maanantai 28. elokuuta 2017

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina





LOVIISA: Kuule nyt, Martta. Tätä taloa eivät ole ennenkään naisjutut horjuttaneet, eivätkä tee sitä niin kauan kuin minun pääni pystyssä pysyy. Minä hoidan tämän asian, minä olen hoitanut monta muutakin. Jos sinulla on vähänkin järkeä, niin et puhu Aarnelle mitään.

Ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni kaikki viisi Niskavuori-näytelmää luettuani, on komea. Ja komea kokonaisuus tämä Niskavuoren tarina totisesti onkin – komea niin kuin vain vanha talo voi olla, sellainen joka seinähirret ja lattialaudat elämänhistorioista kylläisinä huokailee ajan ja kohtaloiden painoa yhä uusia aikoja ja kohtaloita itseensä silti uupumatta hengittäen.

Niin, miten on? Kumpi on tärkeämpää, yksilöllisten ihmiselämien ohikiitävä tuuli ja havina vai jykevien hirsien taipumattomuus, maan ja metsien pysyvyys? Sitäpä mietin, muun muassa, kun näitä näytelmiä nyt lopultakin luin.

Ensimmäinen muistoni Niskavuori-näytelmistä sijoittuu kauas 1980-luvulle, jolloin pienenä kesälomalaisena katselin näitä elokuvina mummun isossa kamarissa. Olin noihin aikoihin kovasti vanhojen suomalaisten elokuvien lumoissa, vaikken lapsenajatuksillani varmasti kaikkia niiden vivahteita tavoittanutkaan. Luulisin toki katselleeni ainakin nämä Niskavuori-elokuvat joskus myös toistamiseen, mutta vahvin muistoni niiden katselemisesta sijoittuu kuitenkin juuri tuonne lapsuuden kesiin. Mahdollisesta toisesta katselukierroksesta en osaa sanoa mitään varmaa.

Itse näytelmien lukeminen puolestaan on ollut suunnitteilla jo vuosikaudet (ehkä vuosikymmenet?), mutta niin sitä vaan kaikki aina vetkuttuu ja vatkuttuu. Tänne asti piti siis tälläkin kertaa tulla, ennen kuin sain tämänkin hartaasti kypsytellyn suunnitelmani toteutettua ja näytelmät luettua. Mutta – kuten yleensäkin tapaa käydä – saanpa tälläkin kertaa olla vakaasti sitä mieltä, että kyllä vaan lukeminen kannatti. 



Hella Wuolijoki kirjoitti nämä näytelmänsä, näytelmät Niskavuoren naiset (1936), Niskavuoren leipä (1938), Niskavuoren nuori emäntä (1940), Niskavuoren Heta (1950) ja Entäs nyt, Niskavuori? (1953), aikoinaan salanimellä Juhani Tervapää, ja kirjallisuushistoria kertoo, että sarjan ensimmäisen näytelmän, Niskavuoren naiset, ensi-illan jälkeen alkoi innostunut arvailu kirjoittajasta. Oikeaan osui kirjailija Elsa Soini: hän arvasi, että näytelmän takana oli Wuolijoki.

Tässä nyt lukemassani 1990-luvun yhteisniteessä näytelmät on järjestetty julkaisuajankohtansa sijaan tapahtuma-aikansa mukaiseen järjestykseen, eli kokonaisuus alkaakin näytelmästä Niskavuoren nuori emäntä ja jatkuu edelleen näytelmillä Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä ja Entäs nyt, Niskavuori? Kaiken kaikkiaan näytelmissä eletään aikaa 1880-luvulta 1940-luvulle, ja minusta näytelmät onkin hyvä lukea juuri tapahtumiltaan kronogisessa järjestyksessä, vaikka toki ne varmasti toimivat myös julkaisujärjestyksessä luettuina – makuasiakin ehkä, haluaako edetä kirjailijan luovan työn vai Niskavuoren oman maailman tahdissa. 

Niin tai näin, näytelmien ”nurinkurinen” kirjoitusjärjestys johtuu siitä, että Wuolijoki ei alkujaan suunnitellut Niskavuori-näytelmistään sarjaa. Olen – ja niin uskon monen muunkin olevan – kuitenkin iloinen siitä, että ne lopulta sarjaksi kasvoivat. Viiden näytelmän kokonaisuutena niistä kasvaa juuri se komea, eri sukupolvien elämänkohtaloista koostuva monivivahteinen jatkumo. Samalla se on erityisesti Loviisa Niskavuoren eräänlainen kehityskertomuskin: Loviisa kypsyy kokonaisuuden mukana nuoresta, rahojensa (tai niin, ehkä myös järkkymättömyytensä?) vuoksi taloon naidusta emännästä elämänsä ehtoopuolelle ehtineeksi vanhaksi emännäksi, joka viimeiseen asti pitää Niskavuoren talon ja jatkuvuuden puolta. Loviisa taitaa myös olla ainoa henkilö, joka on mukana kaikissa viidessä näytelmässä.

Loviisan ohella näytelmien keskeisimmiksi naisiksi nousevat ainakin omassa luennassani talon Malviina-meijerska sekä Ilona, Loviisan Aarne-pojan toinen vaimo. Ylpeä Heta, Loviisan käly, saa sarjassa kokonaan oman näytelmänsä, mutta kokonaisuuden kannalta hänen kohtalonsa jää minulle irrallisemmaksi sivupoluksi, vaikka siinäkin naisen elämäntuulien havinaa toki monella tavalla on.

JUHANI: Me Niskavuoren miehet olemme sellaisia. Enimmät miehet ovat sellaisia, he eivät vain joudu kiinni. En minä ole paljon huonompi muita.




Ja ei, elämä Niskavuoren naisena ei ole helppoa, vaan elämä tuulee Niskavuorella luihin ja ytimiin asti. Toiset, kuten Loviisa ja Martta, naidaan taloon rahasta, ja toisia taas pidellään kiihkeästi yön pimeinä tunteina. Sekä Loviisaa että Marttaa aviomies pettää: Juhani, Loviisan puoliso, on jo ennestään ollut intohimoisen rakastunut Malviinaan, jonka kanssa tällä on jo poika, mutta jota hän ei ole voinut erisäätyisyyden vuoksi naida. Aarne, Loviisan ja Juhanin poika, puolestaan rakastuu jo avioiduttuaan kylän uuteen opettajattareen, Ilonaan. Ilonan kohtalona on, toisin kuin Malviinan, tulla kuitenkin Aarnen vihityksi vaimoksi, ja Aarnen liitto Martan kanssa päättyy puolestaan eroon. Niinpä niin, kovin kiihkeä on Niskavuoren miesten veri, mutta naiset – Loviisan kaltaiset – pitävät talon pystyssä.

