perjantai 1. kesäkuuta 2018

Kesän kynnyksellä



Eugène Grasset: Juin, 1896.


Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien
huumaavasti, täyteläästi elää!


Kesäkuu, jo. Meillä kukkii juhannusruusu, on kukkinut jo muutaman päivän. 
Miten aikaisessa onkaan maan elämänjano.

*

Minun elämänjanoni on myös kirjoittamisen janoa.
Olen koko kevään kirjoittanut käsikirjoitusta, joka on vanha ja uusi. Jossa lomittuu vanha ja uusi. Vanha, jota olen ajatellut ja kirjoittanut joskus aiemmin, ja uusi, jota ajattelen ja kirjoitan nyt. 

Välillä käsikirjoitus saa minut ajattelemaan Katri Valan runoja, niiden hurmaantunutta nälkää. Ehkä itsensä vuoksi tai ehkä siksi, mitä kirjoittaminen minulle on, kirjoittaminen ja elämä.


Tee minut kaltaiseksesi, maa,
alituisesti uudistuvaksi,
alituisesti uutta luovaksi
loppumattomalla, ihanalla hurmiolla! 

 
En tiedä, mitä käsikirjoituksesta tulee, mutta sen kirjoittaminen on ollut minulle hirveän tärkeää. Elämänjanoakin, ehkä. Ja opettavaista, ainakin.

Tuntuu, että tämän käsikirjoituksen kirjoittaminen on erityisen vahvasti tehnyt todeksi sen, miten kirjoittaminen on hyvin paljon myös uudelleen kirjoittamista ja miten kirjoitus (tai kirjoittaminen, ylipäätään) vaatii myös paljon "turhaa" kirjoittamista, joka ei ole turhaa. 

Tätä käsikirjoitusta kirjoittaessani olen myös vielä aiempaa enemmän pohtinut kirjoittamisen sisäisiä merkityksiä ja samalla silti myös kirjoittamista toista ihmistä kohti. Sitä, miten sitä kirjoittaa itselleen, mutta silti myös toiselle. Pohdiskelu johtuu ehkä siitä, millainen käsikirjoitus on, tai sitten vain siitä, että tämä kysymys on minulle kirjoittajana tärkeä.


Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus 
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta! 
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!


Vielä käsikirjoitus ei ole valmis, sen kirjoittaminen jatkuu. 
Kirjoittaminen, kirkastaminen, ytimen etsiminen "turhasta". 
Voi olla, että sen kirjoittaminen jatkuu vielä kauan. Voi olla, että itseään etsivä muoto etsii itseään vielä pitkään. Voi olla, että menee syksyyn, talveen, seuraavaan kevääseen. Ja voi olla, että matkan varrella kaikki vielä muuttuu. Että kaikki alkaakin taas uudelleen alusta. Tai uudelleen siitä, mihin ensin jäin.

Kirjoittamista ei voi kiirehtiä. Eikä oikein ennalta päättää. Sitä ei saa kiirehtiä eikä ennalta päättää. Sen pitää antaa edetä omaa tahtiaan, omalla tavallaan, omaan suuntaansa. Siltä minusta tuntuu.

*

Nyt alkaa olla kesä. Nyt on kesä. Ihana kesä.
Väistyvällä keväällä on jo hyvän aikaa ollut kesän kasvot. 

Huomenna juhlitaan taas koulujen loppumista. Iloitaan ja hämmennytään siitä, miten aika onkin taas ehtinyt kiertyä tähän. Ajatellaan haikeina, miten nopeasti lapset kasvavat, ja ollaan silti myös valtavan onnellisia kasvamisen ihanasta ihmeestä. Ja ennen kaikkea riemuitaan kesästä, elämästä, olemassaolosta.

Toivotan teille kaikille huumaavaa kesäkuuta,
elämästä ja elämänjanosta täyteläistä

*

Kursivoidut katkelmat ovat Katri Valan iki-ihanista runoista Maan povella ja Kukkiva maa, kokoelmasta Kaukainen puutarha, 1924.
 

perjantai 18. toukokuuta 2018

Omenankukkaviikon ajatuksia







(Keskeneräisiä) ajatuksia omenankukkaviikon varrelta:


Omenapuu on minulle elämänkierron kuva. Siksi se ja etenkin sen kukat lumoavat minut yhä uudestaan ja siksi en myöskään koskaan kyllästy sen runollisuuteen. (Ajattelen sitä, miten taas kirjoitan jotakin omenapuusta ja miten sen symbolisuus ei kaikessa toisteisuudessaankaan lakkaa olemasta minulle täyttä ja todellista.)

Toisteisuuden ihanuus, ylipäätään: se, kun laittaa taas myös kesäkukat. (Ajattelen sitä, miten vuosi menee aina uudestaan ympäri ja miten huomaa palanneensa taas samaan hetkeen. Toisteisuuden kokemus liittyy erityisen tiiviisti tiettyihin hetkiin, ja siinä on samaan aikaan sekä iloa että ripaus haikeutta. Iloa palaavasta hetkestä ja haikeutta siitä, miten monta hetkeä on jäänyt taakse.)

