sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Talviaikaa, etsimistä ja kääriytymistä






Ensimmäinen päivä talviajassa. Ilta pimenee tänään varhain, uuniomenateessä maistuu joulu ja ikkunassa kimmeltävät valoa säteilevät tähdet. Aikaisemmin viikolla taivas antoi hennon lumisateen, joka ei vielä kasvanut ensilumeksi asti mutta merkitsi silti talven hyvien haltiattarien lämmintä tervehdystä – sitä, että tuolla jossakin he jo pudistelevat helmojaan. Ehkä jo ensi viikolla helmat heilahtelevat taas.

Takana on hyvä viikko. Niin ehkä edessäkin.

Olen ajatellut sellaisia ajatuksia, että kirjoittaminen on ennen kaikkea etsimistä, monella tavalla ja tasolla. Että joskus sen kautta saattaa myös löytää jotakin ja että joskus kirjoitukset löytävät myös toisensa. Niin: että kirjoittaminen on juuri löytämisen mahdollisuuksia täynnä ja niin tietenkin myös lukeminen. Että kirjoituksilla on ehkä ihan oikeasti oma elämänsä ja maailmansa ja kirjoittaja (ja lukija) on niissä kulkeva etsijä, on, vaikka sellaisessa ajatuksessa olisikin ripaus jonkinlaista mystifiointia. Ei, en tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi tahdoton tai että kirjoitus syntyisi kirjoittajasta tai muusta maailmasta riippumatta, en ollenkaan, etsijänä kirjoittaja on aina myös aktiivinen, monella tasolla, ja niin, ajattelen ehkä pikemminkin jonkinlaista tahtojen vuoropuhelua, kirjoittajan ja maailman ja sanojen, ja sitä miten monin merkillisin tavoin kaikki kietoutuu toisiinsa ja mitä kaikkea kirjoittaminen (yleensä ja eri muodoissaan) oikeastaan mahdollistaa, juuri sen etsimisen ja mahdollisen löytämisen kautta. Varmaan olen vähän hämärä, mutta ehkä näinä päättyvän lokakuun hämyisinä päivinä sopii sellainen ollakin. Sitä paitsi luulen, että on ehkä oltavakin vähän hämärä voidakseen aikanaan myös kirkastua, etsimistä sekin, eikö niin.

Vuoteeni on taas mahtunut monenlaista kirjoittamista: pieniä ja isoja opintokirjoituksia (niin, kirjallisuuden täydennysopinnot ovat valmistuneet ja merkinneet nekin myös yhtä kirjoittamisen ja samalla etsimisen tapaa), jo hyvän aikaa mukana kulkeneen käsikirjoituksen uudelleenkirjoittamista (enkä tiedä, onko se enää ollenkaan sama kertomus kuin se joskus oli, ehkä se sekä on että ei ole), uusien fragmenttien rakentelemista ja varovaista yhdistelemistä (ja välillä myös ajatuksia siitä, etten ole ihan varma mikä fragmentti kuuluu minnekin ja että se on oikeastaan aika jännittävää) ja niin, jokunen sellainenkin pieni kertomus joiden tarkoitus on ehkä ollut vain antaa sormenpäille liikettä ja tunnustelemisen mahdollisuuksia (eikä sekään ole vähän, ei) ja tietenkin, niin, näitä kamarikirjoituksiakin (jotka nämäkin ovat ehkä ajan mittaan jonkin verran muuttuneet, en tiedä, tuntuu vaan tässäkin kohtaa juuri siltä että kirjoittaminen on jatkuvaa etsimistä ja tarvittaessa avointa muuttumiselle). 

Kaikki tämä kirjoittaminen on ollut ja on osa matkaa, josta en tiedä minne se vie. Eikä minun ehkä tarvitsekaan tietää. Riittää, että jatkan. Kirjoitan. Etsin. Ehkä kirkastun. Tai sitten en. En tiedä muuta kuin ehkä sen, että myös se oma kirjoittamisen tapa (tai tavat, luulen että niitä on aina monta), löytyy vain kirjoittamalla, etsimällä.