ANTTI: [---] Me olemme levotonta väkeä, me tämän talon miehet, ja tarvitsemme paljon tilaa.
LOVIISA: Ehkäpä myös paljon naisia?
ANTTI: Se riippuu sinusta. Auta häntä voittamaan itsensä.
LOVIISA: Minkä vuoksi?
ANTTI: Koska sinä olet Niskavuoren emäntä.

Ymmärrettyään tulleensa aviomiehensä pettämäksi nuori Loviisa järkyttyy ensin suuresti, mutta tekee tämän jälkeen ratkaisuja, jotka kantavat läpi koko sarjan: tärkeimmäksi nousevat Niskavuoren talo ja maat ja samalla Niskavuoren tarinan jatkuvuus, eivät yksilöiden henkilökohtaiset rakkaudet ja intohimot. Oman pojan intohimoinen rakastuminen toiseen naiseen, Ilonaan, kertaa Loviisalle hänen oman kokemuksensa puolison uskottomuudesta, mutta järkkymättömänä Loviisa pitää edelleen talon puolta, ja vaikka sitten omaa poikaansa vastaan: Aarne saa lähteä, Martta jäädä. Aikanaan tapahtumat lähtevät kuitenkin taas kulkemaan omaan suuntaansa, ja koittaa aika, jolloin Aarne sittenkin palaa Niskavuorelle uuden vaimonsa kanssa. Viimeisessä näytelmässä, Entäs nyt Niskavuori?, kertomus keriytyy lopulta kerälle, palaten Malviinan Juhani-pojan mukana kronologisesti ensimmäisen näytelmän, Niskavuoren nuoren emännän, käynnistämiin kohtaloihin.

JUHANI: En minä sinua rahojesi vuoksi ottanut. Rahoja olisi voinut naida muualtakin. Mutta minä otin sinut, koska sinusta tulee kunnollinen emäntä tähän taloon ja koska olet sellainen nainen, jolle mies voi elämänsä ja lapsensa uskoa. Kyllä kaikki muu tulee itsestään.
LOVIISA: Sinun puheessasi on jotakin hirveän väärää. Ehkä elämä oikaisee sinut, jos en minä kykene. En minä pitkälle näe, eikä minulla ole luottamusta muuhun kuin Jumalan käskyyn sisälläni. Minä en osaa enää tästä talosta ulos. Minä yritin, mutta kaikki polut johtivat tänne takaisin.

Suomenvirolainen Wuolijoki oli paitsi kirjailija myös muun muassa kiihkeä vasemmistolainen, ja rakkauden, intohimojen ja muiden yksilötason elämäntuulien ohella Niskavuori-näytelmissä onkin mukana myös politiikkaa ja ajan keskeisiä yhteiskunnallisia tapahtumia. 1880-luvulta 1940-luvulle kuljettaessa taustalla vaikuttavat niin valtiopäiväasiat, kielikysymykset, työväenaatteet ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus kuin naisen oikeus seksuaalisuutensa ja niin, sodatkin.

MALVIINA: Teillä on kaikki oikeudet, Niskavuoren emäntä. Oikeus mieheen ja taloon ja kunniallisiin lapsiin ja rakkauteen. Kovin yksipuolisesti ne oikeudet on maailmassa jaettu. Minulle on annettu vain yksi oikeus, jäädä yksin. Ehkäpä poikani hankkii minullekin oikeuksia. Hyvästi, Niskavuoren emäntä.

Wuolijoki tutkii ajan muuttumista hyvin hienovireisesti myös esimerkiksi Loviisan ja Ilonan toisilleen vastakkaisten naistyyppien kautta: Loviisa edustaa vanhaa, Ilona uutta. Loviisa on entisaikojen järkkymätön matriarkka, joka laittaa talon onnen yksilöllisen onnen edelle, kun taas Ilona on uuden ajan moderni ja itsenäinen nainen, jolla on oikeus tavoitella henkilökohtaista onnea ja intohimoa, uraakin. Eikä kumpikaan aika – tai niin, tahto – ole ehkä yksiselitteisesti oikein tai väärin.

Lukiessani mietinkin moneen kertaan ja monessa kohtaa, että parasta ja hienovireisintä näissä näytelmissä on ehkä juuri se, että asiat eivät ole mustavalkoisia eikä kenenkään tahto yksiselitteisesti oikeassa. Niin, kenen tahto puhuukaan eniten oikein? Kenen tahto saa hallita toisia? Ja kuka onkaan milloinkin uhri, kuka voittaja? Tai – niin – kenen puolelle lukija milloinkin asettuu? Kyllä vain, Wuolijoella oli kyky kirjoittaa henkilönsä niin, että lukija saattaa hyvinkin olla useamman henkilön puolella yhtä aikaa, ja se, eikö vain, on oiva osoitus kysymysten ja vastausten monimutkaisuudesta.

Se, mitä Niskavuorella tapahtui sitten viimeisen näytelmän jälkeen, erään aikakauden väistämättä päätyttyä ja uuden ajan ehkä koitettua, jää kasvamaan lukijan mielessä. Tuliko Niskavuorelle aikanaan uusi nuori emäntä? Miten tuuli elämä tämän uuden nuoren emännän iholla ja hänen ihonsa alla? Alkoiko Niskavuorella toisenlainen aika ja jos, niin millainen? Millaista olisi elämä Niskavuoren talossa tänään? Tai – niin – millaista se on, niissä Niskavuoren kaltaisissa taloissa, joissa kohtalon ja historian tuulet ovat kunkin sukupolven elämää vuorollaan havisuttaneet?

LOVIISA: Tuo teidän onnenne – ihmisten antama onni! Kun Jumalan päivä paistaa pääni päälle... Kylmästi: Elämässä on muutakin kuin tuo teidän onnenne.