Erilaiset tavat kirjoittaa. Ja oma tapani. Voiko, oikeastaan, kirjoittaa muulla tavalla kuin sillä, mikä on itselle oma ja oikea? Ja jos voi ja kirjoittaa, niin menettääkö silloin jotakin kirjoittajan rehellisyydestään? (Ajattelen, tietenkin, erityisesti sitä omaa kirjoittamisen tapaani ja edelleen sitä, tuleeko se koskaan mahtumaan tähän maailmaan. Ja sitä, onko eniten oikein valita oma tapansa mahtumisesta riippumatta. Tulen, yhä uudestaan, siihen johtopäätökseen, että oman tavan valitseminen on oikein, vaikka se saattaa merkitä myös sitä, ettei koskaan tule saamaan mitään läpi. Tämä ei, tietenkään, tarkoita sitä, etteikö olisi valmis kehittymään, vaan sitä, että haluaa kehittää juuri sitä omaa tapaansa ja omaa ääntään. Eikä myöskään sitä, etteikö olisi mahdollista löytää myös uusia omia tapoja.)

Ja pitkäjänteisyys... Tulen ajatelleeksi, onko se aina järkevää vai onko se toisinaan sittenkin silkkaa typeryyttä. (Ajattelen käsikirjoitustani ja sitä, onko sillä toivoa vai tuhlaanko vain siihen aikaani, jonka voisin käyttää johonkin todennäköisemmin läpimenevään. Enkä tiedä, mutta hylkään ajatuksen tuhlaamisesta nopeasti. Kirjoittamiseen käytetty aika ei koskaan ole tuhlattua aikaa, koska kirjoittaminen joka tapauksessa vie aina itseään eteenpäin.)

Prosessi, prosessi ja prosessi. Se, että sitä on kirjoittanut jotakin. Ja sitten sitä kirjoittaa jotakin muuta. Saa oivalluksia aiemmin kirjoittamansa pohjalta. Eikä tiedä, mikä kaikki tulee vaikuttamaan mihinkin. Juuri siksi kirjoittaminen ei ole koskaan turhaa. (Ajattelen, edelleen, käsikirjoitustani, sen syntyhistoriaa ja mahdollisia uusia suuntia. Ja sitä, miten kirjoittaminen kerrostuu, koko ajan. Miten aloittaessaan ei todellakaan tiedä, miten matka jatkuessaan etenee, ja miten kirjoittamisen riemu on juuri siinä.)


Omenapuu puhkesi kukkahuntuun 16.5., ensimmäiset nuput jo päivää aiemmin.
Mikä ihana, hauras, katoava hetki täynnä elämän tuoreutta ja janoa.

PS. Jos et vielä ole lukenut John Galsworthyn Omenapuuta, niin lue nyt!
Taidan ottaa itsekin uusintalukuun.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Kirjojen kamari 4 vuotta




Syntymäpäiväkortti noin vuodelta 1895, 
Sockl & Nathan.


Kirjojen kamari täyttää tänään, 14.5.2018, neljä vuotta. Sen kunniaksi, rakkaat lukijat, Kirjojen kamari kirjain kirjaimelta:

Keväällä 2014 sain päähäni perustaa blogin. Tai no, päähäni ja päähäni. Ajatus ei oikeastaan ollut uusi, vaan sitä oli kypsytelty jo jonkin aikaa: muumiomentaliteetilla sitä piti tietysti vähän epäröidä ennen kuin tällaiseenkin nykyaikaiseen kouhotukseen ryhtyi (apua, netissä, minä, nooh...). Se, että tuli sitten perustettua juuri kirjallisuusblogi, oli ehkä kuitenkin vähän sattumaakin. Tai sitten silkkaa kohtaloa, tiedä häntä! Niin tai näin, tuona rohkaistumisen hetkenä juuri kirjallisuus taisi olla se, jonka saralla teki mieli blogikirjoittamista kokeilla, ja niin sitä sitten tuli tartuttua toimeen.   

Innostuin asiasta hyvin nopeasti. Muumio siis vatkaa, mutta tarpeeksi vatkattuaan intoilee kyllä. Oli ihanaa, kun blogini alkoi jo pian saada lukijoita ja kommentteja! Kirjablogitietämykseni oli aloittaessani koko lailla olematonta, enkä ollut valmiiksi sisällä oikein missään, mutta todella helppoa oli joukkoon solahtaa. Olen, edelleen, valtavan kiitollinen alkuaikojen lämpimästä vastaanotosta ja tiedostan oikein hyvin, että ilman sitä blogini taival olisi saattanut tyssätä alkuunsa. Blogikirjoittamiseen kuuluu olennaisesti ajatus toisille kirjoittamisesta, vaikka samalla kirjoittaisikin myös itselleen, ja siksi lukijan läsnäolo on tärkeää.

Rajojani mietin aina aika ajoin. Toistaiseksi kirjoitan edelleen pelkällä etunimellä ja selkäpuolikuvalla, mutta katsotaan nyt sitten, pitääkö tämä linja jatkossakin. Ei välttämättä. Muumio natisee kääreissään... Ja vatkaa :) Joskus se vatkaaminen sitten johonkin johtaakin, aina ei.

Joskus vanhat kirjoitukset vähän nolottavat. Toisaalta se, että ne roikkuvat tuolla mukana, auttaa terveellisesti ymmärtämään, että maailma pysyy kyllä pystyssä, vaikka olenkin kirjoittanut kaikenlaista hölmöä ja keskentekoista. Nolotus onkin onneksi puuskittaista ja ohimenevää, ja sitä seuraa yleensä ymmärrys siitä, että eipä sitä keskentekoinen ihminen muuhun kykenekään kuin keskentekoisuuteen. Sama keskentekoinen matka jatkuu siis myös tästä eteenpäin, mikä olkoon paitsi valitettavaa myös loputon mahdollisuus.

Opettavainen tämä kamaritaival on monin tavoin muutenkin ollut. Sitä on, ehkä, oppinut entistä paremmin sietämään juuri tuota omaa sietämätöntä keskeneräisyyttään ja epätäydellisyyttään – sekä kirjoittajana että ihmisenä! – ja ehkä jopa pitämäänkin juuri siitä. Uskon, että kaikki, mihin ihminen ryhtyy, opettaa hänelle aina myös häntä itseään ja toisia ihmisiä, ja niin siis tämäkin. Elämä on, onneksi, jatkuva oppimisen taival ja mahdollisuus.

Jotenkin tuntuu välillä myös siltä, että tämä pikkuinen kamari on minulle paljon isompi asia kuin se onkaan. Joskus olen jostakin lukenut jotakin sellaista, että blogista tulee helposti osa kirjoittajansa identiteettiä, ja kyllä vaan minullakin taitaa myös sellainen kamarin rouvan identiteetti olla. Toki tämä kamarin rouva on varmaan vähän valikoitunut puoli minusta (ja eivätkö kaikki eri identiteetit aina ole?), mutta on tämä rouva silti osaltaan myös aika totta.

Enää en, ainakaan aina, jahkaile kirjoitusteni kanssa ihan samalla tavalla kuin ennen, mikä on ihanan vapauttavaa. En tiedä, minkälaisena tämä muutos näyttäytyy sinulle, rakas lukija, tai näyttäytyykö se ylipäätään mitenkään, mutta minulle itselleni tekee ilmeisen hyvää käyttää kamariani myös enemmän sellaisena matalamman kynnyksen muistivihkona, johon voin tunnelmien mukaan piirrellä jokusen muistiinmerkinnän. Aiemmin sitä tuli istuttua kirjoitusten äärellä helposti tuntikausia, mikä ei silti välttämättä erityisemmin vähentänyt niiden keskentekoisuutta, vaan tarkoitti usein lähinnä tekstin hermostunutta tuijottamista ja sen miettimistä, voiko sen tosiaan julkaista. Toki tämä muutos liittyy varmasti myös sisältöjen muuttumiseen, ”kirjablogin” liukumiseen kohti jotakin muuta. Ainakin juuri nyt taidankin pitää juuri siitä, että voin jakaa täällä jonkin tunnelman, jonka sanoittamiseen ei mene samalla tavalla aikaa kuin kirjajuttujen kirjoittamiseen. Sitä aikaa jää sitten enemmän sille muullekin kirjoittamiselle. Välillä tulee varmaan kuitenkin edelleen kirjoitettua tännekin myös pitemmän kaavan mukaan, tuijotteluineen päivineen :)

Nykyään taidan ylipäätään kirjoittaa niitä ”oikeita” kirjajuttuja yhä vähemmän. Sisältäpäin on tosiaan vaikea sanoa, minkä verran kamarini ja/tai tapani kirjoittaa on vuosien varrella muuttunut vai onko, mutta yhä enemmän ja enemmän tämä tuntuu kyllä pikemminkin jonkinlaiselta tunnelma- kuin lukupäiväkirjalta. Tämän takia mietin välillä edelleen jonkinlaista alusta aloittamista, mutta katsotaan nyt sitten. Ehkä tämän voi ajatella myös niin, että siinä missä kirjablogeissa yleisesti ottaen tehdään tärkeää ja arvokasta kulttuurityötä kirjallisuuden ja lukemisen puolesta, niin täällä kamarin katveessa voidaan ehkä ihan hyvin lähinnä tunnelmoida ja miettiä yhä enemmän esim. tuota omaa kirjoittamista. Olkoon siis näin, ja muuttukoon suunta taas jatkossa jos on muuttakseen. Enkä toki aio niitä kirjajuttujakaan kokonaan unohtaa. Kirjat ja kirjallisuus ylipäätään on kirjoittamisen ohella edelleen yksi kamarikirjoitusteni punaisista langoista.

***

Kenties on myös niin – ja onkin – että blogi on vähän niin kuin ihminen itse: se kerrostuu, ja aiempien kerrosten päälle kertyy koko ajan uusia. Ajan mittaan blogi, niin kuin ihminenkin, väistämättä vähän muuttuukin, mutta myös ne aiemmat kerrokset ovat osa matkaa ja sellaisina tärkeitä. Ja aina on, kuitenkin, myös paljon sellaista mikä silti pysyy.

Aloittaessani en olisi arvannut, että kamarini ylipäätään on pystyssä vielä neljän vuoden päästä. Ja onhan täällä, kyllä, ollut välillä vähän sitä hiljaiseloakin, ja onpa ollut myös yritys aloittaa alusta toisaalla. Vähän ailahtelevainenkin olen siis välillä ollut (ja tulen varmaan jatkossakin olemaan), mutta täällä sitä vaan kuitenkin ollaan, edelleen.

Mitä tuonee sitten tuleva? Ainakin toistaiseksi kamarini jatkaa myös tästä eteenpäin. Muusta en tiedä, ja ei kai sitä voi kaikkea niin ennalta tietääkään. Pitää mennä tunteen mukaan vaan. Rakas, kovin rakas, paikka tästä on kyllä tullut. Huomasin sen myös silloin, kun vuosi sitten tosiaan yritin aloitella kokonaan uutta blogia: kaipasin takaisin ja palasin.

Aina välillä mietin (tietysti, mietiskelijä kun olen), mikä on tämän pienen kamarini ydin ja miksi täällä kirjoitan. Ja luulen – tai ei, tiedän – että ydin on kahtalainen. Kirjoitan yhtäältä itselleni, siksi että kirjoittaminen on minussa kiinni ja minun täytyy kirjoittaa. Toisaalta kirjoitan myös sinulle ja toivon, että kirjoituksillani on sinulle jotakin annettavaa. En kirjoita suuria, mutta kirjoitan pieniä, ja haluan kirjoittaa näitä pieniäni myös sinulle. Ehkä ydin onkin juuri siinä, että blogissa kirjoittaminen saa tilan, johon rakentuu myös se tärkeä kohtaamisen mahdollisuus: kamarini on minulle oma huone, jossa on myös ovi sinua varten.

Riemastuttaa viettää nelivuotispäivää! Tuntuu melkein blogikonkarilta, vaikka ei kyllä sittenkään, kaikkea muuta :) Mutta onhan se aika pitkä aika kumminkin, vaikka samalla kovin lyhyt. Neljään vuoteen on, tietysti, mahtunut monenlaista. On ollut ihan jo sitä elämää, ja jotakin siitä näkyy myös täällä vaikka kaikkea ei, ja niin lienee suunnilleen hyvä. On tullut kirjoitettua myös jokunen valmistunut (ja kustantamoiden hylkäämä) käsikirjoitus, ja olen ollut ja olen vilpittömästi ja lämpimästi kiitollinen kaikesta siitä kannustuksesta, jota kirjoittamiseni on teiltä lukijoiltani saanut, ja ylipäätään kaikesta kirjoittamiseen liittyvästä ajatustenvaihdosta. Se kaikki on, osaltaan, ollut tärkeä kirjoittamiseni voimavara.

Ihania olette te kaikki, jotka edelleen jaksatte mukanani kulkea, ja niin myös te uudetkin piipahtelijat, jotka aina silloin tällöin tänne löydätte. Kiitos teille kaikille! Arvostan sitä, että annatte aikaanne kamarilleni, ja iloitsen, edelleen, jokaisesta kommentistanne. Yksinäistä ja tylsää olisi täällä ilman teitä ♥ 


perjantai 11. toukokuuta 2018

Kaunis kevät



Eugène Grasset: Mai, 1896.


Kaunis kevät

On aamu,
aurinko nousee.
Linnut liverryksen aloittaa,
pienet hyönteiset siipiään heiluttaa.
On kevät, kaunis kevät.

Katja, noin 1984


Tervehdys teille, rakkaat lukijat. Alan taas hiljalleen heräillä pienen hiljaiselon jälkeen ja ajattelin näin alkajaisiksi tarjoilla annoksen noin kahdeksanvuotiaan pikku kirjailijattaren hengentuotoksia. 

Pienelle itselleen on, eikö vain, joskus hellivänkin helppoa hymyillä :)

Mutta niin: on kevät, tosiaankin, kaunis kevät. Ihana, vaalea toukokuu ja heräävää elämää uhkuva maa. Väkisinkin sitä tuntee itsensäkin toukokuuksi... Ihana tunne!

Pitemmittä puheitta toivotan tällä erää ihan vain heleää toukokuuta ja lempeätunnelmaista äitienpäiväviikonloppua ♥  

Pitemmin puhein palailen heti alkuviikosta :)




perjantai 13. huhtikuuta 2018

Prosessi







Sekalainen kasa sekalaisia muistiinpanoja ja täyttyvä, ehkä myös hiljalleen järjestyvä tiedosto (tällä hetkellä noin versio kaksi ja puoli, jos kaikkia aikaisempia ei lasketa; matka on ollut pitkä, vaikka se nyt on tavallaan alkanut alusta). Niin: mieleenjuolahduksia kesken kaiken, missä ja milloin sattuu, ja unenjälkeisiä oivalluksia, jotka nekin on kiireesti kirjoitettava muistiin, koska ei voi tietää, mikä kaikki tulee olemaan tärkeää. On, tosin, niitäkin ajatuksia, jotka ehtivät kadota, koska paperi juuri sillä hetkellä on liian kaukana, mutta ehkä ne tulevat aikanaan takaisin jos ovat tullakseen.

Myös, kylläkin, ajoittaista tuskastumista ja epäuskoa, melkein tympääntymistä ja turhautumista. Niitä mörön heiluvia karvakinttuja ja irvileukavirneitä (jaahas, mitäs se rouva taas oikein kuvittelee, kuvitteleeko se että siitä on kirjoittamaan, kjäh kjäh kjäh). Huokauksia ja hitunen lievää mörköön kohdistettua väkivaltaa (potkuja, ehkä) ja itsepintaista kieltäytymistä sen kuuntelemisesta.

Välillä, myös, hieman hämmentyneitä mietteitä siitä, mitä tästä nyt oikein on tulossa, mitä lajia ja kategoriaa (=mihin tätä oikein tarjotaan kun tarjotaan) ja sitten taas vähät välittämistä siitä, jatkamista vain.

Hajamielisyyttäkin, ehkä. Hentoa unohtelua arkisissa asioissa. 

Ja käsikirjoituksen mukana vaihtelevia mielialoja: haikeutta, iloa, mahdollisuuden tuntua.

Ja valoa! Valtavasti valoa! Kävelyretkiä ihanassa kevättuulessa ja ehkä taas kirkastuvia ja järjestyviä ajatuksia. Kummallista varmuutta siitä, että tämä pitää kirjoittaa, juuri tämä ja juuri nyt, vaikka ei voi tietää mitään sen merkityksistä kenellekään muulle. Ehkä sitä ymmärtää vähitellen yhä kirkkaammin myös sen, että kirjoittaminen ei ole koskaan turhaa. Että kirjoittaminen avaa koko ajan omaa tietään eteenpäin ja että kun kirjoittaa, ei voi koskaan tietää, minne, minkälaisiin uusiin maisemiin ja näköaloihin, se vielä vie.  Että prosessi jatkuu ehkä lopulta koko ajan, yli itsensä ja rajojensa, niin kauan kuin jatkuu myös kirjoittaminen.


sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Huhtikuun ensimmäisenä




Eugène Grasset: Avril, 1896.



Ensimmäisen pääsiäispäivän aamuvalossa on levollista, kirkasta hiljaisuutta. Talo heräilee hiljaa kiireettömiin aamumietteisiin. Minä avaan kohta käsikirjoitustiedoston.

Lehteä ei tänään tullut ja huomasin, että aamumielelle tekee hyvää olla sitä lukematta, sen huonoja uutisia. Olen miettinyt tätä usein aiemminkin, mutta en osaa olla lehteä lukemattakaan. Enkä kai haluakaan. Jotenkin tuntuu, että maailman menossa pitää silti pysyä kiinni. Ikuinen dilemma.

Mennyt maaliskuu oli merkillistä kirjoittamisen lentoa. Millainen lienee tämä alkava huhtikuu? Ainakin maaninen kirjoittaminen on ehkä palautumassa mietiskelevämmäksi taas, mikä on hyvä asia. Kirjoittaminen tarvitsee molempia vaiheita sopivassa suhteessa.

Tämä meneillään oleva kirjoittamisen matka on jännä taas. Tämä valtaa kaiken tilan ja on toistaiseksi syrjäyttänyt kaikki muut – ne kaikki toiset, erikokoiset alut saavat nyt odottaa. Välillä ajattelen sitäkin miten kirjoitan, tietenkin, sekä itselleni että lukijalle. En tiedä, tietenkään, tuleeko lukijaa, mutta lukija on silti läsnä; ajatus lukijasta antaa kirjoittamiselle yhden tärkeän tarkoituksen. Tai niin, tokihan lukija tulee, joku läheinen ainakin, mutta tuleeko muita. Ei sitä voi kirjoittaessaan varmaksi tietää, sitä kirjoittaa vaan ja lukijalle myös.

Ennen kaikkea sitä kai kuitenkin kirjoittaa siksi että kirjoituttaa. Siksi että kirjoittaminen on vähän niin kuin tämä kevätaamun valo.

Eugène Grassetin huhtikuu kukkii. Ihan kuvanmukainen huhtikuu ei meillä ole. On aamupakkanen taas ja nämä viipyvät, valkeat hanget. Tämä hetki on minulle kaunis juuri näin, talven ja kevään rajana, mutta jotenkin on sydämessä jo tuollainen kukkivien puiden tuntu. Siksi tämä kuva tänään.

Hyvää pääsiäistä ja kevään kaunista valoa sinulle, joka piipahdit ♥


tiistai 27. maaliskuuta 2018

Kauniita asioita tänään



 
Sebastiano Mazzolino, An Allegory of Spring, 1800-luku.

 ***

Valo. Ihana sininen taivas valkeiden pilvien lomassa ja takana.

102-vuotias taiteilijatar, Aamulehden juttu. 

Kirjoittaminen, joka kulkee. Kirjoittaminen, joka antaa.

Hymy, joka herää, kun katson taaksepäin.

Hymy, joka herää, kun katson eteenpäin. 

Oivallukset, toisiinsa solmiutuvat langat, 
kyky ymmärtää tämän matkallaolon merkitys
tai ainakin jotakin siitä.

 ***

Kaunista pääsiäisviikkoa!

 

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Minnalle





Hei Minna, ja lämmin syntymäpäivätervehdys sinulle! Pahoittelen, taas, että tulee niin kovin harvoin pidettyä yhteyttä – usein olet mielessäni, mutta aina vaan tämä kirjoittaminen sitten jää. Viime vuonna taisi syntymäpäiväkorttikin jäädä lähettämättä, oli niin paljon kaikkea muuta juuri sillä kohtaa kevättä. Anteeksi!

Tiedän kuitenkin, että olet niitä, joiden kanssa voi pitkänkin ajan päästä jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Tosiystäviä, siis. Ja sinä kun jo olet myös siellä ajan tuolla puolen, niin luulen, ettei ajalla ylipäätään ole sinulle niin väliä. Sinähän olet jo ikuisuutta – sinä ja teoksesi. Yksi vuosi sinne tai tänne taitaa olla vain pieni pisara ikuisuuden meressä.

Ja todellakin, niin, ikuisuutta – teostesi suhteen olet ikuisuutta ikävä kyllä myös siinä surullisemmassa mielessä. Viime viikolla luin lähestyvän merkkipäiväsi kunniaksi uudelleen yhden keskeisimmistä klassikkonäytelmistäsi, Työmiehen vaimon, ja mietin, taas, miten surullista on, että sen käsittelemät kysymykset yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja yhteiskunnassa kaikuvista, ihmisyksilöä alaspainavista äänialoista ovat edelleen ajankohtaisia. Toki moni asia on muuttunut sinun ajoistasi, mutta ihmismielen itsekkyys ja kyvyttömyys empatiaan, toisen aitoon kohtaamiseen, ovat surullista kyllä edelleen myös tätä päivää. Milloin, voi milloin, tämä ihmiskunta oppii! Milloin on ihmiskunta kykenevä ymmärtämään sen, mitä historia kertoo, ja näkemään, mitä silmien alla kaiken aikaa tapahtuu! Milloin on ihmiskunta kykenevä vaihtamaan suuntaa!

Toisaalta ei saa luopua toivosta, eihän. Sinä et luopunut, ja juuri toivon vuoksi sinä myös kirjoitit, eikö niin: näyttääksesi, mikä on väärin, ja mikä pitää muuttaa. On myös lohdullista, että Työmiehen vaimoonkin sisältyy kaikessa sen murheellisuudessakin myös toivoa: kirjoittaessasi Johannan pienen pojan juuri Vapun kasvatettavaksi kirjoitat näytelmään myös mahdollisuuden toisenlaisesta tulevaisuudesta.

Teoksissasi, kuten Työmiehen vaimossakin, on usein hienoa myös se, että ne ovat monella asialla samaan aikaan. Työmiehen vaimo esimerkiksi on vahvasti naisasian asialla, mutta samalla se puhuu voimakkaasti yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta yleisemminkin. Ja siitä, niin, miten kovin pieni on pieni ihminen maailman ja toisten ihmisten puristuksissa. Viinanperkelettäkin sinä näkyvästi kritisoit: siinähän juuri on, osaltaan, koko tämänkin murhenäytelmän alku ja juuri. Ja varmasti olisi, Ristolla esimerkiksi, ollut mahdollisuus valita monessakin kohtaa toisin. Maailma on monella tavalla vaikea paikka, mutta joskus olisi myös yksilöllä paremman valinnan mahdollisuus. Toisella mahdollisuus valita on tosin toista paljon suurempi. Ristoa ja Johannaa tässä nyt ajattelen esimerkiksi, sitä miten erilaiset valinnan mahdollisuudet heillä olivat. Vaikea oli Johannan valita pois sitä mikä oli.

Minna, minä ihailen sinua niin. Ihailen rohkeuttasi ja kirkkaita näkijän- ja sanojanlahjojasi – sitä, miten osasit ja uskalsit nähdä yhteiskunnalliset vääryydet ja myös nostaa ne esille. Sinussa yhdistyivät pelkäämätön yhteiskunnallinen vaikuttaja ja herkkä taiteilija. Olit palava sydän ja terävä järki. Niitä kirjailijattaria, joiden jälkiä kirjallisuutemme historiassa ei voi kuin ihailla – ihailla ja kunnioittaa.

Tuli nyt vähän pikainen kirje tästäkin, päivä odottaa. Mutta oikein rakkaita ja lämpöisiä terveisiä sinulle täältä ajan tältä puolen, ja palataan taas, eikö niin?

Katja

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Hidasta, nopeaa, hidasta, nopeaa






Onko kirjoittaminen hidasta? Vai nopeaa? Tai: onko kirjoittamisella aikaa? Onko kirjoittamisella – tai kirjoittaminen – ylipäätään aikaa ollenkaan? Vai onko se ehkä pikemminkin tilaa?

Ehkä kirjoittaminen on monta. Joskus se ainakin on putous ja pauhu, joskus hiljainen lepäävä lampi. Joskus määrätön meri ja kaikki sen syvyys, joskus iloinen, kimmeltävä kevätpuro.

Mietin kirjoittamisen aikaa ja tilaa, koska huomaan vaihtelun. Toisinaan (ehkä usein) olen hidas. Toisinaan taas nopea. Voi olla myös näin: olen nopea kirjoittamaan, mutta hidas saamaan valmiiksi. Ja näin: toisinaan kirjoittaminen kerää itseään kauan, mieli kirjoittaa pitkään ennen kuin sormet.

Miten, ylipäätään, voi mitata kirjoittamisen aikaa, koska kirjoittaminen on niin paljon muutakin kuin sanojen kirjaamista? Koska se on jatkuvaa matkantekoa, jatkuva prosessi? Jatkumo, jolla ei ehkä ole alkua eikä loppua?

Onko ajalla, ylipäätään, merkitystä? Ehkä ei. Ehkä merkitystä on vain kirjoittamisella itsellään. Sillä, että matka on. Prosessi. Tila. Vaihtuvakasvoiset vedet.
 
Nyt, ihan kohta, avaan tiedoston. Tiedoston, joka tulvii, tulvii, ja jonka aaltoihin minulla on kiire, kiire. Aaltoihin, joissa ehkä menen sekä aikaan että tilaan.

Kaunista maaliskuun lauantaita sinulle, joka piipahdit. Täällä pakkanen paukkuu yön jäljiltä vielä liki kahdessakymmenessä, taivas loistaa. Ihana aamu, läsnä koko valoisa kaikkeus.

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Välillä sitä lentää




John William Waterhouse: The Soul of the Rose, 1908.


On ollut kummallisia päiviä. Olen kirjoittanut maanisesti, kymmeniä sivuja ihan vähälle aikaa. Väljiä, ehkä, mutta kuitenkin. Tekstiä tulee melkein liian helposti, alan ehkä pelätä, että se on huonoa. Vai voiko olla niin, että nyt on loksahtamassa kohdalleen jotakin, joka on kauan etsinyt muotoaan? Että se, mitä olen etsinyt, tulee nyt rytinällä ulos?

On, ehkä, herännyt oivallus. Olen, ehkä, löytänyt avaimen. Olen, ehkä, ymmärtänyt, että se, mikä ei ole mennyt läpi sellaisenaan, voi sulautua osaksi uutta, toista jo hyvän aikaa vireillään ollutta prosessia. Ja samalla kun minussa on haikeutta luopuessani, ehkä, ajatuksesta että esikoisromaanini olisi voinut olla tuossa, tuo minulle niin rakas tarina, niin minussa on valtavaa villiä iloa siitä, että jotakin tuosta rakkaasta, kauan mukana kulkeneesta tarinasta voi ehkä sittenkin vielä jatkaa kanssani eteenpäin, kasvaa ja kypsyä ihan uuteen suuntaan. Ja ajattelen, kirkkaasti, että voi olla niinkin, että on oikein ja hyvä juuri näin. Että näin näiden askelten on pitänytkin ja pitää mennä.

Teksti, jota olen niin valtavalla vyöryllä suoltanut, on – tottakai – raakatekstiä, luonnostelua. Ei millään tavalla valmista. Maanista vaihetta myös seurannee ymmärrys kaiken kaoottisuudesta ja keskentekoisuudesta ja todennäköisesti myös jonkinlainen putoaminen (niin, mörkö muistaa vierailla kyllä). Mutta silti. Tuntuu hurjalta. Hienolta. Keväältä ja mahdollisuuksilta. Valolta. Linnun laululta.

Juuri tämän takia sitä kai kirjoittaakin: vaikka välillä mätkähtää kipeästi maahan, niin välillä sitä lentää. Ihan tosiaan lentää. Ja näihin lentämisen hetkiin pitää tarttua kiinni. Nämä pitää muistaa. Pitää, että muistaa sitten taas myös nousta ylös ja kerätä siivet, kunhan seuraava, jokseenkin varma putoaminen tapahtuu.

En tiedä, mitä tästä tulee. Mihin tämä lento vie vai viekö. Mutta nyt pitää lentää vaan, pitää lentää aina kun saa. 


torstai 8. maaliskuuta 2018

Naisten aakkoset: W





Maria Wiik: Maailmalle, 1889.




Kaksi vuotta sitten naistenpäivänä Tarukirjan Margit laittoi alulle hienon ja hurmaavan naisten aakkoset -haasteen. Haasteessa on kolmeen kysymykseen vastaillen ollut tarkoituksena nimetä innoittavia naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, ja minäkin, kuulu haastenahjus, innostuin tästä haasteesta niin, että olen kuin olenkin kulkenut mukana koko tämän kaksi vuotta.

Tänään, haasteen kaksivuotispäivänä, kamarissa on edetty kirjaimeen W. Jokunen aakkonen olisi siis vielä jäljelläkin, mutta koska hatara pääni kerta kaikkiaan kieltäytyy yhteistyöstä jäljellä olevien aakkosten suhteen, nämä tämänpäiväiset, walloittavat w-naiset merkitsevät osaltani myös haasteen päättymistä. On siis aika kiittää – vielä kerran – Margitia tästä hienosta ja tärkeästä haasteesta: on ollut ilo saada olla tässä mukana ja nostella esille inspiroivia naisia ajan virrasta.

Kiitos siis, Margit!

Ja nyt, pitemmittä puhetta, 
wiimeisiin waan ei wähäisimpiin w-naisiin:


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Edith Wharton. Katselin Viattomuuden ajan ensin elokuvana, kauan sitten lukiotyttönä, ja ihastuin elokuvaan – kas vaan – aika lailla. Kauniit puvut ja mennyt aika hurmasivat tietenkin jo itsessään, mutta minua taisivat jo silloin suurestikin innoittaa myös naiskuvapohdiskelut ja kysymykset ympäristön odotuksista ja oikean ja väärän monimutkaisuudesta. Sittemmin olen nähnyt elokuvan useammankin kerran, mutta itse teoksen luin, kummallista kyllä, vasta jokunen vuosi sitten. Varmaa kylläkin on, että tulen lukemaan myös teoksen vielä uudestaan (ja uudestaan).

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Maria Wiik. Lahjakas Wiik on yksi ehdottomista taiteilijatarlemppareistani ja muun muassa Maailmalle yksi niistä kultakautemme teoksista, joita en koskaan väsy katselemaan (onneksi on postikorttikoko, joka mahdollistaa taidekokoelman myös minulle :)). Maalauksessa on aikaa ja ajattomuutta, elämänkierron ikiaikaisuutta, joka ei voi olla puhuttelematta, yhä uudestaan.


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen a:


Virginia Woolfiin. Tämä vastaus on varmaan vähän nolokin tässä kohtaa, mutta minä nyt olen niin nolo muutenkin, että mitäpä tästäkään.  Olen lukenut Woolfin tuotantoa toistaiseksi melko (ja merkillisen) vähän, ja myös hänen päiväkirjansa odottavat vielä lukemistaan. Erityisesti Oma huone on kuitenkin minulle yksi tärkeimmistä teoksista, ihan ylipäätäänkin ♥

Ja kysymykseen b:

Wendelan. Tämä salanimellä kirjoittanut kirjailijatar, Wendla Randelin, lukeutuu varhaisimpiin, 1800-luvulla kirjoittaneisiin naiskirjailijoihimme. Wendelan teos Den Fallna (1848, suom. Elisabet, 1999) on mielenkiintoinen ja avartava aikamatka varhaiseen naiskirjallisuuteemme: aiheena on, ajalleen varsin rohkeasti, aviorikos. Suosittelen Wendelan teosta lämpimästi kaikille kirjallisuushistoriasta ja varhaisesta naiskirjallisuudestamme kiinnostuneille! 


Wiimeisten naisten aakkosteni myötä toivotan myös
kaunista, omannäköistä naistenpäivää kaikille


Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 
O
P
R
 S 
T
U
V

torstai 1. maaliskuuta 2018

Naisten aakkoset: V




Venny Soldan-Brofeldt: Omakuva, 1882.


Tarukirjan Margitin ideoima naisten aakkoset -haaste on edennyt kamarissani kirjaimeen V. Tässäpä siis jälleen taiteellaan ja (elämän)tarinoillaan
valloittaneita naisia:


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Pauliina Vanhatalo ja myös hänen viihteellinen alter egonsa Veera Vaahtera. Pitkä valotusaika oli ensimmäinen Vanhatalolta lukemani teos, ja omaelämäkerrallisen Keskivaikean vuoden ohella se on minulle edelleen hänen tuotantonsa helmi. Lisää varmastikin taattua Vanhataloa on luvassa huhtikuussa, kun häneltä ilmestyy toinen omaelämäkerrallinen teos Toinen elämä (S&S, 2018).

Vaahterana Vanhatalo on puolestaan kirjoittanut minulle mitä oivallisinta täsmähömppää. Yleisesti ottaen jaksan viihdekirjallisuusgenreä hyvin huonosti, mutta joskus on kuitenkin hetkiä, joina kaipaan nimenomaan jotakin ihanan kepeää ja vaivatonta. Ja Vaahteran teokset, kyllä vain, ovat sellaisina hetkinä olleet minulle mitä parhainta täsmälukemistoa. Vanhatalo-Vaahtera on moninaisuudessaan mitä oivallisin paketti.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Venny Soldan-Brofeldt. Juhani Ahon taiteilijavaimo oli melkoinen nainen: vahva oman tiensä kulkija, joka eli rohkeasti omalla tavallaan eikä ihan vähästä tainnut hätkähtää. Vennyn kaltaisten suunnannäyttäjien jalanjäljissä kelpaa myös meidän tämän päivän naisten kulkea.


3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen b:

Merri Vikin. Lotat olivat kymmenvuotiaan Katjan suosikkilukemistoa, eikä niiden kirjoittajaa voi siksi tässäkään sivuuttaa. Muisto koulun alakerrassa toimineesta kirjastosta ja kirjaston tiheästä Lotta-rivistöstä lämmittää ihanasti vieläkin: riemun hetkiä olivat ne, joina reppu täynnä Lottia saapasteli kotiin kaakaolle ja tiesi, että läksyjen jälkeen saa käydä kiinni Lotan kommelluksiin :)  

Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E
F
G
H
I
J
K
L
M
 N 
O
P
R
 S 
T
U



sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Muutama etsivä muistiinmerkintä






Kirjoittaminen: pakkoa, ehkä myös pakoa.

Halua sanoa. Tunne – suuruudenhullu? – että on sanottavaa. Ei, ei suuruudenhullu. Pikemminkin tunne, jossa on jotakin arkaa ja vahvaa samaan aikaan, kummallinen.

Kirjoittaminen on haave ja todellisuutta. Se on tässä, nyt, ja se kurkottaa. Ehkä se on myös silta. Kaareva. Yläpuolella aurinko, avara taivas, ja alla kimmeltävä, syvä, joskus kuohuva, arvaamaton vesi.

Tie se on ainakin. Matka. Minne? Sisäänpäin. Ulospäin. Eteen. Taakse. Jonnekin, mistä ei vielä tiedä. Tai ehkä tietääkin, jotakin, jollakin tavalla. Tietää, ehkä, vaikka ei tiedä tietävänsä. Monta polkua risteää toisiinsa. Tietoisuuden, tietämisen, tietämättömyyden tasoa.

Joskus tuntuu, myös: Miten minä koskaan ehdin sanoa kaiken. Miten minä koskaan saan sanoa kaiken. Ehdinkö? Saanko? Osaanko? 

Löydänkö sanottavalleni muodon? Tai: löydänkö sanottavani ytimen? 

Tärkeää on rehellisyys. On kirjoitettava rehellisenä itselleen. Tarkoitan: on nähtävä oma kirjoittamisen tiensä, kuljettava sitä, oltava sitä valmis etsimään.

Tärkeää on myös uskallus. On uskallettava kulkea eteenpäin, kohdata kohtaamaton, ja välillä, tai kaiken aikaa, eksyä. 

Kuulen tulen huminan. Elämän huminan. Kuulen kirjoittamisen, joka kietoutuu kaikkeen.

Kirjoittaminen on myös etsimistä, aina. Kaipuuta, jonnekin. Voiko kirjoittaminen olla myös perilläoloa? En tiedä. Luulen, että ei voi kirjoittaa, jos ei etsi, jotakin. Pitää silti muistaa: sitä tietää vain itsestään. Jos siitäkään.

Sunnuntaiaamu on pehmeän vaalea. Tulppaanit puoliksi auki. Tänäänkin on aikaa kirjoittaa. Ensin muutama etsivä muistiinmerkintä, sitten etsivän kertomuksen seuraavat katkelmat.