Niin, talviaika... Siihen siirtyminen merkitsee myös lupaa kääriytyä ihan oikeaan joulun odotukseen. Oikeasti taidan kyllä odottaa joulua aina, mutta talviajan alkaminen on silti tietty rajapyykki, jonka tällä puolen kynttilähämy ja syyshyssy syvenevät entisestään ja alkavat tuoksua yhä enemmän neilikalta ja pomeranssilta ja kanelilta ja inkivääriltä ja kardemummalta ja voitaikinatähtien keskelle sipaissulta omenahillolta. Ennen jouluakin tuoksujen keskeltä löytyy vielä monta hyvää ja kaunista päivää, arkipäiviä ja vähän juhlaviakin. Marraskuu on jo nurkan takana, hymyilee, lupaa lisää pehmeitä hämärähetkiä. Minä menen hiljaisin villasukka-askelin sitä vastaan, avaan käsivarteni halaukseen.

Toivotan pehmeitä talviajan hetkiä ja kiehtovia, avartavia etsintäretkiä <3


tiistai 25. lokakuuta 2016

Naisten aakkoset: H




Helene Schjerfbeck 1890-luvulla.
Kuvalähde Wikimedia Commons.



Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella H. Tämä aakkospuuhastelu alkaa varmaan jo olla useimmille tuttua, mutta muistuttelenpas silti taas perinteisesti, että tässä etsitään siis naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Mainion idean on laittanut matkaan Tarukirjan Margit.


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?


Frances Hodgson Burnett. Siksi, että Pikku prinsessa ja Salainen puutarha kiehtoivat lapsena sekä sydäntäni että mielikuvitustani hyvin suuresti, eikä niiden tenhovoima ole haihtunut mielestäni vieläkään. Mutta niin, kuinkapa olisi voinutkaan haihtua: sydämen lämpö ja rohkeus ja puutarhan parantava lumo ovat asioita, joiden merkitys ei hälvene koskaan.




2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?


Helene Schjerfbeck. Rakkaus hänen taiteeseensa on kulkenut mukanani yli puoli elämää, ja niin se kulkee yhä. Tietenkin minua kiehtoo hänessä myös vuosisadanvaihteen naistaiteilija, koko se kertomus joka hänestä sellaisena rakentuu.




3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.


Vastaan kysymykseen b:


Hattie McDanielin eli ihanan Tuulen viemää -elokuva mainion Mammyn. Tuulen viemää toi Hattielle Oscarin parhaasta naissivuosasta eikä syyttä – hän kantaa osaltaan koko elokuvan henkeä, ja on mahdotonta edes ajatella, että Mammy olisi kenenkään muun näköinen. Oscar jätti Hattien historiaan myös siksi, että hän oli ensimmäinen afroamerikkalainen kyseisen pystin voittaja. Hyvä Hattie!


Aikaisemmat naisten aakkoseni:


A
B
C
D
E
F
G
 

perjantai 21. lokakuuta 2016

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (2009)








Yksinäisillä kävelyretkillä tapahtuu, että jostakin putoilee särkyviä säkeitä tajuntaan. Illalla sitten lampun kajossa yritän niitä tavoittaa paperille. Niissä on minun toivoni ja toivottomuuteni. Kummallista, saman tunteen kaksi kääntöpuolta.

Vain kirjoittaessani tämä huojunta täyttää minut.


Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret hurmaa. Pidän valtavasti Koskimiehen tavasta kirjoittaa Katri ja Elina, 1920-luvun uudet runottaret. Siitä, miten teos tarjoaa heidän elämänsä lukijalle päiväkirjamaisen fragmentaarisesti, vuorotellen etenevänä ajatuspuheena joka on kuin ikiomaa vaikka sen saakin myös lukija. Siitäkin pidän, että teos tarjoaa nimenomaan mahdollisen totuuden ja että saan siten itsekin leikitellä ajatuksilla siitä, mikä olisi voinut olla totta myös oikeasti vaikka ei välttämättä ollut. Jotakin tietysti totta olikin. Ehkä paljonkin. Toden ympärille kiertyy silti myös kuviteltua, syntyy romaani.