Niin – oliko Loviisa väärässä? Vai oikeassa? Vai molempia? Minä en taida vieläkään tietää kuin sen, että yhtä oikeaa vastausta ei ehkä ole, mutta toisaalta: siinäpä sitä onkin jo melkoinen tieto. Ja kyllä, jään miettimään Loviisaa, tätä kadonneiden aikojen naista, hänen ajatuksiaan onnesta ja samalla siitä, miten hän silti sanoi myös uskovansa ihmiskunnan sydämen suuruuteen.



torstai 24. elokuuta 2017

(Noin) kymmenvuotiaan mielenmaisemia ja vähän yleistäkin päiväkirjapohdintaa




 
Ei, ei minusta tule ainakaan kirjailijaa. Ei taatusti! Ja miksi tulisi? Siinäpä kysymys. Kirjoittaminen on silti hauskaa, mutta... kun ei keksi, mitä kirjoittaa. Siitä Arnika-kirjasta tulee varmasti yökkö. Jos se julkaistaan, ei kukaan sitä lue. Ei Ei Ei Ei Ei Ei Ei Ei En minä osaa kirjoittaa. En! En En En (18.1.1987)

Kas niin: Katja, eräs kymmenvuotias pikku kirjoittaja, on puhunut. Kaksi päivää aiemmin, 16.1.1987, hän on kertonut päiväkirjalleen alkaneensa kirjoittaa kirjaa nimeltä Arnika, mutta usko kirjaan ja omiin kirjoittajantaitoihin loppuu ainakin tällä kertaa näköjään lyhyeen. Keskeneräinen teos hautautuu aikanaan jäljittämättömiin, mikä ei liene kovinkaan suuri menetys miltään kannalta, mutta jospa tämän pienen kirjoittajan pitkäjänteisyys olisi sentään noista ajoista hieman kasvanut...

Olen aloittanut päiväkirjan kirjoittamisen säilyneiden dokumenttien mukaan vuonna 1984. Ensimmäisen ”oikean” päiväkirjamerkintäni olen kirjoittanut 23.12.1984 joulunodotustunnelmissa ja lisännyt päiväyksen oheen varmuuden vuoksi myös ikäni, 8 v. Päiväkirjassani on kuitenkin jo sitä ennen pari pientä kirjoitelmaa. Toisen otsikkona on ”Satu hiiristä” ja toisen ”Muisto”. Muistossa kerron siitä, miten sain mummun luona asuvan pikku kissani. Alun kirjoitelmien jälkeen päiväkirja toimii pääosin ”oikeana” päiväkirjana, päivämäärin varustettuina merkintöinä pikkutytön elämän tapahtumista ja tunnelmista.

Olen sitä nostalgista ihmistyyppiä, joka mielellään säilöö myös menneet mielenmaisemansa niihin aina joskus palatakseen. En muista, että olisin koskaan edes harkinnut päiväkirjojeni hävittämistä, vaikka totta vieköön on ajanjaksoja, joiden lukemista karttelen siinä missä joitakin toisia jonkinlaisella hellällä lempeydellä aina välillä lueskelen.

Nyt olen taas pitkästä aikaa lähtenyt päiväkirjamatkalle omaan lapsenmieleeni, ja kyllä vaan on matka tälläkin kertaa monella tavalla mielenkiintoinen, vaikka myös myötähäpeän määrä tahtookin etenkin teini-iän hiljalleen lähestyessä olla välillä liki sietämätön. Ihan varma en ole, pystynkö tälläkään kierroksella lukemaan yläasteajat vai onko taas kerran hypättävä niiden yli. Jospa sentään, minähän se vain olen, pieni...

On aika mielenkiintoista huomata, että jo lapsen päiväkirjassa näkyy niin selvästi päiväkirjakirjoittamisen tietty valikoivuus ja sattumanvaraisuus – se, että jostakin kirjoittaa ja jostakin ei ja että päiväkirjan kantama kertomus on aina väistämättä valikoitunut, aukkoinen ja fragmentaarinen ihan jo siksikin, että toisina päivinä on kirjoitustuulella ja toisina ei. Aukkoisenakin päiväkirja kertoo meille silti tarinaa meistä itsestämme. Tuollainen sitä oli. Tuolla tavalla ajatteli. Ja tuolla tavalla sitä kirjoitti, halusi kirjoittaa. Identiteettityötäkin päiväkirja selvästi jo varhain on, minän etsimistä ja rakentamista ja samalla (kipeääkin) kasvamista minäksi muiden joukkoon.

Kirjoitan yleensä paljon luen myös aika paljon. Pidän aikalailla siivoamisesta. (15.7.1985)

Ja niin – näin aikuisiällä vanhaan ja rakkaaseen kirjoittamisharrastukseeni taas palanneena en voi olla hymyilemättä tuolle pikkutytölle, joka alusta alkaen kuljettaa päiväkirjoissaan mukanaan myös kirjoittamistaan ja lukemistaan. Ehkä väkisinkin sitä myös lukee itseään ja tarinaansa niin, että se oma juttu on löytynyt jo varhain, vaikka matkan varrella on välillä vähän eksynytkin. (Ja pidän muuten edelleen myös siivoamisesta, ainakin jossain määrin. Ainakin pidän siivoamisen tuloksesta. Tuo yllä oleva sitaatti taitaakin nyt päästä motoksi kamarin sivupalkkiin.)

Lukemistaan kirjoista pieni minäni mainitsee nimeltä esim. Tiinat, Lotat ja Runotytöt: Luen Lotta-kirjoja. Nyt minulla on lainassa Kovaa touhua, Lotta ja Onneksi olkoon, Lotta. Kohta olen lukenut ensimmäisenä mainitun. (6.1.1987.) Hupaisaa on myös pienen lukijan tinkimätön, joskaan ei kovin perusteltu kritiikki: M lukee Tiina-kirjoja. Ne on ihan tyhmiä! Lotat on parempia. (10.1.1987.) No, kumma kyllä ahmin silti myös kaikki Tiinat. Muistan kyllä, että eivät ne ihan niitä suurimpia suosikkejani olleet, mutta että ”tyhmiä”, heh.

