiertymättä – että lukija saa seurata niitä omassa mielessään, kasvattaa tarinan sellaiseksi kuin hänen mielensä sen hahmottaa. Ehkä meidän tarinamme ovatkin aina juuri sellaisia: aukkoisia ja tulkintojen varaisia. Se, mitä kykenemme tavoittamaan toisesta ihmisestä (tai edes itsestämme), on ehkä aina vain hento raapaisu, ja kokonainen eletty elämä kutistuukin lopulta ehkä vain muutamaan yksityiskohtaan. Ja kuitenkin, kuitenkin, se on niin suuri.

Niin. Haahtelan sanoissa on ihanaa, ilmavaa tiheyttä. Arkiset liikahdukset ja yksityiskohdat kannattelevat suuria ajatuksia, ja tämä kiehtova yhtälö näyttää elämän juuri sellaisena kuin se on: samaan aikaan niin tavanomaisena ja niin ihmeellisenä. Juuri arki kätkee itseensä syvyyksiä, ne pienet teot ja sattumukset joista elämä koostuu.


**********


Kyllä, Haahtela on niitä nykykirjailijoita, joiden kertojanääni puhuttelee minua erityisen paljon. Se on ääni, johon voi kietoutua kuin pehmeään peittoon – peittoon, joka kätkee sisäänsä suuria ihmisyyden syvyyksiä. Rohkenen sanoa näin, vaikka matkani hänenkin tuotantoonsa onkin vasta niin aluillaan.


Ja niin, me ihmiset olemme hauraudessamme ehkä merkillisiäkin:


Minä ajattelin, että joskus vähäpätöinenkin asia voi riittää,
mutta tuskin perhonen voi kannatella kokonaista elämää.


Mutta mitä jos se onkin juuri niin: että meillä kaikilla on omat hentosiipiset perhosemme, joiden varassa annamme elämämme lentää. Tai ehkä perhosen siipien herkkä kauneus ei sittenkään niin vähäpätöistä olekaan. Ehkäpä se on sittenkin kaikkein suurinta.


Joskus tuntuu, että on mahdotonta kirjoittaa kaikkea sitä mitä kirja antaa ilman että kirjoittaa kokonaisen toisen kirjan. Niin nytkin. Tämä jatkaa leijailuaan mielessäni, perhosten siipien värähtelynä. Mieleeni jää kysymyksiä, keveitä ja painavia. Miksi siitä ei voinut puhua aiemmin? Siitä, tai monesta muusta? Siksikö, että tuntuu turvallisemmalta unohtaa? Ja niin, miksi ihminen pitää itsensä itseltään ja toiselta kiinni? Entä mitä tapahtuu, kun vuodet kuluvat? Miten pitkä onkaan matka niiden välillä? Ja mitä kaikkea ihminen itseensä kerää?

Minä luin tämän teoksen jo kahdesti, enkä ole vielä valmis. Ja kaipaan niin myös Tähtikirkasta, lumivalkeaa. Olen lainannut Haahtelan teoksia toistaiseksi kirjastosta, mutta tämäkin on teos, joka pitäisi saada avata juuri silloin kun tuuli tulee ja kuunnella, kuinka se tarttuu perhosen hauraisiin siipiin. Huomata, kuinka tarina, kirjan ja elämän, värähdys värähdykseltä kutoo lentonsa reittejä ja kuinka, niin –


--- kun yrittää löytää yksinkertaisen vastauksen, kaikki muuttuu monimutkaisemmaksi, yksi kysymys muuttuu kahdeksi, kaksi kysymystä jakaantuu neljäksi, eikä pian enää muista mistä oikeastaan oli alunperin lähtenyt.


Jonakin päivänä, ehkä jo pian mutta ei liian kiireesti, on vuorossa seuraava Haahtelan teos. Mikä ihana, ihana ajatus. Ehkä saan lisää sanoja, jotka piirtävät näitä pehmeärajaisia vaikutelmia, päästävät valonsäteet läpi.


***************

Joel Haahtela: Perhoskerääjä. 189 s. Otava 2006.


(PS. On hyvä muistaa, että ihminen tarvitsee hetkiä joina
päivänaikaiset velvoitteet ja paino ovat poissa, 
ja niiden tilalla on kummallinen keveys.)



lauantai 7. maaliskuuta 2015

Ruusuja naisille!


”Tuntevatkohan kaikki naiset niin syvästi tämän tragiikan, kuin minä olen sen tänä syksynä tuntenut,
 sen puolinaisuuden, joka on seuraus alituisesta ajatusten jaosta.


Näin kirjoitti Aino Kallas sisarelleen Helmi Krohnille
tasapainoilu äitiyden ja luovien voimien välillä ei aina ollut helppoa.




Eikä se olekaan. Toisaalta Kirsi Kunnas sanoo, että

se joka antaa myös saa, ja toivon, että sen, 
minkä olen naisena ja äitinä antanut, voin kirjailijana käyttää hyödykseni.

 Ja niin totta on varmasti sekin, aina  
 ajatus antamisen ja saamisen vastavuoroisuudesta.


♥♥♥


Naiseuden voima on siinä, että nainen on aina monta.
Että naisesta riittää rakastetulle, lapsille ja omille kutsumuksille. Läheisille ja itselle.
Tasapainoilua se on, mutta ehkä hyvä ja kokonainen elämä
perustuukin aina juuri siihen, tasapainoon ja sen etsimiseen.


Kyllä: joskus omaa riittävyyttä on vaikea muistaa,
antaa itselleen anteeksi harhailevia ajatuksia, 
puolikasta läsnäoloa, jo toisaalle kiirehtivää henkeä.
Sitä, että kirjat ja kirjoitukset kutsuvat. Ne toiset, omat maailmat.

Ja kuitenkin: nainen ei ole kokonainen ilman koko itseään, ja
juuri kokonaisena hänestä riittää enemmän. 


Ehkä hetkeen tarttumista saa harjoitella läpi elämän ja opetella muistamaan myös sen,
että lempeys itseä kohtaan on aina ravitsevampaa kuin ankaruus.


Ja niin, onhan naiseus elämän lähde:
ilman naisia ei mitään olisi.
Mikä voima, mikä lähde, mikä rikkaus!


♥♥♥


Olkoon naistenpäivä siis kaikkina maailman päivinä.
Huomenna, mutta myös tänään ja aina.

(Ja kyllä, myös miesten, koska me tarvitsemme toisemme.)



Ruusuja meille kaikille ihanille naisille!

 
♥♥♥


Alun kirjesitaatti on lainattu teoksesta Maarit Leskelä-Kärki ym. (toim.) 2009: 
Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta.

Kirsi Kunnaksen sitaatti on teoksesta Leenä Kirstinä 2014:
Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa.