”Pienen elämän salainen päämahti”

 

 

”Eikö siinä ollut itse pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen tarkoitus, että kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit. Sen ympärille punoutui muu, se tuhatvivahduksinen näkyvä elämä, joka niin raskaalta ja tarkoituksettomalta tuntui.”

(Maria Jotuni: Arkielämää, 1909.)

*

Maria Jotunin teokset ovat usein viiltävän realististia ja kuvaavat vuosisadanvaihteen naisen kapeita elämänmahdollisuuksia. Elämän ahtauden ja kipujen keskellä pilkahtaa kuitenkin toisinaan myös elämän konstailematon, kosketeltava kauneus.

Kauneimpia hetkiä hänen teoksissaan on Annastiina-piian ja Jussi-rengin lapsen syntymä romaanissa Arkielämää. Lapsi syntyy kesäisenä päivänä kesken Koppelmäen talon arkisen aherruksen, mutta samalla lapsen syntymä on myös pieni juhla – juhla, jonka kunniaksi nuori äiti vaihtaa sänkyyn puhtaan lakanan ja ylleen puhtaan yöröijyn ja antaa talon Loviisa-tyttärelle kahvitarpeet keitettäviksi. Vanha isäntä puolestaan antaa tuoreelle äidille vaivihkaa kymmenmarkkasen ja murahtaa niille, jotka mutisevat että ”on tuo vähä ikävä, kun tuo noin ennen vihkimistä sattuu”. Lapsen syntymä on elämän jatkuvuuden ihme, ja olennaista on juuri se, ei papin aamen tai mikään muukaan ulkoinen.

Äitiys ei Jotunin teoksissa (ei tässäkään) ole pelkkää idylliä, ja ihmisen elämä näyttäytyy niissä myös rämpimisenä sukupolvesta toiseen, mutta juuri tämä elämän jatkuvuus luonnon suurena tahtona kietoo myös kaiken sen kipeän rämpimisen suuremman tarkoituksellisuuden tuntuun.

Ylläolevan sitaatin sanat Jotuni on kirjoittanut romaaninsa kehyshenkilön, kuljeskelevan ”pappi” Nymanin ajatuksiksi tämän katsellessa nuorta Annastiinaa lapsensa vierellä. Minua tämä romaani ja tämä syntymän hetki koskettaa kerta toisensa jälkeen. Romaanissa on paljon muutakin puhuttelevaa ja koskettavaa, mutta juuri tässä syntymän hetkessä on sitä elämän kauneutta ja elämän jatkuvuuden ihmettä ja suuruutta, jonka äärellä kokee hiljaista rauhaa, toivoakin.

*

Toivottelen tämän myötä elämänkaunista äitienpäiväviikonloppua kaikille äideille ja/tai muuten äidilliselle ja myös kaikille lapsille, jotka ovat äideistään äitejä tehneet ♥

(Kuvassa myös Elin Danielson-Gambogin ihana maalaus Äiti ja lapsi, 1890.)

 

Tekijää (ihmistä) etsimässä: lukemisesta ja kirjoittamisesta

 

Katkelma Maria Jotunin mietelmästä ”Tekijää etsimässä”, 

teoksessa Avonainen lipas, 1929.

 

”Miksi luemme kirjoja? Me tunnemme tavallisesti nuo tarinat ja mitä niissä on, eiväthän ne paljon muutu. Me olemme itsekin ajatelleet jotakin sinnepäin, ajatukset ovat tuttuja, tunteet tuttuja. Onko niissä siis uutta meille?

Ei. Melkein kaikki ulkonainen on vanhaa ja tuttua. Ovathan ihmisten kohtalot, tuskat ja riemut jokseenkin samoja. Juonen jännityskään ei meitä enää lumoa kuten lapsina. Kokeneina tiedämme alusta asti, kuinka käy, ja eiköhän meille ole jokseenkin samantekevää, kuinka paperilla asioiden käy. Meitä ei siis petä juoni eikä jännittäväisyys.”