Ja vaikka se kirjoittajan itsekritiikkikin välillä vaivaa, pieni kirjoittaja asettaa jo vakaita tavoitteita:

Minä olen kirjoittanut kirjankin. Se kertoo 11-vuotiaasta Riiasta, joka on noita. Se on vähän kehno, tyhmä ja lapsellinen kirja, mutta se on hyvää harjoitusta.
Aikuisena minä aion ruveta kirjailijaksi ja kirjoittaa paljon hyviä, pitkiä kirjoja ja erittäin mukavia satuja.
Ehkä en saisi vaatia elämältä niin paljon, mutta minä tahdon, tahdon ja vielä kerran tahdon. (19.3.1988)

Tarina Riiasta muuten on, toisin kuin heti alkuunsa hylätty Arnika, myös tallessa. Pitäisikin lukea se joskus, katsoa miten ”kehno, tyhmä ja lapsellinen” kirja se nyt sitten onkaan :) Jotenkin söpö – ja samalla aika tosi – on muuten tuokin vähän pikkuvanha viisastelu hyvästä harjoituksesta. Sopinee muistaa tuo vielä tänäänkin, kun tekeleet väkisinkin aina välillä tuntuvat juurikin kehnoilta, tyhmiltä ja lapsellisilta: ”se on hyvää harjoitusta”, tietää Katja 11 v.

Ja onhan se pikkutytön elämä tietysti paljon muutakin kuin kirjoittamista ja lukemista. Se on arkea ja juhlaa, koulua ja joulua ja syntymäpäiviä. Ja välillä on kaikki tosi kivaa, välillä ei mikään ollenkaan. Aina joskus on sellainenkin ”sekä-että-päivä”, osittain kiva ja osittain ei.

Tämä ensimmäisten päiväkirjojeni tyttö, 8–12 v., tuskailee myös kokeita ja kertoo päiväkirjalleen niistä saamiaan numeroita ja todistuksen arvosanoja (hmm, mitähän tämä mahtaakaan kertoa tytön luonteenlaadusta). Tyttö on myös kavereiden kanssa, käy ulkona ja uimassa. Jää hiihtokilpailussa viimeiseksi ja lohduttautuu sillä, että päiväkirja ei sitä kenellekään kerro. Ja harjoittelee – tietenkin – ihastumisen tunteita: aivan ensimmäisiä vuosia lukuunottamatta päiväkirjassa vuorottelevat myös yhtäältä liki hurmokselliset, toisaalta raastavan tuskalliset ”rakastumiset” (miten mahtuukin pieneen ihmismieleen niin paljon dramatiikkaa?). Paljon tyttö on myös mummun luona, mummula on toinen koti.

Lukumatkani tytönmieleeni jatkuu parhaillaan pastellinvihreällä kirjalla, jossa olen juuri aloittelemassa yläastetta. Ja kyllä, nolot osuudet odotetusti kasvavat. Jos totta puhutaan, nolo on varmaan koko kirja. Kai sitä on sitten ollut pakko tuokin identiteetin etsimisen vaihe elää. (Mut hei, mix?!?) Voi olla, että tuolta aikakaudelta ei löydy samantapaisia söpöjä sitaatteja kuin näiltä varhaisemmilta vuosilta. Saa nähdä. Melko varmaa on, että tuo aikaisempien kirjojen pikkutyttö on hieman helpompi käsiteltävä kuin tämä – ööh, no, vähän murrosikäinen – teini. No, kasvaminen on kasvamista. Ja ehkä, ehkä, kestän tämän yläasteen tällä kertaa. Tai sitten en. Mutta muistanpa nyt taas ainakin sen, jo nyt, että ei siellä teini-ikäisen päässä aina helppoa ole.

No, niin tai näin, olen onnellinen siitä, että nämä dokumentit ovat. Päiväkirjat ovat arvokkaita tallenteita omasta menneestä mutta samalla myös säilyvästä minästä. Lukeminen on ehkä vuoroin hellivää, vuoroin hupaisaa ja vuoroin kamalaa, mutta kamalimmillaankin se on aika tärkeää. Niin: Tuollainen sitä oli. Ja tänne asti on nyt tultu. Ja eteenpäin mennään, päivä kerrallaan. Luetaan, kirjoitetaan, eletään. Myrskytään, myllerretään. Välillä on kivaa, välillä ei, ja välillä on se sekä-että-päivä.


tiistai 22. elokuuta 2017

Naisten aakkoset: N






Hella Wuolijoki (1886–1954)  ei ole N-nainen, 
mutta hänen kynästään N-naisia on kyllä syntynyt.



Naisten aakkosten eteneminen on, kuten kaikki muukin täällä kamarissa, ollut taukoilun ja harhailun vuoksi vähän niin ja näin. Viimeisin aakkoskirjoitukseni on maaliskuinen M, mutta nyt on siis tarkoitus paluun myötä jatkella myös näiden inspiroivien naisten parissa. Muistutuksena vielä, että aakkoshaaste on alkujaan Tarukirjan Margitin liikkeelle laittama, ja sen tarkoituksena on nostaa esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietylla kirjaimella. Haasteen parissa on täällä kirjabloggaajien keskuudessa puuhasteltu pian jo puolentoista vuoden verran, viime vuoden naistenpäivästä asti.

Kamarissa on tänään vuorossa N-kirjain:


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Niina Hakalahti. Pidän valtavasti Hakalahden taidosta kirjoittaa tarinoita, joissa kepeys ja syvällisyys kietoutuvat toisiinsa juuri sopivassa suhteessa. Lempparini Hakalahden romaaneista on Aavasaksa (2010), jossa pohditaan myös esimerkiksi ihmisen liiallista kiltteyttä, mutta joka minulle ainakin aikoinaan teosta lukiessani näyttäytyi erityisesti ihmisen oikeutena elää omaa pientä elämäänsä juuri niin pienenä kuin tahtoo (miksi pitäisi olla menestynyt ja kuuluisa, kun voi kaikessa rauhassa paistaa pitsoja Ideaparkissa ja haaveilla ihan vaan lomareissusta Aavasaksalle?). Hakalahdelta on pikapuoliin ilmestymässä myös viihteellisenä alter egona, Amanda Vaarana, kirjoitettu uuden viihdesarjan avaus Pientä fiksausta vailla (2017), jonka toivoakseni saan kirjastosta ensimmäisten joukossa. Kovasti on nimittäin semmoinen kutina, että Hakalahti-Vaara kirjoittaa minulle oivallista täsmähömppää samaan tapaan kuin Pauliina Vanhatalon alter ego Veera Vaahtera, ja täsmähömppä aina aika ajoin tekee ihmiselle oikein hyvää.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Tämä menee nyt (taas) pikkuisen petkutukseksi, mutta pikkuisen vain, sillä näytelmäkirjallisuutta voidaan toki oikein hyvin pitää eri kulttuurin alana kuin kirjallisuutta :) Sitä paitsi asia on niin, että nämä naiset tunnetaan pitkälti myös elokuvien kautta. Itsekin koin heidät ensi kerran juuri elokuvina, joita joskus pienenä kesälomalaisena katselin mummun isossa kamarissa. Vasta nyt aivan hiljattain olen onnistunut kunnostautumaan toteuttamalla tämänkin iät ja ajat suunnitteluasteella roikkuneen haaveeni ja lukemaan myös nämä näytelmät. Siispä, pitemmittä puheitta, vastaukseni tähän on: Niskavuoren Naiset, ja etenkin nyt sitten Loviisa, Ilona ja Malviinakin, joka ei Niskavuoren nimeä tosin koskaan saanut. Ei ole turhan helppoa näillä naisilla ollut, vaan kovasti on tuullut elämä Niskavuoressa luihin ja ytimiin asti. Ja juu, petkutan tässä nyt silläkin tavalla, etten viittaa edes tekijään vaan hänen luomuksiinsa,  mutta kyllä vaan ovat nämä Niskavuoren Naiset sen verran komea osa näytelmä- ja elokuvahistoriaamme,
että on heidät tässäkin esille nostettava.

(Itse näytelmistä kirjoittelen myöhemmin lisää.)


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen b:

Tähän on nyt ihan pakko vastata niin että Niiskuneidin ♥
Tämä romanttinen, haaveileva, vähän turhamainenkin niiskuneitonen on valloittavan söpö – ei tarmokas ja rämäpäinen tättähäärä niin kuin vaikkapa veikeä Pikku Myy, mutta kylläkin mitä söpöisin neitokainen otsatukkakiehkuroineen ja nilkkarenkaineen :)


***


Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M



sunnuntai 20. elokuuta 2017

Tänään





Aurinko nousi, tänäänkin.

Kaikki tietävät, mitä perjantaina tapahtui. 
Ja kaikki tietävät, millä nimellä siitä puhutaan.

Etsin sanoja, joilla puhua maailma paikalleen, enkä oikein löydä. 
Kovin vaikeaa on puhua paikalleen maailmaa, joka niin horjuu ja huojuu.

Mutta silti: se horjuu ja huojuu myös niin paljosta muusta, tämä alati arvaamaton maailma, ja silti me elämme, elämme vaan, sillä niin meidän täytyy, täytyy vaan. 
Ja elää meidän täytyy, nytkin, ja herätä uusiin auringonnousuihin,
kannattelevaan toivoon.

Ja jälleen kerran minä puhun, kuitenkin, siitä, että ne, jotka tekevät pahoja tekoja, ovat yksittäisiä ihmisiä, eivätkä kerro mitään kaikista muista. Siitä, että vihaan ei saa vastata vihalla. Siitä, että jos annamme vallan vihalle ja pelolle, 
annamme pahan voittaa.

Yritän uskoa, että tällaiset sanat ovat arvokkaita ja tärkeitä ja että kun tarpeeksi moni sanoo saman, sanojen voima kasvaa ja ne avaavat mahdollisuuksia myös teoille, paremmalle maailmalle. Yksin eivät mitkään sanat ja teot maailmaa muuta, mutta yhdessä niillä on ehkä mahdollisuus. Siksi tarvitaan hyviä sanoja, hyviä tekoja, hyviä pyrkimyksiä, meiltä kaikilta.

Pahaa vastaan ei voi taistella kuin hyvällä. Sillä että uskoo ja toivoo, sittenkin. 
Että antaa tilaa rakkaudelle, sille että ihmiset voivat tarttua toisiaan kädestä, puolustaa toisiaan ja toistensa elämää.

Perjantaina tehtiin pahoja tekoja, mutta kaiken sen pahan keskellä tehtiin myös hyviä, yhdessä pahaa vastaan. Muistetaan se ja puolustetaan kaikki osaltamme kaikkea hyvää ja kaunista, niin hyvin kuin pystymme.

Suru on silti suuri, eikä sitä, mikä tapahtui, olisi saanut tapahtua.
Sitä ei saisi tapahtua missään. Ei täällä eikä muualla.



maanantai 14. elokuuta 2017

Nostalgista Pieni talo preerialla -matkailua, osa 1






Elokuun lukuhetkiini on kuulunut mieltä hellittelevän, nostalgisen Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukemisen aloittaminen. Tutustuin tähän somaan sarjaan aikoinaan ensin TV-versiona, jonka jaksoja joskus pikkuisena ekaluokkalaisena katselin yhdessä äitini kanssa, ja kirjat luin sitten hieman myöhemmin, ehkä noin kymmenen ikävuoden tietämillä. TV-sarjaa katselin uudestaan taas lukiolaisena, ja varmaan on jossain vaiheessa tullut luettua uudestaan ainakin osa noista kirjoistakin. Nyt on jo vuosia ollut mielessä palata sekä tuon TV-version että tämän kirjasarjan pariin, mutta niin vaan on tämäkin ajatus koko ajan jäänyt. Jotenkin nämä loppukesän lempeät lukutuulet puhaltelivat nyt sitten kuitenkin niin, että tuli näihin kirjoihin lopultakin tartuttua, ja hyvä niin.

Olen lukenut tähän mennessä sarjan neljä ensimmäistä Ingallsien perheestä kertovaa osaa, Pieni talo suuressa metsässä (1932), Pieni talo preerialla (1935), Luumujen poukama (1937) ja Hopeajärven rannalla (1939)*, ja luultavasti jatkan sarjan lukemista tässä syksyn mittaan edelleen, sillä kyllä vaan tuo pehmoinen tyttökirjamaailma silittelee taas niin suloisesti. Lapsuuden kirjamaailmoissa on lohdullisuutta ja lempeyttä, ja siksi ne toimivat aina myös hellänä sylinä arjen ja maailman murheita vastaan. Ja ihanan lämmin syli ne ovat silloinkin, kun ei oikeastaan mitään suurempia murheita olekaan.

Toki näitä lapsuuden rakkaita kirjoja lukee nyt aikuisena myös hieman toisin kuin silloin lapsena. Hyvin paljon näistä lukee tietenkin jo ihan itseään, sitä pientä minää joka joskus oli ja joksi nyt on sitten ajan mittaan kai kasvanut. Myös kerrontaa ja sisältöä tarkastelee tietysti vähän eri tavalla: vaikka jo lapsena olin kovasti kiinnostunut kaikesta entisaikaisesta, niin nyt luen esimerkiksi juuri näitä kirjoja selkeämmin paitsi viehättävinä ja hellivinä tarinoina myös otoksena tyttökirjallisuuden historiasta ja myös kulttuurihistoriallisesti ja kansatieteellisesti rikkaina kuvauksina 1800-luvun uudisraivaajaelämästä. Matkani preerialle siis on – tietenkin – samaan aikaan sekä nostalginen aikamatka omaan lapsuuteni että aikuisen lukijan kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallista tutkiskelua.

Sarja kertoo siis Ingallsien perheestä: päähenkilö Laurasta sekä hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Teokset pohjautuvat – kuten niiden henkilögalleriastakin voi hetimiten päätellä – Ingalls Wilderin omiin lapsuuden ja nuoruuden vaiheisiin, joihin voi tutustua esimerkiksi Sara Kokkosen teoksessa Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain, 2015). ”Totta” kaikki ei (tietenkään) silti ole, vaan tosi ja sepite kietoutuvat tälläkin kertaa toisiinsa. Tarinankerronta vaatii aina omat kertomisen polkunsa.

Ingalls Wilder kirjoittaa teoksissaan lapsuus- ja nuoruusaikojensa arkielämästä monessa kohtaa hyvin yksityiskohtaisesti – mitä syötiin, miten ruoka hankittiin, miten talot rakennettiin ja miten niissä asuttiin jne. – ja juuri siksi teokset tarjoavat niin kiinnostavan ikkunan myös noiden aikojen arkeen. Kirjojen maailma on yksinkertaisuudessaan hyvin viehättävä ja kaunis, vaikka ei suinkaan aina helppo. Hyvin konkreettisesti luonnon keskellä elävä perhe on samaan aikaan sekä hyvin vapaa että vahvasti luonnon armoilla: maa antaa sadon, mutta jos heinäsirkat hyökkäävät, ei jäljelle jää mitään. Uudisraivaajaperheen elämä on myös aineellisesti hyvin vaatimatonta, ja monenlaiset koettelemuksetkin koettelevat työteliästä ja uutteraa perhettä, mutta samalla elämä on kaiken aikaa myös tulevaisuususkoista ja toiveikasta, parempaan huomiseen rohkeasti luottavaa. Perhe muuttaa näissä neljässä kirjassa kaiken aikaa, ja vankkurit pakataan yhä uudestaan ja uudestaan; jokaisessa teoksessa ollaan eri maisemissa aloittamassa alusta.

Vastoinkäymisistä huolimatta Pieni talo preerialla -kirjojen maailma on tietenkin tyttökirjamaisen suloinen, ja niissä korostuvat ahkeruuden, toimeliaisuuden ja epäitsekkyyden kaltaiset hyveet ja arvot. Teoksissa tähdentyy hyvin vahvasti myös perheen keskinäinen yhteys ja esimerkiksi yhteisten iltahetkien merkitys: Kun päivän työt ja velvollisuudet on tehty, isä ottaa viulunsa ja soittaa. Joskus myös lauletaan yhdessä, joskus tanssitaankin. Aikansa kuvana myös kristillinen arvomaailma ja ajattelutapa ovat teoksissa kaiken aikaa läsnä.

Kiinnostavaa on kuitenkin sekin, että suloisuuden – ja niin, tietyn hyveellisyyden – vastapainona teoksissa on näkyvillä myös tiettyjä oman aikansa ja/tai ajattomia rosoja sekä elämän ja kasvatuksen varjopuolia. Lapset esimerkiksi saavat tottelemattomuutensa seurauksena selkäänsä kuten ajan tapa aikanaan oli. Yksi Lauran sisaruksista myös sokeutuu tulirokon seurauksena, mikä tietenkin on koko perheelle suuri suru. Teoksessa Hopeajärven rannalla kerrotaan sivumennen myös 13-vuotiaasta tytöstä, Lauran ikätoverista, joka joutuu jo naimisiin. Vieraita miehiä pitää nuorten tyttöjen preeriallakin pelätä ja pysyä heistä etäällä, ja vaikka ihmiset ovat toisiaan kohtaan usein hyvin auttavaisia, näyttäytyvät näidenkin kirjojen sivuilla aika ajoin myös ihmisten ahneus ja omaneduntavoittelu. Intiaanien kohtaamisen kautta teoksissa käsitellään myös (alati ajankohtaista) toiseuden pelkoa.

Minua näissä Pieni talo preerialla -teoksissa viehättää varmaan erityisesti elämän yksinkertaisuus ja vaatimattomuus. Se, miten elämän yltäkylläisyys ja rikkaus on pikemminkin vapaudessa ja tietyssä elämän käsinkosketeltavuudessa kuin aineellisessa vauraudessa. Sekin, miten preerialla kaiken aikaa korostuu myös ihmisen yhteys luontoon: maa antaa ihmiselle ravinnon, mutta samalla näyttäytyy väistämättä myös ihmisen mitättömyys ja voimattomuus luonnon edessä, vaikka ihmisellä pyssynsä onkin. Ja se, miten työntäyteisen päivän jälkeen melkein aina on silti aikaa ja tilaa myös viululle. Kovaa työtä elämä on uudisraivaaja-aikoina ollut, mutta työ on samalla ollut hyvin konkreettista ja sen tulokset käsinkosketeltavat.

Lukemistani painoksista vielä sen verran, että olen – kuten kuvastakin näkyy – lukenut nyt pääosin samoja 1970- ja 1980-lukujen vihreäsävyisiä versioita, joita lapsenakin luin. Poikkeuksena on 1950-luvun painos teoksesta Pieni talo preerialla. Vanhemmalla painoksella on eri suomentaja, ja siihen on, toisin kuin noihin muihin kirjoihin, jätetty henkilöiden alkuperäiset nimet. Vihreissä painoksissa, joiden suomennokset ovat ilmeisesti alun perin 1960-luvulta, nimet on sen sijaan suomennettu. Tämä on kai tosiaan joskus ollut luettavuutta, samaistuttavuutta yms. silmällä pitäen tapana, mutta kyllä vaan lukisin koko sarjan läpi mieluummin Laurasta ja Marysta ja Carriesta ja Carolinesta ja Charlesista kuin Laurasta ja Marjasta ja Leenasta ja Katriinasta ja Kaarlesta. Kauniita nimiä ovat toki kaikki nuo suomalaisetkin, mutta Ingallsin perheen nimiä ne eivät minulle kerta kaikkiaan ole. En muista, ärsyttivätkö nämä nimisuomennokset minua lapsena, ehkä ne vain kummastuttivat, mutta nyt ne tosiaan hienoisena esteettisenä haittana häiritsevät muuten hellivää ja kiehtovaa lukumatkaa. No, onneksi nimet voi mielessään muuttaa.

Ja nostalginen preeriamatkani siis jatkuu, osa 2 seuraa aikanaan...

*Pieni talo suuressa metsässä -teoksen jälkeen ilmestyi oikeasti Lauran puolison, Almanzo Wilderin lapsuudesta kertova osa Farmarin lapset (1933), mutta olen nyt edennyt sarjassa Ingallsien perheen tahtiin. Farmarin lapset tulevat vuoroon lukumatkan loppupuolella.

lauantai 12. elokuuta 2017

Retrospektiivistä metahuttua

 


Muutin tässä kamariin taas palaillessani kirjoitusteni fonttikokoa hieman isommaksi, sillä kyllä vaan tuo näkökin vuosien mittaan sen verran tihrustuu, että kivempi on katsella vähän suurempia kirjaimia. Suurentamismuutoksen myötä tekstien asetteluissa tapahtui sitten tietysti kaikenlaista kummaa (mitäs käytän keskitystä ym. hankalaa), ja tuli tarve käydä vanhoja kirjoituksia läpi, koska niin, voihan olla, että joku piipahtelija taas joskus eksyy lukemaan jotakin ikivanhaa kirjoitusta, eikä sitten ole ollenkaan kivaa, jos rivit menevät miten sattuu. Huooh, ajattelin ensin, kamala homma, mutta pian puuha alkoi tuntua myös hauskalta aikamatkalta kamarini muutamavuotiseen historiaan ja oikeastaan myös aika sopivalta askareelta näin palaamisen hetkinä. Tietenkään en kirjoituksiani jaksanut juuri läpi lukea, eikä sille toki näin asetteluja korjatessa ollut tarvettakaan, mutta jo ihan vaan tuo kirjoitusten selaaminen taaksepäin toimi tosiaan aika hauskana – joskin paikoin myös vähän nolostuttavana – retrospektiona kamariini kertyneisiin kirjoituksiin ja hetkiin.

Monenlaisia tunteita tämä selailu herätteli: iloa, lämpöä, kaihoa ja niin, vähän sellaista hienoista häpeääkin tai jos nyt ei ihan häpeää, niin sellaista puolipunastunutta puhahtelua ainakin.

Iloa ja lämpöä herättivät muun muassa muistot siitä, miten mukavaa ja tärkeääkin monia näistä kirjoituksista on ollut kirjoitella sekä se, miten kovasti sitä onkaan aina ilahtunut kaikista ihanista, kauniista, keskustelevista kommenteista, joita te lukijat olette tänne piipahdellessanne jättäneet. Kyllä vaan (blogi)kirjoittamisen sokeri ja kaneli ja kardemumma on juuri tuo yhteyden mahdollisuus, jos se kirjoittaminen itsessään onkin sitten vaikka se kohoava pullataikina. Paremmalta maistuu paistunut pulla, kun on sokeria ja kanelia ja kardemummaa mukana.

Vastaan tuli myös monia erilaisia blogeissa kiertäneitä tunnustuksia ja/tai haasteita, jotka ovat täällä kamarissakin ihanasti lämmittäneet ja/tai toimineet ainakin näin kirjoittajan näkökulmasta hauskoina kevennyksinä. Lukuhaasteiden suhteen olen surkea nahjus, mutta nuo muut kiertävät haasteet ovat tosiaan moneen kertaan piristäneet ja ilahduttaneet. Viime vuonna naistenpäivän tienoilla tartuin myös Tarukirjan Margitin matkaanlaittamaan, kerrassaan mainioon Naisten aakkoset -haasteeseen, jota aion tänne nyt taas palailtuani jatkaa, vaikka ihan jokaista aakkosta en varmaan onnistukaan täyttämään (miksi lienee, mutta monet loppupään aakkoset ovat paljon vaikeampia kuin alkupään).

Ja niin, ehkä sitä väistämättäkin taaksepäin silmäillessään tuntee tässäkin kohtaa myös tiettyä kaihoa. Vuodet vierivät ja hetkiä jää taakse, koko ajan, eikä seuraava hetki koskaan ole ihan samanlainen kuin edellinen. Hyväkin niin, tietenkin, mutta hetkien kiitävyys on silti aina myös haikeaa. Näihin noin kolmeen vuoteen, joina olen täällä (vaikkakin välillä epätahtisesti) kirjoitellut, on tietenkin mahtunut paljon ja monenlaista niin lukemisen, kirjoittamisen kuin muunkin elämän saralla. Jotakin jää aina väistämättä taakse, mutta samalla on sitten koko avoin tulevaisuus edessä.