Kun maa hekumoi helteessä, minäkin juovun auringonsauhusta ja avautuvien kukanteriöiden lupauksista. Olen maannut alastomana auringossa, olen kuin malja johon taivaantuli vuotaa.

Yöllä punainen kuu lietsoo sellaista kaipausta, että palan. Aamulla puutarhassa on avautunut uusia hehkuvia unikoita. Onnellisuuteni on jostain järjen tuolta puolen. Tartun runoon. Maa kukkii, kuolemaa ei ole.

Kirjoitan, kirjoitan.


Ja siinä he ovat, uuden runon sukupolvi, nuoret runoilijat täynnä tulenkantajien hehkua ja nuoruutta: Katrin ja Elinan ohella myös Lauri, Olavi, Mika, Yrjö, muitakin. On ystävyyttä, sisaruudentunnetta, rakkautta, kateuttakin ja mustasukkaisuutta, ystävyys ei ole särötöntä eikä rakkauskaan, eivätkä hurmanhetket koskaan kestä ikuisesti.


Kati saa runoihinsa kuunvalon ja kuoleman, siniset illat, valkoisen hellyyden, punaisen temppelin kukitetun alttarin... – ja paisteen rinnalle mustan laivan, auringon temppelin rinnalle pakenevan purjeen!

Onko Kati nyt ystäväpiirin lahjakkain ja huomatuin runoilija?


Tietenkin ajattelen lukiessani myös omaa nuoruuttani. (Enkä tiedä, uskonko ollenkaan sellaiseen lukemiseen, jossa teksti ei availisi myös lukijaa.) 1920-luvun maailma on tietenkin toinen kuin tämä jota elämme nyt tai jota elimme vaikkapa kaksi vuosikymmentä sitten, mutta nuoruus kokemuksena on ehkä ajaton. Ja niin, yhtä ajatonta on sekin, miten se väistämättä myös väistyy, miten siitä väkisinkin tulee menneisyyttä, muistoja.


Minusta tulee opettajatar, mutta runo seuraa minua, sen verran olen kiihkeä, että sitä en jätä, en.

Ja:

Vakituinen tulo, taloudellinen turva – minussa taitaa olla järkevä puoli ja sitten tuo hulluus, joka taas puskee esiin. Runo.


Ja runon ja rahan vaikea suhde, aina vain yhtä ikuinen tuntuu olevan sekin. Voiko runoista ikinä leipä lähteä? Onneksi runo on silti usein saanut myös voittaa, syntynyt vaikka elämä on ehkä ollut aineellisesti vaatimatonta ja rahahuolet jatkuvia. Onneksi, niin, sillä mitä olisikaan kirjallisuutemme ilman Katrin kukkamerinä kuohuvaa runoutta, syreenien sinipunaisia terttuja, pihlajain valkeata kukkahärmää, tervakkojen punaisia tähtisikermiä. Sitä, että onhan kukittu kerta!

Niin, minulle tämä on ennen kaikkea Katrin kirja, sillä juuri Katri on ollut minulle nuoruudestani asti tärkeä. Elinan runoutta tunnen huonommin, mutta teos herättää minussa kyllä halua tutustua enemmän ja paremmin hänenkin runoihinsa. Nyt saan ennen kaikkea illuusion siitä, että kirjassa puhuu juuri Katri, että kuuntelen hänen omaa ääntään, helteessä hekumoivaa maata ja punaista kuuta. Elina puhuu hänen rinnallaan, mutta Katri tulee minua lähemmäksi. Ja kun suljen kirjan, etsin hyllystä Katrin kootut, selailen niitä, silittelen. Ajattelen, miten runot ovat syntyneet. Sitä, miten runojen takana on kokonainen maailma, johon voi kurkistella koko totuutta silti tietämättä.

Hurmion tyttäret viipyy mielessäni kauan. Niin tahdonkin sen viipyvän, tahdon antaa sille aikaani ja kirjoittaakin siitä, vaikka viime aikoina näitä kirjoituksia on syntynyt harvakseltaan. Nyt lokakuun harmaa iltapäivä kehystää hetkeä, jona siitä kirjoitan. Tuntuu jotenkin oikealta, vaikka Katrin runoissa on niin paljon myös auringon ja värien hehkua. Siltä, että sekä elämä että runot ovat sekä valoa että hämärää. Ja kyllä, tässä kirjoittamisen hetkessä ajattelen, jälleen, että Pauliina Vanhatalon Pitkän valotusajan ohella Hurmion tyttäret kuuluu kuluvan vuoden hienoimpiin lukukokemuksiini. Mietin, kärsiikö sana ”sielukirja” inflaation, jos käytän sitä taas, ja päätän että ei. Joskus näitä kaikkein erityisimpiä kirjoja tulee vastaan tiuhemmin, joskus vuosien välimatkoin. Melkein luulen, että olen tahallani antanut tämänkin kirjan odottaa, viivytellyt astumista elämykseen jonka en tahtoisi olevan ohi.

Ja ei, teos ei kerro elämää loppuun, eikä sen pidäkään. Sen pitääkin kertoa vain nuoruus, 1920-luvun kiihkeys ja se kuinka hurmion vuosikymmen hiljalleen väistyi uuden vuosikymmenen ja toisenlaisten aikojen tieltä. 


torstai 13. lokakuuta 2016

Lokakuun hetkissä





Tunnelmallisia asioita lokakuun pehmeinä päivinä: hiljalleen nukahtavalla nurmella lepäävät kellastuneet lehdet, joita ei millään raaskisi haravoida pois ennen kuin tietää että on luvassa lunta; tienpientareelle kertynyt vaahteranlehtikasa, jonka läpi voi mennä niin kuin lapsena ja vähät välittää siitä miten isojen ihmisten pitää tiellä kävellä; auringon kultaama värihehku ja sen jälkeen pehmeänä laskeutuva pimeä tai yhtä hyvin harmaan sävyissä viipyilevä päivä joka illaksi yhä vain tummenee; kevyen yöpakkasen valkeaksi kuuraama maa ja hengityksen huuru, joissa on jo melkein talven ja joulun tuntu; se, kun ulkona yhtäkkiä sataakin jo ensimmäisen aavistuksen keveää valkeaa höytyvää niin että on jälleen kerran pakko hymyillä; vastaleivottujen sämpylöiden ja puhtaan kodin lämpöiset ja kodikkaat tuoksut; hämärään päivään ensi kerran sytytetyt kyntteliköt ja se, että aivan pian on myös ikkunatähtien aika; sormien läpi soljuva täyteläisenpunainen lanka, josta hiljalleen kutoutuu pitkä sukka itselle tai lahjaksi; lähestyvä syysloma ja ajatus hitaista aamuista ja päivistä joita ei liiaksi täytetä millään sekä ensimmäisistä konvehdeista ja joulutortuista ja ehkä myös glögistä, jotka eivät merkitse varaslähtöä vaan ajan kasvamista; ja tietenkin: hämärä huone ja nojatuoli, villasukat ja kynttilähämy, kirjat ja hyvä tee.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Kertomus joulukuusista ja kiitoksen voimasta








Minä olin työharjoittelussa City Sokoksen somistamossa ja pahaksi – tai hyväksi – onnekseni törmäsin keskelle pahinta joulukaaosta. Kaksi viikkoa hurahti varsin nopeasti minun oikoessani ja koristaessani joulukuusia.

Ensimmäisenä maanantaiaamuna puhkuin pelon sekaista jännitystä tietämättä minne minun pitäisi mennä, mitä minun pitäisi sanoa tai miten minun pitäisi olla. Mutta toisaalta tuntui vallan hauskalta vaihteeksi suunnistaa kaupunkiin päin sen sijaan, että olisi taas täytynyt tallata ainaista Ruotsinkatua.