Näin kysyy ja sanoo Maria Jotuni mietelmässään ”Tekijää etsimässä” (Avonainen lipas, 1929). Tunnistan tässä mietelmässä paljon omaa lukijuuttani ja myös jotakin olennaista siitä, miksi itsekin kirjoitan – miksi minäkin haluan osaltani toistaa sitä, mitä kuitenkin on toistettu jo tuhannet ja taas tuhannet kerrat ja mitä myös ilman minua ja yritelmiäni yhä vain toistetaan.

Niin – miksi? Miksi luen ja kirjoitan, vaikka kaikki on kuitenkin aina vain sitä vanhaa ja tuttua? Siksi, tietenkin, että lukemisessa ja kirjoittamisessa ei oikeastaan ole ollenkaan kyse siitä, vanhasta ja tutusta. Tai ehkä sittenkin siksi, että siitä se kysymys juuri on.

Ei, ei ole kyse siitä, että etsisin lukiessani yhä uusia, ihmeellisiä tarinoita ja ihmiskohtaloita, vaikka toisinaan kirjallisuus toki edelleen tarjoaa uusia näköaloja ihmisenä olemisen maisemiin ja avaa ja näyttää tarinoita ja tarinoidenkatkelmia, jollaisia en ole elänyt tai kokenut. Se, mitä tarinoissa tapahtuu, on kuitenkin pohjimmiltaan koko lailla samaa, niin kuin Jotunikin sanoo. Vivahde-eroja on, mutta se, mitä henkilöille tarinoissa tapahtuu ja mitä he kokevat, ei useinkaan ole erityisen uutta: he rakastavat, pettyvät, etsivät itseään ja toisiaan ja joskus ehkä löytävätkin, he kasvavat ja kärsivät ja iloitsevat, he juonittelevat ja joskus häpeävät, he saavat jotakin ja menettävät jotakin, he rikkovat itseään ja toisiaan vastaan ja toisinaan sen myös huomaavat, aina eivät – niin, he ovat ihmisiä.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö silti esimerkiksi samaistuisi henkilöiden tunteisiin ja kokemuksiin, päinvastoin. Samaistun kyllä, ja saan heistä ihmisenä olemisen tarttumapintaa, löydän ja tunnistan juuri sitä vanhaa ja tuttua. Tai jos en aina samaistukaan, niin ainakin saan sitä tarttumapintaa silloinkin, toisenlaisesta näkökulmasta.

Eikä tämä tarkoita sitäkään, etteikö minua liikuttaisi, mitä ihmisille ”paperilla” tapahtuu. Kyllä liikuttaa. Lukemisen verran ja toisinaan paljon kauemminkin henkilöt ovat minulle todellisia, totta, ihmisiä, ja se, mitä heille tapahtuu, on tapahtumista ihmiselle. 

Eikä tämä, tosiaankaan, tarkoita myöskään sitä, ettenkö innostuisi ja viehättyisi juuri siitä jostakin, mitä juuri joku tietty kirjailija kykenee sanoillaan ja teoksellaan tekemään: miten juuri hän ihmisenä olemista ja maailmaa sanoittaa, millaisena ihmisyys ja maailma hänen sanojensa kautta näyttäytyy. Ei, kyllä innostun ja viehätyn, toisinaan hurmaannunkin, edelleen, ja toivottavasti niin kauan kuin luen (elän). Ja toisinaan kyllä myös yllätyn, vieläkin, vähän ainakin.

Maria Jotuni kysyy ja sanoo mietelmässään myös:

”Mutta vaikka näin varoillamme olemme, luemme ja luemme yhä. Mitä siis kirjoista etsimme?

Me etsimme niistä tekijöitä. Meille tuottaa suuren ilon löytää tekijä. Kaikilla kirjoilla ei ole tekijää edes. Mutta jos kirjalla sellainen on, on hän kallis meistä. Hän puhuu meille aina. Me tapaamme hänet kirjan sivuilta vuosisatojen takaa. Hänen nimensä voi olla haihtunut, mutta hän itse elää, hän olkoon maasta mistä tahansa, oudoista sivistysoloista, jotka ovat olleet ja menneet. Hän ei ole mennyt keskuudestamme. Hän puhuu omalla äänellään tänään niinkuin vuosisatoja sitten. Aika ja paikka eivät hänelle esteitä rakenna. Hän avaa meille sydämensä, antaa meille ajatuksensa. Hän on meille ihminen, elävä ja tunteva.”

Ja juuri tähän me tekijöitä – kirjailijoita – tarvitsemme: ihmisenä olemisen sanoittamiseen, kerta toisensa jälkeen. Tarvitsemme lohdun ja ilon siitä, että on ollut ja on toinen ihminen, joka osaa sanoa sen, mitä ihmisenä olemisemme on, ajasta aikaan. 

Juuri tästä syytä minäkin lähinnä luen: tavoittaakseni, löytääkseni ja ymmärtääkseni tätä ihmisenä olemisen jatkuvuutta tekijän, toisen ihmisen, kautta. Lukemiseni voi tilanteesta ja teoksesta riippuen olla mitä tahansa eskapismista lähes viileän analyyttiseen tutkimiseen (”lähes”, koska ihmisenä olemiseni kaikkine polttelevine hyökyineen kulkee kyllä aina mukanani), mutta ennen kaikkea se on juuri tätä: tekijän, toisen ihmisen ja samalla ihmisenä olemisen, etsimistä.

Ja niin – myöskään kirjoittajana en (enää?) juurikaan luulottele kirjoittavani mitään erityisen uutta ja ihmeellistä, mitään ennen kirjoittamatonta. Ehkä joskus vielä luulottelinkin, hupaisassa ja lapsekkaassa suuruudenhulluudessani, mutta nyt olen sellaisia luulotellakseni lukenut ja elänyt jo ihan liikaa, ja viimeistään kunkin meneillään olevan kirjoitusprosessin aikana sitä herkistyy kaikille mahdollisille samankaltaisuuksille niin että viimeisetkin luulotelmien rippeet hälvenevät omaan hataruuteensa.

Mutta eihän tämä silti – tietenkään – tarkoita sitä, ettenkö toivoisi, että juuri siinä minun käsikirjoituksessani olisi kuitenkin jotakin riittävän erityistä, niin erityistä että juuri se tulisi valituksi jonkun kustantamon tiheästä seulasta. Tietenkin toivon, enhän muuten kirjoittaisi. Tai ainakaan en lähettelisi kirjoituksiani maailmalle.

Se, mitä kirjoittamisellani etsin, on kuitenkin juuri ihmisenä olemisen kokemuksen jakaminen. Kirjoittaessani ja kirjoittamalla toivon, että saan yhteyden toiseen ihmiseen – ihmiseen, jolla hänelläkin on suruja ja iloja, pelkoja ja haaveita ja pettymyksiä, muistoja ja kaipuuta, rakkautta ja elämänhalua ja -valoa.

Vielä en ole saanut käsikirjoituksiani läpi missään. Enkä tiedä, saanko koskaan. Mutta kirjoittamiseni ei lakkaa, koska en osaa olla etsimättä sanoja sille, mitä on olla ihminen, kaikessa tässä ihmisenä olemisen kauneudessa ja kipeydessä.

Eikä lakkaa myöskään lukeminen – innoittuminen ja iloitseminen siitä, miten tekijä, toinen ihminen avaa meille sydämensä, antaa meille ajatuksensa. Miten [h]än on meille ihminen, elävä ja tunteva. 

 

Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty (2011)

Toisinaan huomaa tarvitsevansa jotakin pehmeää, lempeää. Sellaista mikä hellii, mutta antaa suloisen lämmön lisäksi myös rikkaita ajatuksia. Ja jos silloin ei satu olemaan aivan Anna- tai Runotyttö- tai Iris-tuulella, on hyvä, että on jollakin taannoisella kirjastoreissulla tullut kaukaaviisaasti hamstranneeksi mukaansa Leena Laulajaisen kauniskantisen teoksen Maria ja taikalyhty – Romaani nuoresta Maria Jotunista (2011). Olen lukenut tämän (nuorten)romaanin aiemminkin ja siksi tiesin, että se sopisi erinomaisesti johonkin hämäränpesäiseen hyssyhetkeeni: teos, joka kertoo hienon kirjailijan nuoruudesta, sijoittuu sekä entisaikoihin että Kuopioon ja on vieläpä taitavissa käsissä kirjoitettu, on hellimishoidokseni jotakuinkin varma valinta.