Ja se hienoinen häpeä, niin, tai ainakin nyt sitten se hento punastelu... Hohhoijaa. Kirjoittaminen on, kuten todettua, ollut mukavaa ja tärkeää, mutta varmasti on myös tullut kirjoitettua monia sellaisia kirjoituksia, jotka hyvin voisi luutia kokonaan pois ilman että maailmankaikkeuden informaatiotulva siinä mitään menettäisi, mutta olkoot nyt mukana taipaleen askeleina. Luultavasti tuollaisia kirjoituksia syntyy sitä paitsi edelleen, eipä siitä kai mihinkään pääse jos kerran kirjoittaa. Ja juu, ainakin jokuset hihkumiset, koruilut ja kömpelyydet samoin kuin jos jonkinlaiset joutavat lörpöttelyt ja jaarittelut olisin varmaan voinut jättää väliin, mutta haa, näinpä sitä, omia kirjoituksiaan pienen ajallisen etäisyyden takaa silmäillessään, tunnistaa joskus kyllä aika kirkkaastikin omat kirjoittajan perisyntinsä. Otetaanpas siis punastelut oppimisen kannalta, vaikka niin, saattaa tietysti olla jokseenkin turhaa toiveajattelua luulla, että näistä armaista synneistään irti pääsisi ;) Mutta mitäpä sitä siitäkään, eikös syntinen ihminen ole sentään ihmisempi kuin synnitön.

Tietenkin huomasin myös sen, minkä (myös) toki muutenkin hyvin tiedän: tuulisen ja vähän oikuttelevan bloggaajanolemukseni. Jo useamman kerran olen kertonut kamarini hiljenevän ainakin toistaiseksi tai sitten taukoja on tullut omia aikojaan, ja nyt sitten oli tuokin yritys aloittaa ihan uutta. Ehkä bloggaajanpäässäni on jonkinlainen epävakaa virtanappi? Tietysti on myös niin, että elämä on eri hetkinä hieman erilaista ja eri asiat ovat eri hetkinä eri tavalla keskiössä, ja ihan vaan sitten niinkin, että aina ei blogikaan yksinkertaisesti jaksa innostaa. Mutta harrastuksen äärellä kun nyt kumminkin ollaan, niin ehkäpä sitä saa juuri näin tuulinen ollakin – pitää taukoja tarvittaessa ja poikkeilla vaikka vähän sivupoluillekin ja palata sitten aikanaan taas uudella innolla jos siltä tuntuu. Niin että jos nyt ei sentään rakkaasta harrastuksestaan migreeniä repisi, sitä sorttia kun riittää välillä ihan riittämiin muutenkin.

Tällainen retrospektiivinen katsaus siis tällä kertaa – ja juu, tuli nyt sitten taas tätä metahuttua, mutta on tällä kai ainakin hyvä vähän sormenpäitään lämmitellä jos nyt muuten sitä joutavaa jaarittelua taas onkin :) Ja nyt sitten eteenpäin taas, askel kerrallaan!

PS. Huomasin muuten sellaisenkin jutun, että jos vaihdan selainta, niin kaikki kivat hymyni muuttuvat ties miksi ihme kenkuroiksi. Huooh, tähänkin. Mutta siis: jos näet täällä kamarikirjoitusten lomassa kaiken maailman kummallisia kenkuroita, niin siinä kohtaa on todennäköisesti sinulle hymy :)

torstai 10. elokuuta 2017

Paluu, sittenkin


Paul Hoecker: Abend, 1897.


Elokuu jo, kesä karannut käsistä ja arki palannut. Vielä on silti lämpöä, päivien valoa, mustikoita metsissä. Pidän öistä, jotka pimenevät. Kynttilöistä, jotka syttyvät. Syksystä, joka alkaa. Syysihminen olen, aina. Vaikka vuodenaikaihminen myös, ehkä yhä enemmän.

Viimeksi kun tänne kirjoitin, keväällä, tein lähtöä. Kaipasin jotakin. Mitä? Puhdasta paperia, uusien valkeiden sivujen hälyttömyyttä? Niin, jotakin sellaista. Hupsua, toisaalta, niin ajattelin jo silloin ja niin ajattelen nyt. Kaikki kulkee kuitenkin mukana. Sitä kerrostuu vaan. Uudet vihkot ja kertomukset kirjoitetaan aina entisten jatkoksi, joka tapauksessa. 

Joskus täytyy kai silti etsiä, sitä epämääräistä jotakin. Ehkä on myös niin, ihan oikeasti, että joskus täytyy lähteä voidakseen taas palata. Tänään arvelen, että palaan. Että kesänmittainen katkos riittää, sittenkin. Että alan kirjoittaa kamariini taas, omaan epätahtiseen tahtiini, välillä enemmän, välillä vähemmän. Huomenna olen ehkä samaa mieltä.

Käsivarapiirrokseni saavat nyt siis ehkä vuorostaan odottaa. Eivät ehkä kadota, mutta odottaa. Voi olla, että niidenkin aika tulee taas. Jollakin tavalla, joskus. Nyt otan niistä ehkä jotakin mukaan tänne. Ehkä, niin, mahdollisuuksien sana.

Ehkä en löytänyt uusilta valkeilta sivuilta sitä mitä etsin? Ehkä löysin jotakin muuta? Tai ehkä kaikki on edelleen kadoksissa? En tiedä, en. Haittaako se? Ehkä ei. Ehkä jälleen kerran riittää että etsii, hetki kerrallaan. Tai ettei etsikään, on vain. Löytyy sitten jos on löytyäkseen, mitä se sitten onkin. Etsimistä, löytämistä, hengittämistä, kirjoittaminen ja elämä, eikö niin.

Sen tiedän, että kaipaan sittenkin kamariani ja että kamarini kaipaa minua. Että tässä hiljaisessa huoneessa on surumielisyyttä, alakuloa, ja että se kaipaa askeleita, hengitystä. Täytyy ehkä tuulettaa, tomuttaa, istahtaa sitten ja keittää kupillinen teetä, tunnustella lattiaa jalkojen alla, paluuta. Ehkä olen ollut vain pienellä matkalla ja on taas kotiinpaluun aika. Verhot lepattavat, tee höyryää, ajattelen että olen ehkä ihminen joka joskus, tai usein, vähän eksyy, harhailee. Mutta toisaalta: miten voisi löytää perille – tai niin, takaisin – jos ei osaisi myös eksyä, mennä harhaan?

Sinulle, joka juuri nyt piipahdit sisään kamarini avoimesta ovesta, toivotan kaunista alkavaa syksyä. Syksy, eikö niin, sekä avaa että käpertää, juuri sopivassa suhteessa ♥