Jotakinhan minun oli tietenkin tehtävä päästäkseni työpaikalleni, jossa minua varmastikin jo odotettiin. Niinpä minä reippaana tyttönä astelin pyytämään apua neuvonnasta. Siellä minulle neuvottiin reitti somistamoon ja hetkisen kuluttua löysin itseni istumasta neljän muun nuoren ihmisolennon seasta.

Lähikaupan tettiläiset herättivät lämpimän muiston: vuonna 1991 olin yhdeksäsluokkalainen ja vietin marraskuisen kaksiviikkoisen kotikaupunkini Sokoksen somistamossa. Tuntuu jotenkin hassultakin, että päädyin juuri somistamoon enkä esimerkiksi kirjastoon, mutta hyvä niin, kyseinen kaksiviikkoinen on yksi mieluisimpia yläastemuistojani. Niitä, joille yhä hymyilen, sekä lämpimästi että hersyvästi.

Lopultakin pääsimme aloittamaan TYÖT. Ja niitä kyllä riitti. Vaikka hyvähän se tietenkin oli, aika ei käynyt pitkäksi, kun koko ajan oli jotakin tekemistä.

Ohjelmassa seurasi JOULUKUUSIA. Muutamia sellaisia meidän piti oikoa. Se homma olisi saattanut muuten olla ihan kohtalaisen mukiinmenevääkin, mutta kun minä olen hieno nainen, enkä siitä syystä voi oikein sulattaa naarmuja, jotka rumentavat kauniita käsiäni!

Kuusia täytyi toki myös koristella. Siitä minä pidin. Se oli mukavaa ja sopivan yksinkertaista työtä, muuta ei juurikaan tarvittu kuin hitunen sommittelutaitoa, jota minulta ainakin somistamopäällikön, J:n, puheiden mukaan löytyy.

Kultarusetteja, punaisia paperirusetteja, valkoisia tähtösiä, helminauhaa sekä koko joukko muita koristuksia! Niitä minä sitten asettelin joulukuusiin varsin sievästi. Tottahan toki, minähän olen luonnonlahjakkuus somistelussa.

Minulla on työharjoitteluajastani ainoastaan hyviä muistoja: muistan juuri nuo loputtomat joulukuuset ja sen, miten somistamopäällikkö kiitteli somistussilmääni niin että luultavasti vähän punastuin, senkin miten huikealta tuntui päästä koristelemaan näyteikkunoita ihan itse, ensin sitä joka oli vähän sivummalla ja sitten sitä kaikkein näkyvintä ja tärkeintä. Yhdeksäsluokkalainen kyllä hieman rutisikin (ei toki työpaikallaan vaan vasta aineessaan), koska joutui mielestään liian usein ramppaamaan edestakaisin ylä- ja alakerran väliä ja siivoamaan kaiken maailman sotkuja ja – apua! – ahertamaan myös siellä asiakkaiden seassa, jossa saattoi sattua näkemään ties kenet (= jonkun söpön pojan) niin että varmasti nolostutti. (Vaikka niin, lieneekö tuo silti ollut niinkään todellista ärtymystä kuin kertomukseen etsittyä "dramatiikkaa"? No joo, tuo viimeisimpänä mainittu oli kyllä varmasti aivan kamala koettelemus.) Aika jännää on, että nelikymppisen mielessä ovat kuitenkin lähinnä kiitokset ja osaamista kohtaan osoitettu luottamus. Oikeasti: ajatella miten kauas kiitos, kauniit sanat ja luottamus kantavat.

Työtovereistani minun suosikkini oli T. Hän oli ystävällinen ja jutteli minulle kuin ihminen ihmiselle. Erityisesti häntä minun on kiitettävä siitä, että työharjoitteluni sujui mukavasti.

Niin siis jätän jälleen kaksi viikkoa elämästäni taakse ja puherran taas koulun penkillä. Palasin tänne toisaalta kohtuullisen mielelläni, vaikka joinakin hetkinä tuleekin ikävä kuusien keskelle. Tulen varmastikin ikuisesti muistamaan J:n ja T:n viimeiset sanat: ”Tulethan joskus katsomaan meitä...?”