Maria Jotuni (1880-1943) varttuu Mariassa ja taikalyhdyssä neljävuotiaasta lapsosesta nuoreksi aikuiseksi. Romaani koostuu lapsuuden ja nuoruuden merkittävistä hetkistä ja teemoista kuten koulunkäynnistä ja ystävyydestä, sisaruudesta ja muista perhesuhteista, heräilevistä romanttisista tunteista ja toiveista. Ja koska se kertoo kirjailijasta, kulkee mukana luonnollisesti myös kirjoittajaksi kasvamista.

Keskeinen hahmo Marian elämässä on mummi, isänäiti Maria Sofia, jonka mukaan hän on saanut myös nimensä. Mummi on se, joka vie Marian katsomaan ihmeellistä taikalyhtyä ja myöhemmin myös toimittaa hänet kouluun, ja mummin toimesta perheen lapsia opetetaan puhumaan kotoisan savon ohella myös ”sivistynyttä suomea”. Lisäksi mummi tuntee Minna Canthin, ja niin Mariakin pääsee tapaamaan tätä hienoa kirjailijatarta.

Kirjoittajaksi ja kirjailijaksi kasvaminen kuvataan romaanissa hyvin kauniisti. Pienenä koululaisena Maria ”maistelee” sanoja toistellen niitä mielessään ja ”Uudet sanat avaavat hänelle uusia maailmoita. Maria kasvaa sanojen myötä.” Ajan mittaan suhde sanoihin syvenee entisestään: ”Sanat kertovat kaiken mitä on olemassa” ja sen ”millaisia ihmiset ovat”. Maria kirjoittaa näytelmiä ja kiihkeitä kouluaineita ja saa niistä osakseen niin kiitosta kuin moitettakin. Lopulta Mariaa alkavat ”yhä enemmän kiinnostaa ihmiset, jotka jäävät vaille rakkautta, lankeavat, joutuvat tuuliajolle.”

Kasvaessaan lapsesta nuoreksi neidoksi Maria alkaa luonnollisesti pohtia myös rakkautta: ”Mitä rakkaus on? Onko se tulta, niin kuin laulussa sanotaan? Ja jos se on – millaista on rakkauden tuli?” Maria ihastuu, tunnustelee rakkauden tunnetta, ja lopulta hän tapaa nuorukaisen, josta uskoo löytäneensä ”tuen, syvällisen ymmärtäjän.” Tässä nuorukaisessa on kuitenkin myös ”jotain kätkettyä, jotain synkkää.” Romaani ei kerro eteenpäin eikä enempää ja hyvä niin. Se päättyy juuri oikeanlaiseen hetkeen.

Teoksen ajankuva on hyvin rikasta. Tarinan taustalle piirtyy Kuopion rikasta kulttuurielämää Minnan salonkeineen ja myöhemmin myös Helsingin yliopistoelämää ja vuosisadanvaihteen levottomiakin tunnelmia. Mukana on myös mm. ensimmäisen junan saapuminen Kuopioon. Ja voi: kylläpä pikkuveljen kummilahjaksi saamat lastenvaunut ovatkin herttainen yksityiskohta – ehkäpä siksi, että juuri hiljattain luin lastenvaunujen historiasta kertovan teoksen. Nuori Maria myös – tietenkin! – lukee monia kirjoja, esimerkiksi Runebergin Hannaa, Topeliuksen ja Minna Canthin näytelmiä, de Maupassantin ja Tšehovin novelleja sekä Juhani Ahon romaania Yksin.

Maria ja taikalyhty on ehkä ensisijaisesti juuri nuortenkirja, mutta siinä on kuitenkin jotakin sellaista mikä tekee siitä kohdeyleisöltään jotenkin ”iättömän”. Ehkäpä parhaat nuortenkirjat ovatkin juuri tällaisia – kirjoja, joilla on kyky puhutella hyvinkin eri-ikäisiä lukijoita. Tässä teoksessa sisältöä on hyvin paljon: on kiehtovaa ajankuvaa ja tyttönä/nuorena naisena olemisen ajattomuutta, kirjailijuutta kohti kasvamista ja kirjoittamisen paloa ja kipua, lempeää pehmeyttä mutta myös syvyyttä. Laulajainen kirjoittaa kauniisti, mutta ei arkaile myöskään kipeitä ja rosoisia aiheita – hän kirjoittaa kaikesta tasapainoisesti, retostelematta, ja saa ehkä juuri siksi aikaan harmonisen, lempeän kokonaisuuden. Erityiskiitokset annan myös savon murteella kirjoitetuista repliikeistä, jotka tekevät henkilöistä eläviä ja ainakin minulle myös läheisiä.

Tositapahtumiin perustuvaa (kirjailija)tarinaa on aina mielenkiintoista lukea. Lukiessaan ehkä mielellään antautuisi toden syleilyyn, ottaisi kaiken totena. Mutta tietenkään kaikki ei sitä ole, totta. Elämäkerta tai sen osa – niin kuin tämäkin – perustuu toki lähteisiin ja tiettyihin tosiasioihin, mutta lopulta kyseessä on kuitenkin aina valintoihin perustuva kokonaisuus ja yksi tulkinta, ajatus siitä kuinka kaikki ehkä tapahtui. Nuoresta Maria Jotunista piirtyy Laulajaisen käsissä kuitenkin hyvin todentuntuinen ja lähelle tuleva hahmo, ja uskon että teos on asiantuntevasti kirjoitettu. Aivan kaikki ei ehkä (eikä varmasti) ole aivan totta, mutta ei tarvitsekaan olla. Tarina on silti elämys. Ja eikö kiehtovaa toisaalta olekin juuri ajatus siitä, kuinka olisi voinut olla. Minua tämä ainakin kiehtoo, toden kirjoittaminen mahdollisiksi tarinoiksi – faktan ja fiktion limittäminen toisiinsa. Fakta tarjoaa toden, fiktio sen mitä faktalta puuttuu: fiktio jatkaa siitä missä faktan voimat loppuvat. Ja totta on ainakin se, että Mariasta kasvoi merkittävä kirjailijatar, joka sanoillaan avasi maailmalle omia taikalyhtymaisemiaan: kuvia jostakin joka on.

Minulle tämä kirja teki juuri niin hyvää kuin arvelinkin sen tekevän. Oli ihanaa viivähtää menneiden aikojen Kuopiossa ja nuoren Marian elämäntäyteisessä tarinassa. Kirjoittajalle kaikki kirjoittamiseen liittyvä kasvu ja kipuilu on aina myös hellivää sielunhoitoa – tässäkin eräänlaista kirjallista vertaistukea.

Ajattelin tätä lukiessani paljon myös kieltä, ihmisen identiteettiä kielessä kiinni. Sitä kuinka eri tilanteissa puhumme ehkä eri tavoin ja kuinka lapsuuden kotimurre ehkä väistyy puheesta pois, kun muuttaa muualle. Niin käy Mariallekin: kun hän tulee Helsingistä kotiin, hän puhuu eri tavalla kuin äiti. Minullakin sitä kotoisaa kaenuun sekasta savvoo on (liian) paljon karissut puheesta pois. Mutta voi, kyllä se oma kotimurre, äetin ihana kieli, on kuitenkin aina sydämessä kiinni, kuin musiikkia korville. Eikä mikkään oo ihanampoo kun välillä oekeen veännellä.

PS. Mariasta ja taikalyhdystä ovat kirjoittaneet myös Maria, joka hienosti esittelee mm. teoksen rakennetta ja pohtii aikaan kuuluneita, myös Jotunin tuotantoon vaikuttaneita ilmiöitä, sekä Jonna, joka myös nostaa esille sitä kuinka pieni Maria tunnustelee sanoja ja pitää tätä aikuisellekin sopivana luettavana.

********************

Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty – Romaani nuoresta Maria Jotunista. 243 s. Tammi 2011.