Harmittaa, etten tainnut koskaan mennä. Toivon, että molemmat, J ja T, saavat tuulesta kiinni tämän lämpimän ajatuksen, jonka heille nyt lähetän. Ja samalla toivon sitäkin, että kaikki nuo nuoret tuolla erilaisilla työpaikoillaan saavat nytkin oikeasti tärkeää tekemistä ja etenkin kiitosta aina, kun siihen on vähänkin syytä. Ja eipä se kiitos taida pahasti pilata isompiakaan ihmisiä.

Niin. Työharjoittelusta kirjoitettiin sitten äidinkielen tunneilla aine. Kokemuksesta tehtiin kertomus, toisille jaettavaksi. Muistelen, että tämän aineen yhteydessä kokeiltiin ensimmäisiä kertoja myös prosessikirjoittamista, joka silloin varmasti tuntui jotenkin ihmeelliseltä ja oudolta. Käytännössä kirjoittaminen eteni siis niin, että toiset välillä kommentoivat tekstiä ja sitten sitä sen pohjalta muokattiin. Ihan arkipäiväistä ei ollut sekään, että aine kirjoitettiin puhtaaksi koneella. Tuskin osasin arvella, että kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin kirjoittaisin aineeni katkelmia nettiin, rakentaisin sen ympärille uutta pientä kertomusta.

No mutta, kiitänpä taas itseäni siitä, että olen tällainen nostalginen hamsteriluonne. Pieni mapillinen vanhoja aineita ja koulupapereita ei vie juuri yhtään tilaa, mutta tarjoaa kyllä aika söpöjä kurkistuksia ajassa kerrostuvaan itseen. Aineissa on kivaa sekin, että ne kertovat juuri omasta kirjoittamisesta ja siitä miten se on kouluvuosien myötä myös muuttunut. Siitä, miten sanoja on elämänsä erilaisina hetkinä käyttänyt ja miten niillä on kokemaansa ja keksimäänsä jäsentänyt. Olihan tuo yhdeksäsluokkalainenkin sentään aika metka.

 

maanantai 10. lokakuuta 2016

Aleksis Kiven päivänä






Aamulla kalenteriin kurkannut koululainen ilmoitti että on Aleksin nimipäivä. Äiti tietenkin kysyi heti perään, että kenenkäs päivä noin niin kuin muuten. Aleksis Kiven, kuului vastaus. No kukas se olikaan se Aleksis Kivi, tenttasi äiti vielä. Koululainen vastasi: suomalainen kirjailija joka kirjoitti Seitsemän veljestä, kaikkihan sen tietää. Äitiä hymyilytti, ihanaa että tietävät, ja kaiken lisäksi kaikki.

Niin, on Aleksis Kiven päivä. Tarkoitukseni oli, että kamarissa lukisi tänään hieman pohdintoja Kiven näytelmistä. Että olisin lukenut viime viikolla muutaman hänen näytelmistään ja kirjoittanut niistä merkkipäivän kunniaksi jokusen sanasen. Ehdin kuitenkin lukea vain yhden, Alman, ja siitäkin jäi sitten kirjoittamatta. Syyt ovat kuitenkin hyvät, eikö niin, elämä ja muut kirjoitukset.

Almaa lukiessani ajattelin paitsi Kiveä myös erityisesti hänen kieltään (tai ehkä niitä ei voi edes erottaa toisistaan, eikä ihmistä ja kieltä yleensäkään, hmm) ja sitä miten kiehtovaa Kiven vanha kieli on, miten se kantaa mukanaan jotakin tärkeää, kielen ja kirjoittamisen ja kirjallisuuden historiaa. Minkähänlaiselta meidän kirjoitettu kielemme näyttää joskus tulevien sukupolvien silmissä? Onko sekin jotenkin merkillisen vanhahtavaa, soinniltaan erilaista kuin se kieli jota kirjoitetaan silloin? Niin, kyllä: Aleksis Kiven kieli on tietysti myös erityisesti Aleksis Kiven, taiteilijan, kieltä, ei kenen tahansa hänen aikalaisensa. Silti siinä on paitsi hänen yksilöllisyytensä kirjoittajana myös jotakin hänen ajastaan (ja nyt mietin ihmistä ja kieltä ja myös aikaa ja ajassa elävää ihmisyyttäkin ehkä).

Merkkipäivät ovat siitä hyviä, että ne toisinaan saavat hakeutumaan juuri sen tietyn kirjailijan tuotannon äärelle. Vaikka olen monella tavalla tuulinenkin lukija, minua kiehtoo myös ajatus tietystä rytmistä. Siitä, että helmikuussa luetaan hieman Runebergiä (tai ihan tahallaan hänen rouvaansa) ja kenties myös pieni katkelma Kalevalaa, maaliskuussa ehkä teoksen verran Canthia, heinäkuussa vähän Leinoa, lokakuussa sitten Kiveä ja niin, muitakin aina sen mukaan miten merkkipäivistä tietää ja miten ne milloinkin muistaa, vaikka virallisia merkkipäiviä ei olisikaan (ja (liian) useinhan ei ole). Ainakin merkkipäivänä voi antaa kirjailijalle ajatuksen. Minusta se on kaunista. Vähän niin kuin pienen syntymäpäivähetken viettämistä ystävän kanssa. Tai ainakin kortin lähettämistä.

Siispä: Ajattelen sinua tänään, Aleksis, vaikka en tällä kertaa kirjoita enempää. Iltahämyssä luen ehkä vielä jotakin Valituista teoksistasi tai sitten kirjoitan omia kertomuksiani. Tuntuu, että kumpi tahansa on oikein sinun ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Jotenkin kivalta tuntuu myös se, että juuri tänään sattuu olemaan se päivä, jona olen saanut valmiiksi toisen tutkielmani, sen jota olen Suomen kirjallisuuden täydennysopinnoissani kirjoitellut. Onhan sekin sellainen pieni säie kirjallisuutemme ympärillä.


lauantai 8. lokakuuta 2016

Tsehovia ja tunnelmia




Etsiessään totuutta ihmiset ottavat kaksi askelta eteen – askelen taaksepäin. Kärsimykset, erehdykset ja ikävystyttävä elämä paiskaavat heitä taaksepäin, mutta totuudenjano ja lannistumaton tahto ajavat yhä vain eteenpäin. Ja kukapa tietää, ehkäpä he lopuksi purjehtivat varsinaiseen totuuteen...


Anton Tšehov, Kaksintaistelu (1891)


*****


Koleaa. Harmaata taivasta vasten piirtyy jo syksyn paljaaksi riisumia puita, tuulessa on melkein talven tuntu. Olen iloinnut syysauringosta, nyt iloitsen tästä hetkestä ja siitä,
että jonakin päivänä sataa taas lunta.

Viime viikonloppuna lukemani Tšehovin pienoisromaani on kulkenut mielessäni koko viikon. Jättänyt jälkeensä ajatuksia ihmiselämästä ja ihmisyydestä, siitä mikä on meidän tarkoituksemme itsellemme ja toisillemme. Siitäkin, miten kirjallisuus rakentuu, aina vuoropuheluksi ja itsensä jatkoksi. Tekee ehkä mieli lukea lisää Tšehovia. Ehkä myös Turgenevia, Tolstoita, Dostojevskia. Ehkä ylipäätään lukea.

Ja tekee mieli kirjoittaa. Ajatella. Olla. Käpertyä lähelle rakkaita. Nauraa. Ehkä myös kyseenalaistaa asioita. Ehkä lauantait ja elämä ylipäätään ovat hyviä hetkiä kaikelle sellaiselle.




 

tiistai 4. lokakuuta 2016

Kertomuksen rauhattomuutta tai sittenkin rauhaa






On kertomus joka ei anna rauhaa. Ei, vaikka on ollut aikoja joina olen ajatellut että sen aika on ohi, että on parasta antaa sen unohtua pöytälaatikkoon ja mennä eteenpäin, keskittyä muuhun. Kertomus, jonka maailmaa on pakko edelleen rakentaa, vaikka toisia kertomuksia maailmoineen on rakentunut ja rakentuu sen rinnalle. En tiedä, onko se silti lopulta vain sormiharjoitelma, jolla etsin yhtä tapaani kirjoittaa, ehkä on ja jos, niin sitten on. Kuitenkin tuntuu, että jos en vielä etsi sen mahdollisuuksia, teen sille väärin. Ja samalla myös itselleni.

Ajan mukana kertomus muuttuu, tietenkin. Ensin se kasvaa, saa ensimmäisen hahmon. Sitten muuttuu ja muokkautuu, etsii ydintään, ehkä useammankin kerran. Saattaa ehkä olla niinkin, että hiljalleen siitä tulee eri kertomus kuin se alun perin oli, tai ehkä vähän eri ja vähän sama, jotakin jää pois ja jotakin tulee tilalle ja silti jotakin myös pysyy, enemmän tai vähemmän. Toivon, että kertomus ainakin syvenee, kypsyy, täsmentyy.

Oman tekstin arvioiminen on aina niin mahdotonta tai ainakin vaikeaa, eikö olekin, sen läpi ei näe, ei voi tietää miltä se näyttää toisten silmissä, mitä se antaa, antaako mitään. Kuitenkin on ehkä tärkeintä muistaa, että kirjoittamisen pitää antaa jotakin myös – tai ennen kaikkea – itselle. Jos käsikirjoituksessa ei ole mitään, mikä puhuttelee myös lukijaa, siitä ei tietenkään tule kirjaa. Ei ehkä muutenkaan, mutta ei ainakaan silloin. En silti usko, että on mahdollista tai hyväkään kirjoittaa vain lukijalle. On kirjoitettava myös itselle ja itseä varten, siten että kirjoittaminen tuntuu omalta ja itselle oikealta. Siksikin muistutan itseäni siitä, että tämän kertomuksen kirjoittaminen on joka tapauksessa opettanut minulle paljon, se on ollut yksi tärkeä matka kirjoittamiseen, siihen miten minä ehkä voin kirjoittaa, ja niin, se on ollut juuri sitä, kirjoittamista, eikä se ole vähän.

Tänään ajattelen, että minun kirjoittamiseni on ehkä sekä hidasta että nopeaa ja sekä vaikeaa että vaivatonta, ja että sellaisena se on kenties sekä juuri minun kirjoittamistani että kirjoittamista yleensä. Ajattelen sitäkin, että se, miten kertomukseni aiheuttaa minuun tiettyä rauhattomuutta, merkitsee sittenkin samalla myös jonkinlaista rauhaa – sitä, että kun kävelee yhtäkkiä koleaksi muuttuneessa tuulessa, sisällä kuplii jotakin lämmintä, ja huomaa hymyilevänsä, koska lehtiä repivä syksy on mahdollisuuksien aikaa.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Sunnuntaihämyssä




Viikonloppu: lokakuun valoa ja hämärää, päivien kuulasta kauneutta ja iltojen hellivää pehmeyttä, vaahteranlehtihehkua, kynttilöitä ja takkatulta, pyörälenkkejä ja sukkapuikkoja, keskusteluja ja kotipuuhia, hieman Li Anderssonin ja Susanna Kosken keskustelukirjeitä sekä pienen romaanin verran Tšehovia, muutama muistiinkirjoitettu lause, ja jälleen kerran ajatus siitä että pessimistisyydellä ja kyynisyydellä ei voiteta mitään vaan ainoastaan toivolla ja uskolla hyvään. Huomenna maanantai, yöllä menee melkein pakkaselle ja saa herätä kirpeään aamuun, päivän aurinko on ehkä taas kirkas, maailma kaunis.